Ehdin jo hämmästyä luettuani päivän Hesarista, miten professori Kemppisen mielestä Kanerva olisi voinut estää tekstiviestiensä julkaisun Hymy-lehdessä vetoamalla tekijänoikeuteen. Yleensä olen ollut Kemppisen kanssa samoilla linjoilla, mutta nyt ihmetykseni heräsi. Ei tämä näin yksinkertaista voi olla. Ei tekstiviesti automaattisesti ylitä teoskynnystä. Kemppisen blogista käy onneksi paremmin ilmi, mitä hän on tarkoittanut.
Moni kuvittelee, että itselle tullut tekstiviesti, sähköposti tai paperikirje saisi automaattisesti lain suojaa, koska kyse on yksityisyyden piiriin kuuluvista asioista. Niin ei ole. Viestintäsalaisuus koskee vain viestin siirtoa ja ulkopuolisia henkilöitä -- he eivät saa urkkia tietoja kahden osapuolen keskinäisestä viestinnästä. Laki suojelee viestiä silloinkin, kun se teknisen virheen tai lähettäjän kömmähdyksen vuoksi päätyy vahingossa väärälle vastaanottajalle.
Oikeaa lähettäjää tai vastaanottajaa rajoitukset eivät koske. Jokainen voi julkistaa saamansa tekstiviestit tai kirjeet, jos niin parhaaksi katsoo. Kaverilta tullut, pomoa idiootiksi haukkuva sähköpostiviesti voi näyttää nololta, jos vastaanottaja tulostaa sen paperille ja kiinnittää firman ilmoitustaululle. Mutta ei siinä mitään laitonta ole.
Viestin julkistaminen mutkistuu, jos viesti on niin omaperäinen, että se ylittää teoskynnyksen. Teosta ei saa levittää ilman tekijän (tässä tapauksessa kirjoittajan) lupaa.
Teoskynnyksen ylittymisessä ei ole oleellista se, kuinka pitkä teos on. Lyhytkin teksti voi ylittää kynnyksen ja saada tekijänoikeuden suojaa. Silti on hyvin huolestuttavaa, jos tekstiviestejä aletaan pitää teoksina. Digiajalla tapahtuneen kehityksen myötä meistä jokaisesta on tullut sisällöntuottajia. Kaupallisista syistä melkein mitä tahansa väitetään nykyisin teokseksi, jotta sen käytöstä voitaisiin rahastaa. Siksi teoskynnystä pitäisi pikemminkin nostaa kuin laskea.
Kemppinen mainitsee Hesarissa, miten lyhytkin aforismi tai sanaleikki voi ylittää teoskynnyksen. Onneksi aina ei ole ajateltu niin -- muutoin joutuisimme maksamaan tekijänoikeuskorvauksia vaikkapa lauseiden "Jos ei heilaa helluntaina, ei heilaa koko suvena” tai "Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee" käytöstä.
No, ovatko Kanervan viestit teoksia? Jokainen voi muodostaa oman mielipiteen asiasta. Tätä kirjoittaessani viesteistä on julkistettu vasta yksi. "Haluatko tehdä sitä jossain jännässä paikassa" ei minun korvissani kuulosta teokselta, vaan kahden ihmisen väliseltä viestinnältä.
Arvioinnissa pitäisikin tarkastella, mihin käyttöön teksti on alunperin laadittu. Tekijänoikeuslaki on tarkoitettu suojaamaan sellaista, mikä on alusta pitäen tarkoitettu teokseksi. Informaation välitykseen tarkoitetun viestin ei pitäisi olla teos, vaikka se olisikin tavallisuudesta poikkeava ja omaperäinen. Tekijänoikeuslain soveltaminen tällä perusteella lehden julkaisun kieltämiseen kuulostaa kovin amerikkalaiselta oikeuskäytännöltä.
maanantai 31. maaliskuuta 2008
perjantai 28. maaliskuuta 2008
Suomi päätti ooxml-kannastaan
Suomen Standardisoimisliiton (SFS) eilinen kokous päätti värikkäiden vaiheiden jälkeen Suomen virallisen kannan ooxml-standardiehdotukseen. Kanta on myönteinen, joskin siihen liittyy jatkokehitykseen velvoittava kommentti.
Ei kuulosta kovin ihmeelliseltä, vai? Kuitenkin aihe on kuumentanut nörttien ja it-ammattilaistenkin tunteita aina viime syksystä lähtien.
Periaatteessa kyse on isosta asiasta: millä tiedostoformaateilla teemme tulevaisuudessa tekstinkäsittelyä, taulukkolaskentaa ja muita perusasioita. Tähän asti valtaosa käyttäjistä on nojannut Microsoftin Office-sovellusten (Word, Excel, Powerpoint) tiedostoihin. Valmistajakohtaiset tiedostoformaatit ovat kuitenkin väistymässä avointen formaattien tieltä. Sen jälkeen työtiedostoja voi lukea ja kirjoittaa eri valmistajien ohjelmilla. Lisäksi avoin formaatti takaa, ettei edes määräävässä markkina-asemassa oleva valmistaja pääse muuttamaan formaattiaan kesken kaiken ja näin pakota asiakkaita ohjelmien päivityksiin.
Kansainvälinen ISO hyväksyi ensimmäisen avoimen tiedostoformaatin (ODF, standardinumero 26300) vuonna 2006. Sen takana ovat lähes kaikki alan toimijat Microsoftia lukuunottamatta. Microsoft on halunnut standardoida oman ooxml-formaattinsa.
Molemmat tekevät käytännössä saman asian, joten ero odf:n ja ooxml:n välillä on pitkälti ideologinen. Argumentti ooxml:ää vastaan on itse standardin suurempi koko ja siitä seuraava monimutkaisuus. Ooxml:n on tuettava kaikkia vanhoilla Office-sovelluksilla tuotettuja dokumentteja.
Monet vetoavat periaatteelliseen kiistaan siitä, tarvitaanko markkinoilla kahta päällekkäistä standardia. Eikö olisi parempi, että pysyttäisiin yhdessä, jo hyväksytyssä ODF-standardissa. Eikö kaksi standardia vain sotke markkinoita ja käänny standardoinnin perusajatusta vastaan?
ISO-standardin asema on Microsoftille tärkeä, koska monet isot organisaatiot ja eritoten julkishallinto voivat jatkossa käyttää vain standardoituja ratkaisuja. ISO-hyväksyntä edellyttää kansallista menettelyä, jonka perusteella jäsenmaat muodostavat oman kantansa lopullista äänestystä varten. Viime syksynä ooxml oli kiirehtimisestä johtuen teknisesti puutteellinen ja kansallisessa kokouksessa Suomen kannaksi tuli äänestyksestä pidättäytyminen.
Eilisessä kokouksessa päätettiin Suomen kannasta ooxml:n uuteen, korjattuun versioon. Kokous alkoi klo 14 Pasilan Holiday Inn -hotellissa. Rintamalinjat tiedettiin jo aiemmista kokouksista, ja ne selvisivät lopullisesti, kun puheenjohtaja pyysi jokaista noin 40 edustajaa kertomaan oman kantansa.
Hyväksyntää vastustivat IBM:n, Sunin ja Googlen edustajat, muutama pieni yritys ja Oikeusministeriö, joka ehti jo siirtyä ODF:n käyttäjäksi. Lisäksi kansalaisten sähköisiä oikeuksia ajava EFFI ja avoimen lähdekoodin yritysten etujärjestö COSS vastustivat hyväksyntää tiukasti ja periaatteellisesti.
Muu julkishallinto (mm. Kansalliskirjasto, Työ- ja elinkeinoministeriö, Liikenne- ja viestintäministeriö, Opetusministeriö), HUS, Microsoft sekä paikalla olleet kotimaiset järjestöt (mm. Elinkeinoelämän keskusliitto, Ficom) ja yritykset (mm. Nordea, Digia) olivat valmiita hyväksyntään. Kantojen perustelut olivat hyvin samansuuntaiset: vaikka ooxml ei vieläkään ollut teknisesti täysin moitteeton, ja vaikka sen käsittely nopeutetussa fast track -menettelyssä oli hyvin poikkeuksellista, hylkäämisestä olisi ollut enemmän haittaa kuin hyötyä.
Nähtiin myös, että Microsoftin valmius siirtyä avoimiin formaatteihin oli erittäin tervetullut. Mahdollista kilpailun rajoittamista vastaan EU:lla olisi omat keinonsa, kuten jo aiemmin oli nähty.
Kokouksen puheenjohtajana toiminut valtiovarainministeriön neuvotteleva virkamies Aki Siponen joutui hankalaan tilanteeseen. Suomen päätöksen ei tarvinnut olla yksimielinen, mutta sen on oli oltava konsensus, "jonka kanssa kaikki voisivat elää". Jos päätöksestä olisi äänestetty, lopputulos olisi ollut selvä. Äänestysvaihtoehto oli kuitenkin suljettu pois, koska kokous oli avoin kaikille. Äänestyksen käyttö olisi johtanut siihen, että molempien leirien tukijoukot olisivat täyttäneet salin kannattajillaan, ja päätös olisi vesittynyt.
Siponen teki mielestäni viisaasti jättäessään IBM:n, Microsoftin, Googlen ja Sunin kannat päätöksenteon ulkopuolelle. Totta kai ne äänestivät siten kuin pääkonttori oli määrännyt, ja sama toistuisi kaikissa maissa. Suomen kanta piti muodostaa maan omien toimijoiden ja edun näkökulmasta.
Päivä kääntyi illaksi eikä puheenvuoroista näyttänyt tulevan loppua. Väittelyssä esitettiin monia hyviä (ja myös tekopyhiä) kantoja puolesta ja vastaan. Lopulta Siponen katsoi, että Suomen edun kannalta ratkaisevaa oli isojen kotimaisten toimijoiden tuki. Suomen kanta oli lyöty lukkoon klo 18:37.
Mutta keskustelu asiasta jatkuu vielä pitkään.
Voittiko hyvä vai paha?
Kumpi siis voitti? Hyvä, avoin maailma vai paha Microsoft?
Ei kumpikaan. Järki voitti.
On selvää, että Microsoft ajaa ooxml:llä omaa etuaan. Yhtä selvää on, että IBM, Sun ja Google tekevät samoin yrittäessään estää ooxml:n hyväksynnän. IBM:n väite siitä, että se vastustaa hyväksyntää standardin keskeneräisyyden vuoksi ja haluaa lisäaikaa sen parantamiseen, ei kuulostanut uskottavalta. Mikä yritys oikeasti haluaisi lisäaikaa kilpailijan tuotteen parantamiseen?
Monet näkivät ooxml:ssä tilaisuuden näpäyttää Microsoftia ja laittaa se maksamaan vanhoista synneistään. Mutta miten kävisi, jos vain ODF:stä tulisi standardi? Hylkäisivätkö isot yritykset Microsoftin sovellukset vain siksi, etteivät ne tue ODF:ää? Vai hylkäisivätkö yritykset mieluummin ODF:n, jolloin koko avointen formaattien idea kärsisi?
Julkishallinto on Suomen suurin ohjelmistojen ostaja; sen osuus on yli kolmannes softabisneksen arvosta. Hallinnon ja yritysten edustajat tekivät kantansa kokouksessa selväksi: ooxml:n hyväksyminen on viime kädessä edullista yritysten ja Suomen kannalta. Se kanta painoi lopulta vaakakupissa eniten.
Lobbaus ei pääty tähän. ISO äänestää lopullisesta hyväksynnästä ensi viikon alussa ja kulissien takana tapahtuu koko ajan. Hieman ennen kokouksen alkua erään valtion Suomen suurlähettiläs soitti järjestäjälle ja kertoi, miksi he ovat päättäneet äänestää kansainvälistä hyväksyntää vastaan.
Ei kuulosta kovin ihmeelliseltä, vai? Kuitenkin aihe on kuumentanut nörttien ja it-ammattilaistenkin tunteita aina viime syksystä lähtien.
Periaatteessa kyse on isosta asiasta: millä tiedostoformaateilla teemme tulevaisuudessa tekstinkäsittelyä, taulukkolaskentaa ja muita perusasioita. Tähän asti valtaosa käyttäjistä on nojannut Microsoftin Office-sovellusten (Word, Excel, Powerpoint) tiedostoihin. Valmistajakohtaiset tiedostoformaatit ovat kuitenkin väistymässä avointen formaattien tieltä. Sen jälkeen työtiedostoja voi lukea ja kirjoittaa eri valmistajien ohjelmilla. Lisäksi avoin formaatti takaa, ettei edes määräävässä markkina-asemassa oleva valmistaja pääse muuttamaan formaattiaan kesken kaiken ja näin pakota asiakkaita ohjelmien päivityksiin.
Kansainvälinen ISO hyväksyi ensimmäisen avoimen tiedostoformaatin (ODF, standardinumero 26300) vuonna 2006. Sen takana ovat lähes kaikki alan toimijat Microsoftia lukuunottamatta. Microsoft on halunnut standardoida oman ooxml-formaattinsa.
Molemmat tekevät käytännössä saman asian, joten ero odf:n ja ooxml:n välillä on pitkälti ideologinen. Argumentti ooxml:ää vastaan on itse standardin suurempi koko ja siitä seuraava monimutkaisuus. Ooxml:n on tuettava kaikkia vanhoilla Office-sovelluksilla tuotettuja dokumentteja.
Monet vetoavat periaatteelliseen kiistaan siitä, tarvitaanko markkinoilla kahta päällekkäistä standardia. Eikö olisi parempi, että pysyttäisiin yhdessä, jo hyväksytyssä ODF-standardissa. Eikö kaksi standardia vain sotke markkinoita ja käänny standardoinnin perusajatusta vastaan?
ISO-standardin asema on Microsoftille tärkeä, koska monet isot organisaatiot ja eritoten julkishallinto voivat jatkossa käyttää vain standardoituja ratkaisuja. ISO-hyväksyntä edellyttää kansallista menettelyä, jonka perusteella jäsenmaat muodostavat oman kantansa lopullista äänestystä varten. Viime syksynä ooxml oli kiirehtimisestä johtuen teknisesti puutteellinen ja kansallisessa kokouksessa Suomen kannaksi tuli äänestyksestä pidättäytyminen.
Eilisessä kokouksessa päätettiin Suomen kannasta ooxml:n uuteen, korjattuun versioon. Kokous alkoi klo 14 Pasilan Holiday Inn -hotellissa. Rintamalinjat tiedettiin jo aiemmista kokouksista, ja ne selvisivät lopullisesti, kun puheenjohtaja pyysi jokaista noin 40 edustajaa kertomaan oman kantansa.
Hyväksyntää vastustivat IBM:n, Sunin ja Googlen edustajat, muutama pieni yritys ja Oikeusministeriö, joka ehti jo siirtyä ODF:n käyttäjäksi. Lisäksi kansalaisten sähköisiä oikeuksia ajava EFFI ja avoimen lähdekoodin yritysten etujärjestö COSS vastustivat hyväksyntää tiukasti ja periaatteellisesti.
Muu julkishallinto (mm. Kansalliskirjasto, Työ- ja elinkeinoministeriö, Liikenne- ja viestintäministeriö, Opetusministeriö), HUS, Microsoft sekä paikalla olleet kotimaiset järjestöt (mm. Elinkeinoelämän keskusliitto, Ficom) ja yritykset (mm. Nordea, Digia) olivat valmiita hyväksyntään. Kantojen perustelut olivat hyvin samansuuntaiset: vaikka ooxml ei vieläkään ollut teknisesti täysin moitteeton, ja vaikka sen käsittely nopeutetussa fast track -menettelyssä oli hyvin poikkeuksellista, hylkäämisestä olisi ollut enemmän haittaa kuin hyötyä.
Nähtiin myös, että Microsoftin valmius siirtyä avoimiin formaatteihin oli erittäin tervetullut. Mahdollista kilpailun rajoittamista vastaan EU:lla olisi omat keinonsa, kuten jo aiemmin oli nähty.
Kokouksen puheenjohtajana toiminut valtiovarainministeriön neuvotteleva virkamies Aki Siponen joutui hankalaan tilanteeseen. Suomen päätöksen ei tarvinnut olla yksimielinen, mutta sen on oli oltava konsensus, "jonka kanssa kaikki voisivat elää". Jos päätöksestä olisi äänestetty, lopputulos olisi ollut selvä. Äänestysvaihtoehto oli kuitenkin suljettu pois, koska kokous oli avoin kaikille. Äänestyksen käyttö olisi johtanut siihen, että molempien leirien tukijoukot olisivat täyttäneet salin kannattajillaan, ja päätös olisi vesittynyt.
Siponen teki mielestäni viisaasti jättäessään IBM:n, Microsoftin, Googlen ja Sunin kannat päätöksenteon ulkopuolelle. Totta kai ne äänestivät siten kuin pääkonttori oli määrännyt, ja sama toistuisi kaikissa maissa. Suomen kanta piti muodostaa maan omien toimijoiden ja edun näkökulmasta.
Päivä kääntyi illaksi eikä puheenvuoroista näyttänyt tulevan loppua. Väittelyssä esitettiin monia hyviä (ja myös tekopyhiä) kantoja puolesta ja vastaan. Lopulta Siponen katsoi, että Suomen edun kannalta ratkaisevaa oli isojen kotimaisten toimijoiden tuki. Suomen kanta oli lyöty lukkoon klo 18:37.
Mutta keskustelu asiasta jatkuu vielä pitkään.
Voittiko hyvä vai paha?
Kumpi siis voitti? Hyvä, avoin maailma vai paha Microsoft?
Ei kumpikaan. Järki voitti.
On selvää, että Microsoft ajaa ooxml:llä omaa etuaan. Yhtä selvää on, että IBM, Sun ja Google tekevät samoin yrittäessään estää ooxml:n hyväksynnän. IBM:n väite siitä, että se vastustaa hyväksyntää standardin keskeneräisyyden vuoksi ja haluaa lisäaikaa sen parantamiseen, ei kuulostanut uskottavalta. Mikä yritys oikeasti haluaisi lisäaikaa kilpailijan tuotteen parantamiseen?
Monet näkivät ooxml:ssä tilaisuuden näpäyttää Microsoftia ja laittaa se maksamaan vanhoista synneistään. Mutta miten kävisi, jos vain ODF:stä tulisi standardi? Hylkäisivätkö isot yritykset Microsoftin sovellukset vain siksi, etteivät ne tue ODF:ää? Vai hylkäisivätkö yritykset mieluummin ODF:n, jolloin koko avointen formaattien idea kärsisi?
Julkishallinto on Suomen suurin ohjelmistojen ostaja; sen osuus on yli kolmannes softabisneksen arvosta. Hallinnon ja yritysten edustajat tekivät kantansa kokouksessa selväksi: ooxml:n hyväksyminen on viime kädessä edullista yritysten ja Suomen kannalta. Se kanta painoi lopulta vaakakupissa eniten.
Lobbaus ei pääty tähän. ISO äänestää lopullisesta hyväksynnästä ensi viikon alussa ja kulissien takana tapahtuu koko ajan. Hieman ennen kokouksen alkua erään valtion Suomen suurlähettiläs soitti järjestäjälle ja kertoi, miksi he ovat päättäneet äänestää kansainvälistä hyväksyntää vastaan.
lauantai 22. maaliskuuta 2008
TV-luvan pakolaiset
Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään 22.3.2008 tv-maksupakolaisuudesta. Räväkäksi tarkoitettu otsikko menee vähän metsään, mikä käy hyvin ilmi lehden verkkosivujen keskustelusta.
Tuskin on monta muuta aihetta, missä mielipiteet ja käsitykset menevät yhtä pahasti ristiin kuin juuri tv-maksusta! Maksun ja lupatarkastajien vältteleminen on ollut news-keskustelujen vakioaihe jo 1990-luvun alusta lähtien, eikä mikään näytä muuttuneen. Kirjoittajasta riippuen maksu koetaan joko kalliiksi, tarpeettomaksi, epäoikeudenmukaiseksi tai veroksi. Toki maksun puolustajiakin löytyy; osa on hyvin tyytyväisiä Ylen ohjelmiin, osa taas haluaa taata sillä Ylen puolueettomuuden (pitäisi oikeastaan ympäröidä lainausmerkein, sillä eihän Yle ole koskaan ollut poliittisesti puolueeton).
Digisiirtymän jälkeen tyytymättömyys maksua kohtaan on lisääntynyt. Tv-maksun lisäksi moni joutuu maksamaan vielä suuremman summan maksukanaville, vaikka ei edes katso Ylen ohjelmia. Nopeaa digitalisointia perusteltiin aikoinaan sillä, että Ylen jakelukustannukset laskevat. Miksi siis tv-maksu nousee joka vuosi? Eikö katsojien olisi pitänyt saada osa säästöistä itselleen, kun kerran joutuivat hankkimaan uusia laitteita katselua varten?
Nykypäivän maailmassa tv-maksun vanhat perustelut eivät enää toimi. Ohjelmatarjontaa on rajattomasti ja television erottaminen netti- tai mobiilijakelusta on veteen piirretty viiva. Jotain pitäisi tehdä, mutta kukaan ei tunnu tietävän, mitä.
Eräät nettikeskustelijat viittaavat taannoiseen ehdotukseen katselukortin käyttöönotosta. Ajatuksen kannattajat eivät ole tainneet ymmärtää, mistä ehdotuksessa todella on kyse: ei siitä, että tv-maksu perittäisiin jatkossa vain Ylen kanavien katsojilta, vaan siitä, että kaikkien kanavien katselu edellyttäisi korttia. Katselukortti ei siis tekisi Ylestä maksu-tv:tä, vaan pistäisi nykyiset lupapinnarit kuriin.
Entä jos tv-maksu todella rajattaisiin koskemaan vain Ylen kanavien katsojia? Kuinka moni silloin lunastaisi kortin? Olisiko puolet liian rohkea arvaus? Rajatapauksia olisi varmasti paljon -- siis henkilöitä, jotka haluavat nyt katsella Ylen ohjelmia ja maksavat kiltisti tv-lupansa (koska se on lain mukaan pakollista), mutta luopuisivat vapaaehtoisen maksu-tv:n tullessa mieluummin Ylestä kuin rahoistaan.
Jos Ylen rahoittajista puolet häviäisi, loppujen maksu tietenkin kaksinkertaistuisi. Kuinka moni haluaisi maksaa 430 euron tv-maksua? Ehkä arvio puolesta oli yläkanttiin ja maksajia jäisi vain kolmasosa. Silloin hinta nousisi jo lähes 700 euroon vuodessa.
Ei, Ylen kanavista ei selvästikään voi tehdä maksu-tv:tä, ainakaan jos julkisen palvelun tehtävä halutaan säilyttää.
On mielenkiintoista nähdä, millaisen ehdotuksen poliitikoista (tietenkin!) koottu parlamentaarinen työryhmä saa aikaiseksi. Ainoa lohtu on siinä, että kaikissa länsimaissa pähkäillään saman ongelman parissa. Meillä Suomessa tilanne on kuitenkin muita akuutimpi digisiirtymän jo toteuduttua. Esimerkiksi kaikille pakollinen katselukortti ehditään vielä hyvin toteuttaa muissa maissa. Suomen osalta juna meni jo.
Tuskin on monta muuta aihetta, missä mielipiteet ja käsitykset menevät yhtä pahasti ristiin kuin juuri tv-maksusta! Maksun ja lupatarkastajien vältteleminen on ollut news-keskustelujen vakioaihe jo 1990-luvun alusta lähtien, eikä mikään näytä muuttuneen. Kirjoittajasta riippuen maksu koetaan joko kalliiksi, tarpeettomaksi, epäoikeudenmukaiseksi tai veroksi. Toki maksun puolustajiakin löytyy; osa on hyvin tyytyväisiä Ylen ohjelmiin, osa taas haluaa taata sillä Ylen puolueettomuuden (pitäisi oikeastaan ympäröidä lainausmerkein, sillä eihän Yle ole koskaan ollut poliittisesti puolueeton).
Digisiirtymän jälkeen tyytymättömyys maksua kohtaan on lisääntynyt. Tv-maksun lisäksi moni joutuu maksamaan vielä suuremman summan maksukanaville, vaikka ei edes katso Ylen ohjelmia. Nopeaa digitalisointia perusteltiin aikoinaan sillä, että Ylen jakelukustannukset laskevat. Miksi siis tv-maksu nousee joka vuosi? Eikö katsojien olisi pitänyt saada osa säästöistä itselleen, kun kerran joutuivat hankkimaan uusia laitteita katselua varten?
Nykypäivän maailmassa tv-maksun vanhat perustelut eivät enää toimi. Ohjelmatarjontaa on rajattomasti ja television erottaminen netti- tai mobiilijakelusta on veteen piirretty viiva. Jotain pitäisi tehdä, mutta kukaan ei tunnu tietävän, mitä.
Eräät nettikeskustelijat viittaavat taannoiseen ehdotukseen katselukortin käyttöönotosta. Ajatuksen kannattajat eivät ole tainneet ymmärtää, mistä ehdotuksessa todella on kyse: ei siitä, että tv-maksu perittäisiin jatkossa vain Ylen kanavien katsojilta, vaan siitä, että kaikkien kanavien katselu edellyttäisi korttia. Katselukortti ei siis tekisi Ylestä maksu-tv:tä, vaan pistäisi nykyiset lupapinnarit kuriin.
Entä jos tv-maksu todella rajattaisiin koskemaan vain Ylen kanavien katsojia? Kuinka moni silloin lunastaisi kortin? Olisiko puolet liian rohkea arvaus? Rajatapauksia olisi varmasti paljon -- siis henkilöitä, jotka haluavat nyt katsella Ylen ohjelmia ja maksavat kiltisti tv-lupansa (koska se on lain mukaan pakollista), mutta luopuisivat vapaaehtoisen maksu-tv:n tullessa mieluummin Ylestä kuin rahoistaan.
Jos Ylen rahoittajista puolet häviäisi, loppujen maksu tietenkin kaksinkertaistuisi. Kuinka moni haluaisi maksaa 430 euron tv-maksua? Ehkä arvio puolesta oli yläkanttiin ja maksajia jäisi vain kolmasosa. Silloin hinta nousisi jo lähes 700 euroon vuodessa.
Ei, Ylen kanavista ei selvästikään voi tehdä maksu-tv:tä, ainakaan jos julkisen palvelun tehtävä halutaan säilyttää.
On mielenkiintoista nähdä, millaisen ehdotuksen poliitikoista (tietenkin!) koottu parlamentaarinen työryhmä saa aikaiseksi. Ainoa lohtu on siinä, että kaikissa länsimaissa pähkäillään saman ongelman parissa. Meillä Suomessa tilanne on kuitenkin muita akuutimpi digisiirtymän jo toteuduttua. Esimerkiksi kaikille pakollinen katselukortti ehditään vielä hyvin toteuttaa muissa maissa. Suomen osalta juna meni jo.
maanantai 17. maaliskuuta 2008
Tarkkaile naapuriasi - raportoi poikkeavuuksista
Englannissa terrorismin pelko on saamassa huolestuttavia mittasuhteita. Poliisin terrorismin vastaisen yksikön (paikallinen CTU) julistekampanja on kuin sivu jostain pilailulehdestä. Nauraisin, elleivät hiukseni olisi juuri nousseet pystyyn.
Yksi julisteista kehottaa kansalaisia tarkkailemaan naapureitaan ja ilmoittamaan kaikesta epäilyttävästä poliisille. "Let experienced officers decide what action to take".
Valokuvaajana itseäni huolestuttaa varsinkin toinen juliste: "Thousands of people take photos every day. What if one of them seems odd?" Kuinka helposti satunnainen turisti joutuu epäilyksenalaiseksi, jos sattuu kaivamaan kameran esiin väärässä paikassa? Mitä tarvitaan, jotta turisti alkaa näyttää "oudolta"? Kuinka hyvin "kokeneet poliisit" osaavat erottaa turistin ja terroristin? Kesällä 2005 Lontoon poliisi ampui brasilialaisen sähkömiehen luullen häntä terroristiksi. Ilmeisesti ei kovin hyvin.
Ei kannata myöskään kuljettaa mukana kahta puhelinta eikä vaihtaa sim-korttia julkisella paikalla - kolmannen julisteen mukaan nämä voivat olla merkkejä terroristista. "If you're suspicious of the number of phones someone has, we need to know".
Valokuvauksen tarkkailua perustellaan sillä, että terroristit suorittavat etukäteen tiedustelua ja selvittävät valvontakameroiden sijainnin (ja niitähän Englannissa on tunnetusti eniten koko maailmassa).
Ajatus terroristeista valvontakameroita kuvaamassa tuntuu kaukaa haetulta. Tietääkseni yksikään terroristi ei ole jäänyt kiinni valokuvia ottaessaan, eivätkä Al-qaidan iskujen tekijät ole edes olleet kiinnostuneita valvontakameroista. Kun kyse on itsemurhaiskuista, jälkeen jäävillä valokuvilla ei ole tekijöiden kannalta merkitystä.
Mitä tapahtui Churchillin iskulauseelle: ainoa, mitä meidän tulee pelätä, on pelko itse?
Yksi julisteista kehottaa kansalaisia tarkkailemaan naapureitaan ja ilmoittamaan kaikesta epäilyttävästä poliisille. "Let experienced officers decide what action to take".
Valokuvaajana itseäni huolestuttaa varsinkin toinen juliste: "Thousands of people take photos every day. What if one of them seems odd?" Kuinka helposti satunnainen turisti joutuu epäilyksenalaiseksi, jos sattuu kaivamaan kameran esiin väärässä paikassa? Mitä tarvitaan, jotta turisti alkaa näyttää "oudolta"? Kuinka hyvin "kokeneet poliisit" osaavat erottaa turistin ja terroristin? Kesällä 2005 Lontoon poliisi ampui brasilialaisen sähkömiehen luullen häntä terroristiksi. Ilmeisesti ei kovin hyvin.
Ei kannata myöskään kuljettaa mukana kahta puhelinta eikä vaihtaa sim-korttia julkisella paikalla - kolmannen julisteen mukaan nämä voivat olla merkkejä terroristista. "If you're suspicious of the number of phones someone has, we need to know".
Valokuvauksen tarkkailua perustellaan sillä, että terroristit suorittavat etukäteen tiedustelua ja selvittävät valvontakameroiden sijainnin (ja niitähän Englannissa on tunnetusti eniten koko maailmassa).
Ajatus terroristeista valvontakameroita kuvaamassa tuntuu kaukaa haetulta. Tietääkseni yksikään terroristi ei ole jäänyt kiinni valokuvia ottaessaan, eivätkä Al-qaidan iskujen tekijät ole edes olleet kiinnostuneita valvontakameroista. Kun kyse on itsemurhaiskuista, jälkeen jäävillä valokuvilla ei ole tekijöiden kannalta merkitystä.
Mitä tapahtui Churchillin iskulauseelle: ainoa, mitä meidän tulee pelätä, on pelko itse?
tiistai 11. maaliskuuta 2008
Muistathan että palaveri on siirretty -mainosviesti
Sain sähköpostiini viestin, jonka otsikkona oli "Muistathan, että palaveri on siirretty" (tai jos tarkkoja ollaan, otsikossa luki =?Cp1252?Q?Muistathan_ett=E4_palaveri_on_siirretty=3F?=, mutta tuota sillä yritettiin sanoa).
Lähettäjänä oli helsinkiläinen, asiantuntijapalveluita tarjoava yritys. Yritys oli täysin vieras; myös sähköpostiosoite oli kirjoitettu tavallisuudesta poikkeavasti. Sähköpostiohjelma jätti turvallisuussyistä kuvat lataamatta, eikä viestissä ollut juurikaan tekstiä, joten jäi epäselväksi mitä viestillä yritettiin sanoa.
Se selvisi kysymällä asiaa yrityksestä. Kyseessä oli mainoskampanja.
Hyi hyi, tällaisia ei pidä tehdä! Harhaanjohtavasti otsikoitujen viestien käyttö mainostarkoituksiin on täysin sopimatonta. Toivottavasti jokainen tällaisen mainoksen saanut (ja heitä on paljon, päätellen siitä että osoitelähteenä on Dun & Bradstreet Finland Oy) ilmoittaa paheksuntansa suoraan lähettäjälle. Emme todellakaan kaipaa suomalaista roskapostimarkkinointia kaiken ulkomaisen päälle.
Lähettäjänä oli helsinkiläinen, asiantuntijapalveluita tarjoava yritys. Yritys oli täysin vieras; myös sähköpostiosoite oli kirjoitettu tavallisuudesta poikkeavasti. Sähköpostiohjelma jätti turvallisuussyistä kuvat lataamatta, eikä viestissä ollut juurikaan tekstiä, joten jäi epäselväksi mitä viestillä yritettiin sanoa.
Se selvisi kysymällä asiaa yrityksestä. Kyseessä oli mainoskampanja.
Hyi hyi, tällaisia ei pidä tehdä! Harhaanjohtavasti otsikoitujen viestien käyttö mainostarkoituksiin on täysin sopimatonta. Toivottavasti jokainen tällaisen mainoksen saanut (ja heitä on paljon, päätellen siitä että osoitelähteenä on Dun & Bradstreet Finland Oy) ilmoittaa paheksuntansa suoraan lähettäjälle. Emme todellakaan kaipaa suomalaista roskapostimarkkinointia kaiken ulkomaisen päälle.
maanantai 10. maaliskuuta 2008
Suuri digiboksipuhallus: 67 miljoonaa euroa
Suomalaiset ostivat viime vuonna 1,34 miljoonaa digiboksia. Niistä neljännes (335 000 kpl) oli kiintolevyllä varustettuja tallentavia malleja. Niitä myymällä joku puhalsi itselleen miljoonia.
Tallentavien boksien hinnat pyörivät pitkään 500-600 euron tuntumassa. Taso oli käsittämättömän korkea, sillä digiboksi on yksinkertainen laite. Toisin kuin taulu-tv:t, siinä ei ole kalliita osia. Tekijänoikeussyistä (virallinen perustelu) hintaan lisättävä hyvitysmaksu oli 15-18 euroa. Itse kiintolevyn hinta korkeintaan 50 euroa. Miksi siis tallentavat boksit maksoivat yli tuplasti enemmän kuin perusboksit?
Kyse oli maahantuojien ja jälleenmyyjien katteista. Maahantuojille tallentavat boksit olivat erinomainen bisnes -- niin hyvä, että siitä haluttiin pitää kiinni kaikin keinoin. Kilpailuvirasto jopa määräsi yhden maahantuojan lopettamaan kilpailulain vastaisen menettelyn, jolla hinta pidettiin keinotekoisesti korkealla.
Mikrobitin hintaseuranta osoittaa, mitä hinnoille tapahtui pakollisen digisiirtymän jälkeen: lokakuussa hinnat kääntyivät jyrkkään laskuun ja nyt, puolta vuotta myöhemmin, samoja malleja saa jopa puoleen hintaan. Laitteiden tuotantokustannuksissa ei ole tapahtunut mitään erikoista, joten kyse on puhtaasta hinnoittelusta.
Oletetaan, että jokaisen viime vuonna myydyn tallentavan digiboksin hinnassa oli 200 euroa ilmaa normaalin katteen lisäksi. Joku siis nettosi yhteensä 67 miljoonaa euroa!
Digiboksipuhallus on taas yksi osoitus siitä, miksi teknologiasiirtymät kannattaa jättää markkinavoimien hoidettaviksi eikä antaa valtion päättää niistä. Nyt, kun markkinat saavat toimia vapaasti, hintakin on asettunut paremmin kohdalleen.
Tallentavien boksien hinnat pyörivät pitkään 500-600 euron tuntumassa. Taso oli käsittämättömän korkea, sillä digiboksi on yksinkertainen laite. Toisin kuin taulu-tv:t, siinä ei ole kalliita osia. Tekijänoikeussyistä (virallinen perustelu) hintaan lisättävä hyvitysmaksu oli 15-18 euroa. Itse kiintolevyn hinta korkeintaan 50 euroa. Miksi siis tallentavat boksit maksoivat yli tuplasti enemmän kuin perusboksit?
Kyse oli maahantuojien ja jälleenmyyjien katteista. Maahantuojille tallentavat boksit olivat erinomainen bisnes -- niin hyvä, että siitä haluttiin pitää kiinni kaikin keinoin. Kilpailuvirasto jopa määräsi yhden maahantuojan lopettamaan kilpailulain vastaisen menettelyn, jolla hinta pidettiin keinotekoisesti korkealla.
Mikrobitin hintaseuranta osoittaa, mitä hinnoille tapahtui pakollisen digisiirtymän jälkeen: lokakuussa hinnat kääntyivät jyrkkään laskuun ja nyt, puolta vuotta myöhemmin, samoja malleja saa jopa puoleen hintaan. Laitteiden tuotantokustannuksissa ei ole tapahtunut mitään erikoista, joten kyse on puhtaasta hinnoittelusta.
Oletetaan, että jokaisen viime vuonna myydyn tallentavan digiboksin hinnassa oli 200 euroa ilmaa normaalin katteen lisäksi. Joku siis nettosi yhteensä 67 miljoonaa euroa!
Digiboksipuhallus on taas yksi osoitus siitä, miksi teknologiasiirtymät kannattaa jättää markkinavoimien hoidettaviksi eikä antaa valtion päättää niistä. Nyt, kun markkinat saavat toimia vapaasti, hintakin on asettunut paremmin kohdalleen.
Vihdoinkin: nettisensuurilain ongelmat myönnetään
Vihdoinkin se on tapahtunut. Valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen totesi Mtv3:n uutisten haastattelussa sen, minkä nettikäyttäjät ovat tienneet jo pitkään: nettisensuurilaki on ongelmallinen ja se käsiteltiin aikoinaan eduskunnassa huolimattomasti.
Parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Siitä huolimatta ihmetyttää, miksei kukaan kansanedustajista puuttunut ongelmiin ajoissa, kun laki oli eduskunnassa hyväksyttävänä. Mahtoiko kukaan äänestysnappia painaneista edustajista edes lukea niitä asiantuntijalausuntoja, joita lakiehdotuksesta oli pyydetty? Miksi eri tahot laativat (ilman korvausta) lausuntoja, ellei niillä ole mitään vaikutusta lainvalmisteluun?
Plussat Kimmo Sasille, jolla oli kanttia myöntää tapahtunut virhe, sekä Maikkarille, joka on seurannut aktiivisesti asian vaiheita.
Parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Siitä huolimatta ihmetyttää, miksei kukaan kansanedustajista puuttunut ongelmiin ajoissa, kun laki oli eduskunnassa hyväksyttävänä. Mahtoiko kukaan äänestysnappia painaneista edustajista edes lukea niitä asiantuntijalausuntoja, joita lakiehdotuksesta oli pyydetty? Miksi eri tahot laativat (ilman korvausta) lausuntoja, ellei niillä ole mitään vaikutusta lainvalmisteluun?
Plussat Kimmo Sasille, jolla oli kanttia myöntää tapahtunut virhe, sekä Maikkarille, joka on seurannut aktiivisesti asian vaiheita.
perjantai 7. maaliskuuta 2008
HS-raati: Nettisensuuri kitkeköön lapsipornoa
"Viisaita vastauksia vaikeisiin kysymyksiin" lupaa Helsingin Sanomien juttu. HS-raadin vastaajista 56 prosenttia pitää internetsensuuria tarpeellisena lapsipornon kaltaisen rikollisuuden torjumiseksi. Sensuuria ei pidä tarpeellisena rikosten torjunnassa 27 prosenttia ja 17 prosenttia ei ota asiaan kantaa.
Viisaita vastauksia tuottava HS-raati on "kulttuuritoimituksen kokoama yli sadan taiteen, tieteen ja median vaikuttajan joukko". Yhtään tekniikan tuntijaa ei ole joukkoon mahtunut. Ilmeisesti heillä ei ole viisautta. Taiteilijoilla on.
Millainen mahtaisi olla tulos, jos Hesari kysyisi sadan insinöörin mielipidettä jostain kuvataiteen kysymyksestä? Kävisi varmaan juuri niin kuin nytkin on käynyt: raadin jäsenet ovat vastanneet pelkkään kysymykseen yrittämättäkään perehtyä itse ongelmaan. Jos kysymys on väärä, ei vastauksillakaan ole paljoa merkitystä.
Ongelma ei ole siinä, että netistä haluttaisiin poistaa rikollista sisältöä. Ongelma on siinä, että valittu keino on väärä ja tuottaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Todellista ongelmaa se ei ratkaise millään tavalla.
Ei tarvitse kuunnella sensuurin vastustajien mielipiteitä vakuuttuakseen asiasta. Riittää, että tutustuu eduskunnan lainvalmistelun yhteydessä pyytämiin lausuntoihin. Poliisin luulisi tietävän parhaiten, onko laista todellista hyötyä. KRP:n mielipide on kaikkien halukkaiden luettavissa liikenne- ja viestintäministeriön sivulla.
Siteeraan sitä taas kerran: "...ei valitettavasti tuo poliisille mitään uutta merkittävää työkalua rikostorjuntaan", "...todellisuus on se, että lapsipornografiaa sisältäville sivuille pääsee estosta huolimatta, kuten esityksessäkin on todettu", "...estomenettelyllä sellaisenaan ei ole vaikutusta lapsipornon rikolliseen levittämiseen internetissä".
Jos nämä poliisin mielipiteet olisi esitetty ko. taiteen, tieteen ja median vaikuttajan joukolle kysymyksen yhteydessä, vastaukset olisivat saattaneet olla hieman erilaisia.
Kaikeksi onneksi Helsingin Sanomien toimitus on perehtynyt asiaan pintaa syvemmältä. Pääkirjoitus otsikolla "Laki lapsipornon estämisestä toimii tarkoitustaan vastaan" on osuva ja itse teksti nostaa hyvin esiin lain ongelmallisuuden.
"Lakia ja sen soveltamista tulee vähintäänkin korjata. Lapsipornoa vastaan on toimittava mutta ei tavalla, joka verkkomaailmassa kääntyy tarkoitustaan vastaan... Paras ase lapsipornoa vastaan on poliisin kansainvälinen yhteistyö. Sen avulla lapsipornoa sisältäviä sivuja – niin avoimia kuin suljetuissa verkoissa olevia – pitää pystyä sulkemaan ja saamaan lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyvät ihmiset vastuuseen teoistaan."
Näihin mielipiteisiin on helppo yhtyä.
Lisäys 7.3.2008 klo 19: HS-raatilaisten vastaukset ovat luettavissa netissä, vaikka eivät paperilehteen mahtuneetkaan. Osa vastauksista (mm. Sofi Oksanen, Matti Kalliokoski, Eero-Tapio Vuori) on hyvin perusteltuja ja mielenkiintoisia. Myös nettisensuuria kannattaneen enemmistön mielipiteet (ja varsinkin perustelut, sikäli kun niitä on esitetty) kannattaa lukea. Niistä saa hyvän käsityksen siitä, mistä tässä asiassa ei ole kyse.
Viisaita vastauksia tuottava HS-raati on "kulttuuritoimituksen kokoama yli sadan taiteen, tieteen ja median vaikuttajan joukko". Yhtään tekniikan tuntijaa ei ole joukkoon mahtunut. Ilmeisesti heillä ei ole viisautta. Taiteilijoilla on.
Millainen mahtaisi olla tulos, jos Hesari kysyisi sadan insinöörin mielipidettä jostain kuvataiteen kysymyksestä? Kävisi varmaan juuri niin kuin nytkin on käynyt: raadin jäsenet ovat vastanneet pelkkään kysymykseen yrittämättäkään perehtyä itse ongelmaan. Jos kysymys on väärä, ei vastauksillakaan ole paljoa merkitystä.
Ongelma ei ole siinä, että netistä haluttaisiin poistaa rikollista sisältöä. Ongelma on siinä, että valittu keino on väärä ja tuottaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Todellista ongelmaa se ei ratkaise millään tavalla.
Ei tarvitse kuunnella sensuurin vastustajien mielipiteitä vakuuttuakseen asiasta. Riittää, että tutustuu eduskunnan lainvalmistelun yhteydessä pyytämiin lausuntoihin. Poliisin luulisi tietävän parhaiten, onko laista todellista hyötyä. KRP:n mielipide on kaikkien halukkaiden luettavissa liikenne- ja viestintäministeriön sivulla.
Siteeraan sitä taas kerran: "...ei valitettavasti tuo poliisille mitään uutta merkittävää työkalua rikostorjuntaan", "...todellisuus on se, että lapsipornografiaa sisältäville sivuille pääsee estosta huolimatta, kuten esityksessäkin on todettu", "...estomenettelyllä sellaisenaan ei ole vaikutusta lapsipornon rikolliseen levittämiseen internetissä".
Jos nämä poliisin mielipiteet olisi esitetty ko. taiteen, tieteen ja median vaikuttajan joukolle kysymyksen yhteydessä, vastaukset olisivat saattaneet olla hieman erilaisia.
Kaikeksi onneksi Helsingin Sanomien toimitus on perehtynyt asiaan pintaa syvemmältä. Pääkirjoitus otsikolla "Laki lapsipornon estämisestä toimii tarkoitustaan vastaan" on osuva ja itse teksti nostaa hyvin esiin lain ongelmallisuuden.
"Lakia ja sen soveltamista tulee vähintäänkin korjata. Lapsipornoa vastaan on toimittava mutta ei tavalla, joka verkkomaailmassa kääntyy tarkoitustaan vastaan... Paras ase lapsipornoa vastaan on poliisin kansainvälinen yhteistyö. Sen avulla lapsipornoa sisältäviä sivuja – niin avoimia kuin suljetuissa verkoissa olevia – pitää pystyä sulkemaan ja saamaan lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyvät ihmiset vastuuseen teoistaan."
Näihin mielipiteisiin on helppo yhtyä.
Lisäys 7.3.2008 klo 19: HS-raatilaisten vastaukset ovat luettavissa netissä, vaikka eivät paperilehteen mahtuneetkaan. Osa vastauksista (mm. Sofi Oksanen, Matti Kalliokoski, Eero-Tapio Vuori) on hyvin perusteltuja ja mielenkiintoisia. Myös nettisensuuria kannattaneen enemmistön mielipiteet (ja varsinkin perustelut, sikäli kun niitä on esitetty) kannattaa lukea. Niistä saa hyvän käsityksen siitä, mistä tässä asiassa ei ole kyse.
torstai 6. maaliskuuta 2008
A-Talk ja Mannerheim julkisen palvelun ytimessä
Katsellessani tämän illan A-Talkia muistin taas, miksi maksan tyytyväisenä tv-maksuni. Lähes kolme varttia ohjelmaa, jossa neljä henkilöä keskustelee ajankohtaisesta asiasta toimittajan johdolla - voisiko tällaista ylellisyyttä (sic!) ikinä nähdä kaupallisella tv-kanavalla? Ei varmasti.
Kaupalliset kanavat voivat tuottaa asiaohjelmia (kuten Maikkarin 45 minuuttia) tai esittää ulkomailta ostettuja dokumentteja, mutta pitkiin keskusteluohjelmiin prime time -aikaan ne eivät pysty. Eikä tarvitsekaan. Se on Ylen ominta aluetta. Se on julkista palvelua parhaimmillaan.
Sinänsä Mannerheimin seksuaalinen suuntautuneisuus tai hänen asemansa kansallisena sankarihahmona eivät minua kiinnostaneet, mutta värikkään keskustelun seuraaminen oli kiehtovaa. Osallistujat eivät puhuneet vain työnsä tai asemansa vuoksi, vaan asiat olivat heille aidosti tärkeitä. Lopussa keskustelijoiden kannat lähenivät toisiaan jo niin paljon, että helpotus välittyi ruudun tällekin puolelle.
Yhdellä tavalla asia tuli lähelle: asuin itse Tampereen Pispalassa lapsuuteni ja nuoruuteni aina 23-vuotiaaksi asti. Pispalan punaisuus ja Tampereen rooli kansalaissodassa olivat siten hyvinkin tuttuja.
Ohjelman alkupuolella keskustelu pyöri taiteellisen vapauden ympärillä. Bjarne Kallis toisti moneen kertaan syytöksen siitä, että Mannerheim-animaation tekijä Katariina Lillqvist oli tarkoituksella loukannut suuren kansanryhmän tunteita. Niin ei sovi tehdä.
Kalliksen vaatimus kuulosti kovin tutulta: aivan samalla tavalla Muhammed-pilakuvat loukkasivat muslimien tunteita. Silti Suomessakin vaadittiin niiden julkaisemista - vaikka sitten pelkästään sen vuoksi, että meillä länsimaissa taiteilijoilla on sananvapaus, jota kukaan ei saa rajoittaa. Jos joku loukkaantuu pelkistä kuvista, syyttäköön vain itseään.
Sananvapaus on monitahoinen juttu, se nähtiin jo nettisensuurin yhteydessä. Sen sijaan on selvä, että toisten tunteiden tarkoituksellinen loukkaaminen ei ole koskaan viisasta.
Kaupalliset kanavat voivat tuottaa asiaohjelmia (kuten Maikkarin 45 minuuttia) tai esittää ulkomailta ostettuja dokumentteja, mutta pitkiin keskusteluohjelmiin prime time -aikaan ne eivät pysty. Eikä tarvitsekaan. Se on Ylen ominta aluetta. Se on julkista palvelua parhaimmillaan.
Sinänsä Mannerheimin seksuaalinen suuntautuneisuus tai hänen asemansa kansallisena sankarihahmona eivät minua kiinnostaneet, mutta värikkään keskustelun seuraaminen oli kiehtovaa. Osallistujat eivät puhuneet vain työnsä tai asemansa vuoksi, vaan asiat olivat heille aidosti tärkeitä. Lopussa keskustelijoiden kannat lähenivät toisiaan jo niin paljon, että helpotus välittyi ruudun tällekin puolelle.
Yhdellä tavalla asia tuli lähelle: asuin itse Tampereen Pispalassa lapsuuteni ja nuoruuteni aina 23-vuotiaaksi asti. Pispalan punaisuus ja Tampereen rooli kansalaissodassa olivat siten hyvinkin tuttuja.
Ohjelman alkupuolella keskustelu pyöri taiteellisen vapauden ympärillä. Bjarne Kallis toisti moneen kertaan syytöksen siitä, että Mannerheim-animaation tekijä Katariina Lillqvist oli tarkoituksella loukannut suuren kansanryhmän tunteita. Niin ei sovi tehdä.
Kalliksen vaatimus kuulosti kovin tutulta: aivan samalla tavalla Muhammed-pilakuvat loukkasivat muslimien tunteita. Silti Suomessakin vaadittiin niiden julkaisemista - vaikka sitten pelkästään sen vuoksi, että meillä länsimaissa taiteilijoilla on sananvapaus, jota kukaan ei saa rajoittaa. Jos joku loukkaantuu pelkistä kuvista, syyttäköön vain itseään.
Sananvapaus on monitahoinen juttu, se nähtiin jo nettisensuurin yhteydessä. Sen sijaan on selvä, että toisten tunteiden tarkoituksellinen loukkaaminen ei ole koskaan viisasta.
keskiviikko 5. maaliskuuta 2008
"Arvostelijani eivät tiedä, mistä puhuvat" (AL 24.2.2008)
"Minua on syytetty siitä, että en tiedä mistä puhun. Minua syyttävät eivät taida tietää, mistä he itse puhuvat."
Oheinen lainaus on ministeri Lindéniä koskevasta uutisesta Aamulehden nettisivulta 24.2.2008. Rohkenen uskoa, että nettiaktivistit tietävät oman asiansa oikein hyvin -- onhan kyse heidän arvoistaan ja periaatteistaan. Heille tämä on syystäkin elämää suurempi kysymys.
Ministerillä olisi ollut eilen oiva tilaisuus kuulla suoraan mielenosoittajilta itseltään, mistä kenkä puristaa. Vaikeneminen ja vastapuolen syyttely ei varmasti edistä asiaa.
Lindénin poissaollessa perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja -- sattumoisin myös entinen liikenneministeri -- Kimmo Sasi tuli kuuntelemaan mielenosoittajia. Sasi oli valmis joustamaan ja myönsi, ettei lakia säädettäessä sananvapauskysymyksiä ajateltu riittävästi. Hyvä Sasi! Juuri tällaista dialogia olisi eilen kaivattu.
Sasi oli erittäin oikeassa. Laki nähtiin sitä säädettäessä pelkkänä teknisenä kysymyksenä, johon kukaan poliitikoista ei halunnut käyttää aikaansa. Valiokunnan puheenjohtaja Markku Laukkanen sanoikin esittelypuheenvuorossaan 14.11.2006:
"Totean vielä, että tämän kuulemisessa kuultiin nimenomaan tahoja, jotka ovat tämän teknisen toteutuksen kannalta olennaisia, ja että mietintö oli yksimielinen."
Seuraava puhuja Raimo Vistbacka piti yksimielisyyttä jopa harvinaisena:
"Niin kuin valiokunnan puheenjohtaja tuossa esittelyssä totesi, tämä mietintö oli yksimielinen. Aika pitkän kokemuksen perusteella voisin todeta, että harvinainen hallituksen esitys sikäli, että asiantuntijoitten taholta ei suurempaa kritiikkiä sitä kohtaan ollut."
Ja vielä Saara Karhu (kursivointi lisätty):
"Täytyy sanoa, ja kyllä asiantuntijakuulemisessa sen huomasi jälleen kerran, että vaikka kaikki ovat harvinaisen yksimielisiä ongelmasta ja itse tähän ongelmaan ei sen kummemmin valiokunnan kannanotoissa pureuduttukaan, aivan kuten valiokunnan puheenjohtaja tuossa esittelypuheenvuorossaan sanoi, vaan pysyttiin tiukasti tässä valiokunnan omassa teknisluontoisessa substanssissa"
Lindénin ohella monelle muullekin tuntuu olevan vaikea ymmärtää, miksi lapsipornon estämisestä (tai no, ainakin sen hyvää tarkoittavasta yrittämisestä) on tehty näin iso ongelma. Suosittelenkin tutustumaan Tietokone-lehden puolueille tekemään kyselyyn, joka avaa näkymiä nettisensuurin tulevaisuuteen. Ehkä sitten arvostelijatkin ymmärtävät, mistä nettikäyttäjät puhuvat.
Oheinen lainaus on ministeri Lindéniä koskevasta uutisesta Aamulehden nettisivulta 24.2.2008. Rohkenen uskoa, että nettiaktivistit tietävät oman asiansa oikein hyvin -- onhan kyse heidän arvoistaan ja periaatteistaan. Heille tämä on syystäkin elämää suurempi kysymys.
Ministerillä olisi ollut eilen oiva tilaisuus kuulla suoraan mielenosoittajilta itseltään, mistä kenkä puristaa. Vaikeneminen ja vastapuolen syyttely ei varmasti edistä asiaa.
Lindénin poissaollessa perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja -- sattumoisin myös entinen liikenneministeri -- Kimmo Sasi tuli kuuntelemaan mielenosoittajia. Sasi oli valmis joustamaan ja myönsi, ettei lakia säädettäessä sananvapauskysymyksiä ajateltu riittävästi. Hyvä Sasi! Juuri tällaista dialogia olisi eilen kaivattu.
Sasi oli erittäin oikeassa. Laki nähtiin sitä säädettäessä pelkkänä teknisenä kysymyksenä, johon kukaan poliitikoista ei halunnut käyttää aikaansa. Valiokunnan puheenjohtaja Markku Laukkanen sanoikin esittelypuheenvuorossaan 14.11.2006:
"Totean vielä, että tämän kuulemisessa kuultiin nimenomaan tahoja, jotka ovat tämän teknisen toteutuksen kannalta olennaisia, ja että mietintö oli yksimielinen."
Seuraava puhuja Raimo Vistbacka piti yksimielisyyttä jopa harvinaisena:
"Niin kuin valiokunnan puheenjohtaja tuossa esittelyssä totesi, tämä mietintö oli yksimielinen. Aika pitkän kokemuksen perusteella voisin todeta, että harvinainen hallituksen esitys sikäli, että asiantuntijoitten taholta ei suurempaa kritiikkiä sitä kohtaan ollut."
Ja vielä Saara Karhu (kursivointi lisätty):
"Täytyy sanoa, ja kyllä asiantuntijakuulemisessa sen huomasi jälleen kerran, että vaikka kaikki ovat harvinaisen yksimielisiä ongelmasta ja itse tähän ongelmaan ei sen kummemmin valiokunnan kannanotoissa pureuduttukaan, aivan kuten valiokunnan puheenjohtaja tuossa esittelypuheenvuorossaan sanoi, vaan pysyttiin tiukasti tässä valiokunnan omassa teknisluontoisessa substanssissa"
Lindénin ohella monelle muullekin tuntuu olevan vaikea ymmärtää, miksi lapsipornon estämisestä (tai no, ainakin sen hyvää tarkoittavasta yrittämisestä) on tehty näin iso ongelma. Suosittelenkin tutustumaan Tietokone-lehden puolueille tekemään kyselyyn, joka avaa näkymiä nettisensuurin tulevaisuuteen. Ehkä sitten arvostelijatkin ymmärtävät, mistä nettikäyttäjät puhuvat.
tiistai 4. maaliskuuta 2008
Nettisensuurin vastainen mielenosoitus tänään eduskunnan edessä
Noin 500 nettisensuurin vastustajia kokoontui puolen päivän jälkeen Kiasman eteen, josta kulkue marssi eduskuntatalolle. Lähinnä nuorista koostunut joukko oli tehnyt kotiläksyt hyvin, sillä paikalle oli saatu lähes kaikkien medioiden edustajat. Sähköpostien lähettäminen kansanedustajille tai ahkerakaan bloggaus ei riitä. Näyttävät joukkotapahtumat ovat kieli, jota niin media kuin kansanedustajatkin ymmärtävät parhaiten.
Tuulessa ja neljän asteen pakkasessa värjötellyt joukko sai esittää asiansa muutamalle kansanedustajalle, jotka ilmestyivät eduskuntatalon portaille.
Kansanedustajien puheenvuoroista sai käsityksen, ettei Jyrki Kasvia lukuunottamatta kukaan heistä täysin ymmärtänyt, mistä kritiikissä oli kyse, ja mitä vastaan nuoret lopulta marssivat. Edustajat ottivat lähinnä kantaa sanoihin "sensuuri" ja "lapsiporno", eivät lain ongelmakohtiin tai sen suureen periaatteelliseen merkitykseen. Internetin erikoisluonne oli heille selvästi ajatuksena vieras. Voi vain kuvitella, miten vieras se olikaan niille noin 195 edustajalle, jotka eivät vaivautuneet ulos asti kuuntelemaan nuorten viestiä.
Pertti "Veltto" Virtasen puheenvuoro oli asiaton ja liki alatyylinen. Tällaisten kansanedustajien ei tulisi päättää edes seuraavan viikon ruokalistasta, saati sitten meitä sitovista laeista.
Mutta missä oli ministeri Lindén? Nettiasioista vastaavana ministerinä hänen olisi ehdottomasti pitänyt olla paikalla vastaamassa nuorten esittämään kritiikkiin. Nyt häntä edusti vain valokuva erään mielenosoittajan kyltissä.
Useampi kuin yksi edustaja vetosi siihen, että laki oli aikoinaan hyväksytty eduskunnassa yksimielisesti. Näin tosiaan oli - yleiskeskustelussa 14.11.2006 edustaja Wallin suorastaan ylisti tätä yksituumaisuutta (kursivointi lisätty):
Harry Wallin /sd: Arvoisa puhemies! On todella hienoa, että tähän kuvottavaan, erittäin tuomittavaan rikollisuuteen on puututtu tässäkin lainsäädännössä voimakkaasti.... Eli kyllä tässä on hienoa, että me koko eduskunta olemme yksimielisinä tämän hallituksen esityksen takana.
Jonkun edustajan puheessa vilahti maininta siitä, ettei lakia varten pyydetty lausuntoa perustuslakivaliokunnasta. Näin tosiaan oli: vaikka Turun yliopisto oli pitänyt lausunnossaan lakiehdotusta selvästi perustuslain vastaisena, lakia käsiteltiin vain liikenne- ja viestintävaliokunnassa ja se hyväksyttiin suuressa salissa melkeinpä läpihuutojuttuna. Kukaan kansanedustajista (Jyrki Kasvia lukuunottamatta, kts. lähetekeskustelu 6.9.2006) ei tuolloin halunnut kritisoida hallituksen esitystä, jottei vain olisi leimaantunut lapsipornon kannattajaksi.
Olisiko eduskunnan nyt syytä korjata huolimattomuutensa ja ottaa laki uuteen käsittelyyn?
Tuulessa ja neljän asteen pakkasessa värjötellyt joukko sai esittää asiansa muutamalle kansanedustajalle, jotka ilmestyivät eduskuntatalon portaille.
Kansanedustajien puheenvuoroista sai käsityksen, ettei Jyrki Kasvia lukuunottamatta kukaan heistä täysin ymmärtänyt, mistä kritiikissä oli kyse, ja mitä vastaan nuoret lopulta marssivat. Edustajat ottivat lähinnä kantaa sanoihin "sensuuri" ja "lapsiporno", eivät lain ongelmakohtiin tai sen suureen periaatteelliseen merkitykseen. Internetin erikoisluonne oli heille selvästi ajatuksena vieras. Voi vain kuvitella, miten vieras se olikaan niille noin 195 edustajalle, jotka eivät vaivautuneet ulos asti kuuntelemaan nuorten viestiä.
Pertti "Veltto" Virtasen puheenvuoro oli asiaton ja liki alatyylinen. Tällaisten kansanedustajien ei tulisi päättää edes seuraavan viikon ruokalistasta, saati sitten meitä sitovista laeista.
Mutta missä oli ministeri Lindén? Nettiasioista vastaavana ministerinä hänen olisi ehdottomasti pitänyt olla paikalla vastaamassa nuorten esittämään kritiikkiin. Nyt häntä edusti vain valokuva erään mielenosoittajan kyltissä.
Useampi kuin yksi edustaja vetosi siihen, että laki oli aikoinaan hyväksytty eduskunnassa yksimielisesti. Näin tosiaan oli - yleiskeskustelussa 14.11.2006 edustaja Wallin suorastaan ylisti tätä yksituumaisuutta (kursivointi lisätty):
Harry Wallin /sd: Arvoisa puhemies! On todella hienoa, että tähän kuvottavaan, erittäin tuomittavaan rikollisuuteen on puututtu tässäkin lainsäädännössä voimakkaasti.... Eli kyllä tässä on hienoa, että me koko eduskunta olemme yksimielisinä tämän hallituksen esityksen takana.
Jonkun edustajan puheessa vilahti maininta siitä, ettei lakia varten pyydetty lausuntoa perustuslakivaliokunnasta. Näin tosiaan oli: vaikka Turun yliopisto oli pitänyt lausunnossaan lakiehdotusta selvästi perustuslain vastaisena, lakia käsiteltiin vain liikenne- ja viestintävaliokunnassa ja se hyväksyttiin suuressa salissa melkeinpä läpihuutojuttuna. Kukaan kansanedustajista (Jyrki Kasvia lukuunottamatta, kts. lähetekeskustelu 6.9.2006) ei tuolloin halunnut kritisoida hallituksen esitystä, jottei vain olisi leimaantunut lapsipornon kannattajaksi.
Olisiko eduskunnan nyt syytä korjata huolimattomuutensa ja ottaa laki uuteen käsittelyyn?
Lisäys klo 21.15: Hmmm... outoa: Sekä MTV3:n Seitsemän uutiset että Nelosen klo 20 uutiset esittivät mielenosoituksesta pitkän jutun, mutta Ylen pääuutislähetys klo 20.30 ei maininnut asiasta sanaakaan. Pitäisikö tästä tehdä jotain johtopäätöksiä? Netistä löytyy sentään jotain.
Lisäys 5.3.2008: Virtasen puheenvuoro katsottavissa Tietokone-lehden sivulta.
maanantai 3. maaliskuuta 2008
Kertaus: mistä lapsipornon estolaissa olikaan kyse?
Huomenna järjestetään eduskuntatalon edessä mielenosoitus nettisensuuria vastaan. Nettikäyttäjät protestoivat poliisin toimintaa, viestintäministerin lausuntoja sekä itse lain periaatetta vastaan. Edellisen kerran vastaava mielenosoitus nähtiin 2,5 vuotta sitten tekijänoikeuslain valmistelun yhteydessä.
Nettisensuurissa on kyse tärkeästä periaatteesta. Olemme tietoyhteiskunnan ytimessä. Siksi on valitettavaa, että asia on päätynyt juupas-eipäs-väittelyksi lapsipornon varjolla, vaikka oikeasti kyse on paljon laajemmasta kokonaisuudesta. Myös eduskunta voi katsoa peiliin ja ihmetellä, miten vähällä keskustelulla se aikanaan hyväksyi näin tärkeän (ja monin tavoin kyseenalaisen) lain.
Ville Juutilainen kysyi lauantaina 1.3.2008 Helsingin Sanomissa "Kuka suodattaisi ylikuumenneet tunteet?". Hän muistutti, että laista olisi pitänyt keskustella yli vuosi sitten. Niin olisikin - mutta jo paljon aiemmin. Asia vain ei näyttänyt kiinnostavan ketään. Ylen A-studio tosin esitti aiheesta jutun 2.9.2005, mutta en saanut innostettua heitä enää myöhemmin uuteen juttuun.
Olen seurannut hanketta alusta alkaen ja antanut siitä LVM:n pyynnöstä lausunnon lainvalmistelun yhteydessä. Olen kritisoinut lakia mm. marraskuussa 2006 kirjoittamassani yhteenvedossa sekä helmikuussa 2006 Tietokone-lehden kolumnissa. Lain ongelmallisuus on ollut hyvin tiedossa alusta lähtien, joten nykytilanteen ei pitäisi olla yllätys.
Laki (alkuperäinen hallituksen esitys HE 99/2006) astui voimaan jo 1.1.2007, mutta julkinen asiasta tuli vasta tämän vuoden alussa, kun operaattorit saivat valmiiksi suodatuksen tekniset järjestelyt ja poliisi alkoi toimittaa heille salaisia estolistoja.
Kerrataan siis lyhyesti, miksi laki herättää niin paljon ristiriitoja. Lainaukset on poimittu LVM:n 9.6.2006 julkaisemasta lausuntokoosteesta.
1. Salaiset estolistat eivät kuulu länsimaihin
Ajatus siitä, että poliisilla on salainen estolista sivuista, joita suomalaiset eivät saa nähdä, on länsimaiselle oikeuskäsitykselle vieras.
Turun yliopiston lausunto piti lakia perustuslain vastaisena:
"Lausuntopyynnön pohjana oleva ehdotus on ilmeisellä tavalla perustuslainvastainen. Ehdotuksen mukaisella lailla säädettäisiin salainen ennakkosensuurijärjestelmä, joka perustuisi ehdotuksen mukaan internet-operaattorien vapaaehtoiseen toimintaan, mutta jonka tarkoituksena olisi viranomaistoimin estää poliisiviranomaisen lainvastaiseksi epäilemän viestin vastaanottaminen."
...
"Kun lisäksi otetaan huomioon esitykseen sisältyvä ajatus siitä, että mikäli operaattorit eivät vapaaehtoisesti toteuta ennakkosensuuria poliisin rekisterin perusteella, harkitsee ministeriö 'velvoittavia lainsäädäntötoimia', on kyseessä oleva sääntely kokonaisuudessaan arvioituna PL 12 §:n sanamuodon vastainen. Kyseessä ei ole säännöksessä tarkoitettu sananvapauden käytön sääntely, vaan PL 12 §:n ehdottomasti kieltämä ennakkosensuuri."
2. Estolista on tehoton
Nimellisesti estolistan tarkoituksena on estää lapsipornon katselua. Tässä on monia ongelmia. Ensinnäkään lapsipornon katselua ei ole Suomen rikoslaissa kriminalisoitu. Vain levitys ja hallussapito on kielletty. Miten voidaan säätää erillislaki estämään sellaista, mikä ei ole laitonta? Vähintäänkin rikoslakia olisi pitänyt ensin muuttaa niin, että myös katselu olisi kielletty.
Jo lainvalmistelun aikana tiedettiin, ettei laki estä oikeita pedofiilejä. Heillä on omat, suojatut kanavat aineistojen jakamiseen. Silti nähtiin, että lailla on merkitystä, koska se estää ihmisiä joutumasta vahingossa (sic!) sivuille, joille he muutoinkaan eivät haluaisi mennä.
KRP toteaa lausunnossaan lain tehosta seuraavaa (kursivointi lisätty):
"Keskusrikospoliisin näkemyksen mukaan laki ei valitettavasti tuo poliisille mitään uutta merkittävää työkalua rikostorjuntaan. Tekninen todellisuus on se, että lapsipornografiaa sisältäville sivuille pääsee estosta huolimatta, kuten esityksessäkin on todettu. Menettelyllä estetään teleyritysten asiakkaita näkemästä vahingossa lapsipornoa verkkoasioinnin yhteydessä. Estomenettelyllä sellaisenaan ei ole vaikutusta lapsipornon rikolliseen levittämiseen internetissä, koska levittäminen ei tapahdu avoimesti, vaan sellaisilla suljetuilla liikennekäytännöillä, joiden estäminen ei ole teknisesti mahdollista kaiken yksityisen viestinnän luottamuksellisuutta loukkaamatta ja kieltämättä viestinnän suojaamista salakirjoituksella."
3. Lain nimi on harhaanjohtava
Jo lain nimi "Laki lapsipornografian levittämisen estotoimista" on harhaanjohtava. Laki ei millään tavalla estä aineiston levittämistä (koska se tapahtuu ulkomailla). Laki pyrkii estämään vain sivujen näkymistä Suomessa. Koska levitystä ei estetä, lain vaikutus on lähinnä kosmeettinen. Se ei poista aineistoa netistä eikä suojele lapsia.
Miten kansanedustajat hyväksyivät lain, jonka nimi on ristiriidassa sen sisällön kanssa? Ainakaan lain pituutta tai vaikeaselkoisuutta ei voi syyttää: pykäliä on vain seitsemän kappaletta. Voisivatko edustajat hyväksyä lain, jonka nimi olisi "Laki tuloverojen alentamisesta" vaikka laissa säädettäisiin arvonlisäverosta?
4. Vapaaehtoinen pakko
Lain valmistelu syksyllä 2005 alkoi ajatuksesta, että operaattorit voisivat halutessaan suodattaa sivuja poliisin antaman listan perusteella. Lausunnot, joita lainvalmistelun pohjaksi pyydettiin, liittyivät vapaaehtoiseen toimintaan. Siitä huolimatta eduskuntakäsittelyn aikana syntyi ajatus, että elleivät operaattorit ota listaa käyttöön vapaaehtoisesti, se määrätään pakolliseksi.
Vapaaehtoisuus käy hyvin ilmi Suojelupoliisin lausunnosta:
Varsinainen pääsynesto ko. aineistoa sisältäville sivuilla tapahtuu teleyritysten vapaaehtoisin toimin.
Teleoperaattorit ovat olleet vaitonaisia asian tiimoilta. Ne joutuvat hankalaan välikäteen puuttuessaan asiakkaiden nettiviestinnän sisältöön, joka muutoin on ehdottomasti kielletty. Silti asia ei ole ollut helppo heillekään.
5. Sensuurin haitat hyötyjä suuremmat
On suuri vaara, että kun nettisuodatusta varten on nyt saatu luotua tekniikka ja valmiit prosessit, estolistalle tullaan lisäämään muitakin haitallisiksi arvioituja sisältöjä. Tämä pelko osoittautui todeksi vuoden 2008 alussa, kun Stakesin raportissa esitettiin ajatus netin uhkapelisivujen sulkemisesta samalla periaatteella. Muita suodatettavia kohteita voisivat olla esimerkiksi rasismiin, pommiohjeisiin, herjauksiin tai tekijänoikeusloukkauksiin liittyvät sivut.
Monet valtiot ovat viime aikoina esittäneet netin sensurointia mitä erilaisimmista syistä. Netissä riittää ei-toivottua aineistoa. Kaiken sensurointi ja estäminen on kuitenkin loputon suo, jota varten Suomeen pitäisi perustaa Kiinan mallin mukainen nettisensuurin yksikkö. Sitäkö me haluamme? Poistaisiko se todelliset ongelmat?
Jo ensimmäiset kokemukset lapsipornon nimissä tapahtuvasta suodattamisesta ovat osoittaneet, miten vaikeaa ja tulkinnanvaraista estolistojen laatiminen on, ja miten vähäinen hyöty niistä lopulta saadaan. Tätä asioista vastaava ministeri Suvi Lindén ei halua myöntää.
Ja juuri siksi nettikäyttäjät osoittavat huomenna mieltään.
Nettisensuurissa on kyse tärkeästä periaatteesta. Olemme tietoyhteiskunnan ytimessä. Siksi on valitettavaa, että asia on päätynyt juupas-eipäs-väittelyksi lapsipornon varjolla, vaikka oikeasti kyse on paljon laajemmasta kokonaisuudesta. Myös eduskunta voi katsoa peiliin ja ihmetellä, miten vähällä keskustelulla se aikanaan hyväksyi näin tärkeän (ja monin tavoin kyseenalaisen) lain.
Ville Juutilainen kysyi lauantaina 1.3.2008 Helsingin Sanomissa "Kuka suodattaisi ylikuumenneet tunteet?". Hän muistutti, että laista olisi pitänyt keskustella yli vuosi sitten. Niin olisikin - mutta jo paljon aiemmin. Asia vain ei näyttänyt kiinnostavan ketään. Ylen A-studio tosin esitti aiheesta jutun 2.9.2005, mutta en saanut innostettua heitä enää myöhemmin uuteen juttuun.
Olen seurannut hanketta alusta alkaen ja antanut siitä LVM:n pyynnöstä lausunnon lainvalmistelun yhteydessä. Olen kritisoinut lakia mm. marraskuussa 2006 kirjoittamassani yhteenvedossa sekä helmikuussa 2006 Tietokone-lehden kolumnissa. Lain ongelmallisuus on ollut hyvin tiedossa alusta lähtien, joten nykytilanteen ei pitäisi olla yllätys.
Laki (alkuperäinen hallituksen esitys HE 99/2006) astui voimaan jo 1.1.2007, mutta julkinen asiasta tuli vasta tämän vuoden alussa, kun operaattorit saivat valmiiksi suodatuksen tekniset järjestelyt ja poliisi alkoi toimittaa heille salaisia estolistoja.
Kerrataan siis lyhyesti, miksi laki herättää niin paljon ristiriitoja. Lainaukset on poimittu LVM:n 9.6.2006 julkaisemasta lausuntokoosteesta.
1. Salaiset estolistat eivät kuulu länsimaihin
Ajatus siitä, että poliisilla on salainen estolista sivuista, joita suomalaiset eivät saa nähdä, on länsimaiselle oikeuskäsitykselle vieras.
Turun yliopiston lausunto piti lakia perustuslain vastaisena:
"Lausuntopyynnön pohjana oleva ehdotus on ilmeisellä tavalla perustuslainvastainen. Ehdotuksen mukaisella lailla säädettäisiin salainen ennakkosensuurijärjestelmä, joka perustuisi ehdotuksen mukaan internet-operaattorien vapaaehtoiseen toimintaan, mutta jonka tarkoituksena olisi viranomaistoimin estää poliisiviranomaisen lainvastaiseksi epäilemän viestin vastaanottaminen."
...
"Kun lisäksi otetaan huomioon esitykseen sisältyvä ajatus siitä, että mikäli operaattorit eivät vapaaehtoisesti toteuta ennakkosensuuria poliisin rekisterin perusteella, harkitsee ministeriö 'velvoittavia lainsäädäntötoimia', on kyseessä oleva sääntely kokonaisuudessaan arvioituna PL 12 §:n sanamuodon vastainen. Kyseessä ei ole säännöksessä tarkoitettu sananvapauden käytön sääntely, vaan PL 12 §:n ehdottomasti kieltämä ennakkosensuuri."
2. Estolista on tehoton
Nimellisesti estolistan tarkoituksena on estää lapsipornon katselua. Tässä on monia ongelmia. Ensinnäkään lapsipornon katselua ei ole Suomen rikoslaissa kriminalisoitu. Vain levitys ja hallussapito on kielletty. Miten voidaan säätää erillislaki estämään sellaista, mikä ei ole laitonta? Vähintäänkin rikoslakia olisi pitänyt ensin muuttaa niin, että myös katselu olisi kielletty.
Jo lainvalmistelun aikana tiedettiin, ettei laki estä oikeita pedofiilejä. Heillä on omat, suojatut kanavat aineistojen jakamiseen. Silti nähtiin, että lailla on merkitystä, koska se estää ihmisiä joutumasta vahingossa (sic!) sivuille, joille he muutoinkaan eivät haluaisi mennä.
KRP toteaa lausunnossaan lain tehosta seuraavaa (kursivointi lisätty):
"Keskusrikospoliisin näkemyksen mukaan laki ei valitettavasti tuo poliisille mitään uutta merkittävää työkalua rikostorjuntaan. Tekninen todellisuus on se, että lapsipornografiaa sisältäville sivuille pääsee estosta huolimatta, kuten esityksessäkin on todettu. Menettelyllä estetään teleyritysten asiakkaita näkemästä vahingossa lapsipornoa verkkoasioinnin yhteydessä. Estomenettelyllä sellaisenaan ei ole vaikutusta lapsipornon rikolliseen levittämiseen internetissä, koska levittäminen ei tapahdu avoimesti, vaan sellaisilla suljetuilla liikennekäytännöillä, joiden estäminen ei ole teknisesti mahdollista kaiken yksityisen viestinnän luottamuksellisuutta loukkaamatta ja kieltämättä viestinnän suojaamista salakirjoituksella."
3. Lain nimi on harhaanjohtava
Jo lain nimi "Laki lapsipornografian levittämisen estotoimista" on harhaanjohtava. Laki ei millään tavalla estä aineiston levittämistä (koska se tapahtuu ulkomailla). Laki pyrkii estämään vain sivujen näkymistä Suomessa. Koska levitystä ei estetä, lain vaikutus on lähinnä kosmeettinen. Se ei poista aineistoa netistä eikä suojele lapsia.
Miten kansanedustajat hyväksyivät lain, jonka nimi on ristiriidassa sen sisällön kanssa? Ainakaan lain pituutta tai vaikeaselkoisuutta ei voi syyttää: pykäliä on vain seitsemän kappaletta. Voisivatko edustajat hyväksyä lain, jonka nimi olisi "Laki tuloverojen alentamisesta" vaikka laissa säädettäisiin arvonlisäverosta?
4. Vapaaehtoinen pakko
Lain valmistelu syksyllä 2005 alkoi ajatuksesta, että operaattorit voisivat halutessaan suodattaa sivuja poliisin antaman listan perusteella. Lausunnot, joita lainvalmistelun pohjaksi pyydettiin, liittyivät vapaaehtoiseen toimintaan. Siitä huolimatta eduskuntakäsittelyn aikana syntyi ajatus, että elleivät operaattorit ota listaa käyttöön vapaaehtoisesti, se määrätään pakolliseksi.
Vapaaehtoisuus käy hyvin ilmi Suojelupoliisin lausunnosta:
Varsinainen pääsynesto ko. aineistoa sisältäville sivuilla tapahtuu teleyritysten vapaaehtoisin toimin.
Teleoperaattorit ovat olleet vaitonaisia asian tiimoilta. Ne joutuvat hankalaan välikäteen puuttuessaan asiakkaiden nettiviestinnän sisältöön, joka muutoin on ehdottomasti kielletty. Silti asia ei ole ollut helppo heillekään.
5. Sensuurin haitat hyötyjä suuremmat
On suuri vaara, että kun nettisuodatusta varten on nyt saatu luotua tekniikka ja valmiit prosessit, estolistalle tullaan lisäämään muitakin haitallisiksi arvioituja sisältöjä. Tämä pelko osoittautui todeksi vuoden 2008 alussa, kun Stakesin raportissa esitettiin ajatus netin uhkapelisivujen sulkemisesta samalla periaatteella. Muita suodatettavia kohteita voisivat olla esimerkiksi rasismiin, pommiohjeisiin, herjauksiin tai tekijänoikeusloukkauksiin liittyvät sivut.
Monet valtiot ovat viime aikoina esittäneet netin sensurointia mitä erilaisimmista syistä. Netissä riittää ei-toivottua aineistoa. Kaiken sensurointi ja estäminen on kuitenkin loputon suo, jota varten Suomeen pitäisi perustaa Kiinan mallin mukainen nettisensuurin yksikkö. Sitäkö me haluamme? Poistaisiko se todelliset ongelmat?
Jo ensimmäiset kokemukset lapsipornon nimissä tapahtuvasta suodattamisesta ovat osoittaneet, miten vaikeaa ja tulkinnanvaraista estolistojen laatiminen on, ja miten vähäinen hyöty niistä lopulta saadaan. Tätä asioista vastaava ministeri Suvi Lindén ei halua myöntää.
Ja juuri siksi nettikäyttäjät osoittavat huomenna mieltään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)