Teosto istuu katsomossa kanssasi

Päivän Hesari erittelee, kenelle menevät elokuvalipun myyntitulot. Valtio ottaa 9 % veroa, noin 45 % jää elokuvateatterille ja noin 45 % menee filmin vuokraan. Siitä levittäjän osuus on 15-30 % ja loput elokuvan tuottajalle, joka maksaa mm. levitys- ja markkinointikulut.

Vaan mihin hävisi yksi prosentti? Hesarin jutun mukaan Te­ki­jän­oi­keuk­sia val­vo­val­le Teos­tol­le puo­les­taan me­nee 1,1 pro­sen­tin kor­vaus. Mielenkiintoista. Vanha kampanja muistutti, että "myymälävaras syö sinunkin pöydässäsi". Istuuko Teosto nyt katsomossa sinunkin vieressäsi?

Toisin kuin lehden tekstissä sanotaan, Teosto ei "valvo tekijänoikeuksia". Teosto on säveltäjien, sanoittajien, sovittajien ja musiikin kustantajien etujärjestö, joka ajaa jäsentensä asiaa. Eikä siinä ole mitään pahaa. Teoston asema on vahva, että järjestöä luullaan joskus suorastaan valvovaksi viranomaiseksi.

Jätin asiasta soittopyynnön Teostoon ja toimitusjohtaja Katri Sipilä soittikin takaisin. Selvisi, että 1,1 prosenttia (joka lasketaan muuten liikevaihtoverottomasta hinnasta, eli valtio lisää päälle oman 9 % osuutensa) on kollektiivinen maksu elokuvan sisältämästä musiikista.

Hollywood-jättiläinen voi käyttää satoja miljoonia dollareita elokuvan tekemiseen, mutta se ei omista oikeuksia musiikkiin. Kuulemma vanhan kansainvälisen sopimuksen perusteella musiikista maksetaan aina erikseen ja riippumatta siitä, onko kyseessä Tarkovskin taide-elokuva vai musikaali.

Muusikot ovat korvauksensa ansainneet, mutta nykymaailmassa tuntuu todella kömpelöltä, ettei elokuvaa voida myydä yhtenä pakettina. Musiikista maksaminen kuuluu elokuvan tekijälle, ei sen suomalaisille katsojille.

Ei ihme, että sisältöteollisuudella on vaikeuksia sopeutua digiaikaan. Tällaisten maksujärjestelmien ylläpitäminen on taistelua aikaa ja tuulimyllyjä vastaan.

Luetaanpa Teoston kopiointitutkimusta

Teoston hyvitysmaksuyksikkö julkaisi tänään vuosittaisen tutkimuksen yksityisen kopioinnin laajuudesta. Luovan työn tekijöiden yhdistys on ensimmäisenä kommentoimassa sisarjärjestönsä tutkimusta: "Tutkimustulos osoittaa, että laillisen yksityisen kopioinnin arvo on suunnattoman suuri" (projektijohtaja Lauri Kaira omassa tiedotteessaan).

Jokainen voi lukea tulokset hyvitysmaksuyksikön sivulta. Se on suositeltavaa, sillä Teoston tiedote meni mediassa läpi kritiikittä. Ilmeisesti yksikään toimittaja ei edes yrittänyt avata varsinaisia tuloksia, koska sivun linkit eivät toimineet. Yhteyshenkilönä mainittu Teoston tutkija oli kesälomalla ja palaa vasta ensi viikolla. Sijainen väitti, että vika on omassa koneessani, koska hänellä sivut aukesivat (ilmeisesti sisäverkosta).

Tarkkaan ottaen kyse ei ole Teoston tutkimuksesta, vaikka se vastaakin tutkimuksen käytännön suorittamisesta ja tulosten julkaisusta. Nokia, Elinkeinoelämän keskusliitto ja ETK mainitaan taustaryhmässä, joka on osallistunut kysymysten suunnitteluun.

Kun hyvitysmaksuyksikkö saa itse tutkia asiaa, jonka perusteella sillä on lainvoimainen oikeus rahastaa kuluttajia, toimittajilta toivoisi erityistä kriittisyyttä. Harrastan sitä nyt itse.

Ensinnäkin tutkimus on vinkeä, koska siinä kysytään joka vuosi eri asioita. Tästä syystä mitään trendejä ei voi päätellä. Ei voi tietää, onko kopiointi tai sen haitallisuus kasvanut vai vähentynyt, koska luvut eivät ole vertailukelpoisia eri vuosien välillä. Tämä on joko tahallista hämäystä tai yksinkertaista osaamattomuutta.

Tänä vuonna uutta on arvio laittoman kopioinnin määrästä. Ennen sen vaikutusta lukuihin ei ole mitattu lainkaan. Nyt tuloksena on yhteensä 1,7 miljardia kopioitua tiedostoa, joista laillista kopiointia olisi 548-678 miljoonaa kappaletta.

Laittoman kopioinnin määrää ei voi mitata puhelinhaastatteluilla. "Kuinka monta kertaa olet rikkonut lakia viimeisen kuukauden aikana?" on sama kuin "Oletko jo lakannut hakkaamasta puolisoasi?". "Suunnattoman suuren" luvun voi siten jättää omaan arvoonsa.

Kiintoisaa on, että "yksittäisten tallennustapahtumien määrä vuositasolla on n. 180 miljoonaa, josta 80 % on videotallennuksia". Kyse on siis tv-nauhoituksista eli ajansiirrosta. Siinä ei synny edes teoreettista tulonmenetystä, joten sen ei pitäisi myöskään oikeuttaa hyvitysmaksun keräämiseen. Yleisin videotallennuksen lähde on (tietenkin) TV-lähetys (69 %).

Käytännössä hyvitysmaksu perustuu lähes kokonaan tv-ohjelmien tallentamiseen digiboksille. Musiikin osuus kopionnista on vähäistä. Se onkin luonnollista, koska yleisin musiikkitallennuksen lähde on cd-levy (33 %), ja niiden myynti on ymmärrettävistä syistä ollut koko ajan laskussa.

Tämä asettaa vähintäänkin outoon valoon musiikintekijöiden väitteet siitä, miten matkapuhelimet pitäisi saada hyvitysmaksun piiriin, koska niille kopioitu musiikki syö tekijöiden leipää.

Tutkimuksessa on paljon lukuja, joita voi tulkita miten päin haluaa. Oleellista on, että mahdollisimman moni lukisi ne itse eikä tyytyisi pelkkään edunsaajien itsensä kirjoittamaan tiedotteeseen asiasta.

Tässä vielä linkki aiemman tutkimuksen kritiikkiin.

2.8.2012: Lisätty Hesarin "uutinen" aiheesta. Kopiointitutkimus on puhdasta PR:ää, jolla saa hyvin julkisuutta.  Hesarikin julkaisi edunsaajien tiedotteen aiheesta sellaisenaan. Hyvitysmaksun suuruuteen kopioinnin määrällä ei ole vaikutusta.

Kopiointitutkimus on PR:ää, jonka isoilla numeroilla vaikutetaan yleiseen mielipiteeseen ja poliitikkoihin.

3.8.2012: Koska kirjoitus on saanut odotettua enemmän huomiota, poimin vielä muutaman havainnon (koska kaikissa kalvoissa ei ole sivunumeroita, viittaan niihin otsikoilla):

- "Tallentanut musiikkia johonkin 2011 ja 2012" osoittaa, että vaikka tallentaminen on yleistynyt edellisestä vuodesta kahdella prosenttiyksiköllä, se johtuu yli 50-vuotiaista. Tätä nuorempien musiikin tallentaminen on pysynyt tutkimuksen mukaan täsmälleen ennallaan.

- "Mille laitteelle on tallentanut musiikkia viimeisen 12 kuukauden aikana" osoittaa, että matkapuhelimeen tallentaminen on vähentynyt yhdellä prosenttiyksiköllä. Tablet-koneelle tallentaminen on vähentynyt peräti 7 prosenttiyksiköllä. Suurin lisäys on ryhmässä "Internetin tiedostontallennuspalvelu".

- "Mille laitteelle on tallentanut videoita viimeisen 12 kuukauden aikana" osoittaa dramaattista laskevaa trendiä useimpien laitteiden kohdalla. Vain iptv-palveluihin ja netin tiedostontallennuspalveluun tehtyjen tallennusten määrä on noussut; esimerkiksi digiboksille tallentaminen on laskenut neljällä prosenttiyksiköllä ja tietokoneelle peräti 14 prosenttiyksiköllä. Koska valtaosa hyvitysmaksusta koostuu videon tallentamisesta, maksua tulisi jatkossa pikemminkin alentaa kuin nostaa.

- "Kuinka usein tallentaa videoita" osoittaa selvää kasvua päivittäin-vaihtoehdossa (15:stä 29:ään prosenttiin). Selittyykö ristiriita edelliseen kohtaan sillä, että tallennuksia tehdään niiden helppouden vuoksi varsinkin iptv-palveluihin (Elisa viihde ym.), samalla kun digiboksin käyttö on selvässä laskussa?

- Tutkimuksen perusteella operaattorit voivat lopettaa Pirate Bay -estonsa, eihän niitä kukaan käytä. Vain kahdeksan prosenttia musiikista ja neljä prosenttia videosisällöstä oli peräisin piraattiverkosta :-).

- Ulkoisia kovalevyjä arviolta 2,65 miljoonaa, musiikkia niille kopioineita 200 000 ja videota 140 000. Jos suhdeluku on tosiaan näin pieni, hyvitysmaksun periminen ulkoisilta levyiltä on perusteetonta. Pieni käyttäjämäärä aiheuttaa myös tilastollista virhettä: esimerkiksi päivittäin musiikkia ulkoiselle levylle tallentavien naisten lukumäärä on kahden vastaajan perusteella saatu luku (ja miehiä vain yksi!).

- Saman tilaston mukaan ylivoimaisesti suurin ryhmä vastaajista ei ole tallentanut yhtään videotiedostoa ulkoiselle levylleen (69 %) -- kaiken lisäksi tämän ryhmän koko on kasvanut edellisvuodesta peräti 11 prosenttiyksiköllä!

On helppo yhtyä Hesarin uutisen ingressiin: vaadimme nopeaa korjausta hyvitysmaksutuloon. Nykyinen taso on aivan liian korkea.

Outo rajoitus iPadin kuvakatselussa

iPadin kuvien katselutoiminnassa on erikoinen rajoitus, johon törmäsin siihen valmistellessani automatkaa Eurooppaan.

Ajattelin tehdä tarpeelliset kartat kuvatiedostoiksi Google Mapsin näytöltä ja tutkia niitä ilman nettiyhteyttä. iPadissäni on myös Navigonin karttaohjelma, joka ajaa lähes saman asian, mutta Googlen kartta on havainnollisempi ja sille on helppo merkitä kiinnostavat kohteet sähköisinä nuppineuloina. Näyttöresoluutio 2560 x 1440 olisi tuottanut mukavankokoisia karttakuvia (puhumattakaan kahden rinnakkaisen näytön 3328 pikselin leveydestä!).

Yllätyin huomatessani, ettei idea toimi, sillä jostain syystä iPad ei anna katsella isoja kuvatiedostoja niiden alkuperäisellä resoluutiolla. Jos kuva on tarkempi kuin mitä näytölle kerralla mahtuu, yksityiskohdat häviävät kuvaa suurennettaessa. En keksi mitään teknistä syytä tälle rajoitukselle -- ilmeisesti Jobs vain päätti ettei sitä tarvita.

Esimerkiksi tällainen 500x500 pikselin png-kuvatiedosto Strasbourgin keskustasta näkyy vielä terävänä:

500x500 pikselin png-karttakuva ei vielä tuota ongelmia iPadille.

Näin kuva näkyy iPadissä:

500x500 karttakuva iPadissä.

Mutta jo 1000x1000 pikselin kuva sumentuu suurennettaessa, joten karttakuvan yksityiskohdat eivät lisäänny, vaikka kuvan koko kasvaisi:

1000x1000 karttakuva on sumea, eikä kuvaa saa  mitenkään teräväksi.

Karttaongelma ratkeaisi tietenkin online-karttoja käyttämällä, mutta datasiirto ulkomailla on edelleen kallista eikä kaikilla ole iPadin 3G-versiota.

Jos kuvien katselu toimisi kunnolla, sillä olisi muutakin käyttöä. Esimerkiksi kirjan sivut voisi valokuvata etukäteen ja lukea niitä matkalla iPadistä. Hyllyssäni on Rune Lagerqvistin mainio Euroopan tiekirja, Automatkailijan opas (WSOY 1987), joka esittelee Euroopan kiinnostavat kohdat maittain ja teittäin. Kirja on niin vanha, että Länsi- ja Itä-Saksa (anteeksi, Saksan liittotasavalta ja Saksan demokraattinen tasavalta -- kumpi olikaan kumpi?) on käsitelty erikseen. Euroopan nähtävyydet eivät ole juurikaan muuttuneet 25 vuodessa (jos joku tuntee uudemman kirjan samasta aiheesta niin antakaa vinkkiä).

Kirja painaa 1,15 kiloa, joten ajattelin valokuvata vain matkareitille osuvat sivut ja tutkia niitä tarpeen mukaan tien päällä. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä myöskään jpeg-kuvaa ei voi zoomata niin että tekstiä pystyisi lukemaan. Pah!

Yksi kiertotie sentään löytyy. Png- ja jpeg-kuvat voi tallentaa pdf-tiedostoiksi. Niitä iPad antaa suurentaa ja vierittää tarpeen mukaan, joskin alkuperäisellä iPadillä vieritys ja kuvanpäivitys on todella hidasta. Ei prosessoritehoa peleihin tarvita vaan näytön päivittämiseen.

Oletan, että uusissa retina-näyttöä käyttävissä iPadeissä tarkasti näkyvän kuvatiedoston koko on kasvanut 2048x1536 pikseliin. Se olisi tuntuva parannus, mutta miksei kuvaa voi suurentaa pikselitasolle asti kuten kaikissa tietokoneissa voi?

Lisäys 3.8.2012: Kommenttien perusteella ongelman syyksi paljastui Dropboxin jpeg/png-katseluohjelma, joka ei näytä tiedostoja riittävällä tarkkuudella. iPadin oma valokuvasovellus aiheuttaa saman ilmiön, mutta syynä on iTunes, joka laskee jpeg-kuvien tarkkuutta niitä laitteeseen siirrettäessä. Ilmeisesti on niin, että jokainen sovelluksen tekijä joutuu koodaamaan itse jpeg-, png- ja pdf-katseluohjelmat, eikä niitä ole tarjolla käyttöjärjestelmän puolesta kuten Windowsissa ja Macissä?

Ehdotetuista sovelluksista ainakin Goodreader ratkaisee ongelman. Ohjelma maksaa muutaman euron ja on kaikkein teknisimmän (lue: hankalimman) näköinen iPad-sovellus, mitä olen koskaan tavannut:

Goodreader osaa näyttää lukuisia tiedostoformaatteja, mutta iPadin arkkitehtuuri tekee sen toteuttamisen hankalaksi.

iPad-sovellukset voivat lukea vain omia työtiedostojaan, mikä tekee yleisen katseluohjelman toteuttamisen hankalaksi. Goodreaderin käyttöliittymä muistuttaa enemmän dos-aikaa kuin iPad-sovellusta. Mutta se toimii -- esimerkiksi alla olevan Pariisin kartan (2556x1211 pikseliä) voi lukea tarkasti.

Google Mapsista otettu kuva, joka toimii Pariisin karttana (iso!).

Karttojen tapauksessa parempi vaihtoehto on offline-karttojen käyttö, joita löytyy myös ilmaisina. Ne ovat vektoripohjaisia ja portaattomasti suurennettavissa. Googlen pikselikartat ovat nopeita ja yksinkertaisia, niihin voi etukäteen merkitä nuppineuloja kiinnostaviin kohteisiin ja ne näkyvät samalla tavalla kaikissa päätelaitteissa läppäreistä älypuhelimiin.

Lisäksi joskus on tarve digitoida muitakin kuvia, kuten kirjan sivuja, rakennuspiirustuksia, kaavioita jne.

Free Will -ooppera Savonlinnassa

Ensimmäinen nettikäyttäjien yhteistyönä syntynyt ooppera Free Will kantaesitettiin Savonlinnan oopperajuhlilla viime lauantaina 21.7.2012. Esitys oli paitsi ensimmäinen myös viimeinen. Muita esityskertoja ei ole suunnitteilla, eikä tätäkään esitystä tallennettu. Se tosin striimattiin nettiin, joten on toiveita saada se  Youtubeen kaikkien katsottavaksi.

Ajatus nettiyhteisön luomasta oopperasta on hurja, sillä tätä taiteenlajia pidetään erityisen vaativana -- yhdistyyhän siinä näyttämötaide, musiikki ja teksti. Oopperalla on vahvasti elitistinen leima, mikä näkyy myös Savonlinnan oopperajuhlien kävijöissä. Varttuneempaa väkeä ei pidetä erityisen nettiaktiivisina.

Olen seurannut projektia alusta lähtien ja epäilyistäni huolimatta temppu onnistui. Tosin kaikki ei mennyt kuten elokuvissa. Joukkoistaminen (crowdsourcing) on upeaa silloin kun se toimii, mutta mikään taikasana se ei ole.

Olavinlinnassa kuultiin 21.7.2012 ensimmäinen yhteisöllinen ooppera.

Kun projekti alkoi, neljäsataa innokasta vapaaehtoista rekisteröityi WreckaMovie-alustan käyttäjäksi ja alkoi tarjota ideoitaan. Nörttien elokuvaa varten kehitetty järjestelmä osoittautui kuitenkin vaikeakäyttöiseksi ja hankalaksi. Toivottavasti joku kehittää alustaa eteenpäin ennen seuraavaa isoa projektia.

Joukkovoima osoitti parhaat puolensa ideoiden määrässä. Oopperan juonta varten tuli nopeasti 60 ehdotusta, jotka vaihtelivat Islannin tulivuorenpurkauksesta pankkikriisiin. Yhteisö äänesti voittajaksi Free Will -nimisen tarinan, jossa Jumala lähettää maan päälle kolme historian neroa ratkaisemaan ihmiskunnan ongelmat.

Taide on kovaa työtä, eikä tekemisen arki jaksanut kiinnostaa montakaan vapaaehtoista. Lopulta aktiivisten joukko kutistui noin tusinaan ihmiseen. Sävellyksiä lähetettiin paljon yli tarpeen, mutta lavastus, puvustus ja ohjaus jäivät pitkälti Savonlinnan tekijöiden varaan. Toisaalta projektin jäsenet ottivat asian vakavasti, eikä avoimilta foorumeilta tuttua häiriköintiä tai alatyylisiä ilmauksia nähty.

Mediassa Free Williä on kutsuttu nettiyhteisön tekemäksi. Totuus on arkisempi: nettiyhteisö tarjosi ideoita ja tuotti materiaalia, josta alan ammattilaiset loivat lopullisen teoksen. Nettiyhteisön varassa ooppera olisi jäänyt virtuaaliseksi. Sen esityskuntoon saattaminen vaati usean viikon harjoitukset (jotka välitettiin tietenkin UStream-sovelluksella nettiin katsottavaksi, yleisöä oli 2-6 henkeä kerrallaan). Orkesteri ja laulajat olivat ammattilaisia. Ilman Sitran, Nokian ja Helsingin Sanomien tukea oopperaa ei olisi syntynyt. Budjetti ei ole julkinen, mutta ylittänee sata tuhatta euroa. Ooppera on vaativa ja kallis taidemuoto -- myös nettiaikana.

Free Will osoitti joukkoprojektien hyvät ja huonot puolet: innostusta on paljon, sitoutumista vähän. Ja kuitenkin ison projektin valmistuminen vaatii nimenomaan sitoutumista. Wikipedia tai jokin nettisovellus voi olla ikuisesti beeta-vaiheessa, ja silti sitä voi käyttää, mutta elokuvan tai oopperan on tultava valmiiksi jotta sen voisi esittää.

Ennen esitystä Savonlinnassa järjestettiin tilaisuus, jossa tekijät kertoivat kokemuksistaan projektin parissa. Paneelissa pohdittiin mm. amatöörin ja ammattilaisen eroa tämän päivän maailmassa. Urheilussa ero on jo pitkään ollut näennäinen, nyt sama on tapahtumassa luovilla aloilla.

Nokian crowdsourcing-johtaja Pia Erkinheimo (vasemmalla) toimi paneelikeskustelujen vetäjänä.

Paikalla oli puolisen tusinaa yhteisön jäsentä, joille mahdollisuus osallistua amatööreinä tai alan opiskelijoina ammattimaiseen produktioon oli kerran elämässä -tyyppinen kokemus.

Rovion Peter Vesterbacka totesi, ettei ammattilainen välttämättä tuota parempaa jälkeä kuin asialleen omistautunut amatööri. Myös toinen ero kävi ilmi: jos tilaa teoksen ammattilaiselta, se tuskin valmistuu ajallaan. Free Will -yhteisön saamat tehtävät sen sijaan valmistuivat jopa etuajassa.

Yhteisön aktiivijäseniä paneelissa: Graziano Gallo (Milano), Enrico de Zottis (Venetsia), Antti Wiio (Espoo), Nancy Somerville (Seattle). Gallo sai työstään 2000 euron arvoisen Jorma Ollila Innovation Award -palkinnon.

Timo Vuorensolan mielestä amatöörin ja ammattilaisen rajan hämärtyminen on hyväksi niin elokuvalle kuin oopperallekin.

Varsinkin ooppera tarvitsee jotain uutta tavoittaakseen nuorison. Tavanomainen, suoraviivainen esitys, jota pitää tulla katsomaan kello 19, ei vastaa sosiaaliseen mediaan ja vuorovaikutukseen tottuneen nuorison odotuksia.

Entä sitten lopputulos? Helsingin Sanomien arvostelussa kiteytyy hyvin se, mikä yhteisömallissa toimii ja mikä ei.

Nettiäänestyksen voittanut idea kolmen neron paluusta maan päälle kuulostaa hienolta, mutta sen muuttaminen jänteväksi tarinaksi olisi vaativa tehtävä kokeneellekin libretistille. Yhteisön työnä syntynyt seitsemän kohtauksen kokoelma on sekava ja paikoin lapsellinen. Jeanne d'Arcin, Mozartin ja Oscar Wilden valinta maailman pelastajiksi tuntuu melkeinpä vitsiltä (no jaa, ketkä kolme sitten olisivat parempia?).

Perimmäinen ongelma on siinä, ettei taidetta voi tehdä paloissa tai enemmistöpäätöksin äänestämällä. Taiteilijan on oltava diktaattori. Hän tekee yksin päätökset ja kantaa niistä seuraavan vastuun, onpa se sitten täystyrmäys tai historiaan jäävä mestariteos.

Oopperan musiikki on yllättävän melodista ja siinä on korvaan tarttuvia sävelkulkuja. Samaa ei voinut sanoa oopperajuhlien toisesta kanta-esityksestä, suomalaisesta La Fenice -oopperasta, jonka tosin kuulin vain radion välityksellä. Free Willin virallisena säveltäjänä toimi Markus Fagerudd, joka parsi avustajien lähettämistä paloista kasaan oikean oopperan, ja jonka ansiota oli myös värikäs orkesterointi.

Free Will valmiina alkamaan Savonlinnassa. Yksinkertaisessa lavastuksessa vasemmalla taivas, oikealla helvetti.

Lavastus oli pelkistetty, vasemmalla luki isoin kirjaimin Heaven ja oikealla Hell. Keskelle jäi tila kuorona toimivia väkijoukkoja varten. Yhteisöltä ei tullut tämän enempää ideoita. Hauska yksityiskohta oli enkelien ja Luciferin tablet-koneet, joista jälkimmäinen räjähti (liekö koneessa ollut tarvikeakku?).

Pankkikriiseistä ja ihmisoikeuksista kertova ooppera tuskin voisi olla ajankohtaisempi. Kankaalla vilahti joulukuulle 2012 osoittava päiväys ja pörssikursseja näyttävän tikkerin arvo Nokian osakkeelle oli 29 euroa. Olisiko se ennuste vai kaunis muisto menneisyydestä? Vai ainoastaan muistutus siitä, että Nokia oli yksi hankkeen rahoittajista?

Hesarin arvostelija kiitteli erityisesti ohjausta: "Parhaiten joukkoäly oli onnistunut ohjauksen laatimisessa, sillä siinä oli hauskoja jippoja, joilla toimintaa levitettiin Olavinlinnan lavalta katsomoon päin". Ironista kyllä, yhteisöllä oli hyvin vähän annettavaa ohjaukseen. Ideat olivat Savonlinnan ammattilaisten omia. Niihin kuului myös katsomon alla sydämenlyöntejä tuottanut subbari, joka tuskin kuului nettilähetykseen asti, mutta teki vaikutuksen paikalla olleisiin katsojiin.

Ooppera on varsin lyhyt. Esitys alkoi klo 19 ja päättyi hieman yli yhdeksän -- ja siinä oli mukana yli puolituntiseksi venähtänyt väliaika.

Libreton välissä jaettu lehtinen listaa tekijät ja esiintyjät, mutta siihen on jäänyt huvittava virhe: "Esityskieli englanti. | Free will will be sung in Italian." Vanhan pohjan käytössä on vaaransa.

Yleisö osoittaa suosiotaan esityksen jälkeen. Keskellä sopraano Jennifer Rowley (Lucifer).

Jostain syystä YLE nukkui täysin projektin ohi, vaikka tekikin aiheesta pätkän TV-uutisiin. YLEn olisi pitänyt taltioida ooppera ja jakaa se maailmalle. YLE ei myöskään tehnyt dokumenttia oopperan synnystä, vaikka projektin seuraaminen ja dokumentointi olisi taatusti ollut mielenkiintoista. Vai oliko niin, että Helsingin Sanomien toiminta yhtenä rahoittajista esti YLEä toteuttamasta julkisen palvelun tehtäväänsä?

Todellista ja näennäistä liikenneturvallisuutta

Ajoin viime viikolla Savonlinnaan ja takaisin. Menomatkalla auto oli ajanut keskikaiteeseen Lahdenväylällä:

Yhden auton kolari Lahdenväylällä.

Paluumatkalla oli kahden auton kolari Juvan kohdalla viitostiellä:

Kahden auton kolari Juvalla.

Ensimmäinen tapahtui moottoritiellä ja siinä selvittiin ilman henkilövahinkoja. Jälkimmäisessä ei oltu yhtä onnekkaita: autojen törmäyksessä loukkaantui useita henkilöitä, ainakin yksi heistä vakavasti. Törmäyspaikan kohdalla oli sulkuviiva ja viitostien tämä pätkä on nopeuskameroiden valvonnassa. Ne eivät estäneet onnettomuutta.

Kun nopeuskamerat alkoivat yleistyä, niiden vaikutusta tutkittiin vertaamalla onnettomuuksien määrää ennen ja jälkeen kameroiden. Ilmeisesti kamerat ovat nykyään niin yleisiä, ettei kameravalvonnan tehokkuutta tarvitse enää perustella saati tutkia. En ole nähnyt tuoreita selvityksiä automaattisen nopeusvalvonnan vaikutuksista, vaikka mittaaminen on kaiken kehittämisen perusta.

Liikennekuolemien laskeva trendi kertoo myönteisestä kehityksestä. Mutta johtuuko se kameravalvonnan nopeasta yleistymisestä vai esimerkiksi autojen parantuneesta turvallisuudesta? Trendi on sama kaikissa pohjoismaissa.

Itse asiassa liikennekuolemien määrä kääntyi viime vuonna nousuun kameroista huolimatta. Kuolonuhrien määrä (292) oli 20 korkeampi kuin vuotta aikaisemmin. Turvallisuuden yhtälössä on selvästikin paljon enemmän muuttujia kuin pelkkä kameravalvonta.

Uutisoinnin perusteella syntyy vaikutelma, että itsemurhien osuus turmatilastoissa on kasvamaan päin. Miten paljon ne vääristävät kuvaa todellisesta liikenneturvallisuudesta? Ruotsissa on vuodesta 2010 lähtien siivottu selvät itsemurhatapaukset pois tilastoista. Suomen olisi syytä tehdä samoin.

Yksi keskeinen muuttuja on alkoholi. Tänä vuonna on ollut jo kaksi traagista tapausta, joissa rattijuoppo on tappanut lapsen. Ja mitä saimmekaan lukea viikonlopun Iltalehdestä: poliisin kustannussäästöjen vuoksi autoilijoita puhallutetaan entistä harvemmin. Toisin kuin nopeusvalvontaa, puhallutuksia ei voi automatisoida.

Tässä ei ole mitään järkeä. Valvontaa lisätään siellä, missä se tulee halvimmaksi -- ei siellä, missä se oikeasti parantaisi turvallisuutta.

Lisäys klo 15:14: kun kameravalvonta koko ajan lisääntyy, mikä selittää tällaisen: http://www.kauppalehti.fi/auto/eu+julkaisi+synkat+tieluvut+suomesta/201207218503

Microsoft hyvästeli työpöydän pienoisohjelmat

Viikko sitten Microsoft varoitti Windows gadget-ohjelmien (suom. työpöydän pienoisohjelmat) tietoturvariskistä. Tahallaan haitalliseksi tehty tai sopivan turva-aukon sisältävä ohjelma saattaa olla hyökkääjän kaapattavissa niin, että tämä pääsee koneelle käyttäjän oikeuksilla. Jos oikeudet ovat järjestelmätasoa, koko kone on hakkerin ulottuvilla.

Työpöytäohjelmat tulivat käyttöön Vistassa ja Windows 7:ssa tekniikkaa kehitettiin niin, että ohjelmat voi irrottaa sivupalkista ja sijoittaa työpöydälle vapaasti. Harrastajat sekä mm. media-alan yritykset ovat kehittäneet omia ohjelmiaan, jotka näyttävät tietoja työpöydällä.

Pari esimerkkiä netistä ladatuista työpöytäohjelmista (gadget).

Microsoftin "korjaus" turva-aukkoon on yksinkertainen: se poistaa pienoisohjelmat kokonaan käytöstä! Ja jos napsauttaa Windowsin ikkunassa olevaa linkkiä, Microsoft ei enää näytäkään tarjolla olevien apuohjelmien laajaa valikoimaa vaan tylyn ilmoituksen:

"Keskitymme uusimman version jännittäviin mahdollisuuksiin... pah!"

Teksti on tyypillistä jenkkiläistä markkinointi-diiba-daabaa, joka suomeksi käännettynä kuulostaa lähes loukkaukselta Windows-käyttäjää kohtaan. "Koska Microsoft haluaa keskittyä Windowsin uusimman version jännittäviin mahdollisuuksiin, Windows-sivustossa ei enää ole pienoisohjelmavalikoimaa".

Seiska on tällä hetkellä uusin Windows-versio. Kahdeksikko on vasta beetaversiona, ei vielä valmiina. On erittäin harvinaista, että valmistaja lakkaa tukemasta ominaisuutta, joka käytännössä esiteltiin vasta nykyisessä versiossa ja ennen, kuin seuraaja on ehtinyt valmistua.

Yllättävällä ja yksipuolisella ilmoituksella Microsoft lopettaa noin vain tuen pari vuotta vanhalle tekniikalle, eikä Windows 8:ssa edes ole vastaavaa ominaisuutta. Käyttäjien vanhat pienoisohjelmat toimivat jatkossakin, mutta miltä mahtaa tuntua sovelluskehittäjistä, joiden alta Microsoft vetää maton pois? Ei ainakaan lisää kiinnostusta "uusia, jännittäviä mahdollisuuksia" kohtaan.

Gomorron Sverige! ja Suomen digi-tv

Suomi halusi olla digi-tv:n edelläkävijä, mutta joutuikin varaslähdöstään huolimatta peränpitäjäksi. Tässä taas yksi esimerkki: YLEn ruotsinkielinen tv-kanava lähettää aamuisin suorana Ruotsin aamu-tv:n ohjelman (Gomorron Sverige).

Gomorron... Sverige?

Meitä kiinnostavatkin kovasti raportit Etelä-Ruotsin tulvista, ruotsalaisten urheilijoiden valmistautumisesta olympialaisiin sekä Putte i Parken -festivaaliin iskenyt myrsky.

Putte i Parken? Kuulostaa hauskalta, vähän kuin Putte-Possulta.

Kaiken kruunaa tietenkin Ruotsin säätiedotus:

Odotettavissa tänään... Ruotsissa.

Itse asiassa YLE Fem -kanavan ohjelmalistaus näyttää olevan Ruotsista puolet päivästä:

Onkohan tämä Suomen vai  Ruotsin tv-kanavan ohjelmalistaus?

Kun kanavia digitalisoitiin, ruotsinkieliset saivat oman kanavansa. Tätä ihasteltiin mainoksella, jossa toistui moneen kertaan unenomaisesti lause egen kanal... Ei tämä nyt kovin omalta näytä, pikemmin ruotsalaisten kanavalta.

Syy on yksinkertainen: pienestä Suomesta ei riitä katsojia nykyiselle kanavamäärälle. Ei varsinkaan ruotsinkieliselle ohjelmalle, jonka tuotantokulut ovat 17 % YLEn menoista ja katseluosuus kaiketi prosentin luokkaa. Suomen ruotsinkieliset eivät ole sisällöntarjonnassa enää television varassa, mutta jotain heille pitää lähettää veron vastineeksi. Katsoipa sitä sitten kukaan tai ei.

Toinen säälittävä esimerkki digi-tv:n alennustilasta on FOX-kanava, joka peri keväällä näyttävästi epäonnistuneen SuomiTV:n kanavapaikan. FOXin piti lupaehtojen mukaisesti tuottaa jonkinlaiset uutiset, mutta niistä ei ole vielä näkynyt merkkiäkään.

Sen sijaan kanava pyörittää yhä uudelleen noin tusinaa Lentoturmatutkinta-sarjan jaksoa, joista jokainen on saanut ainakin kymmenen esityskertaa. Ilmeisesti SuomiTV ehti ostaa näihin muutamaan jaksoon rajattomasti esitysoikeuksia, joita FOX nyt hyödyntää täysimääräisesti ja katsojiaan halveksuen. Pääasia, että tuntimäärät saadaan jotenkin täytettyä.

Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että teräväpiirton siirtymisestä on tullut pelkkää sekoilua. Seuraava käänne nähdään syksyllä, kun PlusTV ottaa käyttöön ihan uuden HD-salauksen (Viaccess), joka vaatii uudet kortit ja niille sopivat uudet kortinlukijat.

Enkelin nimissä ei saa valehdella

Eilen ilmestynyt Hesarin kuukausiliite oli vuoden tilaushinnan arvoinen. Kannattaa tilata paperilehtiä, jotta niillä olisi jatkossakin kyky tehdä tutkivaa journalismia.

Hesari paljasti Enkeli-Elisan olevan huijausta. Käytän selkeää ja yksinkertaista termiä, koska siitähän tässä on kyse. Muka 15-vuotiaana koulukiusaamisen vuoksi itsemurhan tehneen tytön fiktiivinen päiväkirja on joko sairasta leikkiä tai laskelmoitua huijausta, mutta molemmat vaihtoehdot ovat yhtä tuomittavia.

Viime keväänä MTV3:n 45 minuuttia -ohjelman haastattelussa kirjailija Vettenterä viittasi Elisan vanhempiin ja opettajiin todellisina henkilöinä. Jutun perässä oleva videolinkki ei toimi, mutta 7.3.2012 esitetty ohjelma löytyy yhä Katsomo.fi:stä (tosin sen katsominen on tehty mahdollisimman hankalaksi Microsoftin tekniikan vuoksi).

Jonkun mielestä mitään vahinkoa ei ole tapahtunut, sillä vaikka Elisan tapaus ei olisikaan totta, se voisi olla. Vakavia koulukiusaamistapauksia tapahtuu oikeasti. Ja eikö ole vain hyvä, että asia on Enkeli-Elisan ansiosta saanut paljon julkisuutta?

Hyväkään tarkoitus ei voi pyhittää keinoja. Faktan ja fiktion rajaa ei saa hämärtää, vaikka se netissä onkin luvattoman helppoa. Jos haluamme, että nettivaikuttamisella on edes jotain uskottavuutta, tällaiset huijaukset on saatava loppumaan.

Hanna Nikkasen ja Anu Silfverbergin juttu Uskomaton murhenäytelmä on erinomaista journalismia. Tekijät olisivat voineet tyytyä paljastamaan huijauksen, mutta he ovat menneet vielä pidemmälle. Jostain psykiatrian kellarista he ovat kaivaneet Münchhausenin oireyhtymän, joka sopii kuin nakutettu tähän tapaukseen. Omasta tai toisen hädästä kertominen tuo huomiota ja herättää myötätuntoa tavalla, johon jää koukkuun. Jutussa ilmiötä kommentoi siihen perehtynyt amerikkalaisprofessori Marc Feldman.

Jutussa muistutetaan myös Syyrian lesbobloggarista, jonka paljastuminen 40-vuotiaaksi amerikkalaiseksi heteromieheksi oli nettiyhteisölle pienoinen järkytys. Näinkö helppo lukijoita on vedättää? Voiko mihinkään netissä olevaan uskoa?

Enkeli-Elisan Facebook-ryhmässä on yli 40 000 jäsentä, joista oletettavasti suurin osa on pitänyt Elisaa todellisena henkilönä. Heillä on hyvä syy tuntea tulleensa huijatuksi. Mutta kuten tapaus muutenkin osoittaa, ihmismieli ei ole niin yksinkertainen: ihmisten tyytymättömyys ei kohdistu pelkästään huijarikirjoittajaan vaan myös Hesariin. Kun Hesari paljastaa huijauksen, sen uhrit uhkaavat sanoa irti lehtensä tilauksen.

Tulee aivan mieleen Fox Mulder ja I want to believe.

Meille, jotka emme halua uskoa vaan tietää, aihe jättää silti pohdittavaa. Mikseivät muut Vettenterää haastatelleet toimittajat havainneet huijausta? Miksei kukaan heistä vaatinut edes jotain todistetta Elisan henkilöllisyydestä? Oliko jutun saaminen niin tärkeää, että toimittajat tyytyivät yhden henkilön antamiin tietoihin, vaikka journalismin perusteissa opetetaan vaatimaan kahta riippumatonta lähdettä?



Lisäys 11.7.2012: Poliisi on alkanut tutkia Enkeli-Elisan tapausta. Joidenkin mielestä se on turhaa, koska kirjailija on alusta pitäen korostanut kyseessä olevan todellisiin tapahtumiin perustuvan fiktion.

Ainakin 45 minuuttia -ohjelman toimittaja Siina Repo otti tapahtumat faktana. Jutussa annetaan yksityiskohtaisia tietoja tapahtuneesta itsemurhasta.

Näin 7.3.2012 MTV3-kanavalla esitetyssä jutussa kerrottiin (kirjailijan haastattelukohdat lainausmerkeissä, lihavointi omani):

Myös koulukiusaaminen on suomessa suuri ongelma... Ääritapauksessa se voi jopa tappaa uhrinsa. Reilu vuosi sitten 15-vuotias Elisa ei jaksanut enää pitkään jatkunutta piinaa.

Pääkaupunkiseudulla asunutta 15-vuotiasta Elisaa kiusattiin julmasti koko yläkouluajan. Kiusaaminen oli sekä fyysistä että henkistä. "On eristetty, on haukkumista, ihan fyysistä pahoinpitelyä... on porukalla kaadettu maahan, lyöty, potkittu, on ollut tappouhkauksia."

Vuosi sitten Elisa väsyi jatkuvaan piinaansa ja teki itsemurhan. "Elisa otti suuren määrän lääkkeitä ja kuoli kotonaan sängyssä."

Vanhemmat eivät tienneet kiusaamisesta mitään. Kaikki selvisi vasta jälkikäteen päiväkirjoista, joihin Elisa oli purkanut pahaa oloaan. "Elisan kuoleman jälkeen vanhemmat tutki Elisan päiväkirjoja ja lisäksi kännykästä ja nettimaailmasta löytyi kaikennäköisiä juttuja. Se netti on ollut tässä hyvin vahvasti mukana."
...
Elisan opettajat ovat myöntäneet jälkikäteen, että he eivät ymmärtäneet tilanteen vakavuutta. "Toivoisin että tällaisen tapauksen jälkeen herättäisiin miettimään sitä, siellä on opettajia jotka ovat myöntäneet että ovat nähneet tilanteita mutta koska ne ovat olleet sellaisia yksittäisiä juttuja niin ne ovat menneet sormien läpi katsoen".

Sekä toimittajan että kirjailijan sanoista syntyy käsitys, että kyse on todellisista tapahtumista. Toimittajalla ei ole voinut olla omia tietoja tapahtuneesta, joten kaiken on täytynyt tulla kirjailijalta. Jos toimittaja oli ymmärtänyt jotain väärin, kirjailija olisi voinut oikaista asian sen jälkeen, kun juttu oli tullut ulos.

Haastattelu herättää muitakin kysymyksiä. Jos "nettimaailma oli vahvasti mukana", miksei kukaan ole tunnistanut tapausta? Kahdesti kirjailija käyttää nimeä Elise, mikä voi tietysti olla lipsahduskin.

Prometheus ei ole kunniaksi Aliens-sarjalle

Muutama sana Prometheus-elokuvasta: ei kannata mennä katsomaan.

No, ehkä vielä muutama lisää. Prometheus on legendaarisen sci-fi-ohjaaja Ridley Scottin pitkään odotettu tieteiselokuva, joka jatkaa (tai pikemminkin edeltää) tunnettua Aliens-sarjaa. Vai olisiko tuotetta tai ilmiötä parempi sana? Alan harrastajien keskuudessa Alien on suoranainen käsite.

Kaksi ensimmäistä Alien-elokuvaa (1979 ja 1986) olivat alansa huippuja, kahta viimeistä pidetään yleisesti huonoina. Mutta minkä alan? Alieneita ei ole helppo luokitella, sillä niissä on taidetta, science fictionia ja kauhua.

Itseäni kahdessa ensimmäisessä elokuvassa viehättää erityisesti niiden alkupuoli. Sitten, kun hirviöt ovat päässeet irti ja teurastavat avaruusaluksen miehistöä yksi kerrallaan, kyse on lähinnä kauhuelokuvasta, eikä se ole kovin miellyttävää (vaikkakin kieltämättä tehokasta, etenkin jos on taipumusta klaustrofobiaan -- avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi).

Molempien elokuvien alkupuolet vievät katsojan avaruusalukselle, jonka ympäristö on kiehtova kaikessa arkisuudessaan ja yksityiskohtien rikkaudessaan. Juuri tällaiselta sen täytyy tuntua, kun miehistö herää keinotekoisesta unesta pitkän matkan jälkeen ja mekaaninen alus heidän ympärillään alkaa käyttäytyä kuin elävä organismi.

Menin katsomaan Prometheusta suurin odotuksin, ja siksi pettymys olikin melkoinen. Kaikki Alien-elokuvista tutut elementit ovat mukana, mutta ne on heitetty yhteen suureen keitokseen, jossa tapahtumien välillä ei ole mitään logiikkaa. Asiat vain tapahtuvat. Ihmisenkaltainen androidi, sisään tunkeutuva ja ihmiskehosta ulos murtautuva vihamielinen olio, aluksen ulkopuolella vallitseva myrsky... kaikki Alien-elokuvien kliseet ovat mukana, vain hieman varioituina.

Vaikka kyse on elokuvasta, tapahtumilla pitäisi olla jotain uskottavuutta. Miksi nähdä vaivaa huikeista, uskottavista erikoistehosteista, jos itse tarinassa ei ole mitään järkeä? Osa tapahtumista on niin pöhköjä, että ne herättävät katsojissa pikemminkin tahatonta hilpeyttä kuin jännitystä.

Visuaaliset efektit ovat elokuvan parasta antia. Tietokonegrafiikka on kehittynyt huimasti sitten 1980-luvun, ja se näkyy. Kuvat aluksen sisätiloista ja vieraalta planeetalta ovat vaikuttavia.

Elokuvasta on 3D-versio, mutta sillä ei tuntunut olevan juuri merkitystä. Kolmiulotteisuus ei varsinaisesti häiritse, mutta elokuva ei liioin hyödynnä sitä millään tavalla. 3D tuntuu kikalta, joka on viime hetkellä otettu mukaan tuotantokoneistoon markkinointiosaston vaatimuksesta.

Yksi epäloogisuus liittyy aluksen tiedemiehiin, jotka eivät vaikuta lainkaan uskottavilta. Jos avaruuteen joskus lähetetään oikea tutkimusretkikunta (mikä ei juuri nyt tunnu lainkaan todennäköiseltä), mahtaisiko aluksella olla lainkaan oikeita tiedemiehiä? Ei Apollo-lennoillakaan ollut oikeita tutkijoita vaan huimapäitä, jotka oli koulutettu koelentäjistä astronauteiksi. Miksi raahata mukana alansa huippuosaajia, jotka todennäköisesti ovat neuroottisia, huonokuntoisia ja ihan vääriä henkilöitä kohtaamaan ulkoavaruuden hirviöitä? He vaarantaisivat koko tehtävän. Mutta ehkä 2090-luvulla kaikki on toisin.

Näyttelijöistä androidia esittävä Michael Fassbender varastaa shown. Noomi Rapacen rooli on lopulta varsin tavanomainen, eikä tarjoa suuria mahdollisuuksia. Mutta Charlize Theron on cool!

Leffan arvostelut mediassa ovat olleet yllättävän myönteisiä. IMDB:n keskiarvo on käsittämättömän korkea, 7,6 (alkuperäiset elokuvat molemmat 8,5). Käsittämätöntä se on siksi, etten muista aikoihin nähneeni lukija-arvosteluissa näin tylyä tekstiä. Moni syyttää Scottia rahastuksesta ja jopa Alien-sarjan tuhoamisesta. Poimintoja otsikoista: Where no idiot has gone before, Sigh, Ridiculous nonsense, Good special effects poor writing, Sci Why?, Is CGI THE everything for this days??, In space no-one can hear you yaaawn, A poor idea brilliantly executed, Written by a 5 year old?, Oh (literally) God, A truly awful film - moronic!! Avoid like the plague. Nämä siis listan alkupäästä lähes suoraan poimittuna, myönteisiä otsikoita vain muutama.

Arvostelijoilla on ollut sitä luovuutta, joka filmin tekijöiltä tuntuu puuttuneen.

Tai sitten on niin, kuten joku kirjoittajista epäili: tunti filmistä on jäänyt leikkauspöydän lattialle ja vasta kun elokuvasta ilmestyy Director's cut Blu-ray saamme edes jotain tolkkua leffan tapahtumista.

Sitä odotellessa taidan kaivaa kaksi ensimmäistä dvd:tä hyllyltä ja katsoa uudelleen niiden alkupuolet.

ACTA koetteli nettidemokratiaa

Euroopan parlamentti kaatoi eilen pitkään valmistellun ja nettikäyttäjien kiivaasti vastustaman ACTA-sopimuksen. Tapahtunutta on pidetty esimerkkinä verkkodemokratian voimasta, sillä kansalaisten mielenilmaukset käänsivät lopulta myös poliitikkojen päät.

Mutta oliko ACTAn kaatuminen sittenkään demokratian riemuvoitto -- vai osoittiko se pikemminkin miten helppoa nettiaikana kansaa on vedättää? Uutta on se, että poliitikkojen on pakko mennä kansan perässä. Uutisen perusteella Anneli Jäätteenmäki oli hämmästynyt siitä, miten nopeasti MEPien takki asiassa kääntyi. Lopulta vain keskustan Takkula uskalsi äänestää sopimuksen hyväksymisen puolesta.

Meillä on idealistinen halu uskoa, että netti tekee päätöksenteosta demokraattista ja oikeudenmukaista. Kaikki olettavat saavansa netin kautta oikeaa ja luotettavaa tietoa, jonka perusteella he sitten muodostavat perustellun mielipiteensä. Kukaan ei myönnä olevansa netin johdateltavissa, vaikka juuri siitä on usein kyse. Harva jaksaa kyseenalaistaa netissä vallitsevaa totuutta ja perehtyä itse asiaan.

En ota kantaa itse ACTAan, koska sopimus on laaja ja vaikeaselkoinen, enkä edes väitä tuntevani sen yksityiskohtia. Otan kantaa vain itse prosessiin. Muita nettikommentoijia sama perehtymättömyys ei ole estänyt. Lähes kaikki ovat toisenkäden tietojen varassa, ja nekin tiedot ovat yleensä peräisin toisilta nettikirjoittajilta.

Itse asiassa kenelläkään ei tunnu olevan täsmällistä tietoa siitä, mikä sopimuksessa lopulta oli niin huonoa ja vaarallista. Sitä piti vain vastustaa, koska netissä sanottiin niin.

Näin toimiva "demokratia" on kovin huteralla pohjalla.

ACTAn tarkoitus oli edistää kansainvälistä yhteistyötä piratismia vastaan. Kyse ei ole pelkistä IPR-oikeuksista, vaan väärennetyt lääkkeet tai lentokoneenosat voivat olla hengenvaarallisia. Sopimukseen kuului myös toimenpiteitä nettipiratismin rajoittamiseksi -- ja juuri se sai nettikäyttäjät näkemään punaista. Kyse oli taas perusoikeuksista, kuten sananvapaudesta ja yksityisyydensuojasta.

Suomalaisen Wikipedia-artikkelin lopussa on linkki EU-palvelimelle, josta löytyvä Fact sheet (pdf-tiedosto) kertoo ACTAsta näin: The ACTA is intended to focus on commercially-oriented counterfeiting and piracy sekä Counterfeiting and piracy not only take place in the physical world, but also increasingly in the digital environment. ACTA cannot be regarded as an agreement that only focuses on the Internet. The ACTA aims to address the problem of counterfeiting and piracy as a whole, and seeks to cover each of its dimensions.

Eräs aktiivisista vastustajista on ollut vihreiden europarlamentaarikko Satu Hassi, joka blogissaan iloitsee sopimuksen kaatumisesta (ACTA - Kansalaiset osoittivat kaapin paikan). Hassikaan ei yksilöi tarkemmin, mikä sopimuksessa oli niin huonoa, mutta hän ottaa yhden esimerkin: ...sopimukseen liittyneet valtiot sitoutuisivat määräämään teleyhtiöt katkaisemaan nettiyhteyden niiltä, jotka ovat ladanneet tekijänoikeuksien alaisia tiedostoja.

Aamun Hesarissa Hassi toistaa saman argumentin. En epäile Hassin asiantuntemusta, mutta olisi kiinnostavaa tietää, mistä sopimuksen kohdasta tämä käy ilmi. Olen kysynyt asiasta Hassin Facebook-sivulla, mutta en ole vielä saanut vastausta.

Edellä viitattu EU:n oma Fact sheet sanoo nimittäin täsmälleen päinvastaista: What IS NOT the goal of ACTA: The ACTA does not focus on private, non-commercial activities of individuals, nor will it result in the monitoring of individuals or intrude in their private sphere. Accordingly: There is no proposal to oblige ACTA Parties to require internet service providers (ISPs) to terminate users' connections on the basis of accumulated allegations of online IPR infringement (the so-called “three strikes” rule).

Tietokone-lehden numerossa 3/2012 operaattoreita edustavan Ficomin toimitusjohtaja Reijo Svento vastasi toimittajan kysymykseen ACTAn vaikutuksista näin: Mielestämme sopimus ei laukaise tarvetta uudelle lainsäädännölle tekijänoikeuksien turvaamiseksi maassamme. Itse asiassa sopimuksessa on asetettu meidän lainsäädäntöä pidemmälle meneviä velvoitteita turvaamistoimenpiteitä hakeville. Näistä esimerkkinä voidaan todeta velvoite asettaa haasteen yhteydessä vakuus mahdollisista perusteettomiin vaateisiin perustuvista vahingoista. Nykyisessä Suomen laissa tällaista vaadetta ei ole.

Operaattorien luulisi tietävän, aiheuttaako sopimus heille ja asiakkaille ongelmia. Ilmeisesti ei ainakaan Suomessa.

Totta -- ACTA-sopimus oli valmisteltu salamyhkäisesti. Ilmeisesti tekijät arvasivat, minkälainen kohu siitä voisi nousta. Parlamentin äänestystulos osoitti, ettei tällainen menettelytapa enää toimi. Hankalatkin asiat on valmisteltava alusta pitäen avoimesti. Salailu ei mitenkään auta asiaa.

Sopimus oli varmasti myös monimutkainen ja sen vaikutuksia mahdoton ennakoida täsmällisesti. Mutta ennen tyrmäystä pitäisi tietää, ovatko muut sopimukset yhtään sen ymmärrettävämpiä.

Miksi esimerkiksi rikkidirektiivi hyväksyttiin, vaikka se asettaa Suomen hankalaan asemaan ja sen kaikkia seurauksia on vaikea ennakoida? Missä oli valmisteluun liittyvä nettikeskustelu? Tämänkin sopimuksen avainhenkilönä on toiminut Satu Hassi. Kritiikistä voi  lukea esimerkiksi tästä tai tästä. Erään vihreän mielestä rikkidirektiivi voitiin hyväksyä, koska kyse oli luonnonsuojelusta ja ihmishenkiä suojaavasta asiasta. Kuitenkin Hassi itse sanoo Hesarissa, että "hy­vä tar­koi­tus ei py­hi­tä vää­riä kei­no­ja". Hän tosin viittaa ACTAan, mutta yhtä hyvin sitä voisi soveltaa rikkidirektiiviin.

Nettidemokratia voi toimia vain, mikäli ihmiset oikeasti yrittävät perehtyä asioihin ja muodostaa mielipiteensä itsenäisesti.

Steve Jobsin jalanjäljillä

Näin Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivänä on oikea hetki muistaa maan tuoreinta kansallissankaria, Steve Jobsia.

Olin viime viikolla Kalifornian Piilaaksossa. Edellisestä käynnistä olikin kulunut jo vuosia. Kävin katsomassa paikat, joilla Applen ja Jobsin legendat syntyivät.

Oma suhteeni Appleen alkoi 1980-luvun alussa Apple II -koneella. Se oli aikansa hienoin mikrotietokone, jota pääsin kyllä käyttämään mutta jonka ostamisesta saatoin vain uneksia sen korkean hinnan vuoksi. Pelkkä perusmalli maksoi noin 9000 markkaa. Monitori, levyasema (143 kt!) ja muut tilpehöörit piti hankkia erikseen.

Erityisen hienoksi Apple II:n teki se, että laitteessa oli värillinen tarkkuusgrafiikka (280x192 pikseliä). Myös näppäimistö, varsinkin alkuperäisessä jenkkimallissa käytetty harmaa versio, oli loistava. Yksittäiset näppäimet suorastaan liimautuivat kiinni sormiin.

Basic-ohjelmia tehtäessä oli kuitenkin oltava tarkkana, sillä ohjelmakoodi ja hires-grafiikka jakoivat saman 48 kilotavun RAM-muistin. Jos vaihtoi grafiikkatilaan ilman, että oli muistanut suojata muistin LOMEM- ja HIMEM-komennoilla, Apple pyyhki tyynesti ja ilmoittamatta osan ohjelmasta pois!

Apple syntyi kirjaimellisesti autotallissa 1.4.1976. Talon osoite oli 2066 Crist Dr. Talo näkyy myös Piilaakson piraatit -elokuvassa (kaikki kuvat valmiilla karttapohjalla Picasa-galleriassa).

Nykyään maailman kuuluisin autotalli.

Maantieteellisesti Piilaakso sijaitsee San Franciscon eteläpuolella. Leveyspiiri on Espanjan korkeudella. Nimensä mukaisesti laakso on vuorten keskellä, joten ilmasto on miellyttävä.

Kun seisoo autiolla Crist Drivella autotallia katsellen voi siirtyä ajassa 36 vuotta taaksepäin ja nähdä sielunsa silmin, miten kaksi parikymppistä nuorta ideoi uutta tekniikkaa ja tulevaa maailmanvalloitusta (se oli jo tuolloin Steve Jobsin mielessä; toinen Steve oli enemmänkin idealisti, jota kiinnosti tekniikka sen itsensä vuoksi).

HP, Intel ja monet sotilasteknologiaan liittyneet yritykset (sekä tietenkin kuuluisa Stanfordin yliopisto) sijaitsivat jo tuolloin kivenheiton päässä Jobsin kodista. Lämmin ilta, ystävälliset ihmiset, loputon usko tulevaan, taloudellisen menestymisen halu, lapsenomainen innostus uusista jutuista... voiko innovaatioille kuvitella hedelmällisempää maaperää?

Suomi ja muut maat haluaisivat nyt kovasti luoda oman Piilaakson. Mutta se ei synny toimenpideohjelmilla eikä EU-projekteina. Piilaaksossa oli alan yritysten synergia sekä kulttuuri, jossa kokeneet insinöörit rohkaisivat nuoria ja järjestivät heille tapaamisia, komponentteja sekä työpaikkoja. Steve Jobsin elämäkerran 100 ensimmäistä sivua kuvaavat hyvin tätä puolta, joka unohtuu helposti, kun huomio kiinnittyy vain innovaatioihin ja rahoitukseen.

Ilman teknistä kulttuuria, hiljaisen tiedon siirtämistä ja ihmisten välistä vuorovaikutusta ei voi luoda uutta Piilaaksoa. Innovaatiot eivät synny tyhjästä, eivät käskemällä eivätkä edes suurella rahalla.

Seuraava kohde on De Anza -collegen Flint-auditorio, jossa Macintosh-kone esiteltiin julkisuudelle tammikuussa 1984:

Tämän talon auditoriossa Steve Jobs esitteli Macintosh-koneen lehdistölle 24.1.1984.

Kiinnostavaa on se, että auditoriolta on vain 2,9 mailin ajomatka Jobsin kotitalolle. Itse asiassa kaikki Jobsin uran keskeiset paikat sijaitsevat alle kymmenen kilometrin päässä toisistaan! Ehkä tämä auttaa ymmärtämään, miksi Applen tuotteet ovat niin Amerikka- ja suorastaan Kaliforniakeskeisiä. Jobsin ei tarvinnut pohtia, toimisiko iPhonen kosketusnäyttö pohjolan pakkasissa eikä lisätä siihen fm-radiota.

Steve Jobsin keskeiset paikat sijaitsevat muutaman kilometrin sisällä toisistaan.

Myöhemmät iPhone- ja iPad-julkistukset herättivät niin paljon kiinnostusta, että vaadittiin isommat tilat. Julkistusten näyttämöinä toimineet Moscone- ja Yerba Buena-keskukset ovat San Franciscossa, mihin on matkaa muutama kymmenen kilometriä (Jobsin kotoa Moscone Centeriin 34 mailia).

Kuinka moni muu voi perustaa yrityksen, rakentaa tuhansia henkilöitä työllistävän pääkonttorin ja julkistaa koko maailmaa mullistavat tuotteet käytännössä lapsuudenkotinsa kulmilla?

Jobs itse asui Palo Alton kalleimmalla alueella, vain kivenheiton päässä siitä toisesta kuuluisasta autotallista (josta HP sai alkunsa vuonna 1938). Jobsin talolta Palo Alton keskustaan vie suora tie nimeltä Waverley Street, joten hän saattoi vaikka kävellä asioille. Viime viikolla talo oli remontissa:

Jobsin talo.

Jobsin työmatka kotoa Infinity Loopin pääkonttoriin oli vain 11,5 mailia (ruuhka-aikojen ulkopuolella hän todennäköisesti käytti freewaytä, jolloin matka oli pari mailia pidempi mutta nopeampi ajaa). Amerikan oloissa matka on todella lyhyt.

Applen pääkonttori sijaitsee Cupertinossa, osoitteessa 1 Infinite Loop.

Palo Alton keskustassa on tietenkin Applen myymälä. Voi kuvitella, että Jobs vieraili siellä usein katsomassa, oliko kaikki viimeistä piirtoa myöten kunnossa:

Palo Alton Apple-myymälä mainostaa uutta tarkan näytön läppäriä.

Jobs asioi varmaankin myös läheisessä Stanford Shopping Center -ostoskeskuksessa. Hänellä oli tapana vaihtaa supermersunsa (AMG-malli) uuteen puolen vuoden välein, jotta auto ei tarvinnut rekisterikilpeä, ja pysäköidä se invapaikalle -- joskus jopa poikittain, jolloin se vei kahden auton tilan. Mitäpä 250 dollarin sakko tuntuisi miljardiomaisuudessa?

Läheisen ostoskeskuksen inva-paikat. Pysäköinnin hinta 250 dollaria.

Idea Macintoshista syntyi, kun Steve Jobs ja muutama Applen insinööri vierailivat joulukuussa 1979 Xerox PARC -tutkimuskeskuksessa. Yllätys, yllätys: sekin sijaitsi aivan kulmilla. Xerox oli yhdistänyt jo aiemmin keksityn hiiren tutkijoidensa suunnittelemaan graafiseen käyttöliittymään. Elämäkerran mukaan "Applen ryöstöretkeä Xerox PARCiin kuvataan joskus yhdeksi suurimmista varkauksista teollisen toiminnan historiassa. Joskus myös Jobs siunasi tämän näkemyksen, ja ylpeänä." (s. 113)"Kaikki taitelijat kopioivat, suuret taitelijat varastavat", perusteli Jobs toimintaansa.

Xerox Parc on matala rakennus läheisellä kukkulalla, joten sitä on vaikea kuvata. Pelkkä kyltti saa riittää.

Viimeinen kohde on Alta Mesan hautausmaa, jonne viime lokakuussa kuolleen Jobsin tuhkauurna on tiettävästi sijoitettu. Tarkkaa hautapaikkaa ei ole kerrottu julkisuuteen. Todennäköisesti uurna on kolumbaariossa, jonka ovet oli suljettu juuri ennen kuin tulin alkuillasta paikalle. Jenkkityyliin hautausmaalla ei tarvitse kävellä, sillä koko alueen halki voi ajaa autolla.

Alta Mesan hautausmaa.

On kohtalon ivaa, että Jobsin viimeinen leposija on vain parin sadan metrin päässä Xerox PARCista, josta hän varas... sai innoituksen graafiseen käyttöliittymään. Sen avulla hän totisesti muutti maailmaa -- juuri niin kuin oli nuorena uskonutkin tekevänsä.

Suomesta ei tule ikinä Piilaaksoa -- mutta ei tarvitsekaan. Se toinen tunnettu IT-yritys, Microsoft, sijaitsee kaukana pohjoisessa, Kanadan rajalla. Seattle on kuin Suomen Oulu. Sielläkin voi menestyä.

Mutta mikään ei silti voita Kalifornian aurinkoa ja Piilaaksoa.

Muokattu 5.7.2012 klo 10.43: Tarkempi katsominen osoittaa, että elokuvan talo on hyvin samannäköinen, mutta ei kuitenkaan alkuperäinen. Elokuvaa ei siis kuvattu tältä osin aidolla tapahtumapaikalla.

Havaintoja Lumia 900 -puhelimesta

Sain Lumia 900 -puhelimen testikäyttöön pari viikkoa sitten. Laina-aika jäi muutamaan päivään, mutta ehdin silti ottaa tuntumaa puhelimeen. Vertailukohtana on iPhone 4, mikä on jo pari vuotta vanha malli.

Lumia 900:n näyttö on teknisesti hyvälaatuinen ja isokokoinen. Tekstit ovat niin suurta fonttia, että keski-ikäinenkin erottaa ne ilman silmälaseja. Monissa muissa älypuhelimissa näytön erotuskyky on suurempi, mutta näyttö fyysisesti pienempi. Silloin käyttöön tarvitaan nuoret silmät tai puhtaat silmälasit.

Infotiiliin perustuva aloitusnäyttö on jotain Androidin ja iPhonen välimaastosta -- ei vastaa Androidin widgettejä, mutta hakkaa mennen tullen Applen käynnistyskuvakkeet. Tuleva Windows-versio hyödyntää näytön pinta-alan vielä paremmin, jolloin ero Androidiin kutistuu. iPhoneen verrattuna Lumian kosketusnäytössä on pieni viive, mikä tuntuu välillä kiusalliselta.

Lukitus- ja aloitusnäytöt.

Käyttöliittymä hyödyntää pyöreitä toimintapainikkeita, joiden merkitys ei aina avaudu pelkistetystä kuvasta. Painikkeiden alle saa näkyviin aivan pienet tekstit painamalla kolmea pistettä. Fyysinen suurennuslasi-painike käynnistää aina nettihaun. Olisi loogisempaa, jos haku kytkeytyisi avoinna olevaan sovellukseen.

Isosta näytöstä on hyötyä varsinkin navigoinnissa -- etenkin kun sovellus on selkeä ja näyttää ajo-ohjeet sekä etäisyyden risteykseen vähintään erillisen TomTomin havainnollisuudella. Toisaalta Nokian vakiosovellus on pelkistetty myös ominaisuuksiltaan, eikä tunne esimerkiksi kaistaopastusta. Maamerkit näkyvät hauskasti 3D-kuvina.

Navigointi toimii hyvin isolla näytöllä.

Kun karttadata on olemassa ja navigointi yksi puhelimen keskeisistä myyntivalteista herää kysymys, miksei Nokia ole monen vuoden työstä huolimatta viimeistellyt navigointisovellusta loppuun asti niin, että siitä tulisi kunnollinen vaihtoehto erillisille navigaattoreille?

Lumian mukana tulee myös eri maiden joukkoliikenteen käyttöön tarkoitettu apuohjelma, joka tunsi myös pääkaupunkiseudun yhteydet.

Julkisen liikenteen käyttäjille on valmis sovellus.

Speksien mukaan puhelimessa on tuki venäläiselle Glonass-paikannukselle (kuten myös uusimmassa iPhone 4S:ssä), mutta en löytänyt yhtään ohjelmaa, joka olisi näyttänyt mitä satelliitteja paikannus käytti. Vakionavigointi ei näytä satelliittitietoja lainkaan.

Nokian musiikkiohjelma muistuttaa USAssa suosittua satelliittiradiota. Tarkkaan määriteltyjä musiikkikanavia on lukuisia, myös kotimaiselle ja klassiselle musiikille. Turha verrata ohjelmaa Spotifyihin, mutta omassa luokassaan se on aivan mainio.

Mix Radio on kuin satelliittiradion mobiiliversio: musiikkia löytyy joka makuun.

Kamera on Nokialle tyypilliseen tapaan aivan liian tekninen. Kuka haluaa säätää kännykkäkameran valotusaikaa, valkotasapainoa tai kikkailla kuva-asetuksilla? iPhonen kamerasovellus on äärimmäisen yksinkertainen, ja juuri sellainen riittää kameraan mainiosti. Vasta Pureview-kamerassa säädöillä on aidosti merkitystä.

Kamerasovellus on insinöörimallia. Säädöt ovat turhia.

Valokuvan lähettämisessä eteenpäin sähköpostilla iPhone tarjoaa useita eri kokovaihtoehtoja, Lumia ei. Kuvien siirto tietokoneelle usb-kaapelin kautta vaatii 100 megatavun Zune-ohjelman asentamisen. Onneksi Windows sentään tunnistaa puhelimen ja lataa ajurit sekä sovelluksen automaattisesti. Silti iPhonen tapa näyttää kameran kuvahakemisto suoraan Windowsille on toimivampi.

Sd-korttipaikkaa ei ole, koska nykyinen Windows-versio ei sitä tue. Akku on kiinteä, kuten iPhonessa, mikä ei ole ainakaan käyttäjän etu.

Sähköpostisovellus on mainio. iPhonessa sähköposti on vanhentunut ja kömpelö, eikä viestejä voi edes kirjoittaa offline-tilassa.

Sähköpostisovellus on mainio. Selain on tuttu Internet Explorer.

Twitter, Facebook ja Microsoftin omat palvelut on niputettu yhteen sovellukseen. Joku pitää ratkaisua hyvänä, joku huonona. Onko järkevää pitää sosiaalisen median palveluita erillisinä vai onko kyse yleiskäsitteestä? Filosofiakysymys. Microsoftin kannalta ratkaisu on hyvä, sillä se nostaa kuin varkain Microsoftin omat palvelut Twitterin ja Facebookin rinnalle.

Sosiaalisen median palvelut näkyvät yhdessä sovelluksessa.

Itse hämmästelin kalenteriini ilmestyneitä uusia tapaamisia ennen kuin selvisi, että puhelin oli imuroinut ne Facebookista. Integraatio oli siis turhankin täydellinen.

Suurin kompastuskivi on edelleen sovellustarjonta. Määrällisesti laskien niitä on valtavasti, mutta jokin on silti vialla. Ilmaissovelluksia näyttää olevan vähemmän kuin Androidille tai iPhonelle. Hinnat näkyvät puntina (täsmennys: Live-tilini on vanha ja rekisteröity aikoinaan Englantiin), mikä vaikeuttaa vertailua. Musiikin ja sovellusten kytkeminen samaan hakuun on hämäävää, vaikka haun voikin kohdistaa vain jompaan kumpaan. Hauska yksityiskohta on, että Microsoft päästää kauppaansa myös kilpailevaa Android-alustaa seuraavan sovelluksen. Apple ei vastaavaa hyväksynyt.

Windows Marketin ohjelmien hinnat näkyvät puntina.

Toisesta alustasta siirtyvää ei lohduta, että sovelluksia on yli sata tuhatta, jos juuri se oma puuttuu. Moni kaipaa esimerkiksi Instagramia. Itse petyin huomatessani, ettei Runkeeper-ohjelmasta ole Windows-versiota.

Ongelman ydin on siinä, että käyttäjä sitoutuu sovelluksiin enemmän kuin alustaan. Voin vaihtaa puhelinta helpostikin, mutta jos olen kerännyt oman liikuntahistoriani Runkeeperiin tai kerännyt satoja kuvia Instagram-tililleni, en halua menettää niitä. Ei auta, vaikka tarjolla olisi lukuisia vaihtoehtoisia sovelluksia -- tarvitsen juuri sen tietyn. Käyttäjä on tietojensa vanki.

Sovellusten tuominen uudelle alustalle on helppoa, jos yksinkertainen käännös riittää. Esimerkiksi Flightradar24 näyttää samanlaiselta sekä Androidissa, iPhonessa että Windows Phonessa. Elisaviihde-sovellus näyttää Windows Phonessa suorastaan huonolta verrattuna havainnolliseen iPhone-versioon.

Flightradar24 ei noudata Windows-ulkoasua, mutta Foursquare on nähnyt enemmän vaivaa.

Foursquaren koodaajat ovat nähneet paljon enemmän vaivaa ja sovittaneet palvelunsa ulkoasun Windows-tyyliseksi. Siksi Foursquare onkin havainnollisempi ja hienompi kuin iPhone-versiona.

Lopuksi vielä kolme kamerakuvaa Lumia 900:sta ja iPhone 4:stä. Ne on otettu aurinkoisena aamuna Kauppatorilla eli lähes optimaalisissa olosuhteissa. Kuvat kertovat lähinnä sen, että vaikka Lumian kamera onkin ihan OK, se ei vastaa Nokian huippumalliin kohdistuvia odotuksia.

Jäämme siis odottamaan Nokian ensimmäistä Windows 8 -puhelinta.

Lumia 900 (8 megapikseliä)

iPhone 4 (5 megapikseliä)

Lumia 900

iPhone 4

Lumia 900

iPhone 4

Muokattu 3.7.2012 klo 21.10, lisätty viimeinen kuvapari.