Facebookin armoilla

Muutama päivä sitten Facebookilla oli teknisiä ongelmia. Palveluun ei välttämättä päässyt ja se toimi tavallistakin hitaammin. Tietokone-lehden uutinen vetää tapahtuneesta parikin johtopäätöstä: 1) inhimilliset erehdykset voivat kaataa minkä tahansa nettipalvelun ja 2) myös pilvipalvelut ovat haavoittuvia.

Facebook on mediaseksikäs aihe. Sen kahden ja puolen tunnin katkos noteerattiin suomalaisissa verkkolehdissä. On jokseenkin absurdia, että amerikkalaisen ilmaispalvelun muutaman tunnin mittainen takkuilu ylittää Suomessa valtamedioiden uutiskynnyksen.

Jos parin tunnin katkos nettipalvelussa aiheuttaa ongelmia, on syytä katsoa peiliin. Facebookissa voi olla kavereita, mutta Facebook itsessään ei ole kaveri. Se on amerikkalainen yritys, jonka perimmäinen tarkoitus on kasvattaa omistajiensa varallisuutta.

Katkos oli terveellinen muistutus siitä, miten heikoilla ulkomaisen ilmaispalvelun käyttäjä on. Kun käytöstä ei tarvitse maksaa rahaa, asiakkaalla ei liioin ole mitään oikeuksia. Hän ei voi vaatia edes rahojaan takaisin. Hänen on hyväksyttävä mukisematta käyttöehdot, joita ylläpito muuttaa vähintään kerran kuukaudessa yksipuolisilla päätöksillä.

Periaatteessa Facebook voi milloin tahansa lopettaa käyttäjän tilin, poistaa hänen tiedostonsa, erottaa hänet virtuaalisista ystävistään ja karkottaa hänet sosiaalisen median ytimestä. Ilman selityksiä, ilman korvauksia, ilman anteeksipyyntöjä. Ja jos niin käy, Facebookilla ei ole numeroa johon soittaa, ei ovea johon kolkuttaa. Virallisesti Suomessa ei edes ole koko yhtiötä.

Me käyttäjät olemme täydellisesti Facebookin armoilla. Ainoa toivomme on julkisuudessa. Laajamittainen kielteinen julkisuus vähentäisi Facebookin kaupallista arvoa. Mutta vaikuttaakseen sen pitäisi olla todella laajamittaista. Vaikka Facebook sulkisi kaikkien suomalaisten tilit, se edustaisi alle prosenttia palvelun käyttäjistä, sillä tuskin olisi mitään vaikutusta. "Suomi poistettiin Facebookista - so what?".

Ehkä Facebookista pitäisi tehdä maksullinen. Silloin myös meillä asiakkailla olisi oikeus vaatia palvelulta jotain. Nyt voimme vain toivoa parasta. Sitä alati muuttuvaa käyttäjäsopimusta on turha lukea, koska mitään neuvottelumahdollisuutta ei ole. Mitä tahansa Facebook sanelee, me käyttäjät tottelemme.

Arkipäivän pakkoruotsia

Arkipäivän pakkoruotsia: kun Google Maps-palvelusta pyytää ajo-ohjeita, osa Helsingin kadunnimistä on ruotsiksi. Se ei sinänsä ole väärin, mutta harmittaa. Pääkaupunkiseudun kadunnimet voivat olla kaksikielisiä, mutta suomi on kuitenkin enemmistönä. Miksi siis monissa kartoissa ja navigaattoreissa vilisee yhä ruotsinkielisiä nimiä sikin sokin suomenkielisten kanssa?

Toinen esimerkki pakkoruotsista on digi-tv:n epg, joka joissakin laitteissa ja DVB Viewer -katseluohjelmassa näkyy oletusarvona ruotsiksi. Miksi ihmeessä? Luulisi, että suomenkielisillä kanavilla kuvausten oletusarvo olisi suomi ja FST5:llä ruotsi.

Toisaalta samainen ohjelma väittää nykyään, että kaikki Teema-kanavalta tallennetut ohjelmat ovat venäjänkielisiä. Ehkä jo viiden vuoden päästä digi-tv:n perustekniikka on saatu niin toimivaksi, että tällaisista kielivirheistä päästään eroon.

Ajatuksia autottomana päivänä

Autoilijalla ei juuri ole ystäviä. Kaikkialla muistutetaan, miten haitallista henkilöauton omistaminen ja käyttö on. Valvontaa, rajoituksia ja maksuja tulee koko ajan lisää.

Ainoa ystävä on verokarhu. On autoveroa, käyttövoimaveroa, ajoneuvoveroa ja ties mitä veroa.

Isossa ja harvaanasutussa maassa henkilöautolle ei juuri ole vaihtoehtoja. Suurissa kaupungeissa tilanne voi olla erilainen, koska julkinen liikenne on olemassa ja yleensä jopa toimii. Mutta sekään ei ole ihmelääke. Liikennepolitiikan lopullisena tavoitteena ei voi olla joukkoliikenteen lisääminen vaan kaiken konevoimin tapahtuvan liikkumisen vähentäminen.

Ironista kyllä, vihreiden kansanedustajat ovat eduskunnan ahkerimpia taksinkäyttäjiä. On helppo vaatia muita siirtymään joukkoliikenteeseen, kun itselle järjestyy kyyti ovelta ovelle aina tarvittaessa - ja lasku menee veronmaksajille.

Iltalehden selvityksen mukaan eduskunnan tuorein taksikuningas on vihreiden Pekka Haavisto. Hän oli ajanut vuoden seitsemän ensimmäisen kuukauden aikana taksilla 4723 euron arvosta. - Ohoh, olipa yllätys, mutta tämä on ollut hirveän kiireinen vuosi. Minulla on ollut esityksiä ja esitelmiä sun muuta, Haavisto kommentoi lehdessä.

Entä me tavalliset työntekijät, joilla myös on kiire, ja jotka joudumme maksamaan matkat kaikkine haittaveroineen ihan itse? Löytyisikö meidän kiireelle ymmärrystä vihreiltä? Vai onko joukkoliikenne ainoa kansalle hyväksyttävä liikkumisen muoto?

Netin salarakas olikin oma puoliso

Viime viikolla uutisoitiin tapaus, jossa naimisissa olleen pariskunnan molemmat osapuolet luulivat löytäneensä netistä itselleen uuden rakkauden. Pettymys oli suuri kun paljastui, että bosnialaiset Sana ja Adnan Klaric olivatkin löytäneet toisensa.

Hahaa, nauroi tapahtuneelle Voicen uutisotsikko. Mutta ei tässä ole mitään nauramista. Uutinen kertoo jostain syvällisestä.

Sana rakastui netissä Prince of Joy -nimimerkkiin, Adnan puolestaan Sweetie-nimiseen naiseen. "Huomasin rakastuneeni. Se oli uskomatonta", kuvaili Sana tunteitaan. "Minun on edelleen vaikea uskoa, että nimimerkki Sweetie, joka kirjoitti kaikki nuo kauniit asiat, onkin todellisuudessa aviovaimoni, joka ei ole sanonut minulle yhtäkään kaunista sanaa vuosiin", sanoi Adnan.

Jostain syystä ihmisen on helppo olla avoin ja kirjoittaa tunteistaan, kun vastassa on tietokoneen ruutu eikä toinen ihminen. Netti on kuin nuoli, joka läpäisee ihmisen henkisen suojakilven.

Ei siis ihme, että ihmiset vuotavat sosiaaliseen mediaan henkilökohtaisia asioita, joita saavat myöhemmin katua. Ei ihme, että moni purkaa nettikeskusteluissa ahdistustaan ja katkeruuttaan kirjoittaen asioita, joita ei ikinä sanoisi omalla nimellään eikä henkilökohtaisesti toiselle.

Kanssaihmiset näkevät sen kulissin, jonka ylläpitoon uhraamme niin paljon aikaa ja vaivaa. Nettimaailmaan astuttaessa estot katoavat. Niin hyvässä kuin pahassakin.

Identiteettivarkaus ja sen kriminalisointi

Identiteettivarkaus ei ole Suomessa rikos. Monien mielestä pitäisi olla. Asiasta on keskusteltu vilkkaasti netissä, mutta kuten tavallista, lähtökohdat eivät ole kaikille ihan selvät. Mitä siis oikein halutaan kriminalisoida? Sana "varkaus" johdattaa ajatukset helposti väärille urille.

Identiteettivarkaus ei tarkoita sitä, että joku murtautuu yrityksen tiedostoihin ja varastaa sieltä ihmisten henkilötietoja. Murtautuminen on itsessään laitonta, samoin henkilötietojen levittäminen. Jopa varkauden uhri voi tässä tilanteessa syyllistyä rikokseen, jos on toiminut niin huolimattomasti, että tietojen varastaminen on tullut liian helpoksi. Henkilötietolaki kun velvoittaa rekisterinpitäjää huolellisuuteen.

Identiteettivarkaudesta on kyse silloin, kun ihminen esiintyy toisen henkilön nimellä ja muilla tiedoilla (osoite, hetu, pankkitilin numero tms). Yleensä kyse on huijareista, jotka tilaavat tavaroita ja palveluita toisen henkilön piikkiin. Toiminta täyttää ainakin petoksen ja ehkä muidenkin rikosnimikkeiden tunnusmerkistön.

Nettiaikana identiteettivarkauksista on tullut uudenlainen ongelma. Varsinkin Facebookiin perustetaan toisen henkilön nimissä sivuja, joilla levitetään virheellistä ja loukkaavaa aineistoa. Valesivuista on tullut moderni koulukiusaamisen muoto. Mutta tässäkään tapauksessa ratkaisevaa ei ole identiteetti vaan teko sinänsä. Toisen kiusaamisen pitää olla rikos riippumatta siitä, millä nimellä se tapahtuu.

Hämmentävä uutinen viime perjantailta kertoi tapauksesta, jossa nuori nainen oli teeskennellyt olevansa Lontoossa asuva suomalainen mies. Valehenkilöllisyyden turvin hän oli kolmen vuoden ajan onnistunut huijaamaan nuorta suomalaisnaista, jota ei edes tuntenut. Tapauksen yksityiskohdat jäävät arvailun varaan mutta selvää on, ettei touhu ole tervettä. Koska kyse ei ollut kenestäkään uhrin tuntemasta henkilöstä, identiteettivarkauden tunnusmerkistö ei tässäkään täyttynyt.

Toisen nimissä esiintymiseen on yleensä jokin syy. Jos halutaan kiusata, tehdä taloudellista vahinkoa tai liata toisen henkilön mainetta, kaikki teot ovat rangaistavia jo nyt. Pilailutarkoituksessa toisen nimissä esiintyminen on tähän asti sallittu: esimerkiksi kaupalliset radiot soittavat julkkiksille pilapuheluita.

Julkisuuden henkilöillä on Facebookissa valeprofiileita, joista he eivät välttämättä itse ole tietoisia (mm. Roman Schatz, Riitta Väisänen, Jörn Donner, Heikki Kovalainen jne).

Jos identiteettivarkaus olisi laitonta, valesivuihin voitaisiin puuttua heti, sillä jo sivun olemassaolo loukkaa henkilön itsemääräämisoikeutta. Tosin Facebookin tapauksessa puuttuminen on helpommin sanottu kun tehty - Yhdysvalloissa suomalaisten ongelmat ja lait eivät paljoa kiinnosta. Ja kun Facebook ei mitenkään pysty varmistamaan käyttäjiensä todellista henkilöllisyyttä on aina olemassa vaara, että kyse onkin nimikaiman sivusta (kuten Ville Valon tapaus).

Mitä identiteettivarkauden kriminalisoinnilla siis saavutettaisiin? Ainakin se helpottaisi poliisin työtä alentamalla tutkintakynnystä. Toisin kuin herjaus, väärän tiedon levittäminen, koulukiusaaminen tai muu vastaava rikosnimike, identiteettivarkaus on helppo todentaa.

Lainsäädäntö on raskas ase, johon pitää turvautua vasta viimeisenä keinona. Vanhan sanonnan mukaan netissä kukaan ei tiedä, vaikka olisit koira. Tämän tulee olla lähtökohta jatkossakin.

Jos identiteettivarkauden kriminalisointi johtaa siihen, ettei nettipalveluihin saa enää rekisteröityä Aku Ankkana tai keksityillä tiedoilla, joudutaan ojasta allikkoon. Itsekin olen esiintynyt usein nimillä Petteri Punakuono ja Joulu Pukki, kun olen halunnut kiusata tiedonkalastelijoita. Olen syöttänyt heidän valesivuilleen väärät henkilötiedot, osoitteet ja keksityn luottokorttinumeron. Jäävätpähän todennäköisemmin kiinni yrittäessään käyttää tietoja.

Mitä mieltä olet - miten identiteettivarkauden tunnusmerkistö pitäisi määritellä, jotta se purisi todelliseen ongelmaan eikä aiheuttaisi ei-toivottuja lieveilmiöitä?

Googlen työntekijä nuuski tietoja

Miten luotettavaa on nettipalveluita pyörittävän yrityksen henkilökunta? Jos se haluaa nuuskia käyttäjien sähköposteja, henkilötietoja tai valokuvia, käyttäjä on täysin suojaton. Hänellä ei ole edes keinoa havaita asiaa. Pahinta on, ettei välttämättä ole nettipalvelua tarjoavalla yritykselläkään.

Tietosuojan pahin painajainen toteutui juuri Googlella. Nimikkeellä Site Reliability Engineer työskennellyt 27-vuotias insinööri oli lukenut muutaman alaikäisen käyttäjän viestejä ja sotkeutunut heidän elämäänsä. Uutisointi on sen verran epätarkkaa, ettei toiminnan motiiveita ole helppoa ymmärtää.

Erityisen pelottavaa on se, että väärinkäytökset paljastuivat vasta nuorten vanhemmilta tulleiden ilmoitusten myötä. Google itse ei havainnut minkään olevan vialla. Jos kaveri olisi pysynyt hiljaa, toiminta olisi saanut jatkua. Sähköpostilaatikoiden ja tietokantojen ylläpitäjillä on luonnollisesti laajat oikeudet tiedostoihin, eikä heitä ole helppo valvoa. "Kuka valvoo valvojia" kyseli Juvenalis kaksi tuhatta vuotta sitten, eikä ratkaisua ole vieläkään keksitty.

Tapahtunut herättää suuremman huolen: kuka muu lukee meidän tietojamme Googlen palvelimilta? Voiko joku Googlen työntekijä käyttää tietojamme hyödykseen vaivihkaa? Mieleen nousee esimerkiksi suomalaiset hi-tech-yritykset, joista monet käyttävät Google Docsia ja muita yhtiön palveluita tuotekehityksessään ja sisäisessä toiminnassaan. Tiedot ovat usein englanniksi ja voivat olla rahanarvoisia vääriin käsiin joutuessaan.

Tai onko Googlen henkilökunnassa viranomaisten soluttamia ammattilaisia, jotka tekevät kaikessa hiljaisuudessa kansallisen turvallisuuden nimissä omia tutkimuksiaan? Olisi itse asiassa kummallista, jos kolmikirjaimiset järjestöt jättäisivät tällaisen mahdollisuuden hyödyntämättä.

Lisäksi Googlella on palvelimia monissa eri maissa, joten tietoihin pääsevät käsiksi muutkin kuin amerikkalaiset henkilöt.

Suomalaiselle tehokkain tapa suojata omat tietonsa on kirjoittaa ne suomeksi -- tai vielä mieluummin vääntää savvoo.

Yhdeksän vuotta 9/11:n jälkeen

Huhtikuussa kirjoittamaani blogimerkintään on tullut yli 500 kommenttia, ja ketjun lukeminen alkaa olla vaikeaa. Siksi kirjoitan tämän tekstin uutena merkintänä ja toivon, ettei alkuperäiseen ketjuun enää tulisi lisää vastauksia.

--

Kaikille anonyymeille, jotka eivät halua omalla nimellään esittää samoja perusteettomia väitteitä (väärennetyt puhelut, miksi Pentagonin seinään ei jäänyt jälkeä siivistä vaikka WTC:hen jäi, miksi joku tiesi WTC 7:n sortumisesta etukäteen, miksei Pentagonia lähestyvästä koneesta ole valvontakameran kuvaa jne. jne.):

Kaikkiin näihin kysymyksiin on esitetty vastaukset. On kohtia, jotka kuulostavat ihmeellisiltä (koska mitään vertailukohtaa ei ole) ja kummallisia sattumuksia, mutta kokonaisuudesta ne ovat lopulta pieni osa.

WTC-tornien romahtamiseen liittyy epäselviä yksityiskohtia, mutta sellaisenakin tulipaloa seurannut romahdus on paljon uskottavampi kuin mikään räjäytysteoria.

Toivottavasti Yhdysvallat järjestää tapahtuneesta uuden tutkimuksen vaikka 10-vuotispäivän vuoksi. Oli sen tulos mikä tahansa, salaliittoon uskovat löytävät siitä aivan varmasti epäilyttäviä kohtia, eikä mikään - siis MIKÄÄN - tutkimus riitä vakuuttamaan kaikkia. Siksi niille kymmenille miljoonille dollareille, joita tutkimus vaatisi, saattaa löytyä hyödyllisempääkin käyttöä. Tutkimuksen tekemättä jättäminen ei siten välttämättä ole osoitus salaliitosta.

Mielestäni paras todiste virallisen teorian puolesta on se, ettei kuluneiden 9 vuoden aikana ole löytynyt yhtään todistetta virallista teoriaa vastaan. Nojatuoliteoreetikoilla on ollut yhdeksän vuotta aikaa kaivella esiin epäilyjä, sattumia ja teorioita, mutta yhtään faktaa ei ole löytynyt. Kukaan ei ole vuotanut sisäpiiritietoa, puhunut sivu suunsa, laittanut dokumentteja Wikileaksiin eikä ylipäätänsä saanut aikaan mitään konkreettista. Eivät harrastajat, eivät tutkivat journalistit, eivät sensaatiota metsästävät toimittajat. Ainoa uusi "löytö" ovat ollut nanotermiittihiutaleet, ja niidenkin merkitys on tulkinnanvarainen.

Vuosien varrella salaliittoteoriat ovat voimistuneet ja mutkistuneet, vaikka mitään uutta faktaa ei ole tullut esille. Minulle se kertoo, että joku ruokkii näitä teorioita tarkoituksella. Monella on aito epäily, toisilla halu hyötyä siitä.

Tässä vielä purtavaa salaliittoon uskoville: aivan WTC:n vieressä on pieni kirkko, St. Paul Chapel. 9/11 siihen ei tullut mitään vaurioita, edes yksikään sen ikkunoista ei hajonnut. Oliko tämäkin salaliiton tekosia? Jos joku tuhosi WTC 7:n (mahdollisimman epäilyksiä herättävällä tavalla satojen kameroiden edessä), sama taho varmaan piti kirkon ehjänä (mutta miten?). Miksei kirkon annettu tuhoutua? Oliko siellä jotain salaliiton kannalta tärkeää? Oliko räjäytysten ohjauskeskus kenties juuri siellä?

Vai kertooko kirkon kohtalo jotain niistä poikkeuksellisista olosuhteista jotka 9/11 vallitsivat?

Mitä kadulta löytyneeseen passiin tulee, paloauton ohjaamosta löydettiin siististi pinottuja farkkuja, jotka olivat peräisin WTC:n viereisestä kaupasta. Aluksi palomiesten (jotka kaikki kuolivat tornissa) epäiltiin varastaneen ne, mutta sitten tutkija osoitti, että ne olivat todennäköisesti lentäneet ilmavirran mukana. Ihmeellistä.

Minulle tämä ei ole periaatekysymys. Olen valmis muuttamaan kantaani heti, kun ensimmäinen oikea todiste löytyy. Näin suuressa salaliitossa sen ei pitäisi olla vaikeaa.

Oravana vai onnellisena?

Johanna Korhonen kirjoitti pari päivää sitten Hesarin blogissa otsikolla Rohkeutta rauhoittumiseen. Jos oikein ymmärsin, Korhonen halusi kritisoida nykyistä trendiä, jossa ihmisten oletetaan haluavan lisää rahaa, lisää elintasoa, lisää tavaroita. Kaikki eivät halua. Moni olisi valmis leppoistamaan elämäänsä: vähentämään työntekoa ja tinkimään palkasta, kunhan saisi enemmän aikaa itselleen.

Epävarmuuteni kumpuaa siitä ahkeruudesta, jolla Korhonen on itse tehnyt erilaisia juontokeikkoja ja kirjallisia töitä. Oikeudenkäynnissä hän vaati 230 000 euron korvauksia. Näistä voisi päätellä, ettei raha ainakaan kirjoittajalle itselleen ole yhdentekevää.

Hieman vaikeasti tulkittavaa blogitekstiä (Ehkä pieni tottelemattomuus auttaa alkuun - mitähän se tarkoittaa?) kiinnostavampia olivat lukijoiden palautteet. Niistä näki, että teksti oli osunut arkaan paikkaan. Moni uran työelämässä tehnyt oli valmis tinkimään rahasta oman ajan ja vapauden vuoksi. Samoin näytti ajattelevan moni nuori, jonka työura ei ollut vielä edes alkanut.

Historiallisista syistä poliitikkojen mielenkiinto on keskittynyt lähinnä taloudelliseen hyvinvointiin. Äänestäjien elintasoa on haluttu nostaa ja oloja parantaa. Nyt, kun Suomi on kovalla työllä maatalousyhteiskunnasta länsimaiseksi teollisuusvaltioksi, voisi olla aika puhua muistakin arvoista. Elintaso ei varmaankaan ole ainoa eikä edes toimiva hyvän elämän mittari? Mikä olisi?

Taloutta, työntunteja ja palkkaa on helppo mitata numeroilla. Mutta miten mitata onnellisuutta ja tyytyväisyyttä? Miten puolueet voisivat asettaa tavoitteeksi hyvän elämän, kun siitä on jokaisella hyvin yksilöllinen käsitys? Selvien mittarien puuttuessa onnen ja tasapainon etsintä on jätetty jokaisen kansalaisen omaksi tehtäväksi.

Ehkä puhumme liikaa taloudesta, tuottavuudesta ja kilpailukyvystä. Jokaisen pitäisi halutessaan voida elää myös oravanpyörän ulkopuolella, onhan tämä sentään vapaa maa. Ei ole pakko asua kaupungin keskustassa, ei pakko hankkia autoa ja uusinta viihde-elektroniikkaa, ei pakko käydä talvisin Thaimaassa, ei pakko kilpailla naapurien kanssa. Ihminen tulee toimeen yllättävän vähällä, jos pystyy ja haluaa tehdä asioita itse.

Asiassa on tietenkin se ongelma, että jos riittävän moni valitsee leppoistetun elämän ja vähentää työntekoa, yhä suurempi osa taloudellisesta taakasta jää oravanpyörässä yhä juoksevien kannettavaksi. Leppoisan elämän valinneet haluavat hekin terveydenhuoltoa, valaistuja teitä, kirjastolaitoksen ja monia muita palveluita, joita pidämme itsestään selvyyksinä. Joku joutuu aina hoitamaan ikäviäkin hommia. Jonkun on jäätävä ajamaan sitä bussia, jolla leppoistetun elämän valinnut pääsee kylmänä talviaamuna asioilleen.

Osa kommentoijista ei ollut ajatellut asiaa ihan loppuun asti. Eräskin kirjoitti, että jos kolme lääkäriä tekee neljänneksen vähemmän töitä ja heille maksetaan vastaavasti pienempää palkkaa, sairaalaan voi palkata neljännen lääkärin? Jos kaikki tekevät neljänneksen vähemmän töitä, myös palkkatuloja ja veroja kertyy neljänneksen vähemmän (todellisuudessa vähennys on vielä suurempi verotuksen progressiivisuuden vuoksi), eikä ylimääräistä lääkäriä ole varaa palkata. Ehkä jo sen kolmannenkin työpaikka on vaarassa.

Itselleni herää muitakin kysymyksiä. Moni näyttää uskovan, että ennen elämä oli leppoisampaa, koska työtä tehtiin vähemmän. Olikohan todella niin? Maatalousyhteiskunnassa piti rehkiä aamusta iltaan, jotta eläimet saatiin ruokittua, lehmät lypsettyä, ruoka laitettua ja pellot hoidettua. Kaikki aika kului perustarpeista huolehtimiseen. Vapaa-aika ei ollut mikään ongelma, koska sitä ei ollut. Sinne asti tuskin kukaan haluaa palata.

Myös teollisuudessa työpäivät olivat aluksi pitkiä. Vielä 1960-luvulla töitä tehtiin kuutena päivänä viikossa ja lapset kävivät koulua lauantaisin aina 1970-luvun alkuun asti.

Toinen kysymys on, miten hyvin ihmiset pystyisivät hyödyntämään ylimääräisen vapaa-ajan. Ainakin se vaatisi totuttelua. Pitkät juhlapyhät tuottavat nyt ongelmia, jotka näkyvät niin väkivallan kuin viinankulutuksen lisääntymisenä. Jos lisääntynyt vapaa-aika kuluisi kaljalla tai sohvalla televisiota tuijottaen, se tuskin edistäisi kenenkään hyvinvointia. Netissä asiasta keskustelevat henkilöt ovat valikoituneita, ja heille aika olisi arvokasta, mutta he eivät edusta koko väestöä.

YLE on kuin puolustusvoimat

YLE on kuin puolustusvoimat: mitään ei saisi muuttaa, vaikka maailma ympärillä mullistuu. Molemmat vaativat joka vuosi lisää rahaa ja vetoavat mielellään siihen, miten muualla maailmassa (ja pohjoismaissa) rahaa käytetään enemmän. Molempien toiminta nojaa doktriiniin, jota ei ole juuri päivitetty sotien jälkeen.

Huomenna 9.9. tulee kuluneeksi 84 vuotta siitä, kun YLE lähetti ensimmäisen radiolähetyksensä. Tv-kokeilut alkoivat 1950-luvulla, mutta aluksi YLE ei ollut niistä lainkaan kiinnostunut. Liikkuvan kuvan siirto nähtiin insinöörien puuhasteluna. Televisio alkoi kuitenkin levitä maassamme joten YLEn oli lähdettävä puuhaan mukaan. Vähän sama ongelma YLEllä oli aluksi internetin suhteen.

Aluksi radio- ja tv-toiminta oli erittäin kallista ja vain harvoilla oli mahdollista saada äänensä kuuluviin. Syntyi käsite julkisesta palvelusta, joka tarjoaisi ohjelmaa tasapuolisesti kaikille kansanryhmille.

Nyt antenniverkossa on yli tusina vapaasti näkyvää tv-kanavaa. Pääkaupunkiseudulla kuuluu yli 20 radioasemaa. Näiden perinteisten joukkoviestimien rinnalle on tullut internet, jossa kuka tahansa saa viestinsä julki. Julkaisukynnystä ei ole. Internet on yhtä isoa julkista palvelua.

Olisi korkea aika määritellä, mitä julkinen palvelu tänään tarkoittaa. Poliitikot pitävät YLEä liikeyrityksenä, vertaavat tv-maksun nostoa lehtien tilaushintoihin ja maksavat uudelle toimitusjohtajalle roiman palkankorotuksen, jotta se olisi kilpailukykyinen kaupallisten yritysten kanssa.

Mutta YLE ei ole yritys. Se on julkisen palvelun laitos, jonka ei tarvitse kilpailla eikä toimia markkinaehtoisesti. Juuri siinä on YLEn vahvuus. Emme tarvitse uutta maksukanavaa, vaan oikeaa julkista palvelua. Sen ei tarvitse miellyttää mainostajia eikä kerätä suuria katsojaryhmiä, mutta sen täytyy erota selvästi kaupallisista kanavista.

YLEllä ei ole halua eikä poliitikoilla rohkeutta määritellä julkisen palvelun merkitystä tämän päivän maailmassa. Niinpä YLE on saanut vapaat kädet itse päättää rajoistaan. Ja niitä ei ole. Mikä tahansa on YLEn mielestä julkista palvelua: amerikkalaiset huippusarjat, mobiilipelit, urheilu, jopa Tangomarkkinat. Mitä järkeä on edes puhua julkisesta palvelusta, jos sillä ei ole mitään kriteereitä? Miksei voida sanoa suoraan, että YLEn on saatava kuusi prosenttia lisää rahaa voidakseen ensi vuonnakin lähettää kaikkea kaikille?

Onko mitään ohjelmaa, joka ei kuuluisi julkiseen palveluun? Ehkä aikuisviihde. Mutta eivät niitä esitä Kolmonen tai Nelonenkaan. Tosi-tv on rajatapaus - YLE ei voisi esittää Big Brotheria, mutta joissakin muissa ohjelmissa ollaan tosi-tv:n rajamailla. Itse asiassa Suomen ensimmäinen tosi-tv-ohjelma lähetettiin juuri YLEn radiokanavalla jo 1980-luvun alussa.

Tv-maksun kuuden prosentin korotusta pidetään yleisesti kohtuuttomana. Vaikka YLEn tarjonnassa on valtavasti laadukasta sisältöä, sen osuus kansalaisten kaikesta mediankulutuksesta on laskussa. Kun osuus ja merkittävyys arjessa pienenee, on vaikea ymmärtää maksun säännöllistä ja jatkuvaa nousua.

Ennen ihmisillä ei ollut vaihtoehtoja, tv-lupa oli pakko maksaa. Nyt on toisin. Jokaisen saatavilla on niin paljon sähköistä sisältöä, että ilman televisiotakin pärjää vallan mainiosti. Maailma on todella muuttunut.

Elintaso ei ole saavutettu etu

Kuulin tänään pyörryttäviä lukuja Intiasta: maassa on 550 miljoonaa alle 25-vuotiasta. Tänä vuonna työelämään tulee 83 miljoonaa uutta nuorta. Eikä Kiina jää pekkaa pahemmaksi, sillä sen talouden uskotaan ohittavan Yhdysvallat vuoden 2030 tienoilla. Kiinassa myydään jo nyt 14 miljoonaa autoa vuodessa, mikä on enemmän kuin Yhdysvalloissa. Autokannan odotetaan kaksinkertaistuvan kymmenessä vuodessa 200 miljoonaan autoon.

Luvut ovat käsittämättömiä ja kertovat, miten keskeinen Intian ja Kiinan rooli maailmantaloudessa tulee olemaan.

Kasvusta seuraa tietenkin myös megaluokan ongelmia. Esimerkiksi ne 200 miljoonaa autoa saattavat Kiinan kaltaisen maan kaaokseen, kun infrastruktuuri on aikoinaan rakennettu polkupyöriä varten. Omana kouluaikanani pelättiin päivää, jolloin jokainen kiinalainen hankkii jääkaapin. Jos maapallo ei kestä jääkaappeja, miten se kestää autot?

Me länsimaissa olemme tottuneet siihen, että saavutetuista eduista ei tingitä. Työoloja ei heikennettä, lomia ei lyhennettä, palkkoja ei lasketa. Tämä kaikki oli itsestään selvää aina 1980-luvulle asti, kun Eurooppa ja Yhdysvallat olivat talouden moottoreita. Työväenliike pystyi kohentamaan duunareiden asemaa ottamalla toistuvia askeleita: viisipäiväinen työviikko, palkalliset lomat, varhaisemmat eläkkeet. Parannukset ajettiin läpi voimakkaalla tahtotilalla. Yritykset sopeutuivat, koska työn tuottavuus parani koko ajan ja länsimaiden markkinat johtivat talouskehitystä. Sodan jälkeen kasvava väestö tarvitsi koko ajan uusia tuotteita ja palveluita.

Nyt tilanne on muuttumassa meidän kannaltamme ikävään suuntaan. Eurooppalaiset ovat alkaneet pitää elintasoa saavutettuna etuna, joka antaa oikeuden pitkiin lomiin, hyviin palveluihin, matkusteluun, shoppailuun ja pitkään eläkeikään. Tarvittaessa tasoa ylläpidetään vaikka valtionvelkaa kasvattamalla. Syntyvyys on olemattoman pientä, samalla kun eläkeläisten osuus kasvaa nopeasti. Rakenteet ovat jäykät, sillä kaikki pitävät kiinni vanhoista eduistaan.

Emme me suomalaiset tässä muita huonompia ole, melkeinpä päinvastoin. Ranskalaiset ovat ihan oma lukunsa. He lakkoilevat, kapinoivat ja mellakoivat kaikkea muutosta vastaan. Ranska on kuitenkin Suomea kymmenen kertaa suurempi kansantalous. Suuri kotimarkkina auttaa sitä kestämään paremmin globaalissa kilpailussa.

Yhdysvalloissa tilanne on hieman toinen, koska espanjankielinen väestö lisääntyy nopeasti ja sen keski-ikä on alhainen. Nuorten määrä korreloi tulevan talouskasvun ja yhteiskunnan dynaamisuuden kanssa. Nuoret ottavat riskejä, perustavat yrityksiä, tekevät innovaatioita. Nuoret tarvitsevat asuntoja ja kulutustavaroita. Kuka haluaa perustaa yrityksen Eurooppaan, kun nopeasti kasvavat jättimarkkinat ovat Aasiassa? Mistä jatkossa tulevat innovaatiot?

Elintaso ei ole saavutettu etu. Globaalissa taloudessa se on ansaittava joka päivä uudelleen. Turha kuvitella, että kiinalaiset tyytyvät loputtomiin tekemään nälkäpalkalla tavaroita meidän eurooppalaisten iloksi ja elintason ylläpitämiseksi. He haluavat osansa vauraudesta. Jos mielimme säilyttää edellisten sukupolvien työllään ansaitsemat edut, meidän on säilytettävä asemamme globaalissa taloudessa.

Jos joku puolue lupaa seuraavissa vaaleissa helppoa ja vaurasta tulevaisuutta, se valehtelee. Helppoja ratkaisuja ei ole. Jonkun on maksettava se elintaso, jota olemme tottuneet pitämään itsestäänselvyytenä.

Aasian talousmahdit ovat Suomelle myös mahdollisuus. Mailla on loputon kysyntä uusiutuvan energian, jätehuollon, koulutuksen ja terveydenhuollon osaamisesta. Siinä me suomalaiset olemme hyviä.

Eikä tarvitse lähteä Aasiaan asti. Eurooppa pysähtyy, mutta itänaapurissa kehitys on vasta alkamassa. Venäjän markkinat ovat Suomelle mahdollisuus, jonka hyödyntämisen esteinä ovat vanhat asenteet ja kielitaidottomuus. Ainakin Itä-Suomessa pitäisi kiireesti korvata pakkoruotsi pakkovenäjällä.

Tämän päivän uutinen kertoi Allegro-junista, jotka alkavat liikennöidä Helsingin ja Pietarin välillä joulukuun alussa. Matka-aika puolittuu kolmeen ja puoleen tuntiin. Jatkossa Helsingistä pääsee junalla Pietariin yhtä nopeasti kuin Jyväskylään ja nopeammin kuin Kuopioon, Savonlinnaan tai Joensuuhun. Venäjä on entistä lähempänä.

Aasian ja Venäjän markkinoiden hyödyntäminen vaatii kuitenkin kovaa työtä, ja sitä nuoret eivät enää arvosta entiseen tapaan. Vapaa-aika ja leppoistaminen houkuttaa enemmän kuin ura ja yrittäminen.

Aivan kuin suomalainen elämäntapa olisi saavutettu etu.

Eduskuntaan 2011

Viime viikolla varmistui, että olen ensi kevään eduskuntavaaleissa Kokoomuksen ehdokkaana Uudellamaalla.

En ole aiemmin ollut mukana politiikassa. Ensi kevään vaaleissa on mainio tilaisuus aloittaa uusi vaihe elämässä, sillä kaikenlaisten skandaalien jälkeen uusille tekijöille on kysyntää. Eduskunnassa tarvitaan jatkossa internetin, sähköisen viestinnän, tietoturvan, tietosuojan ja tekijänoikeuksien osaamista. Lisäksi minulla on henkilökohtaisia kiinnostuksen kohteita, kuten valokuvaajien ja autoilijoiden oikeudet. Pakkoruotsi, maahanmuutto, talous ja yrittäjyys ovat asioita, joihin jokainen ehdokas joutuu ottamaan kantaa.

Suomalaiset ovat paljon yhtenäisempi kansa kuin vielä 50 tai edes 30 vuotta sitten. Se näkyy myös puolueissa, joista ei löydy hakemallakaan suuria linjaeroja. Kyse on painotuksista. Olen edennyt vaatimattomasta kodista kovalla työllä, jota olen tehnyt säännöllisesti 19-vuotiaasta lähtien. Olen työllistänyt itseni ja toiminut yrittäjänä. Tätä taustaa vasten Kokoomus oli helppo valinta.

Ja töitä näköjään riittää! Ei tarvitse kuin katsoa uutisia muutaman viime päivän ajalta:

1. Viime viikolla Korkein hallinto-oikeus päätti, että internetin lapsipornon suodatuslistalle joutumisesta voi sittenkin valittaa. Koko laki oli niin hölmö ja epäonnistunut, ettei sen olisi koskaan pitänyt lähteä eduskunnasta. Laki kuitenkin hyväksyttiin lähes ilman keskustelua. Tällaisen ei pitäisi enää toistua.

2. Peltipoliisit tuottavat valtiolle useita kymmeniä miljoonia euroja rahaa. Muutamassa vuodessa sakkojen määrä on kolminkertaistunut. Liikenneturvallisuuden parantaminen on yhteinen etumme, mutta mikä on alati lisääntyvän kameravalvonnan todellinen hyöty? Kuka pystyisi arvioimaan asiaa puolueettomasti? Vaarana on, että resurssit kohdistetaan sinne, missä ne tuottavat eniten tuloja eikä sinne, missä ne parantaisivat eniten turvallisuutta.

3. Tv-maksua aiotaan korottaa kuudella prosentilla, mikä on täysin kohtuutonta. Yleisradion pitäisi keskittyä ydinosaamiseensa ja julkiselle palvelulle määritellä selvät tehtävät. Nykyinen "kaikkea kaikelle, kansa maksaa" ei enää toimi 2000-luvun viestintämaailmassa. Mikä etuoikeus Ylellä on kerätä joka vuosi enemmän rahaa kansalaisilta, samalla kun koko muu mediakenttä (ehkä Big Brotheria lukuunottamatta) kamppailee selviämisestään ilmaisuuden ja globaalin sisältökilpailun kanssa?

Vaaleissa tavataan - ja sitä ennenkin, erityisesti netissä.

Onko jokainen nuori nettinatiivi?

Äskettäin Saksassa julkaistiin tutkimus, joka kertoi etteivät kaikki nuoret olekaan nettinatiiveja. He osaavat kyllä käyttää nettiä, ladata musiikkia ja kirjoittaa hakusanoja Googleen, mutta se ei vielä tee heistä netin tehokäyttäjiä.

Käsitys siitä, että kaikki nuoret hallitsisivat suvereenisti netin kikat, lienee syntynyt keski-ikäisten mielessä. He katsovat omaa jälkikasvuaan eivätkä ymmärrä, mitä nämä netissä tekevät. Tästä he vetävät sen virheellisen johtopäätöksen, että nuoret ovat loistavia netinkäyttäjiä. Eivät ole.

Saksalaisen tutkimuksen mukaan nuoret eivät ole edes kovin kiinnostuneita netin käytöstä. He lataavat musiikkia ja pitävät yhteyttä kavereihin, mutta vain pari prosenttia pitää blogia tai kirjoittaa Wikipediaan.

Googlen käyttäjinä nuoret ovat luultavasti aikuisia heikompia. Nuoret kirjoittavat hakusanan ja jos sopivaa tulosta ei löydy ensimmäiseltä sivulta, he kokeilevat jotain toista. Todennäköisesti nuoret eivät tiedä eikä heitä edes kiinnosta, miten Google toimii. Se nähdään taikalaatikkona, joka antaa oikeita vastauksia koulutehtäviin ja auttaa selviämään Trivial Pursuitista. Googlen ja todellisen tiedon välinen yhteys jää hämäräksi.

Kaikesta päätellen netti on vain yksi uusi tapa tehdä sitä samaa, mitä nuoriso on aina ennenkin tehnyt. Ja hyvä niin, sillä se tarkoittaa etteivät nuoret viekään vanhempiensa työpaikkoja eivätkä sittenkään lopeta tv:n katselua tai mullista asiakaskäyttäytymistä aikuisiksi kasvettuaan.

Yhdessä suhteessa nuoret ovat kuitenkin ylivoimaisia. Heille netti on itsestäänselvyys, sillä netti on ollut osa heidän elämäänsä alusta lähtien. Netissä ei ole mitään salaperäistä, ei mitään erityistä. Netti vaan "on". Tajuut sä?

Pienistä puroista tulee... vain vähän isompi puro

Helsingin Sanomissa on tänään kiinnostava juttu aiheesta, jota olen usein itsekin ihmetellyt. Ekokuluttamisen myytit kertoo, miten vähän pienillä energiankulutusta alentavilla nikseillä todellisuudessa on merkitystä.

Niinpä niin. Ihmistä on helppo hämätä tekemään asioita, jotka tuntuvat hyödyllisiltä, mutta joiden todellinen vaikutus on marginaalinen. Luvut paljastaisivat karun totuuden, mutta kaikki eivät ole insinöörejä. Tavallinen ihminen uskoo mieluummin hyvään tunteeseen kuin koviin numeroihin.

Pseudoekoilun huippu on matkapuhelimen laturi. Se neuvotaan irrottamaan seinästä kun akku on ladattu, jotta energiaa ei kuluisi hukkaan.

Ilman mittariakin näkee, että seinässä möllöttävän laturin kulutus on olematon. Energia ei voi hävitä. Jos laite ei siirrä energiaa seinästä akkuun, sen täytyy muuttua valoksi tai lämmöksi. Mutta laturi ei valaise eikä edes lämpene. Niinpä kulutuksen täytyy olla lähes nolla. Nokian mukaan puhutaan alle 0,3 watin lukemasta.

Jossain näin irrottamiseen yllyttävän laskelman. Sen sanoma oli, että jos kaikki maailman kännykänkäyttäjät noudattaisivat ohjetta, sähköä säästyisi yhden voimalaitoksen verran.

Varmaan, mutta koko maapallon kulutuksessa yksi voimala on paljon pyöristysvirhettä pienempi tekijä. Absoluuttiset luvut eivät ole tärkeitä vaan niiden osuus kokonaisuudesta. On turha edes pohtia, miten vähentää energiankulutusta asiassa, jonka vaikutus on prosentin luokkaa (ja laturin irrottaminen seinästä on vielä paljon tätä pienempi -- kirjoittajan mukaan se vastaa sekunnin autoilua). Sekin aika kannattaisi käyttää lopun 99 prosentin pähkäilyyn, koska siellä panos/tuotos-suhde on paljon parempi.

Kännykän laturin kulutuksella ei ole käytännössä mitään merkitystä. Sen tuoma "säästö" hukkaantuu luultavasti jo yhdessä turhassa puhelussa. Akun pitäminen kunnossa tai Facebook-statuksen päivittäminen vähän harvemmin säästävät sähköä monta kertaa enemmän. Puhumattakaan siitä, että lykkää uuden puhelimen ostoa vaikka kuukaudella. Tällainen ekourotyö vastaa sitä, että koko suku alkaa irrottaa latureitaan seinästä.

Johtopäätös on kiusallisen yksinkertainen: vain isoihin asioihin kannattaa kiinnittää huomiota. Ne ratkaisevat. Pienistä asioista saa hyvän mielen ja puhtaan omatunnon, mutta ekoiluun ne eivät vaikuta mitään.

Suomalaisen arjessa lämmitys ja liikkuminen ovat ylivoimaisia energiankuluttajia. Kaikki huomio kannattaa kiinnittää näihin kahteen tekijään. Palataan kännykkälatureihin vasta, kun niistä on nipistetty edes 90 prosenttia pois.