Sananvapauden vallankumous syö lapsiaan

Helsingissä on osoitettu mieltä nettivihaa vastaan. Aiemmin mieltä on osoitettu lähinnä sananvapauden puolesta ja nettirajoitusten torjumiseksi; sellaisella marsilla olen ollut itsekin. Mutta ilmeisesti jokin rajapyykki ohitettiin tänään.

Keskustelu maahanmuuton ongelmista leimahti netissä joitakin vuosia sitten. Avoin keskustelu olikin tarpeen, sillä aihe oli vaiettu perinteisessä mediassa lähes kuoliaaksi. Kritiikki oli tervetullutta ja se herätti myös poliitikot, mikä puolestaan johti lainsäädännön sekä käytäntöjen muuttamiseen.

Kun sananvapaus oli näin tehnyt tehtävänsä ja paineet purettu, keskustelun olisi pitänyt rauhoittua. Mutta niin ei näytä käyneen. Päinvastoin, pieni aktiivien joukko on muuttanut maahanmuuttokeskustelun asiattomaksi ja ottanut maalitaulukseen alan päättäjät ja asiantuntijat.

Ne, jotka omaan sananvapauteensa vetoamalla saivat mielipiteensä julki, haluavat nyt uhkailemalla rajoittaa muiden sananvapautta. Kuten usein ennenkin, vallankumous on syömässä lapsiaan.

Nettivihan lietsonnan metodi on ilmeisesti osoittautunut niin tehokkaaksi, että pelottelun ja kiusaamisen kohteeksi ovat äskettäin joutuneet myös ruotsin kielen puolestapuhujat. Mikä mahtaa olla seuraava ryhmä, jonka nimettömyyden taakse piiloutuvat häiriköt valisevat maalitaulukseen?

Olen aina ollut netin avoimuuden ja sananvapauden kannattaja. Nähtyäni, mihin se johtaa, en voi enää olla varma asiasta. Yllyttävätkö nettikeskustelut yhä jyrkempiin sanoihin ja lopulta tekoihin? Eivätkö oman oikeassaolonsa sokeuttamat ihmiset ole valmiita kunnioittamaan muiden sananvapautta ja hyväksymään siihen liittyvää vastuuta? Tuleeko ongelmien ratkaisuun tarkoitetusta keskustelusta itsestään ongelma -- lääke, joka on lopulta pahempi kuin itse tauti?

Ja olivatko viranomaiset sittenkin oikeassa halutessaan rajoittaa netin keskustelualueita sekä vaatiessaan, että jokaisen pitää esiintyä omalla nimellään?

En haluaisi uskoa, että näin on.

Nyt meillä jokaisella on tilaisuus osoittaa, että olemme sananvapauden vallankumouksen arvoisia. Muutoin saatamme menettää sekä netin että sananvapauden.

Bing-bing, sur-rur

Kolme vuotta hyvin palvellut iPhone 4 oli muuttunut hitaaksi, joten päätin resetoida sen asetukset (en tyhjentää sisältöä). Kas näin:

iPhonen asetusten nollaus.

Eipä nollauksesta paljon apua ollut, mutta ainakin se havainnollisti millaiseen maailmaan mobiilitekniikka on meitä viemässä.

Oletusarvojen palauttaminen sai nimittäin puhelimen piipittämään ja surisemaan lähes taukoamatta. Melkein jokainen saapuva viesti tuottaa äänimerkin tai laukaisee värinähälytyksen. Ja kun puhelimeen on ladattu useita sähköpostitilejä, Twitter, Facebook, Whatsapp, Gmail, Skype ja tukku muita sovelluksia, ilmoitukset varastavat jatkuvasti huomion eikä töihin keskittymisestä tule mitään.

Eräs pikantti yksityiskohta on iPhonen tekstiviestihälytys. Ellei viestiä avata riittävän nopeasti, puhelin antaa hetken kuluttua uuden äänimerkin. Olet saanut viestin, avaa se hitto vie! Tarkoitus on hyvä, mutta nykyisessä viestinnän tulvassa tällainen itsepintaisuus on erittäin ärsyttävää.

Onneksi kaikki hälytykset saa kytkettyä pois päältä. Usean päivän työn jälkeen iPhoneni ei enää hälytä turhaan ja antaa tekstiviesteistä vain yhden ilmoituksen. Enää Gmailiin saapuvat viestit -- jotka usein ovat pelkkää mainospostia -- pomppaavat näytölle itsestään, luojan kiitos sentään ilman äänimerkkiä.

Bing! Olet taas saanut (turhaa) sähköpostia.

iPhone ei ole millään muotoa ainoa lajissaan. HTC:n Android-puhelimessa Facebook-sovellus antoi värinähälytyksen jokaisen uuden kommentin tai viestin kohdalla. Microsoftin Windows 8 imaisee kaikkien Facebookin ystävien syntymäajat omaan kalenteriin. Sen jälkeen joka päivä näytölle putkahtaa tukku vieraiden ihmisten syntymäpäiväilmoituksia, jotka pitää kuittailla pois oikeiden muistutusten tieltä.

Mobiilitekniikka elää vielä vanhassa maailmassa, jossa haluttiin mahdollisimman paljon informaatiota. Tai sitten kyse on vain jokaisen valmistajan halusta herättää käyttäjän huomiota juuri omalla sovelluksellaan.

Lopputuloksena on turhan viestinnän ja keskeytysten kakofonia, joka vaatii järeitä toimia. Ota siis puhelin käteesi ja kytke pois kaikki turhat ilmoitukset äänimerkkeineen.

Näin takaat itsellesi edes hetken työrauhan tehdä sitä, mikä oikeasti on tärkeää ja merkittävää.

Tiedottaminen edelleen VR:n heikko kohta

En ole junaihmisiä. Kun nuorena piti lähteä työasioissa Tampereelta palaveriin Helsinkiin, turvauduin VR:n sijaan Finnairiin. Työnantajan maksama päiväraha riitti juuri ja juuri nuorisoalennuksen jälkeen edestakaiseen lentolippuun.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen palannut junan käyttäjäksi. Nykytekniikan ansiosta junamatkailu on paljon aiempaa mukavampaa. Tarjolla on oma pistorasia ja nettiyhteys. Enää ei tarvitse pelätä joutuvansa suljettuun osastoon, jossa on 4+4 penkit toisiaan vastakkain, eikä selkänojaa voi edes kallistaa.

Lipun voi ostaa helposti netistä. Mobiililaitteella osto käy vaikka juuri ennen junaan nousua. Näin paluuaikaa ei tarvitse lyödä lukkoon etukäteen. Mitään ei tarvitse tulostaa paperille, sillä konduktööri tarkistaa lipun suoraan älypuhelimen näytöltä.

Nettikauppa toimii nykyään, mutta ei se vieläkään mikään käytettävyyden riemuvoitto ole.

Mobiililippu toimii, mutta juuri muuta iloa mobiilista ei olekaan.

VR-matkakokemukseni ovat enimmäkseen myönteisiä. Ei ole VR:n syy, jos joku vaunussa kuorsaa niin kovaäänisesti, että koko osasto kärsii (viime lauantaina). Sillekään VR ei voi mitään, että ihmiset puhuvat luottamuksellisia tai intiimejä puheluitaan muista välittämättä (lähes joka matkalla).

Ok, nettiyhteys pätkii ja Dropbox, työkaluista tärkein, on estetty. Yhdellä matkalla pistorasiasta ei tullut sähköä. Mutta toisaalta molemmat ovat ilmaisia lisäpalveluita, joita ei aiemmin ollut lainkaan. Sähköisille palveluille on totisesti käyttöä: suunnilleen joka toinen räplää matkan aikana älypuhelinta, tekee töitä läppärillä tai katselee videoita iPadista.

Oli kesä tai talvi, VR:llä tuntuu olevan ongelmia kaluston kanssa. Eilen Tampereelta lähtevä juna oli tunnin myöhässä, Pendolino 18 minuuttia. Vielä pahemmin oli käynyt illan Bon Jovi -junalle. Kesäilta on kaunis kuin morsian, joten miksi junat myöhästelevät näin pahasti? VR:n tiedotteen mukaan syynä ovat pohjoisen routavaurioiden aiheuttamat nopeusrajoitukset. Tampereen juna voi olla lähtenyt Rovaniemeltä asti, joten pohjoisen ongelmat heijastuvat etelään.

Kesäilta, ja juna myöhässä. Pohjoisen routavauriot hidastavat liikennettä ja tiedotus ontuu.

VR tuntuu hyvin joustavalta. Eilinen myöhästynyt Pendolino pysähtyi ilmeisesti matkustajien vaihtojen vuoksi Toijalassa ja Keravalla, mutta ei lainkaan Hämeenlinnassa. Ja kaksi viikkoa sitten paluu Tampereelta tapahtui vanhalla vaunulla, joka kulki aikatauluun merkityn junan sijaan. Asemalla seissyt virkailija neuvoi vain nousemaan junaan ja unohtamaan paikkaliput. Ravintolavaunua tai syötävää ei ollut tarjolla. Ilmeisesti oikea juna oli silloinkin luvattoman paljon myöhässä ja matkustajat vietiin perille ylimääräisellä kuljetuksella.

Tiedottaminen on edelleen VR:n heikko kohta. Etukäteen nauhoitettuja asemakuulutuksia lukuunottamatta tietoja annetaan vain suomeksi. En siis suosittele ulkomaalaiselle turistille Suomen junien käyttämistä. Lentäkää mieluummin, niin pääsette ainakin oikeaan paikkaan.

Pendolinon katossa olevat monitorit kuvaavat hyvin VR:n tiedotuslinjaa. Eilen niissä näkyi vain tasainen vihreä valo. Joskus olen sentään nähnyt monitorissa pienellä junan nopeuden. Miksi monitorit ovat tyhjän panttina? Lentokoneissa näytetään tv-ohjelmia ja kartta matkan etenemisestä. Eikö saman voisi tehdä junassakin? Tai viestiä tietoja ylimääräisistä pysähdyksistä, myöhästymisen syistä ym. Videokuva veturin nokasta voisi olla suorastaan hypnoottinen, mutta varmasti kiinnostava kokemus.

VR voisi muutenkin ottaa oppia lentoliikenteestä. E-lippua ostaessani minulta kysytään puhelinnumero ja sähköpostiosoite. Jos juna on selvästi myöhässä, miksei siitä lähetetä tiedotetta matkustajalle? Tietäisi olla menemättä turhan aikaisin asemalle. Jos kyse on kustannuksista, sähköposti riittäisi älypuhelinten käyttäjille (ja muitahan ei enää palvellakaan). Se olisi VR:lle ilmaista ja teknisesti helppo järjestää.

Junan sijainnin näkee reaaliajassa sivulta http://www.vr.fi/fi/index/aikataulut/junatkartalla.html, mutta matkustajan pitää olla oma-aloitteinen. VR ei tietoa tai palvelua tyrkytä.

Oma-aloitteisen junamatkustajan pakollinen kaveri: Junat kartalla -sovellus.

Myös liikennetiedotteita kannattaa silmäillä (tosin niissäkään ei mainita mitään eilisen ongelmista, routavaurioista on tiedotettu viimeksi toukokuun 11. päivä):

Tiedotteita löytyy, kunhan osaa itse etsiä ne. 

Kaikesta päätellen VR kuitenkin panostaa mobiilikäyttäjiin. Latasin juuri VR Veturi -mobiilisovelluksen, jolla voi ostaa lippuja älypuhelimesta. Ainoa maksutapa näyttää olevan luottokortti, jonka numeroa ei voi edes tallentaa, vaan se pitää kirjoittaa joka kerta uudelleen.

Henkilökohtaiset myöhästymis- ym. tiedotteet lisäisivät kiinnostusta e-lippujen käyttöön. Vähintäänkin odottaisi, että ne tulisivat Veturi-sovellukseen. Mutta VR:n tuntien siitäkin odotuksesta voi tulla pitkä.

Isoveli pelasti taas -- kauppa vaikenee

Tietosuoja on jatkuvaa tasapainoilua yksityisyyden ja yleisen edun välillä. Eilen S-ryhmä kertoi kaivaneensa kanta-asiakasrekisteristään niiden ihmisten tiedot, jotka olivat ostaneet hulluruohon pilaamia kasviksia.

Vastaava tapaus vielä vakavammin seurauksin sattui pari vuotta sitten, kun K-kaupat myivät botuliinin saastuttamia oliiveja. Jo tuolloin tiedettiin, että myös S-ryhmä pystyy jäljittämään yksittäisten tuotteiden ostajat.

Merkittävää tämä on siksi, että S- ja K-ryhmä kertovat keräävänsä ostotietoja vain tuoteryhmätasolla, josta ostajia ei voi yksilöidä. Ne jättävät kertomatta, että on toinenkin rekisteri: yhdistämällä kanta-asiakkaiden ostotiedot kassajärjestelmän keräämiin tuotetietoihin pystytään jäljittämään mikä tahansa kanta-asiakkaan tekemä yksittäinen ostos jopa kuusi vuotta taaksepäin (jostain syystä S-ryhmä kertoo säilyttävänsä tietoja vain muutamia kuukausia, mikä ei käsittääkseni voi pitää paikkaansa, koska kyse on kirjanpitoaineistosta).

Ehkä tätä ei pidetä tarpeellisena kertoa, koska yhdistelyä tehdään (ainakin kauppojen oman ilmoituksen mukaan) vain viranomaisten määräyksestä -- silloin kun asiakkaiden terveys on uhattuna.

Olen insinööri enkä juristi, mutta tulkitsen henkilötietolakia toisin. Jos on mahdollista yhdistää tietoja toisen rekisterin kautta ja kytkeä niitä yksittäisiin ostajiin, tästä pitäisi kertoa rekisteriselosteessa. Bonusjärjestelmän rekisteriseloste löytyy netistä, mutta missä on vastava seloste kassajärjestelmistä?

Asia tuli julkiseksi oliivikohun yhteydessä jo syksyllä 2011. Siksi onkin yllättävää, ettei tietosuojavaltuutettu näytä tuntevan asiaa. YLEn uutisessa hän sanoo näin: "Kuluttajille ei ole kerrottu sitä, että järjestelmät ovat niin yksityiskohtaisia. Eikä ole kyllä meille viranomaisillekaan kuvattu sitä, että päästään tuoterivitasoiselle tarkkuudelle."

Erityisen yllättävää tämä on siksi, että oliivikohun jälkeen Tietosuojavaltuutetun toimisto käynnisti selvityksen kanta-asiakasohjelmien tiedonkeruusta. Tiedote aiheesta löytyy täältä, 27.1.2012 julkistettu yhteenveto täältä. Miten tuoterivien tallentaminen voi kaiken tämän jälkeen tulla yllätyksenä?

Totta on, ettei kuluttajille ole kerrottu tietojärjestelmien yksityiskohtaisuudesta. En ymmärrä, mitä kauppaliikkeet pelkäävät. Vaikka bonusjärjestelmät ovat kuluttajan edun kannalta suurta huijausta, asiakkaat suhtautuvat niihin myönteisesti. Osa jopa toivoo nykyistä tarkempaa tiedonkeruuta ("Ottakaa tietoni, Kesko ja S-ryhmä").

Mikä siis estää kauppoja noudattamasta henkilötietolain kirjaimen lisäksi sen henkeä?

Jolla, älypuhelin made in Finland

Jolla julkisti tänään älypuhelimensa ja alkoi ottaa vastaan tilauksia. Toimitusten pitäisi käynnistyä vielä tämän vuoden puolella. Olisiko liikaa toivoa Jollaa jo pukinkonttiin?

Jolla on suomalaisen nörtin vastaisku älypuhelinmarkkinoille. Pari vuotta sitten moni nokialainen oli sydämistynyt, kun Nokia hylkäsi Meego-alustan ja hyppäsi Microsoftin kelkkaan. Nyt he ovat ex-nokialaisia ja pääsevät näyttämään Jollassa, mihin Meegon rahkeet riittävät.

Meegosta on tosin matkan varrella tullut Sailfish OS ja älypuhelinten markkinat ovat muutenkin räjähtäneet. Pieni suomalainen valmistaja voi vain uneksia markkinaosuuksista alalla, josta Microsoft ja Nokia ovat yhteisillä ponnistuksilla saaneet vain kolme prosenttia.

Kilpailu julkisuudesta on raakaa. Jolla aikoo hyödyntää nettiä, yhteisöllisyyttä ja fanikulttuuria levittäessään tietoa itsestään. Testissä on paitsi Jollan insinööriosaaminen, myös viraalimarkkinoinnin toimivuus.

Teknisesti Jollan tänään esittelemä malli on tavanomainen. Erikoisuutena on laitteen jakaminen kahtia, jolloin toinen puoli voi tuoda valmista sisältöä, uusia teknisiä ominaisuuksia tai vaikkapa lisää virtaa akkuun. Idea on rohkea, mutta hieman... hmmm, epätavallinen. On vielä vaikea nähdä, mitä todellista hyötyä tästä on. Kuinka moni haluaa kaksinkertaistaa puhelimensa paksuuden?

Ilmassa on paljon muitakin kysymyksiä. Uuden käyttöjärjestelmän ekosysteemin rakentaminen alkaa nollasta. Miten Jolla aikoo voittaa kehittäjät puolelleen, kun se on ollut vaikeaa Microsoftillekin? Mikä saisi Instagramin tekemään appsistaan Sailfish-version, kun Windows Phone -versiota on odotettu turhaan jo vuosi?

Ennakkotietojen mukaan puhelimessa voi ajaa myös Android-sovelluksia, mutta jos niitä ei voi ladata suoraan Googlen omasta Play-kaupasta, virittely jää nörttien puuhailuksi.

Päivän esittelyissä kehuttiin puhelimen moniajoa. Se on hyvin kehittynyttä, mutta kuinka moni oikeasti kaipaa tausta-ajossa pyöriviä videoita? Ja miten paljon tehokas moniajo syökään akkua, kun muissa puhelimissa virta ei tahdo riittää edes heikompaan moniajoon?

Onkin vaarana, että entiset nokialaiset luottavat nyt liikaa tekniikan voimaan. Päivän kommenteissa vanhasta menestyksestä kumpuava itseluottamus oli muutenkin lähes jenkkitasoa: me keksimme älypuhelimen jo 1990-luvulla, me suomalaiset osaamme tämän alan ja niin edelleen.

Varmasti, mutta markkinat ja ostajien odotukset ovat nyt ihan toisenlaiset kuin Nokian loiston päivinä.

Ainakin yhteen asiaan pitää kiinnittää huomiota: päivän demot olivat niin sekavia, ettei tavallinen katsoja ymmärtänyt niistä mitään. Nopeat vaihdot sovelluksesta toiseen, katoava verkkoyhteys ja moniajon suitsuttaminen joka käänteessä saivat kenen tahansa pään pyörälle.

Puhelimen suunnitellut insinööri ei ole paras henkilö esittelemään sitä suurelle yleisölle. Applen Jobs oli demojen mestari, joten Jollan markkinointiväen kannattaa katsoa vanhat julkistustilaisuudet vaikkapa Youtubesta.

Nörttien suosiosta kilpailevat juuri markkinoille tulleet Firefox OS -puhelimet, jotka ovat täysin avoimia, ja joihin ei edes tarvita omaa ekosysteemiä. Html5 toimii niin web-sivuina kuin sovelluksinakin.

Jolla on sekä hyvässä että pahassa suomalaisen osaamisen koetinkivi. Pienellä toimijalla on aina mahdollisuus yllättää ja reagoida tilanteisiin, joihin jätit eivät pysty. Emme vielä edes tiedä, mitä nämä tilanteet tulevat olemaan.

Toivon Jollalle kaikkea hyvää -- enkä ainoastaan toivo, vaan pistin tilauksen tänään sisään ja maksoin 100 euroa etumaksua. Edistäköön se osaltaan Jollan matkaa myrskyisille vesille.

Käyttökokemuksia luvassa blogiin heti, kun saan puhelimen hyppysiini. Mitä pikemmin se tapahtuu, sen parempi.

Esiintymisjärjestys vaikuttaa euroviisuissa menestymiseen

Tämän vuoden euroviisut menivät Suomelta tutun kaavan mukaan: biisiä kehutaan etukäteen ja sen odotetaan sijoittuvan kärkijoukkoon. Pettymys on kuitenkin suuri, sillä lopullinen sijoitus löytyy tuloslistan häntäpäästä.

On helppo syyttää muita maita naapuriavun antamisesta, mutta esiintymisjärjestyksellä saattaa olla suurempi vaikutus. Kun kaikki laulut on laulettu ja katsojat vihdoin pääsevät äänestämään, alkupään esitykset ovat jo unohtuneet. Siksi paikka esityslistan lopussa on menestyksen kannalta kullanarvoinen.

Oheinen taulukko kertoo, miten esiintymisjärjestys on vaikuttanut sijoitukseen vuosien 2006-2013 euroviisuissa. Ykköseksi tullut esitys on merkitty vihreällä, Suomi sinisellä.

Esitysjärjestys vs. sijoitukset.

Heti nähdään, että ennen puoltaväliä esitetty kappale ei ole voittanut kertaakaan. Voitot ovat aina menneet numeroille 17-24 (keskiarvo 19,25). Suomen vuoro on kahta poikkeusta lukuunottamatta ollut kilpailun alkupäässä. Jälkimmäinen poikkeus oli 2009, jolloin sijoitus oli 25., ja ensimmäinen vuonna 2006, jolloin 17. esityspaikka toi Lordille voiton.

Vastaavasti kymmenen ensimmäisen esityksen joukosta on kolmesti ylletty kakkossijalle (2006, 2009 ja 2012), mutta yhtä kolmos- (2011) ja yhtä nelossijaa (2008) lukuunottamatta muut hyvät sijoitukset ovat viides tai sitä huonompia.

Excelin CORREL-funktio laskee näppärästi korrelaation kahden havaintosarjan välillä. Luku +1 kertoo täydellisestä korrelaatiosta, jossa esiintymisjärjestys ja sijoitus vastaavat täysin toisiaan (ensimmäiseksi esiintynyt voittaa, kakkonen tulee toiseksi jne). Vastaavasti -1 kertoo käänteisestä korrelaatiosta: mitä myöhäisempi esitysvuoro, sitä parempi sijoitus (viimeinen voittaa, toiseksi viimeinen tulee toiseksi jne).

Jos esiintymisjärjestyksellä ei ole lainkaan vaikutusta tulokseen, korrelaatiota ei ole, ja tuloksena on luku nolla. Näin pitäisi olla, jos vain musiikilliset arvot ratkaisisivat.

Korrelaatio on kuitenkin vahva:

Negatiivinen korrelaatio on selvä, vain 2011 ja 2009 ovat poikkeuksia.

Varsinkin vuosien 2008 ja 2006 korrelaatiot ovat erittäin selviä, sillä ne ylittävät -0,5:n. Vain kerran (2009) korrelaatio on ollut plussalla, eli alkupään esitykset ovat sijoittuneet hieman loppupään esityksiä paremmin. Korrelaatioiden keskiarvoksi saadaan -0,30.

Eilisen kilpailun korrelaato oli -0,44 eli kolmanneksi vahvin taulukoiduista vuosista. Se ei varmaankaan maksanut Kristalle voittoa, mutta oli kuitenkin yksi tekijä Suomea vastaan. Toivotaan ensi kerralla parempaa arpaonnea -- ja musiikillisesti hyvää biisiä.

Ministerien vaihtopäivä

SDP vaihtoi tänään kolme ministeriä. Peruspalveluministeriksi nimitettiin Susanna Huovinen, jolla on jo aiempaa kokemusta hankalasta ministerinpaikasta. Toimiessaan vuosina 2005-2007 liikenne- ja viestintäministerinä hän joutui viemään loppuun edeltäjiensä aloittaman television digitalisointihankkeen, joka huipentui analogialähetysten lopettamiseen syyskuussa 2007. Sote-uudistus lienee vielä digisiirtymääkin kovempi paikka, joten naisenergialle on uudessa tehtävässä kysyntää.

Krista Kiuru osoittautui alkuepäilystäni huolimatta päteväksi asunto- ja viestintäministeriksi. On harmi, että hänen tehtävänsä vaihtuvat opetusministeriöön kauden puolivälissä. Etenkin kun tietoyhteiskuntakaareksi kutsuttu lakien kokonaisuudistus on juuri saatu lausuntokierrokselle.

Uusi asunto- ja viestintäministeri on tamperelainen Pia Viitanen, joka tv-haastattelussa kertoi olevansa Tampereen Hervannasta ja tuntevansa sen vuoksi hyvin lähiöiden asiat. Entisenä tamperelaisena tunnen itsekin hyvin Hervannan -- ja siellä on myös Tampereen teknillinen yliopisto, joka liittyy läheisesti Viitasen toiseen ministerisalkkuun. Toivottavasti ministeri kunnioittaa pikaisesti TTY:tä vierailullaan ja pitää muutenkin korvat auki Hervannan suuntaan.

Mediassa viestintäsalkkua pidettiin ilmeisen kevyenä, sillä otsikoissa puhuttiin usein vain asuntoministeristä (kuten Hesarin "Ärhäkkä asuntoministeri Pia Viitanen"). Laajakaistayhteydet, verkon tietosuoja, Lex Nokia ja epäsuorasti myös digitaaliajan tekijänoikeudet ovat kevyttä kamaa asumisen rinnalla. Ehkä niin pitää ollakin, sillä Suomi on saanut päättää asuntopolitiikastaan ihan ilman EU:n apua ja on kenties juuri siksi onnistunut sössimään asian täydellisesti. Sähköisen viestinnän asiat ovat asumista paremmalla tolalla.

Opetusministerin paikan menettänyt Jukka Gustafsson on lehtien mukaan loukkaantunut potkuistaan. Facebook-seinä paljastaa ministerin kärsivän kirjoitusongelmista, joten ehkä jokin toinen ministeriö olisi alunperinkin sopinut hänelle paremmin. Gustafsson olisi halunnut "intohimoisesti" jatkaa mm. siksi, että koulurauhalaki on vasta tulossa eduskuntaan. Kiurun hallinnonalan uudistuksiin verrattuna tämä oli kuitenkin pientä.

Toivottavasti Krista Kiurun edellisestä ministeriöstä keräämä osaaminen koituu jatkossa opetusministeriön hyödyksi. Koulujen tietotekniikkaopetuksessa, sähköisissä oppikirjoissa ja tietokoneella suoritettavassa ylioppilastutkinnossa riittää kehittämistä. 

Lotto ei ollutkaan julkista palvelua

"Ja ensi viikolla Lotossa onkin luvassa oikein tuplajättipotti, jolla voittaa viisi miljoonaa euroa. Onnea kaikille tämän viikon pienemmille voittajille!".

Jos ei tämä ole mainostamista, niin mikä sitten? Etenkin kun Veikkaus on vieläpä maksanut siitä kolme miljoonaa euroa vuodessa. Miten Viestintäviraston päätös voi tulla yllätyksenä YLEn johdolle tai ministeri Arhinmäelle?

YLEn toimintaa valvovalle hallintoneuvostolle se ei kaikesta päätellen tullut yllätyksenä. Neuvosto päätti kuitenkin olla puuttumatta asiaan, vaikka ymmärsi toiminnan rikkovan Yleisradiolakia. Mitähän muita asioita hallintoneuvosto on katsonut läpi sormiensa? Miten uskottava on tällainen valvoja?

Tähän asti YLEn julkisen palvelun tehtävää ei ole saanut rajata millään tavalla. Yhtiön oman tulkinnan mukaan julkinen palvelu tarkoittaa kaikkea palvelua kaikille.

Nyt on saatu selville ensimmäinen asia, joka kiistatta EI ole julkista palvelua. Päätös piti hakea ulkopuoliselta arvioijalta -- ja siitäkin ministeri Arhinmäki on eri mieltä ("Lottoarvonnan näyttäminen on mielestäni julkista palvelua").

Kiinnostavaa oli, että radiouutisten ensimmäisessä kommentissa Veikkauksen toimitusjohtaja ihmetteli päätöstä koska "näinhän me ollaan toimittu jo 42 vuotta". Samaa perustelua toistavat niin ministeri kuin kansalaisetkin YLEn uutissivulla.

Vanha perinne on kuitenkin huono perustelu. Viestinnän maailma on muuttunut oleellisesti 1970-luvun alusta, jolloin Lotto Suomessa alkoi. Silloin YLEn kaksi tv-kanavaa olivat ainoa reaaliaikainen tapa näyttää lottoarvonta koko kansalle.

Tuo aika on ajat sitten mennyt. Siksi myös julkisen palvelun sisältöä ja tehtävää pitää arvioida tämän päivän eikä 40 vuoden takaisen tilanteen valossa.

Ehkä Viestintäviraston päätös ravistelee edes jonkun hereille. Itse olen aina ihmetellyt, miksi YLE yllyttää ihmisiä uhkapeliin jakamalla radiossa sekä veikkaus- että ravivihjeitä. Eikö tässäkin ole kyse neulasta, joka on jäänyt junnaamaan samaan uraa ilman, että kukaan on havahtunut 2000-luvulle?

Vellihousut haluavat asevelvollisuuden naisillekin tasa-arvon nimissä

Viikonlopun Hesari oli kysynyt raadiltaan kantaa asevelvollisuuden muuttamiseen. Muutama vastaaja oli esittänyt, että tasa-arvon nimissä yleisen asevelvollisuuden pitiäsi koskea myös naisia. Kiinnostavaa kyllä, eräs tätä mieltä olleista oli kansanedustaja, joka itse valitsi aikoinaan siviilipalveluksen.

On jokseenkin hölmöä pitää asevelvollisuutta tasa-arvokysymyksenä. Biologisista syistä johtuen naiset joutuvat joka tapauksessa kantamaan päävastuun lapsista ja olemaan poissa työelämästä useita vuosia. Se, jos mikä, on tasa-arvon kannalta ongelmallista.

Jokainen mies, joka haluaa naiset armeijaan, saisi vastaavasti jäädä kotiin hoitamaan lapset vauvasta esikouluun, jotta vaimon asema työmarkkinoilla ei kärsisi. "Samat säännöt kaikille, kromosomeista riippumatta", perusteli Hesarissa eräs tunnettu vastaaja. Yleensä naiset jäävät kotiin hoitamaan lapsia ja avioeron sattuessa he kantavat jälleen päävastuun lastenhoidosta. Se niistä samoista säännöistä.

En usko, että monikaan mies suostuisi vaihtoon. Kaupan päälle tulisi vielä pelon maantiede, haepas tyttö kahvia -asenne ja tukku muita tekijöitä, jotka ovat kaukana miesten peräämästä tasa-arvosta.

Naisten asepalvelusta vaativat miehet ovatkin mielestäni vellihousuja, jotka eivät itse kestäisi naisena viikkoakaan.

Suomi tarvitsee naisten työpanosta ja heidän tekemiään lapsia. Vahva talous ja riittävä väestönkasvu on Suomen kokonaisedun ja turvallisuuden kannalta monin verroin hyödyllisempää kuin perinteinen 6-12 kuukauden asekoulutus. Kysykää vaikka Kreikalta -- maa menetti itsenäisyytensä ilman, että laukaustakaan tarvitsi ampua. Vahva varustautuminen pikemminkin edisti kriisiä, eikä todellakaan taannut itsenäisyyttä.

Suomessa halutaan pidentää työuria. Yleensä vaatimukset kohdistuvat uran loppupäähän, vaikka nuorten miesten tuottamattomassa työssä kuluttama vuosi tulee kansantaloudelle kaikkein kalleimmaksi (olkoonkin, että siitä on joillekin nuorille miehille muuta hyötyä -- se saattaa olla ainoa hetki, jolloin elämässä on aikatauluja, tavoitetta ja kuria).

On hienoa, että halukkaat naiset voivat nykyään valita myös sotilasuran. Yhtä hyvin miehet voivat valita kotiin jäämisen ja lasten hoitamisen.

Siinä on oikeaa tasa-arvoa.

Operaattorit rahoittamaan sanomalehtiä?

Kotimainen media-ala on (YLEä lukuunottamatta) kriisissä. Rohkeatkin ideat ovat tervetulleita suomalaisen journalismin pelastamiseksi.

Viestinnän professori Hannu Nieminen on oman ehdotuksensa antanut: teleoperaattorien viiden miljardin liikevaihdosta voisi lohkaista yhden prosentin (50 miljoonaa) kotimaisen median tukemiseen. Perusteluna on, että "operaattorit toimivat tavallaan ilmaisen uutisen tarjoajana".

Hmm... ehkä ihan näin rohkeita ehdotuksia ei kuitenkaan tarvita. Operaattorit eivät ole valtion kaltainen verottaja, joten niiden asiakkailtaan perimien maksujen on oltava suhteessa käyttöön. Lehtien lukeminen verkossa ei kuluta kaistaa juuri nimeksikään. Miksi juuri operaattoreita pitäisi verottaa median tukemiseksi?

Kimmo Sasin ehdotus on paljon parempi (ja sama, mitä itse ehdotin jo 1,5 vuotta sitten): YLE-vero ei voi olla yhden toimijan erikoisoikeus. Sitä on tarvittaessa voitava käyttää myös muuta journalismia ja monipuolista viestintää tukeviin tarkoituksiin.

YLE-lakia ei ehkä ole ajateltu sovellettavaksi lehdistöön, mutta viime aikoina YLE näyttää lähestyneen lehdistöä blogeineen ja nettiin painettuine sisältöineen. Esimerkiksi Sanna Ukkolan ilkeä ja räväkkä kolumni on kuin suoraan iltapäivälehdestä.

Ratkaisu pitäisi löytää YLEn julkisen palvelun tehtävän määrittelystä, mutta siihen sen paremmin poliitikoilla kuin professoreillakaan ei näytä olevan halua. Kaikki, mitä YLE haluaa tehdä -- on se sitten tanssikilpailuja, HBO-sarjoja tai kolumneja -- tulkitaan nyt julkiseksi palveluksi, johon muiden medioiden on sopeuduttava.

Hannu Nieminen, jonka YLEn hallintoneuvosto valitsi äskettäin YLEn julkisen palvelun asiantuntijaksi, olisi oikea henkilö ottamaan kantaa tähän kysymykseen. Mitä on julkinen palvelu tämän päivän mediamaailmassa, jossa kaikkea sisältöä on saatavissa rajattomasti ja lähes ilmaiseksi YLEstä riippumatta?

Jatkossa YLE-vero tulee muuttaa yleiseksi mediaveroksi, jolla tuetaan muutakin kuin YLEn mediatoimintaa. Rahavirta kulkee pikemminkin niin päin, että verolle tulee yhä uusia jakajia. Esimerkiksi hyvitysmaksun uudistus, joka kirjattiin kaksi vuotta sitten hallitusohjelmaan, voidaan viedä läpi vain siirtämällä maksu veron sisään.

Operaattoreilla on ihan tarpeeksi murheita muutenkin. Puhelu- ja tekstiviestitulot laskevat asiakkaiden siirtyessä ilmaisiin ip-palveluihin. Datasiirto kaksinkertaistuu vajaan parin vuoden välein, mutta yhteydet on hinnoiteltu kiinteällä kuukausihinnalla. Ja samalla pitäisi rakentaa koko maahan uutta 4G-verkkoa. Tehtävä on riittävän vaikea ilman tällaisia ehdotuksiakin. 

Adobe siirtyy pilvimalliin, käyttäjät hämmentyneitä

Kuvankäsittelyohjelmista tunnettu Adobe ilmoitti lopettavansa ohjelmiensa perinteisten versioiden kehittämisen. Jatkossa Photoshop, InDesign, Illustrator, Premiere, Dreamweaver ja muut tutut ohjelmat ovat saatavissa ainoastaan Creative Cloud (CC) -nimisenä pilvipalveluna.

Pilvipalvelu ei tarkoita sitä, että sovelluksia pitäisi käyttää selaimella tai pilvestä. Päinvastoin, ohjelmat latautuvat netistä omalle koneelle kuten ennenkin, mutta jatkossa niistä pitää maksaa joko kuukausittain tai vuosittain. Jos maksaminen loppuu, loppuu myös ohjelmien käyttö.

On vain ajan kysymys, milloin isot ohjelmavalmistajat siirtyvät ohjelmiensa myynnistä kuukausiveloitukseen. Adobe päätti sitten ottaa riskin ensimmäisenä. Syitä voi vain arvailla: pc-koneiden myynti on laskussa ja uusien, pakottavien ominaisuuksien lisääminen sovelluksiin käy yhä vaikeammaksi. Moni tyytyy ohjelman vanhempaan versioon eikä enää maksa päivityksistä. Se on myrkkyä bisnekselle.

Mainostoimistojen, videotuottajien tai ammattimaisten valokuvaajien kannalta maksutavalla ei ole suurtakaan merkitystä. Yritykselle on helpompaa hallita lisenssejä käyttäjien määrän mukaisesti, ostaa niitä lisää tai luopua tarpeettomista mikäli henkilöitä irtisanotaan. Kuukausittainen tai vuosittainen maksaminen tekee budjetoinnin helpoksi. Ja jos softakustannukset uudistuksessa nousevat, ne voidaan siirtää omiin hintoihin.

Harrastajien ja yksityiskäyttäjien näkökulmasta tilanne on toinen. Pilvimalli pakottaa heidät maksamaan sovelluksesta jatkuvasti ja silloinkin, kun päivitykseen ei ole mitään syytä.

Tässä ollaan aivan modernin pilviajattelun ytimessä, joten on syytä pohtia asiaa vähän tarkemmin.

Pilvestä ostetaan nykyään musiikkia ja elokuvia. Jos tällaista sisältöä kulutetaan vain kerran, pilvimalli on ostajan kannalta hyvä. Miksi ostaa elokuvalevyä hyllyyn pölyttymään sen ainokaisen katselun jälkeen? Malli on suosittu myös musiikissa, koska ihmiset arvostavat vaivattomuutta eivätkä jaksa laskea kustannuksia auki. Samojen biisien kuuntelu tulisi halvemmaksi cd-levyjä tai mp3-tiedostoja ostamalla, mutta suoratoiston (streamaus) rajaton valikoima hyödyttää niitä, jotka kuuntelevat jatkuvasti eri musiikkia.

Tietokoneohjelmat ovat aivan eri asia. Vaikka nekin ovat bittejä, niiden käyttötapa on toinen. Ohjelma on työkalu, jota käytetään yhä uudelleen ja uudelleen. Ohjelman käyttöön ei kyllästy kuten päivän hittibiisiin, päinvastoin sen käytöstä tulee ajan myötä yhä sujuvampaa. Siksi pilvestä ostettu työkalun käyttöoikeus on aivan eri asia kuin työkalun ostaminen itselle (olkoonkin, että juridisesti asiakas ei omista ohjelmaa edes hankkiessaan sen pakettina tai romppuna).

CC-palvelun suosituin ohjelma on Photoshop, jonka uusin suomenkielinen versio maksaa Verkkokauppa.comissa 1017,90 euroa. Pilvipalveluna Photoshopin hinta on halvimmillaan 24,59 euroa kuukaudessa (tilaus vuodeksi kerrallaan).

Pilvipalvelussa Photoshopin hinta tulee siis kuitattua 3,45 vuodessa. Tämän ajan asiakas pääsee nauttimaan kaikista päivityksistä ja uusista ominaisuuksista, mitä ohjelmaan lisätään. Ratkaiseva ero on siinä, mitä tapahtuu ajan jälkeen. Paketin ostaneella on edelleen sama vanha sovellus ja käyttöoikeus siihen -- pilvipalvelun lopettavalle asiakkaalle ei jää muuta kuin omat työtiedostonsa.

Moni käyttää edelleen vanhaa Photoshopia, koska sen ominaisuudet riittävät hyvin. Photoshopia käytetään, koska se on alansa standardi siinä missä Excel tai Powerpoint. Harva tarvitsee ohjelman kaikkia hienouksia ja varsinkin Photoshopin ammattilaiselle suunniteltu käyttöliittymä voi olla jopa haitaksi.

Varsinkin nämä "väärän" sovelluksen käyttäjät joutuvat nyt miettimään, mitä tehdä. On turha sitoutua pilveen ja jatkuvaan maksamiseen, jos uusille ominaisuuksille ei ole käyttöä. Tällaiset sunnuntaikäyttäjät (joihin itsekin lukeudun) ovat olleet tyrmistyneitä Adoben päätöksestä ja keräävät nimiä vetoomukseen saadakseen yrityksen muuttamaan politiikkaansa.

Adoben päätös herättää kysymyksiä myös yritysmaailmassa. Entä jos Adobe tuplaa yksipuolisella ilmoituksella hintansa? Entä jos Adobe lopettaa jonkin sovelluksen kehittämisen tai jokin kiinalainen yritys ostaa sen? Mikä turvaisi pilvikäyttäjän selustan, jos yllätyksiä tapahtuu?

Kaikeksi onneksi Lightroom säilyy (ainakin toistaiseksi) pakettisoftana, jonka voi ostaa omaksi kertamaksulla.

Rooman paras nähtävyys oli... minä itse

Onko valokuvauksessa tapahtumassa sama kuin sosiaalisessa mediassa? Tärkeintä on minä itse -- tapahtumani, mielipiteeni, oikeuteni, kuvani. Minä, minä, minä... huomaattehan kaikki varmasti minut?

Jo Rooman lentokentän tuloaulassa kiinnitin huomioni nuoreen naiseen, joka poseerasi suuren Colosseumin julisteen edessä ja kuvasi itseään kännykällä. Todennäköisesti kuvat menivät saman tien Facebookiin. Katsokaa, olen Roomassa! Siis minä!

Sama jatkui oikealla Colosseumilla. Seistessään 2000 vuotta vanhalla areenalla monia turisteja kiinnosti enemmän itsensä kuin Colosseumin kuvaaminen.

"Me olemme Colosseumilla, katsokaa"

Ei Colosseumin kuvaamisessa mitään järkeä olekaan -- netistä löytyy napin painalluksella tuhansia ammattilaisten ottamia kuvia, jotka ovat takuulla parempia kuin omalla kännykkäkameralla kuvatut räpsyt.

Silti odottaisi, että nykyihminen pysähtyisi tällä uskomattomalla rakennustaiteen ja historian muistomerkillä edes hetkeksi aistimaan historian siipien havinaa ja kuuntelemaan areenalla vertaan vuodattaneiden valitusta. Monille tärkeämpää tuntui kuitenkin olevan itsensä ja kaverinsa kuvaaminen.

"Minä -- ja on siellä se Roomakin".

Itsensä kuvaajia riitti loputtomiin:

"Me ja Fontana di Trevi".

"Minä ja sinä -- niin, ja Pietarinkirkko".

"Me ja Vittorio Emanuele II".

"Me ja jotain raunioita".

"Me ja lisää raunioita".

"Espanjalaiset portaat -- ja varsinkin minä".

Filmikameroiden aikaan meitä eurooppalaisia nauratti japanilaisturistien tapa kuvauttaa itsensä tunnettujen nähtävyyksien edustalla. Se oli tavallaan ymmärrettävää -- matka oli ehkä ainoa laatuaan ja kotiväelle haluttiin osoittaa, missä kaukana oli oltu.

Nyt valokuvanarsismista on tullut oma taiteenlajinsa ja kuvat jaetaan saman tien nettiin koko maailman nähtäväksi. Nähtävyydet, maamerkit ja ylipäätään ulkomaat ovat olemassa antaakseen taustan omalle kuvalle.

Kun tekniikka teki kuvaamisesta ilmaista ja helppoa, emme löytäneet maailmaa ympärillämme vaan itsemme.

Toivottavasti kyseessä on vain ohimenevä villitys. Ehkä sitten, kun kaikki muistikortit, FB-seinät ja kiintolevyt ovat täynnä kuvia itsestä ja kavereista, eikä kukaan koskaan katsele näin tylsiä otoksia, into lopahtaa. Eroamme Facebookista ja huomaamme, että maailmassa on muutakin.

Omia kuviani ikuisesta kaupungista on Googlen galleriassa.

Yhtään kuvaa itsestä en ottanut. Tietenkään.

Twitter ei ole julkkismedia

Toimittaja Pipsa Olli tuomitsi Twitterin hyödyttömäksi Keskisuomalaisen kolumnissaan muutama viikko sitten. Uusimmassa Hesarin kuukausiliitteessä toimittaja Saska Saarikoski on tullut lähes päinvastaiseen tulokseen: Twitter tekee läpimurtoa Suomessa, toimittaja opastaa "lajityypilliseen käyttäytymiseen".

Vaikka kirjoittajien suhde Twitteriin on lähes päinvastainen, molemmat lähestyvät aihetta perinteisen journalismin näkökulmasta. Esimerkkeinä ovat julkkikset ja tärkeää on se, montako seuraajaa heillä on.

Mielestäni tämä on väärä -- joskin toimittajille hyvin ymmärrettävä -- lähestymistapa. He ovat tottuneet seuraamaan julkkiksia ja etsimään suuria lukuja. Siksi vanhan median edustaja näkee Twitterin merkittävänä vasta massojen myötä.

Itse näen asian aivan toisin: Twitter, ja koko sosiaalinen media, on merkittävää siksi, että se vapauttaa massojen vallasta. Twitter mahdollistaa tavallisten ihmisten viestinnän suoraan toisilleen. Somessa viestintä muodostaa verkon, ei perinteistä ylhäältä alas kulkevaa viestinnän virtaa, jota julkkikset ja heitä seuraava media ohjailevat.

Sekä Ollin että Saarikosken esiin nostamat julkisuuden henkilöt ovat Twitterissä lähinnä rakentamassa omaa brändiään. Heillä voi olla kymmeniä tuhansia (Bieberillä jopa 36 miljoonaa) seuraajaa, mutta heillä on vain vähän todellista sanottavaa. He twiittaavat oman elämänsä tapahtumista, mutta vastaavat harvoin tavallisten käyttäjien kommentteihin tai kysymyksiin. Vastauksia voi tulla toisille julkimoille, koska vain näistä vastauksista on heille itselleen hyötyä.

Julkisuuden henkilöt ovat tunnettuja siksi, että yleensä he rakastavat julkisuutta ja kerjäävät huomiota. Ahkera twiittaaminen on heille luontevaa ja rakentaa samalla kaupallista henkilöbrändiä. Heidän Twitteristä saamansa hyöty on itse asiassa vähäistä. Tuomas Enbuske (34 764 seuraajaa) saa puujalkavitseilleen  enemmän kuulijoita Novan aamushow'ssa kuin Twitterin kautta. Justin Bieberin (36 milj. seuraajaa) viestit tavoittavat fanit tehokkaammin levyjen tai haastattelujen välityksellä. Barack Obama (31 milj.) voi twiittauksen sijaan järjestää lehdistötilaisuuden. Julkkisten kohdalla Twitter ei ole muuttanut oikeastaan mitään.

Tavallisten ihmisten elämässä tilanne on aivan toinen. Twitterin ansiosta he voivat tavoittaa uudella tavalla toisiaan ja oman tai vieraan alan asiantuntijoita, kysyä heiltä neuvoa ja viestiä kaksisuuntaisesti. Matti Meikäläisen 200 seuraajaa voivat olla tärkeämpiä kuin julkimon 30 000 seuraajaa. Yksi tavallisen henkilön twiitti voi olla hyödyllisempi kuin 50 vitsiä päivässä linkoavan show-tähden. Juuri tämä hyöty saa ihmiset liittymään Twitteriin -- ja pysymään siellä. Jos Twitter olisi pelkästään julkkisten promokanava, se olisi kuollut jo kehtoonsa.

Sosiaalisen median hienous on siinä, että vanhat suurten lukujen lait eivät enää päde -- ja tätä perinteisen median on vaikea ymmärtää. Tai ehkä se ymmärretään, mutta on helpompaa rakentaa juttu ja myydä se päätoimittajalle julkkisten kautta.