Pitäisikö naisen haluta pääministeriksi?

Paula Lehtomäki vetäytyi lauantaina Keskustan puheenjohtajakisasta perhesyihin vedoten. Median haastattelema tutkija Jaana Kuusipalo näki Lentomäen päätöksen osoituksena siitä, miten vaikea nuorten naisten on yhdistää perhettä ja politiikkaa.

Entä jos Lehtomäki ei vain halunnut puheenjohtajaksi ja pääministeriksi? Entä jos hän on tyytyväinen ministerinä saamaansa julkisuuteen, vaikutusmahdollisuuksiin ja palkkaan? Miksi lähteä pilaamaan myönteistä julkisuuskuvaa tuuliselle paikalle puheenjohtajaksi tai kantamaan vastuuta koko Suomen tulevaisuudesta pääministerinä?

Ajatus jatkuvasta pyrkimisestä korkeampiin poliittisiin tehtäviin, jonka huipulla odottaa palkintona valinta puolueen puheenjohtajaksi, on muisto perinteisestä, maskuliinisesta ajattelusta. Miksi naisten pitäisi noudattaa samaa kaavaa, jos se ei tunnu itsestä oikealta?

Kun katsoo Matti Vanhasen saamaa kielteistä julkisuutta, pitkiä työpäiviä, sunnuntaihaastatteluja radioon, matkustamista ja kaikkea sitä, mikä liittyy pääministerinä olemiseen, ei tehtävä vaikuta kovinkaan houkuttelevalta. Ja tähän asti Suomi on sentään elänyt nousukautta. Lähivuodet tulevat olemaan paljon vaikeampia. Joudumme tekemään kipeitä päätöksiä, joiden seuraukset tuntuvat vielä vuosien päästä.

Perheeltä saa enemmän kiitosta ja tyydytystä kuin pääministerinä olemisesta. Jo ministeritason tuoma vaikutusvalta ja raha riittävät monelle. Liike-elämä sanoisi, että pääministerin tehtävästä puuttuvat riittävät insentiivit.

Onneksi Paula Lehtomäki on nainen. Hän voi hyvällä syyllä vedota perheeseen. Kuulostaisi aivan kummalta, jos joku mies kieltäytyisi puheenjohtajuudesta lapsiinsa vedoten. Sellaista miestä pidettäisiin todellisena nynnynä.

Aamun uutisten mukaan Anneli Jäätteenmäki olisi kiinnostunut puheenjohtajuuden tavoittelusta. Jos tehtävä ja vastuu kiinnostavat, onnea ja menestystä hänelle tehtävään! Mutta on turha kuvitella, että puheenjohtajuus tai edes pääministerin virka olisi kaikkien mielestä elämän päämäärä.