Jatkossa meillä kaikilla on johtajan vastuu, mutta ei johtajan palkkaa, arvioi Petteri Järvinen.
Työpaikan taukohuoneen pöydällä lojui vanha sarjakuvakirja 20 vuoden takaa. Sillä oli osuva nimi: ”Työn iloa”
Kansikuvassa Virtanen kantaa otsa hiessä paperipinoa, samalla kun kaksi pomoa naureskelee taka-alalla kahvikuppi kädessä. He iloitsevat seuratessaan ahkeraa duunaria työssään.
Fyysisen työn aikakaudella johtajan ja duunarin roolit olivat selvät, mutta tekoälyn tullessa rajat hämärtyvät. Moni joutuu johtajaksi vastoin tahtoaan.
Tekoälyn luvataan tekevän työstä mielekkäämpää ja säästävän aikaa. Sama lupaus on kuultu useasti ennenkin. Ensin kyse oli mikrotietokoneista, sitten tietoverkoista, sen jälkeen älypuhelimista ja nykyään tekoälystä.
Harvalla työpäivä on kuitenkaan lyhentynyt, päinvastoin. Työvälineet kehittyvät ja nostavat työtehoa, mutta samalla työn vaativuus lisääntyy.
Kun kopiokoneelle ei tarvitse enää kävellä eikä arkistoon mennä penkomaan vanhoja papereita, koko työpäivä pitää käyttää tehokkaasti. Mobiililaitteissa työasiat tunkevat mukaan lounaalle ja kulkevat iltaisin kotiin.
Aiempi ajankäytön huokoisuus on hävinnyt. Työpäivässä pitää ehtiä yhä enemmän, joten asioita tulee tehtyä moniajossa. Luemme sähköposteja, kuuntelemme Teamsia ja reagoimme erilaisiin hälytyksiin – kaikkea tätä yhtä aikaa.
Tekoäly tuskin muuttaa yleistä trendiä. Rutiinien automatisointi ei kevennä työtä, vaan lisää kiireen tuntua. Jäljelle jäävät työtehtävät ovat yhä vaativampia ja abstraktimpia.
Työhön liittyy asia, josta puhutaan liian vähän: konkreettisen tekemisen ilo.
Jokainen ohjelmoija tietää sen palkitsevan tunteen, kun itse koodattu ohjelma alkaa toimia, tai kun sinnikäs bugi viimein löytyy ja sen saa korjattua muutamalla klikkauksella.
Lääkäri iloitsee kuunneltuaan potilasta, selvitettyään häntä vaivaavan taudin ja löydettyään siihen parannuskeinon. Kirjoittaja hykertelee tyytyväisenä, kun tekstiin löytyy oikea rytmi, nasevia ilmauksia ja mieleen jäävä lopetus.
Itse tekemällä taidot pysyvät yllä ja kehittyvät. Tekoälyä käytettäessä varsinainen tekeminen ja sitä kautta oppiminen jää algoritmeille, eivätkä ne koe onnistumisen tunnetta tai oppimisen iloa.
Ohjelmoinnissa kehitys on edennyt pisimmälle. Vibe-koodaus on ainakin näennäisen tuottavaa, mutta jonkin aikaa sitä tehtyään ohjelmoija menettää otteensa koodaamiseen.
Jos työtä ei tee koko ajan, oma osaaminen vanhenee ja taidot ruostuvat. Tekoälyn tie on yksisuuntainen.
Tietotyön tekijöistä tulee jatkossa tekoälyn orkestraattoreita. He ohjaavat työnkulkuja, valvovat tehtävien suorittamista, tarkistavat tuloksia ja kuluttavat aikaansa jonninjoutavissa Teams-suunnittelupalavereissa. Lisäksi he kantavat vastuun kaikesta.
Agenttien toiminnassa on asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa ja joita ei voi hallita. On oltava koko ajan tarkkana ja elettävä jatkuvassa epävarmuudessa. Jos automaatio pettää, seuraukset näkyvät laajalle.
Muiden valvominen ja vastuun kantaminen toisten työstä on henkisesti raskasta. Juuri siksi Virtasen johtajille maksettiin hyvin.
Jatkossa meillä kaikilla on johtajan vastuu, mutta ei johtajan palkkaa.
Miltä tekoälyn komentaminen näyttää CV:ssä? Ei juuri miltään.
Arkkitehti voi mainita suunnitelleensa hienon rakennuksen, koodari toteuttaneensa hienon tietojärjestelmän, mutta tekoälyllä teetetystä työstä ei jää merkintöjä CV:hen.
Onneksi on kesämökit! Kun oma työ on abstraktia puuhastelua, kesämökillä voi vielä toteuttaa itseään. Saa rakentaa, nikkaroida ja korjata. Lopputulos on konkreettinen, kaikkien nähtävissä oleva ja aidosti hyödyllinen.
Harmi vain, ettei vapaa-ajalla rakentamista voi merkitä CV:hen.
Vanhan viisauden mukaan ne, jotka osaavat, tekevät. Jotka eivät osaa, opettavat. Jotka eivät osaa edes opettaa, suunnittelevat opettamista ja laativat strategioita.
Tekoäly on jatkumoa Peterin periaatteeseen: työntekijä nousee organisaatiossa pätemättömyytensä tasolle.
Tekoälyn ansiosta entistä nopeammin ja entistä korkeammalle.
Julkaistu Tivi-lehdessä 10/2026
.png)
