Netin sananvapaudet omat rajat

Islamin pilkkaamisesta alkanut keskustelu osoitti, millainen sananvapaus netissä vallitsee. Saat sanoa mitä vain, kunhan olet herkistä aiheista (sananvapaus, maahanmuutto, islam, aseet) ns. oikeaa mieltä. Jos erehdyt etsimään rajoja sananvapaudelle, puolustamaan maahanmuuttoa tai islamia, tai kannattamaan aseiden rajoittamista, nettiaktiivien äänekäs joukko ryhtyy vastahyökkäykseen. Vääriin mielipiteisiin eksynyt kirjoittaja leimataan typeräksi kukkahattutädiksi, hänelle vastataan alatyylisillä vertauksilla ja hänen nimissään avataan pilaprofiileita sosiaaliseen mediaan.

Aidon mielipiteenvapauden sijaan netissä vallitsee samanlainen vääriä mielipiteitä karsiva kulttuuri kuin mistä äänekkäät syyttävät viranomaisia tai perinteistä mediaa. Netin sananvapaus on sitä, että saat vapaasti olla samaa mieltä kuin me. Eikä "me" tässäkään ole enemmistö vaan ryhmä aktiivisia, jotka ovat anastaneet vallan itselleen.

Ilmapiirin ollessa tällainen viranomaiset tai tutkijat eivät ymmärrettävästi halua osallistua nettikeskusteluihin. Kukaan ei halua tulla ehdoin tahdoin loukatuksi siitä, että ilmaisee mielipiteensä, havaintonsa tai tutkimustuloksen, johon vilpittömästi uskoo.

Vähemmistö on ottanut vallan itselleen, koska nettikeskustelut eivät edusta koko kansaa. Harvalla työssä käyvällä on aikaa tai mahdollisuutta roikkua keskustelupalstoilla päivisin ja illalla on muutakin tekemistä. Harva haluaa esiintyä omalla nimellään, koska pelkää leimautuvansa johonkin asiaan tai mielipiteeseen. Anonymiteetti ratkaisee osan ongelmasta, mutta kuinka moni jaksaa nähdä vaivaa nimimerkkien rekisteröinnistä ja ylläpidosta? Äh, olkoon.

Itselläni on hyvä tilanne. Voin esiintyä aina omalla nimelläni. Olen riippumaton, joten voin olla juuri sitä mieltä kuin haluan, ja kertoa sen avoimesti. Voin hallita ajankäyttöäni ja roikkua vaikka koko työpäivän netissä, jos katson sen aiheelliseksi (harvoin katson). Toisaalta minulla ei myöskään ole mitään tarvetta lyödä päätäni seinään asioissa, jotka eivät siitä muutu miksikään, ja jotka eivät kosketa omaa elämääni.

Tämä olkoon vastauksena niille, jotka ihmettelivät äskettäin, miksi tietokirjailijana otan kantaa muihin kuin oman alani ilmiöihin. Insinöörien, koodarien, juristien, virkamiesten, lääkärien ja kaikkien muidenkin oman alojensa ammattilaisten tulisi katsoa maailmaa ja työtään laajemmasta perspektiivistä. Omalla työllä ja tekemisillä on aina laajempia vaikutuksia kuin vain työ itse.

Monella heistä olisi paljon fiksumpia mielipiteitä kuin itselläni. On vahinko, etteivät he pysty (tai halua) em. syiden vuoksi osallistua, vaan mieluummin vaikenevat. Näiltä osin areena on pienen piirin hallussa ja antaa värittyneen kuvan siitä, minkä on kansan yleinen mielipide.

Netin sananvapaudella on rajansa, mutta ne eivät tule yksin laista.

AV-vahvistimen nettiominaisuudet kokeilussa

Seuraavassa muutamia kokemuksia Pioneerin AV-vahvistimen (ääni ja kuva) yhdistämisestä nettiin.

Ensinnäkin älypuhelinta (Android, iPhone) tai tabletia voi käyttää kauko-ohjaimena. Tämä on aivan loistavaa, sillä vanhanmalliset kapulat ovat täysin riittämättömiä monipuolisten ominaisuuksien hallintaan. Myös kapuloiden ergonoimia on huono, ja Pioneerin VSX-sarja on tässä suhteessa erityisen huono.

Etäohjaus kodin wlan-verkon kautta iPhonella tai iPadillä on maino tapa hallita laitetta, sillä ohjain toimii kaikkialla mihin verkko vain yltää. Sillä voi säätää voimakkuuden sopivaksi vaikka makuuhuoneesta, kylpyammeesta tai parvekkeelta, tai mykistää äänen puhelinsoiton ajaksi.

Pioneerin ohjelma on erityisen monipuolinen ja havainnollinen. Ohjelmalla voi komentaa sekä valmistajan AV-vahvistimia että Blu-ray-soittimia. Vaikkei olisi näistä kumpaakaan, ohjelmaa voi käyttää demotilassa, jolloin se ohjaa olematonta laitetta -- mainio idea, jonka soisi yleistyvän kaikkialla. Lataa ohjelma http://itunes.apple.com/us/app/icontrolav2012/id499185618?mt=8 ja kokeile itse.

Tablet-ohjausta hallitsee iso voimakkuussäädin. iPhone-versio on hieman karsitumpi.

Sillä voi mm. valita ja nimetä sisääntuloja, valita radion ja nettiradion pikavalintoja, säätää kanavatasapainoa (etu-taka-oikea-vasen) sormella vetämällä, korostaa tai vaimentaa taajuuskaistoja samalla periaatteella sekä kytkeä monia ääntä ja kuvaa parantavia teknisiä ominaisuuksia päälle ja pois.

MCACC on Pioneerin automaattinen huoneakustiikan mittaus- ja korjaustoiminto, joka näyttää iPadissä eri kaiuttimien säädöt kolmiulotteisina graafeina. Se kuitenkin lakkasi toimimasta ja kaataa nyt koko ohjelman. Tutkitaan. Tätä se tietokoneistuminen teettää myös AV-tekniikalle.

Kun MCACC-näyttö toimi, se näytti tältä.

Kunpa saataisiin aikaan standardi tapa ohjata kodin elektroniikkalaitteita netin yli! Harrastajat tekisivät vielä paljon hienompia ja parempia säätösovelluksia kuin valmistajat itse. Voisin heti listata kymmeniä parannusehdotuksia. Avoimelle protokollalle olisi todella kysyntää.

Toiseksi vahvistimella voi kuunnella nettiradioita, joita on ohjelmoitu laitteen muistiin satoja eri puolilta maapalloa. Haluatko kuunnella paikallisia asemia Barbadokselta tai Kongosta? No problem, tällä löytyy. Asemat on ryhmitelty maan lisäksi myös musiikkityypin perusteella (tätä kautta löysin hauskan linnunlauluradion, www.birdsongradio.com).

Vahvistimen listalta löytyy myös podcasteja (esimerkiksi BBC:n uutislähetykset) sekä Ylen kanavat ja niistä aiheittain ryhmiteltyjä tallenteita.

Nettiradio tarjoaa käytännössä rajattoman musiikkitarjonnan kaikkeen makuun -- laillisesti ja ilmaiseksi. Tämä on todellinen mullistus verrattuna aiempaan musiikkisisällön niukkuuteen.

Nettiradion tiedot näkyvät televisiossa kuuntelun aikana, myös parhaillaan soivan biisin nimi. 

Kolmanneksi sisältöä voi toistaa kodin lähiverkon pc-koneilta DLNA-tekniikalla. Vista ja Windows 7 pystyvät jakamaan koneella olevat musiikki-, video- ja valokuvatiedostot niin, että niitä voi selata kauko-ohjaimella (kapula tai älypuhelin) ja nähdä tuloksen televisiossa. Windowsille ominaiseen tapaan tämä vaatii hieman säätämistä, jotta vain halutut musiikit, kuvat ja videot jaetaan. Jakoa voi rajata myös tähtien perusteella, jaetaan esimerkiksi vain kaikki vähintään neljän tähden arvoisiksi luokitellut biisit.

Laite tukee tietenkin iPad/iPhone-liitäntää, joten nämä voi kytkeä suoraan piuhalla etulevyssä olevaan usb-porttiin ja sen jälkeen ohjata kuuntelua kaukosäätimellä. Mutta tämä ei ole nettiominaisuus.

Neljäs hienous on Applen Airplay-tekniikka. PC- tai Mac-koneella olevan iTunes-musiikin voi siirtää lähiverkkoa pitkin (langallinen tai langaton) vahvistimeen. Työhuoneen tietokoneelta voi siis ohjata olohuoneessa kuuluvaa musiikkia.

Vielä hauskempaa on istua sohvassa iPad koko musiikkikirjasto sylissään:

Musiikki siirtyy langattomasti iPadistä vahvistimeen.

Halutut biisit löytyvät kirjoittamalla osa nimestä hakukenttään ja soivat sormella tökkäämällä. Oikean ylänurkan liukusäädin ohjaa vahvistimen äänenvoimakkuutta ja päinvastoin: kun voimakkuuspyörää vahvistimessa kääntää, liukusäädin liikkuu vastaavasti.

Kuuntelun aikana biisin tiedot ja kansikuva näkyvät televisiossa.

Tässä on tosin yksi käytännön ongelma: liukusäädin vaikuttaa pienellä viiveellä ja vahingossa lähelle maksimia pomppaava liuku saa vahvistimen pillastumaan. Samoin naapurit, jos asutaan kerrostalossa.

Airplay-toisto onnistuu myös iPhonesta.

Ilman Airplaytä vastaava ominaisuus saadaan Bluetoothilla, mutta sen käyttö vaatii virittelyä ja yleensä erikseen ostettavan Bluetooth-modulin vahvistimen päähän. Lisäksi Bluetoothin alhaisempi siirtonopeus rajoittaa äänenlaatua.

Vielä kun autossakin olisi Airplay-tuki, niin voisi toistaa musiikin ja podcastit suoraan taskussa olevasta puhelimesta auton kaiuttimiin ja jatkaa kotona siitä, mihin autossa jäätiin.

Airplay on mainio, sillä se mahdollistaa musiikin siirtämisen langattomasti tai olemassa olevaa lähiverkkokaapelointia käyttäen. Jos kaikissa huoneissa olisi Airplay-tekniikkaa tukevat aktiivikaiuttimet (ja niiden sisällä wlan-vastaanotin), musiikkia voisi ohjata tietokoneelta tai älypuhelimelta ympäri asuntoa -- ja ilman hankalia kaapeleita. On siinä ollut Steve Jobsilla aihetta tyytyväisyyteen, kun on kuunnellut Dylania tällä tavalla kotonaan. PC-maailmassa ei vastaavaa tekniikkaa ole (tosin Airplayn saa toimimaan myös Windowsissa, ja tietenkin se toimii iTunesin PC-versiolla).

Nettiominaisuudet ovat hienoja, mutta niillä on varjopuolensa. Edellä kuvatun MCACC-ongelman lisäksi Airplay- ja mediapalvelinkäytön vuorottelu saa vahvistimen nettiosan solmuun, jolloin etäkäyttöohjelma ei enää saa yhteyttä laitteeseen vaikka Airplay toimiikin. Tuloksena on virhe B57113 (ei sitten vaikeampaa koodia löytynyt?), joka Google-haun perusteella tuntui olevan yleinen ongelma. Ratkaisuksi annettiin vahvistimen buuttaaminen pitämällä virtakytkintä vähintään 10 sekuntia pohjassa. Pelkkä virrankatkaisu ei riitä.

(Lisätty kuva ja muokattu tekstiä 30.9.2012)

Piti käydä hakemassa vielä läheisestä kauppakeskuksesta Applen AirPort Express, jossa on miniplugi-liitäntä kaiuttimille ja wlan/ethernet-yhteydet. Nyt musiikin voi ohjata myös makuuhuoneeseen.

AirPort Express mahdollistaa musiikin lähettämisen langattomasti vaikka makuuhuoneeseen.

Monihuonejärjestelmässä jokaisen kaiuttimen varustaminen 99 euron purkilla nostaa hintaa, mutta eivät ne vähän paremmat aktiivikaiuttimetkaan ilmaisia ole. Suurempi ongelma on kahden sähköpistorasian tarve. Toivottavasti joku tuo markkinoille hyvälaatuisen kaiuttimen, jossa on wlan-vastaanotin sisäänrakennettuna. Jotain ratkaisuja onkin jo olemassa.

Länsimaiset arvot ovat tuoretta tekoa

Muut kuin länsimaat ovat melkoisen takapajuloita. Kansalaisilla ei ole sananvapautta, ei tasa-arvoa, ei oikeuksia. Lännessä kaikki on paremmin, mutta meilläkin kehitys on hämmästyttävän nuorta. Muutama esimerkki Suomesta:

- Vielä 1960-luvun naiset pääsivät iltaisin ravintolaan vain miehen seurassa.

- Naiset saivat äänioikeuden jo 1906, mutta USAssa vasta 1920 ja Sveitsissä 1971.

- Homous oli rikos vuoteen 1971 ja sairaus vuoteen 1981 asti.

- Jumalanpilkka on ollut rangaistavaa (kuolemanrangaistus vuoteen 1823 asti, poistettiin vasta 1889), kun taas lasten ja vaimon kurittaminen vähintäänkin hyväksyttyä ellei jopa suositeltavaa ("joka vitsaa säästää se lastaan vihaa").

Näin tuoretta on kehitys lännessä, missä on sentään satojen vuosien demokratian perinne. Ei kannata odottaa, että rakenteet ja arvot muuttuisivat hetkessä muuallakaan. Edes vaurastuminen ei takaa arvojen muuttumista; tuore uutinen kertoo miten Japanissa lapsipornon hallussapito on yhä sallittua ja miten sen tuotanto jopa kasvussa.

Kaikki on niin suhteellista. Siksi olen itse varovainen muita tuomitessani. Asiat näyttävät aivan toisilta, kun vaihdamme osia.

Kristinuskoa on viety Afrikkaan ja Aasiaan. Moni on maksanut lähetyskäskyn toteuttamiseksi kirkollisveroa tai laittanut rahaa kolehtiin. Emme kuitenkaan halua, että muut tulevat levittämään uskontoaan Eurooppaan.

Terroristit ovat kamalia, mutta kun USA hyökkäsi (toisen kerran) Irakiin (noin 100 000 siviiliuhria), se johtui vain väärästä tiedustelutiedosta, eikä hyökkääjiä rangaistu. Kansaa sortavista diktaattoreista pitää päästä eroon, jos ne eivät myy meille öljyä.

Eilen radiossa kuultu vertaus: muslimit eivät pysty elämään sovussa vaan taistelevat aina keskenään. Eurooppa (joka piirsi Lähi-Idän valtioiden rajat viivottimella ja loi siinä pohjan monille konflikteille) on itse käynyt kaksi maailmansotaa ja tuottanut mm. keskitysleirit, Hitlerin, Stalinin sekä Mussolinin. Tunnemme tapahtumat vain historiankirjoista, mutta niistä on yllättävän vähän aikaa. Leirien rauniot ovat avoinna turisteille Saksassa ja Puolassa, ja sodan kokeneet isovanhempamme elossa.

Sotilasvallankaappausten seurauksena Kreikka ja Portugali olivat sotilaiden hallussa 1970-luvulle asti, osin myös Espanja kenraali Francon kautta. Helposti unohtuu, millainen rauhanprojekti EU on ollut. Euroopan rauha ja demokratia on todella nuorta. Ehkä tekniikan nopea kehittyminen hämärtää aikakäsitystämme -- alamme odottaa, että kaikki muukin muuttuisi yhtä nopeasti.

Tuorein muutosvoima liittyy internetiin ja taivaskanaviin. Voi vain kuvitella, millaisen paineen nämä lännessä kehitetyt järjestelmät aiheuttavat eri maiden omille tuhatvuotisille perinteille ja arvoille. Porno, homous, jumalan- ja kuninkaanpilkka, vapaa tiedonvälitys ja länsimaiden maalliset ajatukset ovat äkkiä tulleet kaiken kansan saataville. Tilanne on varmasti tulenarka ilman länsimaisia pilkkavideoitakin.

Entä jos vastaavat vaikuttamisen välineet olisi keksitty Kiinassa? Nyt ne tuputtaisivat kiinankielistä sisältöä ja kiinalaisia arvoja kaikille suomalaisille, uhaten meidän omia perinteitä ja ajattelutapoja. Miten suhtautuisimme asiaan -- vaikea kuvitella vai? Odotetaan 10-20 vuotta, niin internetin seuraaja saattaa tulla Kiinasta. Kiinalaiset omistavat jo nyt suomalaisia radioasemia ja tuottavat maastaan kertovia myönteisiä ohjelmia. Huhu kertoo, että vanhan ja arvokkaan WSOY:n talon käytävillä Helsingin Bulevardilla liikkuu kiinalaisia ostajia.

Henkinen valta seuraa aina taloudellista valtaa. Ja rahaa Kiinalla riittää.

Parasta alkaa valmistautua. Tsai tsien!

KELAn asiakaspäätteillä nettiin

Lukija lähetti kokemuksia KELAn tietoturvasta. Toimiston tiloissa on asiakaspalvelua varten kone, jolla pääsee KELAn omille sivuille. Osoitepalkki on piilotettu ja selain lukittu.

Mutta mutta... rajoituksista pääsee eroon painamalla Ctrl+Alt+Del ja käynnistämällä Task Managerin (Tehtävänhallinta). Komentoriviltä voi sitten käynnistellä kaikenlaisia sovelluksia -- vaikkapa regeditin, jolla voi muokata koneen asetuksia.

Pienellä vaivalla voisi tehdä myös virityksen (hosts-tiedosto tai selaimen aloitussivun vaihto?), joka KELAn sivujen sijaan ohjaisikin tekijän omille valesivuille. Koska osoiteriviä ei näytetä, valesivuja olisi mahdoton havaita. Sivuilla voisi olla esimerkiksi lomake, joka kysyy pankkitilin numeroa ja tunnuslukuja. KELAn omalta päätteeltä katsottuna sivut menisivät täydestä kuin väärä raha.

Tietohallinnon pitäisi varmistaa, ettei lukitusta selaimesta pääse ulos kolmea näppäintä painamalla. Asetus on helppo tehdä järjestelmärekisteriin. Monet haittaohjelmat tekevät saman, jotta uhri ei pääse sulkemaan niiden prosessia. Jos rikolliset osaavat tämän yksinkertaisen asian, KELAn it-osaston pitäisi myös osasta se.

Ehkä asetus oli unohtunut vain yhdestä toimipisteestä? Toivottavasti muut ovat kunnossa. Älkää silti kokeilko asiaa, ettei tule kenellekään ikävyyksiä.

Tämän päivän sananvapautta

Edellinen kirjoitukseni sai aikaan reaktion, jollaista en ole ennen nähnyt. Uuden Suomen sadoista kommenteista voi päätellä, että Muhammed ja sananvapaus ovat räjähtävä yhdistelmä.

En ihan ymmärrä miksi, sillä aihe on kovin kaukana suomalaisen arjesta. Voisin luetella kymmeniä meille tärkeämpiä kysymyksiä, mutta ne eivät aiheuta mitään keskustelua. Kaksi herkkää asiaa -- Muhammed ja netin sananvapaus -- riittävät aiheuttamaan suoranaisen vihareaktion.

Alatyylisten palautteiden yläpuolelle nousee keskustelu sananvapauden olemuksesta. Mitä sananvapaudella oikein tarkoitetaan ja mitä ei?

Sananvapaus on ehdoton ja toimii kuin raskaus: sitä joko on tai ei. Sananvapaus ei ole ehdoton. Perusoikeutena se on samalla tasolla muiden perusoikeuksien kanssa. Sananvapauden käytöstä säädetään tarkemmin muissa laissa. Ne rajoittavat esimerkiksi arkaluonteisten tietojen, yrityssalaisuuksien ja lapsipornon levittämistä. Näissä asioissa sananvapautta ei ole. Holokaustin saa Suomessa sentään kiistää.

Sananvapauteen liittyy vastuu. Jokainen voi mennä työpaikan käytävälle haukkumaan pomoja tai asiakkaiden luo haukkumaan firmansa tuotteita. Sananvapautta on se, että tätä ei estetä ennakolta. Vastuu on sitä, että puheista voi tulla potkut -- ja silloin on turha vedota sananvapauteen.

Sananvapautta tarvitaan juuri loukkaavien viestien kertomiseen, muut eivät tarvitse suojaa. Sananvapautta ei ole tarkoitettu loukkaamiseen vaan ongelmakohtien ja ratkaisuehdotusten esittämiseen. Jonkun loukkaantuminen voi olla seuraus, mutta ei tavoite. Sananvapaus ei oikeuta kunnianloukkauksiin.

Yksi ajatusleikki: jos lastasi kiusataan koulussa nimittelemällä häntä homoksi/huoraksi/hulluksi, lohdutatko lastasi sanomalla "älä välitä, pojat käyttävät vain sananvapauttaan"? Tuskin. Perusoikeuksilla ei ole alaikärajaa, mutta nimittely ei silti ole sananvapautta vaan koulukiusaamista.

Mitä siis on tämän päivän sananvapaus? Tuskin ihan sitä, mitä käsitteellä alunperin tarkoitettiin. Jos yksi hörhö melskasi kadunkulmassa tai lähetteli palavia kirjeitä lehtien yleisönosastoon, hänellä ei ollut paljon iloa perustuslain sananvapaudesta. Nyt kuka tahansa suomalainen saa netin, Youtuben ja blogien ansiosta viestinsä maailmanlaajuiseen jakeluun kenenkään estämättä. Vanha sananvapaus-käsite on menettänyt merkityksensä. Sananvapauden puolesta ei tarvitse enää taistella, se on oletusarvo.

Kun puhumme sananvapaudesta tarkoitamme pikemminkin julkaisuvapautta. Netti on tehnyt jokaisesta oman itsensä tiedotusvälineen. Sananvapaus koskee niitäkin, mutta niin myös laista seuraavat vastuut (kuten vastineoikeus tai päätoimittajan vastuu sisällöstä). Lehti voi julkaista nimettömiä kirjoituksia, mutta silloinkin päätoimittaja vastaa niiden sisällöstä. Yksityisyydensuojan loukkaamista ei sallita edes sananvapauden nimissä.

Lehden omaa sananvapautta on sekin, ettei ole pakko julkaista kaikkea (kuten Jyrki J. Kasvi osuvasti sanoi elokuussa radion keskusteluohjelmassa). Lehti voi pistää hölmöt yleisökirjeet roskiin tai jättää uutisia kertomatta. Netin keskustelupalstalla moderointia pidetään usein sananvapauden rajoittamisena, vaikka kyse on median omasta sananvapaudesta.

Netin teknologiat kehitettiin yliopistomaailmassa tavoitteena lisätä tietoa, vuorovaikutusta ja lähentää kansoja toisiinsa. Netin käyttö tahalliseen loukkaamiseen ja vahingoittamiseen on paitsi typerää myös netti-ideologian vastaista. Tällainen kehitys harmittaa itseäni kovasti.

(muokattu 25.9.2012 klo 9)

Muhammed-pilkka ei ole sananvapautta

Mohammed-pilkkavideo saa tänään Helsingin Sanomien päätoimittajan ottamaan kantaa asiaan. Mikael Pentikäinen tasapainoilee sananvapauden ja loukkaamisen ohuella nuoralla, mutta päätyy lopulta rajoittamisen kannalle: Oli­sin kal­lis­tu­nut tu­ke­maan nä­ke­mys­tä, jon­ka mu­kaan Goog­len oli­si pi­tä­nyt pois­taa ko­hu­vi­deo You­tu­bes­ta.

Google ei poista loukkauksia, mutta poistaa kyllä kotivideot, joihin on eksynyt kaupallista musiikkia. Money talks. Googlen perimmäisenä arvona ei ole sananvapaus vaan raha. Jos Muhammed-elokuvan taustalla olisi käytetty musiikkia luvatta, sen poistaminen olisi ollut rutiinijuttu.

Hivenen yllättävästi Hesarin oma älykköraati tyrmäsi rajoittamisen ylivoimaisella enemmistöllä. Älymystö pitää sananvapautta pyhänä (heh!) arvona, vaikka perustuslaissakin sanotaan, ettei sananvapaus ole absoluuttista. Sen käyttöä säädellään muissa laeissa.

Moni suomalainen kokee, että uskontojen pilkkaaminen tulee sallia, koska emme itsekään siitä pahastu. Tämä ilmentää juuri sitä länsimaista ylivalta-ajattelua, jota vastaan muualla nyt mellakoidaan. Aivan kuin lännellä olisi yksinoikeus määritellä, mikä maailmassa on oikein ja mitkä ovat hyviä tai huonoja arvoja. Länsimainen ajattelu ei kunnioita erilaisuutta (sen enempää kuin muidenkaan alueiden ajattelut).

On erotettava toisistaan sananvapaus ja tahallinen loukkaaminen. Muhammed-pilkkavideon tekijä on Hesarin tietojen mukaan Yhdysvalloissa asuva pikkurikollinen, joka on kaikin tavoin yrittänyt salata henkilöllisyytensä. Hänen ainoana tarkoituksenaan on ollut uskonnollisten ihmisten loukkaaminen. Siksi pilkkavideota ei voi rinnastaa palkitun kirjailijan Salman Rushdien Saatanallisiin säkeisiin tai Yleisradion afrikkalaiseen Mannerheim-elokuvaan, vaikka näitäkin on nettikeskusteluissa nostettu esiin. Näissä tapauksissa loukkaaminen ei ole tekijän perimmäinen tavoite. Lisäksi tekijä esiintyy omalla nimellään ja kantaa sananvapaudesta seuraavan vastuun.

Kaikissa maissa ja kansoissa on omat kipupisteensä. Joillekin on pyhää uskonto, toisille koti, kolmansille isänmaa, joillekin kuuluminen seksuaaliseen vähemmistöön. Ei tarvitse mennä kuin Puolaan, niin uskonnon asema ihmisten arjessa on jo ihan toinen. Uskonto ei ole naurun tai pilkan asia, vaikka se maallistuneista pohjoismaalaisista näyttääkin vähäpätöiseltä. Yhtä vaikeaa on ymmärtää, miksi Thaimaassa kuningasperhe on kaiken arvostelun yläpuolella. Mutta se ei estä suomalaisia matkustamasta maahan tuhatmäärin.

HS-raadin älymystön sallivuus liittyy ilmeisesti vain uskonnon loukkaamiseen -- tuskin hekään sallisivat homojen, maahanmuuttajien tai vammaisten pilkkaamista samalla tavalla? Sallisiko HS-raati pornon ja väkivallan näyttämisen primetime-aikaan, vai loukkaako naisen esineellistäminen heidän arvojaan?

Euroopassa on paljon rajoituksia sananvapaudelle. Holokaustin kiistäminen on kiellettyä mm. Ranskassa, Saksassa, Itävallassa ja Saksassa. Ranska hyväksyi vastaavan lain myös Armenian kansanmurhasta. Miksi mielipiteen -- tyhmänkin -- esittäminen on näissä tapauksissa kiellettyä? Olisi kiinnostavaa kuulla HS-raadin kanta holokaustin kiistämiseen ja sen kriminalisointiin EU-maissa.

Joillakin tahoilla tuntuu olevan intressi luoda uusi jakolinja lännen ja islaminuskoisten välille. Poliitikot pakotetaan ottamaan kantaa asiaan sananvapauden nimissä, jolloin kukaan ei halua leimautua pyhän sananvapauden rajoittajaksi. Kenellä on intressi tämän vastakkainasettelun kärjistämiseksi? Miksi on niin vaikeaa kunnioittaa toisten arvoja vaikka ne poikkeavat omista?

Meidän ei tule tuomita Muhammed-pilkkavideota siksi, että sen aiheuttamissa mellakoissa kuolee ihmisiä vaan siksi, että tahallinen loukkaaminen ilman muuta tarkoitusta on väärin. Yhtä väärin on tietenkin mellakointi ja ihmisten tappaminen, mutta sen me kaikki tuomitsemme jo nyt.

Asiallinen kritiikki on sallittua mistä tahansa aiheesta, myös uskonnoista. Tahallinen loukkaaminen sananvapauden nimissä on arvokkaan asian väärinkäyttöä.

Kotiteatterin syyssiivous

Kotiteatteri on hauska nimitys. Jos termiä olisi käytetty 1970-luvulla, joku olisi kysynyt, mitä siellä esitetään: Ibseniä, antiikin tragedioita, Shakespearea vai kenties Puhdistusta?

Ei mitään näistä, sillä viihde-elektroniikan kehittyminen on tuonut elokuvateatterit kotiin. Kotiteatteri on kotielokuvateatteri. Ehkä elokuva on ajassamme niin itsestäänselvyys, ettei sitä tarvitse mainita erikseen. Erehtymisen vaaraa ei ole.

Iltojen pimentyessä puhalsin pölyt pois omista olohuoneen laitteistani. Erityisen hyvin oli palvellut idän ihme, DVD-soitin, joka oli aluekoodivapaa ja aikoinaan hyvinkin edullinen. Erilaisten rakentelujen ja muutosten jäljiltä laitehyllyt ja television takana oleva tila olivat yhtä johtospagettia. Poistin kaikki analogiset laitteet ja niiden johdot, mikä toikin melkoisen kevennyksen:

Hyvästi analogia-aika ja turhat kaapelit.

Jätin jäljelle vain vanhan Panasonicin SVHS-nauhurin, jolla on lähinnä tunnearvoa. Ehkä vielä joskus tulee katseltua VHS-kasetteja, tosin kaiken tärkeän olen jo vuosia sitten digitoinut kotiverkon palvelimelle.

Siivous tuli kuitenkin kalliiksi. Vuonna 2003 hankitun Harman-Kardonin AV-vahvistimen toinen takakanava oli ollut mykkänä useamman vuoden, joten siivous oli hyvä syy vaihtaa se uuteen. Päädyin Pioneriin, jonka kesällä julkistetussa uudessa laitesarjassa on mm. palkittu malli VSX-922.

AV-vahvistimet ovat kehittyneet valtavasti muutamassa vuodessa. Ne ovat enemmänkin tietokoneita kuin perinteistä elektroniikkaa. Vahvistin liitetään kodin lähiverkkoon (joko langalliseen tai langattomaan) ja laitteita voi ohjata tietokoneella tai älypuhelimella.

Mikä parasta, laitteiden hinta on laskenut merkittävästi. Nyt kehittyneet videoprosessointi- ja verkko-ominaisuudet löytyvät jo 500 euron hintaluokasta, kun vielä muutama vuosi sitten huonommin varustelluista laitteista piti maksaa tuplasti enemmän.

Halventuneen hinnan kääntöpuolena on se, että laitteet ovat entistä muovisempia. Harman-Kardon oli vielä painava ja siinä oli tukku mekaanisia painikkeita. Pioneer on kevyempi ja painikkeiden määrä on minimaalinen. Ergonomia on laskenut kuin lehmän häntä: kauko-ohjain on surkea eikä painikkeiden tekstejä näe lukea.

Ennen AV-vahvistimen asentaminen vaati insinöörin pätevyyttä. Kuvanlähteissä oli eri liitäntöjä (komposiittivideo, Scart, S-video, komponenttivideo), eivätkä ne täsmänneet vahvistimen saati television liitäntöihin.

Nyt kaikki menee hdmi:n ansiosta uskomattoman helposti. Blu-ray-soitin, Elisan iptv-boksi, tietokone, Playstation sekä televisio kytketään vain hdmi-kaapeleilla vahvistimeen ja kaikki toimii. Ei enää hankalia vaihtoja television av-tulojen välillä. Eikä edes kaiuttimien etäisyyksiä tarvitse mittailla, sillä mikrofoni selvittää etäisyydet ja laskee tarvittavat korjaukset (ainakin summittaisesti).

Jos tämäkin on vaikeaa, asetukset voi tehdä television näytöltä manuaalisesti tai Pioneerin tapauksessa tietokoneohjelmalla, mistä ne lähiverkon kautta siirtyvät vahvistimeen. Kuulostaa tosi näppärältä ja onkin sitä, mutta toteutus ontuu vielä hieman. Esimerkiksi radioasemien esiviritys ja nimeäminen on tehtävä hankalasti etupaneelin painikkeella.

Uusien laitteiden kytkeminen on lasten leikkiä, mutta vähänkin vanhemmat osat voivat tuottaa yllätyksiä. Taulu-tv:ni on kohta kuusi vuotta vanha, eikä sen hdmi-liitäntä tue ARC:tä (Audio Return Channel). Television ääni piti kuljettaa hdmi:n rinnalla vanhalla rca-piuhalla. Ei siis vieläkään täysin digitaalista maailmaa, ei ainakaan vanhan television kanssa. Nyt on vaara, että syyssiivouksesta alkanut puhdistus johtaa sekä subbarin, vahvistimen että television uusintaan. Auts.

Parasta uudessa tekniikassa on digimusiikin, älypuhelimen ja kotiverkon yhdistyminen. Se avaa aivan uusia, huikeita mahdollisuuksia. Niistä lisää erillisessä kirjoituksessa.

Niin -- ja onhan se kaapelisotkun helpottaminenkin merkittävä etu, ainakin hellasärön kannalta.

Velodyne-subbari: aina rahallakaan ei saa laatua

Kokemus on osoittanut, että laadukkaan tuotteen ostaminen tulee pitkällä tähtäimellä halvemmaksi. Mutta aina tähänkään ei voi luottaa.

Vuonna 1999 päätin lisätä kotiteatteriini kunnollisen sub-wooferin (omalla vahvistimella varustetun bassokaiuttimen), Päädyin tunnettuun amerikkalaiseen merkkiin ja maaliskuussa 1999 tein yli 2000 eurolla kaupat Velodyne HGS-12-subbarista. Se oli saanut hyvät arvostelut (This new digital switching amplifier stuff is really amazing!).

Asiaan vihkiytymättömälle kerrottakoon, että 12 tarkoittaa tuumakokoa. Yli 30 sentin bassokaiutin on iso: kuutiomainen laite painoi yli 21 kiloa. Se pystyi toistamaan jopa alle 20 hertsin taajuuksia. Subbarin matalat äänet antavat musiikkiin ja elokuviin uuden, lähes fyysisen ulottuvuuden.

Kotielektroniikka kehittyy nopeasti, mutta subbari on kaiuttimien ohella järjestelmän pitkäikäisin osa. Odotin, että laatulaitteesta on iloa ainakin 15 vuotta. Mutta toisin kävi.

Kevyestä kuuntelusta ja alhaisista äänenpaineista huolimatta subbarin kaiutinelementti hajosi ja huhtikuussa 2003 vein sen huoltoon. Ilmeisen valmistusvirheen vuoksi korjaus meni takuuseen. Vähän lisää kevyttä käyttöä ja subbari alkoi pitää outoa rahinaa. Painava boksi jäi keräämään pölyä nurkkaan moneksi vuodeksi, kunnes viime vuonna sain vihdoin vietyä sen uudelleen huoltoon.

Viime viikolla selvisi, että valmistajan erikoisuus -- kiihtyvyysanturi -- on rikki, eikä varaosia enää saa. Yli 2000 euron subbarista oli tullut verkonpaino (painonsa vuoksi vieläpä hyvä sellainen).

Mitä tästä opimme? Edes tunnettu valmistaja ja tukeva hintalappu ei takaa laatua. Varsin yksinkertainenkin laite voi hajota niin, ettei korjaus enää onnistu.

Ostopäätöstä tekevä kuluttaja on hankalassa tilanteessa. Yksi hyvä keino on googlata netistä muiden käyttäjien kokemuksia. Ne ovat kuitenkin subjektiivisia ja elektronisten laitteiden mallit uusiutuvat vuosittain, joten pitkäaikaisia käyttökokemuksia ei ehdi kertyä.

Parempi tapa on kysyä merkin huollosta. Tunnetuillakin valmistajilla on epäonnistuneita malleja tai tuote-eriä, jotka hajoavat melkeinpä varmasti. Huolto tietää kaikki salaisuudet. Ainoa ongelma on saada yhteys juuri ko. merkin tuntevaan huoltohenkilöön. Myös myyjät tietävät paljon enemmän kuin kertovat.

Täytyy alkaa katsella uutta subbaria. Mikähän olisi turvallinen merkki? Ja jos 12 tuuman puoliksi toimiva subbari kiinnostaa, tarjouksia voi lähettää sähköpostilla.

Onko Facebook lopettanut?

Muutama päivä sitten havahduin huomaamaan, ettei Facebookia mainita enää uutisissa. Verrattuna siihen kohuun, minkä Facebookin omat ilmiöt tai julkkisten Facebook-päivitykset vielä muutama vuosi sitten aiheuttivat, palvelu tuntuu kadonneen täysin otsikoista.

Onkohan se lopettanut?

Piti oikein laskea, kuinka usein Facebook mainitaan Helsingin Sanomissa. Lehden arkisto on mainio lähde juuri tällaisten asioiden selvittämiseen. Perinteinen media on sidottu aikaan, millä on oma arvonsa. Nettimediassa on vain yksi aikakäsitys: nyt. Historian puuttuminen tuottaa vielä harmaita hiuksia tutkijoille ja niille, jotka yrittävät nähdä otsikoiden taakse ja ymmärtää kehitystä.

Tuloksena oli tällainen graafi:

Facebook-sanan esiintyminen vuosineljänneksittäin Hesarin jutuissa.

Aivan ensimmäiset maininnat löytyvät jo vuoden 2006 puolelta, mikä osoittaa lehden olleen hyvin hereillä nettivirtausten suhteen. Todellinen uutisaihe Facebookista tuli vasta vuoden 2007 lopussa. Sen jälkeen trendi oli tasaisen kasvava aina vuoden 2010 loppuun asti.

Kohu Facebookista ja sosiaalisesta mediasta ylipäätään saavutti huippunsa lokakuussa 2010. Lukema 179 on hurja, sillä kolmessa kuukaudessa on noin 90 päivää -- Facebook on siis mainittu keskimäärin kahdessa jutussa joka päivä.

Huipun jälkeen trendi on ollut laskeva aina tämän vuoden alkuun saakka. Presidentinvaaleihin tai Facebookin pörssilistautumiseen liittyvä uutisointi voi selittää uutta nousua.

Yllätyin, miten paljon Facebookista on edelleen mainintoja. Niihin ei vain kiinnitä huomiota eivätkä kaikkien halla-ahojen tilapäivitykset enää aiheuta julkista kohua. Olemme myös tottuneet (tai alistuneet?) Facebookin tietosuojaongelmiin ja hyväksyneet tilanteen.

Facebookista ja sosiaalisesta mediasta on tullut arkipäivää.

Mistähän keksimme seuraavan puheenaiheen? 

Suomi - televiestinnän lintukoto

Yksi YLEn radion mainioista ohjelmista on Julkinen sana. Sen 22.8.2012 lähetyksessä (podcastina) haastateltiin Helsingin Sanomien toimittaja Hanna Nikkasta, joka on nuoresta iästään huolimatta ehditty jo palkita niin Euroopan komission journalistipalkinnolla kuin myös valtion tiedonjulkistamispalkinnolla. Hän oli toinen niistä kahdesta toimittajasta, joiden kesällä ilmestynyt juttu johti Enkeli-Elisan huijauksen paljastumiseen.

Eräs kohta haastattelussa särähti korvaani. Hanna Nikkanen väitti (n. 38 minuutin kohdalla), että Suomi on "todella, todella huonossa jamassa" mitä tulee henkilökohtaisen viestinnän suojaamiseen. Nikkasen mielestä meillä on "viestintäsalaisuuden rikkomiseen liittyvää lainsäädäntöä, kuten Lex Nokia, joten olemme aiheessa Euroopan maiden häntäpäässä.... Olemme hyväksyneet, että viestintäämme valvotaan... Suomalainen lainsäädäntö on lähes Euroopan huonointa."

Tällaisia väitteitä kuulee usein, mutta kun ne esittää palkittu tutkiva journalisti, faktojen odottaisi olevan kunnossa. Mielestäni ne eivät olleet.

Ensinnäkin surullisenkuuluisa Lex Nokia. Yksikään yritys ei ole ottanut lain suomia valvontakeinoja käyttöönsä, joten kyseessä on kuollut kirjain. Lisäksi sillä haluttiin säädellä asiaa, johon muualla Euroopassa ei ole vielä edes herätty. Niissä työnantajalla on suuremmat valvontaoikeudet ilman lakiakin.

Ainutlaatuinen yhteisötilaajan käsite tuo operaattorin velvollisuudet yrityksille, joiden verkkoa työntekijät käyttävät. Siksi Suomessa viestintäsalaisuus on poikkeuksellisen vahva. Työnantaja ei saa seurata edes työntekijöiden nettisurffausta (paitsi tietenkin katseella). Vaikka notkuisi päivät pitkät pornopalveluissa työajalla, johto ei voi sitä selvittää.

Pre-paid-liittymät: monissa maissa sim-kortin ostajan pitää todistaa henkilöllisyytensä (tätä pääministeri ehdotti Suomeenkin Madridin terrori-iskujen jälkeen, mutta asia haudattiin vähin äänin). Kukaan ei pidä rekisteriä myydyistä puhelimista (imei-koodit) eikä pre-paid-liittymistä.

Wlan-verkot: Suomi on ainoa maa maailmassa, jossa naapurin verkkoa saa käyttää ilman lupaa, jos yhteyttä ei ole salattu. Joissakin maissa avoimet tukiasemat on lailla kielletty (EU-maista ainakin Italiassa, ellei laki ole hiljattain muuttunut).

Kansalaisten valvonta: Saksassa poliisi käyttää avoimesti vakoiluohjelmia kansalaisten valvontaan rikosta epäillessään. Suomessakin poliisin oikeuksia on koko ajan laajennettu, mutta emme ole vielä lähelläkään Saksan (saati sitten Englannin) tasoa.

Verkon valvonta: Ruotsi analysoi kaiken maansa läpi kulkevan tietoliikenteen: sähköpostit, puhelut, tekstiviestit, surffauksen. Ruotsi on ainoa maa, joka tekee sen avoimen laillisesti. Muut maat tekevät saman ilman lakeja. Suomi ei tiettävästi tee -- ei ainakaan samassa mittakaavassa, koska siihen sopivaa supertietokonetta ei ole.

Teletunnistetietojen tallennusvelvollisuus: EU-määräys velvoittaa operaattorit tallentamaan tunnistetiedot, mutta Suomi käyttää lyhintä määräyksen mahdollistamaa aikaa (yksi vuosi).

Näiden esimerkkien valossa itse väitän, että Suomi on yksi parhaiten viestintäsalaisuutta kunnioittavista maista Euroopassa (ainakin lakien perusteella). Se onkin luonnollista, sillä terrorismin pelko ei ole vielä pakottanut kiristämään valvontaa.

Toivotaan, että lintukoto säilyy tällaisena jatkossakin.

PS. Saman ohjelman 31.8.2012 esitetty jakso toisti haastattelun, joka oli alunperin lähetetty vuonna 2006. Kuulija saattoi hämmästyä, kun toimittaja Juha Kulmanen kertoi "kuuntelette suorassa lähetyksessä Hannu Olkinuoran haastattelua Ylen studiolta..." vaikka Olkinuora oli kuollut muutama viikko aiemmin. Materiaalia kierrätetään, uusitaan ja lähetetään eri kanavissa niin paljon, ettei suoran lähetyksen -termiä pitäisi käyttää lainkaan. Mikään ei ole enää suoraa, ja toisaalta kaikki on suoraa.

Vuonna 2006 Olkinuora oli juuri nimitetty Ylen hallituksen puheenjohtajaksi ja digisiirtymä oli kesken. Olkinuora ennusti, että vasta viiden vuoden päästä (siis 2011) nähdään, mitä uutta television digitalisointi lopulta mahdollistaa. Kyse ei ole paremmasta kuvanlaadusta vaan uudenlaisesta vuorovaikutuksesta, joka tulee näkymään Ylen ohjelmissa. Nyt 2012 tietämme paremmin. Vuorovaikutusta kyllä syntyi, mutta se on yksin internetin ansiota (Twitter-palaute, A-Stream ym.). Television digitalisoinnilla ei ollut tähän kehitykseen mitään vaikutusta.

Mitä jää pimentoon ilman mediaa?

Toimitusten väki vähenee tasaisesti samaa tahtia laskevien levikkien kanssa. Nyt huolestuttaa, kuka jatkossa toimii vallan vahtikoirana.

Ei ainakaan sosiaalinen media tai blogit. Ne käsittelevät median esiin nostamia aiheita, mutta tutkivan journalismin korvikkeeksi niistä ei ole. Otetaan vaikka Himaselta tilattu 700 000 euron selvitys. Kuka olisi tuonut asian julkisuuteen, ellei lehdistöä olisi ollut? Tai kuka olisi paljastanut Finnairin ja eläkeyhtiöiden asuntokaupat?

Kuinka paljon samanlaisia kauppoja tai kähmintöjä tapahtuu parhaillaan, joista emme tiedä mitään? Poliitikoille median kurjistuminen sopii hyvin -- eipähän kukaan kaivele heidän tekemisiään kuten ennen. Nettikeskusteluista ja sosiaalisen median valituksesta pääsee helposti eroon sulkemalla koneen.

Vähenevästä mediaväestä on tullut supersopuleita, jotka keskittyvät entistä harvempaan asiaan, mutta repivät niitä sitäkin innokkaammin. Julkisuuteen mahtuu vain yksi puheenaihe kerrallaan, eikä sen tarvitse olla edes tärkeä.

Eilen tuo puheenaihe oli presidentin syrjäytymistä vastustava kampanja. YLEn ohjelmista sekä illan A-Stream että Pressiklubi käsittelivät aihetta. YLEn tulisi välttää helppoja ratkaisuja ja etsiä puheenaiheita, jotka muuten uhkaavat jäädä pimentoon. Meuhkaaminen samoista päivän puheenaiheista kuin kaikki muutkin ei synnytä mitään uutta.

Juuri nyt joku toimittaja saisi perehtyä Viron IT-järjestelmään. Millaisen potilasjärjestelmän maa rakensi 10 miljoonalla? Onko se vertailukelpoinen Suomeen suunnitellun 450 miljoonan järjestelmän kanssa? Mistä erot johtuvat? Asiallinen juttu aiheesta voisi säästää Suomelle satoja miljoonia euroja.

Jos media ei asiaa selvitä, ei sitä tee kukaan muukaan. Mediasta on muutakin hyötyä kuin sen maksama arvonlisävero.

Nykytrendin jatkuessa vallankäyttö pakenee yhä kauemmas julkisuudelta. Päätökset palaavat vallan kammareihin, eikä meille kansalaisille jää kuin loputon netissä purnaaminen. 

Epäonnistuvatko tietojärjestelmäprojektit aina?

Viimeisen vuoden ajalta ei tule mieleen toista aihetta, joka olisi herättänyt yhtä rajua ja närkästynyttä kommentointia kuin potilastietojärjestelmän uudistus. Myönnän toki itsekin hieman provosoineeni viittaamalla ilmaiseen Linuxiin ja Pirate Bayhin. Mutta silti.

Tässä tapauksessa viides valtiomahti (ts. sosiaalinen media) osoitti hyvät ja huonot puolensa. Tiukimmat kommentit tulevat aina ihmisiltä, joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia asiasta. Jyrkimmät mielipiteet perustuvat netistä luettuihin väitteisiin, joita pidetään tosina siksi, että ne ovat netissä ("Viro teki saman 10 miljoonalla", "Avaruussukkulakin lentää halvemmalla ohjelmalla", "1,8 miljardia vuodessa on täysin kohtuuton hinta").

Toisaalta netissä on myös erittäin asiantuntevaa keskustelua aiheesta, kuten Facebookin Terveydenhuollon tietojärjestelmät korjattava -ryhmä. Jos HUSilta puuttuu tietoa järkevien päätösten pohjaksi, kannattaisi konsultoida tämän ryhmän kirjoittajia. Myös Jyrki Kasvi kirjoitti aiheesta monipuolisen asiallisesti blogissaan.

(Sivumennen sanoen, en voi ymmärtää miten asiasta on tullut tällainen ongelma. Mikä pakko meidän on valita kallis järjestelmä, joka on tehty vanhalla tekniikalla? Miksei kukaan selvitä, miten Ruotsi, Norja, Tanska tai Keski-Euroopan maat ovat hoitaneet asian? Kopioidaan näistä paras ratkaisu Suomeen).

Hesarikaan ei täysin onnistunut asiassa, vaikka juttua koristi havainnollinen grafiikka. Sen mukaan 450 miljoonan summasta lisenssien ja ohjelmakustannusten osuus on 229,5 miljoonaa euroa. Toisaalla lehdessä kerrotaan kuitenkin että suurin osa kustannuksista syntyy henkilökunnan kouluttamisesta, tietojen siirrosta vanhoista järjestelmistä uuteen sekä ohjelman räätälöinnistä Suomen lakien ja tietoturva-asetusten mukaisiksi.  Molemmat eivät voi pitää paikkaansa. Missään ei myöskään kerrota, onko 450 miljoonaa vuosikustannus vai hinta koko elinkaaren ajalta (tämä siis vain HUS-kuntien osalta, koko maahan levitettynä kustannus olisi 1,8 miljardia).

Ota tästä sitten selvää! Harva jaksaa edes yrittää. Sen sijaan kaikki muistavat otsikot tietojärjestelmien ongelmista. Sopivasti juuri tänään 14.9. tulee tasan vuosi VR:n surullisenkuuluisasta lippujärjestelmäuudistuksesta.

Mutta epäonnistuvatko tietojärjestelmät tosiaan aina? Vai onko kyse siitä, että huonot uutiset ylittävät uutiskynnyksen? On varmasti vielä isompia it-projekteja, jotka ovat onnistuneet ja pysyneet aikatauluissaan, ja joista juuri sen vuoksi emme ole koskaan kuulleetkaan.

Media on tehnyt meistä yliherkkiä tietotekniikan ongelmille. Jos verotusta tai väestötietojärjestelmää alettaisiin suunnitella vasta nyt, hankkeesta varmaan luovuttaisiin. Kukaan ei uskoisi, että niin iso projekti voi onnistua.

Potilasjärjestelmä ei ole pelkkä kulu vaan investointi, jonka pitäisi tuottaa merkittäviä säästöjä (samaisen Hesarin mukaan 330 miljoonaa vuodessa). Jos järjestelmä toimii loogisesti, se säästää lääkärien aikaa ja pelastaa potilaiden henkiä. Hinta ei enää näytäkään niin suurelta. Vertailukohtana voi olla vaikka Suomen julkisen terveydenhuollon vuosikustannukset, jotka ovat 8,5 miljardia euroa.

Oletetaan, että 1,8 miljardia on kokonaiskustannus 10 vuoden ajalta. Se tekisi 36 euroa jokaista kansalaista kohti vuodessa. Se ei enää kuulosta kovin paljolta.

En tunne taustoja, joten itse en ota kantaa järjestelmän toimittajaan. Jos joku tekee järjestelmän 26 tai 16 eurolla, aina parempi. Tai jos Virosta saadaan valmis järjestelmä 0,16 eurolla, niin sehän on loistavaa!

Yksi asia on varma: pelkkä hinta on huono valintakriteeri. Tietojärjestelmät ovat uutisissa juuri siksi, etteivät niiden tilaajat ymmärtäneet katsoa muuta kuin hintaa.

Naisen nimellä Facebookissa

Jokin aika sitten tein kokeen, jossa perustin Facebookiin profiilin naisen nimellä. Kauniin vaaleaverikön kuvan leikkasin ulkomailla ottamastani valokuvasta. Sitten vain odottamaan, mitä tapahtuu.

Pseudohenkilöllä ei aluksi ollut edes ystäviä, mutta jo parin päivän kuluttua sähköpostiin kolahti ensimmäinen treffitarjous (omat, pidättyvät ja lyhyet vastaukset leikattu pois):

Voi tätä miehistä itseluottamusta! Ei ihme, että naiset kadehtivat sitä. Lähes jokainen mies pitää itseään niin fiksuna ja filmaattisena, että voi lähettää treffipyynnön täysin tuntemattomalle naiselle, jonka seurustelusuhteesta, asuinpaikasta, ammatista, pituudesta tms. ei tiedä yhtään mitään. Pelkkä kuva riittää -- ja sitä jokaisella miehellä on oikeus arvostella.

Lopulta mies oivalsi lähettää kuvan myös itsestään (ai niin, tässä mun kasvokuva -- juolahti sentään mieleen). Alunperin herra M:llä ei ollut omassa profiilissaan kuvaa lainkaan.

Malliksi vielä toinen tapaus:

Kokeilun tulokset palasivat mieleeni, kun luin alkuviikosta Hesarin kolumnia Eipäs tööttäillä naisille. Facebook-viestit ovat toki sieltä harmittomasta päästä asteikolla, jonka toisessa laidassa on suoranainen ahdistelu. Yleensä miehillä ei ole aavistustakaan koko asiasta, joten heidän on helppo vähätellä ilmiötä ja pitää kaikkea häirintäkeskustelua ylireagointina. On kovin vaikeaa astua oman roolinsa ulkopuolelle.

Silti jokainen mies voi kysyä itseltään, miten imarreltu olisi, jos itse saisi tällaisia viestejä täysin tuntemattomilta, ylipainoisilta, naimissa olevilta ja yleensä monta vuotta vanhemmilta naisilta? Jotka ikään, rotuun ja säätyyn katsomatta tekevät suorasukaisia, kömpelöitä ja hölmöjä ehdotuksia sosiaalisessa mediassa, sähköpostilla, tekstiviesteillä ja jopa tietokonepeleissä.

Kysymys on tietenkin retorinen, sillä tyttöjen on pakko tottua epäasiallisiin viesteihin pienestä pitäen. Kaikkeen tottuu ja aika muuttaa asenteita. Nuorena naiset saavat liikaa huomiota, kunnes lopulta ongelma kääntyy päälaelleen: naiset valittavat muuttuneensa näkymättömiksi. Ja jos säilyy ikävuosista huolimatta näkyvissä, tulee puukkoa selkään kateellisilta kanssasisarilta.

Ei ole helppoa miehilläkään. Yhä vieläkin heidän odotetaan olevan aloitteellisia. Joskus -- siis todellakin vain joskus -- kohteliaisuudeksi tai hyväntahtoiseksi tarkoitettu flirtti voidaan tulkita ihan väärin. Eivätkä kaikki naiset pahastu siitäkään, että heille töötätään. Kohtuun ohuella narulla on vaikea tasapainoilla, jos on saanut putkiaivot ja huonon tunneälyn.

Ei ole kohden koskaan. Ei kummallakaan.

Marssi potilastietojärjestelmää vastaan

Nuoret osoittivat eilen mieltään terveydenhuollon tietojärjestelmäuudistusta vastaan. Vau, ajat ovat tosiaan muuttuneet! Ennen mieltä osoitettiin solidaarisuudesta vieraita kansoja kohtaan tai asevarustelua vastaan. Nyt nuoret kantavat huolta siitä, ettei yhteisiä verovaroja turhaan päädy ulkomaisille softafirmoille.

Päivän Hesari esittelee Apotti-nimistä hanketta tarkemmin. Kyse on pääkaupunkiseudun kuntien potilastietojärjestelmän uudistamisesta. Kuuden kunnan järjestelmässä ohjelmalisenssit olisivat noin 230 miljoonaa euroa. Testaus, räätälöinti, hallinto, koulutus ja kaikki muu tietojärjestelmäprojektiin kuuluva sälä nostavat kokonaisuuden arvon 350-400 miljoonaan euroon.

Ja jos järjestelmä laajennetaan koko maahan, hintalappu on huimat 1,8 miljardia. Epäilemättä jollain vilisevät dollarinkuvat silmissä. Tämähän kuulostaa verrattomalta bisnekseltä. Lisäksi jäljet pelottavat: kuinka moni tietojärjestelmä on valmistunut ajallaan, pysynyt budjetissaan -- ja toiminut luvatulla tavalla? Lopullinen hinta voi olla paljon luvattua korkeampi.

Nuoret, jotka ovat tottuneet ilmaiseen Linuxiin ja lataamaan musiikin laittomasti Pirate Baystä, pitävät summaa mielenosoituksen arvoisena. Mutta paljonko on paljon?

Softalisenssien hinnat on usein sidottu käyttäjämääriin tai prosessoriytimiin. Alhainenkin yksikköhinta tekee kokonaisuudesta kalliin, kun tietojärjestelmän koko kasvaa. Perinteinen hinnoittelumalli on selvästi aikansa elänyt eikä sovellu nykyaikaan.

Hintaa tärkeämpää olisi keskustella siitä, mitä järjestelmän pitäisi tehdä ja mitä hyötyä siitä olisi. Kuuden kunnan Apotin hyödyiksi on laskettu 330 miljoonaa euroa. Suurin säästö on lääkärien tehostunut ajankäyttö, joka lisää potilaskäyntien määrää kymmenellä prosentilla. Jos järjestelmä säästää rahaa ja pelastaa vieläpä ihmishenkiä, hinta ei enää olekaan kovin tärkeä.

Sairaaloiden huonot ja päällekkäiset tietojärjestelmät tuhlaavat lääkärien aikaa ja vaarantavat potilasturvallisuutta. Siksi käytettävyys ja hyödyt ovat avainasemassa. Niistä pitäisi puhua.

Potilastietojärjestelmän pitää olla ehdottoman helppokäyttöinen, tietoturvallinen ja tehokas. Nykyinen kaaos on seurausta juuri siitä, että asiakkaat ovat aina valinneet halvimman vaihtoehdon.

Jos Apotin 1,8 miljardin kustannus jakautuu 10 vuodelle, se tekee 36 euroa henkeä kohti vuodessa. Se ei enää kuulosta pahalta. Aina parempi, jos joku tekee halvemmalla.

Yli 200 miljoonaa lisenssistä on paljon. On kysyttävä, saisimmeko paremman tuloksen tekemällä koko järjestelmän itse? Osaamista Suomesta varmasti löytyisi, mutta kustannussäästöt ovat arvoitus. Nörtti koodaa webbisoftan päivässä, mutta potilastietoja käsittelevän, tietoturvallisen ja lääkärien työhön sopivan tietojärjestelmän tekeminen on ihan toisen luokan juttu.

Itse tehtynä pitäisi perustaa organisaatio, joka tekisi työn avoimena lähdekoodina (ja sen jälkeen muut valtiot käyttäisivät Suomen tekemän työn hyväkseen). Lähtisikö jokin nykyisistä softayrityksistä tekemään näin valtavaa projektia? Vai olisiko riski niin suuri, että sitä varten pitäisi perustaa uusi Valtion tietokonekeskus (VTKK)?

Kiinnostava aihe houkuttelee epäasiallisiin vertauksiin. Yksi niistä on avaruussukkulan ohjausohjelmisto, jonka arvoksi nykyrahassa on laskettu pari miljardia. Ei kai ole tarkoitus lähettää Suomen sairaita avaruuteen softalla?

Itse asiassa sukkulaohjelmisto on hyvä vertailukohde. Kauan sitten luin, että sukkula lentää 1970-luvun lopun tekniikalla ja sen softa on 8-bittistä koodia. Jos tällaisen softan saaminen läpeensä luotettavaksi maksaa kaksi miljardia, potilasjärjestelmän vertailukelpoinen hinta olisi kymmeniä miljardeja.

Toinen vertailukohta on Viro, joka kuulemma toteutti vastaavan projektin 10 miljoonalla eurolla. Ensinnäkin virolaisia on viidesosa suomalaisista ja koodaajan keskipalkka lienee samaa tasoa (yhteensä siis 1/25). Mikä tärkeintä, Viro lähti puhtaalta pöydältä -- Suomen on siirrettävä tiedot tuhannesta erilaisesta järjestelmästä uuteen. On helppoa tehdä uutta, mutta vanhan siirtäminen on vaikeaa. Jos tämä on näin helppoa, miksei osteta virolaisilta valmista järjestelmää?

Oleellista on tarkastella avoimesti kaikkia vaihtoehtoja. Ensi sijassa pitää miettiä säästöjä ja hyötyjä. Hintalappu on lopulta sivuseikka terveydenhuollon kokonaisuudessa.

Pelastautukoon YLEen ken voi

Näinä aikoina ei ole helppoa olla media-alalla. Sanomalehtien ilmoitukset väen vähentämisestä ovat melkein jokapäiväisiä, ja tänään YT-neuvotteluista ilmoitti myös Maikkari.

Kaiken myllerryksen keskellä on vain yksi turvasatama: Yleisradio. Verorahoituksen ansiosta se on alan ainoa turvallinen työpaikka. Ei ihme, että viime aikoina moni kaupallisella kanavalla tai lehdessä työskennellyt ammattilainen onkin loikannut YLEen. Tuorein vaihtaja on Pekka Ervasti, joka siirtyy Suomen Kuvalehdestä YLE uutisten politiikan toimituksen johtoon.

Kehitykseen liittyy pari ongelmaa. Toimittajien siirtyminen YLEen kutistaa kaupallista mediaa entisestään, mikä johtaa sisältötuotannon keskittymiseen valtiollisen median käsiin. Olemme lipumassa takaisin 1980-luvun kultaisiin vuosiin, jolloin kanavia oli vain kaksi ja molemmilta tuli uutiset yhtä aikaa.

YLEn julkisen palvelun rooli on ollut tarpeellinen vastavoima kaupalliselle medialle. Miten käy julkisen palvelun silloin, jos kaupallista palvelua ei enää ole?

Toinen ongelma liittyy YLEn asemaan. Kuten omasta verosta nähtiin, YLE on kansanedustajien erityisessä suojeluksessa. Edustajat eivät halua kritisoida YLEä, jotta säilyttävät toimittajien myönteisen suhtautumisen itseensä.

Nyt sama erityisasema saattaa levitä kaupallisen median harveneviin riveihin. Kuka haluaa kritisoida YLEä tietäen, että voi jo piankin olla hakemassa sieltä töitä?

YLE vetää puoleensa muitakin kuin toimittajia. Organisaatio kasvaa erilaisilla väliportaan johtajilla, jotka pohtivat työkseen asiakassuhdetta (ikään kuin YLE olisi tavanomainen yritys jolla on tavanomaisia asiakkaita). Johtaako helppo raha tehottomuuteen ja organisaation pöhöttymiseen?

Poliitikot pitivät tärkeänä, että YLEn asema turvataan kestävällä rahoituksella. Se on nyt tehty, joten kuka kantaisi huolta muun kotimaisen median toimintaedellytyksistä? Kimmo Sasin kommentit kotimaisesta mediasta arvonlisäverokeskustelun yhteydessä olivat lähes halveksivia.

YLEn toimitusjohtajalle tilanne on herkullinen. Lähes 30 000 euron kuukausipalkka juoksee, vaikka rahat tulevat veroista ja osaajia pyrkii sisään niin ovista kuin ikkunoista. Voisiko tämän parempaa työtä Suomessa olla?

Yksityisyyttä oman pilven alla?

Muuan tarkkaavainen käyttäjä oli huomannut Googlen satelliittikuvissa erikoisen pilven:

Voiko rahalla ostaa pilven, joka suojaa sopivasti yksityisyyttä?

Erikoiseksi asian tekee se, että kyseisellä kohdalla on muusta Helsingistä poikkeava kuva -- aivan kuin joku olisi maksanut Googlelle yksityisyydestään. Muu Helsinki on kuvattu kirkkaalla säällä, mutta Suvisaariston päällä on juuri sopivan kokoinen ja läpitunkematon pilvi.

Voit itse tutkia pilveä kirjoittamalla Googlen karttaan (http://maps.google.com) osoitteeksi esimerkiksi Skatantie, Espoo.

Satelliittinäkymää selaamalla löytyy muutamia muitakin kohtia, joissa yksittäinen karttaruutu on muista poiketen pilven peitossa. Onko kyseinen ruutu vioittunut ja pitänyt siksi kuvata uudelleen, vaikka sää onkin ollut huono? Vai onko pilvikuva valittu tarkoituksella?

Suvisaaristossa riittää henkilöitä, joilla on varaa maksaa siitä, etteivät muut zoomaile heidän takapihojaan avaruudesta. Tai ehkä saaristossa on jotain maanpuolustuksellista suojattavaa?

Sattumaa vai ei? Päättele itse.

Yksityisyys on liian yksityistä

Valvontakamerat, nettipalvelut, kanta-asiakaskortit... meistä kerätään tietoa kaikkialla. Olen odottanut, että ennen pitkää ihmiset nousevat vastustamaan kehitystä -- aivan kuten tapahtui 1970-luvulla ihmisten herätessä luonnon saatumiseen. Syntyi ympäristöliike ja vihreä aate, jonka nimiin kaikki nykyään vannovat.

Ihmiset sanovat olevansa huolissaan yksityisyyden katoamisesta, mutta huoli ei vaikuta heidän toimintaansa. Nettipalvelut ja bonuskortit yleistyvät koko ajan. Ne eivät menesty pakolla vaan siksi, että ihmiset haluavat niitä. Teot ja ajatukset ovat ristiriidassa keskenään.

Miksi ympäristöliikkeestä tuli megatrendi, mutta yksityisyys ei näytä seuraavan samaa kehitystä?

Ehkä ero on siinä, että yksityisyys on nimensä mukaisesti yksityistä. Siihen liittyvät valinnat näkyvät vain itselle, eikä niillä voi esittää hyvää kansalaista ulospäin. Sen sijaan palvelujen ilmaisuus ja bonusten tuomat alennukset ovat painava syy yksityisyydestä luopumiseen.

Vihreys on aivan erilaista. Jokainen haluaa ainakin esittää olevansa ympäristötietoinen, koska se näyttää hyvältä muiden silmissä. On hienoa kierrättää, koska se vähentää hiilijalanjälkeä.

Samat ihmiset, jotka lajittelevat jätteitään tai kantavat lehtiä tunnollisesti paperinkeräykseen, lentävät talvella kahdeksi viikoksi Thaimaahan. Lennon ja kahden viikon oleskelun rinnalla kaikki kotona tehtävät toimet ovat puhdasta näpertelyä ja teatteria, jolla ei ole ympäristön kannalta mitään vaikutusta.

Vihreys on kivaa silloin, kun sitä voi osoittaa muille -- mutta oma mukavuus tai elintaso ei tietenkään saa kärsiä.

Yksityisyydestä ei saa bonuspisteitä eikä julkista kunniaa. Sen hyödyt näkyvät vain itselle. Ja juuri siksi asia ei kiinnosta.

Miten poistaa Googlen ehdotuksia hakukoneesta?

Jokin aika sitten minuun otti yhteyttä ikävään tilanteeseen joutunut henkilö. Aina, kun hänen nimensä kirjoittaa hakukoneeseen, Google ehdottaa sen perään ikävyyksiin viittaavaa hakutermiä.

Demonstroin asiaa Päivi Lipposella, vaikka hänellä ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Siis näin:

Mitä tehdä Googlen epämukaville ehdotuksille?

Kun käyttäjä ehtii kirjoittaa vasta henkilön nimen, Google tarjoaa jo anteeksipyyntöä. Jos sanojen "pyytää anteeksi" paikalla olisi jotain ikävämpää, mitä Päivi Lipponen voisi tehdä asialle?

Soittaja oli yrittänyt saada apua niin Suomen viranomaisilta kuin Googleltakin, mutta turhaan. Vastaus oli, että hakuehdotukset generoituvat automaattisesti eikä ylläpito voi vaikuttaa niihin muutoin kuin poliisin määräyksestä. Kunhan haettava teksti poistuu nettisivuilta, se poistuu ennen pitkää myös Googlen ehdotuksista.

Mutta poistuuko todella? Miksi Päivi Lipposen perässä kummittelee yhä vanha anteeksipyyntö? Ehdotuksia tuottava algoritmi ja prosessi eivät ole julkisia, joten emme tiedä mitä oikeasti tapahtuu. Riittääkö henkilön maineen tahraamiseen se, että kymmenen kaverusta sopii tekevänsä kerran päivässä Matti Meikäläinen on idiootti -haun?

Jo aiemmin on harmiteltu, miten kielteistä tietoa sisältävät sivut saattavat kummitella pitkäänkin Googlen hakutuloksissa tai välimuistissa. Mutta kun alkuperäinen www-sivu on poistettu, se vaikuttaa lopulta myös hakutuloksiin. Ehdotuksista kukaan ei tunnu tietävän, miten sivut vaikuttavat niihin ja missä vaiheessa ne päivittyvät.

Ilmiö on erityisen ikävä siksi, että ehdotukset tulevat näkyviin jo hakua kirjoitettaessa. Hakija saattaa etsiä vaikka Päivi Lipposen syntymäaikaa, mutta Google tyrkyttää heti anteeksipyyntöä. Aktiivinen Google ohjaa ajattelua paljon enemmän kuin passiivinen, pelkkiä vastauksia antava Google. Siksi asialla on oikeasti merkitystä.

Google-tulokset eivät ole pelkkä imagohaitta. Soittaja kertoi, että Googlen ilmoitukset haittaavat hänen työnhakuaan. Vaikka rekrytoijat eivät saisi googlata hakijoiden taustoja (tosin kielto on hieman tulkinnanvarainen) jokainen tietää, että niin tehdään.

Ei siis ole lainkaan sama, mitä Google ehdottelee.

Olemmeko tässä Googlen tekoälyn armoilla? Onko mitään keinoa vaikuttaa Googlen vihjailuihin (muu kuin vastahyökkäys samoilla keinoilla, käskeä ystävien hakea sanoja Päivi Lipponen antaa anteeksi)?

Lisäys 11.9.2012: Muilla näköjään samanlaisia ongelmia: http://www.mikropc.net/kaikki_uutiset/google+oikeuteen+hakukone+kutsuu+expresidentin+puolisoa+prostituoiduksi/a837279

Nokian megamoka

Enpä olisi uskonut Nokian mokaavan tällä tavalla -- ja vielä Pureviewin kanssa. Nyt on hienon teknologian nimi todella vedetty lokaan, aivan kuten eilen hieman liioitellen kirjoitin. Enää ei tarvitse dramatisoida.

Kyse on mainoskuvista, joilla Nokia todisteli kameransa erinomaista kuvanlaatua. Nettiyleisö huomasi nopeasti, että optisen videokuvan vakainta esitellyt näyte oli kuvattu ammattijärjestelmällä. Pian sen jälkeen havaittiin, että myös still-kuvissa oli jotain outoa: valopisteiden ympärillä näkyi säteitä, jotka kertovat hyvin pienestä aukosta (ei siis todellakaan siitä F2,0:sta, jolla Nokia ylpeili).

Ja lopulta joku löysi kuvan itse "rikospaikalta": http://sefsar.com/nokia-faked-the-still-photos-too (viimeinen kuva alhaalta).

Tässä eivät auta selitykset tyyliin "ainahan mainoskuvia on photoshopattu". Nokian kuvat eivät ole mainoskuvia vaan tuotedemoja, joiden on tarkoitus havainnollistaa tuotteen keskeistä ominaisuutta. Tällaisten kuvien väärentäminen on huijausta.

Viime viikolla Sofi Oksasen kirjasta julkaistiin tekstinäyte. Entä jos näyte olisikin ollut aivan toisesta kirjasta, jonkun vielä paljon tunnetumman kirjailijan kynästä? Entä jos Kaurismäen uusimman mietiskelyelokuvan trailerina olisi pätkä action-leffasta?

Mikä vielä pahempaa, kuvat on otettu Helsingissä. Nokia ei voi vedota siihen, että jokin ulkomainen mainostoimisto on toiminut sen selän takana ja harrastanut kiellettyjä keinoja yhtiön tietämättä asiasta mitään.

Kaikeksi onneksi näitä kuvia ei ehditty esittää tv-mainoksissa. Muutoin Nokiaa uhkaisi pr-katastrofin lisäksi miljoonakorvaukset.

Parempi kamera oli Nokian julkistustilaisuuden keskeinen tuotelupaus. Kun se väärennetään, kuka enää uskoo Nokian muitakaan lupauksia?

PS: Tunnistaako kukaan viimeisessä kuvassa olevaa naispuolista valokuvaajaa? Kysytään häneltä selitys tapahtuneeseen.

PS 2: Tässä aitoja Lumia 920 -valokuvia: http://www.nokia.com/global/products/pureview/ (Nokian Damian Dinningin mukaan) -- tosin New Yorkin kuvissa erona on lähinnä se, että kilpailijoiden kuvat on pilattu salamalla ja Nokian omat otettu pitkällä valotusajalla. Kuva, missä nainen seisoo Helsingin Kanavakadun sillalla, on varustettu tekstillä "Shot with Lumia 920 Prototype". Se osoittaa, että ainakin puhelimen prototyyppi oli olemassa kuvia otettaessa. Miksi siis muut kuvat väärennettiin järjestelmäkameralla?

PS 3: Vielä yksi valokuvauksellinen näkökulma asiaan. Jos vasta prototyyppiasteella olevaa kamerapuhelinta feikataan järjestelmäkameralla suuremman aukon tai alhaisemman kohinan havainnollistamiseksi, se voisi vielä jotenkin mennä selittämällä läpi. Mutta kun demokuva valaistaan usealla pehmeällä valolla (ja LED-tasolla) syntyy kuvia, joita mikään kamerapuhelin ei edes teoriassa pysty tuottamaan. Viimeistään tällöin huijauksen raja on kirkkaasti ylitetty, eikä edes teksti "simuloitu kuva" olisi pelastanut asiaa.

PS 4: Kaivoin arkistostani pari kuvaa elokuulta 2004. Niistä käy hyvin ilmi pienestä aukosta (suuri F-arvo) seuraava tähtiefekti (kamerana legendaarinen Canonin 300D, jossa huimat kuusi megapikseliä :-).

Valonlähteiden heijastuminen lasiseinästä aukolla f/4.

Sama f/16.

7.9.2012: Iltalehden uutisessa kerrotaan Nokian selitys asiaan ja pahoittelu siitä, että kuvat antavat harhaanjohtavan käsityksen. Youtubessa olevaan esittelyvideoon on jälkikäteen lisätty teksti, joka kertoo kuvan olevan simulaatio. Nainen nojaamassa puuhun (ilmeisesti New Yorkissa) -kuvapari on Nokian mukaan aito, vaikka senkin valaistusolot herättävät epäilyksen ylimääräisten valonlähteiden käytöstä (ts. dopingista).

Havaintoja päivän Lumia-julkistuksesta

Nokian 920- ja 820-malleista on kirjoitettu niin paljon, että melkein kaikki on jo käsitelty. Muutama hajahuomio kuitenkin.

Ensi kerralla webcastin on syytä toimia Jos tilaisuutta mainostetaan verkkokatsojille, webcastin on syytä toimia luotettavasti ja kaikilla selaimilla. Nyt Nokian viesti minulle (ja monelle muullekin) oli tämä:

Webcast Nokian tapaan. 

Eikä sitten käytetä jotain Microsoftin Silverlightia, jota kukaan ei tunnu haluavan. Maikkari on tosin jostain syystä tehnyt saman virheen, mutta niinpä sen nettivideot jäävätkin monilta näkemättä. Ja jos Microsoft vasiten velvoittaa käyttämään Silverlightia, siitä kannattaa ainakin mainita hyvissä ajoin ennen lähetyksen alkua, jotta halukkaat ehtivät asentaa ennen H-hetkeä.

Korttipaikka vain 820:ssä? Speksien mukaan vain pienemmässä mallissa olisi paikka micro-SD-muistikortille. Onko ajatus, että 920:n isompi muisti tekee muistikortin tarpeettomaksi? Näin ei suinkaan ole.

Pureview vedettiin lokaan. Siltä se ainakin nyt tuntuu. On hienon (suomalaisen?) teknologian halventamista tehdä siitä brändi, joka viittaa ylipäätään hyvälaatuiseen kameraan. Kameran hehkutettu kyky kerätä valoa tarkoittaa käytännössä kuvanvakainta. Se ei mahdollista kuvausta hämärässä -- muutoin kuin silloin, kun kaikki pysyy paikallaan. Kuvanvakaimesta on hyvin vähän iloa kuvattaessa esimerkiksi ihmisiä sisätiloissa, ja juuri siellä herkkyyttä kaivataan kipeästi. Haastaa järjestelmäkamerat? Never in my life.

Markkinoiden paras älypuhelinkamera on Nokian omassa Symbian-puhelimessa, ei uusimmissa Lumioissa.

Hienot värit. Uudet kirkkaat värit ovat mainiot verrattuna aiempiin ikävään siniseen ja vastenmieliseen marjapuuroon.

Hieno käyttöliittymä. Ei ihme, että Nokia käytti paljon aikaa käyttöliittymän ja värien esittelemiseen. Juuri näillä alueilla Nokia pesee iPhonen mennen tullen. iPhonessa on vanha Fordin logiikka ("mikä tahansa väri kunhan se on musta" - Jobs tietää paremmin) ja antiikkinen, staattisiin kuvakkeisiin perustuva käyttöliittymä, johon edes uusin iOS 6 ei tuo mitään parannusta (tulee muuten olemaan mielenkiintoista nähdä, miten Apple joskus päivittää iOS:n käyttöliittymän nykyaikaan matkimatta yhtään Androidia tai Microsoftia....).

Oletan, että WP8 tulee olemaan oleellinen osa Lumian viehätystä. Valitettavasti sen kaikkia hienouksia ei voitu vielä esitellä, koska se on Microsoftin heiniä (ja samat hienoudet ovat tietenkin myös Samsungin ja muiden luurivalmistajien käytettävissä). Toisaalta WP8 on myös riski, sillä pc-käyttäjien reaktio voi olla yhtä tyly kuin Vistassa aikoinaan. Jännitys tiivistyy tältä osin runsaan kuukauden päästä.

Vihdoin Windows Phonessa on myös mahdollisuus napsia ruutukuvia. Ominaisuus, josta on hyötyä kenelle tahansa.

Milloin saa ja mitä maksaa? Tärkeimmät kysymykset jäivät nyt roikkumaan ilmaan, joten epävarmuus Nokian suhteen vain lisääntyi. Apple vastaa osaltaan kysymyksiin ensi viikolla, ja oletettavasti puhelimia saa muutamassa viikossa.

Ne ovat ihan hienoja puhelimia... Suomalaisen median reaktiot uusiin malleihin olivat yllättävänkin nuivia. Mitä wau-ilmiötä markkinat oikein odottivat? Myös Nokia voi miettiä viestintästrategiaansa: onko järkevää hehkuttaa kaksi kuukautta etukäteen miten something amazing is coming... ja sen jälkeen vuotaa ominaisuudet yksi kerrallaan, niin että julkistustilaisuus lässähtää kun mitään kerrottavaa ei enää ole. Yhtä huono viestintästrategia kuin palavasta lautasta puhuminen.

Lopuksi: vain Applella on lupa tehdä jeesuspuhelimia, jotka yllättävät ja ällistyttävät markkinat kerta toisensa jälkeen -- tai ainakin sellaisen vaikutelman Applen todellisuutta vääristävä kenttä onnistuu luomaan. Silti myös Applen kurssi putoaa aina tuotejulkistuspäivinä. Ensi viikolla jännitämme, millaisen messiaspuhelimen Apple pullauttaa ulos tällä kertaa. Odotukset ovat taivaissa, joten niiden ylittäminen on vielä vaikeampaa kuin Nokialta.

HBO:n tulo Suomeen on kova juttu

HBO (Home Box Office) on amerikkalainen kaapeli-tv-kanava, joka tunnetaan laadukkaista sarjoistaan. Kanava on ilmoittanut tulevansa Suomeen tavalla, jota ei ole ennen nähty: ohjelmia voi katsoa kaapeliverkon lisäksi internetin kautta ja mobiililaitteilla (maksua vastaan, tietty). Lisätietoa suunnitelmista saa kanavan pohjoismaisilta sivuilta.

Tämä on monella tavalla kova juttu. Television sisältötarjonta alkaa irrota tv:n perinteisestä jakeluverkosta. Isot toimijat voivat myydä ohjelmansa suoraan katsojille ja ohittaa kokonaan suomalaiset tv-kanavat. Ja mikä parasta: HBO lupaa näyttää sarjat suomalaiskatsojille heti tuoreeltaan USA:n esityksen jälkeen, vieläpä suomeksi tekstitettyinä (kannattaako edes mainita, että tietenkin teräväpiirtona?).

Kun tämä yhdistetään uusiin älytelevisioihin, joissa on vakiona laajakaistayhteys, tulevaisuuden tv-maailma alkaa hahmottua. Tähän asti nörtti tai alan harrastaja on voinut katsoa tv-ohjelmia kaikkialta maailmasta (laillisesti tai laittomasti), mutta uudet älytelevisiot ja nopea laajakaista tekevät katsomisen helpoksi kenelle tahansa. Halvimmalla pääsee ostamalla halvan Blu-ray-soittimen, jossa on nettiyhteys ja HBO-sovellus.

Suomalaisille tv-toimijoille uhkaa käydä samoin kuin muillekin tiedonjakelun väliportaille. Niiden on pystyttävä perustelemaan roolinsa jakeluketjussa. Muutoin käy niin, että Hollywood myy tuotteensa suoraan suomalaiskoteihin eikä kotimaisille tekijöille tai mainostajille jää mitään osuutta koko prosessissa.

Kehitys aiheuttaa päänvaivaa myös Ylelle. Kolme vuotta sitten Mikael Jungner kehui, miten HBO-laatusarjat on tarkoitettu katsottaviksi ilman mainoskatkoja -- siksi juuri Ylen piti tehdä niistä miljoonien eurojen jakelusopimus. HBO oli siis julkista palvelua.

Jatkossa HBO on kaikkien ulottuvilla ilman Yleäkin.

Jätti-tv tekee scifistä totta

Tieteiselokuvien vakiokamaa ovat virtuaalitilat ja seinän kokoiset näytöt. Tuore kehitys uhkaa tehdä scifistä totta, joten tieteiskirjailijat joutuvat keksimään jotain uutta. LG esitteli juuri 72-tuumaisen television 72LM950V ja Koreassa yhtiö myy jo 84-tuumaista.

Isoja televisioita on ollut ennenkin. Ylen Ison pajan aulassa oli jo muutama vuosi sitten Panasonicin 103-tuumainen malli, joka kuitenkin maksoi omaisuuden. LG:n 72-tuumaisen hinta on korkea (7 499 euroa), mutta ensimmäiset 42-tuuman taulu-tv:t maksoivat aikoinaan vielä enemmän. Ja nekin kävivät kaupaksi. 84-tuumaisen hinta paikallisilla markkinoilla on vaatimattomat 17 000 euroa.

Näytön ohella kasvaa myös tarkkuus: 84-tuumainen on ns. 4k-laite, jonka tarkkuus ylittää nelinkertaisesti nykyisen HD-standardin. Pisteinä kuvan koko on 3840x2160. Tuskin menee kauaa, ennen kuin tälle supertarkkuudelle aletaan tuottaa sisältöä. Edessä on myös Blu-ray-standardin päivittäminen 4k-aikaan. Huhutaan, että seuraava Playstation tukisi jo 4k-kuvaa.

Elokuvateatterien digiprojektorit ovat yleensä tavallista HD-tarkkuutta (2k eli 1920x1080 pikseliä). Silti kuvan tarkkuus riittää suurelle valkokankaalle, joten 4K-kuvan täytyy olla uskomattoman terävä ja luonnollinen -- varsinkin, kun se puristetaan vain 84-tuumaiselle näytölle.

Mikael Jungner pohdiskeli aikoinaan, että YLE saattaa jättää koko HD:n väliin ja siirtyä suoraan seuraavaan sukupolveen. Hän viittasi UHDTV-järjestelmään, joka on vielä neljä kertaa tarkempi kuin 4k-kuva (erotuskyky 7680 x 4320 pikseliä). Jungnerin heitto oli varmaankin vitsi, mutta hän saattoi osua lähemmäksi kuin arvasikaan: television kehitys ei lopu HD-aikaan. Valmistajat tarvitsevat uusia myyntivaltteja. Tarkkuuden nostaminen on teknisesti helpoin tapa, vaikka sen vaikutusta onkin vaikea nähdä paljain silmin.

Vuonna 1966 valmistunut elokuva Fahrenheit 451 osui hyvin oikeaan kuvatessaan tulevaisuuden televisiota:

Visio tulevaisuuden televisiosta vuodelta 1966.

Tuohon aikaan ajatus seinälle ripustettavasta väritelevisiosta on varmasti ollut futuristinen ja kaukainen, olivathan oikeat televisiot nurkassa neljällä jalalla seisovia 26-tuuman kuvaputkimalleja. Ainoa virhe tuli siinä, että tekijät olivat liian varovaisia miettiessään näytön kokoa.

Elokuva ei ennustanut ainoastaan televisiota laitteena, vaan myös ohjelmia. Päähenkilöt katsovat alkeellista tosi-tv:tä, johon he voivat itse osallistua. Tältäkin osin scifistä on tullut todellisuutta.

Seinän kokoiset näytöt yhdistettynä internetiin ja sosiaaliseen mediaan avaavat visioita, jotka saavat Star Trekin Holodeckin kalpenemaan. Elämykset myyvät ja todellisuuden pakoileminen tulee entistä helpommaksi. 

Harmaita hiuksia Javasta

Tietoturva-aukon vuoksi otsikoihin noussut Java on jo pitkään aiheuttanut harmaita hiuksia. Java-tekniikka eli kulta-aikaansa 1990-luvun lopussa, kun netti alkoi yleistyä ja sen kehittäjä Sun Microsystems suunnitteli jopa suoraan java-koodia ajavien prosessorien valmistamista. Nykyään Javan (ja Sunin) omistaa massiivisista (sekä kooltaan että hinnaltaan) tietokantaohjelmista tunnettu Oracle.

Java kiinnostaa rosvoja, koska se on asennettu moneen koneeseen, joissa sitä ei oikeasti edes tarvita. Javassa on oma päivitysjärjestelmänsä, mutta se ei ole mukana Windowsin automaattipäivityksissä. Käytännössä Java jää helposti päivittämättä, jolloin vanhat versiot ovat erityisen alttiita hyökkäyksille. Koneessa voi olla useita Java-versioita rinnakkain, sillä osa ohjelmista vaatii tietyn (vanhemman) version. Tietenkin Java-päivitykset vaativat admin-oikeudet, joita peruskäyttäjällä ei välttämättä ole. Silloin Java saattaa jäädä kokonaan päivittämättä.

Jotta tilanne olisi entistä sekavampi, Javalla ei ole mitään tekemistä Javascriptin kanssa. Javasta voi luopua, Javascriptistä ei -- kyse on kahdesta aivan eri asiasta.

Javasta on sekä 32- että 64-bittinen versio, joten 64-bittisissä Windows-koneissa pitää pohtia, kumpi ladataan. Yleensä 32-bittinen on suositeltava; se latautuu Javan jakelusivulta automaattisesti, vaikka koneessa olisikin 64-bittinen käyttöjärjestelmä.

Melkoinen härdelli! Ja usein täysin turha, sillä harva oikeasti tarvitsee Javaa. Sitä käytetään joillakin www-sivuilla pelien ja multimedian toteuttamiseen. Lisäksi on joitakin perinteisiä sovelluksia, jotka vaativat Javan toimiakseen (kuten Minecraft-pelialusta ja ProjectX digi-tv-tallenteiden leikkausohjelma).

Suomessa tärkein Java-käyttäjä on Sampopankki, joka on jostain syystä toteuttanut verkkopankkiaan varten oman Java-sovelluksen. En ole koskaan ymmärtänyt, millä tavalla se parantaa asioinnin turvallisuutta. Javassa on oma varmennejärjestelmä, mikä antaa turvaa käyttöjärjestelmän ja selaimen virheitä vastaan, mutta toisaalta Javan asennuspakko avaa koneeseen uuden haavoittuvuuden. Se ei vaaranna pankkiyhteyttä, vaan koko koneen.

Koska Java on laiteriippumatonta, sen ongelmat eivät riipu käyttöjärjestelmästä. Viime toukokuussa Flashback kiusasi Mac-käyttäjiä. Uusinta turva-aukkoa käytettiin Windows-haittaohjelman levittämiseen.

Koneissani ei ole virustorjuntaa. Ainoan viruksen sain muutama vuosi sitten kotimaiselta www-sivulta Java-haavoittuvuuden kautta. Javan oma päivitys oli lakannut toimimasta, joten koneen Java oli saanut vanhentua kaikessa rauhassa ja ilman mitään varoituksia.

Javan korjaaminen kyseisessä koneessa osoittautui erittäin hankalaksi. Manuaalinen päivitysyritys katkesi aina epämääräisiin virheilmoituksiin Error 1722: There is a problem with this Windows Installer package ja Failed to download required installation files:

Lopulta tyydyin vain poistamaan Javan käytöstä ja annoin koko asian olla. Google-haku kertoo, että virheilmoitukset 1722 ja 1723 ovat tulleet tutuiksi muillekin, eikä niille ole yksikäsitteistä syytä.

Toissapäivänä piti kuitenkin saada uusin Java asennettua. Se onnistui, mutta Javaa vaatinut ohjelma ei silti toiminut. Komentoriviltä annettu komento java -version palautti erikoisen virheilmoituksen Error: could not open `C:\Program Files\Java\jre6\lib\amd64\jvm.cfg'.

Lopulta selvisi, että vanha java.exe löytyi Windowsin omasta järjestelmähakemistosta, ja se yritti hakea jvm-konfigurointitiedostoa kansiosta, jota ei ollut olemassakaan. Vanhaa java.exeä ei saanut poistettua edes admin-oikeuksilla. Kolmen tunnin työn jälkeen -- johon sisältyi muutama vierailu safe modessa, neljä Javan poisto/asennus-sykliä, noin tusina koneen uudelleenkäynnistystä, yli sadan CAFE-alkuisen rekisteriavaimen poisto käsityönä ja loputon määrä harmittelua -- sain vanhat Javat poistettua ja uuden 7-version asennettua tilalle. Huh!

Sotku on niin mutkikas, että siitä on vaikea antaa selkeitä ohjeita. Paitsi yksi: jos et tarvitse Javaa, poista se. Simple as that!

Poisto käy Ohjauspaneelin sovellukset-kuvakkeesta, jossa pitäisi näkyä asennetut Java-versiot.

Muutama www-sivu saattaa sen jälkeen antaa virheilmoituksen, kuten kaupunkien panoraamakuvia esittelevä Stadtpanoramen.de:

Osa www-palveluista vaatii Javan toimiakseen.

Java voi kuitenkin tulla vastaan yllättävissä paikoissa. Esimerkiksi Acrobat-lukuohjelman kansiosta löytyy oma, ikivanha Java-versio:

C:\Program Files (x86)\Adobe\Acrobat 9.0\Designer 8.2\jre\bin>java -version
java version "1.5.0_11"
Java(TM) 2 Runtime Environment, Standard Edition (build 1.5.0_11-b03)
Java HotSpot(TM) Client VM (build 1.5.0_11-b03, mixed mode)

Yllättäen myös Adoben Creative Suite 5:n alla on vanha Java:

C:\ProgramData\Adobe\CS5\jre\bin>java -version
java version "1.6.0_18"
Java(TM) SE Runtime Environment (build 1.6.0_18-b07)
Java HotSpot(TM) Client VM (build 16.0-b13, mixed mode)

Tällä hetkellä uusin Java on versio 7 update 7 (1.7.0_7), jossa on 30.8.2012 ilmestynyt kriittinen korjaus. Vastaava versio Java 6:sta versio 6 update 35 (1.6.0_35). Päivitysohjelma ei vaihda automaattisesti kuutosesta seiskaan, joten tämä päivitys on haluttaessa tehtävä manuaalisesti. Seiska on alaspäin yhteensopiva kuutosen kanssa, joten sen käyttöä voi jatkaa kunnes ilmestyy ohjelmia, jotka vaativat seiskan.

Voiko Adoben vanhoista Java-versioista olla haittaa? Ne on tarkoitettu vain sovellusten omaan käyttöön, mutta jos esimerkiksi netistä ladatussa pdf-dokumentissa on tahallisia haittaohjelmia, ne voivat hyödyntää Acrobatin vanhan Javan aukkoja.

Myös Open Office ja Libre Office vaativat asentamaan Javan, mutta sitä tarvitaan "lähinnä" tietokantaominaisuuksiin. Missään ei ole tarkennettu, mitä "lähinnä" käytännössä tarkoittaa, mutta ainakin taulukkolaskenta, tekstinkäsittely ja esitysgrafiikka tuntuvat toimivan ilman Javaakin.

Yllättävin Javan käyttäjä on F-Securen ilmainen online virusskanneri. Se antaa virheilmoituksen, jos Javaa ei ole asennettuna:

F-Securen onlineskanneri käyttää Javaa.

Tietoturvayhtiö suosittelee Javan poistamista, vaikka käyttääkin sitä omassa palvelussaan. Tässä ei ole paljon vaihtoehtoja: standardeilla www-tekniikoilla ei pysty lukemaan käyttäjän koneen tiedostoja. Ainoat vaihtoehdot ovat Java- tai ActiveX-laajennukset. Esimerkiksi Kaspersky käyttää ActiveX:ää, jolloin skanneri toimii vain Internet Explorer -selaimella.

Erikoista on kuitenkin se, että skanneri neuvoo käyttämään vanhaa, haavoittunutta versiota ("Old Version of Java Requested"):

Onlineskanneri neuvoo käyttämään vanhaa Java-versiota.

Suositeltu ("would like to use") versio 1.6.0_10 on julkaistu lokakuussa 2008 eikä missään tapauksessa ole enää suositeltava. Testikoneessa skanneri toimi ajantasaisella 1.7.0_7-versiolla, joten teksti on vähintäänkin harhaanjohtava. Otsikon Warning - Old Version of Java Requested voi ymmärtää joko varoituksena siitä, että ohjelma tarvitsee vanhan version tai että varoitus liittyy juuri siihen, kun ohjelma pyytää vanhaa mutta sille annetaan uusi. Sekavaa.

Jos tarvitset Javaa verkkopalveluissa, varaa sitä varten oma selain (Chrome tai Firefox), ja estä Javan käyttö normaaliselaimesta. Näin minimoit haittaohjelman riskin. Varmista, että Java tarkistaa päivitykset vähintään kerran viikossa (ohjauspaneelin Java-kuvakkeen asetuksista). 

Selaimen näkemän Java-version voit tarkistaa sivulta java.com/verify. Se ei kuitenkaan kerro mitään levyllä olevista vanhemmista Java-asennuksista.