Mikä laite liikennevalotolpassa?

Sunnuntain pyöräretkellä kiinnitin huomiotani liikennevalojen viereen asennettuun laitteeseen, joka näytti aivan valvontakameralta:



Erikoista kyllä, laitteita oli kaksi ja molemmat oli suunnattu kohti pyörätietä.



Onko kameravalvonta laajentunut jo pyöräilijöihinkin?

Seuraavana päivänä otin kameran ja ajoin paikalle ottamaan pari kuvaa. Niiden perusteella laite näytti aivan valvontakameralta, mutta mikä se oli? Kyljessä oli isolla kirjaimet AGD. Googlailu johdatti lopulta AGD Systemsin sivuille.

Kaikesta päätellen kyseessä on "Pedestrian detection" -laite. Se pyrkii tunnistamaan, kuinka monta ihmistä on odottamassa tien ylitystä ja jouduttaa sen perusteella liikennevalojen vaihtumista vihreäksi.

Ilmeisesti laitteessa ei ole optiikkaa lainkaan, vaan se toimii 10,5 GHz:n taajuudella tutkana. Mahtaako laitteita olla käytössä muuallakin kuin Espoossa? Ja onko siitä vastaavaa hyötyä, kun kyseisissä valoissa on kuitenkin jalankulkijoita varten painike?

Ennen internet-aikaa tällainen tiedonhaku olisi ollut mahdotonta. On netin ja hakukoneen ansiosta, että utelias pystyy selvittämään kolmen kirjaimen perusteella, mikä on liikennevalotolppaan ilmestyneen laitteen tarkoitus.

Uutisiin meinaa tulla liikaa kirjoitusvihreitä

Kiire, kiire, kiire... Tiedonvälityksessä on aina kiire. Ensimmäiseksi uhriksi joutuu oikeinkirjoitus, hyvänä kakkosena tulee tiedon luotettavuus.

Toisaalta television katsojat ja lehden lukijat eivät hekään ole kovin tarkkoja. Virheitä on niin paljon, että niihin tottuu.

Kuinka moni huomasi esimerkiksi 23.8.2010 Ylen tv-uutisten lopputekstin:



Maikkarin seiskauutisten rullaavissa otsikoissa on virheitä lähes joka ilta. Eilinen lauantai (28.8.2010) teki kuitenkin pohjat - ensin oli alkuteksti:



ja sitten rullaava teksti, jossa Urpilaisen kommenttiin on mahtunut peräti kaksi kirjoitusvirhettä:



nuorten eläkötyminen otattava vakavasti

Sattuuhan sitä kiireessä, mutta uutisoinnissa tulisi olla erityisen tarkkana. Pahat mokat vievät uskottavuutta itse sisällöltä. Jostain syystä juuri Urpilaisen kommentit tuntuvat erittäin kirjoitusvirheherkiltä, olisiko taustalla jokin freudilainen lipsahdus -tyyppinen tekijä?

Helsingin Sanomissa on perinteisesti käytetty huolellista ja virheetöntä kieltä, mutta viime aikoina myös sen tekstien laatu tuntuu kärsineen. Kirjoitusvirheet ovat sellaisia, jotka mikä tahansa oikolukuohjelma bongaisi. Esimerkiksi tämän sunnuntain lehden pitkässä Paha sai palkkansa -jutussa lukee "lopetaan", kun oikea sana olisi "lopetetaan". Sen nyt tietää jokainen oikolukuohjelmakin.

Itseäni pistää silmään myös "meinaa" -sanan yleistyminen lehdessä. Hesarin arkiston mukaan sana on ennen esiintynyt lähinnä yleisönosastolla ja haastateltavien vastauksissa, mutta nyt se on levinnyt jo toimituksen omaankin tekstiin. Samaisessa jutussa lukee miten Hedberg ei meinaa uskoa uutista ja ettei nukkumisesta meinaa tulla mitään.

Tämä svetisismi ei ymmärtääkseni edelleenkään ole hyvää suomea (Teemu Likonen, oletko kuulolla?).

Esimerkki poliisin isoveli-valvonnasta

Sain sähköpostia mieheltä, joka kertoi ajokorttinsa joutuneen kuivumaan ylinopeuden vuoksi. Eräänä iltana poika oli ajanut heidät elokuviin. Poliisi pysäytti auton, tarkisti paperit ja puhallutti kuljettajan. Kaikki oli kunnossa.

Poliisi myönsi, että pysäytyksen varsinainen syy oli ajokiellossa oleva isä. Ilmeisesti poliisiauton automaattinen valvontakamera oli tunnistanut auton kuuluvan ajokiellossa olevalle henkilölle. Varmuuden vuoksi poliisi oli päättänyt tarkistaa, ettei auton haltija ollut ratissa.

Periaatteessa asiassa ei ole mitään väärää. Poliisilla on oikeus pysäyttää mikä tahansa auto puhallutusta varten. Muutama vuosi sitten tuttavani pysäytettiin siksi, että hän äskettäin kortin saaneena ajoi yöllä liian varovasti. Poliisi oli epäillyt hitauden johtuvan alkoholista ja tarkisti asian, mutta siitä ei todellakaan ollut kyse.

Myös rekisterikilpien automaattinen kameratunnistus on periaatteessa OK, kunhan sillä etsitään esimerkiksi varastetuiksi ilmoitettuja autoja.

Mutta kun tietokone hakee auton rekisterinumeron perusteella haltijan nimen, vertaa sitä ajokieltorekisteriin ja pysäyttää kuljettajan varmuuden vuoksi, ilman että poliisit ovat itse havainneet ajotavassa mitään epäilyttävää, tullaan jo epämukavuusalueelle. Ainakin minä tuntisin vastaavassa tilanteessa oloni hyvin epämukavaksi. Ajokielto koskee henkilöä, ei ajoneuvoa. Yksittäisen auton pysäyttämiselle pitäisi olla jokin perusteltu epäily.

Tämä on vasta esimakua siitä, millaisiin seurauksiin yleistyvä ja automatisoituva kameravalvonta on johtamassa. Sinänsä järkeviä tekniikoita tullaan vielä soveltamaan tavoilla, joita kukaan ei tänään tule ajatelleeksi. Siksi kaikkia uusia valvonnan muotoja pitäisi pohtia perusteellisesti ennen käyttöönottoa.

Digitaalinen Suomi, uusi liikennepolitiikka - ja liikenteen tietosuojalaki

Liikenne- ja viestintäministeriö on julkaissut tulevaisuuskatsauksen puolueille. Se löytyy netistä LVM:n sivulta.

Katsauksessa esitetään kolme skenaariota tulevaisuuden Suomelle: Edistyvä, Aktiivinen ja Rohkea. Pumaska on kiintoisaa luettavaa, esimerkiksi Yleisradion rahoitukselle esitetään kolme eri vaihtoehtoa. Edistyvä Suomi jatkaa tv-maksun perimistä, Aktiivinen ja Rohkea Suomi -vaihtoehdoissa tulot kerätään arvonlisäveroa korottamalla tai mediamaksulla.

Tässä tarkastelen vain autoilun maksuja (s. 8). Edistyvä Suomi ottaa ruuhkamaksun käyttöön Helsingin seudulla viimeistään vuonna 2016, Aktiivinen Suomi siirtyy tiemaksuun koko maassa vuonna 2020 ja Rohkea Suomi ottaa käyttöön valtakunnallisen tiemaksun viimeistään vuonna 2017. Vain Edistyvässä Suomessa maksu rajoittuu siis pääkaupunkiseudulle, Aktiivinen ja Rohkea Suomi ulottavat sen koko maahan. Pitäisikö olla yllättynyt?

Kaikissa malleissa aiotaan siirtyä auton hankinnan ja käytön (käyttömaksu, polttoainevero) verottamisesta kohti käytön verottamista. Polttoaineen veronkorotus ei riitä, sillä kuten paperissa sanotaan: Polttoaineveroon liittyy kuitenkin se ongelma, että sen suuruutta ei voida vaihdella ajan tai paikan mukaan. Esimerkiksi ruuhkaongelmia ei voida helpottaa korottamalla polttoaineveroa, koska verosta tulisi kohtuuton siellä, missä joukkoliikenteen riittämättömän palvelutason vuoksi on käytännössä pakko liikkua henkilöautolla.

Tiekohtaiset, ajasta ja paikasta riippuvat maksut voidaan toteuttaa vain kamera- tai gps-valvonnalla. Kameroita onkin jo pystytetty ympäri Suomea, ja niitä hyödyntävä keskinopeuskokeilu alkoi pari päivää sitten. Periaatteessa asia on jo selvä, vaikka muodollista päätöstä ei olekaan tehty.

Tähän liittyen paperissa on mielenkiintoinen uusi tieto: "Annetaan laki liikenteen yksityisyyden suojasta". Se sisältyy kaikkiin kolmeen vaihtoehtoon. Rohkea Suomi -vaihtoehdossa on vielä rohkeampi lisäys: Avataan koko liikennejärjestelmää
koskeva liikennetieto digitaalisessa ja reaaliaikaisessa muodossa kaikille palveluntuottajille vuoteen 2015 mennessä.

Liikenteen yksityisyyden suoja... tulevaisuuden Lex Pursiainen (LVM:n kansliapäällikkö, tämänkin paperin isä)?

Sinäkin voit antaa palautetta paperista. LVM suorastaan toivoo sitä, sillä sivun lopussa on teksti Halukkailla on mahdollisuus kommentoida luonnosta ja lähettää palautetta 31.8.2010 mennessä osoitteeseen info@lvm.fi Valitettavasti tämän jälkeen tulleita kommentteja ei voida enää ottaa huomioon.

Palautteen antamiselle on siten ruhtinaallinen VIIKKO (laskettuna tiedotteen päiväyksestä) aikaa. Kehotan jokaista tutustumaan paperiin ja todellakin antamaan palautetta.

Se nyt vaan on tyhmää ostaa halvinta

Kauanko kodintekniikan laitteiden pitäisi kestää? Riittääkö viisi vuotta? Neljä? Vai peräti kaksi?

Uuden Seelannin julkisten alojen ammattiliiton projektipäällikkö Richard Finlay alkoi ihmetellä asiaa ostettuaan kuusi minikannettavaa. Runsaan vuoden kuluttua puolet niistä oli hajonnut. Valmistajan kanta oli, etteivät tuotevalikoiman halvimmat mallit voi olla kovin kestäviä.

Suomessa kuluttajariitalautakunta on ottanut kannan, jonka mukaan kodintekniikan laitteen pitää kestää kaksi vuotta. Yli neljä vuotta vanhan laitteen rikkoutumista pidetään jo luonnollisena ja sen jälkeen kuluttajan on vähintäänkin osallistuttava korjauskustannuksiin. Näiden väliin jää harmaa alue, jossa kestävyyttä pitää arvioida tapauskohtaisesti. Eikä edes kahden vuoden minimivaatimus koske halvimpia laitteita - ne saavat hajota vaikka vuodessa.

On käsittämätöntä, että esimerkiksi television hajoamista parin vuoden käytön jälkeen pidetään normaalina. Niin ei missään tapauksessa pitäisi olla.

Laitevalmistajat eivät enää panosta kestävyyteen, koska asiakkaat eivät ole valmiita maksamaan siitä. Kaupassa asiakas äänestää aina lompakollaan ja valitsee halvimman. Aina parempi, jos siinä on runsaasti ominaisuuksia ja tyylikäs muotoilu. Kestävyys ei yleensä ole edes vaatimuslistalla - ja vaikka olisikin, sitä on mahdotonta arvioida kaupassa. Siksi kriteerit ovat ihan muualla.

Mieleen jäänyt tv-mainos pitää tyhmänä sitä, joka maksaa liikaa. Mainos houkuttelee valitsemaan halvimman ja ohjaa sillä kehitystä aivan väärään suuntaan. Halpoja laitteita valmistetaan Kiinassa epäinhimillisissä olosuhteissa ympäristöä kuormittaen, rahdataan toiselta puolelta maapalloa länsimaisten kuluttajan lyhytaikaiseksi iloksi ja kuskataan vuoden päästä kaatopaikalle. Osa päätyy takaisin Kiinaan kierrätystä varten. Aivan päätöntä touhua!

Jos ihmiset vaatisivat laatua (tai no, ainakin kestävyyttä - ongelma on juuri siinä, etteivät nämä kaksi ole enää synonyymejä) ja olisivat valmiita maksamaan siitä, tuotteet olisivat parempia. Niin kuin ennen olivatkin. Euroopassa valmistetut tavarat olivat ostovoimaan suhteutettuna kalliita, mutta ne kestivät kymmeniä vuosia.

Ostin aikoinaan Sonyn hyvälaatuisen putkitelevision. Se palveli 14 vuotta ja olisi toiminut vielä pidempäänkin, mutta kuvaan ilmestynyt värivirhe oli hyvä syy korvata se taulutelevisiolla.

Mielen pesukoneeni on pyörinyt yli 20 vuotta. Sen hinnalla olisi aikoinaan saanut parikin halvempaa mallia, mutta vuosien aikana laite on maksanut eron moninkertaisesti takaisin. "Köyhällä ei ole varaa ostaa muuta kuin laatua" pitää paikkansa. Laatu tulee aina halvimmaksi.

Suurin ongelma on siinä, ettei laatua tahdo enää saada rahallakaan. Laadulla on niin vähän kysyntää, ettei sitä kannata valmistaa. Laatu on huono bisnesmalli - on paljon kannattavampaa tuottaa sutta ja sekundaa, kunhan se näyttää hyvältä eikä maksa paljon.

Yksi harvoista laatuun panostavista on saksalainen Miele. Laadusta kertominen on kuitenkin hankalaa. Se paljastuu vasta pitkän ajan kuluessa, käytön myötä. Miele onkin keksinyt web-kameran, joka näyttää sen koneita kestävyystesteissä. Mainio idea, jota muidenkin soisi matkivan.

Suurimmalle osalle nykyvalmistajista kestävyystestit olisivat niin tylyä katsottavaa, että kamera suljettaisiin nopeasti. Ellei se itse hajoaisi sitä ennen.

Jos tietokoneet olisivat autoja...

Jokainen on kuullut vanhan vitsin siitä, miten huonosti autot toimisivat, jos ne olisivat tietokoneita: vaatisivat jatkuvia päivityksiä, hyytyisivät ilman syytä tielle ja airbag kysyisi kolarin sattuessa "Are you sure"?

Vitsi ei kuitenkaan naurata, sillä autothan ovat tietokoneita. Modernissa autossa on satakunta prosessoria valvomassa toimintoja. Eikä elektroniikka ole pelkkää luksusta, vaan välttämätöntä. Kehittyneen ohjausjärjestelmän ansiosta autojen kulutus on laskenut dramaattisesti suhteessa painoon ja päästöt ovat pienentyneet.

Vitsi palasi mieleeni kun luin päivän Hesarista Kimmo Aholan vieraskynän. Sen varsinaisena aiheena oli ubi-tekniikka, mutta samassa yhteydessä Ahola piikitteli tietokonealaa huonosta laadusta:

Valmistajat eivät edes yritä tehdä tietotekniikkaa, joka toimisi yhtä luotettavasti kuin auto, eivätkä asiakkaat edes oleta saavansa sellaista. Tuskin on toista toimialaa, jolla voidaan myydä tuotteita, jotka vaativat asiakkaalta yhtä paljon huolenpitoa ja toimivat yhtä epävarmasti kuin tietokone.

Olin viime viikolla Rovaniemellä ja otin lentokentältä taksin. Auto oli tuore mersu, hankittu vuoden alussa ja ajettu karvan verran yli 60 000 kilometriä. Kuljettaja kertoi, että auto oli ollut korjattavana jo neljä kertaa. Viimeisimmän käynnin syynä oli hajonnut bensapumppu. Nykymallissa se on kuulemma tehty muovista. Toki viat menevät takuuseen, mutta tuotantovälineen seisottaminen pajalla näkyy silti kuskin lompakossa.

Jos vahvan laatumielikuvan omaava Mercedes-Benz kärsii tällaisista ongelmista voi perustellusti sanoa, että autoala on hyvää vauhtia ottamassa tietotekniikan kiinni. Tietotekniikassa laatu on melkeinpä parantunut - ainakin hintakehitykseen suhteutettuna. Samaa ei voi sanoa autoista.

Ehkä vitsi pitää jatkossa kääntää päälaelleen: jos tietokoneet olisivat autoja...

U2-Bisnes

U2:n kaksi keikkaa Helsingissä näkyivät mediassa kolmen päivän ajan. Eri kanavien tv-uutiset sekä sanomalehdet hehkuttivat loputtomasti yhden bändin esiintymistä: ensin lavan rakentamista, sitten konserttiin jonottajia ("konsertti oli parasta, mitä minulle on elämässäni tapahtunut" - tyttö Ruotsista) ja sitten tietenkin itse keikkaa. Vieläpä molempina iltoina. Hesari käytti kokonaisen sivun kertomalla minuutin tarkkuudella, mitä bändi teki ja missä se liikkui.

On vaikea ymmärtää, miksi yhden rock-yhtyeen Suomen-keikka on näin merkittävä uutistapahtuma.

Tv-uutisissa haastateltu kiertueen johtaja selitti suorasukaisesti syyn pyöreälle lavalle: katsojia mahtuu joka puolelle ja "it means more revenue for us". Niinpä. U2 on lähes pelkkää bisnestä.

Se pyrkii maksimoimaan näkyvyytensä ja tulonsa, kuten mikä tahansa yritys. Madonna, Iron Maiden, Rolling Stones, AC/DC ja tusina muuta bändiä on vieraillut hiljattain Suomessa luottaen siihen, että media hoitaa mainoskampanjan heidän puolestaan. Ja media on tehnyt työtä käskettyä kerta toisensa jälkeen. Kritiikittä.

U2 tapasi jopa Suomen pää- ja ulkoministerin. Pääministeri kertoi "tuntevansa U2:n musiikkia". Media oli tietenkin paikalla ja rouva itse kirjoitti tapaamisesta Facebookiin. Mutta kumpi lopulta tapasi kumman: U2 Kiviniemen vai Kiviniemi U2:n?

Jos jokin autovalmistaja esittelisi uusia tuotteitaan messuhallissa, saisiko se vastaavan kohtelun mediassa? Jutun jokaiseen uutislähetykseen, sivun kaikista sanomalehdistä - joka päivä? Ei varmasti. Saisiko se pääministerin istumaan autoonsa lehtikuvaajia varten ja kertomaan, että minäkin olen ajanut tämän merkkisellä autolla? Taatusti ei.

Kiertueet ovat miljardibisnestä, eikä siinä tietenkään ole mitään pahaa. U2 sai hyvät arvostelut ja Facebook-päivityksistä päätellen myös katsojat olivat tyytyväisiä. Mutta miksi olemme niin sokeita viihdeteollisuuden bisnekselle? Mikä tekee siitä paremman kuin vaikkapa autoteollisuus? Tai kännykkäteollisuus? Tai mikä tahansa muu bisnes?

Piraatit perustelevat levyjen kopiointia sillä, että levy-yhtiöt riistävät artisteja ja nämä saavat vain murto-osan levymyynnin tuotoista. Yksi syy megakonserttien lisääntymiseen (ja kiskurihintaisiin lippuihin) on juuri bändien halu taistella piraatteja vastaan ja pitää kiinni yksityisistä suihkukoneista ja kymmenien miljoonien vuosiansioista, joihin he ovat tottuneet. Mutta onko se yhtään oikeudenmukaisempaa tai kohtuullisempaa?

Tulevaisuuden Google pelottaa jo nyt

Tulevaisuuden Google ei ole pelkkä hakukone. Se on arkipäivän henkilökohtainen personal trainer joka kertoo, mitä sinun kulloinkin pitäisi tehdä.

Jotta Google voisi antaa neuvoja, sen on tunnettava sinut läpikotaisin. Kuka olet, mitä teet, mitä harrastat, mistä pidät, ketkä ovat ystäviäsi, missä juuri nyt liikut. Kaikki.

Taas niitä Järvisen pelotteluja? Ei suinkaan. Aloituskappale on hieman väritetty versio siitä, miten Googlen toimitusjohtaja Eric Schmidt visioi yhtiönsä tulevaisuuden suunnitelmia toimittajille muutama päivä sitten. Tarkista vaikka itse tästä Wall Street Journalin artikkelista.

Sanatarkka lainaus: "I actually think most people don't want Google to answer their questions," he elaborates. "They want Google to tell them what they should be doing next."

Anteeksi vain Eric, mutta ajatus kaupallisesta, amerikkalaisesta nettipalvelusta, joka tuntee elämäni läpikotaisin, kuulostaa suorastaan karmaisevalta. Minulle riittää aivan hyvin, että Google antaa järkeviä vastauksia. Yhtään sen enempää ei tarvita.

Jo nykyisellään Google osaa tuhat ja yksi asiaa. Mutta se ei riitä osakkeenomistajille, jotka vaativat yritykseltä kasvua. Siksi Googlen pitää ulottaa lonkeroitaan yhä syvemmälle meidän jokaisen elämään. Uusia ideoita tarvitaan myös sen vuoksi, että hakukoneen rooli nettikäytön kulmakivenä saattaa jatkossa hävitä.

Artikkeli muistuttaa myös, miten käyttäjistä on tullut huomaamattaan Googlen vankeja. Vaikka Googlen urkinta muuttuisi hyvinkin röyhkeäksi, vaihtoehtoa sille ei ole. Ja vaikka sellainen syntyisi, kymmenen vuoden sähköpostit Gmailissa, täydellinen hakuhistoria iGooglessa ja Picasa-kuvapalveluun ladatut digikuvat varmistavat, ettei vaihto kilpailijalle ole helppoa. Ja vaikka se onnistuisi, henkilökohtaiset datasi jäävät joka tapauksessa Googlen omaisuudeksi.

Aivan kuin pisteenä i:n päälle Schmidt ehdotti, että tulevaisuudessa nuoret saattavat vaihtaa rutiiniluontoisesti nimeään aikuisiksi tullessaan. Vain nimenvaihdolla he onnistuvat mitätöimään nuoruuden nettimokansa ja luomaan itselleen puhtaan menneisyyden.

Ehdotus on paitsi lapsellinen, myös täydellisen tehoton. Nimenvaihdot ovat helppoja jäljittää, eivätkä Googlen omat palvelut edes kysy oikeaa nimeä. Ne tunnistavat käyttäjän evästeen ja sähköpostiosoitteen perusteella. Ihan sama, mihin vaihdat nimesi, Google tuntee sinut kyllä.

Jos tämä todella on Googlen visio tulevaisuudesta, tulee mieleen vanhan elokuvan fraasi: "Be afraid, be very afraid".

Avaruuden valloittaminen ei kiinnosta

Avaruuden valloittaminen ei enää kiinnosta ihmiskuntaa. Vielä 1960-luvulla Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kilpailivat siitä, kumpi ehtii ensimmäisenä kuuhun. Silloin pidettiin itsestään selvänä, että avaruuden valloittaminen saa jatkoa, ja että seuraavaksi lennetään Marsiin. Lopulta koko aurinkokunta on miehitetty ja on tähtimatkojen vuoro.

Nyt kiinnostus avaruutta kohtaan on hiipunut. Tällä vauhdilla tieteiskirjoista ei koskaan tule todellisuutta. Ihminen ei koskaan rakenna avaruusaluksia, ei kohtaa Klingoneita eikä taistele Imperiumin pimeitä voimia vastaan.

Miksi ei? Ei kiinnosta.

Avaruuden valloittaminen on kallista ja vaarallista. Miksi vaivautua, kun suuremmat ja tärkeämmät haasteet odottavat täällä maapallolla? Ilmastonmuutos, talouskasvu, saastuminen... you name it.

Kuinka moni oikeasti haluaisi riskeerata henkensä jonkin avaruuslennon vuoksi? Extreme-elämyksiä saa paljon helpommin ja vaivattomammin täällä maan päällä. Riskit ovat pienemmät, palkkio suurempi.

Nuoret eivät halua astronauteiksi vaan juristeiksi, toimittajiksi ja ekonomeiksi. Fysiikka ja luonnontieteet ovat väistyneet bittien ja elektroniikan tieltä. Niissä työllistymismahdollisuudet ovat huomattavasti paremmat. Tämän päivän nörteistä ei tule tiedemiehiä vaan koodaajia ja web-suunnittelijoita.

Kuu valloitettiin, koska kyse oli kansallisesta näyttämisen halusta. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto halusivat todistaa toisilleen ja koko maailmalle, kumpi oli parempi.
Tänään pätemisen tarvetta on vain Kiinalla. Se lähettää taikonautteja kiertämään maapalloa pr-mielessä, koska se tarvitsee kansaa yhdistäviä haasteita. Sillä on varaa, länsimailla ei.

Viime kädessä kyse on rahasta. Minkään maan kansalaiset eivät halua, että heidän verorahojaan käytetään sellaiseen turhuuteen kuin avaruuden valloittaminen. Haasteet löytyvät paljon lähempää: koulutuksesta, terveydenhuollosta, infrastruktuurista, eläkkeistä. "Laitetaan ne ensin kuntoon, puhutaan vasta sitten avaruudesta" ajattelee moni. Eivätkä asiat koskaan tule kuntoon, sillä kansalaisten vaatimukset ja odotukset nousevat koko ajan.

Jäljelle jäävät yritykset, mutta niiden on vaikea perustella sijoittajille, miksi kannattaisi investoida miljardeja avaruuslentoihin. Asteroideilta saatava malmi tuskin pystyy koskaan kilpailemaan maapallon omien varantojen kanssa. Ja kun ne joskus loppuvat, vanhojen rakennelmien kierrättäminen tulee olemaan halvempaa kuin raaka-aineen rahtaaminen Marsista tai sen takaa.

Avaruuden valloituksen ainoa toivo on turismissa. Kaupalliset lennot lähiavaruuteen ovat alkamassa. Ne riittävät pitämään yllä rakettien tuotekehitystä ja alan tietotaitoa. Valitettavasti lähiavaruudessa on kovin vähän nähtävää. Hotelli maata kiertävällä radalla tai kuussa olisi kova juttu, mutta kuka lähtisi tylsälle ja vuosia kestävälle lomamatkalle Marsiin?

Ehkä koko sci-fi-genre oli väärässä. Ihmiskunta ei koskaan lähde avaruuteen, vaan on kahlittu ikuisesti maapallon pinnalle. Eikä kyse ole teknisistä esteistä tai ylipääsemättömistä fysikaalisista ongelmista, vaan tietoisesta valinnasta.

Ja kuten joku varmaan huomasikin, tässä on selvä analogia puolustusmenoihin.

Voiko länsimaalaisia loukata?

Muutama vuosi sitten tanskalaislehden pilapiirrokset aiheuttivat kuohuntaa Lähi-idässä. Islam ei salli profeetta Muhammedin kuvallista esittämistä. Arveltiin, että tanskalainen lehti julkaisi piirrokset hyvin tietoisena siitä, miten loukkaavina islaminuskoiset ne kokevat.

Länsimaiseen tapaan Jyllands Posten vetosi sananvapauteen. Siihen on helppo vedota, oli asia mikä tahansa. Lehti halusi testata käytännössä, vieläkö sananvapaus on Tanskassa voimassa. Siis tyyliin "me vain julkaisrmme kuvia sananvapauden nimissä - jos ne loukkaavat teitä, se on oma ongelmanne".

Jos lehden todellisena tarkoituksena oli loukata islaminuskoisia ja aiheuttaa kohua, asiassa ei ollut kyse sananvapaudesta. Jos taas kuvien julkaisulla oli jokin muu uskottava perustelu, se voitaneen laskea sananvapauteen kuuluvaksi. Jokainen voi itse päätellä, kummasta oli kyse. Joka tapauksessa lopputuloksena oli kohu, jossa kaikki hävisivät.

Länsimaalaisia ihmisiä ei ole helppo loukata. Suhde uskontoon on käytännöllinen eikä meillä juuri ole asioita, joista ei saisi puhua. Vapaa media loukkaa omia päättäjiämme ja arvojamme joka päivä. Se on sen työtä.

Mutta nyt on löytynyt asia, jossa amerikkalaiset kokevat muslimien loukkaavan heitä. Alle 200 metrin päähän WTC:n raunioista aiotaan rakentaa suuri islamistinen kulttuurikeskus ja moskeija. Tontilla nyt sijaitseva talo vahingoittui WTC-tornien kappaleista historian tuhoisimmassa terrori-iskussa. Rakennushanke loukkaa amerikkalaisia, vaikka he jos ketkä ovat tottuneet eri uskontoihin ja kulttuureihin. Varsinkin New Yorkissa.

Hankkeesta käytetty nimitys Cordoba Initiative viittaa espanjalaiseen Cordoban kaupunkiin, jossa vuoden tuhat tienoilla juutalaiset, kristityt ja muslimit elivät sulassa sovussa keskenään. Rakennuksen pitäisi symboloida uskontojen rauhanomaista rinnakkaiseloa 2000-luvulla.

Mutta silti. Pitääkö kulttuurikeskus ja moskeija rakentaa aivan WTC-tornien viereen, joka paikkana on amerikkalaisille symbolinen ja tunteisiin vetoava? Sallisiko Saudi-Arabia kristittyjen rakentaa länsimaisen kulttuurikeskuksen Mekkaan?

Moni newyorkilainen kokee, että todellisuudessa islamilainen maailma haluaa rakennuksella näyttää voimansa ja taloudellisen valtansa. Aivan kuten se näyttää nyt Mekassa rakentamalla valtavaa seitsemän rakennuksen kompleksia, jonka kellotornista tulee maailman toiseksi korkein rakennus. Abraj Al Bait Towers on kuin uusi World Trade Center.

Öljyn rikastuttamilla arabimailla riittää rahaa, mutta amerikkalaiset ovat velkaantuneet ja maan talous uhkaa jäädä kehittyvien talousmahtien jalkoihin. Uskontona islam leviää paljon nopeammin kuin kristinusko. Siksi koko Cordoba Initiative voidaan nähdä provokaationa - aivan kuten Jyllands Postenin pilakuvat. Viittaus Cordobaan ja rauhanomaiseen rinnakkaiseloon on samanlainen sumuverho kuin sananvapaus oli Tanskassa.

Laillista estettä rakentamiselle ei ole. Luvat ja rahoitus ovat kunnossa. Silti oma kantani on, että keskusta ei pitäisi rakentaa juuri sille tontille. Löytyy varmaan jokin muu, sopivampi paikka. Mutta toisaalta, julkaisihan lehtikin ne pilakuvat.

Nyt ainakin tiedämme, miltä loukatuista muslimeista tuntui.

Venäjää ruotsin sijaan

Opetusministeri Henna Virkkunen tyrmäsi viikolla neljän itäsuomalaisen maakunnan ehdotuksen, jonka mukaan ne haluaisivat opettaa lapsille ruotsin sijaan venäjää.

Ruotsinkieli on varsinkin pääkaupunkiseudulla monen mielestä herkkä asia. Pakkoruotsi nähdään rikkautena, jonka asema täytyy turvata historiallisista syistä. Itse suhtaudun asiaan täysin pragmaattisesti. Menneisyyden sijaan pitäisi katsoa tulevaisuuteen. Fakta on, että venäjän osaamisesta olisi Suomelle paljon enemmän hyötyä kuin ruotsista.

On todellista tuhlausta opettaa koululaisille monta vuotta ruotsia, jota suurin osa heistä ei tule koskaan tarvitsemaan. Tämänkin ajan voisi käyttää jonkin maailmankielen - kuten ranskan, espanjan tai saksan - opiskeluun. Ruotsalaiset osaavat englantia, Keski-Euroopassa monet eivät osaa muuta kuin omaa tai naapurimaan kieltä.

Venäjä on erikoistapaus. Meillä on naapurissamme valtavien mahdollisuuksien maa, joka jää hyödyntämättä kielimuurin takia. Matka Helsingistä Pietariin vie uuden junayhteyden valmistuttua vähemmän aikaa kuin matka Jyväskylään. Puhumattakaan matkasta ruotsinkieliselle pohjanmaalle.

Itä-Suomen kunnissa pitäisi ehdottomasti opettaa jokaiselle lapselle ainakin venäjän alkeet. Kielitaitoa voisi sitten myöhemmin kartuttaa, kun sille alkaa olla tarvetta. Samoin voisi menetellä ruotsin kanssa: siinäkin vuoden perusopinnot riittäisivät. Toisin kuin venäjä, ruotsi on helppo oppia.

Virkkunen ehdotti, että "itärajan suunnassa voisi ensimmäinen kieli olla venäjä, eli entistä enemmän opiskeltaisiin sitä pitkänä kielenä". Englanti pitäisi siis vaihtaa venäjään, mutta ruotsiin ei saisi koskea? Kerrassaan päätöntä.

Suomi on kielikysymyksessä historiansa vanki. Aivan kuten puolustuskysymyksessä, nyt olisi korkea aika katsoa eteenpäin ja tulevaisuuteen.

Olin kesällä Pohjois-Italiassa ja kävin Bolzanossa, joka on hyvin lähellä Itävallan rajaa. Itävallalla ja Pohjois-Italialla on vielä läheisempi yhteinen historia kuin Suomella ja Ruotsilla. Saksaa puhutaan Italian puolella yleisesti ja Bolzano on täysin kaksikielinen. Kaupungin toinen nimi onkin saksalaisittain Bozen.

Kuvaavaa kyllä, musiikkifestivaalin www-sivusto on osoitteessa www.bolzanofestivalbozen.it. URLissa on siis kaupungin nimi molemmilla kielillä. Helsingin tapauksessa se vastaisi osoitetta www.helsinkifestivalhelsingfors.fi. Niin pitkällä kaksikielisyyden vaatimuksessa ei meillä sentään olla.

Vaikka Pohjois-Italialla on historian, kielen ja kulttuuriin vuoksi läheiset yhteydet Itävaltaan, kaikkien italialaisten ei tarvitse opiskella koulussa saksaa. Kukaan ei vaadi, että napolilaisen koululaisen pitäisi opiskella saksaa, koska kaksikielisyys on rikkautta.

Kannattaako Facebookissa olla? Tietenkin

Minulta kysytään usein, kannattaako Facebookiin liittyä, vai olisiko tietoturvan vuoksi parempi pysyä poissa. Vastaan aina, että toki kannattaa liittyä.

Joissakin vastaus herättää kummastusta. Miten voin varoittaa ihmisiä tietosuojasta ja silti suositella Facebookia? Eivätkö ne ole ristiriidassa keskenään?

Sosiaalinen media on kuin initernet 15 vuotta sitten. Siitä ei tarvitse pitää, mutta on vähintäänkin syytä tietää mistä on kyse. Ainoa tapa oppia sosiaalista mediaa ja oivaltaa sen merkitys on käyttää sitä.

Facebookin suhteen ratkaisevaa on se, mitä palvelussa tekee. Ei kannata laittaa profiiliin arkaluontoisia tai henkilökohtaisia tietoja ja kuvitella, että ne näkyvät tosiaan vain kavereille. Aivan hyvin Facebookissa voi olla kuten keskustelupalstoillakin 'lurkerina', joka vain seuraa tapahtumia mutta ei itse osallistu niihin.

Facebook on vaarallinen vain, jos sitä käytetään väärin. Ne hyvät käyttötavat jokainen saa itse keksiä.

Tässä yksi malliksi: vuosi sitten otin ilmasta kuvan Turun lähellä näkyvästä erikoisesta talosta. Käydessäni eilen Turussa käytin pari tuntia aikaa talon etsimiseen. Turhaan. Edes ne turkulaiset, joilta asiaa kysyin, eivät tunnistaneet taloa kuvaukseni perusteella.

Turusta palattuani laitoin ilmakuvan Facebookiin ja kysyin, tunnistaako kukaan rakennusta. Jo parin tunnin kuluttua sain vastauksen: kyse oli tästä talosta.

Alkuviikolla muuan toimittaja soitti ja kysyi Facebookin aiheuttamasta nettiriippuvuudesta. Kysymyksessä oli periaatteellinen virhe: Facebook on yhtä vähän internetiä kuin ohjelmointi on tietokoneen käyttöä. Facebook käyttää nettiä vain tiedon siirtämiseen. Varsinainen juju on sosiaalisessa viestinnässä, ei netissä.

Facebookia voi käyttää tietokoneen lisäksi telkkarilla tai matkapuhelimella, jatkossa ehkä leivänpaahtimella tai jääkaapilla. Näiden päätelaitteiden käyttäjä ei tiedä, millä tekniikalla yhteys syntyy, eikä sillä ole väliäkään. Tv-ruudulla tai älypuhelimessa toimiva Facebook ei edes muistuta perinteistä www-sovellusta.

Disconnected people

Itä-Suomessa on talouksia, jotka ovat olleet jo kaksi viikkoa ilman sähköä ja puhelinyhteyksiä. Mietipä sitä! Sähköä saa aggregaatista, käsivoimin karjanhoito ja maatalon ylläpito kävisi mahdottomaksi -- mutta nettiä ja puhelinta ei saa mistään.

Kaksi viikkoa ilman, että voi soittaa kenellekään. Ei voi edes kysyä, milloin yhteydet palautuvat. Ei voi päivittää blogia, ei Facebookia, ei jutella kenenkään kanssa. Ja maaseudulla naapuritkin ovat kaukana. Eristys on täydellinen. Onneksi on sentään aurinkoinen, lämmin kesä eikä pimeä, paukkuva pakkanen.

Matkapuhelimet eivät toimi, koska tukiasemia ei ole varustettu pitkien sähkökatkojen varalta. Niiden akut tyhjenevät muutamassa päivässä. Asemien sähkönsyöttö on ollut ilmajohtojen varassa, ja kun kaatuvat puut ovat katkoneet kaapelit, asemat pimenevät.

Tapahtunut on tuore muistutus siitä, miten haavoittuva tietoyhteiskuntamme on. Kaikki perustuu siihen, että tietoliikenneyhteydet toimivat. Kun sähköä ei ole, mikään ei toimi. Elämä pysähtyy.

Kaksi viikkoa ilman yhteyksiä ulkomaailmaan. Sen rinnalla puheet 100 megan laajakaistasta koko Suomeen tuntuvat elitistiseltä puuhastelulta. Mitä väliä, vaikka Suomen laajakaistayhteydet eivät olisikaan maailman 10 nopeimman maan joukossa, jos tuhannet kotitaloudet ovat täysin disconnected?

On helppo unohtaa, että Suomi on iso ja harvaanasuttu maa. "Katsokaa karttaa!" ennen kuin murehditte Suomen sijoitusta kansainvälisissä nopeusvertailuissa. Ja vetäkää tukiasemien sähkönsyöttö maakaapeleilla, jotta ne eivät ole niin alttiita ympäristöolosuhteille.

Tietoyhteiskuntaa ei turvata aseilla

Sodankäynti on kallista. Eikä yksin sotiminen, vaan myös sotaan varustautuminen. Asejärjestelmät ovat huipputekniikkaa, jota vain rikkailla mailla on varaa hankkia. Mies ja kivääri -periaatteella ei enää maata puolusteta.

Yhdysvaltojen puolustusmenot ovat 700 miljardia dollaria, mikä on korkein luku sitten toisen maailmansodan päättymisen. Tuoreen uutisen mukaan kenraaleja ja amiraaleja halutaan vähentää kulujen karsimiseksi. Tavoitteena on 100 miljardin säästöt. Edes maailman vauraimmalla maalla ei enää riitä paukkuja kahteen yhtäaikaiseen sotaan.

Britannian puolustusministeri Liam Fox varoitti heinäkuun lopussa, ettei maalla ole varaa ylläpitää nykymuotoista puolustusta. Sotalaivojen, hävittäjäkoneiden ja panssariajoneuvojen määrää aiotaan vähentää, koska "venäläiset eivät ole ihan lähiaikoina vyörymässä Eurooppaan".

Ruotsi luopui yleisestä asevelvollisuudesta heinäkuun alusta lähtien ja aikoo pärjätä jatkossa pienellä palkka-armeijalla.

Ainakin Britannia ja Ruotsi ovat valmiita pohtimaan ikiaikaisia puolustuksen doktriineja. Onkin jo korkea aika, sillä Eurooppa lähialueineen on muuttunut dramaattisesti. Yritykset joutuvat miettimään strategiansa ja tavoitteensa uudelleen muutaman vuoden välein. Niin tehdessään ne pyrkivät kyseenalaistamaan vanhan ja reagoimaan ympäristön muutoksiin. Valtioiden tulisi tehdä samoin. Tietoyhteiskuntaa ei turvata aseilla.

Sotilasmahtia tärkeämpää valtiolle on taloudellinen turvallisuus. Kiina ja Venäjä, entiset sotilaalliset uhkat, ovat nyt tärkeitä kauppakumppaneita. Taloudellinen riippuvuus on molemminpuolista ja rauhan jatkuminen on molempien osapuolten yhteinen etu. Todennäköisin konflikti osapuolten välillä on kauppasota, ei aseellinen yhteenotto. Myös jonkinlainen verkkosota on mahdollinen, mutta sitäkään ei käydä lentokoneilla tai tykeillä. Ja terrorismia vastaan armeijoista on hyvin vähän apua.

Pari päivää sitten kerrottiin, miten Suomen puolustusvoimat tarvitsee lähivuosina miljardeja euroja ilma- ja maavoimien uudistamiseen. Edellisen sodan muistot ovat vielä niin tuoreita, että ajatukset kulkevat vanhoja latuja. Olisiko Suomen turvallisuuden kannalta parempi käyttää miljardit jollain muulla tavalla?

Kansainvälinen talous, globalisaatio ja tietoverkot ovat jo muuttaneet maailmaa dramaattisesti. Yritykset tunnustavat muutoksen ja tekevät parhaansa sopeutuakseen, jopa hyötyäkseen siitä. Milloin olemme siinä pisteessä, että katsomme tämän kehityksen vaikuttavan myös valtiolliseen maanpuolustukseen? Tuleeko sitä koskaan? Vai elävätkö sotilaalliset uhkakuvat omaa elämäänsä hamaan tulevaisuuteen asti?

Hyvää palvelua HUSissa

On muodikasta kritisoida julkista terveydenhuoltoa ja väittää, että yksityistämällä palvelut paranevat ja hinnat laskevat.

Olin kesäkuussa nielurisaleikkauksessa Meilahden sairaalassa ja kaikki sujui kuin rasvattu. Oudoksuin kutsuun merkittyä saapumisaikaa (7:15), jouduin ajamaan suoraan aamutelevisiosta sairaalaan taksilla. Mutta jo pari minuuttia myöhemmin kutsuttiin nimellä ja prosessi alkoi rullata. Vaatteiden vaihto, nukutus, leikkaus, tarkkailu, ohjeet, kotiutus. Kaikki pelasi kuin kello.

Erityisen ilahtunut olin sairaanhoitajasta, jonka työpisteen viereen meidät kaksi potilasta sänkyinemme kärrättiin leikkauksen jälkeen. Hän tarjoili heti päärynämehujään ja tarkkaili meitä koko loppupäivän sivusilmällä, kyseli vointia useampaan kertaan ja opasti henkilökohtaisesti mahdollisista jälkiseurauksista. Vaikka kyse oli helposta toimenpiteestä, myös nuori naislääkäri kävi ennen ja jälkeen operaation katsomassa, että kaikki oli hyvin.

En muista, milloin olisin viimeksi saanut vastaavaa palvelua kaupallisella puolella. Enkä tarkoita pelkkää terveydenhuoltoa, vaan kaikkia muitakin palveluita.

Toki ennalta suunniteltu rutiinioperaatio on sairaalalle helppo tapaus. Jonottaminen poliklinikalla, hoitovirheet ja riittämätön henkilökunta tekisivät aivan toisen vaikutelman. Ehkä kokemuksen positiivisuutta lisäsi myös helpotus siitä, että pääsi pois sairaalasta. Harva iloitsee päästessään kaupasta hengissä ulos.

Julkiset palvelut voivat olla hyviä ja toimivia. Nykyinen trendi terveydenhuollon yksityistämisestä ei välttämättä palvele potilaan etua. Yksityistämisen takana ovat kuitenkin isot voimat, sillä ala tulevaisuuden bisnes. Kaupallinen intressi ei kohtaa potilaan intressiä.

Viimeinen positiivinen yllätys oli lasku, joka oli kokonaista 89 euroa. Se on tietenkin vain asiakkaalta perittävä osuus, lopun maksan veroissa. Mutta tälläisinä päivinä maksan niitä mielelläni.

Lentäminen tärkeää maakunnille

En tiedä, oliko Jukka Relander vakavissaan, kun hän kirjoitti viikko sitten blogiinsa otsikolla Junalla olisit jo perillä. Kirjoituksessa väitettiin, että maakuntien lentokentät ovat turhia, ja että Keski-Suomen kaupunkeihin (siis kaikki Suomen kaupungit Ouluun asti) kannattaa matkusaa mieluummin junalla kuin lentäen.
Mihin esimerkiksi Jyväskylä tarvitsee lentokenttää? Luultavasti Relander vain provosoi. On kuitenkin mahdollista, että hän tyypillisenä pääkaupunkiseudun asukkaana oikeasti ihmettelee asiaa. Näillä etäisyyksillä ei vain kannata lentää – ei edes Ouluun. Tämä heitto on varmaankin jo huonoa huumoria? Lento Ouluun kestää kolme varttia, junalla aikaa kuluu kuusi tuntia.
Tuo aika kuluu pelkkään matkustamiseen. Ero tasoittuu hieman, jos huomioidaan myös lentokentällä vietetty odotusaika. Kentät ovat usein kaukana keskustasta (eritoten Jyväskylä), mutta poikkeuksiakin on: Porissa kenttä on lähes keskustassa, eikä matka Rovaniemellä ole paljoa pidempi.
Harva pääkaupunkiseudulta matkaan lähtevä asuu ydinkeskustassa. Matka kotoa lentokentälle tai rautatieasemalle kestää suunnilleen saman verran. Lähijunaa käytettäessä on sovitettava vielä yhteen epäluotettavia aikatauluja ja tultava varmuuden vuoksi asemalle yhtä aikaisemmalla junavuorolla.
Oma lentokenttä on Porille, Seinäjoelle ja Jyväskylälle tärkeä asia. Ulkomaille lentäminen ei ole pääkaupunkiseudun asukkaiden yksinoikeus -- vaikka onhan se kieltämättä kiva ajaa taksilla suoraan lentokentältä kotiovelle. Neljä viidestä suomalaisesta ei ole näin onnekkaita. Pitäisikö heidän raahata matkalaukut junaan ja ajaa Vantaalle? Koko perheen kanssa? Ai niin, eihän sinne edes pääse junalla (vielä). Erityisen hankalassa asemassa on Pori, johon matkustavan on vaihdettava junaa Tampereella. Juna ei ole lentomatkailun vaihtoehto Suomessa. Oman auton käyttö on. Ja niille, joilla ei ole autoa, vaihtoehdoksi jää bussi.
Työmatkojen lisäksi maakuntakentiltä lennetään suoraan myös lomakohteisiin. Se tekee lomamatkailun yhtä vaivattomaksi kuin meillä pääkaupunkiseudulla asuvilla.
Käytän itse paljon kotimaan lentoja. Ne ovat ainoa tapa ehtiä Espoosta klo 9 alkavaan tilaisuuteen Porissa, Jyväskylässä, Kuopiossa tai Oulussa - ja päästä vielä illaksi kotiin. Jos matkat pitäisi tehdä junalla, olisi lähdettävä edellisenä iltana, yövyttävä hotellissa ja palattava myöhään yöllä tai vasta seuraavana päivänä. Maakunnissa järjestetään paljon esimerkiksi koulutustilaisuuksia, joihin puhujat tai valtiovallan edustajat lentävät pääkaupunkiseudulta. Näillä tilaisuuksilla on suuri merkitys paikallisille asukkaille ja elinkeinoelämälle. Ellei lentomahdollisuutta olisi, puhujat jäisivät tulematta.
Ymmärrän hyvin, että kaikki yritykset, joilla on kansainvälistä toimintaa, tarvitsevat lentokenttää. Ei ole turhaa uhkailua siirtää konttori pois maakunnasta, jos lentoyhteydet loppuvat.
Saksan oppikirjassani väitettiin aikoinaan että "zug fährt immer". Ehkä Saksassa, mutta ei Suomessa. Junalla matkustaminen on erittäin epävarmaa. Talvella junat pysähtyivät lumen tukkiessa vaihteet, nyt kesällä raiteet olivat poikki puiden kaaduttua niiden päälle. Lähijunien aikataulut ovat usein sekaisin mitä ihmeellisimmistä syistä. Ja Pendolinon luotettavuus on aina ollut huono vitsi. Ihme kyllä, lentoliikenne on osoittautunut rautatietä luotettavammaksi - joskin kevään tuhkapilvi oli muistutus siitä, että luonnonvoimille ilmailukaan ei voi mitään.
Kokonaan eri kysymys on, pitääkö ilmailua tukea. Lähtökohta on se, että lentotoiminnan pitää olla vähintään yhtä kannattavaa kuin junaliikenteen. Finncommin päätös lopettaa lennot Poriin, Seinäjoelle ja Jyväskylään kertoo siitä, ettei kysyntää taantuman aikana ollut riittävästi. Tai sitten oma auto on liian houkutteleva kilpailija ainakin porilaisille.
Jotain vikaa on myös lentojen hinnoittelussa. Miten on mahdollista, että lento Helsingistä Jyväskylään maksaa enemmän kuin lento Helsingistä Milanoon?

Kameralla hameen alle

Viikolla herätti huomiota tapaus, jossa kauppakeskuksen vartijat havaitsivat 63-vuotiaan miehen kuvaavan naisia epäasiallisesti. Poliisi pidätti tekijän ja hän sai 12 päiväsakkoa sukupolisiveellisyyden julkisesta loukkaamisesta. Kamera tuomittiin valtiolle menetettäväksi.

Alkuperäisen uutisen mukaan mies oli kuvannut vain naisten takamuksia. Kun kyse on julkisesti näkyvästä ruumiinosasta, siinä ei ollut mitään laitonta. Jopa kuvien laittaminen nettisivulle olisi luultavasti ollut laillista. Seuraavana päivänä uutinen kuitenkin tarkentui. Kävi ilmi, että mies oli rakentanut kameralle salkun, jonka kulman hän ujutti naisten hameiden alle kuvia ottaessaan.

Tällaista kuvausta ei tietenkään voi hyväksyä. Ei, vaikka kuvat tulisivat vain omaan käyttöön ja vaikka kuvaus tapahtuikin julkisella paikalla eikä esimerkiksi kotirauhan piirissä. Toisaalta Suomen rikoslaki ei suoraan kiellä hameen alle kurkkimista saati kuvaamista. Sukupuolisiveellisyyteen vetoaminen on laintulkinnan venyttämistä lähes katkeamispisteeseen.

Tapahtuneesta voi päätellä ainakin sen, että kaduilla liikkuu kaikenlaisia kahjoja, joille tekniikka on antanut uusia välineitä fantasioidensa toteuttamiseen. Eikä kyse ole yksin suomalaisesta ilmiöstä, vaan hameenaluskuvia löytyy netistä runsaasti. Kyse ei siis ole yksittäisestä pervosta, vaan kuvaajia ja kuvista kiinnostuneita riittää. Eräs kuvia jakava saitti puolustelee toimintaa: "We do not trouble girls and do not attack them. We simply film with our cameras what they involuntary show to men".

Floridalaisen valvontakameran nauhasta tehty YouTube-pätkä näyttää, miten kohde kuvataan ruokakaupassa kännykkäkameralla. Ja jos salkkuun piilotettu kamera tuntuu kekseliäältä, mitä pitäisi ajatella kenkään upotetusta kamerasta? Kenkäkameramies oli sattumoisin myös 63-vuotias jäädessään kiinni.

Paljastunut turkulaismies tuskin on ainoa lajissaan Suomessa. Joissakin maissa ja Yhdysvaltojen osavaltioissa hameenaluskuvaus on erikseen kielletty tai tirkistelyä koskevaan lakiin on lisätty sitä koskeva pykälä. Viime syksynä Indianan osavaltiossa ajettiin lakia, jonka nojalla tällaisesta kuvauksesta voitaisiin tuomita jopa kahdeksan vuotta vankeutta. Uudessa Seelannissa on kielletty jopa tällaisten kuvien hallussapito.

Turussa paljastumisestaan nolostunut mies tuskin valittaa rangaistuksestaan, mutta seuraava kiinni jäävä saattaa jo niin tehdä. Siksi poliisin on etsittävä parempi lainkohta. Ellei sellaista löydy, pitää harkita nykyisten lakien täsmentämistä.

Kanta-asiakas: maksat itse omat bonuksesi

Taloussanomissa oli eilen kirjoitus, jossa muistutettiin bonus-korttiasiakkaiden oikeudesta kieltää tietojensa kaupallinen käyttö. Kortit menettäisivät asemansa, jos kaikki asiakkaat hyödyntäisivät tämän henkilötietolain takaaman oikeuden. Kaupat laskevat sen varaan, että asiakkaat ottavat kiltisti kortin, pistävät nimensä sopimukseen tekstiä lukematta eivätkä sen jälkeen vaivaa päätään koko asialla.

Olisi ehkä syytä. Suomi on bonus-korttien hyödyntämisen edelläkävijä koko maailmassa. Jo sen pitäisi herättää ihmetystä. Pienessä maassa, jossa kaksi suurta keskusliikettä hallitsee lähes 90 prosenttia kuluttajamarkkinoista, bonus-korteille ei pitäisi olla mitään tarvetta. Asiakkaat ovat automaattisesti vähintään toisen ryhmittymän kanta-asiakkaita, useimmat molempien. Vähän sama juttu Alkon kanssa -- se ei tarvitse bonus-kortteja, koska kaikki ovat automaattisesti sen kanta-asiakkaita.

Bonus-ohjelmien ylläpito vaatii isot tietojärjestelmät. Ohjelmia myös markkinoidaan näyttävästi. Kenen luulet maksavan nämä kustannukset? No asiakkaan tietenkin. Ei ihme, että Suomessa on EU-alueen kalleimpiin kuuluva ruoka ja muutkin hinnat ovat korkealla.

Suomalaisia on helppo johdatella. Ovelalla psykologialla kaksi suurta keskusliikettä on saanut lähes jokaisen suomalaisen ottamaan molempien ryhmittymien bonus-kortit. Se, joka on kaikkien kanta-asiakas, ei ole kenenkään kanta-asiakas. Kauppias tietää tämän. Korttien tarkoituksena ei olekaan tehdä ihmisestä kanta-asiakasta vaan kerätä tietoja, joita kauppa ei muuten pystyisi tai edes saisi selvittää. Bonus-sopimuksella kauppa saa asiakkaalta vapaaehtoisen suostumuksen toimilleen.

Ihmiset ottavat kortteja koska uskovat saavansa niistä taloudellista hyötyä. Ihanko vapaaehtoisesti kauppias antaisi rahaa takaisin asiakkaalle, joka on huijannut häntä olemalla kaikkien kanta-asiakas? No ei takuulla. Tässä käytetään psykologiaa: asiakas ei huomaa, että hän maksaa päivittäin keskusliikkelle 2 euroa ylihintaa. Sen sijaan vuosittainen 300 euron hyvitys tuntuu suurelta hyödyltä ja jää sen vuoksi mieleen.

Kauppa siis veloittaa 700 euroa ylimääräistä, maksaa siitä 300 takaisin, pitää itse 400 euroa - ja kaikki ovat tyytyväisiä! Kyllä ihmistä on helppo huijata.

Lidl ei käytä kanta-asiakaskortteja. Se vain myy halvalla. Yksinkertaista.

"Mutta minä otan vain bonuksen, muut maksavat ylihintaa" moni ajattelee. Ketkä muut? Kun lähes jokaisella suomalaisella on bonuskortti, ketään ulkopuolista maksajaa ei ole. Vain ulkomaiset turistit ja muutama kriitikko, kuten minä, ovat järjestelmän ulkopuolella. Heidän rahansa eivät mitenkään riitä palautusten kattamiseen. Niinpä asiakkaat maksavat itse omat bonuksensa.

Todellisen hyödyn korteista kerää kauppa. Tietenkin, sehän on järjestelmän kehittänytkin. Asiakkaan kulutustiedot ovat arvokkaita, sillä niitä voidaan käyttää markkinoinnin kohdistamiseen. Perheille, joissa on kissa, ei kannata mainostaa koiranruokaa ja niin edelleen.

Monen mielestä täsmämarkkinointi on vain hyvä asia. Ehkä. Jokainen päättäköön itse, millä hinnalla on valmis myymään omat kulutustietonsa. Vastaavien tietojen kerääminen nettisurffailusta on paljon vaikeampaa -- ja sitä monet vastustavat viimeiseen asti torjumalla evästeet ja asentamalla Firefoxiin tietosuojaa parantavia laajennuksia. Erona onkin se, ettei nettisurffailusta saa bonusta. Ainakaan vielä.

Bonus-korteilla tapahtuva seuranta ei rajoitu lähikaupan ostoksiin vaan ns. bonusta saa nykyään melkein kaikesta. Hesburgerilla kahvin normaalihinta on 1,10 euroa, mutta bonus-kortin haltija (siis ns. "kanta-asiakas") saa sen 0,90 eurolla. Toista ääripäätä edustaa autokauppa. Auton ostosta saa yhtä paljon bonusta kuin jos ostaisi 2500 eurolla maitoa. Koko ihmiselämän kirjo hautaustointa myöten mahtuu tähän väliin. Kaikesta saa bonusta ja siksi kaikki tallentuu kaupan tietokoneelle.

39 kansanedustajaa ja lukematon määrä paikallispoliitikkoja istuu HOK-Elannon valtuustossa. Bonus (ja kokouspalkkiot) kelpaavat heillekin. Olisiko tässä yksi syy siihen, miksi Suomesta on tullut johtava bonusmaa? Ovatko näennäiset bonukset poliitikkojen suojeluksessa?

ASAP ei ole nettilyhenne

Ylen aamuradiossa käsiteltiin tänään suomen kielen muuttumista. Kieli muuttuu nopeasti, kun englanninkieliset sanat ja netistä omaksutut lyhenteet yleistyvät arkikieleen. Esimerkkeinä annettiin LOL, OMG ja ASAP.

ASAP on tietääkseni vanha lyhenne eikä mitenkään liity internetiin, vaikka olen kuullut saman väitteen ennenkin. ASAP eli As Soon As Possible jäi mieleeni jo 1980-luvun alun television minisarjassa, jossa vanhempi upseeri ihmetteli itselleen tuntematonta lyhennettä. Muistan ihmetelleeni jo tuolloin ihmettelyä, sillä ASAP oli yleisesti käytössä.

Aamureportaasia mainostanut juontaja teki itse "alkaa tekemään"-virheen, jotka Ylen ammattilaisilla ovat harvinaisia. Sen jälkeen oli hieman huvittaa kuunnella, miten äänestä päätellen varsin nuorehko (ja sinkku, sen hän kertoi aiemmin viikolla) juontaja oli itsekin huolissaan oikeakielisyyden tulevaisuudesta.

Juontaja oli myös havainnut tuttavapiirissään miten englanninkieliset sanat leviävät suomeen. Sitä hän ei huomannut, että oman median ja työpaikan nimi (Yleisradio) on niin ikään napattu suoraan englannista.

Radiolle ehdotettiin aikoinaan suomenkielistä termiä sätiö. Se ei kuitenkaan yleistynyt. Miltä kuulostaisi "Yleissätiö" (ei siis yleissäätiö)? Siinä olisi puhdasta suomea :-)

Poliisi haluaa passien sormenjäljet - tietenkin

Yle uutisoi, miten poliisi haluaisi pääsyn passeja varten kerättävään sormenjälkirekisteriin. Aihe herätti netissä runsaasti keskustelua, mutta mikään uutinen se ei ole. Poliisiylijohtaja Paatero on esittänyt saman toiveen jo kaksi vuotta sitten.

Jostain syystä Paateron kanta katsottiin tänään uutisen arvoiseksi, vaikkei asiaan tietääkseni liity mitään ajankohtaista. Päinvastoin, eduskunta on suhtautunut nuivasti asiaan ja Paatero itsekin toteaa sen tulevan ajankohtaiseksi vasta seuraavan eduskunnan myötä.

Poliisin kanta asiaan ei varmaan ole yllätys kenellekään. Jos sormenjälkirekisteri on kerran olemassa, totta kai poliisi haluaa siihen pääsyn itselleen. Ja itsestään selvää on, että ennen pitkää poliisi myös saa sen. Kyse on vain ajasta. Arvelen, että aikaa kuluu viidestä kymmeneen vuotta. Mahdollinen terrori-isku Euroopassa puolittaa ajan.

Kaava on muutenkin tuttu. Aluksi tiedot halutaan vain vakavien väkivalta- ja huumerikosten selvittämiseksi. Kuinkahan usein näihin liittyy sormenjälkien selvittelyä? Ulkopuolisen on vaikea arvioida asiaa. Varmaa kuitenkin on, että pääsyn avauduttua tietojensaantikynnystä tullaan laskemaan yhä pienempiin rikoksiin. Näin on käynyt esimerkiksi televalvonnan suhteen.

Kun on kyse tietokantojen käytöstä, porttiteoria toimii. Siksi jokaista uutta tietokantaa ja jokaista uutta käyttötarkoitusta on tarkasteltava erittäin kriittisesti. Tietojen luovutukselle toiseen organisaatioon on oltava erittäin hyvät perustelut.

Kolleega Tietokone-lehdessä muistuttaa vaarasta, että sormenjälkirekisteri vuotaa Wikileaksin kautta nettiin. Periaatteessa mikä tahansa viranomaisrekisteri saattaa vuotaa julkisuuteen, sillä salaisuuksia ei enää ole.

On vain ajan kysymys, milloin saamme lukea uutisen, jonka mukaan valtio X:n rikos- tai potilastietorekisteri on vuotanut nettiin. Jakelutapana voi olla Wikileaksin kaltainen vuotosivusto, mutta todennäköisimmin jokin piraattipalvelu -- kuten PirateBay. Siellä levitetään parhaillaankin luottamuksellisia dokumentteja, jotka ovat päätyneet p2p-verkkoon yleensä vahingossa käyttäjien jakaessa koneeltaan vääriä hakemistoja.

IT-osastolta potkut saanut nörtti voisi hyvinkin kostaa työnantajalleen laittamalla luottamukselliset tietokannat anonyymisti jakoon. Työnantaja kärsisi vakavan mainevahingon, eikä vuotajaa luultavasti koskaan saataisi kiinni -- ei ainakaan Lex Nokian tarjoamilla keinoilla. Nykyoloissa tietovarkaudet ovat luvattoman helppoja.

Kamerat valvomaan keskinopeuksia

Viime viikon uutiset kertoivat, että poliisi alkaa valvoa maanteiden nopeuksia uudenlaisten kameroiden avulla. Pistemittauksen sijaan ne tallentavat auton rekisterinumeron kahden tolpan välillä ja laskevat aikojen erotuksesta auton keskinopeuden. Jos tulos ylittää nopeusrajoituksen, huomautus tai maksulappu lähtee automaattisesti postissa.

Uusi mittaustapa on oikeudenmukaisempi, koska satunnaisen (tai tahallisen) nopeusvaihtelun vaikutus eliminoituu. Se tekee myös navigaattorien kamerahälytykset tehottomiksi. Enää ei riitä, että hidastaa vain tolppaa lähestyttäessä.

Mutta asialla on myös kääntöpuolensa. Autojen rekisterien tallentaminen tietokantaan ja (ilmeisesti) täysin automatisoitu rekisterin lukeminen kuvasta sekä maksulappujen postitus herättävät kylmiä väreitä tietosuojan näkökulmasta. Isoveli on saanut avukseen uusinta kameratekniikkaa, joten sillä on aiempaa enemmän silmiä.

Uutisesta ei käynyt ilmi millaista toleranssia valvonnassa noudatetaan. On vaikea ajaa niin, ettei keskinopeus yhtään ylittyisi. Tai jos epäilee ylittäneensä nopeuden vaikkapa alamäessä, se on kompensoitava ajamalla vastaavasti hitaammin jonkin aikaa. Matemaattisella tarkkuudella ja täsmällisyydellä ei enää ole mitään tekemistä turvallisuuden kanssa.

Viime viikolla osui silmiini myös väite, jonka mukaan liikenteessä kuolleiden määrän väheneminen olisi juuri laajentuneen kameravalvonnan ansiota. Mahtaisiko liikenteen vähenemisellä olla jotain tekemistä asian kanssa? Tilastot pitää aina suhteuttaa ajosuoritteiden määrään. Entä rattijuoppojen määrällä? Kuolonkolarien aiheuttajista joka neljäs oli rattijuoppo. Tämä ongelma on turvallisuuden kannalta keskeinen, eikä kameravalvonta pure siihen lainkaan.

En ole nähnyt yhtään täysin puolueetonta kameravalvonnan tehokkuudesta tehtyä tutkimusta. Siis sellaista, jonka olisi tehnyt ulkopuolinen taho, ja jossa olisi riittävän pitkä tarkasteluväli.

Tämän päivän Hesarin yleisönosastolla muuan kirjoittaja halusi tehdä Suomesta ensimmäisen maan, joka rajoittaa teknisesti autojen ja moottoripyörien nopeuden esimerkiksi 130 kilometriin tunnissa. "Olen vakuuttunut, että liikennekuolemat vähintään puolittuisivat nykyisestä" hän päätti kirjoituksensa.

Itse en olisi yhtä vakuuttunut asiasta. Kuinka moni kolari on ajettu yli 130 km/h nopeudella? Arvaan, että murto-osa -- ja nekin lähinnä nuorten järjettömiä kaahauksia, joissa kuljettaja on vahvasti päihtynyt.