Hesarin pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio oli valinnut kolumnikseen helpon aiheen: Oliko Suomi muka parempi paikka 1970-luvulla? Aiheesta on helppo kirjoittaa, koska jälkiviisaus on helppoa eikä absoluuttista totuutta ole.
Rautio todisteli, miten 1970-luvulla Suomessa ei ollut todellista demokratiaa. Ihmisiä lähti töiden perässä Ruotsiin, ja moni jäi sille tielle. Suomi oli Neuvostoliiton vaikutuspiirissä eikä naisten tasa-arvosta ollut tietoakaan. Vain vähän aikaisemmin naiset eivät päässeet edes ravintolaan tai hotelliin yksinään, ilman miestä. Homoseksuaalisuus oli ensin rikos, sitten vain sairaus.
Tämän päivän nuoren on mahdoton edes kuvitella, millainen maa Suomi oli 1960- ja 1970-luvuilla.
Raution listasta puuttui joukko klassikoita, kuten se, että televisiossa oli vain kaksi kanavaa ja uutiset tulivat molemmilta yhtä aikaa. Elokuvia näki kerran tai pari viikossa. Ei ollut pizzerioita, ei videovuokraamoita, ei kännyköitä eikä tietenkään nettiä. Asuntolainojen korko oli hulppea ja lainaa sai ylipäätään vasta pitkän asiakkuuden jälkeen. Ulkomailla käyminen oli harvojen herkkua.
Vastakkainen näkökulma on yhtä perusteltu. Kun emme tienneet älypuhelimista tai netistä, emme osanneet kaivata niitä. Ulkomaista sai käsityksen lukemalla kirjoja tai käymällä elokuvissa. Asuntolainaa saa helposti ja korot ovat alhaalla, mutta juuri niiden seurauksena asuntojen hinnat ovat karanneet pilviin.
Entinen niukkuus on kääntynyt ylitarjonnaksi, joka ei välttämättä ole sen parempi. Ainakaan se ei lisää onnellisuutta.
Elintasoa tai valinnanvapautta tärkeämpi asia on turvallisuuden ja onnellisuuden tunne. Se ei ole läheskään kaikilla lisääntynyt. Tulo- ja näkemyserot ovat moninkertaistuneet. Suomi ei ole enää maa, jossa on kotoisasti pelkkiä suomalaisia, ja kaikilla yhteinen eetos.
Ennen kaikki oli paremmin -- tai huonommin. Kumpikin näkökulma on yhtä oikea.
Yksi asia on kiistaton fakta: 20 vuotta sitten olimme kaikki 20 vuotta nuorempia. Ja se vaikuttaa enemmän kuin ympäristön muuttuminen.
Rautio todisteli, miten 1970-luvulla Suomessa ei ollut todellista demokratiaa. Ihmisiä lähti töiden perässä Ruotsiin, ja moni jäi sille tielle. Suomi oli Neuvostoliiton vaikutuspiirissä eikä naisten tasa-arvosta ollut tietoakaan. Vain vähän aikaisemmin naiset eivät päässeet edes ravintolaan tai hotelliin yksinään, ilman miestä. Homoseksuaalisuus oli ensin rikos, sitten vain sairaus.
Tämän päivän nuoren on mahdoton edes kuvitella, millainen maa Suomi oli 1960- ja 1970-luvuilla.
Raution listasta puuttui joukko klassikoita, kuten se, että televisiossa oli vain kaksi kanavaa ja uutiset tulivat molemmilta yhtä aikaa. Elokuvia näki kerran tai pari viikossa. Ei ollut pizzerioita, ei videovuokraamoita, ei kännyköitä eikä tietenkään nettiä. Asuntolainojen korko oli hulppea ja lainaa sai ylipäätään vasta pitkän asiakkuuden jälkeen. Ulkomailla käyminen oli harvojen herkkua.
Vastakkainen näkökulma on yhtä perusteltu. Kun emme tienneet älypuhelimista tai netistä, emme osanneet kaivata niitä. Ulkomaista sai käsityksen lukemalla kirjoja tai käymällä elokuvissa. Asuntolainaa saa helposti ja korot ovat alhaalla, mutta juuri niiden seurauksena asuntojen hinnat ovat karanneet pilviin.
Entinen niukkuus on kääntynyt ylitarjonnaksi, joka ei välttämättä ole sen parempi. Ainakaan se ei lisää onnellisuutta.
Elintasoa tai valinnanvapautta tärkeämpi asia on turvallisuuden ja onnellisuuden tunne. Se ei ole läheskään kaikilla lisääntynyt. Tulo- ja näkemyserot ovat moninkertaistuneet. Suomi ei ole enää maa, jossa on kotoisasti pelkkiä suomalaisia, ja kaikilla yhteinen eetos.
Ennen kaikki oli paremmin -- tai huonommin. Kumpikin näkökulma on yhtä oikea.
Yksi asia on kiistaton fakta: 20 vuotta sitten olimme kaikki 20 vuotta nuorempia. Ja se vaikuttaa enemmän kuin ympäristön muuttuminen.