Suomi verkkovakoilun kohteena

Maikkari totisesti yllätti kertomalla Suomen ulkoministeriön joutuneen pitkäaikaisen verkkovakoilun kohteeksi. Asialla ei ollutkaan NSA, vaan tiettävästi Venäjä ja Kiina.

Noloksi vakoilun tekee se, ettei Suomi itse huomannut mahdollisesti jopa neljä vuotta jatkunutta urkintaa. Ajatus Suomesta tietoturvan Sveitsinä sai pahan kolauksen. Mahtoiko asiasta kertonut ulkopuolinen taho olla NSA?

Uutinen muistuttaa meitä siitä, ettei kaiken kiusallisen julkisuuden viime aikoina saanut NSA suinkaan ole ainoa urkkija. Lisäksi se osoittaa, että vaikka Suomi ei itsessään ole kovin kiinnostava kohde, asema EU:ssa tuottaa meille tietoa, josta muut ovat kiinnostuneita. Ketju on niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Suomi ei varmaankaan halua olla EU:n vakoilun heikoin lenkki, eihän? Siksi myös meillä on varauduttava nettivakoiluun ja sen torjuntaan ihan kuten tärkeämmissäkin maissa.

Koska tietoa urkinnasta on kovin vähän, on turha spekuloida tekijöitä tai käytettyjä tapoja sen pidemmälle. Niiden aika on sitten, kun tiedämme lisää. Esitutkintaa suorittaa nyt suojelupoliisi, joka on luvannut tiedottaa asiasta aikanaan tarkemmin. Toivottavasti jotain kerrottavaa löytyy, ettei käy kuten Jemenin kaappauksessa. Kun kaapatut vapautettiin toukokuussa, KRP sanoi ryhtyvänsä tutkimaan asiaa. Sen jälkeen Jemenistä tai kaapatuista ei ole kuulunut sanaakaan. Koko tapaus unohtui saman tien.

Jotain voidaan päätellä epäseuorasti. Suomen kyky havaita nettivakoilua on riittämätön. Sen vuoksi on mahdollista, että muitakin tapauksia on ollut, mutta ne ovat joko jääneet havaitsematta tai ainakaan niistä ei ole kerrottu. Ei kerrottu tästäkään, mutta Maikkarin toimitus sai sen jotenkin selville. Tieto vuoti sisäpiiristä, jonka piti olla "erittäin pieni". Niinpä.

Tuomioja oli tiedotustilaisuudessa odotetun lyhytsanainen.

Lyhyessä tiedotustilaisuudessa ulkoministeri Tuomioja kertoi lähinnä sen, ettei voi kertoa mitään. Toimittajan kysymykselle Hotmail-käytöstä hän naurahti. Sen kautta hoidetaan vain henkilökohtaisia asioita, joita NSA saa vapaasti urkkia.

En ole samaa mieltä. Kun Tuomioja oli edellisen kerran ulkoministerinä, hänen Hotmail-osoitteensa esiintyi lehdistötiedotteiden lopussa. Vaikka ministeri ei itse olisi lähettänyt työasioita Hotmailista ulos, joku saattoi lähettää niitä hänelle sisään.

Lisäksi Hotmailin kautta on saatettu ujuttaa Red October tai vastaava haittaohjelma hänen koneelleen. Todennäköisesti Hotmailin haittaohjelmasuojaus on heikompi kuin ministeriön virallisen sähköpostin (toivottavasti ainakin). Ehkä pääsyn verkkoon avannut haitake on päässyt sisään jonkun tärkeän virkamiehen koneelta?

Se, että koneessa on eri sähköpostit työasioita ja henkilökohtaisia asioita varten, ei riitä. Koneiden pitäisi olla täysin erillisiä.

Odotamme kiinnostuneena, mitä Supo saa selville, ja mitä siitä kerrotaan julkisuuteen.

PS. Onneksi salaisimmat asiakirjat Suomen ja EU:n välillä on jo jonkin aikaa siirretty paperimuodossa. Niitä on paljon vaikeampi urkkia, ainakaan verkon kautta.

Suomen oudoin huutokauppa oli rumuuskilpailu

Miltä kuulostaa seuraavanlainen huutokauppa: myynnissä on ilmaa, josta tarjouksia tekevät tuntemattomat ostajat. Kahdeksan kuukauden jälkeen prosessi keskeytetään, koska huutokauppa on jäänyt ikuiseen silmukkaan. Pidetään kuukauden tauko, sääntöjä aiotaan muuttaa mutta ei muutetakaan -- ja viikon "huutokaupan" jälkeen julistetaan tulos: ilmeisesti kaikki osallistujat saivat sen, mitä halusivat, ja vieläpä lähes lähtöhinnalla. Kerrassaan erikoista!

Kyse on suomalaisesta taajuushuutokaupasta. Se alkoi 24.1.2013 ja keskeytettiin 19.9.2013 "pakottavista teknisistä syistä" johtuen. Huutokauppa alkoi uudestaan 24.10. ja tänään 30.10.2013 kerrottiin "huutokaupan" päättymisestä. Kaikki saivat kaksi taajuusparia. DNA maksoi omistaan 16,9 ja 16,67 miljoonaa, Elisa 16,7 ja 16,7 miljoonaa sekä TeliaSonera 22,2 ja 18,9 miljoonaa. Valtio odotti saavansa 800 megahertsin taajuuksista 130-230 miljoonaa, mutta joutui tyytymään 108,01 miljoonaan.

Huutokaupan lähtöhinta oli 16,7 miljoonaa, joten huudoista huolimatta kolme taajuusparia myytiin käytännössä lähtöhinnalla ja loput vain vähän sitä kalliimmalla.

En löytänyt mistään tietoa siitä, oliko huutajia tosiaan vain kolme. Ilmeisesti osallistujien määrä oli tarkoituksella salainen. Jos "huutajia" oli vain kolme, jokainen sai kaksi taajuusparia ja maksoi niistä lähes saman hinnan. Voiko tällaista kutsua edes huutokaupaksi?

Moni muistaa vielä elokuun 2000, jolloin Sonera osallistui Saksan 3G-huutokauppaan ja epäonnekseen voitti sen noin 4,5 miljardin euron tarjouksella. Lasku tästä hullutuksesta lankesi lopulta suomalaisille veronmaksajille.

Suomi jakoi omat 3G-taajuutensa keväällä 1998 ensimmäisenä maailmassa, jo ennen kuin edes tekninen 3G-standardi oli valmis. Menetelmänä oli tuolloin ns. kauneuskilpailu. Ministeriö päätti itse, kenelle luvat myönnetään ja millä hinnalla. Nyt lopputulos oli käytännössä sama, aikaa vain tuhlaantui lähes vuosi.

Pitäisikö tätä huutokauppaa nyt kutsua rumuuskilpailuksi? Kaikkien resursseja säästyisi, jos taajuudet ensi kerralla jaettaisiin sosiaalidemokraattisesti tasan ja myytäisiin kiinteällä hinnalla.

Kuningaskauppias - kuka suojaisi kauppiasta huijaavilta asiakkailta?

YLEn Kuningaskuluttaja puolustaa pientä kuluttajaa markkinatalouden pimeitä voimia vastaan. Asiakas saa olla alituiseen varovaisena, ettei tule kusetetuksi vaikkapa 8,5 gramman painoisten karkkipussien vuoksi.

Kuluttaja on puolustajansa ansainnut ja oikeita epäkohtia löytyy viljalti.

Mutta kuluttajan asema on muuttunut siitä, mitä se oli kun ohjelma vuosia sitten alkoi. Netin keskustelupalstojen, verkkokauppojen ja sosiaalisen median ansiosta kuluttajalla on yhä enemmän valtaa. Joskus tulee mieleen, että joku tv-kanava voisi tehdä Kuningaskauppias-ohjelman puolustamaan kauppiaiden etuja. Olisiko se paremmin Maikkarin tai Nelosen heiniä?

Lähtökohta, jonka mukaan paha kauppias sortaa aina pientä asiakasta, kääntyy helposti ympäri. Varsinkin netissä pienikin asiakas pystyy sortamaan suurta kauppiasta.

Moni asiakas käy tutustumassa digikameroihin myymälässä ja sovittamassa merkkivaatteita kaupassa, mutta tilaa sitten samat halvemmalla verkkokaupasta. Mikään laki ei kiellä tällaista toimintaa, mutta jos osat olisivat päinvastoin, Kuningaskuluttaja puuttuisi asiaan. Kauppiasta saa vedättää, asiakasta ei.

Yleensä kauppiaat joustavat lain pykälistä asiakkaan eduksi. Esimerkiksi palautus- ja vaihto-oikeus on kauppiaan hyväntahtoisuuden varassa. Lakisääteistä velvollisuutta siihen ei ole. Vaihto-oikeus ei ole yksiselitteinen edes silloin, kun tuotteessa on jotain vikaa. Myyjän on vain korjattava tuote tai alennettava hintaa virheen tuoman haitan verran. Se, että osti vahingossa väärän tuotteen tai sai jouluna kaksi samaa kirjaa, ei ole lain tuntema vaihtoperuste.

Joillakin kodinkoneliikkeillä on erittäin joustava tuotteiden palautusoikeus. Urheilun ystävät hakevat ennen kisoja parhaan taulutelevision ja palauttavat sen kisojen jälkeen. Erityisen joustavia ollaan Gigantissa. Eräs nettituttu kokeili erilaisia läppäreitä ja tableteja. Vasta kahdeksannen vaihdon jälkeen Gigantti sanoi, että "rajaton vaihto-oikeus" loppuu nyt tähän. iPad jäi hänelle.

Kauppa joutuu myymään asiakkaan "kokeilemat" laitteet alennuksella seuraavalle ostajalle, mikä tulee sille kalliiksi. Kahdeksan vaihdon myötä Gigantti hävisi luultavasti koko viimeisen laitteen 800 euron myyntihinnan, ei pelkkää katetta.

Gigantissa on (lähes) vapaa vaihto-oikeus.

Jenkkikaupoissa palautusoikeus on laaja ja vaatteissa se voi olla jopa kahden kuukauden mittainen. Salaisuus on siinä, että palautetut tuotteet paketoidaan ja myydään tyynesti uusina. Jos asiakas valittaa, hänen tuotteensa vaihdetaan kyselemättä uuteen. Koskaan ei voi tietää, saako kaupasta ensimmäisellä kerralla uuden vai jo jonkin aikaa käytetyn tuotteen. Siksi en itse osta mitään arvokasta USA:sta.

Vain verkkokaupassa on aina 14 vuorokauden palautusoikeus. Silloinkin palautettavan tuotteen pitäisi olla käyttämätön. Moni asiakas käyttää tätä härskisti hyväkseen ja palauttaa tuotteen kahden viikon jälkeen kyllästyttyään siihen. Yleensä kauppias joustaa, koska on helpompi kärsiä tappio kuin alkaa riidellä kuluttajan kanssa -- ja ottaa riski Kuningaskuluttajasta.

Mihin muihin vedätyksiin Kuningaskauppiaan pitäisi puuttua? Tai voisiko Kuningaskuluttaja joskus tarkastella asioita myös toisesta näkökulmasta?

Älä osta 55 tuuman televisiota

Älä ainakaan, jos aiot katsoa nykyisiä tv-kanavia.

Vaihdoin vanhan 42-tuumaisen Panasonicin plasmatelevision uuteen 55-tuumaiseen LG:n 55LA667V-malliin. Siinä on uutta tekniikkaa, kuten WiDi-tuki, Miracast, Hbb, 3D ja erilaisia älyominaisuuksia.

Mutta on pakko todeta, että vaikka seitsemän vuotta vanha Panasonic oli vain "HD ready" eikä edes aito teräväpiirtomalli, siinä oli parempi kuva kuin uudessa LED-televisiossa. Syy on yksinkertainen: lcd toistaa mustan harmaana, mikä vähentää kuvan kontrastia. Valitettavasti enemmän sähköä kuluttavat plasmat ovat lähes hävinneet markkinoilta ja todellinen parannus kuvanlaatuun saadaan vasta OLED-televisioiden myötä. Ne maksavat vielä useita tuhansia euroja. Toivottavasti hinnat putoavat joskus järkevälle tasolle.

Vaatimatonta kontrastia yritetään nykyisissä LED-malleissa parantaa automatiikalla, joka vähentää taustavaloa kuvan ollessa tumma sekä dynaamisilla väriasetuksilla, mutta niistä on lopulta enemmän haittaa kuin hyötyä. Kikkailut toimivat joissakin kohdissa, mutta pilaavat kuvan toisissa kohdissa entistä pahemmaksi.

Varsinainen syy olla ostamatta näin isoa televisiota on Suomen tv-järjestelmässä. Tavallisen tarkkuuden suttupiirto näyttää isolla pinnalla todella pahalta. Niin pahalta, ettei sitä mielellään edes katsele.

Suttupiirron kuvanlaatu vaihtelee suuresti. YLEn studiossa kuvattu tv-lähetys on melkein katsottavaa, mutta jenkeistä ostetut sarjat saattavat olla kelvottoman heikkoja. Kaiken huipuksi vanhoja 4:3-ohjelmia on ilmeisesti levitetty keinotekoisesti reunoista täyttämään 16:9-kuva, jolloin niissä on vielä muotovirhettäkin. Myös YLEn omissa ohjelmissa saattaa olla erilaisen tarkkuuden sisältöä samassa ohjelmassa. Eräästä YLEn ohjelmaa oli kuvitettu ilmeisesti kännykkäkameralla otetuilla still-kuvilla.

Iso pinta ei anna mitään anteeksi. Ironista kyllä, ison television hankkimisen jälkeen tekee entistä vähemmän mieli katsoa televisiota.

Teräväpiirto on toinen juttu. YLEn Uusi päivä ja Maikkarin Salkkarit ovat hyvälaatuisia ja niitä katselee mielellään. Niissä kontrastiongelmakaan ei näytä pahalta.

Valitettavasti Suomen teräväpiirtolähetysten tila on luvattoman heikko, etenkin antennipuolella. YLEn oma HD-kanava näyttää yleensä TV2:n ohjelmia, joista osa on teräväpiirtoa.

Maikkarin MTV3HD-kanava olikin oma seikkailunsa. Maikkarin oma sivu ei kerro, miten kanavan saa antennikodissa näkyviin. Tekstistä voi jopa päätellä, ettei mitenkään: Kanavan jakelu ja ilmaiskatselu päättyy Digitan lähetysverkossa 31.8.2012. Sen jälkeisestä ajasta sivu ei kerro mitään.

Selvittelin pitkään, miten kanavan sää näkymään. DNA Welhon sivulta löytyy antenniverkon kanavapaketteja, mutta ei mitään tietoa MTV3HD-kanavasta. Muutamalla puhelulla sain selville, että kanavan voi ostaa, jos nyt joku ehdottomasti haluaa. Hinta on 2,90 euroa kuukaudessa ja sitä varten tarvittavan kortin saa ostaa DNA:n myymälästä tai Gigantista.

Menin siis tiskille. Ensimmäisenä piti näyttää henkilöllisyystodistus. Jotta pystyn katsomaan MTV3:n kanavaa antennista, joudun todistamaan henkilöllisyyteni. Sitten piti ostaa 50 euron CI+ moduli, johon kortti laitetaan. Moduli piti käydä vielä rekisteröimässä uudelleen DNA:n asiakaspalvelussa.

Onnistuihan se lopulta: MTV3 HD -kanavan antennikatseluun tarvittava kortti.

Korttilinkitys ei ole DNA:n eikä Maikkarin vika, mutta herättää ihmetystä, miten vaikeaksi tv-kanavan katsominen on tehty. YLE ei vaadi linkitystä eikä korttia. Verorahoille saa jotain vastinetta.

HD-lähetyksistä on tietoa HDTVOpas-sivulla http://www.hdtvopas.fi/. Se listaa kolme HD-kanavaa: YLE, MTV3 ja Nelonen. Edes jälkimmäisen linkki ei toimi.

Antennikatsojan kannalta tilanne on lohduton: tarjolla on kaksi osittain teräväpiirtokuvaa lähettävää kanavaa. Nekin toimivat VHF-alueella, mikä saattaa vaatia uuden antennin tai vanhan suuntaamisen DNA:n mastoon.

Suomi halusi olla digi-tv:n edelläkävijä 15 vuotta sitten ja on nyt joutunut ojasta allikkoon. Olemme peränpitäjiä teräväpiirtomaailmassa.

Kaapelitalouksissa tilanne on parempi. Itselläni on myös Elisaviihteen IPTV, jossa samat kotimaiset hd-kanavat näkyvät helpommin. Valitettavasti Elisan käyttämä set-top boxi ei ole mikään käytettävyyden riemuvoitto ja erillisen digiboksin käyttö uudessa televisiossa tuntuu kömpelöltä.

Television tulevaisuus on netissä. Tämän piti olla tiedossa jo 15 vuotta sitten. Antennijakeluun tai HD-kanaviin ei viitsitä enää edes panostaa. HD-sisältö on parasta hankkia kaapelikanavalta tai Blu-ray-levyltä -- tai laittomasti piraattiverkosta.

YLEllä HD-valo kuitenkin kajastaa. Tiedotteen mukaan kaikkien kanavien pitäisi olla saatavissa teräväpiirtona ensi vuoden alusta. Maltan tuskin odottaa. Vuoden 2015 alusta kaiken YLEn tuotannon pitäisi olla hd-ajassa.

Tämä on hyvä muistutus myös siitä, miten usein kansalliset teknologiahankkeet menevät metsään. Vain markkinaehtoinen kehitys on pitkän päälle kestävää. Jos ei linkki ollut selvä niin kirjoitetaan se vielä erikseen: tiemaksu.

Candy Kingin paperipussigate insinöörin silmin

Palaan vielä Candy Kingin karkkipussiin. Periaatteessa 0,10 euron maksu paperipussista on väärin, koska kilohinnalla myytävissä tuotteissa pakkauksen vaikutus pitäisi eliminoida.

Erikseen punnittuna paperipussille tulee hinnaksi 0,09 euroa.

Karkkipussigate herätti kuitenkin uteliaisuuden. Insinöörin näkökulmasta jotain on tosiaan vialla: tekemieni mittausten mukaan yksi Candy King paperipussi painaa nimittäin 8,5 grammaa. Vaa'assa on ainakin alkupäässä 1,5 gramman mittausvirhe.

10 pussin mittaus osoittaa yhden painoksi vain 8,5 grammaa. Kotivaaka vahvisti asian.

Kun makeisten kilohinta on 8,90 eur/kg, yhden pussin täsmällinen hinta on 0,076 euroa. Jos nyt tarkoiksi ryhdytään, niin tässä on peräti 24 prosentin ero Kuningaskuluttajan mainitsemaan 0,10 euroon.

Todennäköisesti Candy Kingin vaaka ei ole koko asteikolla aivan gramman päälle tarkka. Koska Suomessa lopullinen hinta pyöristetään 0,05 euron tarkkuuteen (toisin kuin vaikkapa Saksassa, jossa käytetään myös yhden sentin kolikkoja), karkkien punnitus toimii käytännössä vain 5,62 gramman tarkkuudella. Todennäköisesti paperipussin hinta ainakin joissakin tapauksissa mahtuu virhemarginaalin sisään ja muissakin se pyöristyy lähimpään viisisenttiseen.

Irtokarkkien ostajan ei kannata odottaa insinöörin tarkkuudella toimivaa laskutusta nameistaan. Maailma ei ole täydellinen. Elämä on kaikille helpompaa, jos molemmin puolin hieman joustetaan. Kassa on joskus antanut muovikassin ilmaiseksi, kun olen muistanut sen vasta kuitin tulostamisen jälkeen. Kauppa on myös joskus vaihtanut tuotteen toiseen, vaikka lakisääteistä velvollisuutta ei olisikaan. Ja niin edelleen.

PS. IKEA näyttää joustaneen lihapulla-asiassa, vaikka ei olisi pakko. Jos tarkkoja ollaan, lastenannos on lasten annos ja aikuisille myydään aikuisten annos. Mikään ei tietenkään pakota syömään kaikkea -- eikä edes tilaamaan juuri niitä lihapullia. Oletan, että IKEAsta saa muutakin ruokaa pienempään nälkään.

Valitusyhteiskunta

Media tarvitsee nopeita ja helppoja otsikkoaiheita. Kansalaisten valitukset kelpaavat tarkoitukseen hyvin. Aina on niitä, jotka kokevat oikeuksiaan loukatun.

YLEn Kuningaskuluttaja teki viime viikolla tv-ohjelmaansa jutun irtokarkeista, joiden pussi maksaa 0,10 euroa.

Kuningaskuluttaja pienen (todella) kuluttajan asialla. 

Turvallisuus- ja kemikaaliviraston (!) ylitarkastaja Sari Hemminki kertoi televisiossa, että painon mukaan myytävien tuotteiden hinnasta pitäisi vähentää paperipussin osuus.

Valitus 0,10 euron pussista tuntuu melko mitättömältä. Kysymys on tietenkin periaatteellinen ja liittyy kuluttajan oikeuksiin. Kuka niitä valvoo jos ei kuluttaja itse? Toisaalta voi kysyä, pitääkö tällaisestakin asiasta valittaa -- jos 10 sentin maksu hirvittää, voi tuoda mukana oman paperipussin tai käyttää hedelmäosaston läpinäkyvää ilmaispussia.

Onko 0,10 euron pussi todellinen epäkohta vai kertooko se siitä, että asiat ovat Suomessa lopulta erittäin hyvin? Onko meistä tullut turhia valittajia?

Jatkuvassa valittamisessa on kaksi ongelmaa. Ensinnäkin pienet asiat hämärtävät suhteellisuudentajua. Kymmenen sentin pussi on mitätön kustannus verrattuna kaupassa käynnin kustannuksiin, hammaslääkäriin tai vaikkapa bonus-kortteihin, joilla asiakkaat saadaan maksaman satoja euroja vuodessa ylihintaa, jonka he sitten kokevat saavansa "bonuksina".

Valittajia on ollut aina, mutta nyt he saavat äänensä kuuluviin median olemattoman "uutis"kynnyksen ja sosiaalisen median kautta. Jatkuva valitus lietsoo tyytymättömyyttä ja negatiivisuutta meihin kaikkiin.

Sitä paitsi luulen, että osa korvaa pussin hinnan laittamalla mukaan pari ylimääräistä karkkia punnituksen jälkeen. Ei siitäkään poliisille soiteta. Pieni joustavuus on tarpeen puolin ja toisin.

Muita legendaarisia valituksen aiheita: miksei aikuinen saa ostaa lastenannosta, vaikka hänellä on lääkärintodistus ja miksi helvetissä Dumle-pussin makeisissa on yhtä lajia liian vähän?

PS. Tässä vielä insinöörin näkökulma karkkipussin painoon. 

Ollilan kirja ja wanhan hyvän ajan Nokia

Jorma Ollilan odotetut muistelmat "Mahdoton menestys" julkaistiin 17.10.2013. Moni on ollut hivenen pettynyt siitä, miten vähän kirja käsittelee tuoreita, eniten kohua herättäneitä tapahtumia. Ollilan nuoruusvuosille on annettu paljon tilaa, jolloin tekijät ovat joutuneet supistamaan loppupään tapahtumia saadakseen kirjan edes joskus valmiiksi ja pitääkseen sivumäärän järjellisenä (nyt 480 sivua). 

Steve Jobsin elämäkerrassa oli sama ongelma. iPhone- ja iPad-tapahtumat kuitattiin muutamalla sivulla, vaikka ne muovasivat Applesta yhtiön sellaisena kuin moni sen tuntee. Ero on siinä, että Jobsin nuoruus oli paljon kiinnostavampi kuin Ollilan nuoruus. Yleensäkin nuoruusvuosien muisteleminen on kiinnostavampaa tekijän itsensä kuin lukijoiden kannalta. 

Jorma Ollila (julkistustilaisuudessa otettuja kuvia).

Kirja on Ollilan, ei Nokian muistelmat. Nuoret tuntevat Nokian ainoastaan matkapuhelinten valmistajana. Dramaattiset tapahtumat 1980- ja 1990-lukujen vaihteesta ovat monelta unohtuneet. Televisioiden valmistus lähes kaatoi koko yhtiön.

Kirja käsittelee näitä tapahtumia. Ne ovat epäilemättä Ollilalle rakkaita, koska hänet nimitettiin silloin toimitusjohtajaksi ja oli pitkälti hänen visionsa ansiota, että Nokia päätti keskittyä tuolloin vielä hyvin epävarmaan mobiilitekniikkaan. Tai näin ainakin kirja sen selittää. Kokemuksesta tiedän, että ellei itse tee tarkkoja muistiinpanoja, aika kultaa muistot ja kaikki fiksut päätökset tuntuvat olevan omaa ansiota.

Ollilan esiintymistä lehdistötilaisuudessa oli ilo seurata. Tuli aivan mieleen se wanhan hyvän ajan Nokia, joka hallitsi uutisointia vielä 10-15 vuotta sitten. Ollila vastasi asiallisesti ja kohteliaasti kaikkiin kysymyksiin. Vastauksista paistoi suomalainen rehtiys ja rehellisyys, aivan kuten hänen omasta nuoruudestaan partiolaisena. Nokiassa tehtiin nousun vuosina hyviä asioita ja ne tehtiin oikein. Niiden päätösten takana on hyvä seistä.

Ollila kuvasi jälleen kerran, miten ratkaiseva päätös Microsoft-yhteistyöstä syntyi. Nokia oli tajunnut, ettei Symbian kanna enää kovin pitkälle, joten se oli jäämässä perusmalleihin. Yläsegmenttiin piti tulla uusi Meego. Vuoden 2011 alussa kävi kuitenkin ilmi, ettei Meego ollut läheskään valmis. Tulossa oli vain yksi puhelinmalli, sen jälkeen ei mitään. Oli pakko valita joko Android tai Microsoft. Jälkimmäinen tarjosi suuremman mahdollisuuden kilpailijoista erottautumiseen, joten hallitus päätti valita sen.

Microsoftin valintaa edelsi "syvällinen valmistelu", jossa oli mukana koko johto. Hallitus "seurasi asiaa tiiviisti" ja "paneutui tosissaan asiaan". Elop ei valinnut Microsoftia, hallitus valitsi.

Mutta kuka päästi asiat näin pitkälle? Miten oli mahdollista, että tuotekehityksen 1800 hengen porukka ei saanut Meego-puhelimia ajoissa valmiiksi ja ettei tieto näistä ongelmista kulkenut ajoissa johdolle? Tähän Ollila ei vastannut.

Hieman oudolta tuntui myös Ollilan väite siitä, ettei Suomessa ollut tarvittavaa käyttöjärjestelmäosaamista. Kaikki alan osaaminen oli hänen mukaansa USA:n länsirannikolla. Siksi Samsung ei edes yrittänyt mitään omaa, vaan valitsi Androidin. Ei käyttöjärjestelmä mitään rakettitiedettä ole. Kohta on Jollan vuoro näyttää, pystytäänkö Suomessa tekemään mobiilikäyttöjärjestelmää. Uskon, että pystytään.

Ohjelmointiosaaminen ei riitä korvaamaan ekosysteemiä. Se on todellakin länsirannikolla. Kun älypuhelimet eivät enää olleet pelkkiä laitteita vaan osa yleistä tietojärjestelmää ja nettipalveluita, kehityksen painopiste siirtyi USA:n länsirannikolle. Siinä pelissä suomalainen Nokia oli heikoilla. Toivottavasti Jolla onnistuu paremmin.

Mahdoton menestys ja Jorma Ollila.

Ollila kritisoi suomalaisia pessimismistä. Siinä on varmasti perää. Kun Nokiaa on lyöty, ilkkujia ei ole puuttunut. Aivan kuin saisimme tyydytystä toisten epäonnistumisesta.

Ollila itse kieltäytyi märehtimästä vanhoja virheitä ja sanoi katsovansa aina mieluummin eteenpäin. Se on oikea asenne ja ainoa, jolla yritysjohtaja voi selvitä.

On tietysti helppoa olla optimisti, kun takana on maailmanluokan ura ja tilillä kymmeniä miljoonia. Nokiassa sijoituksensa tai työpaikkansa menettäneet eivät ymmärrettävästi ole yhtä optimistisia.