Pitäisikö ministerin käyttää Facebookia?

MTV3:n uutiset kertoivat eilen poliitikkojen suhteesta sosiaaliseen mediaan. Vajaalla puolella ministereistä on Facebookissa oma profiili, lisäksi avustaja tai tukiryhmä on väsännyt muutamalle sivut ao. palveluun.

Uutisissa haastateltu yliopiston tutkija suositteli ministereille perehtymistä sosiaaliseen mediaan, jotta nämä saisivat paremmin yhteyden kansaan, sekä voidakseen käyttää FB:tä seuraavissa vaaleissa.

Jälkimmäisestä on helppo olla samaa mieltä. Seuraavissa vaaleissa lehtimainosten rahoittajia syynätään erityisen tarkkaan, ja tukirahat voivat olla muutenkin tiukassa. Nettimedia on edullinen ja toimiva kanava, joten sitä kannattaa käyttää hyödyksi.

Muutoin ajatus ministereistä Facebookissa on arveluttava. Pitäisikö ministerien tosiaan seurata Twitterin viserryksiä, päivittää statustaan Facebookiin tai lähettää videoita YouTubeen? Tuskinpa vain.

Näiden kanavien tunteminen on toki hyödyksi, koska ne kuuluvat kansalaistenkin arkeen. Mutta ministerin aika on turhan kallista Facebookissa surffailuun. En liioin usko, että ministeri saisi sosiaalisesta mediasta paremman kuvan kansan ajatuksista. Pikemminkin päinvastoin: uudessa mediassa on eniten äänessä pieni etujoukko, joka saa mielipiteensä muutenkin kuuluviin.

Kansanedustaja on nimensä mukaisesti edustamassa kansaa. Hän on myös kansan valitsema. Ministerin pesti on nähdäkseni luottamustoimi, johon kansalaiset eivät voi vaikuttaa. Siksi ministerin pitää kuunnella oman puolueen kansanedustajia ja käyttää omaa maalaisjärkeään.

Onneksi uutisessa haastateltu kuntaministeri Mari Kiviniemi ei lähtenyt hypeen mukaan vaan piti jalat maassa. Hän kertoi, että 25-30 % Facebook-asioinnista liittyy työhön. Virallisia asioita varten ministerillä on muita kanavia.

Niin pitää ollakin. Kaikilta näyttää unohtuvan se, ettei sosiaalisessa mediassa eikä etenkään Facebookissa ole tietoturvaa. Facebook ei ole mikään yleishyödyllinen yhteisö vaan amerikkalainen liikeyritys. Facebook on bisnestä, eikä sen takana olevaa yritystä sido suomalainen viestintäsalaisuus eivätkä EU:n tietosuojalait. Facebook voi tehdä saamillaan tiedoilla mitä tahansa. Eikä se edes mitenkään peittele asiaa, vaan kertoo käytännöstä avoimesti käyttäjäsopimuksessaan (jota tuskin kukaan edes lukee).

Toivon totisesti, ettei yksikään ministeri - eikä edes kansanedustaja - hoida mitään kahvittelukutsuja tärkeämpiä työasioita sosiaalisen median kautta! Kuntaministerin hallinnonalalla ei ehkä ole amerikkalaisia kiinnostavia salaisuuksia, mutta puolustusministerin, ulkoministerin tai kauppa- ja teollisuusministerin taatusti on. Ministerien Facebook-sähköposti ja henkilökohtaiset kontaktit kiinnostaisivat varmasti myös amerikkalaisia.

Urkkijan ei tarvitse olla Facebook itse. Sosiaalisen median palveluissa tiedot ovat pelkän salasanan takana. Salasanan voi arvata tai se voi vuotaa eri tavoin. Silloin ministerin postit päätyvät julkisuuteen kaikkien luettavaksi. On vain ajan kysymys, milloin Suomessa tapahtuu ensimmäinen merkittävä tähän liittyvä tietovuoto.

Joulun jälkeen hävettää

Aina joulun jälkeen hävettää. Roskalaatikot pullistelevat lahjapapereita ja pakkausjätettä. Lapset ovat saaneet barbeja ja transformereita, joiden osat on kiristetty paikoilleen rautalangoilla. Työ on tehty Kiinassa ja Vietnamissa lapsityövoimalla. Näillä lapsilla ei ole mitään asiaa leluhin, joita he kokoavat länsimaisten lasten joululahjoiksi.

Niiden tuoma ilo on lyhytaikainen. Nyt, kun joulusta on jo neljä päivää, lapset ovat ehtineet jo kyllästyä suurimpaan osaan lahjoista ja miettivät, mitä toivoa ensi jouluksi. Osa leluista on ehtinyt jo hajota, ensimmäiset kannettu roskiin pakkauslaatikoiden seuraksi. Lahjat muuttuvat jätteeksi ennätysvauhtia. Joulu on vuoden pahin ympäristökuormitus.

Vaikea uskoa, että joulu on myös länsimaisen kristinuskon tärkein juhla. Muiden uskontokuntien edustajat katsovat meitä luultavasti hämmentyneenä ja halveksien. Enkä yhtään ihmettele.

Aikuisilla on omat lelunsa. Tämän joulun todellinen turhake on sähköllä toimiva tuikkukynttilä:



Sähkö tuottaa valon, joka näyttää välkkyvän liekin lailla. "Kynttilä" on tietenkin turvallinen, koska siinä ei ole oikeaa tulta, ja vaivatonkin, koska sitä ei tarvitse sytyttää eikä sammuttaa. Riittää, kun kääntää virtakytkintä laitteen pohjassa. Sähköinen kynttilä on hyvin linjassa muun joulun kanssa. Joulu toimii sähköllä.

Valitettavasti tuikut toimivat litium-paristoilla ja siksi kynttilän pohjassa on pieni symboli, joka varoittaa heittämästä tuikkuja muiden roskien sekaan. Paristo on ongelmajätettä ja pitäisi viedä kierrätykseen, ei luontoon. Mutta juuri sinne sähkötuikut päätyvät, sillä harva viitsii edes tutkia kynttilöiden pohjaa saati noudattaa ohjeita.

Tule joulu kultainen... no, onneksi siihen on taas vuosi aikaa.

Blogialusta juoruaa ip-osoitteesi

Monelle tulee yllätyksenä tieto siitä, että blogikirjoitusten kommentointi voi paljastaa ip-osoitteen ja sitä kautta henkilöllisyyden.

Ei huolta, Blogger ei kuulu tähän joukkoon, joten en näe anonyymien kommentoijien osoitteita. Mutta esimerkiksi monet lehtien käyttämät blogialustat kertovat kommentoijan ip-osoitteen alkuperäisen blogimerkinnän kirjoittajalle. Kommentoija luulee jättävänsä palautteen anonyyminä, mutta todellisuus on jotain muuta.

On selvää, että ip-osoite tallennetaan ylläpitoa varten. Sen on voitava selvittää, mistä osoitteesta esimerkiksi häirikköviestit tai spam-mainokset tulevat. Mutta miksi tieto pitää näyttää bloggaajalle - joka pahimmassa tapauksessa saattaa vielä julkaista sen omassa vastauksessaan kaikkien tietoon?

Asia on jossain määrin tulkinnanvarainen. Blogikommentointi ei ole samalla tavalla luottamuksellista viestintää kuin esimerkiksi sähköpostin lähttäminen, joka on ilman muuta viestintäsalaisuuden piirissä. Sähköisen viestinnän tietosuojalaki määrittelee kuitenkin myös surffauksesta kertyvät tiedot luottamuksellisiksi. Silloin on kyseenalaista, miksi niiden pitäisi näkyä kirjoittajalle - ja tiedon julkistaminen lupaa kysymättä on mielestäni lain vastaista.

Ip-osoite ei suoraan kerro käyttäjän henkilöllisyyttä, mutta tapauksesta riippuen siitä voi päätellä hyvinkin paljon. Esimerkiksi tämä blogipostaus on tehty yritykseni ip-osoitteesta, joten sen kirjoittajan henkilöllisyyttä ei ole vaikea arvata. Usein on jo riittävän kiusallista, että esimerkiksi yrityksen tuotteita tai palveluita kommentoidaan yritykselle kuuluvasta ip-osoitteesta. Lisäksi nimimerkkejä voi paljastaa yhdistämällä eri paikoista kerättyjä ip-osoitteita.

Olisi vähintäänkin kohtuullista, että ip-osoitteen paljastavat blogijärjestelmät kertoisivat asiasta kirjoittajille. Ja kirjoittajien on syytä pitää mielessä, että netin anonymiteetti on usein vain näennäistä. Jälkiä jää aina.

Sähköisten joulukorttien aika

Joulun alla yrityksillä on tapana muistaa toisiaan joulukortteja lähettämällä. Tänä jouluna kortteja on tullut vain muutama, sillä valtaosa yrityksistä näyttää siirtyneen sähköpostin käyttöön. Joulutervehdys sisältää jouluisen valokuvan, korulauseita ja usein vielä maininnan tyyliin (poimittu 15 minuuttia sitten tulleesta kortista):

Lahjoitimme tämän vuoden joulukorttirahat tukemaan Unicefin toimintaa -
- This year we are supporting Unicef with our Christmas card budget

Perinteisiä kortteja säilytettiin yrityksen aulassa tai toimitusjohtajan pöydällä seuraavan vuoden alkuun asti, ja sitten ne heitettiin paperinkeräykseen. Uusi tapa on ekologisempi ja kaikin puolin käytännöllisempi. Ajatus siitä, että yritykset muistaisivat toisiaan jouluna, on muutoinkin keinotekoinen. Ihmiset muistavat, eivät yritykset. Jos kortteihin ja postimaksuihin ennen kulutettu raha menee nyt hyväntekeväisyyteen, aina parempi.

Todennäköisesti myös ihmisten toisilleen lähettämien joulukorttien määrä on tänä vuonna laskussa. Niissäkin sähköposti valtaa alaa. Postin jouluruuhka jää tietoyhteiskunnan myötä historiaan. Vain pakettiosastolla riittää jatkossa säpinää.

On helppo ymmärtää, miksi Posti halusi ajoissa vaihtaa nimensä Itellaksi. Suomalaisempi vaihtoehto olisi ollut Pakettila.

Teloitusvideoista ehdollista vankeutta

Viime viikolla kolmikymppinen mies tuomittiin 40 päivän ehdolliseen vankeuteen hänen pidettyään www-sivullaan islamistien ääriryhmien teloitusvideoita. Mies itse kiisti syyllistyneensä mihinkään rikokseen ja sanoi halunneensa kyseenalaistaa videoilla valtioiden ja terroristien käyttämää väkivaltaa.

Olen yleensä nettivapauden kannalla, mutta silti jossain kulkee raja. Tässä tapauksessa tuo raja ylittyi. Vetoaminen sananvapauteen ei toimi. Ei sananvapautta ole siksi laadittu, että sen nimissä voisi levittää mitä tahansa.

Joidenkin verkkokeskustelijoiden mielestä tuomiolla haluttiin estää totuuden kertomista äärimuslimeista ja täten vaientaa kriittistä keskustelua. Mutta ei se näin mene. Teloituksista saa kertoa, mutta niitä ei tarvitse näyttää. Näyttäminen rikkoo Suomen lakeja. Kertomisen kieltäminen rikkoisi todennäköisesti sananvapautta.

Tuomio ei tullut herjauksesta eikä kunnianloukkauksesta vaan väkivaltakuvauksen levittämisestä. Television uutisvideoissakin esiintyy väkivaltaa, mutta Suomessa pahimmat kohdat jätetään näyttämättä. Espanjan televisiossa ei olla yhtä tarkkoja - keväällä osui silmiini ihmisen ampuminen Lähi-idässä. Vaikka kyse oli uutisesta, sen katsominen tuntui pahalta, eikä ollut mitenkään tarpeen asian kertomiseksi. Pari vuotta sitten netissä levisi Saddam Husseinin hirttämisestä kuvattu kännykkävideo. Netin uutissivustot aina CNN:ää myöten näyttivät siitä vain alun.

Tv-kanavat ainakin yrittävät porrastaa ohjelmiaan niin, että alle 15-vuotiailta kiellettyjä ohjelmia esitetään vasta klo 21 jälkeen ja K-18-ohjelmat säästetään alkamaan aikaisintaan klo 23. Nettilevityksessä ongelmana on, ettei jakelija kontrolloi mitenkään esitysaikaa eikä yleisöä. Ja tuskin www-sivun pitäjällä on edes julkisen esittämisen edellyttämää lupaa tekijöiltä.

Jos joku erityisesti haluaa, hän löytää samat videot ulkomailta. Sille Suomen lainsäädäntö ei voi mitään - eikä tarvitsekaan voida. Meillä on omat lakimme ja arvomme, muilla omansa.

Tekijänoikeudet ovat kova pala

Tekijänoikeusjärjestelmä kaipaisi kipeästi uudistamista, mutta aihe on niin herkkä, että siihen puuttuminen on lähes poliittinen itsemurha. Tämä kävi selväksi eilen, kun kulttuuriministeri veti pois epäsuositun lakiesityksen työsuhdetekijänoikeuden muuttamisesta. Työsuhdeolettama säilyy jatkossakin vain ohjelmoijien tekijänoikeuden kummajaisena.

"Taideväki voitti taiston oikeuksistaan" hehkuttaa Hesari. Laki lähti kuitenkin yritysten tarpeista selkeyttää nykyistä tilannetta, jossa esimerkiksi yrityksen työntekijä laatii Powerpoint-esityksen. Nykyisen lain mukaan hänelle syntyy tekijänoikeus esitykseensä, ellei toisin ole sovittu. Jos hän vaihtaa työpaikkaa, hän voi ottaa esityksen mukaansa ja kieltää työantajaa esittämästä "teosta" toisille asiakkaille.

Toinen esimerkki: työntekijä saa tehtäväksi ottaa kuvan rakennuksesta yrityksen www-sivulle tai vuosikirjaan. Naks - homma on hoidettu noin 1/250 sekunnissa. Nykyisen lain mukaan työntekijällä on tekijänoikeus ottamaansa kuvaan.

Esimerkit kertovat omaa kieltään siitä, miten vanhentunut nykyinen tekijänoikeuden käsite on. Se on peräisin ajalta, jolloin luovan työn kynnys oli korkealla ja vaati poikkeuksellista lahjakkuutta - ja suoranaista työtä. Vanha periaate on yhä voimassa, vaikka maailma on ratkaisevasti muuttunut: useimmat meistä tuottavat jonkinlaista sisältöä päivittäin.

Esimerkiksi juuri nyt kaikkien huulilla oleva sosiaalinen media on yhtä jatkuvaa sisältötuotantoa. Tämä ei ole lainkaan sitä, mitä tekijänoikeudella alunperin tarkoitettiin. Siksi lakeja pitäisi todellakin uudistaa. Mutta se näyttää aivan mahdottomalta. Kukaan ei halua ärsyttää taiteilijoita.

Nyt kaatunut laki koki julkisuudessa Lex Nokian kohtalon. Molemmat alkoivat elää nettikeskusteluissa omaa elämäänsä, jolla ei ollut enää paljoakaan tekemistä alkuperäisen tekstin kanssa. Netti on oiva väline tiedon, mutta vielä parempi huhun ja hysterian levittämiseen. Tällainen kehitys on huolestuttavaa tulevaisuuden tietoyhteiskunnan kannalta.

Tekijänoikeuteen ei nyt uskallettu koskea joten turha kai odottaa, että sitä uskallettaisiin jatkossakaan. Tyytymättömyys kanavoituu piraattipuolueen kannatukseksi.

Mikä tässä digi-tv:n kuvassa on vikana?

Tietokoneen näytöltä asia on helppo havaita: Will & Gracen kuvasuhde on väärin. Kuvaa on venytetty vaakasuunnassa, mikä tekee esimerkiksi ihmisistä luonnottoman lihavia.

Suomalainen digi-tv käyttää 16:9 kuvasuhdetta (ns. laajakuva eli widescreen) ja kaikki uudet ohjelmat kuvataan siihen formaattiin. Mainokset ja vanhat tv-ohjelmat käyttävät putkitelevisioiden 4:3 kuvasuhdetta, joka on paljon kapeampi. Oikeasti kuvan pitäisi siis näyttää tältä:



Televisiovalmistajilla on kuitenkin ongelma: miten esittää kapea 4:3 ohjelma leveällä 16:9 ruudulla? Oikeaoppinen tapa olisi keskittää kuva näytölle ja jättää reunoihin joko harmaat tai mustat palkit, siis näin:



Nyt katsoja kuitenkin luulisi, että televisio on rikki, ja soittaisi huoltoon. Olen juuri ostanut leveän kuvaruudun, miksi siis ohjelmat edelleen näkyvät kapeina? Miten rumat mustat palkit saa pois?

Tv-valmistajien pitää huijata, jotta katsojat olisivat tyytyväisiä. Useimmat taulutelevisiot levittävät 4:3 kuvan automaattisesti koko näytölle. Mallista riippuen kuvasta saatetaan nipistää myös pieni pala ala- ja yläreunasta, jolloin vaikutus ei ole yhtä selvä kuin tämän sivun esimerkeissä. Kuva suurenee, mutta katsoja pysyy tyytyväisenä lievästä vääristymästä huolimatta. Pääasia, ettei siinä ole inhottavia reunoja.

Kapean kuvasuhteen ohjelmia on yllättävän paljon. Esimerkiksi eilen illalla Nelosella esitettiin Sinkkuelämän viidennen tuotantokauden jaksoja, jotka ovat jostain 2000-luvun alussa. Ne on takuuvarmasti kuvattu 16:9 suhteella, ehkä jopa teräväpiirtona. Kuitenkin Nelonen esitti sarjasta kapean 4:3 version. Muutama vuosi sitten jopa 1990-luvun Bond-elokuva näytettiin Maikkarilla 4:3 versiona. Sitä ei kertakaikkiaan voinut katsoa.

Yle esittää kapean kuvasuhteen ohjelmia vain silloin, kun alkuperäinen materiaali on todella 4:3-suhteessa. Kaupallisilla kanavilla - ja varsinkin Jim, SubTV, Viisi ym. halpiskanavilla - uudetkin ohjelmat saattavat olla kapealla suhteella. Valtaosa katsojista ei sitä huomaa, koska kuvaa levitetään keinotekoisesti. Voi olla, että 4:3 versiot ovat halvempia, tai sitten asiaa ei ole pidetty tärkeänä. Eihän Suomen digi-tv:ssä toimi vielä tilaäänetkään. Suomeen voi huoletta ostaa kakkosluokan tavaraa, katsojat eivät sitä huomaa.

Me katsojat, jotka haluaisimme pitää kuvan oikean muotoisena ja katsoa mustia reunoja silloin kun alkuperäinen materiaali on tehty kapeaan 4:3 formaattiin, olemme hankalassa tilanteessa. Monissa televisioissa kuvasuhteen pitäminen oikeana on tehty luvattoman vaikeaksi.

Oma pari vuotta vanha Panasonic 42" plasma säilyttää kuvasuhteen vain, kun asetukseksi valitaan 4:3. Silloin 4:3 ohjelmat näkyvät mustilla reunoilla ja 16:9 ohjelmat täyttävät koko näytön. Perfect. Vaihtoehto auto aspect, jota voisi luulla oikeaksi, ei toimi vaan levittää kaiken 16:9 suhteeseen. Lisäksi on vielä vaihtoehto 16:9 (ei hajuakaan, mitä sen pitäisi tehdä, käyttöohje on hukassa) sekä Zoom1, Zoom2 ja Zoom3, jotka suurentavat kuvaa entisestään ja näyttävät kamalilta surkealla SD-tarkkuudella.

Menikö vaikeaksi? Loppuhuipennus on vielä tulossa.

Joskus myös 16:9 ohjelmia lähetetään 4:3 koossa, jolloin koko ongelma kääntyy päälaelleen. Nyt kuvan ylä- ja alareunaan jäävät mustat palkit. Kyseessä ei ole television asennusvirhe, sillä kanavalogo ja mahdolliset tekstitykset näkyvät oikeilla paikoillaan, osittain mustien vaakapalkkien päällä.

Kuva näkyy siis suunnilleen tällaisena:



Nyt niille zoom-vaihtoehdoille voisi olla käyttöä... Vielä parempi olisi, jos tv-yhtiö lähettäisi 16:9 ohjelman 16:9 formaatissa eikä pakottaisi sitä 4:3-tilaan.

Television kuvasuhteissa on vain kaksi vaihtoehtoa. Miten ihmeessä asiasta on saatu keitettyä tällainen sotku?

Kaikesta päätellen saamme odottaa tilaäänten (5.1) tuloa digi-tv:hen vielä pitkään...

Mobiilipankin tietoturvauhka

Mobiilivarmenne tuo verkkopankin kännykkään. Jatkossa ei enää tarvita kertakäyttöisten tunnuslukujen listaa, sillä rahansiirrot voi tehdä matkapuhelimella ja kuitata pin-koodilla. Koodi varmistaa, että kännykkätodennus on luotettava ja rahasiirto varmasti oikean ihmisen tekemä. Kuulostaa hyvältä.

Mutta mutta... tähän kaikkeen sisältyy myös uusi riski. Tähän asti ryöstäjät ovat voineet kaapata ihmisen ja pakottaa hänet tyhjentämään tilinsä pankkiautomaatilla. Temppu on kuitenkin hankala toteuttaa, sillä uhri pitää kuljettaa automaatille ja sen valvontakamera luultavasti tallentaa kuvan rosvoista.

Mobiilipankissa kaikki on paljon helpompaa. Tili voidaan tyhjentää millä tahansa syrjäkujalla kenenkään näkemättä. Turha vedota siihen, ettei tunnuslukuja satu olemaan mukana - pin-koodi on aina sama, joten lukuja ei tarvita. Helppous on käyttäjän oma etu, mutta rikollisten käsissä helppous kääntyy alkuperäistä tarkoitustaan vastaan. Periaatteessa uhrin koko varallisuus on vain kännykän pin-koodin päässä.

Kännykästä ei tietenkään saa rahaa, mutta mobiilipankin kautta rahat on helppo siirtää rosvojen tilille, jonka apuri tietenkin tyhjentää välittömästi. Phishing-huijaukset käyttävät samaa tekniikkaa.

Pakotetun tilisiirron riskiä voi pienentää asettamalla omalle tilille riittävän alhaisen siirtorajoituksen, mutta jos se on kovin alhainen, koko mobiilipankin ajatus vesittyy.

Mobiilivarmenne on taas yksi esimerkki hienosta tekniikasta, joka saattaa käytännössä johtaa ojasta allikkoon.

Ihminen on sitä, mitä hän syö - sika

Otsikko on vanhasta Juicen joululaulusta. Sanat tulivat mieleen sikaloiden valokuvia katsellessa. Terveisiä sikalasta, todellakin.

Moni ei haluaisi uskoa, että kituvat ja ulosteissaan makaavat siat on kuvattu suomalaisilta tiloilta. Haluamme uskoa, että tällaista tapahtuu vain ulkomailla, missä eläinten hyvinvoinnista ei välitetä. Suorastaan käsittämätöntä on se, etteivät viranomaiset tunnu tekevän asialle mitään, vaikka ovat hyvin tietoisia asioista.

Helsingin Sanomien keskustelupalstalla oli hyytäviä kirjoituksia, joissa sikaloilla lomittajina työskennelleet kertoivat nähneensä vielä paljon pahempaakin, ja eläinlääkärien hyväksyneen kaiken. Sikojen olot ovat kerrassaan... sikamaiset.

Nimimerkki Erkki (liekö sama sikatilallinen Erkki P. joka oli armeijassa samassa tuvassa?) katsoi asiaa toisesta näkökulmasta. Otsikolla "Eläimiä, ei ihmisiä" hän kirjoitti näin:

Herätkää ihmiset, ne on vain eläimiä. Ei tämä ole mikään maailmanloppu. Sattuu ja tapahtuu sitä meidänkin tilalla ja joskus asioita jää huomaamatta, mutta kaiken kaikkiaan asiat hoidetaan ihan hyvin. Tämä on taas sitä kaupunkilaisten turhaa vauhkoamista. Onneksi maatalousministeri on ollut mukana sikataloudessa itsekin eikä lähde mukaan tähän hössötykseen.

Ne on vain eläimiä. Niinpä. Tosin siat ovat eläinten joukossa niitä kaikkein älykkäimpiä, lehtiuutisen mukaan jopa kolmivuotiaan lapsen tasolla.

Mutta eläimiä kuitenkin. Onko siis vika meissä cityvihertävissä kaupunkilaisissa, jotka olemme erkaantuneet liian kauaksi alkuperäisestä lihatuotannosta ja luonnosta ylipäätänsä?

Ei. Aikojen kuluessa ihmiskunta on kehittynyt ja sen myötä käsitys oikeasta ja väärästä muuttunut. Esimerkiksi orjuus ja siirtomaavalta olivat runsas sata vuotta sitten yleisesti hyväksyttyjä. Eivät ole enää. Siksi myöskään eläinten kärsimystä ei voida hyväksyä vain sen vuoksi, että niin on ollut ennenkin.

Emme me kaupunkilaisetkaan ihan syyttömiä ole. Vaadimme ruuan hintaa alas ja kaupassa valitsemme mieluummin halpaa, ulkomaista lihaa. Kaiken on oltava mahdollisimman tehokasta, jotta tulos kelpaisi kuluttajille. Tehokkuusvaatimus ei ole ainoa syy eläinten huonoon kohteluun, mutta ei se ainakaan helpota asiaa.

Eläinten kohtelu kiinnostaa meitä vain silloin, kun kyse on Suomesta. On varmaa, etteivät ulkomaiset halvat lihantuottajat välitä eläimistä senkään vertaa kuin suomalaiset. Mutta se ei meitä haittaa, kunhan vain liha on tiskillä halpaa.

Jos kinkku maistuu tänä vuonna suussa pahalta, lienee syytä katsoa myös peiliin.

Lisäys 19.12.2009: Uutisten mukaan Katalonia suunnittelee härkätaistelujen kieltämistä. Aiemmin vastaavan päätöksen on tehnyt Kanarian Saaret ja ilmeisesti myös Barcelona, vaikkei sitä uutisessa mainitakaan. Härkätaistelujen kieltäminen ei varmasti ole helppo päätös espanjalaisille, joille kyse on pitkästä perinteestä ja matkailuhoukuttimesta. Mutta ajat muuttuvat Espanjassakin. Julma viihde herättää tämän päivän maailmassa yhä enemmän paheksuntaa.

Sosiaalinen media ylikierroksilla?

"Moderni johtaja osaa ladata videoita YouTubeen". "Jutta Urpilainen päivitti Facebookia vessassa". Sosiaalisen median aamupäivätilaisuus kerää 500 osallistujaa, tulijoita olisi paljon enemmänkin, mutta tila on täynnä.

Tuntuuko kenestäkään siltä, että aihe on ylikuumentunut? Minusta ainakin. Sosiaalisen median pitäisi olla keino, ei päämäärä eikä itsetarkoitus. Johtajan ei todellakaan tarvitse osata ladata videoita YouTubeen, vaan hoitaa työtään.

IT-maailma tarvitsee elääkseen trendejä ja hypejä. Pari vuotta sitten kaikki puhuivat Web 2.0:sta, joka on jo täysin passé. Nyt kaikki vannovat sosiaalisen median nimiin. Mikä mahtaa olla in ensi vuonna?

Sosiaalinen media on kiehtova termi jo senkin vuoksi, että media on aina sosiaalista. Muutoinhan kyseessä on tallennusmedia. Vai onko joku nähnyt joskus termin "epäsosiaalinen media"?

Käytännössä sosiaalinen media tarkoittaa vuorovaikutteisia web-palveluita, joissa jokainen voi viestiä toisten kanssa. Voisiko tämän rinnastaa sähköpostiin? Sosiaalinen media tekee www-sisällölle saman mitä sähköposti teki tekstille.

Muistamme miten siinä kävi. Vielä 1990-luvun puolivälissä kaikki olivat innoissaan, koska sähköpostin ansiosta vuorovaikutus tuli niin helpoksi. Organisaatioiden rajojen piti hävitä kokonaan, kun työntekijät voivat viestiä suoraan johdon kanssa ja ohittaa keinotekoiset rajat. Ja toimihan se - jonkin aikaa. Minäkin sain sähköpostiini vastauksen ministeriltä vajaassa tunnissa.

Mutta visio rajattomasta viestinnästä on lopulta mahdoton. Kun kaikki alkavat lähettää sähköpostia kaikille, mikään viesti ei enää mene perille. Tänään ihmiset vaikeroivat sähköpostivuoren alla, joka estää tehokasta työntekoa. Roskaposti on tehnyt sähköpostista viemärin, B-luokan kanavan, jolle etsitään korvaajaa verkostopalveluista ja sosiaalisesta mediasta.

Tämän syksyn kuumin trendi on ollut sosiaalinen media yrityskäytössä. Jokainen yritys kartoittaa nyt tapoja, joilla se voisi hyödyntää uutta tekniikkaa. Yksinkertainen mutta tehokas keino on seurata, mitä käyttäjät puhuvat tuotteista ja palveluista netissä. Mutta kuinka todellista tällainen seuranta on? Kuinka todellisen kuvan antavat ne muutamat nettiaktiivit, jotka suureen ääneen valittavat kaikilla kanavilla huonosta asiakaspalvelusta ja tuotteiden aiheuttamista pettymyksistä? Onko vaara, että luottamalla liiaksi sosiaalisen median viidakkorumpuun johto saa entistä huonomman kuvan yrityksensä ja tuotteidensa imagosta? Julkisuus on sattumanvaraista, sillä mikä tahansa yksittäinen kokemus voi kasvaa sosiaalisen median myötä lumipalloksi.

Hypeen kuuluu, että modernin yrityksen pitäisi olla mukana Facebookissa, Twitterissä ja muissa uusissa kanavissa. Onhan se hienoa, että yrityksen oma FB-ryhmään saa 500 fania, mutta entä sitten? Pelkkä fanitus FB:ssä ei vielä takaa minkäänlaista sitoutumista eikä edes todellista kiinnostusta yhtiötä kohtaan.

Vielä kummallisempi on Twitter. En ole vielä nähnyt Suomessa ensimmäistäkään yritystä, joka käyttäisi Twitteriä johonkin järkevään. Lehdet tviittaavat uutisotsikoita (jotka saisi hallitummin RSS-feedeinä) ja työntekijät aforismeja, mutta kuka keksisi jotain hyödyllisempää? Anyone? Twitter silppuaa ajatukset ja tiedot pieniksi, muutaman lauseen viesteiksi, mikä ei ainakaan edistä suomenkieltä saati ymmärrystä.

Sosiaalisesta mediasta puhuvien kalvot ovat lähes aina täynnä yksittäisiä sanoja, palveluiden logoja ja abstrakteja valokuvia - mielellään vielä sikin sokin, luovaan kaaokseen heiteltynä. Aivan kuin kalvojen ulkonäkö kuvaisi sitä hajaannusta ja epätietoisuutta, jota puhujat eivät uskalla ääneen sanoa. Mahtaako tästä tulla mitään? Missä tässä on pihvi? Vai onko sitä edes? Pitäisikö tätä ymmärtää, vai riittääkö vain grafiikka? Sosiaalisen median Powerpoint-esitykset ovat kuin performansseja. Niistä ei saa mitään irti lukemalla kalvoja nettisivulta.

Ennen web 2.0:aa kaikki puhuivat blogeista, joita yritysten neuvottiin perustamaan. Kuinka moni perusti? Kuinka moni keksi oikeasti jotain blogattavaa asiakkaille? Kuinka monta yrityksen blogia itse seuraat? Yritysten sisäiset blogit ovat eri asia, mutta ne ovatkin osa vanhaa kunnon intranettiä.

Jos noudattaisin parin viime viikon aikana kuulemiani ohjeita, minun pitäisi koko ajan ladata videoita YouTubeen, päivittää ja kommentoida Facebookia, osallistua Social Media in Business -Linked-in-ryhmän keskusteluihin, seurata yritysten FB-sivuja, tviitata, blogata, secondlifeta... hyvänen aika, missä vaiheessa ehtisin tehdä töitä?

Herää epäilys, että sosiaalisen median suosio on ainakin osittain seurausta talouslamasta. Ihmisillä on aikaa seikkailla uusissa palveluissa, koska töissä on hiljaista - tai sitten asialla ovat työttömät, jotka etsivät hyötyä verkostoista ja kontakteja entisiin työkavereihinsa. Mitenkään väheksymättä sen hyödyllisyyttä.

Nyt pistän itse sosiaalisen mediani kiinni ja alan tehdä töitä.

Jos talvisota syttyisi nyt...

Seitsemänkymmentä vuotta sitten talvisodan ensimmäinen viikko oli takana. Näin Suomen itsenäisyyspäivänä on sopiva hetki pohtia aihetta.

Entä jos sota syttyisi tänään? Miten nyky-Suomi varustautuisi sotaan? Miten naiset, jotka luulivat armeijan käymisen olevan vain trendikästä ulkoilua, suhtautuisivat liikekannallepanoon? Entä tietokonepeleissä kouliintuneet ja pitkissä palavereissa kahvin juomiseen tottuneet nuoret miehet? Ase käteen ja rintamalle, valmiina kaatumaan maansa puolesta?

Mitä, apua! Entä talveksi varattu Thaimaan-loma, pitääkö se perua? Saako siitä rahat takaisin? Entä mitä tapahtuu mun leasing-autolle? Toimiiko rintamalla kännykkä ja netti? Saako siellä käyttää Facebookia? Ja kuka nauhoittaa tv-ohjelmat poissaollessani? Mun on ihan pakko nähdä 24 ja Täydelliset naiset.

Luultavasti tämä sukupolvi olisi aivan hukassa, jos se joutuisi isovanhempiensa saappaisiin - niin paljon suomalainen yhteiskunta on 70 vuodessa muuttunut. Olemme tottuneet arkipäivän mukavuuksiin. Pieni jonotus rokotukseen tai kaupan hyllyltä puuttuva lempijugurtti riittää pilaamaan päivän. Jos kaikki ei toimi kuin rasvattu, jostain pitää löytää syyllinen.

Entä työmme? Istumme palavereissa, teemme Powerpointteja ja naputtelemme tietokonetta. Kaikki likipitäen hyödyttömiä taitoja, mikäli oikea kriisi alkaa. Kuinka moni meistä osaisi tehdä jotain oikeasti hyödyllistä kotirintamalla?

Spekulointi voi olla turhaa. Ehkä seuraavaa sotaa ei käydä rintamalla, vaan vihollinen lamauttaa yhteiskunnan viestintäyhteydet ja näin pysäyttää koko maan. Länsimainen yhteiskunta on niin haavoittuva, ettei se kestä veden, sähkön tai tietoverkkojen katkoksia. Ehkä cybersota tekee juoksuhaudat tarpeettomiksi? Ehkä hyökkäjä käyttää viruksia ja palvelunestoja tankkien sijaan? Toivottavasti - silloin meillä on mahdollisuuksia selvitä.

Mutta miksi sitten armeijassa edelleen opetetaan ampumista ja taistelua aivan kuten 70 vuotta sitten?

Junalla ilmastokokoukseen

Maanantaina alkaa Kööpenhaminan ilmastokokous. Lehtitietojen mukaan tilaisuuteen lähtee Suomesta perästi 69 hengen virallinen valtuuskunta. Sen lisäksi tulee epälukuinen määrä toimittajia ja vastaavia oheishenkilöitä.

Joku ehdotti lehdessä, että valtuuskunnan pitäisi matkustaa junalla. Niin pitäisi. Olen itsekin joskus matkustanut junalla Helsingistä Kööpenhaminaan - joskaan yöjuna Tukholmasta Kööpenhaminaan ei ollut erityisen miellyttävä kokemus. Junat harvoin ovat.

Mistähän syystä ilmastokonferenssit järjestetään mahdollisimman kaukaisissa paikoissa? Kiotossa, Balilla ja ensi vuonna Mexicossa. Tämän vuoden Kööpenhamina erottuu pahasti joukosta. Osallistujat tulevat ympäri maailman, mutta silti olisi järkevää valita paikka, johon joko osallistujien enemmistöllä tai suurimmilla saastuttajilla on lyhin matka.

Paikan valinnalla olisi lähinnä symbolinen merkitys. Se osoittaisi siitä, että konferenssiin matkustavat virkamiehet oikeasti välittävät asiasta. Ja ihan oikeasti hei: onko Suomesta syytä lähettää paikalle 69 henkilöä, vaikka konferenssi onkin lähellä? Miksei koko konferenssia järjestetä videoneuvotteluna?

Juuri tämä on ilmastopolitiikan ongelma. Kaikki puhuvat, mutta kukaan ei ole valmis näyttämään itse esimerkkiä. Miten he sitten odottavat kansan tottelevan?

Hiilijalanjäljen kannalta lienee aivan sama, matkustaako suomalainen valtuuskunta Kööpenhaminaan laivalla ja junalla, vai tekeekö se parin tunnin lennon. Jälkimmäinen voi olla jopa parempi vaihtoehto ympäristön kannalta.

Kyse on esimerkistä.