Arhinmäki, tee jotain!

Chisugate innoitti kulttuuriministeriä ottamaan kantaa asiaan blogissaan. Tai no, ministerin kirjoitus on sen verran ympäripyöreä, ettei sitä oikein kannanotoksi voi kutsua. Harmi, sillä Arhinmäki poikkeaa meistä nettikirjoittajista siitä, että hän voisi oikeasti tehdä asialle jotain. Hän on asioista vastaava ministeri Suomessa ja siten hänellä on ratkaisun avaimet.

Arhinmäen blogikirjoitus ei ole virallinen tiedote, mutta siinä on kiusallinen asiavirhe: ministeri väittää, että 9-vuotiaan tytön tapauksesta olisi kirjoitettu blogissa nimettömästi. Näin ei suinkaan ollut, vaan isä on esiintynyt rohkeasti omalla nimellään. Mutta kun kirjoitus on päivätty lauantaille, näinkin iso lipsahdus voidaan antaa anteeksi.

Ministerin ainoa konkreettinen ehdotus on "laillisen nettilataamisen ja -jakamisen voimakas kehittäminen". Ministeriö ei itse kehitä mitään vaan luo säädösympäristön, jonka varassa sisältötuottajat ja oikeudenhaltijat voivat toimia. Hallinto ei voi luoda uusia Spotifyitä tai Netflixejä, se on markkinoiden tehtävä.

Vielä muutama vuosi sitten toimivia ja kohtuuhintaisia laillisia vaihtoehtoja ei ollut. Nyt on. Käytännössä kaiken musiikin voi ostaa laillisesti napin painalluksella, kuunnella ilmaiseksi radiosta tai katsella Youtubesta. Odotuksista huolimatta tämä ei ole kuitenkaan lopettanut musiikkipiratismia, joten ongelman syyt ovat muualla.

Se, mitä Arhinmäki oikeasti voisi tehdä, on tekijänoikeuslain uudistaminen. Muutostarpeita riittää: teoskynnystä pitäisi oleellisesti nostaa, suoja-aikoja lyhentää ja kohtuuttomiksi koettuja maksuja (kuten taksiradiot) poistaa.

Nykyisessä mallissa melkein mikä tahansa räpellys saa tekijänoikeussuojaa. Se on kohtuutonta nyt, kun netissä olemme kaikki sisältötuottajia. Toki nämä ovat isoja asioita, joissa Suomea sitovat kansainväliset sopimukset, mutta Arhinmäki voisi bloggaamisen sijaan olla aloitteellinen asiassa.

Vanhan sanomalehden digitointi nettiin on tekstin uudelleenjulkaisemista, joten sata vuotta nuorempia lehtiä ei netistä löydy. Onko ministerin mielestä kohtuullista, ettei vanhoja lehtiä voi digitoida ennen kuin kaikkien siihen kirjoittaneiden toimittajien kuolemasta on kulunut vähintään 70 vuotta? (kts. eilisen Hesarin kirjoitus, tekijänä emeritusprofessori Yrjö Varpio). Onko tämä oikea tapa turvata tekijöiden oikeuksia?

Sisällön laittomasta jakelusta tuomitut vahingonkorvaukset voivat nousta satoihin tuhansiin euroihin. Oikeusvarmuuden nimissä korvausperusteet pitäisi lisätä lakiin tai ainakin ohjeistaa niin, että jokainen tekijä tietää jo etukäteen aiheuttamansa vahingon määrän. Linnunmunien korvaukset on määritelty ympäristöministeriössä lajikohtaisesti, viihdesisällön ei.

Oma lukunsa ovat piraattijahdissa sallitut pakkokeinot ja teletunnistetietojen käyttö. Näistä EFFI on tehnyt aiheellisen kantelun. Oliko lainsäätäjän tarkoitus todellakin se, että jo yhden cd-levyn jakamista verkossa voidaan pitää merkittävänä tekijänoikeuksien loukkaamisena?

Arhinmäen viivytellessä kansalaiset ovat ottaneet lain uudistamisen omiin käsiinsä. Tekstiluonnos löytyy Google Docsista (kts. myös Järkeä tekijänoikeuslakiin -kampanja http://49999.org).

Nämä ovat vain muutamia poiminintoja tekijänoikeuslain pikaisista muutostarpeista. Mitä aiotte tehdä asialle, ministeri Arhinmäki?

Jos tarkkoja ollaan on väärin väittää, ettei ministeriö olisi tekemässä mitään tekijänoikeusasioiden suhteen. Tulossa on jälleen uusi laajennus hyvitysmaksuihin ja taksojen korotus. 

Yksi kuva kertoo digi-tv-projektista

Yksi kuva kertoo kaiken Suomen taannoisesta digi-tv-projektista:

Suomen digi-tv-projekti (1998-2007) yhdellä kuvalla. 

Kun television digitalisointiprojekti 1990-luvun lopussa aloitettiin, sen tärkeimpiä tavoitteita oli turvata kotimaisten tv-toimijoiden asema. Pelättiin, että ilman digitalisointia CNN, FOX, National Geographic, MTV ja muut taivaskanavat vyöryisivät Suomen koteihin suoraan satelliitista. Uusilla maanpäällisillä kanavilla haluttiin antaa tilaa kotimaisille tekijöille ja tehdä digi-tv-osaamisesta vientituote.

Oheinen kuva kertoo, miten siinä kävi: National Geographicin ja FOXin valomainokset hohtavat nyt kirkkaina Helsingin paraatipaikalla Rautatientorin reunalla. Ne kanavat, joita yritettiin digitalisoinnilla torjua, tulivat Suomeen juuri digitalisoinnin ansiosta, kun vapautuville kanavaluville ei ollut riittävästi kotimaisia hakijoita.

Ja jotta ironia olisi täydellinen, kyseisellä paikalla loisti joitakin vuosia sitten Nokian valomainos.

Mitähän digi-tv-projektin puuhamiehet ajattelevat, kun kulkevat rautatieasemalta ministeriöön? Mitä miettivät valomainoksista Olli-Pekka Heinonen, Arne Wessberg, Ismo Silvo ja muut silloiset päättäjät? Hups, pieleen meni. Onneksi kukaan ei enää muista takkuileviin digiboksiin tuhlattuja satoja miljoonia euroja. Onneksi taulutelevisiot tulivat ja peittivät alleen digiboksisekoilut.

Suomi halusi luopua analogisista lähetyksistä ensimmäisinä, jotta vapautuneet taajuudet voitaisiin ottaa matkaviestinkäyttöön. Jo silloin olisi pitänyt olla selvää, että kun kyse on kansainvälisestä asiasta ja taajuuksien käyttö on koordinoitava naapurimaiden kanssa, ei yhden maan kiirehtimisestä ole mitään hyötyä.

Yli viisi vuotta analogialähetysten loppumisen jälkeen yksi taajuusalue on saatu vapautettua televisiolta uuteen käyttöön, mutta loput odottavat Ruotsin hidasta etenemistä.

Onneksi kukaan ei muista. Kunpa valtion IT-sotkut unohtuisivat yhtä nopeasti.

Tässä vielä laajempi kuva Rautatientorista, jotta muutkin kuin pääkaupunkiseutulaiset tunnistavat paikan:

Marraskuinen rautatientori on harmaa paikka. Valomainos näkyy taustalla.

Chisugate kääntyi tekijänoikeutta vastaan

Chisun cd-levyn piraattijahdista tuli tekijänoikeusjärjestöjen painajainen. Se on vähintäänkin yllättävää, sillä järjestöillä on pitkä kokemus asiansa edistämisestä ja tehokkaasta lobbauksesta. Nyt 9-vuotiaan tytön "vahingossa" tekemä latausyritys päätyi kansainväliseksi uutiseksi.

Ensimmäinen opetus: sosiaalinen media voi nostaa minkä tahansa aiheen kansainväliseen julkisuuteen, eivätkä perinteiset viestintästrategiat silloin toimi. Tekijänoikeuden tiedotus- ja "valvontakeskus" mokasi pahemman kerran, eikä Chisun tai häntä tukeneiden artistien tyynnyttävistä kommenteista ollut kuin haittaa. Some-viestintä elää ihan omilla säännöillään.

Chisugate nosti yleiseen tietoisuuteen tekijänoikeuslain kummallisuudet. Miten on mahdollista, että 9-vuotias lapsi voi joutua poliisitutkinnan ja takavarikon kohteeksi klikattuaan hiirellä jotain tietokoneellaan? Yleiseen oikeustajuun ei mahdu, että poliisi jättää resurssipulaan vedoten tuhannen euron polkupyörävarkauden tutkimatta (vaikka tekijästä olisi todisteita), mutta käy takavarikoimassa Nalle Puh -läppärin selvittääkseen, onko sillä kopioitu laittomasti musiikkia.

Asiaan on tietenkin selitys: lataaja on samalla tiedoston levittäjä ja syyllistyy luvattomaan jakeluun, jonka maksimirangaistus ylittää takavarikkoon vaadittavan minimin. Mutta yritäpä selittää tätä polkupyöränsä menettäneelle kansalaiselle. Muutenkin tuntuu siltä, että uusia ja abstrakteja tekoja arvioidaan laissa ankarammin kuin perinteisiä varkauksia tai väkivaltarikoksia.

Aina kehutaan, miten tehokkaaksi ja nopeaksi netti tekee asiat. Valitettavasti se pätee myös kiellettyihin asioihin. Eri asia sitten on, miten arvokkaaksi luvaton musiikki pitäisi laskea, ja mikä on luvattoman levityksen aiheuttaman vahingon todellinen arvo. Mittaamisen vaikeus ei silti tarkoita, etteikö sitä olisi.

Netissä ihmetellään, miten tyttö saattoi ladata musiikin vahingossa piraattiverkosta. Kuka oli asentanut Azureus-ohjelman hänen koneelleen ja miksi, jos kerran kaikki musiikki oli aina ja ehdottomasti ostettu kaupasta? Voi tietysti olla, että kone oli ollut aiemmin jonkun toisen käytössä (mutta silloin siinä ei varmaankaan ollut Nalle Puh -tarraa). Vain konetta tutkimalla voi selvittää, oliko latausta edes tapahtunut, vai perustuuko koko juttu vääriin tietoihin.

Itse asiassa tapaus tukee tekijänoikeusjärjestöjen vaatimusta operaattorien Pirate Bay -estoista. Jatkossa kukaan ei voi väittää ladanneensa uutuuslevyä vahingossa, sillä estojen kiertäminen vaatii ainakin vähän yritystä.

TTVK:n toiminta (joka on kuvattu hyvin tässä Hesarin jutussa) herättää ihmetystä. Mitä järkeä on vaatia lataajilta/levittäjiltä minimaalista korvausta ja juristikuluja siihen päälle -- ja sen jälkeen velvoittaa olemaan hiljaa koko asiasta? Tällä tavalla TTVK työllistää vain omia juristejaan. Jos TTVK:lla ylipäätään on jotain mahdollisuutta vaikuttaa piratismiin, se on julkisuuden tuoma pelotevaikutus. Jokainen tapaus pitäisi tehdä mahdollisimman julkiseksi. Salainen sopiminen ja kähmintä herättää epäilyksiä ja kääntyy tarkoitustaan vastaan, kuten juuri nähtiin ACTAn kaatuessa.

Vai onko syynä se, että kun TTVK:n oma valvonta ei voi laillisesti selvittää jakokertojen määrää, se voi vaatia korvauksia ainoastaan latauksista (jotka eivät ole rangaistavia), ja tästä syystä pelotevaikutus voi perustua vain epämääräiseen ja salaperäiseen uhkaan? Mutta voidaanko silloin tekijää epäillä niin vakavasta tekijänoikeuslain rikkomisesta, että se antaa poliisille oikeuden tulla kotiin? Lakia pitäisi totisesti uudistaa niin, että rangaistukset ovat kohtuullisia ja kohdistuvat todellisiin jakamisiin -- tosin tämän toteuttaminen käytännössä voisi olla p2p-käyttäjien kannalta nykyistä asiantilaa huonompi vaihtoehto.

Nyt kuka tahansa voi ladata netistä musiikkia, joskin levyn hinnaksi voi tulla 600 euroa. Riski kiinnijäämisestä on pienempi kuin liputta ratikassa matkustavalla. Ja kun maksaa korvauksen kiltisti, ei tarvitse lähteä oikeuteen eikä tapahtuneesta jää merkintää mihinkään. Ei edes nettiin.

TTVK on mahdottoman tehtävän edessä. Kaiken lisäksi sen toiminta on ensi kertaa kääntänyt julkisen mielipiteen tekijänoikeusjärjestöjä vastaan. Puolustuskannalle joutuminen on niille ihan uusi tilanne.

Kun julkinen mielipide nyt yksissä tuumin syyttää ahneita levy-yhtiöitä ja fanejaan halveksivia artisteja, on sanottava jotain myös heidän puolustuksekseen. Jos artisti haluaa julkaista levynsä perinteiseen tapaan ja pyytää siitä vastineeksi rahaa, onko tämä asetelma jotenkin väärin? Onko kohtuutonta vaatia ihmisiä maksamaan musiikista, jota kaikilla on ylenpalttisesti? Nettikommenteissa korostuu ärtymyksen lisäksi rajaton itsekkyys, jonka mukaan minulla on oikeus saada mikä tahansa sisältö saman tien ja ilmaiseksi.

Ainakaan ennen tätä tapausta yleinen mielipide ei ollut piratismin puolella. Ylimitoitettujen toimien ja huonon viestinnän seurauksena jatkossa voi olla toisin.

Tyttökuvia Skydrivella -- en se minä ollut!

Jokin aika sitten huomasin, että Microsoftin levytilaa tarjoavaan Skydrive-palveluun oli ilmestynyt työtiedostojeni joukkoon outoja tyttökuvia:

Mistä nämä tytöt ovat ilmestyneet Skydrivelleni?!

Kiistän, että minulla olisi mitään tekemistä tällaisten -- hädin tuskin 18-vuotiaiden -- tyttökuvien kanssa. Miten ne ovat päätyneet Skydrive-hakemistooni? Ei aavistustakaan.

Tyttökuvat listamuodossa.

Tiedostolista näyttää, että kaksi kuvaa on ilmestynyt tänä syksynä, muut kesällä kaksi vuotta sitten. Kuvat ovat Files shared with you -kansiossa, joten ne on vain jaettu näkymään minun tunnuksellani. Kuvan sijainniksi kerrotaan informatiivisesti Someone's SkyDrive ja jakajaksi Someone.

Todennäköisesti kyse on jostain Skydriven omituisesta some-toiminnosta eikä esimerkiksi tietoturva-aukosta, mutta voin kuvitella maallikon hämmästyksen kun hän löytää kuvat levyltään. Siinä voi mennä aamukahvi väärään kurkkuun -- ja saattaa olla vaimollekin vähän selittämistä.

En se minä ollut! 

PS. Tekniikka-aiheiset postaukset siirtyvät jatkossa Bittimittari-blogiin.

MHP:n seuraaja on täällä: HbbTV tekee televisiosta vuorovaikutteisen

Kun digitv-projektia aloiteltiin, taikasana oli MHP. Sen piti tuoda tietoyhteiskuntapalvelut koteihin television kautta. Paluukanavasta ei tosin ollut tietoakaan, mutta se ei haitannut vahvassa uskossa eläneitä toimijoita.

MHP floppasi ja digitv:n vuorovaikutteiset palvelut unohdettiin 10 vuodeksi. Krapulaa poteneet YLE ja muut tv-yhtiöt ovat hiljalleen heräilemässä. MHP:n seuraaja on nimeltään HbbTV (Hybrid Broadcast Broadband TV), eikä sillä ole mitään tekemistä edeltäjänsä kanssa. Viikon seminaarissa HbbTV:tä kutsuttiin leikillisesti nimellä "Pahan MHP:n kiltti pikkuveli".

HbbTV on tuore tekniikka (n. vuodelta 2009, nyt myös ETSi-standardi), jolla digitv-ohjelmalähetyksiin voidaan lisätä nettisisältöä. Paluukanava ei enää ole ongelma, sillä useimmilla on kotonaan laajakaistayhteys ja monella jopa nettiyhteydellä varustettu taulu-tv (ns. Smart TV).

Nettisisältö haetaan laajakaistan kautta, joten se voi elää omaa elämäänsä tv-lähetyksestä riippumatta. Linkit äänestyksiin, lisätietoihin tv-ohjelmista, super-teksti-tv... kaikki se, mitä 15 vuotta sitten luvattiin, olisi nyt teknisesti mahdollista. Jonkun pitäisi vain ryhtyä toimeen. Saksassa HbbTV:tä käytetään jo (

Ja sitten se todellinen yllätys: HbbTV-tuki on jo nyt mukana Suomessa myytävissä televisioissa. Se on tosin kytketty pois päältä, ilmeisesti harmaatuonnin rajoittamiseksi (?), mutta tekniikan saa toimimaan vaihtamalla televisiosta maa-asetusta esimerkiksi Saksaan tai Ranskaan.

Ja sitten vielä suurempi yllätys: Maikkari on jo tehnyt pienen kokeiluprojektin HbbTV-tekniikalla. Se on katsottavissa maanpäällisen HD-verkon Estradi-kanavalla. Jos joku saa tämän näkymään/toimimaan, olisi hauska kuulla kokemuksia.

Mutta, mutta... aikansa digiveturi YLE ei ole tehnyt mitään päätöstä HbbTV:n tukemisesta, eikä kaupallisilla kanavilla ole juurikaan resursseja tuotekehitykseen. YLE on kyllä miettinyt lisätekstitysten ja viittomakielisten selostusten välittämistä HbbTV:n kautta, mutta lopullisia päätöksiä ei ole.

Ilman YLEä Suomen digitv:n tilanne säilyy juuri niin synkkänä kuin mihin YLE sen veturina toimiessaan jätti. HD on lapsenkengissä, tilaääntä ei ole -- eikä vuorovaikutteisuudesta taida tulla mitään.

Appsit käyttävät tietojasi, tiedätkö asiasta?

iPhonen uusi iOS 6 -käyttöjärjestelmä pyytää näköjään luvan ennen kuin se päästää sovelluksen lukemaan valokuvia:

iPhonessa Twitter kysyy nyt luvan kuvien käyttöön.

Hieno homma, mutta... kääk! Tämähän tarkoittaa sitä, että aiemmin sovellukset ovat päässeet lukemaan kuviani (ja muita henkilökohtaisia tietoja) salaa ja minkään estämättä.

Niinpä. Voi vain kuvitella, miten moni mobiilisovellus on jo kopioinut osoitekirjasi, sähköpostisi, tekstiviestisi tai kameralla ottamasi kuvat omalle palvelimelleen -- joka todennäköisesti on EU-alueen ulkopuolella ja siten tietosuojalakien ulottumattomissa.

Tämän ei pitäisi olla mikään uusi asia, aiheesta on uutisoitu ennenkin (mm. Tietokone tämän vuoden helmikuussa). Mahdollisuus lukea kuvia ilman lupaa Androidista on ollut yleisesti tiedossa. Eikä kyse ole edes bugista vaan toimintaperiaatteesta: tietenkin sovellukset pääsevät käsiksi käyttäjän omaan dataan, koska ne toimivat käyttäjän oikeuksilla. Sama pätee tavallisiin tietokoneisiin.

Lisäsuojausten rakentaminen iPhonen tapaan on tarpeen. Mutta niille kuville ja henkilötiedoille, joita appsit ovat jo aiemmin kopioineet itselleen, emme enää voi mitään.

Vuosi salasanavuodoista

Vieläkö muistat, mistä kohuttiin vuosi sitten tähän aikaan? Salasanavuodoista. Ja oli joukossa sähköpostiosoitteitakin (hui!) -- juuri tänään (12.11.) niitä julkaistiin peräti puoli miljoonaa. "Salasanat vaihtoon HETI!" oli komento.

Ensimmäinen vuoto (5.11.) oli vakavin, koska siinä paljastettiin ihmisten kotiosoitteita ja henkilötunnuksia. Viihdepalvelujen salasanat tai julkiset sähköpostiosoitteet eivät olleet kovin vaarallisia. Uhkaukset julkistaa sähköpostiosoitteisiin liittyvät salasanat osoittautuivat perättömiksi.

Pahat pelot eivät toteutuneet, mutta muutamia väärinkäyttöjä tuli ilmi. Uhreja peloteltiin tietojen julkistamisella (HS 3.1.2012). Keväällä poliisilla oli viisi väärinkäyttötapausta tutkinnassa, mutta silti uhrit "saattoivat huokaista helpotuksesta" (MTV3 uutinen 17.3.2012).

Varsinaisia vahinkoja huolestuttavampaa on poliisin voimattomuus rikosten selvittämisessä. Tiettävästi yhdenkään hakkerin tai salasanojen vuotajan jäljille ei päästy, syyttämisestä tai tuomitsemista puhumattakaan.  Entä jos kyse olisi ollut vakavammista rikoksista? Ovatko hakkerit lain ulottumattomissa, koska tekninen osaaminen antaa heille kyvyn ja sitä kautta oikeuden peittää jälkensä? Tämä on piraateilta usein kuultu argumentti.

USA:ssa Stratforin salasanavuodolla oli hieman Suomen tapahtumia laajemmat seuraukset. Yksi yhtiön asiakkaista oli muuan Paula Broadwell, jonka salasana paljastui vuodon mukana, ja jonka nyt tiedämme olleen CIA:n johtajan salarakas. Ars Technica spekuloi kiinnostavasti, pääsikö joku ulkopuolinen lukemaan Petreuksen ja Broadwellin välisiä henkilökohtaisia sähköposteja? Osasiko kenraali varoa Gmailin käyttöä?

Ymmärsikö Anonymous, millainen jättipotti sillä mahdollisesti oli käsissään? Ja ellei Anonymous ymmärtänyt, ymmärsikö jonkun vieraan vallan tiedustelupalvelu, joka oli suurta yleisöä paremmin perillä Petreuksen ja Broadwellin salaisuuksista?

Kannattaa olla huolellinen salasanojensa suhteen ja varoa sähköpostin käyttöä -- oli sitten CIA-johtaja tai tavallinen yrityksen työntekijä!

Lisäys 13.11.2012: Viestinnän salaamisessa oli näköjään käytetty vanhaa Al-Qaida-kikkaa, kertoo Iltasanomat. Ilmeisesti CIA on oppinut jotain jahtaamiltaan terroristeilta. Tosin 9/11-iskun tekijät käyttivät Hotmailia, Gmailia ei silloin vielä ollut (harva tunsi edes Googlea nimeltä).

Mitä maksaa WLAN-yhteys lentokentän ulkopuolella?

Edellisessä kirjoituksessa käsittelin lentokenttiä. Mistä löytää ilmaisen tai kohtuuhintaisen nettiyhteyden niiden ulkopuolella? Netin metsästäminen on oma taiteenlajinsa.

Viime kesänä autoilin Saksassa. McDonaldseissa oli asiakaskäyttöön tarkoitettu wlan, joka edellytti rekisteröitymistä puhelinnumeron perusteella. Turistien kiusaksi vain saksalainen mobiilinumero kelpasi. Blääh. Rajan toisella puolella Strasbourgissa McDonalds tarjosi avoimen ja ilmaisen nettiyhteyden. Vaikka kyse oli kansainvälisestä brändistä, käytännöt rajan molemmin puolin olivat aivan erilaiset. Quel dommage!

Wifi gratuit ici! Strasbourgissa turistin kannattaa poiketa Mäkkäriin.

Lontoon McDonalds oli vielä erikoisempi: se näytti alkutekstin suomeksi, mutta tarjosi sitten yhteyttä vain kahden eri sopimusoperaattorin tunnuksilla.

Tervetuloa Lontoon McDonaldsille (suomeksi!), mutta nettikäytön voit unohtaa.

Entä jos "lainaisi" kotikäyttäjän tukiasemaa? Suomessa sen saa tehdä laillisesti, tietääkseni missään muualla ei. Italiassa laki velvoittaa pitämään tukiasemat salattuina. Eikä avoimen yhteyden löytäminen muuallakaan ole helppoa. Hollannin Antwerpenissä kadulta katsottuna wlan-tilanne näytti tältä:

Avointa tukiasemaa etsimässä? Unohda koko juttu.

Hotellien wlan-yhteydet ovat sitä kalliimpia, mitä isompi ja hienompi hotelli on kyseessä. Vielä muutama vuosi sitten USA:n motelleissa oli lähes poikkeuksetta avoin tukiasema, mutta viime käynneillä olen havainnut niidenkin muuttuneen suljetuiksi. Salasana on kaikille sama ja muodostuu usein ketjun tai paikkakunnan nimestä. Yhteys itsessään on ilmainen.

Kallein näkemäni hotellihinta oli Ateenan Intercontinentalissa, peräti 39,95 euroa päivä (ja nopeus huimat 3 megabittiä sekunnissa):

Ateenassa nettiin 39,95 eurolla per päivä.

Hinta on ajateltu businessmatkustajien näkökulmasta. Kuva on marraskuulta 2009, eli ajalta ennen talouskriisiä. Tuskin hinta on sen jälkeen ainakaan laskenut.

Karmein wlan-kokemus oli Madeiralta, siitä kirjoitin erillisen postauksen kesällä 2011.

Monacossa on puhelinkioskeja, joista saa kahden tunnin wlan-yhteyden. Kuukausipassi maksaa kuitenkin käsittämättömät 149 euroa! No, Monacon asukkaille tai huvijahdeilla paikalle saapuneille se tuskin on mikään ongelma:

Monacon wlan antaa kaksi tuntia nettiaikaa., mutta kuukausipassi on tolkuttoman kallis. 

Sen sijaan Kanarian Canarywifi-hinnat vaikuttavat kohtuullisilta, mutta datamäärä on rajoitettu ja nopeustieto näyttää kummalliselta (todellakin 64/128 kbit/s?):

Canary Wifin siirtomäärä on rajoitettu.

Miami Beachilla on kaksikin nettiä: kaupungin oma (?) ja erityinen lapsiturvallinen, sisältösuojattu versio. Enpä ole muualla moista nähnyt! Kumpikin jäi kokeilematta, sillä iPhone ei ottanut yhteyttä kumpaankaan (kaiketi evästeongelman vuoksi).

Miami Beachilla on erityinen lapsiturvallinen WLAN.

Silja Linen ruotsinlaivoilla toimii ilmainen netti, jonka käyttö on rajoitettu kolmeen tuntiin per käyttäjä. Youtuben käyttö on estetty kaistan säästämiseksi. Tämä on tervetullut parannus varsinkin laivaseminaareissa, aiemmin netti toimi vain satamassa ja silloinkin surkean hitaasti.

Joskus ilmaisen netin löytää turistikohteesta, kuten Lontoon sotamuseosta:

Kelpaa surffata ilmaiseksi samalla kun lepuuttaa jalkojaan sotamuseossa.

Myös Heathrow'n ja Lontoon keskustan väliä liikennöivä juna tarjoaa ilmaisen netin, joka tosin pätki pahasti:

Ilmainen netti Heathrow Express -junassa.

Unohtamatta kotoista VR:ää, jonka kaukojunissa on ilmainen netti, mutta se ansaitsee oman kirjoituksensa.

Suomi on tietoliikenteen lintukoto. Avoimia wlan-verkkoja on enemmän kuin monessa muussa maassa -- ja ainutlaatuista on se, että naapurin salaamatonta yhteyttä saa käyttää ilman lupaa. Keski-Euroopassa rikollisuuden ja terrorismin pelko pitää verkot suojattuina. Myös USA:ssa on yllättävän vaikea löytää avointa verkkoa.

Piilaaksossa ollaan Googlen kotiseudulla. On ihan must tarkistaa Gmailit Googlen omasta verkosta, joka kuuluu läheiselle avoimelle parkkipaikalle asti:

Gmail pitää tarkistaa Googlen WLANissa.

Google suunnitteli aikoinaan koko San Franciscon alueen kattavan wlan-verkon rakentamista, mutta hanke on ilmeisesti haudattu.

Vastaavasti iPhone-käyttäjien pitää kastaa puhelimensa Applen verkossa:

iPhonella Applen WLAN-verkossa.

Kuten esimerkeistä käy ilmi, avoimen WLAN-verkon löytäminen vaatii työtä. Avoimia tukiasemia on yllättävän harvassa, joten turistilta vaaditaan sinnikkyyttä. Ensimmäisenä kannattaa kokeilla paikallista kauppakeskusta tai norkoilla kahviloiden lähistöllä.

Kenties joskus koittaa päivä, jolloin pääsemme eroon tästä pelleilystä, ja puhelimen 3G/4G-datasiirto toimii kiinteällä hinnalla kaikkialla maailmassa. En kuitenkaan aio pidättää henkeä sitä odotellessa. Datasiirto on iso bisnes ja käyttö kasvaa niin nopeasti, että maksullistenkin palveluiden on vaikea pysyä perässä.

Mitä maksaa WLAN-yhteys lentokentillä?

Lentomatkustaja tarvitsee lähes välttämättä nettiyhteyttä, sillä tietojen tarkistaminen, lentolipun hakeminen sähköpostilaatikosta ja check-in lennolle on helpointa tehdä omalla tietokoneella tai älypuhelimella.

Olisi luonnollista, että jokaisella lentokentällä olisi tätä varten ilmainen WLAN eli Wi-Fi. Mutta vielä mitä: useimmilla kentillä yhteydestä saa maksaa kalliisti, eikä sen toiminta siltikään ole varmaa.

Olen seurannut WLAN-verkkoja jo usean vuoden ajan. Jaan yhteydet kolmeen kategoriaan (huom. osa kuvista on parin vuoden takaa, joten tilanne voi olla muuttunut).

1. Täysin ilmaiset

Ilmainen WLAN löytyy kaikilta Suomen kentiltä sekä Madeiralta, Reykjavikistä, Dubaista ja Budapestistä. Amerikan isoista kentistä ilmainen verkko on ainakin Las Vegasissa ja San Franciscossa, jossa yhteyden tarjoaa Ameican Express. Tosin jälkimmäinen verkko oli niin ruuhkainen, että siihen pääseminen vaati lukuisia yrityksiä ja silti yhteys katkeili välillä.

Las Vegasin kenttä on yksi harvoista, joilla on ilmainen WLAN.

San Franciscon kentällä tökkivän yhteyden tarjoaa American Express -luottokorttiyhtiö.

Jos tiedät muita ilmaisen WLANin tarjoavia kenttiä, lähetä tietoa. Eikö kukaan ole tosiaan koonnut listaa eri lentokenttien WLAN-verkoista ja niiden hinnoista?

2. Täysin maksulliset

Valitettavan monella kentällä WLAN-yhteydestä saa maksaa kalliisti  Madridissa viidellä eurolla saa puoli tuntia:

Brysselissä samasta ajasta peritään kuusi euroa:

Miamissa hinta on viisi taalaa:

Chicagossa on turvauduttava Boingon palveluihin, mutta hintataso on sama:

Münchenissä oli tarjolla vain kaksi vaihtoehtoa: tunti 8 eurolla tai 30 päivää 29 eurolla. Jos haluaa käyttää kolme tuntia, pitää maksaa 24 euroa. Huh!

3. Ilmaiseksi rajoitetun ajan

Uutena ovat tulleet verkot, joita voi käyttää ilmaiseksi -- mutta vain rajoitetun ajan. Se riittää lentolipun hakuun, mutta jos haluaa lukea uutisia tai tappaa aikaa netissä, pitää maksaa.

Nassaun kentällä on sekä maksullinen että ilmainen vaihtoehto, jälkimmäinen antaa kokonaisen tunnin:

Myös Oslon Gardemoenissa saa tunnin:

Frankfurtissa ilmaista aikaa on 30 minuuttia. Amsterdamin Schipholissa saa peräti kaksi kertaa 30 minuuttia:

... mutta kuten palvelu itsekin kertoo, yhteys voi olla liian ruuhkainen käytettäväksi:

Pohjat vetää Charles de Gaulle Pariisissa: ilmaisuutta ruhtinaalliset 15 minuuttia. Siinä ehtii nipin napin ladata viestit omaan koneeseen, mutta niihin vastaamisen tai webmail-käytön saa unohtaa.

Valitettavasti nämäkään systeemit eivät aina toimi odotetusti. Arlandan kenttä lupaa peräti kolmen tunnin käyttöajan, mutta pisti silti yhteyden poikki jo puolen tunnin jälkeen. No, ilmaisasiakas ei voi valittaa siitäkään.

Ilmaista aikaa voi maksimoida pitämällä mukana useaa puhelinta. SMS:llä tuleva koodi on liittymä-, ei laitekohtainen. Lunastamalla koodin eri puhelimista voi samalla tietokoneella tai tabletilla surffata pidempään. Tarvittaessa voi hyödyntää puolison, lapsen tai työkaverin puhelinta. Eikä sen tarvitse olla älymallia.

Valitettavasti tilanne lentokentillä ei taida ainakaan helpottua lähitulevaisuudessa. Mobiilikäyttäjät kuormittavat verkkoa yhä enemmän, eikä kenelläkään ole halua maksaa surffaajien kustannuksia. Ilmaista lounasta ei ole -- ei edes nettisurffailussa.

---

Lisätty jälkikäteen käyttäjien lähettämiä ilmoituksia ilmaisista lentokenttäverkoista:  New Orleans (Louis Armstrong), Kööpenhamina (vaatii rekisteröitymisen?), Riika, Orlando, Wien, Phoenix (Sky Harbour).

Toisessa blogikirjoituksessa havaintoja muista WLAN-yhteyksistä ja niiden hinnoista. 

Ei yritys- vaan asiakaspalvelua, kiitos

Ikävä veisata taas samaa virttä, mutta kun tunnen asiakkaana olevani lähinnä haitaksi yrityksille, joiden palveluita käytän.

Tuttu kertoi Twitterissä tarvitsevansa uuden puhelimen ja oli pettynyt, kun yksikään matkapuhelinkauppias ei ottanut häneen yhteyttä. Itse olisin ollut yllättynyt, jos jotain olisi tapahtunut. Jenkeissä viestin nähnyt kauppias olisi heti lähtenyt tekemään diiliä, mutta Suomen kauppiaat eivät ole niin aktiivisia yhden puhelimen vuoksi. Joku olisi voinut loukkaantua, jos Twitter-viesti olisi johtanut markkinointiin. Sellainen ei vain kuulu meidän kulttuuriin.

Itse olin vähän pettynyt siitä, ettei Finnair reagoinut mitenkään ihmettelyyni, miksei heidän web-järjestelmänsä hyväksy e-ticket-numeroa. Laitoin oikein hashtagin varmistaakseni, että avoin kysymykseni huomattaisiin. Tiedän, että Finnair seuraa Twitteriä -- ainakin kehuihin se reagoi nopeasti. Kritiikki ja kysymykset ovat ilmeisesti hankalampia.

Sitten halusin ostaa lipun joulukuun elokuvaesitykseen. Finnkinon sivulla olevan web-kaupan tarjonta oli  esitelty kiitettävästi, mutta kun tuli lipun oston aika, oli pakko rekisteröityä. Miksei elokuvalippua voi ostaa maksamalla siitä ihan vanhanaikaisesti rahalla verkkopankissa? Eihän lippukassakaan vaadi täyttämään lomaketta, vaan myy kiltisti lipun.

Piti taas keksiä salasana ja käyttäjätunnus, joita on jo ennestään ihan liikaa. Finnkino vaati saada tietää myös sukupuoleni ja syntymäaikani. Miksi ihmeessä? Ei kassakaan näitä tietoja kysy. Tiedoista ei ole apua alaikäisten suhteen, sillä lipun ostaja ei välttämättä ole sen käyttäjä. Lopullinen ikätarkistus on tehtävä salin ovella.

Haluatko ostaa web-kaupasta elokuvalipun? Rekisteröidy ensin asiakkaaksi ja ilmoita syntymäaikasi.

Ehkä Finnkinolla ajatellaan, että web-sivuston tarkoituksena on palvella heitä itseään. Se tuottaa automaattisesti asiakasrekisterin, jonka perusteella voi mainostaa ja seurata asiakkaiden käyttäytymistä. Me teemme palvelun, joten me saamme hyödytkin -- niinkö?

Tiedoksi Finnkinolle ja kumppaneille: web-palvelujen pitäisi olla asiakaspalvelua eikä yritysten palvelua.

Vielä yksi esimerkki. Olen ostanut lukuisia lomamatkoja Aurinkomatkoilta ihan tavallisiin perhekohteisiin. Matkoissa on ollut selvää toistuvuutta, joten olisin oppikirjaesimerkki sähköisen markkinoinnin kohdistamisesta kanta-asiakkaalle (ilman sitä korttia). Mutta ei: yhtenäkään vuonna matkatoimisto ei ole lähestynyt minua räätälöidyllä ehdotuksella.

Sen sijaan sähköpostilla tulee vakiomainoksia, jotka eivät ole mitenkään relevantteja. Huvittavin juttu oli viime talvena, kun olin kirjoittamassa kirjaa Kanarialla -- sähköpostiin tuli mainos talven Kanarianmatkoista. Lähde sinäkin tänä talvena Kanarialle...! Kiitos, olen jo.

No, tottahan se on, että kun markkinointi on ilmaista, on helpompaa lähettää sama mainos kaikille. Ohjelmointi, joka tarkistaisi ettei vastaanottaja satu olemaan juuri mainostettavalla matkalla, maksaisi ehkä 15 minuutin työn, mutta olisi paljon tyylikkäämpää.

Pari viikkoa sitten varasin Aurinkomatkoilta hiihtolomamatkan samaan kohteeseen ja hotelliin kuin kaksi vuotta sitten. Sähköpostilla tuli vastausviesti, jossa viitattiin mukana olevaan liitteeseen. Jonkin teknisen vian vuoksi se oli kuitenkin jäänyt pois.

Odotin pari päivää, josko Aurinkomatkat itse huomaisi tapahtuneen, mutta mitään ei kuulunut. Niinpä lähetin asiasta sähköpostia. Siihen tuli välittömästi vastaus:

From:
Subject: Ruuhkaviesti
Date: Mon, 5 Nov 2012 19:50:12 +0200

Tämä on automaattinen vastaus.

Kiitos viestistäsi

Sähköpostiliikenteemme on tilapäisesti ruuhkaantunut.

Pahoittelemme ruuhkaa ja vastaamme mahdollisimman pian.

No just, ruuhkaviesti! Puuttunva matkavahvistus tuli sentään parin päivän päästä sähköpostilla.

Äkkilähtöjen lista saattaa näyttää vapaata matkaa, mutta kun pistää matkustajien määräksi yhden henkilön se ilmoittaakin, ettei tämän kokoiselle seurueelle ole tilaa. Jos yhdelle ei ole tilaa, lista on joko väärin tai ainakaan sen tiedot eivät ole ajan tasalla. Mutta mistä järjestelmä sitten kuitenkin tietää, että tilaa ei ole?

Mainitsinko jo, että Aurinkomatkojen Twitter-tunnuksen on ajat sitten varannut ilmeisesti joku espanjalainen yksityishenkilö? En ihmettele yhtään.

Nämä kaikki esimerkit suomalaisista web-palveluista olivat kahden viikon ajalta. Jokaisella on varmasti omia vastaavia kokemuksia. 

Suomalaisten osaaminen ja halu hyödyntää nettiä asiakaspalvelussa on yhä heikkoa. Se on kummallista, sillä netti- ja some-seminaareja, koulutusta ja suoranaista propagandaa tulee joka tuutista. Sillä ei vain näytä olevan vaikutusta. Ideat eivät muutu teoiksi.

Siksi mikään muukaan ei näytä muuttuvan. Ei siis kannata ihmetellä kun ulkomaiset toimijat tulevat ja vievät nämäkin bisnekset itselleen.

Miksi kansa ihailee verojaan optimoivia?

Tuoreiden verotietojen jälkeen lehdet ovat herkutelleet aiheella. On se niin väärin, että suomalaiset johtajat ja suuromistajat voivat siirtää tulojaan kevyemmän pääomaveron piiriin (esim. HS 3.11.2012: Suomalaismiljonäärien verot jäävät pieniksi holding-yhtiöiden ansiosta).

Kimi Räikkönen voitti eilen Abu Dhabissa ajetun F1-osakilpailun ja sai suomalaisilta lämpimät onnittelut. Hienoa Kimi, niin sitä pitää!

Räikkönen on jo toistakymmentä vuotta asunut Sveitsissä, samoin kuin monet muut formulatähdet (myös Kovalainen muutti joitakin vuosia sitten maahan). Heitä tuskin vetää puoleensa raikas vuoristoilma tai edes hyvät harjoitteluolosuhteet, eihän maassa edes ole testiratoja. Yhtään kilpailua ei ajeta Sveitsissä ja tallien pääkonttorit sekä testiradat ovat Englannissa, Espanjassa sekä Italiassa. Formulasirkus kiertää ympäri maapallon saastuttamassa, joten työpaikkana ei ole Sveitsi vaan koko maailma.

Todellinen syy on tietenkin vero-optimointi. Sveitsissä miljoonatuloista selviää alle 10 prosentin veroilla. Toinen suosittu asuinpaikka on Monaco, jossa ei ole edes lentokenttää. Sitä varten pitää ajaa Ranskan puolelle, eikä Nizzan kentälläkään ole kuin yksi kiitotie. Monacon verotusta en tunne, mutta tuskin se ainakaan Sveitsiä ankarampaa on.

Miksi ihailemme veroja vältteleviä urheilijoita, mutta halveksumme samaa tekeviä yritysjohtajia, joiden yritykset kuitenkin hyödyttävät Suomea enemmän kuin formulasirkuksessa Ecclestonea ja kansainvälisiä brändejä hyödyttävät autokuskit?

Urheilijat vahvistavat ehkä maanmiestensä itseluottamusta, mutta yritysjohto on oikeasti rakentanut tätä maata ja tuonut työtä ihmisille. Kumpikaan ryhmä ei pahemmin tarvitse julkisia palveluita.

Millaisia otsikoita tulisi, jos Herlinit tai muut suuromistajat muuttaisivat kirjansa Sveitsiin ja hoitaisivat johtamisen etätyönä? Vähän pienemmillä johtajilla saattaa olla pari sataa matkapäivää vuodessa, joten kotimaan käsite on joka tapauksessa tulkinnanvarainen.

Jostain syystä urheilijat ovat erityisryhmää, jolla on omat sääntönsä.

Säännöt voivat tosin muuttua jatkossa, sillä Sveitsi suunnittelee ulkomaalaisten veroetujen karsimista. Saa nähdä, mikä maa suostuu ottamaan vastaan nämä miljonääripakolaiset.

Sähköinen äänestäminen on vielä monen mutkan takana

Kuntavaalien alhainen äänestysprosentti nostaa esiin vaatimuksia sähköisestä äänestämisestä. Jos kerran nettipankissa voi hoitaa turvallisesti raha-asioitaan, miksei netissä voi myös äänestää?

Sähköinen äänestäminen kuulostaa yksinkertaiselta asialta, mutta siinä on monta koiraa haudattuna.

Ensinnäkin lain mukaan äänioikeutta on käytettävä henkilökohtaisesti, ja sitä mikään kotona tapahtuva äänestys ei pysty takaamaan. Lapset voisivat käyttää dementoituneen äitinsä tunnuksia tai joku voi äänestää matkoilla olevan puolisonsa sijaan. Myös äänten myyminen eniten tarjoavalle helpottuisi.

Toiseksi vain äänestyskopin yksinäisyys takaa sen, ettei äänestäjää painosteta. Kotona joku voisi uhkailla tai kiristää äänestämään haluamallaan tavalla. Tämä tosin voidaan ratkaista sallimalla useampaan kertaan äänestäminen, jolloin vain viimeinen ääni jää voimaan. Silloin kuitenkin äänet ja äänestäjät on tallennettava pysyvästi, mikä on tietoturvan ja vaalisalaisuuden kannalta ongelmallista.

Kolmas tekijä on tarkistuslaskenta. Miten ääntenlaskenta voidaan tehdä niin, että kaikki äänet on varmasti laskettu, mutta kenenkään äänestäjän henkilöllisyys ei paljastu?

Tällä hetkellä vaalituloksen luotettavuus ei ole mikään ongelma, se kun ei näytä nyt kiinnostavan edes kaikkia kansalaisia. Mutta jos yhteiskunnallinen tilanne kiristyy, vaalituloksen manipulointi -- tai edes perusteltu epäily siitä -- voi saada dramaattiset seuraukset.

Sitten on vielä tietoturva. Nettipankit ovat säilyneet turvallisina, mutta ne eivät yritäkään salata asiakkaan henkilöllisyyttä, mikä tekee tehtävästä oleellisesti helpomman. Lisäksi alati kehittyvät haittaohjelmat pystyvät huijaamaan asiakasta ja kiertämään jopa kertakäyttöisiä varmistuskoodeja.

Tietoturvan yksi vaatimus on palvelun saatavuus. Edes suurella rahalla varmistetut nettipankit eivät toimi täysin 24/7-periaatteella, vaan palvelimet ovat joskus nurin. Verkkopankeissa se ei haittaa, sillä laskut voi maksaa seuraavanakin päivänä. Äänestykselle varattu aikaikkuna on kuitenkin pieni ja kysyntäpiikki suuri, mikä on tietotekniikalle hankala yhdistelmä.

Mutta toisaalta: pitääkö sähköiseltä äänestämiseltä vaatia täydellistä oikeellisuutta, kun nykyinenkään järjestelmä ei ole aukoton? Kaikkia kirjoitettua numeroita ei saada tulkittua oikein eikä äänestäjän henkilöllisyyttä tarkisteta aukottomasti. Äänensä voi myydä lähettämällä kännykällä äänestyskopista otetun kuvan. Lisäksi utelias virkailija voi leimata kuoren sopivasti nurkasta, jolloin hän voi laskennassa tarkistaa ketä naapuri äänesti.

Sähköisen äänestyksen periaatteellisille ongelmille emme mahda mitään, mutta ehkä pian on aika tarkastella niitäkin uudessa valossa. Moni kertoo avoimesti Facebookissa ketä äänesti, joten onko entisenkaltainen vaalisalaisuus tarpeen? Pitääkö äänioikeuden todella olla luovuttamaton oikeus?

Jos vanhanaikainen lippuäänestäminen uhkaa jäädä keski-ikäisten ja eläkeläisten tavaksi valita toinen toisiaan päättäjiksi, siinä on suurempi uhka demokratialle kuin sähköisessä äänestämisessä. Mitä prosessista kertoo se, että kuntapäättäjiksi valittiin eniten 55-65-vuotiaita miehiä? Voidaanko edes lippuäänestystä pitää demokraattisena, jos siihen osallistuu jatkossa alle puolet äänioikeutetuista?

Jotain on pakko tehdä. Jos vaalilakeja ollaan valmiita muuttamaan, voimme jonain päivänä seurata Viron esimerkkiä ja siirtyä oikeaan tietoyhteiskuntaan. Virossa kansalaisilla on netissä toimiva henkilökortti ja viime vuoden parlamenttivaaleissa 141 000 virolaista äänesti sähköisesti.

Viime kädessä kyse on poliittisesta tahdosta, joka suurella todennäköisyydellä vaikuttaisi puolueiden saamiin ääniosuuksiin. Ja juuri sen vuoksi saamme odottaa sähköistä äänestystä vielä hyvinkin pitkään.

(muokattu Helsingin Sanomissa 1.11.2012 julkaistun yleisönosastokirjoituksen pohjalta)

Suomalaisilla on pinna kireällä

Juhannuspäivän aamuna ajoin taksilla lentokentälle. Kuljettaja kertoi ajavansa pelkkiä yövuoroja ja panneensa merkille, miten vihaisia suomalaiset nykyään ovat. Taksikuski joutui usein ukkosenjohdattimeksi, johon asiakkaat purkivat pahaa oloaan. Osa pyysi myöhemmin anteeksi. Varsinkin johtajat vetosivat siihen, että "töissä on vähän paineita".

Monella pinnaa kiristää epävarma taloustilanne. Pitkä ura tai akateeminen koulutus ei enää takaa pysyvää työpaikkaa. Kuka tahansa voi pudota hyvästäkin asemasta lähes köyhyysrajalle, jos esimerkiksi perheen molemmat vanhemmat irtisanotaan.

Verotietojen julkistaminen keskellä ankeinta Suomea, kun edes lumi ei pehmennä kylmää ja pimeää maisemaa, on suomalaisen itseruoskinnan korkein huipennus. Nyt meillä on hyvä syy kadehtia tv-juontajia, viihdetähtiä ja urheilijoita sadoista tuhansista euroista. Ovatko he niin paljon minua parempia ihmisiä, että ovat ansainneet kymmenkertaiset tulonsa?

Poliitikkojen huipputulot saavat kysymään, miten suomalainen arki mahtaa pysyä mielessä ministerillä, jonka oma tilipussi ylittää 200 000 euroa vuodessa? On helpompaa tehdä päätöksiä arvonlisäveron korottamisesta, energiaverojen nostosta ja ruuhkamaksuista kun tietää, etteivät ne koske omaa taloutta. Jonkinlaista ironiaa on siinäkin, että kovatuloisin ministeri vastaa juuri työttömyyden hoidosta.

Entä sitten yritysjohtajat, jotka vaativat alaisiltaan säästöjä ja irtisanovat heitä, samalla kun itse nostavat huippupalkkoja ja suoritusbonuksia? Miten yritys voi vaatia työntekijöiltään sitoutumista, kun se itse toimii täsmälleen päinvastoin?

Työelämä rasittaa siellä vielä olevia. Isojen asuntolainojen turvin perheille on hankittu talo kaukana työpaikasta, jolloin muutama tunti päivässä kuluu ruuhkissa ja koko ajan nouseva liikkumisen hinta ahdistaa taloutta.

Valkokaulusammateissa on jatkuva kiire, projekteja käynnistetään ja kokouksissa istutaan, mutta mikään ei koskaan tule valmiiksi. Tai sitten työ tehdään puolihuolimattomasti loppuun, jotta päästään aloittamaan taas jotain uutta. Moni joutuu oikean työnsä ohella tuottamaan sisältöä yrityksen intranetiin, www-sivuille ja hoitamaan vasemmalla kädellä organisaation some-näkyvyyttä. Pitäisi blogata, tviitata ja suunnitella appsia, kun kaikilla kilpailijoilla on jo omansa.

Pinnaa kiristää myös internet. Moni seuraa netin uutissivuja Pavlovin koiran lailla. Uutiset ovat yleensä ikäviä: väkivaltaa, sotaa, avioeroja, mokia, tulvia, kolareita. Todellista, merkittävää tietoa on vähän, turhaa ahdistusta ja kohinaa aivan liikaa. Vain huonot uutiset ovat uutisia. Netin ansiosta niitä on ensi kertaa rajattomasti.

Informaatiotulva ahdistaa. Joka puolelta tulee työhön liittyviä linkkejä ja dokumentteja, jotka pitäisi lukea, koska kaikki muut ovat jo tehneet niin. Digiboksin levylle kertyy yhä enemmän kiinnostavia ohjelmia ja elokuvia, joita ei koskaan ehdi katselemaan. Riittämättömyyden tunne on pysyvä olotila.

Netin keskustelualueilla kukoistaa negatiivinen viestintä. Purnataan, valitetaan ja käsitellään todellisia tai kuviteltuja epäkohtia. Koska olet viimeksi nähnyt jonkun kirjoittavan myönteisestä asiasta? Koska joku kehui, miten hyvin jokin asia on Suomessa tai koko maailmassa? Netissä purettu paha olo on terapiaa itselle, mutta se tarttuu.

Sosiaalinen media toimii päinvastoin: siellä ihmiset kertovat vain hienoista asioista. Jos mahdollista, se kiristää pinnaa vielä enemmän. Ihmiset kehuskelevat saavutuksillaan, lomamatkoillaan sekä lastensa ja puolisonsa tekemisillä. Muutamista päivityksistä paistaa läpi narsismi, osa on pelkkää teatteria.

Kun Facebookissa näkee viestejä muiden elämän (todellisista tai kuvitelluista) huippukohdista, oma elämä tuntuu entistäkin kurjemmalta ja synkemmältä. Kenenkään elämä ei ole sellaista juhlaa kuin Facebookista voisi kuvitella.

Jos tunnistit edeltä itsesi, toimi näin: jätä verotiedot lukematta ja sulje sosiaalinen media. Keskity työssä (mikäli sellainen vielä on) oleelliseen ja lopeta hörhöily. Mieti, kannattaisiko elintasoa laskea, jos se toisi rauhallisemman elämän. Älä pura pahaa oloasi muille -- edes taksikuskeille. Ei ole heidän vikansa, ettei autoja riitä juhannuksen tai pikkujoulukauden öinä kaikille.

Ja muista, että ensi kuun jälkeen on jo vuosi 2013. 

Hyvitysmaksu tulee jälleen

Vuosi sitten kiisteltiin näkyvästi hyvitysmaksusta. Lopulta Arhinmäki taipui ja tyytyi malliin, jossa maksupohjaa ei laajennettu tälle vuodelle, mutta ulkoisten kiintolevyjen ja tallentavien digiboksien tariffeja nostettiin. Näillä toimilla maksukertymä piti nostaa 7,9 miljoonan tasolle.

Samalla hallitus päätti, että tämän vuoden aikana hyvitysmaksujärjestelmä uudistetaan ja uuteen malliin siirrytään vuoden 2013 alusta.

OKM julkisti toukokuussa Markus Leikolan esityksen, joka olisi käytännössä ollut kulttuurivero. Ehdotus sai joka puolelta nuivan vastaanoton ja ilmeisesti ministeriökin on nyt hylännyt sen.

Niinpä ensi vuoden alussa jatketaan vanhalla järjestelmällä -- jonka laajentamisesta käydään parhaillaan keskusteluja. Tablet-koneet, älypuhelimet, tietokoneet... kaikki ovat taas pöydällä. Meille maksajille valmistelusta ei kerrota ennen suunnitelman valmistumista (ja silloinkin vain, koska media kaivaa asian esiin -- virallinen tiedote tulee kun tariffit on hyväksytty).

Kaikesta päätellen tämän vuoden maksukertymä ei noussut tavoitellulle tasolle, joten halu laajentaa maksupohjaa uusiin laitteisiin on entistä kovempi. Nyt on vielä mahdollista vaikuttaa asiaan proaktiivisesti.

On aika valmistautua uuteen julkisuuskamppailuun. Ottakaa banderollit esiin, virittäkää some valmiiksi. Täältä pesee!