Operaatio Ullakon lukemisen jälkeen on pakko ihmetellä, miksi Niklas Herlin pyrki estämään kirjan julkaisun, ja miksi hän vielä hävittyäänkin pyysi blogissa ihmisiä olemaan ostamatta kirjaa.
Erityisen kummallista se on Herlinin toimittajataustan vuoksi. Toimittajien, entistenkin, odottaisi arvostavan julkaisun ja sanomisen vapautta. Lehdet kertovat välillä ahdistavan tarkasti ja sosiaalipornoon sortuen yksityiskohdat lukijoita kiinnostavista rikoksista. Se ei aina ole kaunista, mutta kyse on hinnasta, jonka maksamme vapaasta lehdistöstä.
Kaikki muuttuu tietysti aivan toiseksi, kun kyse on omasta sukulaisesta. Silloin toimittajakin haluaa, että asiasta vaiettaisiin. Mutta eihän se niin mene. Ei, vaikka olisi varaa ostaa kirjoittaja hiljaiseksi.
Rikoksen uhrin näkökulmasta kirja on hienotunteinen, sillä edes hänen nimeään ei mainita. Ahdistavat hetket ahtaassa vankikopissa on kuitattu muutamalla kappaleella eikä mukana ole mitään sellaista, mitä ei olisi jo käsitelty lehdistössä moneen kertaan kuvien kera. Kirjassa on vain tekstiä.
Ainoa, mitä Herlin sai kommenteillaan aikaiseksi, oli kirjan markkinointi. Montakohan kirjaa Suomessa ilmestyisi, jos kaikilla olisi varaa ostaa itselleen epämieluisa tekijä hiljaiseksi?
Ihmettelen myös sitä nettinyökyttelijöiden määrää, jotka olivat samaa mieltä Herlinin kanssa ja kiirehtivät tuomitsemaan kirjan jo ennen sen ilmestymistä. Ovatko nämä samoja ihmisiä, jotka ostavat iltapäivälehtiä rikosuutisista kertovien lööppien vuoksi? Jos eivät, niin ketkä niitä sitten ostavat?
Turusen suorittama teko oli monin tavoin poikkeuksellinen Suomen rikoshistoriassa. Paitsi, että se oli maamme ensimmäinen korkean profiilin kaappaus- ja kiristysjuttu, se oli myös tekotavaltaan ällistyttävä. Poliisi uskoi loppuun asti, että sillä oli vastassaan kansainvälinen rikollisjoukkio. Operaatio oli niin monimutkainen, ettei yhden miehen uskottu mitenkään selviävän siitä -- ei varsinkaan juristin, jolla ei ollut aiempaa rikostaustaa.
On sitä vähemmästäkin kirjoja tehty. Varsinkin kun tämä tarina on tosi.
Toimittaja Mika Mölsä on joutunut hankalan tehtävän eteen: miten kirjoittaa vetävä kirja tapahtumista, joita ei itse ei ole ollut näkemässä, mutta kertomatta liikaa poliisityön salaisuuksista? Lievästä ylidramatisoinnista huolimatta kirja pitää otteessaan ja teknisestä valvonnasta kiinnostuneelle tapahtumat ovat paikoin kiehtovaa luettavaa.
Tekniset keinot nousivat jutussa väistämättä ratkaisevaan rooliin, sillä varsinaisella kaappauksella ei ollut silminnäkijöitä ja kaappaaja asioi omaisten kanssa sähköpostilla ja tekstiviestein. Näiden jäljittäminen oli poliisin kannalta ainoa toimiva tutkintalinja.
Mielenkiintoinen on esimerkiksi tieto, että poliisin pyynnöstä Google selvitti kiristysviestin lähettäjän ip-osoitteen kahdeksassa tunnissa. Apuun pyydettiin myös Ruotsin FRA-urkintaa, vaikkei sitä lopulta tarvittu, koska tapaukseen ei liittynyt ulkomaisia osapuolia. Suomi olisi siis voinut itse hyötyä FRA:n salakuuntelusta. Tällaisissa asioissa kirjalla voi nähdä jopa yhteiskunnallista merkitystä.
Liki huvittava yksityiskohta on poliisin huoli tiedon vuotamisesta, koska jo alkumetreillä tutkijoiden ylityökiintiöt pamahtivat täyteen ja poliisin piti anoa heille hätätyölupaa Uudenmaan työsuojelupiiriltä. Vaikka vastassa olisi kansainvälinen gangsterijoukko, poliisin on pidettävä kiinni työlainsäädännöstä.
Kirjassa kerrotaan, miten poliisi löysi raisiolaisen kioskin, josta Turunen oli ostanut pre-paid-liittymät, ja pystyi selvittämään niiden numerot. Tämä on jokseenkin yllättävää.
Kirja olisi vielä kiinnostavampi, jos se piirtäisi kunnon henkilökuvat tapausta tutkineista poliiseista ja heidän toiminnastaan, mutta se on ymmärrettävistä syistä mahdotonta.
Herlinin sijaan kirjan julkaiseminen saattaa harmittaa poliisia. Teknisen valvonnan keinot ja sen rajoitukset halutaan tietoisesti pitää piilossa, jotta rikolliset eivät osaa vältellä niitä. Asioita ympäröi vaikenemisen piiri, johon törmäsin talvella itsekin, kun tein selvitystyötä Yksityisyys - turvaa digitaalinen kotirauhasi -kirjaa varten. Toisaalta Mölsä ei paljasta mitään sellaista, mitä rosvot eivät jo tietäisi. Tavalliselle lukijalle tiedot voivat olla uusia ja antaa ajattelemisen aihetta, mikä on jälleen yksi syy puoltaa kirjan julkaisemista.
Kirjaa lukiessaan romaaneihin ja elokuviin tottunut maallikko hämmästyy, miten paljon sattumia rikokseen ja toisaalta myös oikeaan poliisityöhön sisältyy. Vaikka Turunen suunnitteli kaiken huolella, hän teki kiireessä pari aloittelijamaista virhettä. Ilman niitä hän olisi ehkä ehtinyt paeta maasta tai ainakin piilottaa rahat paremmin. "Järjestelmä voittaa aina", kuten kirjassa korostetaan. Kunpa Biotien osakkeen kurssi vain ei olisi romahtanut...
Kirjassa on 202 pientä sivua ja se on painettu halvalle, huonolaatuiselle paperille. Tulos on kuin malliesimerkki paperille painetusta e-kirjasta. Tämän kirjan ostajaa kiinnostaa sisältö, ei kirja fyysisenä esineenä. Siksi sen voisi hyvin myydä sähköisenä versiona. Kirjakirjan hintaa ei totisesti ole hinnalla pilattu: Akateemisessa 13,90 euroa, muualta voi saada halvemmallakin.
Vaikka CrimeTime-kustannus toimii osuuskuntaperiaatteella ja tilittää siksi leijonanosan tuloista tekijöille, tällä hinnalla kirjasta ei ikinä tule rahasampoa. Herlin väittää tarjonneensa Mölsälle 10 000 euroa, jotta tämä jättäisi kirjan julkaisematta. Puhtaasti taloudelliselta kannalta katsottuna Mölsän olisi kannattanut hyväksyä tarjous. Tiedonvälitys ja sananvapaus ovat kuitenkin asioita, joita ei mitata rahassa.
7 kommenttia:
Itselle jäi sellainen käsitys että Niklas Herlin media-alan ammattilaisena ymmärsi että hänen pyrkimyksensä estää kirjan julkaisua ei tule pysymään salaisuutena. Eli ehkä hän katsoi vähemmän huonoksi vaihtoehdoksi itse aktiivisesti paljastaa itse omat pyrkimyksensä ja motiivinsa, kuin odottaa että joku muu revittelee siitä otsikoita.
Raha puhuu, köyhät mumisevat. Saivathan Herlinin ryöstäjätkin heti ehdotonta vankeutta. Epäilen ettei tuomio olisi ollut näin kova, jos uhriksi olisi sattunut joku mökin mummo.
Tällä kertaa NH kuitenkin taisi iskeä kirveensä kiveen.
Allekirjoitan Järvisen analyysin, erityisesti sen, että kyseessä on suomalaisessa rikoshistoriassa ainutlaatuinen tapaus, jonka vuoksi on selvää että siitä julkaistaan kirja. Tämä ei loukkaa uhrin yksityisyyttä, sillä historia ei ole yksityisasia.
Itse olen huolissani, että tämä tapaus ei välttämättä jää Suomessa lajissaan ainutlaatuiseksi. Tekijä suoritti yhden vartioimattoman henkilön kidnappauksen, vei hänet säilöön ja lähetti sähköpostilla lunnasvaatimuksen. Seurauksena oli, että hänelle annettiin kahdeksan (8) miljoonaa euroa. Vain amatöörimäisen sähellyksensä takia tekijä saatiin kiinni. Oikeasti rahoja ei edes kunnolla seurattu, ne vaan jätettiin noudettavaksi, koska pelättiin että panttivankia voitaisiin vahingoittaa.
Kahdeksan miljoonaa euroa on huikean iso summa rahaa saada noin pienellä vaivalla: kaappaa yksi helppo kohde ja lähetä pyyntö. Ruotsissa on paljon pienempien summien vuoksi suunniteltu ja ammattirikollisten toimesta toteutettu monimutkaisia operaatioita, jopa Hollywood-elokuvan käsikirjoitusta muistuttavia aseellisia ryöstöjä.. Missä vaiheessa nämä ammattilaiset tajuavat, että Suomesta saa enemmän yksinkertaisella ihmiskaappauksella?
Miettikää, minkälaisen kaappauksen voisi suunnitella, jos sen toteuttamiseen olisi budjetoitavissa esim. 500.000 euroa. Se 500 tonnia olisi pikkuraha tuhlattavaksi 8 miljoonan odotettavissa olevista lunnaista. Suunnitteluun voisi ensinnäkin käyttää vaikka vuoden aikaa. Käytettävissä olevalla summalla saisi palkattua organisaation, jossa olisi lukuisia pientä roolia tekeviä apulaisia, jotka lopulta hämäisivät poliisia tutkinnassa. Apulaiset hoitaisivat kukin vain oman osansa, tietämättä toisistaan tai todellista työnantajaansa. Luonnollisesti viestintätekninen kalusto voitaisiin rakentaa suojausteknisesti huippukuntoon, tehden lähes mahdottomaksi poliisille jäljittää viestejä.
Poliisin onni tässä tapauksessa oli, että tekijä toimi yksin ja oli henkisesti epävakaassa tilassa. Monien suomalaisten rahasukujen toivo on puolestaan siinä, että kansainväliset ammattirikolliset eivät tajua, miten lähellä pahainen amatööri, tavis, oli onnistua megaluokan rikoksessa.
Itse pidän lähes varmana että tämä tapaus toistuu. Ammattirikoksille rikokset ovat bisnestä, jossa aivan kuten muussakin liiketoiminnassa, verrataan tuottoa ja riskiä. Tämän kaappauksen tuotto, 8 miljoonaa, ei ole missään suhteessa sen sisältämään riskiin. Onhan selvää, että jos aseistettujen ja panssaroitujen rahankuljetusten ryöstäminen on rikollisten katsannosta kannattavaa, niin on myös hentoisen naisihmisen kaappaus, ja saman rahan pyytäminen ja vastaanottaminen naisen omaisilta.
Pahoittelen tripla-kommenttia. Google ilmoitti, että kommentti on liian pitkä, joten yritin lyhentää sitä. Jos mahdollista, pyydän blogistia poistamaan ylimääräiset rivit.
En usko, että ihmiskaappaukset alkavat kiinnostaa rikollisia, sillä kyse on monimutkaisesta ja vaikeasti toteuttavasta rikoslajista. Mitä monimutkaisempi ja pitkäkestoisempi rikos, sitä suurempi on paljastaumisen todennäköisyys. Nykymaailmassa varsinkin yhteydenpito omaisiin on ongelmallista, koska siitä jää väistämättä sähköisiä jälkiä ja vakavissa rikoksissa niitä voidaan jäljittää USA:sta asti.
Turusen tapauksessa lopputulosta selittää se, että tilanne oli uusi ja outo myös poliisille. Lopputulos meni silti poliisin kannalta juuri kuten piti: tekijä saatiin kiinni vain muutama tunti uhrin vapauttamisen jälkeen. Ennen vapautusta poliisi ei olisi voinut iskeä, vaikka tekijä olisi ollut tiedossa.
Tekemällä kaiken oikein Turunen olisi ehkä onnistunut piilottamaan rahat paremmin ja pakenemaan maasta, mutta hän olisi joka tapauksessa jäänyt kiinni ennen pitkää. Vain silloin, jos omaiset eivät ota yhteyttä poliisiin, kidnappaajilla on mahdollisuus onnistua.
Ratkaisevaa oli myös se, ettei Turusella ollut rikostaustaa (dna:ta löytyi kaappauspaikalta, mutta sitä ei löytynyt poliisin rekisteristä) ja että hän toimi yksin. Tässäkin mielessä Turusen teko oli erittäin poikkeuksellinen. Uskon, että joku tekee siitä vielä elokuvan (ei Suomessa, mutta ulkomailla).
Kirja on kiinnostavaa luettavaa myös 9/11-salaliittoteoreetikoille. Miten uskottavaa olisi lavastaa terrori-isku ja onnistua pitämään se salaisuutena näin pitkään ilman, että mikään menee pieleen?
Kirja on kiinnostavaa luettavaa myös 9/11-salaliittoteoreetikoille. Miten uskottavaa olisi lavastaa terrori-isku ja onnistua pitämään se salaisuutena näin pitkään ilman, että mikään menee pieleen?
-No onhan se huomattu, että on lavastus kyseessä. Lukisit muutakin kuin "virallisia" raportteja. Uskot varmaan vielä Lee Harvey Oswaldiin JFK:n murhaajana?
Lähetä kommentti