Tukholman-risteily insinöörin näkökulmasta

Ok, nyt tulee insinöörijutskaa.

Luultavasti jokainen suomalainen on joskus risteillyt Helsingistä Tukholmaan ja takaisin. Varsinkin lapsiperheelle laiva tarjoaa helpon ja mukavan ympäristön minilomaa varten. Mutta kun matkan tekee monta kertaa, tai joutuu työnsä puolesta yhä uudelleen laivaseminaareihin (kuten minä), alkaa etsiä uusia näkökulmia matkaan.

Pari viikkoa sitten otin mukaan Sonyn gps-tallentimen, joka rekisteröi sijainnin neljä kertaa minuutissa ja tallentaa tiedon flash-muistiin. Reitin sisältävä NMEA-tiedosto voidaan matkan jälkeen lukea tietokoneelle jatkokäsittelyä varten.

Matkalta Helsingistä Tukholmaan kertyi 4151 mittauspistettä. Laite oli hytin ikkunalla, josta se löysi paikannukseen tarvittavan signaalin ympäröivästä massiivisesta teräksestä huolimatta.

Reittipisteistä voi piirtää matkareitin, mutta se ei sisällä mitään yllättävää - sama kuva löytyy laivan omalta seinältä:

Tiukka käännös keskellä matkaa on hieman yllättävä -- osaako joku veneilijä selittää, miksi reitti kulkee kauaksi saaristosta ja kääntyy sitten terävästi kohti Ahvenanmaata?

Tiedoista voi laskea laivan kulkeman matkan, joka on satamasta satamaan 492,9 kilometriä. Aikaa kuluu 62 275 sekuntia (n. 17,5 tuntia) joten keskinopeudeksi saadaan 28,5 km/h.

Excelissä mittausdataa on helppo muokata monin tavoin esimerkiksi nopeusprofiilin piirtämiseksi:

Ikkunan takaa saatava signaali on sen verran heikko, että paikkatietoon tulee hieman virhettä, ja siksi graafi on piirretty viiden mittauksen liukuvana keskiarvona. Vaaka-akselilla oleva kellonaika on Suomen aikaa.

Noin puoli kymmenen kohdalle ajoittuu erikoinen nopeuspiikki. Muutoin laivan nopeus on tasaiset 9 m/s. Aamuneljään osuva käynti Marianhaminan satamassa erottuu hyvin, samoin tulo Tukholman saaristoon ja jopa kaksi tiukkaa käännöstä sen kapeissa salmissa. Saaristossa nopeus pysyy noin kuutena metrinä sekunnissa, kunnes putoaa nollaan satamaan saavuttaessa.

Paluumatkalla oli ikkunaton hytti, joten vein tallentimen takakannelle, mistä oli esteetön näkyvyys satelliitteihin. Joku ystävällinen sielu oli löytänyt sen, luullut omistajan hukanneen laitteen ja vienyt sen laivan infoon. Huomasin tapahtuneen ja kävin palauttamassa laitteen kannelle.

Voimakkaan signaalin ansiosta käyrä on sileä ilman tasoitustakin, joskin laitteen siirtely aiheutti katkon mittausdataan klo 19-20 aikoihin ja sotki myös alkumatkan signaalia. Graafin vaaka-akselilla on jälleen Suomen kellonaika. Maarianhaminan käynti ajoittuu klo 23:een, sen jälkeen nopeus pysyy tasaisena aina Helsinkiin asti.

Ilmeisesti myötätuuli nosti aluksen nopeuden yli 10 metriin sekunnissa. Kello viiden jälkeen nopeutta laskettiin ilmeisesti tarkoituksella. Loppumatkan kuoppa on arvoitus, menomatkan graafissa vastaavaa ei näy.

Hmmm... mitä muuta voisimme selvittää tiedoista? Melkoisella vääntämisellä meno- ja paluumatkan datapisteet saadaan kohdistettua kellonajan mukaan, jolloin voidaan laskea laivojen keskinäinen etäisyys Pythagoraan lauseen perusteella. Tulos on tietysti laskennallinen, koska kyseessä on saman laivan peräkkäisinä päivinä tehdyt mittaukset.

Kaavion alusta on jätetty pois se osa paluumatkasta jonka koordinaatit olivat epämääräisiä. Siksi graafi ei ole niin symmetrinen kuin pitäisi.

Koska kyse on samasta edestakaisesta reitistä, keskinäistä etäisyyttä kuvaava graafi on liki lineaarinen ja saavuttaa miniminsä aamuyöllä kello 02:15:39 Suomen aikaa (graafissa 23 UTC-aikaa). Sen jälkeen laivat alkavat jälleen loitota toisistaan. Jos siis haluaa nähdä vastaantulevan laivan, kannattaa seistä kannella vartin yli kaksi :-)

Paikka, jossa laivat kohtaavat toisensa, on Ahvenanmaan eteläpuolella, keskellä merta:

Ehkä tällaisesta tietotekniikan ja todellisten mittausten yhdistämisestä olisi iloa vaikka kouluopetuksessa?

PS. Vielä yksi kiintoisa asia paljastuu mittauksista. Vaikka Google Maps -karttaan on merkitty laivareitit hyvinkin tarkasti (jopa laituri on oikein), itse reittiviivassa on paha moka:

Sisääntulo Helsinkiin on piirretty loogisesti, mutta ihan väärästä kohtaa. Todellisuudessa laiva ajaa läpi Kustaanmiekasta. Olisi kiinnostavaa tietää, mistä väärä data on peräisin -- Googlen väki tuskin on itse laivareittiä piirtänyt.

Lisäys 1.8.2011: Saamani palautteen mukaan Helsinkiin on myös ns. sisäreitti, jonka perusteella Googlen kartan viiva on piirretty. Itse en ole koskaan nähnyt isojen risteilyalusten kulkevan muualta kuin Kustaanmiekan läpi, mutta ilmeisesti toinenkin väylä on mahdollinen.

Tässä vielä vertailuksi viime vuoden marraskuun risteilyn nopeusgraafi Tukholmasta Helsinkiin (vaaka-akseli Ruotsin aikaa):

Sattuma pilaa salaliitot

9/11-iskuista tulee pian kuluneeksi kymmenen vuotta. Kohtalokkaan päivän tapahtumista on kirjoitettu monia kirjoja - ja vielä useampia kirjoja on kirjoitettu siitä, mitä 11.9.2001 ei tapahtunut.

WTC-isku on kaikkien salaliittoteorioiden äiti. Yhä vieläkin monien on vaikea uskoa virallista selitystä muutamasta terroristista, jotka kaappaavat lentokoneita ja lentävät ne päin rakennuksia. Suurelle ja dramaattiselle tapahtumalle pitäisi löytyä suuri ja dramaattinen selitys. Terroristit eivät kelpaa, mutta elokuvista tuttu, laaja salaliitto kelpaisi. Salaliittolaiset asensivat räjähteet etukäteen WTC-torneihin ja tuhosivat ne sopivasti koneiden osuessa. Villeimpien teorioiden mukaan mitään lentokoneita ei edes ollut, vaan tornit tuhottiin ohjuksilla -- tai jopa pelkillä tv-trikeillä.

Norjan tapahtumat muistuttavat siitä, miksi salaliitot epäonnistuvat tai ainakin paljastuvat: mitä hienompi suunnitelma, sitä useampia ihmisiä tarvitaan sen toteuttamiseen ja sitä todennäköisemmin jotain menee pieleen. Sattuma ei ole koskaan salaliittolaisten puolella.

Lehtitietojen mukaan Breivik suunnitteli useiden pommien räjäyttämistä, mutta luopui suunnitelmasta sen monimutkaisuuden vuoksi. Miksi räjäyttää useita rakennuksia, kun yksikin riitti tuomaan halutun julkisuuden ja kiinnittämään poliisin huomion toisaalle? Kaksi muuta pommia olisi vain lisännyt tarpeettomasti paljastumisen vaaraa.

Samaa voi kysyä myös 9/11-tapahtumista. Jos taustalla oli salaliitto, miksi kaapata neljä konetta ja yrittää tuhota neljä rakennusta, kun yksikin olisi antanut Bushille tarpeellisen tekosyyn Irakin sotaan?

Terroristien kannalta tilanne oli toinen: he ehkä arvelivat, että kaikki koneet eivät pääse maaliin asti (kuten kävikin), joten useamman koneen käyttö kasvatti onnistumisen todennäköisyyttä. Koneiden lisääminen oli helppoa, koska kaikilla oli sama käsikirjoitus ja kaappareita tarvittiin vain muutama lisää.

Breivik päätyi yksinkertaiseen suunnitelmaan, mutta sekin meni osittain pieleen. Hallintokorttelin pommi räjähti kello 15.20 paikallista aikaa, jolloin osa henkilökunnasta oli jo ehtinyt lähteä viikonlopun viettoon. Päivän Aftenposten kertoo, että Breivik myöhästyi ilmeisesti liikenneruuhkan vuoksi.

Pommin jälkeen Breivik suuntasi Utøyan saarelle, mutta viikonlopun menoliikenne, tietyöt ja liikenneonnettomuus myöhästyttivät häntä niin paljon, että entinen pääministeri Brundtland oli jo ehtinyt lähteä. Matkaan kului kaksinkertainen aika tavanomaiseen verrattuna.

Myös poliisin toiminta takkuili. Liian täyteen lastattu vene alkoi hörppiä vettä ja poliisit joutuivat odottamaan uutta kuljetusta. Sitä poliisi ei ollut osannut ennakoida kriisisuunnitelmia tehdessään.

Breivikillä oli vuosia aikaa suunnitella tekoaan ja silti toteutusvaiheessa sattui yllätyksiä. Ne osoittavat, miten suuri osuus sattumalla on tapahtumien kulkuun. Jälkikäteen voidaan kehitellä vaikka minkälaisia selityksiä tapahtumien taustalle, mutta etukäteen tehtynä ne eivät onnistu.

Miten uskottavaa siis on, että 9/11-salaliittolaiset olisivat onnistuneet suunnittelemaan ja toteuttamaan teon ilman, että mitään johtolankaa tai vuotokohtaa olisi 10 vuodessa löytynyt? Mielestäni se on äärimmäisen epäuskottavaa ja kertoo, että iskun takana oli todella vain pieni joukko terroristeja. Aivan kuten Norjassa.

Oman nimen käyttö ei takaa mitään

Ulkoministeri Tuomiojan mielestä nimimerkkien käyttöä nettikeskusteluissa tulisi rajoittaa. Ainakin nettisivun ylläpidon tulisi aina tietää, kuka on tekstin todellinen kirjoittaja.

Mistähän syystä juuri ulkoministeri kommentoi asiaa Yleisradiolle? Ilmiö ei liity mitenkään hänen vastuualueeseensa. Ehkä Tuomioja oli ainoa, joka halusi profiloitua asiassa julkisuuteen muiden ministerien lomaillessa?

Joka tapauksessa Tuomiojan kommentit kumpuavat ajasta, jolloin tiedonvälityksestä vastasivat lehdistö ja Yleisradio. Tätä aikaa ei kohta enää ole. Netissä on uudet säännöt. Tiedonvälitys ja vaikuttaminen on siirtymässä lehdistöltä nettiin, eivätkä lehdistöstä kopioidut ratkaisut toimi siellä. Hallitus aikoo jopa itse nopeuttaa kehitystä lisäämällä lehtitilausten hintaan arvonlisäveron.

Ajatus siitä, että nettisivujen ylläpidolla olisi juridinen velvollisuus valvoa kirjoittajiensa tekstejä, on ykskantaan mahdoton. Nettisivut eivät ole lehtien kaltaisia julkaisuja, vaan keskusteluja.

Kukaan - siis todellakaan kukaan - ei voi sanella, miten kansan tulee keskustella. Se ei onnistunut edes Neuvostoliitossa. Vaikka julkaisutoiminta oli tarkkaan säädeltyä ja urkkijoita kaikkialla, kansa napisi ja kritisoi päättäjiä keskenään neljän seinän sisällä. Nyt uutta on vain se, että tällaiset keskustelut näkyvät niin haluttaessa kaikille, ja valitettavasti monella ei ole mitään todellista sanottavaa. Mitä vähemmän tietoa, sitä vankemmat luulot ja mielipiteet.

Mutta se ei edelleenkään tee niistä julkaisutoimintaa, jota voisi lailla säädellä.

Säännöllisin väliajoin joku vaatii, että ainakin nimettömänä kirjoittaminen pitäisi kieltää. Sen pitäisi karsia pahimmat hölmöydet.

Facebook riittää osoittamaan, ettei niin käy. Yön pimeydessä ja alkoholin avittamana omalla nimellä ja valokuvalla kirjoitetaan aivan yhtä typeriä kuin nimettömänä.

Viime talvena seurasin erästä Facebook-käyttäjää, joka avoimesti pohti suuren puolueen puheenjohtajan puukottamista ja siitä seuraavaa rangaistusta. Hän sai monia kannattajia ja rohkaisijoita, jotka kaikki esiintyivät omalla nimellään ja kuvallaan.

Profiilinsa mukaan mies oli kolmen lapsen isä Keski-Suomesta. Eniten hämmästelin sitä, että kirjoittaja oli myös monen tunnetun poliitikon Facebook-kaveri. Ilmeisesti he eivät lainkaan seuranneet kirjoittelua tai eivät piitanneet siitä. Minä piittasin - kaveri sai kenkää ystävälistaltani.

Vastaavia esimerkkejä on muitakin. Nimi ja kuva eivät välttämättä nosta keskustelun tasoa, vaikka ehkä helpottavatkin kirjoittajan jäljittämistä. Tosin ensin pitäisi keksiä, miten varmistetaan kuvan ja nimen yhteys kirjoittajaan. Sosiaalisessa mediassa yhteys on luonnollinen, muualla siitä ei ole mitään takeita.

Oikea nimi antaa kirjoitukselle uskottavuutta, jota nimettömältä nettioksennukselta puuttuu. Medialukutaitoiset osaavat jättää nimettömät tekstit huomiotta. Tämän varaan on pakko laskea jatkossakin.

Itse kirjoitan lähes aina omalla nimelläni, mutta ymmärrän hyvin nimimerkin käyttäjiä. Monet aktiiviset nettikeskustelijat ovat työnsä ja asemansa vankeja, eivätkä voi esiintyä netissä omalla nimellään. Ilman nimimerkkiä heidän arvokas kontribuutionsa jäisi saamatta. Lisäksi moni keskustelee työpaikan koneella ja työajalla, joten asiallisenkin kirjoittelun määrä vähenisi oleellisesti nimimerkit kieltämällä. Kirjoittelu siirtyisi entistä enemmän ilta- ja yöaikaan, mikä ei ainakaan parantaisi sen tasoa.

Viimeinen argumentti on huonoin, mutta mainitsen sen silti: Suomen lait ovat netissä lähes tehottomia, koska jo nyt osa keskusteluista käydään ulkomaiden kautta. Yleensä lain valvonnan tai soveltamisen vaikeus ei voi olla sen säätämisen este, mutta ehkä tässä on siitäkin ääriesimerkki.

Jos halutaan estää koulusurmien ja Norjan terroriteon kaltaiset tapahtumat, pitää rajoittaa aseiden ja räjähteiden saatavuutta. Konkreettisia esineitä on helpompi kieltää ja valvoa kuin ihmisten puheita ja ajatuksia.

Arhinmäki oopperajuhlilla punaisissa tennareissa

Paavo Arhinmäki otti uuden pestinsä vakavasti: hän käski autonkuljettajansa suunnata Savonlinnaan, jotta tuore kulttuuriministeri pääsi ensi kertaa elämässään katsomaan oopperaa. Ministeriltä ei suurta asiantuntemusta vaadita, mutta on toki hyvä jos tietää auttavasti mistä eri taidemuodoissa on kyse.

TV-uutisista päätellen ministerillä oli jalassaan punaiset tennistossut. Ehkä kyseessä on makuasia, mutta mielestäni ministeri töppäsi pahemman kerran. Kulttuuriministeri ei saavu oopperajuhlille punaisissa tennareissa! Sen verran tulee kunnioittaa ilmeisesti Suomen kesän kansainvälisintä ja korkeatasoisinta musiikkijuhlaa -- varsinkin, jos sattuu olemaan alasta vastaava ministeri.

Itse olin samoilla juhlilla viikko sitten (toisin kuin ministeri, maksoin lippuni itse, 143 euroa). Kulttuuriministerin saapuminen Bayreuhtiin tai Salzburgin musiikkijuhlille vastaavassa asussa olisi pienimuotoinen skandaali. Sen verran kunnioitamme vanhoja mestareita ja heidän töitään. Inhoan pönötystä ja juhlapuheita, mutta kansainvälinen oopperajuhla ei ole mikään rock-konsertti.

Arhinmäeltä oli virhe valita ensimmäiseksi oopperaksi Don Carlo. Yksi Verdin tunnetuimmista oopperoista on pitkä ja raskas, eikä ensikertalainen saa siitä kaikkea irti. Tässä suhteessa ministerin oopperakäynnistä taisi olla alalle enemmän haittaa kuin hyötyä.

Toimittajan kysyessä Arhinmäki sanoi, ettei oopperan rahoitus jatkossa ole kirkossa kuulutettu. Ministeri antoi ymmärtää suosivansa mieluummin räppiä ja jalkapalloa, ja haluavansa taiteilijat esiintymään ostoskeskuksiin, kansan pariin.

Paikka kommenteille oli huonosti valittu. Savonlinnan oopperajuhlat lienee yksi Suomen vähiten valtiontukea saavista musiikkitapahtumista. Valtion ja kunnan avustukset ovat alle 15 prosenttia budjetista. Jos jotakin, Savonlinnaa pitäisi käyttää esimerkkinä muillekin.

Meitä oopperan ystäviä on Suomessa vähän. Toisin kuin Keski-Euroopassa, ooppera ei kuulu yleissivistykseen. Se on elitistinen ja kallis taiteenlaji. Räppi ja jalkapallo sopivat paremmin suomalaisuuteen. Silloin ne punaiset tennaritkaan eivät erotu joukosta. Arhinmäki tuli ilmentäneeksi suomalaista musiikkikulttuuria paremmin kuin arvasikaan.

Siksi on pakko kysyä: mikä ihmeen hinku suomalaisilla on rakentaa kalliita taidelaitoksia ja kuvitella, että niihin riittää kävijöitä? Tai että ne edistävät suomalaisen taiteen kansainvälistä tasoa ja arvostusta? Tuore ministeri on juuri linjannut haluavansa täsmälleen päinvastaista.

Uutisjutun päätteeksi toimittaja kertoi, että esityksen jälkeen ministeriin oli iskenyt ujous ja hän oli kieltäytynyt kommentoimasta. Täh? Poliitikoissa voi olla monia vikoja, mutta ujous ei taatusti kuulu niihin. Poliitikot kommentoivat pienempiäkin asioita saadakseen näkyvyyttä.

Jos musiikki jätti kylmäksi, Arhinmäki olisi voinut kommentoida Don Carlon poliittisia juonitteluja tai sanoa jotain ympäripyöreän kohteliasta, kuten ministereillä on tapana.

Olisi voinut toistaa vaikka sen, mitä Josef II sanoi Mozartille Figaron häiden jälkeen: "liian paljon nuotteja".

Arhinmäen lenkkarit kansainvälisillä oopperajuhlilla (kuva YLEn uutisista).

Globalisaation ihmeitä: thaimaalaiset marjanpoimijat

YLE uutiset kertoi eilen thaimaalaisista marjanpoimijoista, jotka näin loppukesästä saapuvat Lappiin. Tulijoita on noin 2500, enemmistö heistä kovaan työhön tottuneita thaimaalaisia.

Uutinen kertoo paljon nykypäivän maailmasta. Ensinnäkin on oikea globalisaation ihme, että jonkun kannattaa lentää toiselta puolelta maapalloa Suomen Lappiin marjoja keräämään. Se kertoo, miten halvaksi lentäminen käynyt, ja miten helposti työ ja sen tekijät liikkuvat.

Toiseksi on positiivista, että kerrankin työntekijät liikkuvat työn perässä Suomeen -- yleensä virta kulkee päinvastaiseen suuntaan.

Kolmanneksi tilanne on kuvaava: suomalaiset lentävät lomalle Thaimaahan ja sikäläiset lentävät töihin Suomeen. Kannattaako siis ihmetellä, miksi työpaikat ja talouskasvu valuvat Aasiaan? Ahkerimmat, hyvinvointia rakentavat ihmiset löytyvät sieltä, ja he ovat työpaikkansa ansainneet.

Jotain erikoista on siinä, ettei työttömyydestä kärsivästä maasta löydy paikallisia poimijoita. Thaimaasta tuleva työntekijä maksaa lentolipustaan 1500 euroa. Kotimaisella tekijällä olisi ainakin sen suuruinen kilpailuetu, mutta etu ei näköjään ole riittävä.

Tällä kertaa ei voi syyttää edes verotusta tai kannustinloukkuja, sillä marjanpoiminnasta kertyneet tulot ovat verovapaita. Samaa vapautta on ehdotettu myös pullojen keräyksestä saaduille tuloille, mikä onkin hyvä ajatus. Toisen uutisen mukaan Suomeen tulee ulkomailta myös pullojen kerääjiä. Ilmeisesti heitäkään ei saada kotimaasta riittävästi.

Globalisaatiolla on monet kasvot ja seuraukset.

Käsi sydämelle, Finnairin asiakas

En varmaan ollut ainoa, josta tuntui pahalta kuulla eilisen radiouutisia Finnairin suunnitelmista. Lentokoneiden huoltotoimintaa, joka joskus oli koko firman ylpeydenaihe, vähennetään. Suuret huollot teetetään jos nyt kustannussyistä ulkomailla. Huollon henkilömäärä on puolittunut. Lentokonemekaanikoiden kouluttaminen Suomessa voidaan lopettaa, koska ammattitaitoon liittyvät työt loppuvat.

Finnairin perustelut ovat tuttuja: suomalainen työ on liian kallista. Lentoyhtiöiden kova hintakilpailu on syönyt katteita, joten työ on pakko teettää siellä mistä halvimmalla saadaan.

Finnairin asiakkaana tuntuu pahalta. Globalisaatio on taas syömässä palan kotimaista työllisyyttä ja osaamista.

Siispä käsi sydämelle, lentomatkustaja. Kun varaat lentoa, etsitkö netistä sen halvimman yhtiöstä riippumatta?

Moni tekee juuri niin, sillä on kiva lentää shoppailemaan Lontooseen (viis kestävästä kehityksestä tai hiilidioksidipäästöistä). Kun käyttää halpalentoyhtiötä, jää enemmän rahaa shoppailuun ja hyvään syömiseen. Globalisaatio on kivaa silloin, kun sen ansiosta voi ostaa enemmän vaatteita, joita ei ehdi koskaan käyttää ja enemmän tavaraa, jota ei oikeasti tarvitse.

Saamme itse olla ahneita, mutta yritysten pitäisi toimia eettisesti ja suojella kotimaisia työpaikkoja. Tässä on melkoinen ristiriita.

Globalisaatio ilmiönä ei ole uhka. Globalisaation uhka on siinä, ettemme näe miten omat valintamme ohjaavat kehitystä. Jos aina valitset sen halvimman, yritysten on pakko tehdä samoin.

PS. Varasin oman Lontoon-lentoni jo kolme päivää sitten -- Finnairilla tietenkin. Matka ei ehkä ole välttämätön, mutta en aio myöskään shoppailla mitään. Ja toivon, että Finnairin sinivalkoiset siivet kestävät jatkossakin.

YLE kehuu tv-toimialaa

Harvoin pääsee johtaja kehumaan omaa yritystään Hesarin pääkirjoitussivulle siten kuin ohjelmajohtaja Olli-Pekka Heinonen Yleisradiota viime viikolla (HS 11.7.2011: Suomalainen televisio on menestystarina).

Insinöörinä en ihan ymmärrä, mitä tarkoittaa "Ei siis ole merkityksetöntä, miten suomalaiset osaavat kertoa kuvallisesti tarinoita ja välittää tietoa. Mikä on Suomen kyky synnyttää visuaalisina tarinoina ja viihteenä sitä pehmeää valtaa, jonka sanotaan määrittävän kansainvälisiä suhteita tulevaisuudessa?", mutta oletan sen viittaavan johonkin hienoon.

Sen sijaan ymmärrän, kun Heinonen kehuu suomalaisen television demokraattisuutta: Yhteiskunta on halunnut sen olevan jokaisen ulottuvilla. Maanpäällisen jakelun 99,9 prosentin peitto lienee maailmanennätys lajissaan. Totta, tv-maksun ja pakollisen digitalisoinnin kautta valtiolla on vahva ote tv-toimialaan. Maailmanennätyksellä en liikaa elvistelisi - Suomi on harvaanasuttu maa, joten meidän on vielä pakko turvautua antennijakeluun. Keski-Euroopan maissa kaapeli- ja satelliittijakelu ovat vallitsevia. Korkea peitto kertoo pikemmin jälkeenjääneisyydestä kuin edelläkävijyydestä.

Heinonen kehuu myös miten "television katselu on jatkuvasti lisääntynyt, vaikka välineen on jo vuosia kerrottu olevan kuoleman kielissä". Hän jättää mainitsematta, että katselu painottuu yhä voimakkaammin 50+ ryhmään ja eläkeläisiin, joiden lukumäärä kasvaa väestön ikääntyessä. Nuoria television on yhä vaikeampi tavoittaa.

Onko tv-katselun lisääntyminen ylipäätään toivottavaa kehitystä? Mitä hyvää on siinä, että ihmiset jäävät makoilemaan kotisohville ja tuijottamaan passiivisina amerikkalaisia sarjoja? Eikö pitäisi mieluummin tavoitella tv-katselun vähentämistä?

Kärjistäen voisi sanoa, että YLEn kehuma tv-katselun lisääntyminen on vähän kuin Alko kehuisi viinankulutuksen kasvaneen.

Heinonen oli itse ratkaisevassa roolissa television digitalisoinnin alkumetreillä. "Ilman digitalisoitumista televisio olisi kuollut", hän kirjoittaa. Digitalisointi moninkertaisti kanavien määrän ja ulkomaisen ohjelmatarjonnan, mutta vuorovaikutteiset palvelut, kotimaisen ohjelmatoiminnan kukoistus tai ulkomaille myytävä osaaminen jäivät saavuttamatta. Tällaista tulosta olisi 10 vuotta sitten pidetty katastrofaalisena lopputuloksena. Vain vahva jälkiviisaus kääntää sen menestykseksi.

Jääkiekon MM-ottelut ja paljon muuta urheilua ovat siirtyneet maksukanaville. Katsojien mielestä se ei kuulosta menestystarinalta.

Ironista kyllä, saman päivän Aamulehden uutinen antaa ihan päinvastaisen kuvan kotimaisen tv-alan menestyksestä: "Suomi on tyhjä kohta tv-maailman kartassa". Suomalaisen tv-alan vienti on 2-3 miljoonaa euroa vuodessa, kun Ruotsin vastaava luku on 200 miljoonaa ja pienen Hollannin peräti miljardi. Jopa Israel vie enemmän tv-ohjelmia kuin Suomi, vaikka heprea muodostaa melkoisen kielimuurin.

Kotimaisessa tv-tuotannossa on aivan liian paljon halvalla tehtyä huttua ja reality-sarjaa (poliisit, pelastushelikopteri, pelastajat, rajajääkärit jne). Kiitos digitalisoinnin, kanavia on mutta sisältöä ei.

Heinosen kirjoituksen tarkoitus näyttääkin olevan yhtiön oman rahoituksen turvaaminen: "Yleisradio on yhteiskunnan instrumentti demokratian ja riippumattoman tiedonvälityksen sekä suomen kielten ja kulttuurin tukemiseen. Ylen rahoituksen pitkäjänteinen turvaaminen on kannanotto näiden asioiden puolesta... Yleisradion rooli on monin tavoin keskeinen, kanavoihan Yle muun muassa noin 50 miljoonaa euroa vuosittain Ylen ulkopuoliseen luovaan talouteen."

Syksyllä nähdään, miten tätä kotimaisen tv:n "menestystarinaa" jatkossa rahoitetaan.

Matkapuhelimesta ei ole matkaradioksi

Radio kuuluu kesään. Moderni tapa kuunnella radiota on käyttää matkapuhelinta. Mutta sepä onkin helpommin sanottu kuin tehty! iPhonesta ja kesän alussa ostamastani halvasta Android-puhelimesta puuttuu FM-radio, joten niissä on turvauduttava nettiradioon. Yllätyin huomatessani, miten heikoissa kantimissa asemien nettipalvelut ovat.

Kaikilla testaamillani asemilla on kyllä nettiradio, mutta se on tarkoitettu kuunneltavaksi pöytäkoneella. Vain harva asema on ajatellut mobiilikuuntelua. Tätä on pakko ihmetellä, koska radiohan on nimenomaan liikkuvan käyttäjän media. Matkaradio on käsite. Miksei matkapuhelin voisi olla tämän päivän matkaradio? Puhelinta voi kuunnella korvan vieressä ilman kuulokkeita, jolloin se toimii ja jopa näyttää samalta kuin vanha transistoriradio.

Nettiradiossa on monia hyviä puolia. Kuuluvuus on hyvä myös kerrostaloissa ja kaupunkien huonossa kentässä. Eikä kuuntelua ole sidottu aseman lähetysantenniin, vaan kotiseudun paikallisradiota voi seurata vaikka mökillä pihakeinussa. Ainoa ongelma on laajakaistan toimivuus maaseudulla sekä liittymässä tarvittava kiinteä kuukausiveloitus.

Ensin Android. Se tukee Adoben Flashiä, jolla useimmat asemien www-palvelut on toteutettu, joten kuuntelun pitäisi olla helppoa. Ylen Areenasta löytyvät Ylen pääkanavat ja ne kuuluvat ongelmitta. Myös Radio Nova kuuluu sen omalta sivulta hyvin, samoin Radio Nostalgia.

Mutta ne muut! Miksi ihmeessä radioasemien pitää tehdä sivuistaan niin monimutkaisia Flash-härdellejä, ettei Androidin selain pysty näyttämään sivuja järkevästi? Iskelmä, Radio Rock, Suomipop, Voice, Radio Aalto ja NRJ jäivät kuulematta, koska selain joko kaatui tai sivulta ei kaikkien mainosten keskeltä löytynyt edes kuuntelupainiketta. Rondo FM näytti selaimessa vain mms-alkuisen osoitteen ja homma tyssäsi siihen.

Entäpä sitten iPhone? Se ei tue Flashiä, joten useimmat radioasemat saa unohtaa heti kättelyssä. Näiden joukkoon kuuluvat myös kaikki Yleisradion kanavat. Areenasta on erillinen apps-sovellus, mutta siinä ei ole livekuuntelua lainkaan.

iPhonessani oli asennettuna VLC-ohjelma, jonka ansiosta Nova, Iskelmä, Voice ja 957 soivat. Muissa selaimen ikkuna jäi joko tyhjäksi tai selain kaatui. Apple-käyttäjän pelastus ovat asemien omat appsit, joita on tarjolla ainakin Novalta, Nostalgialta, Suomipopilta, Radio Rockilta ja Radio Aallolta.

Päivän radiokokeilujen lopputulos oli masentava. Ilmeisesti webbifirmat eivät ole testanneet lainkaan sivujensa toimivuutta edes yleisimmillä matkapuhelimilla. Mainospaikat ja Flash-kikkareet ovat tärkeämpiä kuin se, että joku pystyisi oikeasti kuuntelemaan lähetystä.

Eikö radion bisnesmalli enää perustukaan kuulijoiden haalimiseen vaan www-sivun mainoksiin? Onko suomalainen web-osaaminen näin todella näin ohutta?

Itse ratkaisin ongelman kaivamalla piironginlaatikosta vanhan Nokia E71:n. Siinä, samoin kuin ilmeisesti kaikissa Nokian puhelinmalleissa, on vanhanaikainen FM-radio. Vanhassa vara parempi (joskin E71:ssa on muita radio-ongelmia).

Google haastaa Facebookin sosiaalisessa mediassa

Google avasi kesäkuun lopussa rajoitettuun kokeiluun oman sosiaalisen median palvelunsa. Siis vasta nyt, kesällä 2011, vaikka Facebookin voittokulku on jatkunut jo kolme vuotta.

Alkaako Googlella olla jo Microsoft/Nokia-tautia? Kun yritys menestyy loistavasti ja kasvaa liian suureksi, sen kyky havaita markkinoiden muuttumista ja reagoida niihin heikkenee.

Hetken näytti jo siltä, että Facebook omii sosiaalisen median kokonaan itselleen, mutta Google Plus muuttaa tilanteen. Palvelu on jo nyt, pahasti keskeneräisenäkin, oikeasti toimiva ja siinä on korjattu monia Facebookin ärsyttäviä piirteitä.

Lisäksi moni kaipaa vaihtoehtoa Facebookille, jonka omahyväinen ja käyttäjien toiveet sivuuttava politiikka tympii. Ilmankos Google Plus haali muutamassa viikossa kymmenen miljoonaa kokeilijaa.

Googlen hienous on siinä, että sillä on jo entuudestaan kaikki palveluun tarvittavat palaset: sähköposti (Gmail), dokumentit (Docs), valokuvapalvelu (Picasaweb), blogialusta (Blogger), kävijäseuranta (Analytics)... ja tietenkin se kuuluisa hakukone. Tarvitsee vain vetää palvelut yhteen, kuorruttaa ne uudella sosiaalisella käyttöliittymällä ja voilà: Facebookin tappaja on valmis!

Itse pidän erityisesti valokuvagallerioista. Facebookin galleriat ovat kömpelöitä ja rajoittuneita, ne sopivat bilekuvien jakamiseen mutta eivät juuri muuhun. Googlen palvelu nojaa Picasawebiin, jossa olen jo vuosia pitänyt omia kuviani. Sieltä ne on helppo jakaa niin Android-puhelimiin kuin Google Plus -palveluunkin.

Ero Facebookiin on huikea! Google Plus näyttää valokuvat suurikokoisina ja lisää niihin hauskan animaation. Isolta 24 tuuman näytöltä katsottuna palvelu tuottaa suoranaisen wow-efektin. Ja toisin kuin FB, Google Plus ei tuhoa kuvien metatietoja.

Ilmeisesti Google Plussaan tallennettuja ja tietoisesti kaikille jaettuja kuvia voi katsoa ilman tunnuksia, joten tässä pari linkkiä (ne eivät välttämättä toimi kaikilla, palvelu on tosiaan vasta testivaiheessa):

Ruotsin-risteily (tiedän, kuulostaa tylsältä mutta ei ole sitä!): https://plus.google.com/u/0/photos/111381379126708063355/albums/5629871352691454913

Gårdskullan kartano: https://plus.google.com/u/0/photos/111381379126708063355/albums/5626150295470006001

Madeira kesäkuu 2011: https://plus.google.com/u/0/photos/111381379126708063355/albums/5626881899745789745

Pride-kulkue Helsinki 2.7.2011: https://plus.google.com/u/0/photos/111381379126708063355/albums/5624814185720150769

Googlen kannalta hienointa on se, että sadat miljoonat sen nykyiset käyttäjät odottavat innolla pääsyä uuteen palveluun. Googlen ei tarvitse lähteä haastamaan Facebookia nollasta, se pääsee suoraan valmiiseen pöytään.

Facebookin näkökulmasta tilanne on ihan toinen. Googlen uhka on ollut aina tiedossa, mutta palvelun avaus olisi tuskin voinut osua pahempaan aikaan. Ensimmäinen todellinen kilpailija juuri, kun yritys on listautumassa pörssiin, on Facebookin omistavien sijoittajien ja Zuckerbergin itsensä kannalta pahin mahdollinen skenaario. Tai no, ehkä Zuckerbergin jääminen auton alle olisi vielä pahempi, mutta se olisi lähinnä julkisuustappio.

Syksystä tulee mielenkiintoinen. Kaksi alan jättiläistä alkaa toden teolla kilpailla käyttäjien suosiosta tilanteessa, jollaista ei ole koskaan ennen nähty. Panoksena on sosiaalisen median tulevaisuus ja kilpailussa on täysin uusi mauste: molemmat palvelut ovat käyttäjille ilmaisia. Miten kilpailla, kun palvelu on ilmainen, eikä hintaa voi alentaa?

Yksi keino on lisätä palvelun houkuttelevuutta. Facebook voisi lieventää sanelupolitiikkaansa, parantaa tietosuojaa, keventää käyttöoikeussopimuksensa uhkaavia lauseita (jos vain joku vaivautuisi lukemaan ne) ja kehittää uusia, toivottuja ominaisuuksia. Onko Facebookilla riittävästi nöyryyttä tähän?

Vaarana on ihan toisenlainen strategia. Käyttäjät sitovat itsensä palveluun lähettämällä sinne tiedostonsa ja henkilökohtaiset tietonsa. Jos palvelu haluaa, se voi pitää käyttäjät itsellään puoliväkisin rajoittamalla näiden mahdollisuuksia poistaa tai siirtää tietojaan. Käyttäjistä tulee palvelunsa vankeja.

Facebookin ensimmäiset reaktiot kilpailuun herättävät huolta. Ensin se kielsi käyttämästä ohjelmaa, joka siirtää tietoja kilpailijalle (Facebook pelkää käyttäjäkatoa) ja nyt se kieltää mainostamasta kilpailijaa (Facebook bans Google+ ad).

Parempi olisi, jos tässäkin sodassa olisi voimassa vanha periaate: vankeja ei oteta.

PS. Melkein unohtui: onko kukaan kuullut Microsoftista?

Takaisin kultaiselle 1980-luvulle?

Viime kevään vaalikeskusteluissa moni tuntui kaipaavan takaisin ns. vanhoja hyviä aikoja. Jonkinlainen konsensus vallitsi siitä, että "hyvät ajat" tarkoittavat 1980-lukua. Silloin Suomi oli jo riittävän kehittynyt tarjotakseen kansalaisille kohtuullisen elintason, mutta pystyi vielä päättämään itse omista asioistaan. Talouspolitiikka, maahanmuutto, verotus ja monet muut kysymykset olivat meidän omissa käsissämme. Suomi oli vielä Suomi.

Eniten kultaista 1980-lukua tuntuvat kaipaavan perussuomalaisten kannattajat, mutta ei tämä silti mikään poliittinen asia ole. Suomen historiassa 1980-luku merkitsi eräänlaista kulminaatiopistettä: vanha, sodan jälkeen alkanut kehityskaari saavutti huippunsa. Sen jälkeen alkoi uusi aika, joka on... hmmm, erilainen.

Monien mielestä kaikki kääntyi tuolloin huonompaan. Suomi menetti itsenäisyytensä ja kansainvälinen talous sai ylivallan Suomesta ja sen pienistä kansalaisista.

Kuinka hienoa aikaa 1980-luku oikein olikaan? Viimeksi eilen luin netistä kriittistä keskustelua aiheesta. Yleensä aika kultaa muistot. Me keski-ikäiset olimme 1980-luvulla 25 vuotta nykyistä nuorempia, mikä jo sinällään riitti tekemään kaikesta parempaa. Varmaan silloinkin oli niitä, joiden mielestä Suomi oli muuttunut huonompaan suuntaan, ja jotka kaipasivat kultaista 1960-lukua, hippiliikettä, vapauden aatetta ja 1970-luvun poliittista heräämistä. Mutta näillä valittajilla ei ollut käytössään internetiä, joten heidän piti iltaa istuessaan valittaa vain keskenään.

Nettikirjoittajien mielestä Suomen tulisi palata takaisin 1980-luvun hyviin arvoihin ja käytäntöihin. Poliitikkojen pitäisi taas ottaa asiat omiin käsiinsä: nostaa pääomaveroa, sulkea rajat, estää työpaikkojen pakeneminen halpamaihin ja niin edelleen.

Se edellyttäisi, että myös Neuvostoliitto palautettaisiin. Idänkauppa oli Suomen talouden kulmakivi. Sanottiin, että "Suomi on neljän markan maa", koska se oli vientituotteiden keskimääräinen kilohinta. Suomen talous menestyi myymällä huonolaatuista tavaraa itäiselle naapurilleen. Melkein kaikki kelpasi. Helppoa ja turvallista.

Internet ja kännykät pitäisi sulkea, koska niitä ei ollut 1980-luvulla. Eikä tämä ole piikittelyä - netti on osa globalisaation koneistoa ja naimisissa sen kanssa. Tiedonvälityksen vapautuminen kietoutuu kaikkeen kehitykseen ja juuri se vaikutti osaltaan myös Neuvostoliiton romahdukseen. Ironista kyllä, 1980-luvun ihannoijat saavat äänensä kuuluviin juuri välineessä, jonka he haluaisivat lopettaa.

Aika on kullannut muistot 1980-luvun elintasosta. Televisiossa oli kaksi kanavaa, kaupassa pari vaihtoehtoa, matkapuhelimia ei tunnettu ja harvalla oli edes tietokonetta. Autoja oli vähän, monen piti tyytyä Ladaan tai Wartburgiin. Kukaan ei käynyt talvisin Thaimaassa, ja ylipäätänsä harva kävi Tukholmaa pidemmällä. Sitä, mistä ei tiedetty, ei tietenkään osattu kaivata. Moni saattoi jopa olla tyytyväisempi kuin tämän päivän tavarapaljoudessa. Mutta se on eri keskustelu.

Lyhyen pohdiskelun lopputulos on selvä: emme voi palata 1980-luvulle yksinämme ja muut maat eivät siihen suostu. Kehittyvien maiden pari miljardia asukasta haluaa osansa hyvinvoinnista, eikä meillä ole oikeutta saati mahdollisuutta kieltää sitä. Meidän on pystyttävä kilpailemaan heidän kanssaan, jotta oma elintasomme säilyy jatkossakin. Devalvaatioihin, paperiteollisuuden kulta-aikaan tai idänkauppaan ei ole paluuta - on pakko keksiä jotain uutta. Siinä on tekemistä koko Suomelle, ja varsinkin tuoreelle eduskunnalle.

Suomen mestaruus -sarjaa ei enää ole. Halusimme sitä tai emme, Suomi kilpailee veroista, yrityksistä, osaamisesta, pääomista ja huomiosta kansainvälisillä markkinoilla. Mikään puolue tai poliitikko ei tuo takaisin sitä, mitä 1980-luvusta kaipaamme.

Voit joko muistella kaiholla nuoruuden hyviä aikoja ja valittaa nykyisestä kehityksestä, tai pyrkiä itse sopeutumaan nykyisen elintasosi vaatimuksiin.

Toimistosihteeri urkki 200 henkilön potilastietoja

YLEn eilisillan pääuutinen kertoi Helsingin Haartmanin sairaalassa paljastuneesta tapauksesta, jossa sisäinen valvonta oli havainnut toimistosihteerin lukeneen luvattomasti noin 200 henkilön potilastietoja.

Toimittaja Mölsä lisäsi tapaukseen dramatiikkaa kertomalla että "sairaala oli salannut skandaalia 1,5 vuotta". Yksi sairaalalta kirjeen saaneista potilaista kertoi olevansa tapauksen johdosta "järkyttynyt" (sairaalassa työskennellyt osastosihteeri on avannut sähköisen sairauskertomuksenne ja mahdollisesti lukenut potilastietojanne -- huomaa avannut ja mahdollisesti lukenut).

Ok, potilastiedot ovat luottamuksellisia ja niiden urkinta on rikos. Mutta ei silti pidä menettää suhteellisuudentajua: luultavasti samassa sairaalassa tapahtuu virheitä, joiden seurauksena ihmisiä oikeasti kuolee ilman, että asiaa uutisoidaan televisiossa tai että ketään rangaistaan.

Potilastiedot on siirretty sähköiseen muotoon, mikä tekee niiden käytön valvonnasta aiempaa helpompaa. Jokainen tietojen avaus tallentuu lokiin ja voidaan jäljittää. Kuka vartioi tietojen käyttöä silloin, kun kaikki oli vielä mapeissa ja papereilla?

Sähköisissä tiedoissa on myös riskinsä. Pahinta olisi, jos joku kopioisi tiedot (tai koko tietokannan!) itselleen ja myisi tiedot vaikkapa lääke- tai vakuutusyhtiöille. Tai alkaisi kiristää niillä potilaita. Tällaiset riskit ovat sähköisessä maailmassa suurempia kuin paperiaikana. Mutta mistään sellaisesta ei nyt ollut kyse.

Jokainen, joka kirjautuu vaikkapa ensiapuun, joutuu ensi töikseen allekirjoittamaan luvan tietojensa käytöstä ja edelleenluovutuksesta. Välillä tuntuu, että lupia joutuu antamaan yhtenään -- eivätkä läheskään kaikki edes ymmärrä, mistä asiassa on kyse.

Potilaan itsensä kannalta suurin riski on siinä, että tiedot eivät kulje hoitopaikasta toiseen, tai niitä ei löydetä puutteellisten nimi-, hetu- ym. tietojen vuoksi. Terveydenhuollossa on monia saarekkeita, joista tieto ei siirry yhteensopimattomien järjestelmien tai puuttuvien lupien ja sopimusten vuoksi.

Mitä helpommin omat terveystietomme löytyvät ja mitä kattavampia ne ovat, sitä parempi itsemme kannalta. Toisessa vaakakupissa on sitten väärinkäytösten (joita tulee aina olemaan, Suomi on luultavasti sieltä puhtaimmasta päästä) ja teknisten virheiden aiheuttamat riskit. Lopullinen valinta on aina kompromissi.

Urkintaa suurempi ongelma terveydenhuollossa taitaakin olla se, että potilaan itsensä kannalta hyödyllisiä tietoja ei löydy edes urkkimalla.

Tolkkua digitelkkuun

Digi-tv-rintamalla tapahtunut kehitys on saanut monen katsojan pään pyörälle. Tarvittaisiin "TV-käyttäjän käsikirja" selittämään jakelutiet (antenni, kaapeli, satelliitti, iptv, standardi internet), verkko-operaattorit (Digita, DNA, Anvia), palveluoperaattorit (TV Viihde, Plustv, Canal Digital), maksukortit ja -kanavat sekä lukuisat termit ja lyhenteet (must carry, upscale, CI+, DVB-T2, UHF/VHF, F-muksi jne).

Melkein tulee ikävä 1990-lukua. Silloin riitti, että laittoi television päälle ja valitsi kanavan. Nyt pitää olla insinöörin pätevyys selvitäkseen tekniikan ja termien viidakossa. Televisiota ei enää "katsella" vaan sitä "käytetään". Televisioiden uudet nettiominaisuudet (appletit, DLNA) hämärtävät entisestään rajaa television ja tietokoneen välillä.

Jouduin itsekin soittamaan useita puheluita saadakseni tolkkua keväällä käynnistyneisiin antenniverkon HD-lähetyksiin. Moni on ihmetellyt, miksi YLEn julkisen palvelun HD-kanava vaatii näkyäkseen maksullisen kortin, vaikka kanava on pakko tarjota must carry -säännöksen perusteella.

Otetaan siis rautalanka avuksi ja väännetään. Kaikki seuraava liittyy vain antennitalouksiin, kaapeli- tai iptv-maailmassa on omat koukeronsa.

HD eli teräväpiirto tuo vihdoin todellisen digi-tv:n - sellaisen, jonka kuva on silminnähden aiempaa parempi. Isot ja hienot taulu-tv:t suorastaan huutavat hd-sisältöä. Esimerkiksi urheilu näyttää teräväpiirtona upealta, kun nopeasti liikkuvan kiekon erottaa jäältä ja pelaajien hikikarpalo näkyy kotikatsomoihin asti.

YLE avasi 2.5.2011 oman HD-kanavan, jolla on lähetyksiä muutaman tunnin ajan illassa. Sisältö kootaan YLEn muilta kanavilta. Osa on aitoa teräväpiirtoa, osa ylöspäin skaalattua (upscale) tavallista kuvaa. Jälkimmäinen näyttää vähän paremmalta kuin standardi, perustarkkuuden (SD) digikuva, koska pakkausvirheistä on päästy eroon. Todellista kuvainformaatiota ei silti ole enempää kuin alkuperäisessä SD-lähetteessä.

Koska HD-kuva vaatii paljon siirtokapasiteettia, YLE ei halua maksaa jakelusta katsojamäärän vähäisyyden ja jakelualueen rajallisen peiton vuoksi. Tämän päivän tilanteessa HD-kanava ei vielä ole julkista palvelua, vaan "extraa" -- ikään kuin testivaiheessa.

Jakelukustannukset maksaa tällä hetkellä TV Viihde (www.tvviihde.fi), joka toimii ns. palveluoperaattorina. Malli on uusi TV-alalla, mutta tuttu matkapuhelinverkoista. TV Viihde kilpailuttaa ja ostaa siirtokapasiteettia joko Digitalta, Anvialta tai DNA:lta, joilla kaikilla on valtioneuvoston myöntämä lupa oman jakeluverkon rakentamiseen. Anvia käyttää pääasiassa Digitalta vuokrattuja tv-mastoja, DNA omia matkapuhelinverkon mastoja.

Jatkossa taloissa joudutaan suuntailemaan antenneja uudelleen, koska DNA:n mastot ovat eri paikoissa kuin Digitan vanhat mastot. Lisäksi voi tulla eteen VHF-antennin hankkiminen, koska osa uusista kanavanipuista on alemmilla taajuuksilla (joita aikoinaan käytettiin analogisilla kanavilla, mutta joiden käyttö loppui digitalisointiin -- ja alkaa nyt siis uudestaan). Säätämistä riittää. Lisäksi lähetteet voivat häiritä toisiaan.

Äskettäin perustettu TV Viihde kilpailee PlusTV:n kanssa (www.plustv.fi), joka on myynyt maksukanavia antennikoteihin aina vuoden 1997 digisiirtymästä lähtien.

(Tähän liittyy kiintoisa yksityiskohta: PlusTV:n osake-enemmistö myytiin kaksi vuotta sitten ruotsalaiselle Teracomille. Teracom on ruotsalainen verkko-operaattori, jonka omistaa paikallinen Yleisradio eli SVT (viime kädessä Ruotsin valtio). Siis kuvio, joka Suomessa ei ollut sallittu, ja joka pakotti aikoinaan myymään Digitan ranskalaiselle TDF:lle. Ruotsin vastaava yhtiö ei ainoastaan omista paikallista verkkoa, vaan laajentaa toimintaansa myös muihin pohjoismaihin.

TV Viihteen suurin omistaja on puolestaan TDF -- sama, joka omistaa Digitan. Nyt siis TDF:n omistama suomalainen yhtiö kilpailuttaa jakelua pääomistajansa ja sen kanssa kilpailevien verkko-operaattorien välillä. Mutkikkaaksi menee.)

Jotta YLE HD -kanavan jakelusta tulisi jonain päivänä kannattavaa, TV Viihde lähettää kanavan salattuna. Salauksen purku vaatii erillisen CI+ -lukijan (aiempi CI-malli, jota käytetään SD-lähetyksissä, ei kelpaa) ja katselukortti on paritettava laitteen kanssa. Lukija maksaa lähes 100 euroa eikä markkinoilla taida olla kuin yhtä mallia, mikä on aiheuttanut närää monissa pioneerikatsojissa. Ilmaisen kanavan katsominen edellyttää investointeja.

Viestintämarkkinalain mukaan operaattorien on välitettävä (ns. must carry eli siirtovelvoite) tietyt kanavat tv-verkoissaan, siis myös kaapeli- ja iptv-verkoissa. Tulkinta on, että kanava pitää lähettää samalla tavalla kaikkialla. Eli kun jakelu antenniverkossa on salattu, sen tulee olla salattua myös kaapeli- ja iptv-verkossa, vaikka niissä todellista tarvetta salaukseen ei olisikaan.

Salaus on katsojan kannalta ikävä asia, koska se estää monissa tapauksissa HD-kanavien tallentamisen ja ilmeisesti myös pc-pohjaisen hd-digiboksin rakentamisen. Esimerkiksi Elisan iptv-palvelussa Ylen HD-kanavaa ei voi katsoa selaimella, vaikka ohjelmien tallentaminen ja katselu boksin itsensä kautta onkin mahdollista.

TV Viihteen tavoitteena on tietenkin saada asiakkaat hankkimaan katselukortteja, joille on sitten helppo myydä maksullisia lisäkanavia. Näin jakelusta tulisi sille itselleen kannattavaa.

Varsinainen YLEn HD-katselu on TV Viihten kortilla ilmaista. TV Viihde tulee myymään myös kanavapakettia, jossa on lisäksi MTV3:n ja Nelosen antenniverkon HD-kanavat. Tämän paketin hinta on 3,95 euroa kuukaudessa. Sen lisäksi jokainen voi ostaa maksukanavia, HD- tai SD-sellaisia.

Jonain päivänä YLE alkaa lähettää YLE 1 HD- ja YLE 2 HD-kanavia. Viimeistään silloin HD-kanavat muuttuvat julkiseksi palveluksi ja YLEn on itse vastattava niiden jakelusta. On luvattu, että nykyiset SD-kanavat toimivat nykyisillä digibokseilla ainakin vuoteen 2016 asti, joten kenenkään ei ole pakko hankkia uusia laitteita. Mutta jos vähänkin arvostaa silmiään ja tv-ohjelmia, HD:hen siirtyminen toki kannattaa.

Vielä yksi asia: aikoinaan korttilinkitystä ja salauspakkoa perusteltiin sillä, että tv- ja elokuvayhtiöt eivät anna jaella sisältöjään ilman salausta. Koska ohjelmat esitetään Suomessa valinnaisella tekstityksellä dubbauksen sijaan, ne kiinnostavat kovasti piraatteja. Vain Antenna HD Ready -hyväksyttyjen laitteiden taataan toimivan suomalaisen salauksen ja DVB-T2-verkon kanssa.

Tämän hetken tietämyksellä mitään pakkoa salauksen käyttöön ei kuitenkaan näytä olevan. On siis mahdollista, että ainakin YLEn HD-kanavat alkavat jonain päivänä näkyä ilman salausta. Se tekisi monen katsojan elämän paljon helpommaksi, sillä nykyinen korttilinkitys tuottaa monenlaisia lieveilmiöitä. Laitteet paritetaan sarjanumeron perusteella ja maahantuoja tietää tuomiensa vastaanotinten numerot. Ulkomailta tuotu tai nettikaupasta tilattu laite ei siis toimi.

Toinen seuraus on vielä ikävämpi: kanavia myydään paketteina, ja eri operaattorit tarjoavat niitä omilla korteillaan. HD-puolella ei vielä ole sopimusta siitä, miten eri toimijoiden kanavat paritetaan yhdelle kortille. Useiden korttien kanssa pelaaminen on katsojan kannalta kestämätön tilanne. Toivottavasti tämä ongelma saadaan ratkaistua mahdollisimman pian.

Alkuperäinen iPad yllättää ikävästi mökillä

Tämän ei pitäisi olla varsinainen yllätys, mutta monelle kuitenkin on: Applen iPadin 3G-versio toimii huonosti maaseudulla. Datasiirto putoaa helposti 2G-verkkoon ja muuttuu tuskallisen hitaaksi.

Syy on yksinkertainen: iPadin ensimmäinen, se viime vuoden malli, ei tunne 900 MHz:n taajuutta, jolla kaupunkien ulkopuoliset 3G-verkot on rakennettu. iPhone tuntee, mutta sekin vasta iPhone 4 -mallissa.

Myös uusi, tänä keväänä julkistettu iPad 2 tukee 900 MHz:n datakäyttöä. Alkuperäisen iPadin käyttäjän on tyydyttävä mökillä etanavauhtiseen 2G-dataan, tai sitten vaihdettava WLAN-verkkoon. Matkapuhelimen saa toimimaan WLAN-tukiasemana, jolloin iPadin yhteys kulkee sen kautta 3G-verkkoon. Vaatii pientä virittelyä ja syö matkapuhelimen akkua, mutta puhelin voi olla käytön ajan kiinni laturissa.

WLAN-tukiasemaohjelma on vakiona uudessa iPhonen käyttöjärjestelmässä ja uusissa Android-puhelimissa. Vanhempiin Symbian-luureihin sen saa Joikuspot-ohjelmalla.

Näillä eväillä vanhakin iPad saadaan yhteyteen ulkomaailman kanssa, kunhan vain 3G-verkko toimii. Sekään ei ole varmaa kaikkialla Suomen kesälaitumilla.

Hyvällä salasanalla on harvoin merkitystä

Helsingin Sanomien kolumnissa tutkija Pekka Pekkala kertoo, miten hänen Skype-salasanansa urkittiin Taiwaniin. Tekstissä annetaan vinkkejä hyvien salasanojen muodostamisesta. Lisää neuvoja löytyy kolumnia seuraavasta keskusteluosuudesta.

Niin hyviä kuin ohjeet ovatkin, ne toistavat kerran opittuja (toivottavasti!) neuvoja turhan suoraviivaisesti. Aivan varmasti T2x823ö+Q on parempi salasana kuin antti tai oman auton rekisterinumero, mutta jos salasana kaapataan olan yli kurkkimalla tai ujuttamalla koneeseen haittaohjelma, salasanan mutkikkuudella ei ole mitään merkitystä. Näissä tilanteissa ainoa lääke on pitää kone puhtaana ja vaihtaa salasanaa riittävän usein. Ja vaikka oma kone olisi täysin puhdas, salasanan kirjoittaminen vieraalla koneella tai nettikahvilassa on suuri riski.

Salasanan hyvyydellä ei liioin ole merkitystä, jos hakkeri murtautuu nettipalveluun ja varastaa salasanojen tietokannan. Näin kävi mm. pari vuotta sitten Älypään tapauksessa.

Ylipäätänsä ohjeet T2x823ö+Q-tyyppisten salasanojen muodostamiseksi liittyvät tilanteisiin, jossa murtautuja saa vapaasti kokeilla miljardeja ja taas miljardeja vaihtoehtoja (ns. brute-force -menetelmä). Verkkopalveluissa tällaista tilannetta on tuskin koskaan, sillä kirjautumisyritykset katkaistaan jo muutaman väärän jälkeen. Vaikka niin ei tapahtuisikaan, jokaiseen yritykseen kuluu niin paljon aikaa (jopa sekunti tai kaksi), ettei miljardien vaihtoehtojen kokeilu ole mitenkään mahdollista. Silloin myöskään salasanan absoluuttisella pituudella ei ole mitään merkitystä.

Ainoa tilanne, jossa verkkopalvelun salasanoja päästään murtamaan kaikessa rauhassa, liittyy tiivisteinä tallennetun salasanatietokannan murtamiseen. Sellaisiakin on tapahtunut. Oikeaoppinen tiivistekanta kuitenkin suolataan, mikä tekee brute-force-kokeilut mahdottomiksi myös näissä tapauksissa.

Pekkalalta varastettu salasana liittyi Skype-tunnukseen. Kolumni ei kerro, oliko se helppo arvata. Ulkomaiset hakkerit saattavat kokeilla yleisiä englanninkielen sanoja ja näppäimistölyhenteitä (kuten 12345, admin, qwerty, käyttäjätunnuksen etunimi tms), joten ne ovat ehdottomasti kaikkein huonoimpia salasanoja. Sen sijaan oman auton rekisterinumero tai lemmikkieläimnen nimi saattavat olla ulkomaiselle hakkerille täysin mahdottomia murrettaviksi, koska he eivät tunne henkilöä.

Tilanne on tietenkin toinen, jos murtoa yrittää oma puoliso tai työkaveri. Kaikki riippuu siitä, mikä on todennäköisin uhkakuva hyökkäykselle.

Pitkä ja mutkikas salasana on vain pieni osa tietoturvaa. Verkkopalveluissa on vähintään yhtä tärkeää, että salasanaa vaihdetaan säännöllisesti ja etenkin se, ettei samaa salasanaa käytetä useassa eri paikassa.

Linnanmäen PR-katastrofi

Linnanmäen toimitusjohtajan tv-haastattelu muistuttaa siitä, miten pihalla johtajat voivat olla tämän päivän maailmasta. YLEn nuoren naistoimittajan kysymykset tuottivat Lintsille PR-katastrofin, jonka vaikutuksia maksetaan pitkään.

Toimittaja Rosa Kettumäki halusi selvittää, pitävätkö netissä liikkuvat tiedot kesätyöntekijöiden huonoista palkoista ja tiukoista työehdoista paikkansa. Toimitusjohtaja Räikkönen närkästyi kysymyksistä niin paljon, että keskeytti haastattelun.

Siinä ei sinällään ole mitään uutta. Ensimmäisenä tulee mieleen Bill Gates, joka teki saman vuoden 1994 haastattelussa, kun naistoimittaja tivasi häneltä kommentteja Microsoftin kovapintaisista toimintatavoista. Sitä ennen Gates tosin oli -- toimittajan pyynnöstä -- hypännyt tuolin yli ja näin todistanut oikeiksi huhut, joiden mukaan hänellä on mahtavat jalkavoimat. Minkä mäkihyppääjän maailma Gatesissa menettikään! Mitähän toimitusjohtaja Räikkönen olisi tehnyt, jos Kettumäki olisi pyytänyt häntä tekemään jotain vastaavaa?

Räikkönen kruunasi virheensä keskeyttämällä myös uuden haastattelun. Eikä taustatukena ollut Lastenpäivän säätiön kaupallinen johtaja Carita Gil suinkaan auttanut tilannetta, pikemminkin päinvastoin.

Kerran hermostumalla pääsee uutisiin. Tekemällä sen kahdesti peräkkäin pääsee viestinnän historiaan. Case Linnanmäkeä tullaan käyttämään kouluesimerkkinä siitä, miten yritysviestintää ei pidä tehdä.

Toimitusjohtaja ei saa menettää hermojaan eikä pilata yrityksen kuvaa - ei varsinkaan silloin, kun on juuri ehtinyt kertoa, miten "viestintästrategian mukaan Linnanmäellä on vain yhdet kasvot ja yksi ääni -- toimitusjohtajan kasvot ja hänen äänensä". Nyt jokaiselle haastattelun nähneelle -- ja heitä on yksin YLEn nettisivulla yli 57 0000 -- Linnanmäen kasvot jäävät mieleen töykeinä ja ylimielisinä. Lintsillä on kaksi vaihtoehtoa: joko vaihtaa toimitusjohtajaa tai viestintästrategiaa.

Jokaisen toimitusjohtajan pitäisi tietää, miten median kanssa toimitaan. Kaikkien muidenkin pitäisi tietää, että mokailu leviää viimeistään sosiaalisen median kautta ja kääntyy yritystä vastaan arvaamattomin seurauksin.

Tässä tapauksessa toimittajan kysymykset olivat niin tavanomaisia, että ilman toimitusjohtajan omaa mokailua asia olisi unohtunut saman tien. Totta, Linnanmäki maksaa huonoa palkkaa, mutta toimitusjohtaja oli oikeassa: kyse ei ole tavallisesta työpaikasta. Linnanmäki on tapa viettää kesää. Tuskinpa Mato Valtonen toimi vuoristoradan jarrumiehenä rahan vuoksi. Ja ilmeisesti palkka on riittävä, koska halukkaita kesätyöntekijöitä riittää näilläkin taksoilla.

Kielto kommentoida yrityksen asioita julkisuudessa, vaatimus asiallisesta pukeutumisesta tai kielto matkapuhelimen käytöstä työvuoron aikana saattavat nuorten mielestä kuulostaa kovilta, mutta ovat arkipäivää kaikissa ammateissa. Lojaliteettivelvoite on muutenkin ollut otsikoissa Facebook-kommentoinnin vuoksi.

Netissä on ehdotuksia siitä, miten toimitusjohtajan olisi pitänyt vastata ikäviin kysymyksiin. Ne ovat hyviä silloin, kun kyse on tavallisesta yrityksestä. Mutta Linnanmäki ei ole (eihän?) voiton maksimointiin pyrkivä Lintsi Oy, vaan sen takana on hyväntekeväisyyttä harjoittava Lastenpäivän säätiö. Linnanmäkeen yhdistetään iloa, hyvää mieltä ja hauskuutta. Linnanmäen kasvot ovat hymyilevän klovnin kasvot. Toimitusjohtajan esiintyminen romutti nämä mielikuvat.

Vielä pari sanaa hieman toisesta asiasta. Jälkimmäisellä kerralla toimitusjohtaja pyysi kysymykset etukäteen ja suuttui, kun toimittaja ei pysynyt niissä. Toimittajalla ei ole mitään pakkoa lähettää kysymyksiä etukäteen ja hän voi kysyä mitä haluaa. Se on sitä länsimaisen lehdistön vapautta.

Haastateltavan oikeudeksi jää kieltäytyä haastattelusta tai vastata sen aikana "en kommentoi". Jos valmiiseen juttuun jää selviä virheitä, asianomaisella on lain nojalla oikeus vastineen julkaisuun.

Toimittaja Kettumäki sai lentävän lähdön toimittajauralleen. Ties millainen tähtitoimittaja hänestä vielä kehittyy!