Näin ensi kertaa IDE-tekniikan speksit keväällä 1993. Niissä sanottiin, että uusi järjestelmä tukisi levyjä aina 137 gigatavuun asti. Se tuntui käsittämättömän suurelta, sillä tuohon asti käytössä ollut ST-506-tekniikka rajoitti levyjen koon 528 megatavuun. Tuntui mahdottomalta kuvitella, miten sen kokoiseen asemaan voitaisiin ikinä ahtaa yli 100 gigatavua. Mutta never say never - jo kymmenen vuotta myöhemmin tarvittiin kiertoteitä hankalaksi muuttuneen 137 gigatavun rajan kiertämiseen.
Iso levy on tietenkin mukava, mutta siinä on omat ongelmansa. Muutaman vuoden ikäinen kone ei tunnistanut levyä lainkaan, vaan olisi vaatinut bios-päivityksen. Levyn formatointi (ei pika-alustuksena, vaan tavallisesti) kesti lähes kuusi tuntia. Ja varmuuskopiointi! Sitä ei kannata edes ajatella muutoin kuin toiselle samanlaiselle levylle.
Alustuksen jälkeen levy näyttää Vistassa tällaiselta:
Levyn valmistaja pitää minkä lupaa: vapaata tilaa on hieman yli tuhat miljardia tavua. Tosin gigatavuissa laskettuna tilaa on "vain" 931 gigatavua (=931 Gt) eli 0,91 teratavua (=0,91 Tt). Mitä suurempiin etuliitteisiin mennään, sitä tuntuvampi ero kahden potensseihin pohjautuvilla tietotekniikan tasalukemilla on 10-järjestelmään verrattuna.
Yhden teratavun tallennustilaa voi havainnollistaa monin tavoin. Esimerkiksi hyvälaatuisia digivalokuvia levylle mahtuisi noin 350 000 kappaletta. Tavallisia mp3-musiikkitiedostoja mahtuisi saman verran. Digi-tv-tallennuksia sopii nykytarkkuudella noin 500 tuntia. Ja se ei enää tunnukaan kovin paljolta -- etenkin kun teräväpiirtoon siirtyminen pudottaa määrän alle puoleen. Jatkossa tarvitaan siis vielä isompia levyjä.
Entä jos jakaisin levyn solidaarisesti kaikkien maapallon noin 6,5 miljardin asukkaan käyttöön? Jokaiselle riittäisi vaatimattomat 150 merkkiä -- juuri sopivasti nimeä, osoitetta ja mahdollista puhelinnumeroa varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti