Tunnin jet-lag ei ole iso ongelma

Yhtä varmasti kuin kesäaika alkaa ja loppuu, käynnistyy myös keskustelu sen tarpeellisuudesta. Netissä ihmiset valittavat, että heidän sisäinen rytminsä häiriintyy tunnin muutoksesta.

Ihanko totta? Nyrkkisäntö on, että aikaerosta toipumiseen kuluu vuorokausi jokaista erotuntia kohti. Viime yönä tapahtuneesta yhden tunnin muutoksesta toipuu siis huomiseen mennessä. Ei paha. En ole kuullut kenenkään valittavan jet-lagistä palattuaan Tukholmasta.

Itse olen aamuvirkku enkä näe asiassa muutenkaan ongelmaa. Miksi yhden tunnin aikaerosta olisi haittaa, kun ihmisen nukkumis- ja heräämisaika voi vaihdella monta tuntia ihan luonnollisista syistä? Arkisin noustaan aikaisin, viikonloppuna moni valvoo myöhään ja nukkuu vielä pidempään. Joltakin kuluu monta päivää viikonlopusta toipumiseen.

Suomi on niin leveä, että meillä auringon nousu- ja laskuajoissa on paikkakuntakohtaisia eroja. Itärajalla aurinko nousee aikaisemmin kuin lännessä. Auringon nousu- ja laskuaikalaskuri kertoo esimerkiksi, että näihin aikoihin aurinko nousee Ilomantsissa 8.22 ja laskee 16.57. Lähes samalla korkeudella länsirannikolla sijaitsee Närpiö. Siellä vastaavat ajat ovat 8.59 ja 17.36. Eroa on siten 37-39 minuuttia. Pitäisikö ongelmasta kärsivän asua normaaliaika Ilomantsissa ja muuttaa kesäajaksi Närpiöön?

Toinen valituksen aihe liittyy erilaisten kellojen säätämiseen. Se onkin ihan oma lukunsa. Lähes jokaisessa elektroniikkalaitteessa on nykyään kellonaika, ja niiden kaikkien vaihtamisessa on työlästä. Matkapuhelin ja tietokoneet ovat helppoja tapauksia, sillä ne vaihtavat aikansa itse. Myös viisarikellot on helppo pyöräyttää oikeaan aikaan, tuleepa samalla säädettyä aika muutenkin. Huomiota kaipaavat myös digikamera ja varsinkin auto, jonka kojelaudassa oleva kello on monelle se kaikkein tärkeinä ajan näyttäjä. Ihme kyllä, vaikka autossa olisi valmis navigaattori, se ei muuta kellonaikaa.

Hankalimpia ovat erilaiset kodinkoneet. Jokaisessa on oma tapansa kellonajan säätämiseen, ja koska sitä tarvitaan vain kahdesti vuodessa, oikeat painikkeet ehtivät sopivasti unohtua. Oma murheenkryyni on mikroaaltouuni, jonka ajansäätö pitää arpoa joka vuosi uudelleen. Sitä vastoin tavallisessa uunissa säätö on todella yksinkertainen ja helppo muistaa: kaksi nappia pohjaan ja uusi aika pyöräytetään säätimestä.

Vielä hankalampia ovat digiboksit, joiden ajastus saattaa mennä poskelleen siirtymän vuoksi. Joissakin malleissa EPG:n päivittyminen uuteen aikaan kestää useita vuorokausia, ja vasta sen jälkeen ajastukset sujuvat taas luotettavasti.

Omista laitteistani mystisin on Clas Ohlsonilta ostettu kello, jossa on isot siniset numerot ja langaton ulkolämpötilan näyttö. Kello pysyy ajassa kuuntelemalla Saksasta lähetettävää radiosignaalia. Aluksi laite toimi ihan hyvin, mutta sitten tapahtui jotain, mikä sai kellon siirtämään itseään tunnilla taaksepäin. Mikään säätö ei saa sitä enää palaamaan Suomen aikaan. Kesä- ja normaaliaika kyllä vaihtuvat automaattisesti, mutta molemmat tunnin myöhässä. Edes resetointi ei auta, kello pysyy hetken oikeassa ajassa, mutta vaihtaa sitten takaisin Ruotsin aikaan. Sitä voisi jo kutsua ongelmaksi.

Ehkä älykoti ja sen ubiikkitekniikka, joka yhdistää kaikki kodinkoneet toisiinsa langattomasti, lopulta ratkaisee myös kellonaikojen säätämisongelman.

Valituksiin tunnin jet-lagistä ei auta mikään.

Tuskin firman johto koskaan lukee näitä keskusteluja

Osa nettikeskustelijoista on turhautunut siihen, ettei kirjoittelulla näytä olevan mitään vaikutusta. Ajatellaan, että "tuskin firman johto koskaan edes lukee näitä keskusteluja". Mutta kyllä niitä luetaan -- yhä enemmän ja yhä ammattimaisemmin. Nettisisältö alkaa olla yhtä merkittävää kuin perinteisen median tuottama uutisointi, jota yritykset ovat seuranneet kymmeniä vuosia. Jokaista yritystä kiinnostaa, mitä siitä ja tuotteista oikeasti ajatellaan, ja millaista julkisuutta ne saavat.

Vierailin tänään M-Brainissa. Yritys on erikoistunut nettimedian seurantaan. Asiakkaidensa toimeksiannosta se seuraa yrityksistä ja asioista käytäviä nettikeskusteluita: foorumeita, avoimia Facebook-sivuja, Twitteriä, blogeja ja niin edelleen.

Asiakkaan ei tarvitse etsiä oikeita blogeja, keskustelualueita eikä sosiaalisen median henkilöitä, sillä ammattilainen tekee sen heidän puolestaan. Pitkistä verkkokeskusteluista laaditaan tiivistelmiä, jotka jaetaan raportteina tilaajille.

Voisi kuvitella, että vain yritykset ovat kiinnostuneita tällaisesta palvelusta, mutta toimeksiantoja tulee myös julkishallinnolta. Esimerkiksi ministeriöt saattavat pyytää seuraamaan tekeillä olevasta laista käytävää nettikeskustelua.

Hyvä niin, sillä eivät ihmiset käskien keskustele. Mielipiteet sinkoilevat siellä, missä on eniten ihmisiä. Harva eksyy valtionhallinnon viralliselle keskustelufoorumille, vaikka se on perustettu juuri kansalaiskeskustelua varten. Ai mikä foorumi? Otakantaa.fi. Viimeksi siellä on keskusteltu velkajärjestelystä, tietoyhteiskunnan kehittämisestä, äänestysikärajasta sekä keinoista parantaa liikenneturvallisuutta (parhaillaan käynnissä).

Kun seuraavan kerran osallistut netissä väittelyyn energiapolitiikasta (keksitty esimerkki), suuren yrityksen tuotteista tai jostain muusta kiinnostavasta asiasta, voin lohduttaa sinua: kirjoituksillasi on väliä. On hyvin todennäköistä, että tekstisi päätyy erilaisiin arkistoihin ja analysaattoreihin, joissa sitä käsitellään joko manuaalisesti tai automaattisesti. Jokainen kirjoitus vaikuttaa siihen lopputulokseen, joka yrityksen tai ministeriön päättäjälle esitetään.

On sitten eri asia, johtaako raportti ikinä konkreettisiin toimiin. Mutta siihen tavallinen kansalainen ei voi muutoinkaan vaikuttaa. Kansalaisen ainoa ase on mielipide. Ja nykyään sen käyttö on helpompaa kuin koskaan ennen.

Porilainen viruskirjoittaja selvisi ilman vankeutta - ja ilman nimeä

Porilainen nuori mies jäi neljä vuotta sitten kiinni virusten kirjoittamisesta. Hän oli mukana kansainvälisessä tiimissä, joka kirjoitti haittaohjelmia rikollisten käyttöön ja sai siitä palkkaa. Tapahtuma-aikaan 19-vuotias nuori mies sai tuomionsa pari vuotta sitten: seitsemän kuukautta ehdotonta vankeutta. Se kuitenkin lieventyi 180 tunnin yhdyskuntapalveluksi mitä voi pitää varsin lievänä kun ottaa huomioon, miten tiukka lainsäädäntö tietotekniikkarikoksiin liittyy.

Mutta mikä oli tekijän nimi? Suomalainen media on viisaasti vaiennut asiasta, sillä se ei ole halunnut pilata parikymppisen miehen tulevaisuutta. Muualla ei olla yhtä hienotunteisia: nimi löytyy helposti googlaamalla englantilaisista lehdistä. Jopa F-Securen weblog mainitsee nimen lainatessaan sanatarkasti englantilaista uutista.

Nuoruuden hölmöilyistä saadut tuomiot voivat merkitä ihmisen loppuelämäkseen, kun Google pullauttaa ne esiin lehtien arkistoista. Vuosi sitten julkisen sanan neuvosto totesi, ettei henkilöiden pyynnöistä huolimatta nimiä pidä poistaa lehtien arkistoista jälkikäteen. Sen sijaan JSN kehotti lehtiä olemaan entistä pidättyväisempiä tuomittujen nimiä julkistaessaan. Paperilehdessä uutisoitu tuomio häipyy historian hämärään, mutta nettiarkisto on kuin murha: se ei vanhene koskaan (näin siis Suomessa, Ruotsissa murhakin vanhenee).

Toivottavasti haittaohjelmia tehtaillut herra A. parantaa tapansa ja käyttää jatkossa taitonsa hyödyllisiin tarkoituksiin. Jos ei muuten niin vastapalveluksena siitä, että suomalainen media jätti hänen nimensä kertomatta.

Suomessa media on hienotunteista, muualla länsimaissa meno on armotonta: rikoksesta epäilty esitellään sanoin ja kuvin jo paljon ennen kuin jutun käsittely oikeudessa on ehtinyt edes alkaa. Tv-uutisissa ja lehdissä julkaistaan rikospaikoista ja uhreista kuvia, jotka eivät Suomessa ikinä pääsisi levitykseen. Hyvä niin, toivottavasti suomalainen linja säilyy jatkossakin.

Pari kuukautta sitten Suomessa nousi kohu kuvasta, jossa näkyi itsemurhan tehnyt Reindeerspotting-elokuvan henkilö. Kohuun liittyi paheksunta siitä, miten tällaisia kuvia voidaan levittää netissä kenenkään estämättä. Alunperin kuva julkaistiin vietnamilaisessa lehdessä tavanomaisena uutiskuvana. Se, että lehteä voitiin lukea muissakin maissa, ei ollut internetin vika vaan osoitus siitä, miten erilaisia median käytännöt eri maissa ovat. Nettiaikana ne kaipaisivat yhdenmukaistamista. Toivottavasti puolivälistä löytyy kaikille sopiva kompromissi.

Vaikka lehdet unohtaisivat, netti ei unohda.

Näytä kasvosi, surmaaja

Kolmoissurmaaja astui tänään Porvoossa oikeuden eteen kasvot peitettynä. Vakavien rikosten tekijän piiloutuminen takin alle tuntuu raukkamaiselta. Jos pystyy tappamaan useita ihmisiä ilman syytä, luulisi olevan kanttia näyttää edes oma naamansa.

Jokainen on syytön kunnes lainvoimainen tuomio on julistettu. Kasvojen piilottelu ei kuitenkaan voi liittyä yksityisyyden suojaamiseen, sillä Porvoon surmaajan nimi ja aiempi historia on lehdissä kaikkien luettavana. Olisiko syytä muuttaa lakia niin, että poliisivankilasta oikeuteen tuotavat tekijät pakotettaisiin näyttämään naamansa ja kohtaamaan tekojensa seuraukset myös vertauskuvallisesti? Monissa maissa syytetyt tuodaan saliin käsiraudoissa, jolloin tällainen pelleily on mahdotonta.

Väkivaltarikosten määrä Suomessa on ollut laskusuunnassa. Huolestuttavaa on kuitenkin se, että samalla riski joutua täysin satunnaisen väkivallan uhriksi on kasvanut. Ennen mies puukotti humalassa vaimonsa tai ryyppykaverit toisensa, nyt kuka tahansa voi joutua ammutuksi koulussa tai hampurilaisbaarin autokaistalla. Trendi on pelottava. Se lisää enemmän turvattomuuden tunnetta kuin iltapäivälehtien lisääntynyt rikosuutisointi, jota kehityksestä on tapana syyttää.

Suomen lainsäädäntö rankaisee ankarasti talous- ja huumerikoksista, mutta väkivaltarikoksissa asteikko on lievä. Miten on mahdollista, että yhden elinkautisen jo istunut (ja mahdollisesti toisenkin surmatyön tehnyt) henkilö pääsee tappamaan kolme henkilöä lisää? Ja että tästä kaikesta maksimituomio on elinkautinen, jonka kesto on käytännössä 12-15 vuotta. Siitä ensikertalainen istuu yleensä puolet ja uusijakin vain kaksi kolmasosaa? Tuomion pituuteen ei juurikaan vaikuta kerralla surmattujen ihmisten määrä. Yksi, kolme tai 12 -- tuomio on lähes sama.

Wikipedian artikkelin mukaan Suomen elinkautiskäytäntö on vertailluista maista lievin, vaikka henkirikosten määrässä olemme Itä-Euroopan synkkää tasoa.

Uutiset kertoivat illalla, miten surmaaja yritti taktikoida tapahtuman jälkeen ja saada kaverinsa ottamaan syyt niskoilleen, koska tämä ensikertalaisena olisi selvinnyt puolella istumisella. Kaveri suostui, mutta tapahtumien todellinen kulku selvisi tutkinnassa ja lisäkuulusteluissa.

Lievät rangaistukset ja taktikoinnin mahdollisuus kertovat, että Suomen lainsäädäntö vakavissa henkirikoksissa on jäänyt ajastaan jälkeen. Se elää yhä aikaa, jolloin surman uhri ja tekijä tunsivat lähes aina toisensa. Välillä tuntuu, että yhteiskunta suojelee enemmän rikoksen tekijää ja hänen yksityisyyttään kuin omia kansalaisiaan.

Tähän on saatava muutos, sillä teotkin ovat muuttuneet.

Tekniikkaa liikenteen palveluksessa

Ajoittain tuntuu, että autoilijoiden rankaisemiseen kehitetään koko ajan uusia tekniikoita. Siksi on välillä mukava lukea palveluista, joilla autoilijoiden elämää voidaan helpottaa ja liikenteen yleistä sujuvuutta parantaa.

Helsingin Sanomat kertoo HSL:n suunnittelevan nettipalvelua, josta autoilija tai pyöräilijä voisi etukäteen tarkistaa vapaiden liityntäpysäköintipaikkojen määrän. Hyvä, juuri tällaisia palveluita tarvitaan. Liikenteen aiheuttamia haittoja voidaan vähentää muillakin kuin rangaistusluonteisilla maksuilla.

Liityntäpysäköinti on erinomainen keino vähentää pääkaupunkiseudulle aamuisin pyrkivien autojen määrää. Ongelmana vain on, ettei paikkoja ole tarpeeksi. Niitä aiotaan rakentaa lisää seuraavan 10 vuoden aikana 65 miljoonalla eurolla.

Todellinen helmi on uutisen lopussa: Suunnitelmassa seudun liikennehankkeet on pantu tärkeysjärjestykseen. Pienet hankkeet on koottu omaksi ryhmäkseen, joka on asetettu tärkeysjärjestyksessä ensimmäiseksi. Sillä virkamiehet yrittävät korostaa, ettei pieniä, mutta merkittäviä uudistuksia saa jättää mammuttihankkeiden jalkoihin. Hienoa!

Facebook urkkii ja koukuttaa -- mutta erotakaan ei voi

Facebook ja yksityisyyden suoja eivät mahdu samaan lauseeseen. Melkein kaikki tietävät sen, mutta silti Facebookin toiminnasta kertovat uutiset pelästyttävät ihmiset kerta toisensa jälkeen.

Ensimmäinen esimerkki: Facebook osaa ehdottaa kavereita uudelle henkilölle, joka on vasta liittymässä palveluun. Miten se on mahdollista? Iltalehden uutinen kertoo BBC:n toimittajan tekemästä kokeilusta, jossa tämä kirjautui toisen henkilön sähköpostiosoitteella palveluun ja sai heti oikeaan osuneita ehdotuksia ystävistä.

Kaikesta päätellen Facebook pitää siis kirjaa sellaisistakin ihmisistä, jotka eivät vielä ole edes liittyneet palveluun. Aineistona käytetään ainakin muiden käyttäjien osoitekirjoja ja muita henkilötietoja. Tässäpä pala 2010-luvun kansalaistaitoa: älä kirjoita nettipalveluihin muiden henkilöiden tietoja ilman heidän lupaansa.

Toinen esimerkki: oletko homo? Jos vastasit myöntävästi niin oletko tarkkaillut, millaisia mainoksia Facebook esittää sinulle? CNN:n uutisen mukaan saksalaiset tutkijat loivat profiileja, jotka olivat muutoin identtisiä, mutta joissakin henkilö ilmoitti olevansa kiinnostunut oman sukupuolensa ihmisistä kun taas muut merkitsivät vastakkaisen sukupuolen. Sen jälkeen tutkittiin, millaisia mainoksia Facebook esitti saman sukupuolen merkinneille. Osoittautui, että varsinkin homomiehet saivat mainoksia erityisesti homoille suunnatuista palveluista.

Ei ihme, että Facebookin markkina-arvo on pilvissä. Mikä toinen media voi luvata mainostajille tietävänsä käyttäjistään yhtä paljon intiimejä asioita? Mitä paremmin käyttäjät tunnetaan, sitä tarkemmin mainontaa voi kohdistaa ja sitä enemmän mainoksista voi laskuttaa.

Se, että homoille näytetään heitä kiinnostavia mainoksia, ei vielä ole kovin dramaattista. Todellinen huoli liittyy siihen, että mikäli Facebook-käyttäjä todella klikkaa mainosta, henkilötiedot voivat paljastua myös mainostajille.

No, kuka käskee kertomaan Facebookille, että on kiinnostunut oman sukupuolensa edustajista? Ei kukaan, mutta tässä tutkijoilta jäi huomaamatta ilmeinen vaara: sillä, mitä kerromme itsestämme, ei ole lopulta paljoakaan merkitystä, koska tieto kavereistamme kertoo paljon enemmän. Emmekä itse voi vaikuttaa tietoihin, joita kaverit kertovat itsestään.

Jos Facebook-kaverien joukossa on keskimääräistä suurempi joukko niitä, jotka ovat ilmaisseet kiinnostuksensa omaa sukupuolta kohtaan, Facebookin on helppo päätellä, että me itse kuulumme samaan joukkoon. Ei tietenkään sadan prosentin varmuudella, muttta riittävän suurella todennäköisyydellä, jotta tietoa voidaan käyttää kaupallisesti hyväksi.

Eikä nyt kannata tarkertua pelkkään homouteen, sillä ystäväpiiri kertoo meistä paljon muutakin. Esimerkiksi uskonto, ammatti, kiinnostuksen kohteet ja paljon muuta voidaan päätellä siitä, millaisia ystävämme ovat. Lääkäreillä on keskimääräistä enemmän lääkäriystäviä, golfaajilla golfaajia, naisilla naisia ja nuorilla nuoria. Vaikka emme kertoisi Facebook-profiilissa itsestämme yhtään mitään, tiedot selviävät ystäviämme tutkimalla. Lika barn leker best, kuten ruotsalaiset sanovat. Suomeksi ei taida olla yhtä nasevaa ilmaisua.

Amerikkalainen media-analyytikko Jeron Lenierin mukaan Facebook on manipuloiva ja markkinoinnin tarkoituksiin valjastettu palvelu, joka koukuttaa pahemmin kuin huume. Facebook houkuttelee mukaan ja saa paljastamaan henkilökohtaiset tiedot. Käytännössä eroaminen on mahdotonta, koska se tietäisi koko online-maailman menettämistä. Sitä uhrausta harva on valmis tekemään.

Mieluummin annetaan Facebookin jatkaa urkkimista ja minuutemme myymistä.

SaMe: Satunnainen Media

Sosiaalisen median pitäisi oikeastaan olla SaMe: Satunnainen Media. Mikä tahansa huono asiakaspalvelu- tai muu kokemus voi kasvaa SaMessa oikeaksi uutiseksi.

Viime vuonna lentoyhtiö United sai paljon kielteistä julkisuutta, kun vähemmän tunnettu laulaja Dave Carroll huomasi yhtiön rikkoneen hänen kitaransa Chicagon lentokentällä. Hän teki asiasta biisin "United Breaks Guitars" ja laittoi sen YouTubeen. SaMe teki tehtävänsä: sana alkoi kiertää ja jopa BBC uutisoi sen. Erään uutisen mukaan kielteinen julkisuus pudotti Unitedin pörssikurssia ja aiheutti yhtiölle 180 miljoonan dollarin vahingot. Tuli siinä kitaralle hintaa.

Ei silti kannata odottaa, että jokainen huonosti kohdeltu kuluttaja saisi itselleen oikeutta tekemällä tapahtuneesta videon Youtubeen tai kirjoittamalla siitä blogiinsa. Juuri tässä on SaMen ydin. Toisin kuin perinteinen media, SaMe ei valikoi -- se arpoo. Koskaan ei voi tietää, mikä juttu alkaa elää omaa elämäänsä. Törkeäkin tapaus voidaan vaieta kuoliaaksi, samalla kun paljon mitättömämpi saa siivet.

Tämän päivän uutinen oli blogikirjoitus, joka paljasti junassa suureen ääneen kännykkään puhuneen rekrytointikonsultin rikkovan sekä tietosuojaa että ammattietiikkaa. Aluksi kirjoitus levisi Facebookin ja Twitterin kautta, kunnes iltapäivällä myös Suomen Kuvalehti uutisoi sen.

Hyvää tapauksessa oli, että kyseisen yrityksen johto tuli jo SaMe-vaiheessa nöyrästi pyytämään anteeksi tapahtunutta (olkoonkin, että blogiin jätetty hymistelevä viesti oli kuin kriisiviestinnän käsikirjasta kopioitu eikä varsinaisesti ottanut kantaa tapahtuneeseen virheeseen). Ainakaan johto ei uhannut haastaa bloggaajaa oikeuteen, kuten kävi muutama vuosi sitten henkilölle joka kritisoi ravintolassa saamaansa huonoa palvelua.

Satunnainen Media poimii vain muutaman tapauksen -- mutta yrityksen on oltava varpaillaan, koska ikinä ei voi tietää milloin se napsahtaa omalle kohdalle.

Helppoja ratkaisuja aseisiin ja autoihin

Jokainen toivoo, että vaikeisiin asioihin olisi helppoja ratkaisuja. Ja löytyyhän niitä, kun oikein etsitään.

Hallitus esittää autokouluun neljää lisäopetustuntia, jotka nostavat ajokortin hintaa 250 eurolla. Perusteluna on tietenkin liikenneturvallisuuden parantaminen. Selitys ontuu. Eivät nuoret sen vuoksi ylinopeutta ja kolareita aja, että heiltä puuttuisi osaamista. Kyse on pikemminkin asenteista ja muista vaikeasti ohjattavista motiiveista. Niihin ei vaikuteta ajotunteja lisäämällä.

Järeitä keinoja kyllä olisi: 80-lätkä takaisin, öinen ajokielto, tuplarangaistukset tai kortin ottaminen kuivumaan jo pienestä ylinopeudesta tai rattijuoppoudesta ensimmäisen vuoden aikana.

Kun itse kävin autokoulun, pimeän tai liukkaan kelin opetusta annettiin vain piirtoheittimellä. Auton tankkaamisesta ei koskaan mainittu sanallakaan eikä liioin kerrottu, että ajokortti täytyy aina olla mukana. Näin jälkikäteen em. asiat tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, mutta kun aiempaa kokemusta kotoa ei ollut, muistan odottaneeni että niistä ainakin mainittaisiin. Ei mainittu.

Sen jälkeen autot ovat parantuneet, opetusvälineet vaihtuneet kalvoista tietokoneeseen ja opetuksen sisältö huomattavasti laajentunut. Jos tämä ei ole vaikuttanut toivotulla tavalla nuorten onnettomuuksien vähentymiseen, tokkopa sitä tekee neljä lisätuntiakaan.

Toinen deus ex machina oli aselain muutos, joka velvoittaa lääkärit ilmoittamaan mikäli havaitsee henkilön sopimattomaksi aselupaa varten. Kun historian painolastista johtuen aseiden saatavuutta ja käyttöä ei oikeasti haluta rajoittaa, joudutaan turvautumaan pikkunäppäriin ratkaisuihin.

Lakimuutos asettaa lääkärit kohtuuttomaan asemaan. Tavallisen lääkärin pitäisi lyhyen tapaamisen aikana arvioida, onko henkilö henkisesti riittävän tasapainoinen aseen käyttäjäksi. Tehtävä olisi vaikea psykologillekin, vaikka tällä olisi edessään henkilön täydellinen potilaskertomus. Yleislääkärillä ei ole tarvittavaa koulutusta, ei oikeita papereita eikä aikaa.

Muistettakoon, että paikallinen poliisi haastatteli Kauhajoen ampujaa päivää ennen surmatyötä. Vihjeistä ja epäilyistä huolimatta kokenut poliisimies ei pystynyt päättelemään, millaista hirmutekoa mies parhaillaan hautoi mielessään, vaikka Jokelan tapaus oli vielä tuoreessa muistissa. Jos lääkäri tekee vastaavan virheen, häntä itseään voidaan syyttää huolimattomuudesta tai ammattitaidottomuudesta.

Ehdotuksen puoltajat muistuttavat, että lääkäri tekee samanlaisen arvion ajokorttia varten, ja että sitäkin vastustettiin aikoinaan. On kuitenkin aivan eri asia mitata henkilön fyysistä suoriutumista kuin henkistä tilaa. Terveydenhoitajakin osaisi kartoittaa lääkityksen, mitata näkökyvyn ja arvioida ajokortin vaatimusten täyttymisen.

Toivottavasti lääkintöhallitus edes ohjeistaa lääkäreitä arvion tekemiseen. Kriteerien pitäisi olla julkisia, jotta ihmiset eivät turhaan lähde hakemaan lupaa. Olisiko esimerkiksi taipumus masennukseen tai väkivaltaiseen käytökseen riittävä syy luvan epäämiseen? Entä mielialalääkkeen käyttö? Muu lääkitys? Alkoholinkulutus? Harley-Davidson -moottoripyörä? Vai mikä?

Oman etunsa vuoksi lääkärien kannattaa kirjoittaa hullun paperit kaikille aselupaa hakeville.

Antiikkinen Twitter: ei suositella yli 16-vuotiaille

Twitter on erikoinen nettipalvelu. Vaikea uskoa, että käsittämättömiin lyhenteisiin perustuvasta viestinnästä on voinut tulla suosittua muiden kuin alle 16-vuotiaiden keskuudessa. Siinä ikäryhmässä kryptiset hymiöt sekä LOL, WTF ja OMG ovat arkipäivää.

Vanhemmat saavat raapia päätään ymmärtääkseen vaikkapa oheisen viserryksen, jonka juuri poimin listaltani:

First Look: #Starbucks Digital Network Is Here http://ow.ly/2WtBH by @Mashable (via @kenbanks) #SM

Teknisesti Twitter tuntuu askeleelta taaksepäin. Miten nykymaailmassa voi vielä törmätä johonkin 140 merkin rajoitukseen? Eikö niiden pitänyt jäädä viime vuosituhannelle? Laajakaistojen ja teratavun levyjen aikakaudella merkkimäärärajoitukset ovat niin antiikkia, niin antiikkia.

No, käyttäväthän jenkit yhä shekkejäkin.

Sitä saat, mitä mittaat: rattijuoppous väheni

Eilen saatiin yllättävä uutinen: poliisin tietoon tuli tämän vuoden tammi-syyskuussa vähiten rattijuopumuksia sitten 1990-luvun puolivälin. Sekä tavalliset että törkeät rattijuopumukset vähenivät viime vuodesta noin kymmenesosan.

Toivoisi, että myönteinen kehitys on seurausta valistuksesta ja valvonnasta, mutta selitys taitaa löytyä ihan muualta. Päivän Hesarissa liikkuvan poliisin ylikonstaapeli nimittäin epäilee, että lukuja saattaa selittää "ennemminkin rattijuopumusvalvontaan käytetyn työajan... vähentyminen". Tätä johtopäätöstä tukee havainto siitä "että liikennevirrasta tehdyissä tutkimuksissa rattijuoppojen esiintymistiheys on pysynyt suunnilleen samana".

Laatujohtamisessa tunnetaan sanonta sitä saat, mitä mittaat. Kun yrityksen toimintaa halutaan kehittää, mittarit kannattaa valita huolellisesti, sillä mittauksen kohteena olevilla asioilla on taipumus parantua. Pelkkä tieto mittauksesta saa työntekijät skarppaamaan ja tuottamaan sellaista tulosta, mihin mittaamalla pyritään.

Epälaatujohtaminen on näköjään sitä, että kun mittauskertoja harvennetaan, myös havaittujen virheiden määrä näyttää vähenevän. Nerokasta! Mitä vähemmän autoilijoita puhallutetaan, sitä vähemmän rattijuoppoja jää kiinni, ja sitä paremmilta tilastot näyttävät. Samalla logiikalla ylinopeudetkin vähenisivät nopeusvalvontaa vähentämällä ja purkamalla peltipoliisit.

Resurssien siirto oikeasta poliisityöstä kameravalvontaan johtaa tulokseen, joka näyttää hyvältä, mutta jolla ei ole mitään tekemistä todellisen liikenneturvallisuuden kanssa.

Vaivatonta luterilaisuutta

Länsimainen ihminen haluaa kaiken olevan helppoa ja vaivatonta. Ruuanlaiton, viihteen, liikunnan ja ihmissuhteiden pitää olla sellaisia, että ne hoituvat nopeasti ja vähällä vaivalla.

Sama vaatimus koskee uskontoa. Luterilaisuus sopii kiireiselle länsimaalaiselle hyvin, koska se ei vaadi tunnustajaltaan juurikaan työtä. Ei ole pakko käydä kirkossa eikä osoittaa uskoa omilla teoillaan. Kaiken voi hoitaa siten kuin itselle sopii, kahdenkesken oman Jumalan kanssa. Moni kuuluu kirkkoon vain häiden, hautajaisten ja joululaulukaraoken vuoksi. Kirkkoon kuulutaan, mutta varsinainen usko on yksityisasia.

Kun sitoutuminen on tätä tasoa, kirkosta eroaminenkin on pelkkä muodollisuus. Isot otsikot, joiden mukaan jo 20 000 ihmistä on eronnut kirkosta vastalauseena homokeskustelulle, vääristävät asiaa. Jos kyse olisi todellisesta uskosta ja Jumalasta, sitä ei yksi homokeskustelu horjuttaisi.

Nyt kirkko on kuin puolue, josta voidaan erota jos jokin seikka ei satu miellyttämään. Ei nyt sotketa tähän uskontoa, eihän? Sehän on jokaisen oma asia.

Ortodoksit ja katoliset eivät keskustele naispappeudesta eivätkä homoliitoista. Tällaiset asiat eivät yksinkertaisesti nouse esille. Kirkko on satoja vuosia tiennyt miten asiat ovat ja kansan tehtäväksi jää vain uskoa niihin. Työnjako näyttää toimivan hyvin. Katoliset napisevat lähinnä siitä, että ehkäisy pitäisi sentään sallia.

Muslimit menevät vielä pidemmälle. On itse uskonnosta mitä mieltä tahansa, on pakko ihailla sen kannattajien sitoutumista ja lähes fanaattista uskoa. Islam on kiinteä osa arkipäivää. Muslimit rukoilevat viisi kertaa päivässä Mekkaan päin kääntyneenä, paastoavat Ramadanin ajan ja pyrkivät noudattamaan pilkuntarkasti Koraanin ohjeita silloinkin, kun ne ovat ristiriidassa arkitodellisuuden kanssa.

Eikä kyse ole keskinäisestä aivopesusta tai ryhmäkurista, sillä vieraaseen ympäristöön muuttaneet muslimit takertuvat uskonsa tapoihin entistä tiukemmin. En yhtänä ihmettele, vaikka Suomessa asuvat muslimit sisimmässään nauraisivat tämänhetkiselle homokeskustelulle. Näin onneton ja uskoton on länsimainen ihminen, joka kuitenkin kuvittelee tietävänsä kaiken ja katsoo oikeudekseen opettaa muulle maailmalle omia arvojaan.

Ehkä luterilaisuus on tehnyt virheen valitessaan modernin ja vapaamielisen linjan? Ainakaan luterilaisten määrä ei ole kasvussa, päinvastoin. Perinteitään kunnioittavat katoliset ja ortodoksit saavat lisää kannattajia. Ja kaikkein nopeimmin leviää islam, uskonnoista vaativin.

Uskonnon ankaruus ei tietenkään korreloi suoraan kannattajien määrän kanssa. Paljon enemmän vaikuttaa väestön epätasainen lisääntyminen eri puolilla maapalloa. Mutta on selvää, ettei ajassa elävä ja salliva luterilaisuus ainakaan näillä eväillä houkuttele uusia käännynnäisiä. 20 000 ihmistä on juuri äänestänyt jaloillaan -- tai pikemminkin hiirellään.

Ehkä ihmiset kaipaavat elämäänsä uskonnon tarjoamaa selkeyttä, kuria ja järjestystä? Ehkä he suorastaan haluavat elää herran kurissa ja nuhteessa? Ehkä he toivovat jonkun muun kertovan heille selkeästi, mikä on syntiä ja mikä ei?

Ehkä uskonnolta kaivataan perinteitä ja muuttumattomuutta juuri siksi, että kaikki muu ympärillämme muuttuu niin nopeasti.

Stuxnet ja epäonnistunut kybersota

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa pohditaan tänään sunnuntaina uuden ajan sodankäyntiä. On syytäkin. Samalla, kun Suomessa kiistellään varuskuntien määrästä ja harkitaan asepalveluksen lyhentämistä, sodan uhkakuvat ovat siirtymässä muualle. Tietoyhteiskunnan sodat käydään verkossa.

Kybersota on mediaseksikäs aihe, jossa on helppo sortua liioitteluun. Tieteiselokuvissa virukset ja verkkomadot saavat yhteiskunnan polvilleen ja Skynet ottaa hallintaansa koko maapallon. Mutta elokuvat eivät ole totta. Fakta on, että laajamittaisen ja pitkäkestoisen vahingon tekeminen on edelleen helpompaa reaalimaailmassa kuin verkossa.

Suurin uhka liittyy kohtiin, joissa tietoverkko ja reaalimaailma yhdistyvät. Tehtaita, voimaloita ja vaikkapa katuvalaistusta ohjataan yhä useammin tietoverkon tai jopa kännykän kautta. Jos näihin järjestelmiin pystytään hyökkäämään, reaalimaailmalle voidaan aiheuttaa todellista ja pitkään vaikuttavaa haittaa.

Kehittynyt Stuxnet-mato yrittää juuri sitä. Mutta toisin kuin Mikael Pentikäisen kirjoitus antaa ymmärtää, Stuxnet ei ole merkki verkkosodan vaarallisuudesta vaan pikemminkin sen vaarattomuudesta. Jos Stuxnet todella on Iranin ydinvoimaloita vastaan kohdistettu, Israelissa valmistettu kyberohjus, se on epäonnistunut. Vaikka virus sai levitä vuoden ajan ennen paljastumistaan, se ei tiettävästi onnistunut aiheuttamaan merkittävää vahinkoa Iranin ydinohjelmalle. Sitä vastoin virus on levinnyt hallitsemattomasti mm. Kiinaan, Intiaan, Pakistaniin, Indonesiaan ja Yhdysvaltoihin. Ja nyt se on kansainvälisen spekuloinnin ja yleisen mielenkiinnon kohteena, mitä yksikään hyökkääjä ei toivoisi.

Stuxnet ei ollutkaan varsinaista kybersotaa vaan lähinnä sähköistä sabotaasia. Metsään meni -- mutta kuka tietää, miten käy ensi kerralla? Ja kuka tietää, miten hyvin Suomi on varautunut näihin uhkiin? Julkista keskustelua puolustusvoimien tulevaisuudesta käydään edelleen talvisodan lähtökohdista. Varuskuntia lisäämällä tai pakollisella asevelvollisuudella ei stuxnetejä torjuta.

Mitä Stuxnetiin tulee, kaikki on puhdasta spekulointia. Faktoja ei yksinkertaisesti ole. Tiedetään vain, että virus on teknisesti erittäin kehittynyt ja ensimmäinen, joka hyökkää selkeästi teollisuusautomaation järjestelmiä vastaan. Ei ole mitään varmuutta edes siitä, että kohteena olisi Iran tai tekijänä Israel. Ehkäpä osat ovat peräti päinvastoin? Nykytekniikalla verkkosota on niin epämääräistä, ettei aina voida edes tietää kumpi on hyökkääjä ja kumpi kohde.

Voi vain toivoa, että viruksen taustat joskus paljastuvat. Aiempien tapausten (mm. Nimda, Conficker) valossa se ei ole kovin todennäköistä.

Kirjoituksen lopussa Pentikäinen kertoo Cert-fi:n toimivan lähinnä elinkeinoelämän hyväksi, koska saa sieltä rahoituksensa. Cert-fi on kuitenkin Viestintäviraston alainen yksikkö ja siten osa koko kansaa hyödyttävää viranomaistoimintaa. Myös viittaus F-Securen viruslaboratorioon on hieman... hmm, markkinointihenkinen.

Presidentti visertää latteuksia

Presidentti Halonen alkoi muutama viikko sitten käyttää Twitteriä. Tiedetään, että edeltäjästään poiketen Halonen on vanhan kansan ihmisiä, joka ei juuri tietotekniikasta piittaa. Vielä tammikuussa hän sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa, ettei aio ajanpuutteen vuoksi ryhtyä bloggaamaan eikä käyttämään Facebookia.

Jostain syystä Twitter on kuitenkin saanut presidentin muuttamaan mieltään. Hänen tuoreimmat viserryksensä ovat:

"Lähi-idässä tuntee, miten Iranin johtajan palopuheet leijuvat synkkänä varjona alueen yllä." (15.10.10)

"Palestiinalaiset rakentavat ihmeen päättäväisesti tulevan valtionsa perusteita kansainvälisen yhteisön suojeluksessa." (15.10.10)

"Israelin politiikassa näkyy, miten valtava on Israeliin muuttaneiden ihmisten kirjo. Sulautuminen on suuri haaste." (15.10.10)

"Jordania: kiinnostanee jatkossa elinkeinoelämää, Petran muinaiskaupunki kiehtoo kulttuuriväkeä." (15.10.10)

"Kuukausi lisäaikaa Lähi-idän neuvotteluihin. Riittääkö se? Tunnelmat vaihtelevat keskustelukumppanista riippuen." (10.10.10)

"Syyskolea sää vaihtui Jordanian lämpimään. Mutta puhaltavatko rauhanneuvotteluissa yhtä lämpimät tuulet?" (9.10.10)

Varsin latteita. Mutta mitä muuta presidentiltä voisi odottakaan? Hän ei voi kirota julkisesti Lähi-idän johtajia, jotka ylläpitävät ikiaikaista vihaa ja katkeruutta. Hän ei liioin voi kertoa, mitä oikeasti ajattelee omista asioistaan tai Suomen tilanteesta. Ja todennäköisti viserrykset eivät edes ole hänen itsensä kirjoittamia, vaan niitä tuottaa viestintäpäällikkö avustajineen.

Presidentillä on vähän sama ongelma kuin yritysblogeissa. Niissä ei voi sanoa mitään aidosti kiinnostavaa. On pakko kirjoittaa ympäripyöreitä tekstejä, jotka eivät loukkaa ketään, mutta eivät kyllä kiinnostakaan. Mitähän 3234 Halosen seuraajaa odottavat näkevänsä twitterfeedissä? Kuinka moni heistä on listalla vain uteliaisuuttaan? Kuinka moni on aidosti kiinnostunut tähän asti nähdyistä viesteistä?

Tunnetuin visertäjäpresidentti on Yhdysvaltojen Barack Obama. Hänen uusimmissa viesteissään on enemmän särmää:

"Across the country, OFA volunteers have already reached out to 300,000 voters today. You can do your part—from home: http://OFA.BO/1sQ9eh." (tunti sitten)

"Today supporters like you are reaching out to 1 million voters to move our country forward. It’s time to get in the game. http://j.mp/a0BgRB" (kolme tuntia sitten)

"Text “BACKSTAGE” to 62262 before 11:59pm ET to be entered to go backstage in Las Vegas: http://OFA.BO/lv." (20 tuntia sitten)

Niissä on suoraa toimintaa, linkkejä ja aitoa vuorovaikutteisuutta. Toki presidenttien asemakin on erilainen, sillä Obama joutuu osallistumaan päivänpolitiikkaan. Vain neljän vuoden toimikausi pakottaa aktiivisuuteen joka päivä.

Suomenkin presidentti voisi terävöittää twitteröintiään jos haluaisi. Vaalikampanjassaan hän lupasi toimia arvojohtajana, mutta vielä siitä ei ole näkynyt merkkejä. Mieleen ovat jääneet lähinnä lautaskiista ja kesän Pride-paraatiin tehdyn iskun tuomitseminen. Halonen voisi visertää aidosti tärkeistä asioista ja rakentaa itselleen sitä asemaa, jonka jo vaalikampanjassaan äänestäjille lupasi.

Ongelma on siinä, että vuorovaikutuksen aloittaminen nyt, kun jälkimmäinen kausi on jo yli puolivälin, näyttäisi omituiselta. Arvojohtajuutta olisi pitänyt lähteä toteuttamaan heti uudelleenvalinnan jälkeen ja kaikissa medioissa, niin että Twitter olisi nyt vain yksi uusi kanava muiden joukossa.

On turha luulla, että sosiaalinen media itsessään kirkastaa henkilön julkisen kuvan. Sosiaalinen media on pelkkä keino, ei itsetarkoitus. Jos keino tai tekniikka varastaa päähuomion, tuloksena on pelkkiä latteuksia.

5000 tykkäystä vastaa yhtä tekoa

Facebookissa paljon julkisuutta saanut kampanja kansanedustajien palkankorotuksia vastaan lässähti tänään pahasti, kun eduskuntatalon portaille saapui vain parikymmentä mielenosoittajaa. Netissä yli 110 000 henkilöä oli tukenut hanketta klikkaamalla tykkää-painiketta, mutta heistä vain joka viidestuhannes saapui paikalle oikeaan mielenosoitukseen.

Tällä kertaa ei voi syyttää edes huonoa tiedonkulkua, sillä kampanja on koko ajan saanut käsittämättömän paljon huomiota perinteisessä mediassa. Kahdenkymmenen mielenosoittajan joukko on tuskin koskaan saanut itsestään näin pitkää juttua Ylen pääuutisiin. Eduskuntatalon rappusilla oli tänään yhtä paljon median kuin kansanliikkeen edustajia.

Facebook-kampanjan saama huomio osoittaa, miten tavattoman kiinnostunut perinteinen media on nettidemokratiasta. Kaikesta päätellen vanhan median ei ainakaan vielä tarvitse olla huolissaan omasta tulevaisuudestaan: nettihypeä on helppo luoda ja sen merkitystä liioitella, mutta kun kyse on tuloksista, televisiolla ja lehdistöllä on yhä etulyöntiasema.

Suuret luvut hämäävät kokeneenkin toimittajan, koska lukuja katsotaan reaalimaailmaan tottuneilla silmälaseilla. Satatuhatta oikeaa marssijaa olisi ollut todella kova juttu ja saanut eduskunnan polvilleen. Nettimaailmassa luvuista voi pudottaa vähintään pari nollaa pois. Sama korjaus on tehtävä nettisaittien kävijämääriin. Miljoonalla kävijällä saa ehkä saman verran mainostuloja kuin 10 000 oikealla tilaajalla, eikä aina sitäkään. Netissä suuretkaan luvut eivät välttämättä kerro suurista merkityksistä.

Yleislakon kampanjasivulla mainostetaan, että "Jos edes joka kymmenes sadastatuhannesta saapuisi Helsinkiin..." Järjestäjien toiveisiin nähden yhden suhde viiteentuhanteen on erittäin huono tulos. Maantiede selittää siitä vain osan. Tykkäyspainiketta oli helppo painaa kaikkialla Suomessa, jopa maan rajojen ulkopuolella. Valtaosalta tykkääjistä olisi vaadittu kohtuutonta sitoutumista saapua perjantaina Helsinkiin mieltä osoittamaan, mutta tykkääjiä kehotettiin vaihtoehtoisesti kokoontumaan lähimpien kaupunkien keskustoihin. Niistä ei ole raportoitu mistään yleisöryntäyksestä.

Potkut saaneen uutisankkuri Kimmo Wilskan tukiryhmässä on tällä hetkellä 47 415 tukijaa. Samalla suhteella kymmenen henkeä tarjoaisi hänelle oluet kapakassa.

Jos nettiadressien ja Facebook-ryhmien todellinen vaikuttavuus on näin vähäistä, monia muitakin netti-ilmiöitä tulisi tarkastella uudelleen. Mikä on esimerkiksi netissä tapahtuvien piraattilevitysten, kunnianloukkausten tai hölmöjen kirjoitusten todellinen merkitys yhteiskunnalle? Johtaako niissäkin vanhojen silmälasien käyttö vääriin johtopäätöksiin ja turhiin lain kiristyksiin?

Liikennekomissaari ehdottaa ehdotonta nollatoleranssia

Lehtiuutisen mukaan Euroopan komission liikennekomissaari Siim Kallas haluaa EU-maiden poliisien puuttuvan jokaiseen havaitsemaansa ylinopeuteen, vaikka se olisi vain yksi kilometri tunnissa. Rangaistuksen ei välttämättä tarvitsisi olla suuri, pienestä ylityksestä voisi riittää pelkkä huomautus.

Nopeus on helposti mitattava suure -- ja mitä vielä parempaa, se voidaan täysin automatisoida. Ei ihme, että liikenneturvallisuuden parantamisessa aletaan aina ensin puhua nopeuksista. Seuraavana tulee promillerajan alentaminen -- joka sekin on kuin sattumalta mitattava numeerinen arvo. Harmi vain, ettei sen mittausta voi automatisoida. Niinpä nopeutta mitataan luultavasti satoja kertoja yhtä puhallutuskertaa kohti. Jokainen voi pohtia, onko suhde oikea.

Mutta kuinka paljon nopeus vaikuttaa? Syyskuussa kerrottiin, että Helsingin liikenteessä kuoli viime vuonna kuusi ihmistä. Luku oli alhaisempi kuin kertaakaan vuoden 1929 jälkeen, jolloin tilastointi aloitettiin. Hyvää tulosta pidettiin alueellisten, alennettujen nopeusrajoitusten ansiona. Lähivuodet näyttävät, oliko näin. Jos luku lähtee uudelleen nousuun, syynä saattoi olla esimerkiksi talouden hidastumisen myötä vähentynyt kiire ja liikkumisen tarve, tai poikkeuksellisen helpot keliolot.

Kesällä Helsingin Sanomien yleisönosastolla käytiin pieni väittely nopeuden vaikutuksista kolarien määrään. Vahinkotarkastaja kirjoitti, että vain 3,7 % autoliikenteen kuolonkolareista johtui ylinopeudesta kun taas rattijuopumuksen osuus oli peräti 19,3 %. Hänelle vastannut kirjoittaja esitti ihan toisenlaisia lukuja: kolme yleisintä tekijää ovat ylinopeus (noin 40 %), turvavyön käyttämättä jättäminen (noin 35 %) sekä rattijuopumus (noin 30 %). Luvuista näkee heti, että niissä on mitattu eri asioita ja vieläpä eri tavalla. Asia on ilmeisen monitahoinen.

Kuukausi sitten tapahtui Merikarvialla ikävä onnettomuus, jossa mies menetti autonsa hallinnan ohitustilanteen seurauksena. Auto syöksyi päin vastaantulijaa, jolloin molempien autojen 30-vuotiaat kuljettajat menehtyivät. Kaikin puolin surullinen tapaus.

Olisi kiinnostavaa tietää, miten syy tilastoitiin. Oliko kolarin syynä ohittajan ilmeinen ylinopeus vai se, että hän menetti autonsa hallinnan, vai se, että hän osoitti piittaamattomuutta tai harkintakyvyn puutetta lähtemällä ohitukseen huonossa paikassa? En tunne tapauksen yksityiskohtia, joten nämä ovat vain retorisia kysymyksiä.

Toinen esimerkki oli elokuussa Joensuun Enossa tapahtunut tragedia, jossa kuusi nuorta menehtyi henkilöauton ajettua rekan eteen kolmion takaa. Ilmeisesti rekka ajoi 80 km/h nopeutta 60 km/h rajoitusalueella, mutta miten paljon sillä oli vaikutusta onnettomuuden syntyyn? Ainakaan lopputuloksen kannalta nopeuserolla tuskin oli vaikutusta.

Jos jo pelkkä syyn tilastointi on näin tulkinnanvaraista, miten luotettavia ovat syistä lasketut prosenttiosuudet?

Riskikäyttäytymiseen, piittaamattomuuteen ja huolimattomuuteen voi puuttua vain oikea poliisi niitä havaitessaan. Pelkkä nopeuden mittaaminen on sen sijaan helppoa ja automaattista. On vaara, että kustannussyistä huomiota halutaan kiinnittää vain nopeuksiin ja todellinen liikenneturva jää sivuosaan.

Näkemiin E71, tervetuloa iPhone 4

Vaihdoin viime viikolla Nokian E71-puhelimesta iPhone 4:ään. Ostin 2,5 vuotta sitten iPod Touchin ja jäin odottamaan, milloin operaattorivapaa iPhone tulisi Suomeen. Kun Elisa alkoi myydä laitteita 30.9.2010, laitoin tilaukseni heti sisään. Puolitoista vuotta palvelleen E71:n akku oli tullut sopivasti tiensä päähän viikkoa aikaisemmin.

Netti on pullollaan vertailuja ja käyttäjäkokemuksia, joten ihan lyhyesti vain pari asiaa. Puolentoista vuoden ajalta muistan vain yhden asian, joka E71:ssä yllätti iloisesti: käyntikorttien ja 2D-viivakoodien skannaus. Muutoin puhelin oli äärimmäisen tylsä ja mekaaninen. Se oli konstailematon työkalu, vähän kuin rautakanki.

Parasta E71:ssä oli akkukesto ja näppäimistö. Toisaalta käyttöliittymä oli niin kömpelö, että lähes nolotti. Miksi herätyskello oli Toimisto-valikossa ja uudet sovellukset menivät Asennus-nimisen kuvakkeen taakse? Miksi tekstejä oli rumasti lyhennetty? Edellinen puhelimeni oli N73 ja siinä kuvakkeet olivat kolmiulotteisia ja värikkäitä. Ehkä Nokialla ajateltiin, että koska E71 on bisnespuhelin, askeettiset kuvakkeet saavat riittää. Se oli virhe. Myös työkalun tulee olla inspiroiva ja silmää miellyttävä.

N8:ssa olisi mainio kamera, mutta sen käyttöliittymä on edelleen vanhaa Symbiania. Ja pitkät tekstit on vieläkin katkaistu pisteellä. Ihan oikeasti hei nokialaiset: 2010-luvun älypuhelimessa sellaista ei voi mitenkään pitää hyväksyttävänä.

Kaikki, mikä nokialaisessa on hyvää, on iPhonessa huonoa ja kääntäen. E71 oli avoin ja synkronoi tietonsa näppärästi Bluetoothilla pöytäkoneeseen. Mikään vastaava ei tietenkään toimi iPhonessa. E71 oli rautakanki, mutta iPhone 4 on koru, joka on liukas ja kiiltävä käsissä. Hintaan pitäisi ehdottomasti kuulua suojakuoret. Korussa ei ole paikkaa edes rannelenkille! Harmittelen kovasti myös FM-radion puuttumista sekä onnetonta akkukestoa.

iPhone 4 on puhelimena huono, mutta sillä on yksi tärkeä etu: tämän hetken kiinnostavimmat mobiilisovellukset tulevat jenkeistä ja tukevat iPhonea ja Androidia. Osa tukee myös Windows Mobilea ja Blackberryä. Valitettavasti Symbian-puhelimen käyttäjä jää ilman Foursquarea (ok, sen saa kiertotien kautta http://www.binbert.com/blog/2010/08/download-foursquare-symbian-client-for-smart-phones/), Evernotea, Dropboxia, Layaria ja monia muita uusia juttuja.

Oli puhelimen tekniikka miten hyvää tahansa, vasta sovellukset tekevät siitä älypuhelimen. Siksi Nokian pitäisi ehdottomasti saada kehittäjät taas innostumaan Symbianista.

Sanon E71:lle vain näkemiin, en hyvästejä. Käytän nimittäin sovellusta, joka lukee gps-koordinaatit ja lähettää ne kameralle Bluetoothilla. Olkoon vaan iPhone sovelluskehittäjien lemmikki, mutta vastaavaa sovellusta en ole vielä löytänyt. Ja jos sellainen olisikin, se todennäköisesti tyhjentäisi akun tunnissa. E71 toimii BT-gps:nä koko päivän.

Kotimaisten yritysten roskaposti kuriin

Alkaa hiljalleen ärsyttää tämä kotimainen roskaposti, jota inboxiin tunkee kiihtyvällä vauhdilla. Se alkoi runsas vuosi sitten, ilmeisesti talouslaman seurauksena. Yrityksillä oli polttava tarve lisätä myyntiä ja alentaa kustannuksilla, joten ratkaisuksi keksittiin ilmainen sähköpostimarkkinointi.

Valitettavasti send-nappi näyttää juuttuneen pohjaan. Suomalaista roskapostia tulee yhä enemmän, eikä kyse ole mistään harmittomista ilmoituksista. Muutama yrittäjä (kuten CityDeal.fi) muistaa minua lähes päivittäin mitä erilaisimmilla tarjouksilla. Viimeksi otsikossa oli -63 % erikoistarjous hiustenleikkauksesta ja päänahan hoidosta M&M Stylingissä. Itse mainosta en tietenkään edes avannut.

Nyt lauantai-iltana inboxiin kolahti Anneli Sarin kiertumainos, jonka sisältönä oli yhden megatavun jpeg-juliste aikatauluista. Nyt alkaa riittää! Megatavun mainosliitteet kuormittavat ihan oikeasti tietoverkkoa, postipalvelimia ja aiheuttavat kustannuksia etäkäyttäjille, jotka lukevat työviestejään ulkomailta kalliin mobiilidatan varassa.

Yrityksen työntekijöille saa mainostaa tuotteita ja palveluita, jotka liittyvät olemassa olevaan asiakassuhteeseen tai kyseisen henkilön toimintaan yrityksessä. Anneli Sarin kiertueilla tai hiustenleikkuulla ei ole mitään tekemistä yritystoiminnan kanssa. En ole liioin antanut suostumusta tällaisiin viesteihin. Kyse on puhtaasta lain kiertämisestä -- tai suorastaan sen rikkomisesta. Osoitelähteenä mainitaan Fonecta.fi. Jälleen yksi hyvä syy poistaa yrityksen tiedot sieltä.

Ellei häiritsevää ja aiheetonta sähköpostimarkkinointia saada kuriin, sähköisen viestinnän tietosuojalakia pitää kiristää (jep, juuri sitä Lex Nokiaa).

Onko kotimainen sähköpostimarkkinointi häirinnyt sinuakin? Oletko lähettänyt mainoskieltoja markkinoijille ja onko siitä ollut apua?

Jos eläinten ampuminen huvikseen keksittäisiin vasta nyt

... se kiellettäisiin oitis. Eikä ihme, sillä metsästystä on vaikea perustella 2010-luvun ihmiselle. Ulkopuolisen silmin metsästäminen on suunnilleen yhtä älykästä ja sivistynyttä kuin härkätaistelut tai kukkotappelut. Ne kuuluvat johonkin menneisyyteen -- aikaan, jolloin elämä ei muutoinkaan ollut paljon arvoinen.

Hirviä pitää harventaa, koska niillä ei enää ole luontaisia vihollisia, mutta mitä hienoa on esimerkiksi lintujen ampumisessa? Ovatko ne niin haitallisia ihmisille, että ansaitsevat tuskallisen kuoleman hauleihin?

Fasaaneita kasvatetaan tarhoissa, josta ne päästetään lentoon ja maksavien asiakkaiden ammuttaviksi. Miksi eläinaktivistit vaativat turkistarhauksen kieltämistä mutta eivät puutu tällaiseen viihteeseen?

Kun karhut tulevat nälkäisinä etsimään ruokaa pihapiiristä, niitä kutsutaan häirikkökarhuiksi. Miksi siis pitäisi kutsua ihmisiä, jotka menevät ilman syytä aseen kanssa metsään häiritsemään sen rauhaa?

Immateriaalisia salaisuuksia

Britanniassa 19-vuotias mies tuomittiin 16 viikoksi vankilaan, koska hän ei paljastanut poliisille tietokoneensa salasanaa. Poliisilla oli ilmeisen hyvät syyt epäillä, että koneella oli lapsipornoa, joten ei ihme ettei nuorimies halunnut auttaa poliisia. Salaus oli niin vahva, ettei sitä pystynyt murtamaan.

Yleinen länsimainen oikeusperiaate on, ettei rikoksesta epäillyllä ole velvollisuutta auttaa poliisia tutkimaan itseään. Näin on myös Suomessa. Britanniassa tuli kuitenkin muutama vuosi sitten voimaan laki, joka velvoittaa epäillyn kertomaan salasanansa poliisin epäilessä vakavaa rikosta. Lakia säädettäessä lienee ollut mielessä terrorismi, mutta sitä sovelletaan näköjään myös muihinkin rikosnimikkeisiin.

Salaustekniikka on kaksiteräinen miekka. Se on ainoa keino, jolla kansalainen pystyy suojaamaan omaa yksityisyyttään viranomaisia vastaan. Samalla se mahdollistaa todistusaineiston piilottamisen tavalla, johon kukaan ei pääse käsiksi.

Tähän asti salaisuudet ovat olleet materiaalisia. Varastettu kultaharkko, paksu tukku rahaa, ase tai pankkiholvin pohjapiirros ovat konkreettisia esineitä, jotka ovat oikeudessa raskauttavia todisteita. Rosvo on voinut piilotella esineitä, mutta vastaavasti poliisilla on ollut omat keinonsa kaivaa ne esiin. Kotietsintä tai tallelokeron avain ovat lopulta luovuttaneet salaisuutensa.

Immateriaalisena aikana on toisin. Kuka tahansa voi ladata netistä ilmaisen salausohjelman, jolla koodattu immateriaalinen omaisuus voidaan jättää työpöydälle, ja silti se on kaikkien viranomaisten ulottumattomissa. Poliisin kannalta tämä on aivan uusi tilanne. On vain ajan kysymys, milloin meilläkin aletaan velvoittaa epäiltyä paljastamaan salasanansa poliisin sitä vaatiessa. Ja silloin on turha vedota huonomuistisuuteen (vaikka siitä oikeasti olisikin kyse). On vain ajan kysymys, milloin joudumme itsekin harkitsemaan lakia, joka vielä nyt näyttää brittiläisen orwellimaiselta.

Musiikin ja elokuvien vapaata levittämistä netissä perustellaan joskus sillä, ettei biteillä ole arvoa. Siksi kaikki digitaalinen muuttuu lopulta vapaaksi ja ilmaiseksi. Kuitenkin samat henkilöt katsovat, että heidän oma immateriaalinen omaisuutensa on arvokasta ja sen tulisi nauttia lain edessä koskemattomuutta.

Immateriaalisten salaisuuksien kaikkia eri näkökulmia on mahdotonta sovittaa yhteen.

Valeammattilaiset nolaavat median

Iltalehdelle kävi nolosti: se julkaisi viime perjantain lehdessä loton jättipotin voittajan haastattelun. Illalla nettisivulla olikin sitten jo anteeksipyyntö: sori, menimme halpaan.

Tämän päivän Iltalehti kertoo uudesta valeammattilaisesta: MTV3:n Max-kanavalla alkavan Luonnon Lait -sarjan eräopas on vähintäänkin liioitellut pätevyytensä. Ilkeämpi saattaisi kutsua tuota jopa huijaukseksi.

Keväällä YLEn urheilutoimitus joutui hieman vastaavan pilan kohteeksi. Kun toimittaja soitti Kanadaan NHL-maalivahti Tuukka Raskille, joku toinen henkilö vastasi puhelimeen ja antoi pokkana haastattelun Tuukan puolesta. Haastattelu ajettiin ulos televisiossa ja radiossa ennen kuin asia paljastui. Sori, menimme halpaan.

Mediaa on helppo huijata, sillä toimittajilla on kiire. Jokainen saitti kilpailee siitä, kuka saa ensimmäisenä näkymään uutislinkkinsä tapahtumaan. Lisäksi alalle on tullut paljon nuoria, jotka eivät välttämättä tunne haastattelemiaan henkilöitä ennestään tai pelkän äänen perusteella. Alan konkarit ovat joutuneet tinkimään uutistuotannon pyhistä periaatteista ja ristiintarkistuksista.

Vanhaa tietoturvasta periytyvää kaavaa soveltaen voisi sanoa UUTINEN = NOPEUS * LUOTETTAVUUS.

Mutta asiassa on toinenkin, aivan uusi tekijä: nuoret ovat kasvaneet mediamaailmaan ja osaavat käyttää sitä hyväkseen. Kalajoen valevoittaja oli ilmeisesti tarkoin suunniteltu mainostemppu, joka päättyi YouTubessa julkistettuun levymainokseen. Todellinen sissimarkkinoinnin diplomityö!

Perinteinen media on tottunut pitämään omaa asemaansa ylivoimaisena ja turvallisena. On aika havaita, että maailma on muuttunut. Media ei enää sanele pelisääntöjä. Kekseliäisyydellä, röyhkeydellä ja uudella tekniikalla nuoret pystyvät valjastamaan median omiin tarkoituksiinsa ja nolaamaan sen.

Watch out, journalists!

Jonotusaika operaattorille: nolla minuuttia

Sata megabittiä koko Suomeen on hieno tavoite, mutta välillä se tuntuu turhan lennokkaalta. Mitä hyötyä on huippunopeista yhteyksistä, jos ne maksavat kohtuuttoman paljon? On kovin insinöörivetoista lähteä ensin suunnittelemaan sadan megabitin Suomea ja vasta sitten herätä pohtimaan, mitä se tulee maksamaan.

Asiassa on toinenkin ongelma: operaattorien asiakaspalvelu on todella heikkoa. Sen vielä ymmärtää, ettei kukaan haluaisi vastata ilmaiseksi teknisiä ongelmia koskeviin kysymyksiin (joiden syy löytyy usein ratin ja penkin välistä), mutta välillä jopa tuotteiden tilaaminen on ollut vaikeaa. Luulisi rahan sentään kiinnostavan! Mutta jostain syystä tuotteita ja palveluita ei ole aina saanut maksamallakaan.

Oma kokemukseni on talvelta, jolloin piti saada uusi laajakaistaliittymä kotiin. Vaikka vanha yhteys oli poistunut, asentaja kytki linjan ohjeitteni vastaisesti väärään kuparipariin. Yksinkertaisen asian korjaaminen osoittautui luvattoman vaikeaksi, vaikka tarjouduin maksamaan kaikki asentajan kulut. Korjattu sitä ei ole vieläkään, mutta bitit saatiin sentään kulkemaan.

Jos yksinkertaisten laajakaistojen tilaaminen, asentaminen ja muutostyöt ovat näin vaikeita, millaiseen solmuun suomalaiset kodit saadaankaan 100 megan aikakaudella?

Viime viikolla tilasin Elisalta iPhone 4:n, kun niitä vihdoin sai ilman operaattorikytkyä. Tein tilauksen netistä ja rastitin samalla kohdan, jossa ilmoitin tarvitsemani micro-simmin vanhaa liittymää varten. Puhelimen luvattiin saapuvan noin viikossa. Ajattelin, että realistinen aika operaattorien kanssa olisi noin kaksi viikkoa, huonolla tuurilla kuukausi.

Ällistykseni oli suuri, kun posti ilmoitti tänään puhelimen saapuneen -- vain kaksi työpäivää ehti kulua. Mukana oli micro-simmi, joka piti aktivoida Elisan nettipalvelussa. Se ei onnistunut, koska alkuperäinen liittymä oli Saunalahdelta. Niin operaattoria, niin operaattoria. Lopulta oli pakko alistua ja ryhtyä soittamaan asiakaspalveluun. Olin varautunut koko iltapäivän kestävään jonottamiseen.

Mutta mitä ihmettä? Puhelu yhdistyikin heti. Mieshenkilö kertoi paikan olevan väärä, hänen piti yhdistää Saunalahden puolelle ja siksi mies kysyi, olinko valmis viiden ja puolen minuutin jonottamiseen. Toki olin. Käytännössä aikaa kului tuskin minuuttia enempää kun toinen mieshenkilö jo vastasi. Micro-simmi pitäisi käydä vaihtamassa Saunalahden simmiin, helpoiten se kävisi Elisan Shopit-pisteessä.

Ajoin lähimpään pisteeseen ja mitä ihmettä, ei jonoja sielläkään! Suoraan tiskille ja minuutissa asia oli hoidettu. Palvelusta ilahtuneena uusin samalla kahden eri mokkulan sopimukset kahdeksi vuodeksi ja päivitin niiden nopeudet uuden tekniikan mukaisiksi.

Ovatko operaattorit todella saaneet asiakaspalvelun vihdoin toimimaan? Tämä jos mikä antaa uskoa myös sadan megan Suomen toteutumiseen.

Vielä kun joku kertoisi, miksi helkkarissa Applen piti valita laitteisiinsa micro-sim tavallisen simmien sijaan?

Milloin viimeksi maksoit enemmän kuin pyydettiin?

Paljonko maksaisit yritykselle polkupyörän renkaan paikkaamisesta? Läheinen polkupyöräkorjaamo laskutti siitä 16 euroa. Minusta hinta oli niin halpa, että maksoin 20 euroa ja käskin pitää vaihtorahat.

Ei ollut ensimmäinen kerta kun tingin hintaa ylöspäin. On hienoa, että polkupyöräkorjaamo on melkein naapurissa, sillä tämä oli jo kolmas kerta kun tarvitsin heidän apuaan. Kun kyse on pienistä summista mutta suuresta avusta, tuen mielellläni yrittäjää. Samalla toivon, että palvelu säilyy jatkossakin, sillä pyörän kuljettaminen muualle korjattavaksi olisi hankalaa.

Monet pienistä yrittäjistä ovat nykyään ulkomaalaistaustaisia. Niin tämäkin, vaikka vierasperäistä korostusta tuskin edes erottaa hänen puheestaan. Myös läheisen autokorjaamon, joka vaihtaa talvi- ja kesärenkaita, sekä autopesulan työntekijät ovat ulkomaalaisia. Ja pizzerian tietenkin. Ilmeisesti näihin töihin on vaikea saada supisuomalaisia.

Toivottavasti kyse ei ole asenneongelmasta vaan siitä, ettei Suomesta enää löydy polkupyöräkorjaus-, autonpesu- ja korjaustaitoa.

Onko kuusi euroa Suomen Kuvalehden iPad-versiosta paljon?

Suomen Kuvalehti teki eilen 01.10.10 historiaa: siitä ilmestyi ensi kertaa Suomessa iPad-versio. Aluksi myynnissä on vain irtonumeroita kuuden euron kappalehintaan. Tilausmahdollisuus tulee myöhemmin.

Verkkokeskusteluista päätellen hinta on aivan liian korkea. Kuusi euroa on käytännössä sama kuin paperiversio kioskista ostettuna, ja kotiin tilaamalla numerot saa noin puolella tästä.

Lukija odottaa, että sähköinen versio olisi roimasti halvempi -- jäähän siitä puuttumaan paperi-, paino- ja jakelukustannukset. Mutta onko odotus realistinen?

Lukija kenties ajattelee, että kustannusyhtiöt rahastavat häntä uudella tekniikalla, ja pistävät säästyvät kustannukset voittoina omiin taskuihinsa. Joku perustelee asiaa niin, ettei sähköisestä versiosta voi maksaa paperivesion hintaa, koska sitä ei voi arkistoida hyllyyn. Mutta kuinka moni oikeasti tekee niin? Useimmat vievät lehdet lopulta paperinkeräykseen.

Vaikka osa kustannuksista jää pois, uusia tulee tilalle. Nettiversio vaatii erillisen tuotantokoneiston, koska kuvat, videot ja multimedia on käsiteltävä erikseen. Työtä ei voi automatisoida, se on tehtävä käsin. Kielen vuoksi sitä ei voi edes ulkoistaa halpamaihin. Niin kauan kuin multimediaversion levikki on pientä, tuotantokustannukset suhteessa irtonumeron hintaan ovat korkeat.

Kustannusyhtiöt luottavat hämmästyttävän paljon Appleen. Kuvaavaa on, että Suomen Kuvalehden alkaessa ilmestyä sen lukemiseen tarvittavia laitteita ei vielä edes myydä Suomessa. Kaikki lukulaitteet on pitänyt tuoda ulkomailta, eikä niissä ole edes suomenkielistä näppäimistöä. Kun tilanne on tämä, Apple voi hinnoitella palvelunsa miten tahtoo.

Ja tahtoohan se. Vaatimus on, että Apple saa 30 prosenttia tilaustuloista ja 40 prosenttia lehden mainostuotoista. Kuuden euron hinnasta välittäjä ottaa siis kaksi ja vain neljä jää tekijälle. Jos tämä ei ole määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä niin mikä sitten? Kauanko menee ennen kuin kilpailuviranomaiset ovat Applen kimpussa?

Vaikka Apple tyytyisi vaatimattomaan 10 prosentin siivuun (jonka eteen sen ei itse tarvitse tehdä mitään), lienee turha odottaa sähköisen lehden hinnan putoavan merkittävästi. Sisällön tuottaminen ja ihmistyö maksavat joka tapauksessa.

Hankalaksi asian tekee kansainvälinen kilpailu. Netissä kaikki ovat samalla viivalla. Suomalaiset lukijat vertaavat Suomen Kuvalehteä muihin tunnettujen lehtien (kuten Wired, USA Today, Popular Mechanics tai Newsweek) iPad-versioihin. Niiden lukijapotentiaali saattaa olla sata- tai tuhatkertainen. Lehden tekeminen maksaa aina saman verran, mutta tulot kasvavat suoraan ostajamäärän mukaan. Yhtälö on erittäin epäedullinen pienille markkinoille.

Suomalainen lehti ei pysty koskaan kilpailemaan hinnalla kansainvälisten lehtien kanssa. Kuitenkin niiltä odotetaan samaa määrää multimediaa, interaktiivisuutta ja kaikkea sitä, jonka tuottaminen on erityisen kallista. Perimmäinen kysymys onkin, kuinka paljon suomalainen lukija on valmis maksamaan siitä lisäarvosta, että tekstit ovat suomeksi ja käsittelevät Suomea koskevia asioita?

Ruotsissa defcon 3

Uutisten mukaan Ruotsissa on nostettu hälytysvalmiutta tasolle kolme. Kaikesta päätellen tiedustelu on jo pari viikkoa sitten saanut viitteitä maahan kohdistuvasta terroriuhkasta. Asteikko ulottuu viitoseen asti, joten kyse on keskivakavasta uhkasta. Toisaalta valmiustila ei koskaan ennen ole ollut näinkään korkealla, joten ilmeisesti jotain poikkeuksellista on tapahtunut.

Ainakin FRA ja sen oikeus salakuunnella tietoverkkoja ovat nyt osoittaneet tarpeellisuutensa. Vaikka uhkia kommentoidaan turvallisuuspoliisi SÄPOn nimissä, tiedot ovat taatusti FRA:n keräämiä. FRA salakuuntelee ja seuloo epäilyttäviä viestejä niin sähköposteista, tekstiviesteistä kuin puheluistakin. Ulkomaanliikenteen tarkkailu riittää, sillä kyse on maassa oleskelevien ulkomaalaistaustaisten ihmisten suunnitelmista. Kantaruotsalaiset saattavat pimittää veroja tai siirtää varojaan ulkomaille, mutta terroristeiksi heistä ei ole.

On hyvin mahdollista, että Ruotsiin kohdistuva uhka liittyy äskettäin julkaistuihin tietoihin, joiden mukaan Pakistanissa toimiva terroristiryhmä suunnitteli iskuja Lontooseen sekä Ranskan ja Saksan suuriin kaupunkeihin. Tiettävästi USA:n ja Euroopan maiden tiedustelupalvelut onnistuivat paljastamaan ne ajoissa.

Nyt on myö selvinnyt, että Times Squarella toukokuun 1. päivänä suutariksi jäänyt pommi olisi voinut surmata kymmeniä ihmisiä. Tekijä suunnitteli räjäyttävänsä uuden pommin pari viikkoa myöhemmin.

Nämä esimerkit osoittavat, ettei terrorismin uhka ole poistunut. On vain ajan kysymys, milloin jokin ryhmä onnistuu suunnitelmissaan. Sen jälkeen on edessä tuttuja vastatoimia: operaattorien tallennusvelvollisuuden pidentämistä, yhä laajempien lokitietojen keräämistä, uusia valvontakameroita ja niin edelleen.

Toisaalta nykytilanne kertoo, että tiedustelu (josta valtaosa epäilemättä tapahtuu nykyään verkoissa) on epäilyksistä huolimatta varsin tehokasta. Jos tietoliikenne olisi täysin vapaata ja valvonnan ulkopuolella, iskut olisivat luultavasti toteutuneet ja tuloksena olisi kymmeniä tai satoja kuolleita. Olisiko se sopiva vai liian korkea hinta tietoliikenteen todellisesta yksityisyydestä?

Tulevaisuuden haasteena ei ole tietoliikenteen täydellinen urkinta tai siltä suojautumisen tekniikka vaan se, miten säilytämme sopivan tasapainon näiden kahden välillä.

Toistaiseksi tasapaino näyttää toimivan.