Jatkoa Stieg Larssonin Millennium-trilogialle! Kirja myyntiin kaikissa maissa samaan aikaan! Niin salainen projekti, ettei kirjailija uskaltanut kytkeä konettaan nettiin, jottei kukaan olisi päässyt varastamaan käsikirjoitusta etukäteen.
Tällaisia mainostekstejä muistan loppukesältä, jolloin David Lagercrantzin kirja Se mikä ei tapa julkaistiin. Kirjan saama vastaanotto oli ristiriitainen, osa kriitikoista kehui, suurempi osa haukkui. Lukijat olivat odottaneet jatko-osaa malttamattomina, joten heille kelpasi melkein kirja kuin kirja -- kunhan siinä vain ovat Lisbeth Salander ja Mikael Blomkvist.
Luettuani kirjan on pakko yhtyä kriitkoiden enemmistöön: lopputulos on vaatimaton. Ei huono, mutta jää silti kauaksi odotuksista.
Lagercrantzin tekstissä ei vain ole samaa sujuvuutta kuin Larssonilla oli. Juoni on tarpeettoman sekava ja tarina käynnistyy hitaasti. Uudesta Bondista tuttu paha kaksoisveli/sisko tuntuu jotenkin halvalta ratkaisulta, eikä autistinen savant, joka kahdeksanvuotiaana jakaa suuria lukuja tekijöihin, tunnu mitenkään uskottavalta. Ei liioin Salanderin murtautuminen NSA:n sisäverkkoon. Mukana on venäläisiä konnia, NSA:n urkintaa, salausten tekniikkaa ja viittauksia tekoälyyn.
Paikoin lukijaa melkein nolostuttaa kirjailijan puolesta, niin keinotekoiselta tuntuu esimerkiksi Camillan ja Mikaelin lyhyt kohtaaminen. Kirjailijan tapa luoda jännitystä ennakoimalla tulevaa tyyliin "tämä päätös osoittautui pian suureksi virheeksi" tuntuu harrastajamaiselta ja kirjan sokerisesta lopusta jää valju maku.
Kirjan ilmeinen päähenkilö on Lisbeth Salander, ja hänen suhteensa Lagercrantz tekee kelvollista työtä. Mikaelin rooli on jäädä sivustakatsojaksi, Erikasta on tuskin edes siihen. Poissa ovat myös alkuperäisen trilogian naisasia, seksi ja kahvinjuonti. Vaikka kirja kertoisi aivan muista henkilöistä, se olisi korkeintaan keskinkertainen.
Millennium-sarjalle olisi pitänyt valita Ruotsin paras kirjoittaja. Vaikea uskoa, että Lagercrantz olisi sellainen. Toki hänen tehtävänsä on hankala: miten jatkaa sarjaa, jonka kolme valmista kirjaa muodostivat jo selkeän kokonaisuuden? Lagercrantz ei edes yritä matkia Larssonin tyyliä, mikä on hyvä. Kirjan ainoaksi tehtäväksi jää kuvata tuttujen päähenkilöiden uusia seikkailuja. Mutta onko se lukijan mielestä riittävä syy kirjan ostamiseen?
Tiettävästi Larsson ehti kirjoittaa neljättä osaa 70 sivun verran, olisiko Lagercrantzin pitänyt jatkaa tarinaa siitä?
Se mikä ei tapa on kirjabisneksen (paino sanalla bisnes) voitto. Kun taloudellinen kannustin nousee riittävän suureksi, syntyy kirja mistä tahansa aiheesta, eikä aivan liian nuorena edesmennyt kirjailija pysty enää puolustamaan omaa työtään.
Se mikä ei tapa sisältää 545 sivua ja maksaa noin 24,95 euroa. Kirja ilmestyi elokuussa WSOY:n kustantamana.
Lisäys klo 23: Ensimmäisessä kappaleessa olevan 1.11.2015 päivätyn jutun mukaan Lagercrantz oli kirjoittamisen aikana kauhuissaan ja näki painajaisia. Hän kertoo (syystäkin) tunteneensa olonsa vaivautuneeksi ja saaneensa kirjoitustehtävän siksi, että hänen jalkapalloilijasta kirjoittamaansa elämäkertaa myytiin peräti 800 000 kappaletta. Mahtoiko se olla enemmänkin kohteen kuin kirjailijan ansiota? Joka tapauksessa hän aikoo kirjoittaa vielä kaksi jatko-osaa lisää. Minä puolestani aion jättää ne lukematta. Win-win-tilanne, siis.
Tällaisia mainostekstejä muistan loppukesältä, jolloin David Lagercrantzin kirja Se mikä ei tapa julkaistiin. Kirjan saama vastaanotto oli ristiriitainen, osa kriitikoista kehui, suurempi osa haukkui. Lukijat olivat odottaneet jatko-osaa malttamattomina, joten heille kelpasi melkein kirja kuin kirja -- kunhan siinä vain ovat Lisbeth Salander ja Mikael Blomkvist.
Luettuani kirjan on pakko yhtyä kriitkoiden enemmistöön: lopputulos on vaatimaton. Ei huono, mutta jää silti kauaksi odotuksista.
Lagercrantzin tekstissä ei vain ole samaa sujuvuutta kuin Larssonilla oli. Juoni on tarpeettoman sekava ja tarina käynnistyy hitaasti. Uudesta Bondista tuttu paha kaksoisveli/sisko tuntuu jotenkin halvalta ratkaisulta, eikä autistinen savant, joka kahdeksanvuotiaana jakaa suuria lukuja tekijöihin, tunnu mitenkään uskottavalta. Ei liioin Salanderin murtautuminen NSA:n sisäverkkoon. Mukana on venäläisiä konnia, NSA:n urkintaa, salausten tekniikkaa ja viittauksia tekoälyyn.
Paikoin lukijaa melkein nolostuttaa kirjailijan puolesta, niin keinotekoiselta tuntuu esimerkiksi Camillan ja Mikaelin lyhyt kohtaaminen. Kirjailijan tapa luoda jännitystä ennakoimalla tulevaa tyyliin "tämä päätös osoittautui pian suureksi virheeksi" tuntuu harrastajamaiselta ja kirjan sokerisesta lopusta jää valju maku.
Kirjan ilmeinen päähenkilö on Lisbeth Salander, ja hänen suhteensa Lagercrantz tekee kelvollista työtä. Mikaelin rooli on jäädä sivustakatsojaksi, Erikasta on tuskin edes siihen. Poissa ovat myös alkuperäisen trilogian naisasia, seksi ja kahvinjuonti. Vaikka kirja kertoisi aivan muista henkilöistä, se olisi korkeintaan keskinkertainen.
Millennium-sarjalle olisi pitänyt valita Ruotsin paras kirjoittaja. Vaikea uskoa, että Lagercrantz olisi sellainen. Toki hänen tehtävänsä on hankala: miten jatkaa sarjaa, jonka kolme valmista kirjaa muodostivat jo selkeän kokonaisuuden? Lagercrantz ei edes yritä matkia Larssonin tyyliä, mikä on hyvä. Kirjan ainoaksi tehtäväksi jää kuvata tuttujen päähenkilöiden uusia seikkailuja. Mutta onko se lukijan mielestä riittävä syy kirjan ostamiseen?
Tiettävästi Larsson ehti kirjoittaa neljättä osaa 70 sivun verran, olisiko Lagercrantzin pitänyt jatkaa tarinaa siitä?
Se mikä ei tapa on kirjabisneksen (paino sanalla bisnes) voitto. Kun taloudellinen kannustin nousee riittävän suureksi, syntyy kirja mistä tahansa aiheesta, eikä aivan liian nuorena edesmennyt kirjailija pysty enää puolustamaan omaa työtään.
Se mikä ei tapa sisältää 545 sivua ja maksaa noin 24,95 euroa. Kirja ilmestyi elokuussa WSOY:n kustantamana.
Lisäys klo 23: Ensimmäisessä kappaleessa olevan 1.11.2015 päivätyn jutun mukaan Lagercrantz oli kirjoittamisen aikana kauhuissaan ja näki painajaisia. Hän kertoo (syystäkin) tunteneensa olonsa vaivautuneeksi ja saaneensa kirjoitustehtävän siksi, että hänen jalkapalloilijasta kirjoittamaansa elämäkertaa myytiin peräti 800 000 kappaletta. Mahtoiko se olla enemmänkin kohteen kuin kirjailijan ansiota? Joka tapauksessa hän aikoo kirjoittaa vielä kaksi jatko-osaa lisää. Minä puolestani aion jättää ne lukematta. Win-win-tilanne, siis.
3 kommenttia:
Paha kaksoissisko mainitaan kyllä jo trilogiassa, häntä ei vaan käsitelty siellä sen kummemmin.
Muuten jep & jep arvioosi. Olihan se melko kelpo, mutta ei enempää. Valmiiden tykättyjen tarinoiden jatko-osat pikkasen raivostuttaa aina. Sain tärinät sekä Tuulen viemän että nyt Milleniumin jatkoista. Miks pitää?! Mur!
Pitää hakea kirjahyllystä alkuperäiset tiiliskivet. Olen näköjään unohtanut koko siskon. Kiitos muistutuksesta.
Ensimmäinen osa on lukemisen alla työpaikalla, alkuperäiskielellä. Tuntuu kuin sen tarina olisi käynyt toteen, jos Larssoonin perikunnalla on niin ahne meininki kuin väitetään.
Lähetä kommentti