Nokia E71 radio pelkkää kohinaa - missä vika?

Kuuntelen usein radiota matkapuhelimella. Vaikka Applen iPhone on erinomainen ja innovatiivinen laite, siitä puuttuu radio. Voimme vain arvailla miksi. Amerikan kotimarkkinoilla radiolla ei liene suurta merkitystä, koska niin harva kuuntelee sitä. Uusissa autoissa on satelliittiradiot, jotka suoltavat juuri halutunlaista musiikkia 24 tuntia vuorokaudessa.

Toisen selityksen mukaan Apple ei halua ihmisten kuuntelevan radiota, vaan ostavan mieluummin musiikkia iTunesista. Mutta hei, ainakin meillä Suomessa radion parasta antia ei ole musiikki vaan sivistävät puheohjelmat. Jenkeissä ei ole kuin National Public Radio. Eivät tiedä, mitä menettävät.

Kaikissa Nokian uusissa puhelimissa on FM-radio. Nokian kehittämä Visual Radio -tekniikka näyttää yhä roikkuvan mukana, vaikka sen idea floppasi. Digiradio (DAB) kuoli eikä Visual Radiosta tullut mitään. Vanha kunnon analoginen radio siis rulettaa.

Olin hämmentynyt, kun E71-mallin radio mykistyi pari päivää laitteen ostamisen jälkeen. Pikavalintoihin viritetyt radiokanavat lähes peittyivät kohinaan ja kuuluivat hädin tuskin. Antennin virkaa toimittava kuuloke oli kiinni. Mitä ihmettä? Joko se nyt hajosi?

Puhelin teki saman pari päivää sitten, joten ilmeisesti vika on yleinen. Välitän siis eteenpäin joltain nettifoorumilta lukemani vinkin, jos siitä olisi iloa muillekin E71-kuuntelijoille.

Radion saa toimimaan, kun sammuttaa Bluetoothin ja kytkee sen sitten takaisin päälle. Ihme juttu, sillä Bluetoothilla ei pitäisi olla mitään tekemistä radion kanssa. Mutta näyttää vain olevan.

Bluetoothin saa muuten näppärästi päälle ja pois pitämällä u-näppäintä hetken aikaa pohjassa. Ei siis tarvitse mennä valikkojen kautta asetuksiin asti.

Jos joku tietää, mistä radion toimimattomuus ja sen yhteys Bluetoothiin johtuu, olisi mielenkiintoista kuulla.

Boris Palsternak ja Blu-ray-varoitus HD-DVD-levyssä

Päivän Helsingin Sanomat korjaa eilisessä lehdessä olleen kirjoitusvirheen, mutta välttää häveliäästi kertomatta, mikä se oli. Piti oikein tarkistaa, kuka Tohtori Zivagon kirjoittajaksi oli eilen merkitty. Boris Palsternak. No, palsternakka ja Pasternak muistuttavat kovasti toisiaan ja erehtyminen on inhimillistä. Taitavat toimituksessa olla niin nuoria, etteivät enää muista Nobel-palkitun Pasternakin aikoinaan aiheuttamaa kohuja.

Toisaalla lehdessä asiakas valittaa, että on vahingossa ostanut HD-DVD-levyn luullessaan sitä DVD-levyksi. Totta on, että molempien logossa esiintyy sana DVD (mitä kilpailun voittaneessa Blu-ray-levyn logossa ei ole). Molempien teräväpiirtolevyjen koteloformaatti on hieman DVD:tä pienempi ja ohuempi, joten asiaa vähänkin tunteva erottaa ne toisistaan helposti. Molemmilla on myös tunnusomainen väri: HD-DVD:llä violetti ja Blu-rayllä sininen. Ainakin lähiseudun marketeissa teräväpiirtolevyt on erotettu kiitettävän selkeästi DVD-levyistä, ja niiden lähellä on vielä yhteensopimattomuudesta varoittava ilmoitus.

Varsinainen hämmennys on kuitenkin aiheutunut siitä, että Harry Potter HD-DVD:n sisällä on ollut Blu-raystä kertova tekstilappu. Toimittajan haastattelema Warner Brosin Suomen markkinointipäällikkö Ismo Hietanen on ihmeissään eikä ole kuullutkaan asiasta aikaisemmin.

Omasta hyllystäni löytyy kaksi Harry Potteria HD-DVD:nä. Molempien sisällä on selvällä suomella isoa tekstiä sisältävä lappu: "TÄRKEÄ HUOMAUTUS. Tämä Blu-ray Disc -levy on valmistettu parhaiden laatustandardien mukaisesti. Blu-ray Disc -soittimesi on saatettu valmistaa ennen tätä Blu-ray Disc-levyä, joten soittimesi ohjelmiston (engl. "firmware") päivittäminen voi olla tarpeen parhaan mahdollisen katselunautinnon varmistamiseksi. Lisätietoja ohjelmiston päivittämisestä löydät soitinvalmistajan internetsivuilta. Mikäli ohjelmistopäivitys on ladattavissa, suosittelemme noudattamaan sen asennusohjeita tarkasti."

Ei ihme, jos DVD:tä ostanut asiakas on saanutkin HD-DVD-levyn, joka väittää olevansa Blu-ray-levy!

Ihmettelin aikoinaan itsekin paperia. Siihen ei ole kuin yksi selitys. Warner Bros oli ainoa elokuvayhtiö, joka tuki sekä HD-DVD:tä että Blu-ray:tä. Varoituksen sisältö pätee sinällään molempiin levyihin. Kustannussyistä tekstistä on painettu vain Blu-ray-versio, mutta se on ujutettu myös HD-DVD-koteloihin.

Se ei silti selitä, miksei yrityksen markkinointipäällikkö ole kuullutkaan asiasta.

Teksti on kauniisti muotoiltu. "Parhaan mahdollisen katselunautinnon varmistamiseksi..." Käytännössä se tarkoittaa, että koska levy on uudempi kuin soitin, elokuva ei ehkä näy. Siitä on nautinto kaukana.

Näin ei saisi olla. On väärää kehitystä, jos elokuvan katselu alkaa vaatia laitepäivityksiä ja firmiksen lataamista valmistajan nettisivulta. Toisaalta uuden tekniikan alkuvaiheissa lastentaudit on pakko hyväksyä.

Paljon suurempi harmi koitui siitä, että HD-DVD haudattiin ja soittimen hankkineet jäivät tyhjän päälle.

Miksi HST-projekti epäonnistui?

Valtiovarainministeriö on ehdottanut HST-kortin eli kansalaisvarmenteen lopettamista. Hanke on kestänyt kohta 10 vuotta ja tullut maksamaan 30 miljoonaa euroa. Kuitenkin aktiivisia käyttäjiä on vain muutama sata, eikä määrä näytä ainakaan kasvavan.

Malliesimerkki HST-kortin käytöstä oli OP-pankki, johon pystyi kirjautumaan kortilla. Kotikäyttäjän kannalta kortti oli vaihtuvia tunnuslukuja parempi ja mukavampi ratkaisu. Nyt OP on ilmoittanut luopuvansa HST-kortista, koska sen käyttö on jäänyt marginaalisen vähäiseksi.

Mikä meni pieleen? Kauppalehden eilisen pääkirjoituksen mukaan kortin hankkiminen oli liian kallista ja monimutkaista, jotta se olisi levinnyt laajaan käyttöön.

Olen eri mieltä. Virallisen henkilöllisyystodistuksen hakemista ei voi tehdä kovin helpoksi eikä halvaksi. Niitä ei voi myydä turuilla ja toreilla, vaan todistus on anottava ja haettava viranomaiselta. Ei passinkaan hankkiminen helppoa ole.

Kukaan ei valita passin hakemisen monimutkaisuudesta tai passin hinnasta, koska passi koetaan hintansa arvoiseksi. Sille on käyttöä, HST-kortille ei. Jos kansalaiset olisivat kokeneet, että kortista on heille aidosti hyötyä, se olisi yleistynyt. Pelkkä sähköinen muuttoilmoitus ei riittänyt. Olisi tarvittu enemmän OP-pankin kaltaisia kaupallisia palveluita.

OK, kortin vaatima lukijalaite oli myös ongelma. Valtion olisi kannattanut vaikka subventoida niitä kansalaisille. Hankkeeseen uponneilla 30 miljoonalla olisi voitu hankkia lukija jokaiselle suomalaiselle. Se olisi silti ollut taloudellisesti kannattavaa, sillä vahvan todentamisen hyödyt olisivat maksaneet itsensä takaisin.

HST-hanke kaatui pankkeihin, jotka tarjosivat omaa TUPAS-todennusta. Se ei vaatinut lisälaitteita ja oli teknisesti helppo toteuttaa. Pankkien kannalta TUPAS oli suorastaan nerokas ratkaisu, sillä se pakotti kansalaiset verkkopankkien käyttäjiksi ja sitoi heidät pankkiinsa. Tämä tuli kiusallisesti esille pari viikkoa sitten, kun poliisi alkoi vaatia todentamista sähköisen rikosilmoituksen jättäjiltä.

Asiakkaat luulivat, että TUPAS-todentaminen on ilmaista. Todellisuudessa pankit veloittavat jokaisesta todentamisesta sitä yritystä tai viranomaista, jonka palveluun mennään. Kun jätät sähköisen rikosilmoituksen, poliisi maksaa siitä. Viime kädessä kyse on siis tulonsiirrosta pankeille.

Kertakäyttöisiin tunnuslukuihin perustuva todennus ei ole aukoton eikä riitä esimerkiksi sähköiseen allekirjoitukseen tai sähköpostin salaamiseen. Ainoa kestävä ratkaisu on sähköinen varmenne. Jos HST-kortti lopullisesti haudataan, jäljelle jää vain mobiilivarmenne. Siinä on omat ongelmansa.

Kiinnostava digiboksi: LA Digital T-2000

Clas Ohlsonin hyllyllä osui silmiin mielenkiintoinen digiboksi: LA Digital T-2000. Pienikokoinen laite, josta on erikseen malli kaapeli- ja antenniverkkoihin. Hinta 99 euroa.

Erikoista laitteessa on se, että kyseessä on tallentava digiboksi ilman kiintolevyä. Levyaseman sijaan laitteessa on kaksi usb-porttia. Kun niihin kytkee usb-muistitikun tai usb-levyaseman, tallennuskapasiteetti on käytännössä rajaton ja ohjelmia voi katsoa helposti myös tietokoneella.

Niin ainakin luulin.

Ostin laitteen ja asensin sen käyttöön. Ensikokemus oli myönteinen: kovasti ovat digiboksit kehittyneet! Oletuskieli on suomi, kanavat löytyvät, tekstitykset näkyvät -- kaikki meni kuten pitikin. Usb-tikku (16 Gt) kiinni etuseinään, niin ohjelmia voi nauhoittaa lähes 10 tuntia ilman hurisevaa levyä. Ja mikä parasta, nauhoitukset ovat valmiina transport stream -tiedostossa, joten ne voi siirtää tikulla tietokoneen kiintolevylle jatkokäsittelyä varten.

Viikon käytön jälkeen kokemukset boksista ovat myönteisiä. Edes hdmi-liitännän puuttuminen ei vaivaa, sillä laite on kiinni vanhassa putkitelkkarissa ja sillä on tarkoitus vain tallentaa ohjelmia. EPG:stä kadonneet ohjelmatiedot ilmestyvät näkyviin käynnistämällä boksi uudelleen.

Mutta jokin näissä hommissa aina mättää. Jostain ihmeen syystä LA Digital tallentaa kiltisti kaikki tarpeelliset streamit (kuva, ääniraidat, dvb-tekstitys, teksti-tv), mutta poistaa niiltä pid-numerot. Lopputuloksena on .ts-tiedosto, jota yksikään katseluohjelma ei pysty näyttämään suoraan.

Kun tiedostoa yrittää katsoa esimerkiksi VLC:llä, mitään ei tapahdu. Boksi itse tunnistaa streamit ongelmitta ja katselu onnistuu hyvin (jopa YLEn tekstityksillä), mutta tietokonekäyttöä tai dvd-polttoa varten tiedostot on ensin prosessoitava standardiin mpeg- tai ts-muotoon esimerkiksi ProjectX:llä, mutta ei ole silläkään ihan helppoa. Id-numeroiden puuttuessa ProjectX luulee tiedoston sisältävän 5-6 videostreamia rinnakkain.

Digitaalisen tv-nauhoittamisen pitäisi jo olla niin vakiintunutta, että se onnistuu nappia painamalla, aivan kuten videonauhurien aikaan. Ei silloinkaan katsojalta vaadittu av-insinöörin pätevyyttä saadakseen suosikkisarjansa jaksot kaseteille hyllyyn.

Pitäisi varmaan tehdä kirja pelkästä digi-tv-tallentamisesta.

3 x Stieg Larsson = 1856 sivua

Nuorena minulla oli tapana lukea kesäisin kirja päivässä. Nykyisin työhön liittyvät kirjat vievät niin paljon aikaa, että muu lukeminen jää turhan vähälle. Onneksi kesällä on aikaa uppoutua muihinkin kuin työasioihin.

Stieg Larssonin Millennium-trilogia on saanut tavattoman paljon julkisuutta. Niiden syntyhistoria onkin lähes uskomaton: toimittaja kirjoittaa vapaa-aikanaan kolme paksua jännitysromaania, tekee niistä kustannussopimuksen -- ja kuolee 10 päivää myöhemmin 50-vuotiaana ehtimättä nähdä ensimmäistäkään kirjaa valmiina. Eivätkä ihmeelliset käänteet pääty vielä tähänkään. Larssonin kohtalo osoittaa todeksi vanhan fraasin: totuus on tarua ihmeellisempää.

Entä itse kirjat? Se, että luin kolme paksua kirjaa viidessä vuorokaudessa osoittaa, etteivät kirjat voi olla huonoja. Mutta eivät ne liioin ole niin hyviä kuin Larssonin ympärille syntynyt mediakohu antaisi ymmärtää.

Kohun myötä kirjoja on myyty valtavasti. Tällä hetkellä ensimmäisestä kirjasta on menossa Suomessa jo 18. painos ja kahdesta muusta kahdeksas. Jos Larsson (joka oli avoimesti kommunisti ja testamenttasi yhdessä vaiheessa omaisuutensa puolueelle) olisi saanut elää, hän olisi monimiljonääri. Vai olisiko? Olisiko kirjoista koskaan tullut näin suurta ilmiötä, jos tekijä naputtelisi parhaillaan jatko-osia koneellaan?

Olin kuullut, että kolmas osa on sarjan paras. Minusta se oli sarjan huonoin. Paras oli ensimmäinen, varsinkin sen ensimmäinen puolisko. Kirjat on syytä lukea järjestyksessä, sillä tarina jatkuu kirjasta toiseen.

Kenen tahansa kirjailijan ensimmäiset teokset kumpuavat tekijän omasta elämästä. Siitä on helpoin aloittaa. Vasta, kun omat kokemukset on ammennettu loppuun, kirjailija joutuu siirtymään uusille alueille. Larssonin kirjat ovat kuin peilikuva hänen omasta elämästään aina Millennium-lehteä ja Mac-suhdetta myöten. Larssonilla oli naisystävä, mutta ei vaimoa eikä lapsia. Kas kummaa, kaikki kirjan päähenkilöt ovat samassa tilanteessa.

Toisen kirjan alussa on irrallinen jakso, jossa kuvataan erään päähenkilön oleskelua Grenadan saarella. Siellä kirjailijakin oli, ilmeisesti poliittisista motiiveista.

Kirjat on kirjoitettu vetävästi, mutta kieli ei ole erityisen rikasta ja tarinan kuljetus on melko suoraviivaista. Viimeinen kirja on kuin insinöörin kirjoittama. Lukija odottaa koko ajan jotain yllätystä, mutta sitä ei tule. Itseäni pisti silmään, miten tarkkaan kirjailija kuvaa päähenkilöiden nukkumista. Myös seksuaalisuus on avointa. Voi vain arvailla, miten nämä liittyivät kirjailijan omaan elämään.

Kirjoissa on joitakin syrjäpolkuja. On mahdoton tietää, suunnitteliko tekijä kulkevansa ne alunperin 10-osaiseksi suunnitellussa sarjassa, vai olivatko ne vain osoitus kirjailijan kokemattomuudesta.

Vaikeinta lukijan on sulattaa päähenkilöitä, jotka ovat supersankareita niin toimittajana kuin hakkerina. Varsinkin Lisbet Salander on äärimmäisen epäuskottava: 150-senttinen nuori nainen, joka on paitsi kaikkivoipa hakkeri myös kova nyrkkeilijä. Hänelle ei tule edes hiki, vaikka hän pakoilee kolmesta murhasta etsittynä koko Ruotsia. Ja kun takaa-ajo vähän hellittää, hän pohtii Fermatin suuren teorian ratkaisua tai geenitekniikan uusimpia saavutuksia. Toisen kirjan lopun pelastumisesta puhumattakaan. Ihan totta hei, rajansa kaikella! Yhtä hyvin hänelle olisi voitu kirjassa antaa siivet.

Suomentaja Marja Kyrö on tehnyt melkoisen urakan kirjoja kääntäessään, ja ilmeisesti vielä kireällä aikataululla. Kustantaja on halunnut hyödyntää markkinahumua. Käännös on pääosin huolellista työtä. Nykyisin jokaisesta romaanista löytyy muutama kirjoitusvirhe, eivätkä nämä tee poikkeusta. Hivenen erikoista on useampi ylimääräinen lainausmerkki.

Kyrö tekee klassisen virheen, jota ei ole alkuperäisessä teoksessa: hakkeroitujen levyasemien koot on ilmoitettu bitteinä (esim. viimeisen osan "16 gigabittiä" s. 356). Alkuperäinen laitos käyttää oikeaa termiä gigabytes. Kyse on pienestä asiasta, jota suurin osa lukijoista ei huomaa, eikä meidän insinöörienkään tarvitsisi siihen puuttua, ellei virhe olisi niin yleinen ja itsepintainen. Miksi kummassa tavuista tulee niin usein bittejä?

Keksin vain yhden selityksen: maallikon silmissä "bitti" kuulostaa teknisemmältä ja oikeammalta käännökseltä kuin "tavu", joka on tuttu kieliopillisesta yhteydestä. Voi siis olla, että halu kääntää termejä suomeksi johtaa vain sekaannuksen lisääntymiseen. Ihmiset haluaisivat mieluummin käyttää englanninkielisiä tai niistä väännettyjä "suomennoksia".

Jumalaa ei todennäköisesti ole olemassa -- nauti elämästäsi

Ateistien mainoskampanja Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästäsi herätti äskettäin runsaasti keskustelua -- eikä ihme, liikutaanhan siinä Perimmäisten Kysymysten Äärellä. Mediaa näytti kiinnostavan erityisesti se, miten bussikuskit (joista useat ovat uskonnollisia maahanmuuttajia) suhtautuvat asiaan.

Olemme tottuneet siihen, että jehovat ja mormoonit kiertävät ovelta ovelle tyrkyttämässä omaa sanomaansa. Ateistit ovat tähän saakka pysyneet hiljaa. Nyt heillä on oma mainoskampanjansa. Mutta jokin siinä falskaa.

Yksinkertainen slogan ei ole kotimaista keksintöä, vaan se on suora käännös alkuperäisestä englantilaisesta kampanjasta ("There's probably no God. Now stop worrying and enjoy your life"). Sana todennäköisesti on herättänyt keskustelua muuallakin. Jos kerran jumalan olemassa olemattomuus on vain todennäköinen asianlaita, miten viisasta on julistaa asiaa suureen ääneen bussin kyljessä?

Ostaisitko lipun lentoyhtiöltä, jonka slogan olisi Meidän koneemme tuskin putoavat? Henkilön, jolla on kanttia antaa tuonpuoleisuuteen asti ulottuvia neuvoja, sietäisi olla varma asiastaan -- edes omasta mielestään. Nekin matkasaarnaajat, jotka kiertävät ovelta ovelle uskoaan tyrkyttämässä, ovat satavarmoja omasta asiastaan (vaikka on selvää, että ainakin toinen heistä on väärässä).

Ilmeisesti todennäköisesti-sana on lisätty mainokseen, jotta sitä ei voitaisi kieltää katteettomana tai harhaanjohtavana. Mutta silti se kuulostaa falskilta.

Myös sloganin loppu herättää ihmetystä. Lopeta murehtiminen ja ala nauttia elämästä. Tarkoittaako tämä sitä, että uskovaiset elävät murheessa eivätkä pysty nauttimaan elämästä? Omat havaintoni ovat pikemminkin päinvastaisia: ihminen haluaa uskoa päämäärään ja tarkoitukseen. Oma nautinto ja elämästä nauttiminen ovat sellaisenaan huonoja päämääriä.

Lopeta murehtiminen ilmastonmuutoksesta, huomisesta ja maailman ongelmista -- niinkö? Kuluta ja nauti elämästä, kun vielä voit. Sitäkö mainos yrittää sanoa?

Uskonto tai uskonnottomuus ei ole mainosasia.

Poliisi vaatii pankkitunnuksia sähköisen rikosilmoituksen jättäjältä

Päivän Helsingin Sanomat uutisoi, miten poliisi on heinäkuun alusta lähtien edellyttänyt vahvaa todennusta sähköisen rikosilmoituksen jättäjältä. Uutisen alaotsikko "Uudistuksen pelätään luovan eriarvoisuutta" kertoo, mistä HS on huolissaan.

Ei, pankkitunnusten vaatiminen ei luo eriarvoisuutta. Sen sijaan miljoona suomalaista on vailla nettiä ja siten verkkopalvelujen ulkopuolella. Koska poliisi ei mielellään ota vastaan rikosilmoituksia puhelimitse, netittömät kansalaiset joutuvat menemään paikan päälle ilmoitusta jättämään. Se luo eriarvoisuutta. Mutta ei sillä ole mitään tekemistä pankkitunnusten tai todennuksen kanssa.

Periaatteessa on ymmärrettävää, että verkkopalveluissa aletaan siirtyä kohti vahvaa todennusta. Tietoyhteiskunnan kehittämisen kannalta on tärkeää, että verkossa asioivan käyttäjän henkilöllisyys voidaan varmentaa edes samalla tarkkuudella kuin reaalimaailmassa. On tietysti ikävää, ettei todennukseen nykyoloissa ole kuin yksi käytännön ratkaisu, ja se on pankkitunnusten käyttö. Sinänsä hyvä HST-korttihanke möhlittiin ja sen kehittämiseen uhratut miljoonat menivät hukkaan.

Pohjimmiltaan ongelma ei ole siinä, että poliisi vaatii vahvaa todennusta vaan siinä, että todennuspalvelusta on tullut pankkien yksinoikeus. Tässä valtio voi katsoa peiliin.

HS:n jutun perusteella vahva todennus vähentää asiattomien rikosilmoitusten määrää. Niiden osuus ei kuitenkaan liene suuri. Tärkeämpi syy onkin varautuminen poliisin tuleviin verkkopalveluihin, kuten erilaisiin lupa-anomuksiin. Lisäksi palvelua aikoinaan avattaessa oli tarkoitus, että ilmoituksen jättäjä voisi jonain päivänä myös seurata asian etenemistä netistä.

Jutussa haastateltu tietohallintopäällikkö Tapani Hämäläinen ei pidä todennusvaatimusta kohtuuttomana. Jos henkilö haluaa asioida netissä, hänellä kaikesta päätellen on myös jonkin pankin verkkotunnukset. Perustelu on hieman ontuva: kaikki nettikäyttäjät eivät syystä tai toisesta asioi nettipankissa. Tällaisia ihmisiä on varsinkin nuorissa ja vanhuksissa.

Heitä lohduttaa tieto siitä, ettei rikosilmoitusta tarvitse jättää henkilökohtaisesti. Sen voi tehdä verkossa kuka tahansa toisen henkilön puolesta. Lisäksi ilmoituksen voi aina käydä tekemässä perinteiseen tapaan paikan päällä. Jos ilmoitukseen liittyy jotain materiaalia (kuten omassa tapauksessani viime kesänä), asemalla käyntiä ei voi välttää. Ilmoitusta vastaanottava poliisi osaa myös kysyä asioita, joita sähköisen ilmoituksen jättäjä ei itse tule ajatelleeksi.

On siis vaikea nähdä, että todentamisen vaatiminen olisi ongelma. Ennemmin tai myöhemmin sitä aletaan vaatia muissakin palveluissa, mikä on periaatteessa hyvä asia (sikäli kun henkilöllisyyden selvittämiselle on oikeasti perusteita, eikä sitä vaadita turhaan).

Uutisen herättämästä verkkokeskustelusta päätellen asia on iso ongelma. Kuinkahan moni kommentoijista on edes lukenut uutista loppuun?

YouTube - sorretun kansan ystävä?

"Jos internet ja facebook olisivat olleet olemassa 1989 Tiananmenin aukion tapahtumien aikaan, Kiina saattaisi nykyään olla jo demokratia". Tällaisen arvelun näin netissä jokin aika sitten.

Pari viikkoa sitten Aamulehti kirjoitti otsikolla "Iranin sorrettu kansa ja usko demokratian ihmeelliseen voimaan", miten 26-vuotiaan iranilaisnaisen traagisesta kuolemasta kertova YouTube-video on vaikuttanut maailman mielipiteeseen. Uhrista tuli "Iranin sorretun kansan symboli".

Länsimaita arvostellaan usein ylimielisyydestä, eikä syyttä. On jokseenkin lapsellista uskoa, että Kiinasta, Venäjästä tai Iranista voisi tulla länsimaiden kaltainen demokratia, jos kansa vain saisi vapauden. "Vapaus" tai "demokratia" eivät ole taikasanoja, jotka hetkessä muuttavat tuhansien vuosien historian, kulttuurin ja poistavat ne paikalliset jännitteet, joista ongelmat syntyvät. Niiden ymmärtäminen vaatisi perehtymistä ja aikaa, jota nettikäyttäjillä ei ole. On helpompaa katsella YouTube-videoita ja liittyä maailmaa parantaviin Facebook-ryhmiin, ja jatkaa sen jälkeen surffausta muualle.

Internet on avannut uudenlaisen viestintäkanavan, joka ei kunnioita perinteisiä rajoja. Se yhdistää ihmisiä eri maissa, mutta erottaa heitä maan sisällä. Meidän on helppo samastua kiinalaisiin tai iranilaisiin nettikäyttäjiin ja nähdä heidän pyrkimyksensä koko maan tavoitteena. Mutta niin ei ole. Netissä maansa ongelmista raportoivat nuoret edustavat yhtä näkökulmaa, eivät koko kansaa. Nettikansan mielipide on kyllä näkyvä ja kovaääninen, ja käy hyvin yksiin länsimaisten käyttäjien odotusten kanssa, mutta se ei vielä tarkoita demokratiaa.

Voisin kuvitella, että mielenosoituksista huolimatta Iranissa suuri osa kansasta on aivan tyytyväisiä nykytilanteeseen ja pappisvaltaan. Länsimaat eivät tietenkään ole. Iranissa on juuri pidetty vaalit, joiden tulosta on saatettu peukaloida, mutta tuskin sentään kokonaan väärennetty. Muutama vuosikymmen sitten samainen kansa järjesti vallankumouksen ja teki maastaan nykyisenkaltaisen teokratian. Onko heistä nyt tullut "sorrettu kansa", joiden ainoa toivo demokratiasta on internetin varassa?

Aamulehden jutun viisaimmat kommentit antoikin sosiaalisen median tutkija Tuija Aalto:

- On vaikea sanoa, onko kyse muoti-ilmiöstä. Onko Iran vain mediaseksikäs aihe? Missä ovat Darfur-twitteröijät? Aalto kyselee.

- Vaikka ei aivan täysin ymmärrettäisi poliittisen konfliktin koko syvyyttä, ihmiset tuntevat, että tietokoneen ääressä istumisella on äkkiä merkitystä ja ollaan osa historiaa.

Niinpä. Iranin mielenosoituksissa kuoli toistakymmentä ihmistä. Muista uhreista tai heidän taustoistaan emme tiedä mitään. Kukaan ei ole edes kiinnostunut heistä. Olisiko Neda Agha-Soltanin kohtalo saanut yhtä paljon julkisuutta, jos hän olisi ollut vanha mies eikä nuori nainen?

Internetin uudet viestintävälineet eivät ole demokratiaa vaan mediapeliä. Ainoa ero on siinä, että ennen mediapeli oli maan virallisten johtajien yksinoikeus.

Hakkerointi - kirjailijan deus ex machina

Kahdessa viimeksi lukemassani kirjassa (Mikkel Birkegaard: Libri di Lucan arvoitus, Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia) on yksi yhteinen elementti. Molemmissa on tärkeässä roolissa hakkeri, joka murtautuu helposti mihin tahansa tietojärjestelmään ja hankkii tiedot, joilla juoni saadaan etenemään.

Kirjailijan kannalta hakkerin käyttö on halpa temppu, varsinainen deus ex machina. Toisessa kirjassa hakkeri mm. hankkii käden käänteessä niiden ihmisten henkilötiedot, jotka ovat lentämässä Egyptiin. Toisessa taas hakkeri mm. järjestää reaaliaikaisen puhelinkuuntelun Lontoosta soitettavaan lankapuheluun. Just joo.

Molemmissa kirjoissa kuvatut hakkerointitemput ovat täysin mahdottomia. Ne olisivat vaikeita jopa viranomaisille, ainakin jos nämä haluaisivat noudattaa lakia. Pelkäänpä, että lukijat saavat kirjoista aivan väärän kuvan siitä, mikä ylipäätänsä on mahdollista ja mikä ei.

Positiivista molempien kirjojen hakkereissa on se, ettei kumpikaan ole aivan tyypillinen tapaus. Birkegaardin hakkeri on Muhammed, Turkista Tanskaan muuttanut siirtolainen, joka hankkii elantonsa tietoverkoista koska kukaan ei huoli häntä tavallisiin töihin. Larssonin hakkeri on 25-vuotias, anorektikon näköinen, täynnä lävistyksiä ja tatuointeja oleva Lisbet, jolla on pahoja sosiaalisia ongelmia.

Larssonin kirja ei ole syyttä kohonnut bestselleriksi. Kirjan 524 sivusta ensimmäinen puolisko on parasta, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Puolenvälin jälkeen tarina latistuu tavalliseksi jännäriksi ja loppuhuipennus on suorastaan kliseinen. Eikä Jumalan kyvyissään ohittava hakkerityttö varsinaisesti paranna asiaa.

Kaksi kirjaa peräkkäin, joissa kaikkivoipat hakkerit ovat keskeisessä roolissa - se ei voi olla sattumaa. Trendi on selvä: tietomurroista, sähköpostin luvattomasta lukemisesta ja teletunnistietojen käytöstä on tullut rikosromaanien peruskauraa. Viime aikoina tv:ssä esitetyissä ruotsalaisissa ja suomalaisissa dekkareissa urkitaan surutta sähköpostin ja matkapuhelimen tunnistetietoja -- jopa poliisit toinen toisiltaan.

Toivottavasti lukijat ja katsojat ymmärtävät eron faktan ja fiktion välillä. Se, mikä kirjoissa ja televisiossa on asiansa osaavalle helppoa, onko jo oikeasti mahdotonta tai ainakin laitonta.

Yksityinen ja julkinen esittäminen YouTubessa

Runsas viikko sitten Hesari uutisoi, miten YLEn toimitusjohtaja Jungner oli unohtanut maksaa tekijänoikeuskorvauksen YouTubeen laittamastaan videosta. Tai ei varsinaisesti unohtanut -- todennäköisesti hän ei tullut edes ajatelleeksi, että jos nettiin laittaa videon ja sen taustalla soi jokin tunnettu biisi, tekijälle pitää maksaa musiikin käytöstä.

Jungner on koulutukseltaan juristi ja mediayhtiön toimitusjohtaja. Ellei hän tule ajatelleeksi tekijänoikeudesta maksamista, miten tavallinen maija meikäläinen tulisi? Ja pitäisikö edes tulla?

Jos toiminta poikkeaa lain sallimasta, onko vikaa toiminnassa vai laissa? Onko tunnetun biisin laittaminen omatekoisen videon taustalle tekijänoikeudellisesti relevanttia käyttöä, niin että biisin tekijä olisi ansainnut siitä korvauksen?

Lain mukaan asiassa ei ole mitään epäselvää. Biisin käyttö internetissä on julkista esittämistä, josta pitää maksaa. Vain yksityinen käyttö on korvausten ulkopuolella.

Tekijänoikeuslain yleiset periaatteet ovat kymmeniä vuosia vanhoja. Lait on säädetty aikana, jolloin julkisen ja yksityisen käytön raja oli helppo vetää. Yksityistä oli se, mikä tapahtui kotipiirissä, vain lähimpien henkilöiden nähden ja kuullen. Julkista esittämistä oli kaupallinen käyttö: teoksen soittaminen radiossa, konsertissa tai (paljon myöhemmin) sen käyttö esimerkiksi parturin tai taksin taustamusiikkina.

Yhteistä näille kaikille oli, että niissä liikkui raha. Julkinen esittäjä ansaitsi rahaa joko suoraan (lähetystoiminta, pääsyliput) tai epäsuorasti (viihtyvyyden lisääntyminen?). Silloin oli kohtuullista, että osa taloudellisesta hyödystä kanavoitui (ainakin teoriassa) tekijälle.

Netti on tuonut julkisen esittämisen mahdollisuuden kenen tahansa ulottuville. Tämä on ihan uusi tilanne. Vaikka koko rakennelma on radikaalisti muuttunut, tekijänoikeuslaki ei ole reagoinut asiaan millään tavalla. Netissä tapahtuva esittäminen rinnastetaan tv/radio-maailmaan, vaikka siitä ei ole ollenkaan kyse.

Kun Jungner lisäsi videoonsa tunnetun biisin, hän ei odottanut ansaitsevansa sillä rahaa. Mahdollisesti hän oli ostanut ko. levyn joskus ja hyödynsi sitä nyt tavalla, joka hänen kannaltaan oli kovasti yksityistä, mutta lain mielestä julkista.

Entä biisin tekijän kannalta? Jos Jungner ei kerran ansainnut rahaa, menettikö tekijä jotain? Pikemminkin päinvastoin -- joku saattoi biisin kuultuaan muistaa, miten hyvä teos on kyseessä, ja ostaa sen levynä. Kuulija sai ehkä mielihyvää, mutta ei sellaista, johon olisi liittynyt jokin rahallinen tulo-odotus.

Merkittävää on myös se, että Jungner olisi voinut aivan yhtä hyvin käyttää jotain toista biisiä. Tässä kappaleessa ei ollut mitään ainutkertaista, jonka vuoksi juuri se olisi pitänyt valita. Liioin kuulija ei välttämättä halunnut kuulla juuri tätä kappaletta, se tuli yllätyksenä.

Tekijänoikeuden perusperiaate on, että liikkuipa rahaa tai ei, tekijällä on yksinoikeus määrätä teoksensa käytöstä. Sitä täytyy kunnioittaa, mutta samalla on tunnustettava realiteetit: julkistetun teoksen, jota on myyty maailmalla luultavasti miljoonia kappaleita, käyttöä on mahdotonta täysin säädellä.

Olisiko aika uudistaa tekijänoikeuslakia niin, että se sopisi myös 2000-luvulle?

Mikä on oikea tietoyhteiskuntapuolue? Tarvitaanko sellaista?

Tekijänoikeus, yksityisyys, nettimaailman pelisäännöt... monille tärkeitä ja kiinnostavia asioita. Mikä puolue tuntee nämä asiat parhaiten?

Ei ainakaan mikään isoista puolueista. Vai tuleeko äkkiseltään mieleen yhtään Keskustan tai SDP:n nettiin liittyvää kannanottoa? Kokoomus on profiloitunut tietoyhteiskunnan suhteen hieman paremmin, onhan Suvi Lindén toiminut pitkään viestintäministerinä ja myös monet viran aiemmat haltijat ovat olleet samasta puolueesta.

Perussuomalaiset? No, ei todellakaan. Vasemmistoliitto? Sama juttu. Näitä ryhmiä kiinnostavat aivan muut kysymykset. Kehityksen sijaan ne pyrkivät pikemminkin jarruttamaan sitä.

Jäljelle jää lähinnä Vihreät. Muutaman aktiivisen ja julkisuudessa paljon näkyvän edustajan ansiosta vihreitä pidetään ainoana oikeana tietoyhteiskuntapuolueena. Fine. Tietoyhteiskunta-asiat ovat pudonneet vihreille syliin lähinnä sen vuoksi, että heidän kannattajissaan on paljon nuoria (spekuloin, en ole nähnyt tilastoja), joille asiat ovat tärkeitä.

Vihreiden alkuperäinen agenda on kuitenkin jossain muualla eikä vihreys välttämättä ole tietoyhteiskunnan synonyymi. Varsinkin tekijänoikeuskysymykset ovat puolueelle hankalia, sillä jäsenkunnassa on paljon taiteilijoita. Rosa Meriläisen vahva tuki kiistellylle tekijänoikeuslain muuttamiselle vuonna 2005 on yhä tuoreessa muistissa.

On varmasti monia, jotka ovat kiinnostuneita tietoyhteiskunta-asioista, mutta eivät halua kieltää/rajoittaa yksityisautoilua, eivät lisätä maahanmuuttoa eivätkä muutoinkaan allekirjoita kaikkia puolueen nykyisiä tavoitteita.

Keitä heidän pitäisi äänestää?

No, onhan meillä tuore piraattipuolue. Se pyrkii ajamaan tietoyhteiskunnan asiaa omalla tavallaan: vapaa kopiointi "kulttuurin" levittämisen nimissä ja ilmeisesti myös täysin sääntelemättömän netin luominen (OK, tämä on ruotsalaisen emopuolueen tavoite, en ole nähnyt suomalaisen piraattipuolueen kantaa asiaan, mutta tuskin se voi kovin erilainen olla).

Riittääkö tämä vaihtoehdoksi? Vai olisiko tilaa myös vastuulliselle, laaja-alaiselle tietoyhteiskuntapuolueelle? Sellaiselle, joka menneisyyteen katsovien nykypuolueiden sijaan katsoisi tulevaisuuteen? Eikö juuri se ole puolueiden tehtävä?

Tietoyhteiskuntapuolue ei ole uusi ajatus. Jo kolme vuotta sitten perustettiin yhdistys, jonka tavoitteena oli rekisteröidä asialle omistautunut puolue. Hanke kuivui kuitenkin kasaan ja yhdistys purettiin.

Olisiko aika herättää hanke uudelleen eloon?

Special price for you only: vuoden Tietoviikot 24 eurolla

Lehtimyyjä soitti eilen illalla. Olin vähällä suuttua - kukaan ei halua kesäiltana soittoja lehtimyyjältä, joka käyttää tavallista 045-alkuista puhelinnumeroa.

Tällä kertaa myyjällä oli aidosti houkutteleva tarjous: vuoden Tietoviikko-lehdet 24 eurolla (normaalihinta 132 euroa). Tarjous oli voimassa vain MikroPC-lehden tilaajille ja todellinen omakustannushinta, joka kattoi pelkän painon ja postituksen.

En usko, että joka viikko ilmestyvää lehteä voidaan painaa ja jakaa 24 eurolla vuoden ajan - muutenhan lehden julkaisijan kate olisi hulppeat 82 prosenttia. Luultavasti jokainen näin haalittu uusi tilaaja tuottaa Talentumille tappiota.

Vaikka 24 euroa kattaisi painon ja jakelun, tarjous on silti huolestuttava. Paperilehti on menossa samaan kuin nettijulkaisut: sisällöllä ei enää ole arvoa, siitä veloitetaan pelkät materia- ja jakelukustannukset. Nettilehden tapauksessa ne ovat nolla euroa, paperilehdessä vähän enemmän.

Tällainen kehitys pakottaa kysymään, mikä on median ja toimittajien tulevaisuus. Onko sitä? Vai luemmeko kaikki jatkossa pelkkiä harrastajien kirjoittamia blogeja?

Hesari paljastaa: kotitalousvähennystä käyttävät ennen muuta isotuloiset

Juuri kun pääsin kehumasta Hesaria lehti julkaisi "uutisen", jonka mukaan Kotitalousvähennystä käyttävät ennen muuta isotuloiset. Se vasta yllätys olisikin, jos sitä käyttäisivät ensi sijassa pienituloiset. Tällainen juttu kertoo enemmän toimittajasta itsestään kuin todellisuudesta.

Lienee aika selvää, että parempituloisilla on a) enemmän rahaa ostaa palveluita, b) isommat asunnot, joihin teetetään remonttia (vuokra-asunnoissa sen tekee yleensä omistaja, ei vuokralainen) ja c) usein vielä pidemmät työpäivät ja vähemmän vapaa-aikaa. Tämän tiedän Hesaria lukemattakain.

Itse olisin otsikoinut jutun toisin, ja sisältö olisi silti säilynyt samana: Kotitalousvähennys työllistää eniten pienituloisia.

Toimittajan oma maailmankatsomus on yksi asia, mutta eniten minua hämmästytti aiheesta verkkosivulla herännyt keskustelu. Kirjoittajien enemmistö tuntui olevan sitä mieltä, että parempituloisten ostamat palvelut ovat epäoikeudenmukaisia ja vääriä. Heidän mielestään olisi parempi, että yhteiskunnan varoilla koulutuksensa hankkinut lääkäri, juristi tai insinööri tekisi vähemmän oman alansa töitä ja käyttäisi enemmän aikaa siivoukseen ja remontointiin. Eihän tässä ole mitään järkeä!

Käyn parturissa, koska en osaa itse leikata hiuksiani. Pari vuotta sitten teetin kylpyhuoneremontin, koska en itse osannut tehdä sitä. Tein senkin ajan mieluummin oman alani töitä. Toiminko siis moraalittomasti?

Suomalainen yhteiskunta voi menestyä vain työtä tekemällä. Kotitalousvähennyksen tavoitteena on vähentää pimeän työn määrää ja lisätä lähipalveluiden kysyntää. Jos näin käy (käykö? - siinä olisi ollut toimittajallekin todellinen tutkimuksen kohde), vähennys on varmasti kannattava. Raha kiertää ja kaikki voittavat. Erilaiset yhteiskunnan maksamat tuet ja avustukset eivät synny tyhjästä, vaikka monet näyttävät näin kuvittelevan.

Entä mitä pitäisi ajatella Hesarin gallupin otsikosta: Sopiiko kotisiivooja suomalaiseen elämäntyyliin? Mikä ihme on suomalainen elämäntyyli? Tekisi mieli kuvata perinteistä suomalaista elämäntyyliä, mutta siteeraan sen sijaan nimimerkkiä "Kalatkin Vedestä":

Jos kysytään, että sopiiko kotisiivooja suomalaiseen elämäntyyliin, niin vastaus on ei. Suomalaiseen elämäntyyliin sopii työttömänä olo ja pullojen kerääminen pusikosta lauantaiaamuisin. Hyvätuloiset raapii itse vessanpönttönsä ja vievät säästyneet rahat vaikka ulkomaille tai ostavat sillä hienomman auton tai muuta tuontitavaraa. Kaikki häviävät, mutta eipähän tarvitse kenenkään "alistua" toisen palvelijaksi.

Tämän vuoden alussa kotitalousvähennys laajeni myös tietoyhteiskuntapalveluihin. Vähennystä voi saada digiboksin asennukseen, antennitöihin, tietokonehuoltoon (jos korjaaja tulee kotiin) ja vastaaviin palveluihin. Pitäisikö nämäkin tehdä mieluummin itse? Vai onko it-tuki jotenkin eri asia kuin siivous ja remontointi?

Hyvitysmaksua ajetaan taas kännyköille

Tekijänoikeusjärjestöt vaativat taas kerran "hyvitysmaksun" (aiemmin nimellä kasettimaksu) ulottamista musiikkia toistaviin matkapuhelimiin. Siinä ei ole mitään uutta. Uutta on vain se, että tänä vuonna lobbaus on aloitettu jo hyvissä ajoin keskikesällä. Maksupohjan laajuudesta ja maksujen tasosta päätetään vasta muutama päivä ennen joulua. Yleensä laajennusvaatimukset on tuotu julkisuuteen vasta syksyllä.

"Hyvitysmaksu" on tekijänoikeusjärjestelmän kukkanen, todellinen lobbauksen mestarinäyte. Aluksi tyhjistä kaseteista, myöhemmin hienommin tallennusalustoista, perittävää lisämaksua perustellaan yksityisellä kopioinnilla. Nimenomaan laillisella sellaisella -- piratismi ja muu laiton kopiointi ei ole maksun perusteena.

Maksulla ei enää pitkään aikaan ole ollut mitään tekemistä kopioinnin aiheuttamien menetysten korvaamisen kanssa. Nykyään maksu on kuin vero, jota kerätään tekijänoikeuden nimissä kaikilta sisältöjen käyttäjiltä. Maksun perimisellä ei ole juuri mitään tekemistä kopioinnin kanssa, eivätkä kerätyt rahat päädy niille, joiden teoksia kopioidaan eniten.

Kaiken huippu ovat tallentavat digiboksit. On vaikea keksiä yhtään syytä, miksi niillä suoritettavasta ajansiirrosta pitäisi maksaa kenellekään mitään.

Tallentavat digiboksit ovat olleet tekijänoikeusjärjestöille rahasampo. Tuoreen tilaston mukaan laite löytyy 40 prosentista kotitalouksia. Muutama vuosi sitten niitä oli tuskin kenelläkään. Digiboksit ovat lihottaneet tekijänoikeusjärjestöjen kassaa miljoonilla euroilla.

Tämä tulovirta on nyt hiipumassa, sillä markkinat ovat saturoituneet ja boksien kysyntä hiljentynyt. Ilmeisesti juuri tästä syystä järjestöt ovat alkaneet lobata niin aktiivisesti maksun laajentamista. Boksien tilalle halutaan löytää uusi lypsylehmä. Kukaan ei halua luopua miljoonien eurojen vuosituloista, vaikka ne olisikin peritty aiheettomasti.

"Hyvitysmaksun" nimissä kerätyt eurot ovat järjestöille helppoa rahaa, sillä kyse on vain hallinnollisesta päätöksestä. Tämä lisää entisestään järjesteön kiinnostusta maksupohjan laajentamiseen. Jos järjestöt oikeasti haluaisivat ajaa jäsenkuntansa etua, ne puuttuisivat nykyistä aktiivisemmin laittomaan kopiointiin -- mutta se olisi tietysti paljon työläämpää. On helpompi periä lisää maksuja laillisesta käytöstä kuin yrittää puuttua laittomuuksiin.

Miksi luin Hesarin tänäänkin

"Kuka enää lukee hesaria?" kysyi kommentti nettikeskustelussa. Nettikeskustelijat haluavat osoittaa, että perinteisen lehdistön aika on ohi. Netti on korvaamassa sanomalehdet, eikä hesaria enää tarvita. Hesarin lukeminen on jotenkin niin... säälittävää?

Tunnustan lukevani hesarin joka päivä. Tänään sunnuntaiaamuna muistin taas, miksi. Lehti oli täynnä kiinnostavia, yllättäviä juttuja, kuten isättömien poikien kohtalo, Tarja Cronbergin tulevaisuudensuunnitelmat ja Halla-ahon saavutukset (tai pikemminkin niiden puuttuminen) valtuustossa. Juuri tässä on lehden vahvuus: se pystyy yllättämään lukijansa. Lehti tarjoaa juttuja, joita lukija ei osaa kaivata.

Netissä on lukemattomia sivustoja, joilta voi seurata juuri itseä kiinnostavia aiheita. Niiden kirjoitukset ovat laajoja, perusteellisia ja ilmestyvät lähes reaaliajassa. Ja juuri siinä on netin suurin vaara: nettisurffaaja kääntyy sisäänpäin ja keskittyy vain aiheisiin, jotka hän tuntee jo entuudestaan. Asenteiden lieventämisen ja tietoisuuden laajentamisen sijaan netti kärjistää eroja ja supistaa tietoisuutta. Tällainen kehitys on suorastaan vaarallista.

Toinen hesarin vahvuus on sen toimittajakunnan suuri koko. Tuntuu kuin joka päivä lehdessä kirjoittaisi eri nimisiä, itselle vieraita toimittajia. Hesari on niitä harvoja insitituutioita, jotka pystyvät tekemään tutkivaa journalismia.

Jos perinteinen lehdistö häviää netin myötä, kuka ottaa sen tehtävät? Kuka esittää poliitikoille ikäviä kysymyksiä ja vaatii niihin myös vastauksia? Kuka tutkii vaalirahakohua ja kulissien takaisia koplauksia? Vai käykö niin, että miljoonat bloggaajat julistavat omaa maailmantuskaansa kirjoituksissa, joita kukaan ei jaksa lukea? Saavatko päättäjät jatkossa vapaat kädet juonitteluihinsa? Sitäkö me haluamme, kun toivomme sanomalehtien kuolemaa?

Toki hesarissa on omat puutteensa, jotka välillä ärsyttävät. Toimittajat ovat helsinkiläisiä, jotka asuvat keskustassa ja kulkevat töihin pyörällä tai ratikalla. Kelpaa siinä sitten arvostella autoilua ja kehä III:n ulkopuolista arkielämää! Toimittajien puoluekanta paistaa kirjoituksista läpi turhankin selvästi.

Hesari on itseisarvo, paperilehti ei. Voisin aivan hyvin lukea uutiset ja jutut ruudulta. Myönnän kuitenkin, että pelkästä nettipalvelusta maksaminen olisi vaikeaa.

Oli jakelutapa mikä tahansa tärkeintä on, että lehdistö säilyy jatkossakin.