Viranomaisen digiosaaminen takkuilee - edelläkävijästä peränpitäjäksi

Pitkään valmisteltu ja jo kertaalleen lykätty Digi ensin -hanke aloitti vihdoin 14.4.2026. Tavoitteena on saada suomalaiset siirtymään Suomi.fi-viestien käyttäjäksi niin, ettei virallisia tiedotteita tarvitse enää lähettää paperipostilla.

Jo seuraavana päivänä kävi ilmi, ettei iPhonen mobiilisovelluksessa pysty vaihtamaan asiointiroolia yritykseen. Kohtuullisen iso ongelma, joka olisi pitänyt havaita testauksessa (kai tätä on testattu, onhan?). Ongelman ymmärtäisi Androideissa tai vanhoissa puhelimissa, mutta uusimman iPhonen kohdalla moka antaa huonon kuvan viranomaisten digiosaamisesta.

Julkistus- ja virhetiedotteet peräkkäin.

Tiedotteen avaaminen tuo lisätietoa:

"Palaamme asiaan parin päivän päästä."

Tiedotteessa pistää silmään toiminnan ripeys (tai sen puute). "Tiedotamme asiasta seuraavan kerran viimeisetään 17.4. klo 16" - siis yli kahden vuorokauden kuluttua. Kun äsken (16.4. klo 16) kokeilin, ongelma oli entisellään.

Roolin vaihto iPhonessa ei voi olla iso tekninen ongelma, ehkä jokin unohtunut määritys tai parametri jossain? Sen korjaamisen pitäisi hoitua hetkessä.

Asiointi onnistuu selainversiossa, joten toiminnallisesti ongelma ei ole suuri. Se on kuitenkin nolo ja kertoo suomalaisen digiosaamisen tasosta. Pitkään valmisteltu digisiirtymä tökkii heti alussa puutteellisen testaamisen vuoksi. Ehkä joskus saamme tietää, mitä oikein tapahtui.

Jos sisäministeriön esimerkkiä katsoo, niin luultavasti emme saa. Kun somessa nousi droonien jälkeen kohu EU Alert -järjestelmän puuttumisesta, kukaan viranomainen ei tullut julkisuuteen selittämään tai kommentoimaan asiaa. Ei tainnut yksikään toimittaja myöskään sitä tivata?

Kansalaistoiminta tuotti aloitteen vastaavan hälytysjärjestelmän saamisesta Suomeen. Vähäisen julkisuuden vuoksi senkin allekirjoittajamäärä on viikko aloituksen jälkeen vain 2105: 

Kansalaisaloite FI-ALERT-järjestelmän käyttöön Suomessa.

Tänään sisäministeriö kertoi vaaratiedotusjärjestelmän "kehittämisestä" eli EU Alertin tuomisesta Suomeen. Ei selityksiä, ei perusteluita, ei pahoittelua. Business as usual. Ylen haastattelussa hitautta perusteltiin rahan puuttumisella. Ehkä niin, mutta kun varautuminen on Suomen kansainvälinen menestystarina ja puolustusmenoja yritetään tarkoituksella kasvattaa kaiken muun joutuessa tinkimään, vaaratiedottamisen ei pitäisi jäädä kiinni rahasta.

Liekö koskaan ennen kansalaisaloite toteutunut vain viikko nimien keräämisen aloittamisesta?

Haikeana muistelen vuosituhannen alun aikoja, jolloin Suomi oli digikehityksen huippua ja esikuvana muille. Nyt olemme pudonneet perässähiihtäjäksi.

Lisäys 24.4.2026: Nyt asiointiroolin vaihto toimii myös iPhonessa.

Mikä on Suomen alue Kärkölässä?

Lahden lähellä Päijät-Hämeessä sijaitsee 4000 asukkaan Kärkölä. Google Maps näyttää sieltä alueen, jonka nimi on kuvaavasti "Suomen alue". 

Ajo-ohje Suomen alueelle.

Kävin katsomassa paikkaa, mutta Suomen alue on niin pieni, ettei sillä ollut kylttiä. Googlen mukaan olin kuitenkin perillä.

Mukana oli drone, joten nousin katsomaan ilmasta, mikä teki alueesta niin suomalaisen. 

"Suomen alue"

Näyttää tavanomaiselta rivitaloalueelta. Ei mitään erityisen "suomalaista". Juuri siksi nimen historia kiinnostaa. Tietääkö joku, miten alue on saanut nimensä? 

Sekin on mahdollista, että Googlen kartoissa on pilanpäiten tehtyjä lisäyksiä. 

Sinänsä Suomessa on monia erikoisia paikannimiä, jotka näkyvät kartalla, mutta joista ei paikan päällä huomaa mitään erikoista. Saattavat olla vaikka vanhoja maatilojen nimiä. Yksi tällainen on Merihirviö (postinumero 64480) Etelä-Pohjanmaalla lähellä Kristiinankaupunkia. 

64480 Merihirviö.

Myöskään tähän ei näkynyt viittoja (tai hirviötä itseään) 6600-tietä pitkin ajaessani. Sen sijaan Maanmittauslaitoksen mainio Karttapaikka-palvelu löytää paikalta tämän nimisen talon.

Karttapaikka tuntee Merihirviö-talon.

Merihirviö-talon historia kiinnostaisi, jos joku tietää tarkemmin. Edes Karttapaikka ei tunne Suomen aluetta.

Lisäys 6.5.2026: Palautteen johdosta kuva myös kotimaisesta karttapaikasta. Se osoittaa, ettei Google Mapsin "Suomen alue" ole mikään pila tai jäynä. 

Varautumisen suurvalta digiajassa (kolumni)

Suomi on varautumisen suurvalta. Siihen meitä on opettanut historia ja maantiede: pieni pohjoinen maa, ankarat olosuhteet ja pitkä etäisyys Eurooppaan, missä kaikki tärkeä tapahtuu.

Etäisyyttäkin kriittisempää on Suomen sijainti Venäjän naapurissa. Jos jotain ikävää sattuu, Suomesta tulee saari. Maata pitkin meiltä pääsee vain kahteen muuhun pohjoismaahan, jotka nekin ovat käytännössä saaria.

Norjalla on sentään pitkä rannikko suoraan aavalle Atlantille, Ruotsilla nykyään silta Tanskaan ja suora pääsy Pohjanmerelle. Suomen rannikko on ikävästi pussin perällä.

HISTORIAN OPETTAMANA Suomi on panostanut yksin pärjäämiseen ja varautumiseen. Huoltovarmuuskeskus tekee monialaista yhteistyötä yritysten ja organisaatioiden kanssa, jotta kriittisistä tarvikkeista saadaan pidettyä varmuusvarastoja Suomen maaperällä.

Digiaikana varautuminen asettuu ihan uuteen valoon. Toisaalta Suomi ei enää ole peräkammarissa, vaan yhtä keskellä kuin muutkin. Toisaalta juuri siksi tietoliikenne tekee meistä entistä riippuvaisempia.

Internetiä ei voi varmuuskopioida. Arki ja hyvinvointi riippuvat reaaliaikaisista, nopeista datayhteyksistä. Tiedot ovat pilvessä, mutta niistä ei ole mitään iloa ilman kaapeleita, jotka Suomen tapauksessa kulkevat meren pohjassa.

Mikä pahinta, merikaapelit kulkevat kansainvälisillä vesillä, joka on ei-kenenkään-maata. Emme psyty varmistamaan niiden turvallisuutta sopimuksilla emmekä edes omilla sotalaivoilla.

SUOMESSA TAPAHTUU outoja asioita. Pari vuotta sitten uutisoitiin, miten joku murtautui sähkökaappeihin ja vesitorneihin, mutta ei varastanut mitään. Janakkalassa kaadettiin iso telemasto.

Yhtäkkiä murrot loppuivat, tai ainakaan niistä ei enää uutisoitu. Kukaan ei kerro, mitä tutkinnassa saatiin selville. Oliko kyse pelkästä ilkivallasta vai oliko taustalla vieraan valtion vaikuttamista?

Sitten kiinalaisten alusten ankkurit alkoivat raahautua pitkin merenpohjaa katkoen Suomelle tärkeitä sähkö- ja datakaapeleita. Varjolaivaston heikkoa merimiestaitoa vai kieroa vaikuttamista?

Kukaan ei taaskaan tiedä, mutta sillä ei oikeastaan ole merkitystä. Merikaapelit ovat Suomelle Akilleen kantapää, jonka vakavuus on kunnolla ymmärretty vasta Ukrainan sodan myötä.

USEIN KUVITELLAAN, että koska internet on alusta pitäen suunniteltu vikasietoiseksi, liikenteen reitittäminen kaapelista toiseen on helppoa. Ei ole.

Yksittäisen kotisurffarin ip-paketit voidaan kyllä kääntää linjalta toiselle, mutta kun kyse on satojen gigabittien runkoverkosta, yhteyksiä ei niin vain reititetä uudelleen.

Kiitos operaattorien yhteistyön tähänastisista katkoista on selvitty vähällä, mutta entä jos valtiollinen toimija kyntää merenpohjaa tarkoituksella ja katkoo useita kaapeleita?

Korjaustöihin pystyviä aluksia on vähän ja niiden pääsy paikalle voidaan estää. Pahimmassa tapauksessa Digi-Suomi putoaisi takaisin 1980-luvulle, mutta tällä kertaa ilman papereita ja manuaalisia prosesseja.

Operaattorit ovat rakentaneet runkoverkkonsa hyvän sään aikana kustannuksia optimoiden, eikä työssä ole mietitty kriisiaikoja. Yritykset ovat ikuisia optimisteja.

MERIKAAPELIEN LISÄKSI pitäisi rakentaa maakaapeleita. Ei ole julkista tietoa, millaisia maakaapeleita kulkee Tornion kohdalla maidemme välillä, mutta niitä tarvitaan joka tapauksessa lisää.

Ongelma sielläkin taitaa olla se, että myös Ruotsin sisäinen verkko on kustannusoptimoitu, eivätkä yhteydet pohjoisesta etelään nykyisellään kestäisi Suomen tuomaa lisäliikennettä.

Voimme parantaa digitaalista omavaraisuutta keskittämällä palveluita Suomessa sijaitseviin datakeskuksiin. Mitä enemmän saamme maahan ulkomaisia isoja toimijoita, sitä suurempi intressi niillä on suojata Suomeen meneviä yhteyksiä. Kaapelit sitovat Suomen kirjaimellisesti länteen.

ON SYYTÄ KATSOA myös ylöspäin. Vaikka Elon Musk on varastanut kaiken huomion omalla StarLink-verkollaan, taivaalla lentää myös eurooppalainen Eutelsat-järjestelmä. Se myy satelliittiyhteyttä suoraan yrityskäyttöön.

Satelliittiyhteys on tarpeellinen varajärjestely, mutta yksin sen varaan ei voi rakentaa. Kysykää vaikka kotitalouksilta, joihin Suomessa vedetään valokuitua ennätystahtia.

In cable we trust.

Julkaistu Tivi-lehdessä 4/2025.

Lautalla Haapasaareen

Kirkkokuvausprojekti on loppusuoralla ja tie vei sen vuoksi Haapasaaren, Kotkan edustalle. Oikeastaan tie ei vienyt mihinkään, sillä saari sijaitsee Kotkan edustalla ja lauttamatka sinne kestää kaksi tuntia. Lautta ei maksa mitään, mutta silti lippu pitää varata ennakkoon. Matkassa on niin monta yllätystä, että kirjoitin niistä muidenkin ohjeistamiseksi.

Ensinnäkin lauttareitin nimi on hämäävästi Kotka-Pyhtää. Aikataulu löytyy (ainakin tällä hetkellä, talviajat astuvat huomenna voimaan) sivulta https://www.finferries.fi/lauttaliikenne/lauttapaikat-ja-aikataulut.html. 

Haapasaarella on kiintoisa historia ja se on ollut Suomen asukasluvultaan pienin kunta, vain muutama sata asukasta. Lisätietoja saaresta saa sivulta https://www.haapasaari.net. Se toinen merellinen Haapasaari on tunnetumpi ruotsinkielisellä nimellään Aspö ja sijaitsee Turun saaristossa.

Kesäaikataulu tuotti yllätyksen, ainakin syyskuun puolivälissä. Ensinnäkin pdf-tiedosto oli tavattoman vaikeaselkoinen ja lopulta kävi ilmi, että ainoa vierailupäivä saarelle on lauantai. Silloin lautta odottaa kaksi tuntia saarella ennen paluumatkalle lähtöä. Muina päivinä lautta ei joko kulje tai lähtee saman tien takaisin. Saarella on vain muutama vakituinen asukas, muut käyvät sukunsa perintömökeillä eikä heillä ole kiire heti takaisin. Varsinaista majoitusliikettä saarella ei ole.

Toinen yllätys on Google Mapsin kartta, joka yleensä tietää kaiken, mutta neuvoo Kotkan lautat aivan väärään paikkaan. 

Googlen karttaan merkitty paikka ei ole lauttojen lähtöpiste.

Sen sijaan lautta lähtee pienestä satamasta osoitteessa Juha Vainionkatu 123. Satamassa on parakki matkustajien odotustilaksi, mutta viereinen kahvila/ravintola oli auki jo ennen aamuyhdeksää ja tarjosi ruuan ja kahvin lisäksi vanhoja, kiinnostavia esineitä ihailtavaksi.

Lautta Otava oli yllättävän iso (max. 130 henkeä) ja matkustamo on sisätiloissa. Lautalle mahtuisi muutama autokin, mutta saarelle niitä ei kannata viedä, koska siellä ei ole ajokelpoista tietä. Ilmeisesti osa matkoista tehdään paljon pienemmällä Tekla-lautalla.

Entäpä itse saari? Kesäkaudella siellä on koululaisten pitämä kahvila sekä koko saaren keskipiste: pieni osuuskauppa. Lisäksi saarella on entinen koulu - ja tietenkin kirkko, mikä oli minunkin retken syynä. 

Melkein koko Haapasaari yhdessä kuvassa.

Autojen puuttuessa saarella on ihanan hiljaista ja rauhallista, aivan kuin palaisi ajassa 1800-luvulle. Ilmakuvassa näkyvä Puokki-tornissa toimii vieläkin puolustusvoimien etäohjattu tutka-asema. Matkaa Venäjän rajalle on vain joitakin kilometrejä. Torni valmistui 1862 tähystys- ja merkinantotorniksi.

Haapasaaren osuuskauppa.

Saaren pääkatu.

Vasta kirkkokuvausprojektin aikana olen tutustunut Suomen saaristoon ja maksuttomien FinFerries-lauttojen palveluihin. Kannattaa käyttää hyväksi, vaikka ensi kesänä!

Maahanmuutto ei ole uhka, vähenevä väestö on

Maahanmuutto on herkkä aihe, josta ei mielellään kirjoita mitään. Iltaisin lähijunassa tuntee olevansa ulkomailla. Helsingin ruoka- ja kahvipaikoissa on syytä osata englantia, jos mielii saada tilauksensa perille. Monilla aloilla on työvoimapula, eikä huonosti palkattuihin palveluammatteihin löydy tekijöitä. Vanhusten hoivakodeissa enemmistö työntekijöistä on tummaihoisia, eivätkä kaikki osaa edes suomea.

Erityisesti yksi puolue on profiloitunut maahanmuuton torjuntaan. Se haluaa säilyttää Suomen jatkossakin suomalaisena ja korostaa varsinkin afrikkalaisten maahanmuuttajien suurta osuutta rikostilastoissa.

Suomen suurin uhka ei kuitenkaan ole maahanmuutto vaan vähenevä väestö. Helsingin Sanomien juttu havainnollisti tilannetta osuvasti. Nykyisellään naiset synnyttävät keskimäärin 1,3 lasta, kun väestön pitämiseksi entisellään luvun pitäisi olla 2,1.

Pitkällä tähtäimellä luvuilla on dramaattisia vaikutuksia. Jokainen uusi sukupolvi on kooltaan lähes puolet pienempi kuin edellinen. Ensimmäinen on siis puolet, seuraava yksi neljäsosa, seuraava yksi kahdeksasosa ja niin edelleen. Lisäksi sukupolvien väli pitenee, kun lapsia hankitaan yhä myöhemmin. Ja kun hedelmällisessä iässä olevien naisten määrä on kerran laskenut, sitä on vaikea kääntää takaisin nousuun. Jokaista puoliintumista kohden keskimääräisen lapsiluvun pitäisi kaksinkertaistua, jotta seuraava sukupolvi palaisi edeltäjän kokoon.

Nykymenolla Suomi tulee muuttumaan dramaattisesti. 

Herättelin asiasta keskustelua netissä ja huomasin, etteivät monet ymmärrä asian seurauksia. Osa oli jopa tyytyväisiä, että Suomen laskeva väkiluku pienentää myös ympäristökuormitusta. Joku kertoi, että voisi hyvin palata 1950- tai 1970-luvulle, kyllähän silloin elettiin ihan hyvää elämää, vaikka elintaso oli alempi. Ja onhan Islantikin pärjännyt, vaikka maassa on alle puoli miljoonaa ihmistä.

Ongelmalliseksi Suomen tilanteen tekee väestöpyramidin vääristyminen. Vaikka lasten määrä puolittuu, keski-ikäisten ja vanhusten määrä pysyy samana. Yhä pienempi määrä aktiivisessa iässä olevia joutuu siis tuottamaan kaiken sen hyvinvoinnin, jota kansantalouden ja yhteiskunnan pyörittämiseen tarvitaan. Avainsana on huoltosuhde. Se oli 1900-luvun Suomessa ihan toinen. Kuinka moni oikeasti olisi valmis luopumaan hyvinvointivaltiosta, palaamaan elintasossa taaksepäin, ottamaan omat vanhempansa tai isovanhempansa takaisin pieniin asuntoihinsa? Voisiko tällainen pakotettu taantuma onnistua ilman maan sisäistä konfliktia?

Taantuva väestömäärä vaikuttaa meihin kaikkiin, sillä yhä pienempi osa joutuu maksamaan veroina ja maksuina yhteiskunnan kustannukset. Eri alojen osaajat joutuvat pohtimaan, miksi jäädä kurjistuvaan Suomeen, kun samassa kierteessä olevat EU-maat suorastaan kilpailevat osaajista. Noidankehä on valmis. 

Ratkaisevaa ei ole koko, vaan muutos. Islanti on aina ollut pieni, siksi sen väestöpyramidi on tasapainossa.

Entä tekoäly ja teknologia, eivätkö ne vähennä ihmistyön tarvetta? Ne eivät korvaa palvelu- ja hoiva-ammatteja tai asiantuntijoita. Lisäksi ne vaativat isoja investointeja, joita kukaan ei halua tehdä pieneen, taantuvaan maahan. Yrityksiä ja sijoittajia kiinnostavat kasvavat markkinat. 

Viimeinen tekijä on kansallinen kysymys. Mitä vähemmän suomalaisia jatkossa on, sitä uhatummaksi oma kieli ja kulttuuri käyvät. Ikäluokkien pienentyminen uhkaa jopa maanpuolustusta, sillä asepalvelukseen riittää yhä vähemmän nuoria.

Johtopäätös on väistämätön: Suomi tulee oleellisesti muuttumaan, ellei kotoperäisen väestön vähenemistä saada hidastettua - täysin riippumatta siitä, kuinka paljon maahanmuuttoa meillä on.

Tähän asti puolueet ovat keskustelleet vain maahanmuutosta. Todellinen ongelma on se, etteivät nuoret halua tai uskalla perustaa perhettä ja pitää Suomea elinvoimaisena. Tähän toivoisi kannanottoja ja strategioita kaikilta puolueilta.

Lopuksi oma villi ehdotus: Suomessa kuntia on pakkoliitetty toisiinsa, kun vähenevä ja ikääntyvä väestö ei ole enää riittänyt tehtävistä huolehtimiseen. Entä jos samaa sovellettaisiin myös maiden välillä? Suomi, Ruotsi ja Norja voisivat yhdistyä Surunon tasavallaksi. Saataisiin leveämmät hartiat ja isompi väestöpohja riittäisi pitämään yllä hyvinvointivaltiota pitkälle tulevaisuuteen. Se tosin tietäisi paluuta Ruotsin helmoihin ja suomen kielen rappeutumista. 

Ehkä pakkoruotsi ei sittenkään ole huono asia.

Lisäys: nyt illalla osui silmiini tuore Talouselämä (23/2024), jonka kansikuvajuttuna on "Pörssin pelottavin uhka - mitä tapahtuu Helsingin pörssille, jos eläkevakuutusyhtiöt Varma, Ilmarinen, Elo ja Veritas alkavat vaatia parempia tuottoja?" Jos talouskasvua ei ole, eläkkeiden maksu vaarantuu. Jos eläkeyhtiöt alkavat hakea tuottoja ulkomaisista pörsseistä, isojen suomalaisten yhtiöiden arvostus putoaa. Se vaikuttaa suomalaisten hyvinvointiin ja pakottaa myymään yhtiöitä ulkomaille. Tämä kaikki jo paljon ennen kuin pienenvien ikäluokkien vaikutus alkaa näkyä väestössä.

Mitä tapahtui suomalaisten kuolemille alkuvuodesta 2022?

Mediassa on ollut uutisia ylikuolleisuudesta. Maallikon on vaikea sanoa, mikä on totuus, mutta jotain pystyy näkemään Väestötietoviraston päivittäin julkaisemasta Suomen kansalaisten määrästä. Aloin seurata lukua kesällä 2021 tehdessäni Digiajan tietosuoja -kirjaa, ja olen kirjannut lukeman ylös lähes joka päivä sen jälkeen. 

Vuoden 2022 ensimmäisinä kuukausina väestönkasvu tuntui pysähtyneen täysin, huhtikuussa määrä jopa laski hieman.

Suomen väkiluvun kasvu kuukausittain 8/2021-12/2022.

Joulukuussa 2021 kasvu romahti, mikä ei ole ihmekään, sillä joulukuussa kuolleisuus on aina korkeinta. Jostain syystä myös tammi ja helmikuun sekä varsinkin huhtikuun luvut näyttivät minimaalista kasvua tai jopa vähenemistä (huhtikuussa -9 henkilöä). Toukokuusta alkaen luvut olivat taas normaalilla tasolla. 

Suomen väkiluku kasvaa lähinnä maahanmuuton vuoksi, syntyvyys on historiallisen pientä. Voi olla, että alkuvuodesta 2022 kansalaisuuden myöntäminen oli jumissa tai muuten tavallista vähempää. Joka tapauksessa erot ovat poikkeuksellisia ja pistävät maallikonkin silmään. Hesari kirjoitti ilmiöstä jo elokuussa. 

Mielenkiintoista nähdä, koetaanko 2023 alkukuukausina vastaava lasku, mutta toisaalta joulukuu 2022 on ihan toista kuin joulukuu 2021. Pelkkä kausivaihtelu ei siis selitä alkuvuoden 2022 kuoppaa. Selittääkö sen korona? Sitä en yritä itse edes arvioida. 

Toivottavasti kuopalle saadaan kuitenkin selitys.

Havaintoja kesän autolomalta Suomessa

Tänä kesänä on tullut ajeltua Suomea ristiin rastiin kirkkojen dronekuvausprojektin vuoksi. Muutamia havaintoja kesän autoilusta.

Havainto 1: Suomi on kesällä tavattoman kaunis maa, etenkin aurinkoisella säällä. 

Sininen ja valkoinen - ja vihreä!

"Sininen ja valkoinen" on kaikille tuttu termi, on vettä ja lunta - mutta mihin unohtui vihreä? Suomen lipussa pitäisi oikeastaan olla kolme väriä, nyt vihreä puuttuu. Varsinkin dronella havaitsee, miten vihreys hallitsee kesäistä Suomea. No, osittain se johtuu siitä, että dronen kamera syventää vihreän sävyjä tarkoituksella. Mutta lopputulos on hieno.

Suomi on sininen ja valkoinen - mutta myös vihreä, ainakin kesällä.

Havainto 2: Niin hyviä kuin navigaattorit ovatkin, mikään ei korvaa perinteistä paperikarttaa. Puhelimella tai tietokoneella saa tarkat reittiohjeet, mutta ellei määränpää ole vielä tiedossa, suuntien ja etäisyyksien hahmottaminen isoltakin näytöltä on pahuksen vaikeaa. "Mihin ajetaan illaksi?" kysymykseen voi vastata vain paperikartta.

Paperikartta ja navigaattori - molempi parempi.

Parasta tietenkin on yhdistää molempien vahvuudet. Suunnittelu paperikartalla, täsmäohjeet navigaattorista. Google Maps antoi liki erehtymättömästi hyvät reitit. Yllätyksenä muutama kirkko oli merkitty hieman väärään paikkaan.

Monilla maantieosuuksilla puhelin putosi 3G-verkkoon. Uudempi 4G ei kuulu läheskään kaikkialla. Operaattorit sulkevat 3G-verkon vuoden 2023 aikana, jolloin tarjolla ovat ainoastaan 4/5G ja vanha GSM-verkko (2G). Toivottavasti 3G:ltä vapautuvia mastopaikkoja ja taajuuksia käytetään 4G-verkon laajentamiseen, muutoin maanteillä ja mökeillä jäädään pelkän peruspuhelimen varaan. Se ei nykypäivänä riitä edes Google Mapsille.

Havainto 3: Huoltoasemat menevät kiinni yllättävän aikaisin ja moni tarjoaa bensaa vain automaatista. Ei ole vettä eikä ilmaa renkaisiin, kahvilasta puhumattakaan. Esimerkiksi iso ABC-asema Vaskikello sulki ovensa jo klo 20. Ei tämä bensa-autolle ongelma ole, mutta sähköautoille voi olla. Aika tulee pitkäksi, jos lataus vie tunnin eikä mikään asemalla ole auki.

Yllättävän harvalla huoltoasemalla on enää (toimivaa) laitetta renkaiden täyttämiseen.

Yllättävän harvalta asemalta saa enää ilmaa renkaisiin. Monilla asemilla laitetta ei ole ollenkaan, muutamissa se oli rikki. Sitten on vielä ylitekninen digitaalinäyttö, jolla ilmanpaineen saa halutuksi, mutta ei ilmeisesti voi mitata, paljonko renkaassa on ilmaa. Se olisi ollut tarpeen, kun rengaspainevaroitin ilmoitti yhden renkaan alentuneesta paineesta. Silmämääräisesti rengas näytti olevan kunnossa, mutta toimivan mittarin löytäminen olikin yllättävän työlästä.

Vanhassa vara parempi: tämä toimii, eikä mitään digiä tarvita.

Havainto 4: Ukrainan tapahtumien vuoksi olen tänä kesänä katsellut sankarihautoja ihan uusin silmin. Pienillä paikkakunnilla sankarihautojen alue tuntuu suurelta, vaikka pitäjät olivatkin ennen isompia. Itse asiassa alueet ovat melkein vakiokokoisia pitäjän koosta riippumatta.

Sankarihautoja Jalasjärvellä.

Pohjanmaalla näytti joillakin sankarihautausmailla olevan tapana merkitä myös kaatumispaikka, kaikki tuttuja nimiä historiankirjoista. Joissain luki paikan tilalla "sotilassairaalassa". Kalvolan hautausmaalla osui silmään hautoja, joissa kuolinajaksi ilmoitettiin vuosi 1952 ja toisessa 1947.

Kalvolan sankarihautoja.

Lähes kaikki kaatuneet olivat parinkympin päällä olevia miehiä, parhaassa iässään. Heidän kohtalonsa on ollut hirveä isku läheisille, mutta myös nuorelle kansakunnalle. On ihmeellistä, että Suomi sodan tappioista huolimatta pystyi nousemaan hyvinvointivaltioksi. Hattu päästä edellisille sukupolville! Ukraina on nyt samassa tilanteessa.

Havainto 5: Radiokanavat ovat rasittavia. Kaupallisilla kanavilla pyörivät samat hitit päivästä toiseen. Soittolistat ovat lyhyitä. Suosituimmat biisit soitetaan nopeasti puhki. Yllättäen myös Nostalgia-kanavalla soivat samat 70-luvun biisit, vaikka vanhemmassa musiikissa olisi, mistä ottaa. Radio Classic käyttää sekin soittolistoja. Samat klassiset esitykset toistuvat muutaman päivän välein, eivätkä ne ole mitään hittejä. Tästä on vaikea ymmärtää. Kuulutuksetkin on nauhoitettu etukäteen. Jostain syystä Classic-kanava on alkanut suosia keskiaikaista musiikkia, joka on - anteeksi vain - pitkäpiimäistä eikä sovi lainkaan Suomen kesään.

Radiomainonta on yllättävän tehokasta. Kun on kuullut saman mainoksen 20 kertaa muutaman päivän aikana, sitä ei saa pois mielestä vaikka yrittäisi. Bättis oli oikeassa, kun pilkkasi Robinia radiomainonnan unohtamisesta. Tänään, elokuun ensimmäisenä päivänä, mainokset tuntuvat vihdoin vaihtuneen.

Havainto 6: Suomessa on mukavaa. Monia kiinnostavia kohteita tuli kesällä vastaan, osa ihan yllätyksenä. Myös monia kohtaamisia ventovieraiden suomalaisten kanssa, jotka olivat sekä paikallisia että toisia matkaajia. Nuoria kesätöissä. Ainakin kahviloissa hintataso on selvästi suuria kaupunkeja edullisempi. Ylistarossa kaksi kahvia ja kaksi pullaa maksoi yhteensä 4,95 euroa. Piti oikein kysyä tytöltä, oliko hän varmasti huomioinut kaiken. Kuulemma oli. 

Havainto 7: Urheilukentistä ei ole pulaa. Jos urheilukenttien tai kiekkokaukaloiden määrä takaisi menestyksen, Suomi olisi maailmanmestari. Drone-kuvista on helppo havaita, miten yleisurheilukentät ovat usein hienolla paikalla järven tai joen rannalla, tai sitten aivan keskustassa.

Haapajärven urheilukenttä.

Ennen maalla ei nuorilla ollut juuri muuta harrastusta kuin urheilu. Nyt tietokonepelit ja nettiviihde ovat tulleet kilpailemaan ajankäytöstä. Saapa nähdä, miten se vaikuttaa. 

Nivalan urheilukenttä.

Havainto 8: Sukunimet ovat paikannimiä. Ei ollut mikään uusi asia, mutta silti yllätti nähdä monia harvinaisiakin sukunimiä kylien niminä. Peräinen, Sorsakoski, Paalijärvi, Ranta-aho, Stubb, Ukkola, Puhakka... kaikki tulivat vastaan tienviitoissa. Sieltähän me suomalaiset olemme tulleet, maalta.

Lisäys 6.8.2022: Autoilun tiekarttoja ei välttämättä löydy joka huoltoasemalta tai tavaratalosta. Kuvan kartta maksaa verkkokaupassa 17 euroa ja se löytyy osoitteesta https://www.karttakauppa.fi/tuote/suomi-matkailukartta-11-milj-2/. Ei mikään huono hankinta autoon kaiken varalta.

Muokattu 4.8.2022

Ennen oli kaikki huonommin - ja paremmin

Hesarin pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio oli valinnut kolumnikseen helpon aiheen: Oliko Suomi muka parempi paikka 1970-luvulla? Aiheesta on helppo kirjoittaa, koska jälkiviisaus on helppoa eikä absoluuttista totuutta ole.

Rautio todisteli, miten 1970-luvulla Suomessa ei ollut todellista demokratiaa. Ihmisiä lähti töiden perässä Ruotsiin, ja moni jäi sille tielle. Suomi oli Neuvostoliiton vaikutuspiirissä eikä naisten tasa-arvosta ollut tietoakaan. Vain vähän aikaisemmin naiset eivät päässeet edes ravintolaan tai hotelliin yksinään, ilman miestä. Homoseksuaalisuus oli ensin rikos, sitten vain sairaus.

Tämän päivän nuoren on mahdoton edes kuvitella, millainen maa Suomi oli 1960- ja 1970-luvuilla.

Raution listasta puuttui joukko klassikoita, kuten se, että televisiossa oli vain kaksi kanavaa ja uutiset tulivat molemmilta yhtä aikaa. Elokuvia näki kerran tai pari viikossa. Ei ollut pizzerioita, ei videovuokraamoita, ei kännyköitä eikä tietenkään nettiä. Asuntolainojen korko oli hulppea ja lainaa sai ylipäätään vasta pitkän asiakkuuden jälkeen. Ulkomailla käyminen oli harvojen herkkua.

Vastakkainen näkökulma on yhtä perusteltu. Kun emme tienneet älypuhelimista tai netistä, emme osanneet kaivata niitä. Ulkomaista sai käsityksen lukemalla kirjoja tai käymällä elokuvissa. Asuntolainaa saa helposti ja korot ovat alhaalla, mutta juuri niiden seurauksena asuntojen hinnat ovat karanneet pilviin.

Entinen niukkuus on kääntynyt ylitarjonnaksi, joka ei välttämättä ole sen parempi. Ainakaan se ei lisää onnellisuutta.

Elintasoa tai valinnanvapautta tärkeämpi asia on turvallisuuden ja onnellisuuden tunne. Se ei ole läheskään kaikilla lisääntynyt. Tulo- ja näkemyserot ovat moninkertaistuneet. Suomi ei ole enää maa, jossa on kotoisasti pelkkiä suomalaisia, ja kaikilla yhteinen eetos.

Ennen kaikki oli paremmin -- tai huonommin. Kumpikin näkökulma on yhtä oikea.

Yksi asia on kiistaton fakta: 20 vuotta sitten olimme kaikki 20 vuotta nuorempia. Ja se vaikuttaa enemmän kuin ympäristön muuttuminen.

Suomi 2018 on turvallisempi kuin koskaan ennen

Suomi ei ole koskaan ollut niin turvallinen maa kuin vuonna 2018. Jos vertailukohdaksi otetaan 1980- ja 1990-luvut, tilastojen viesti on selvä: riski kuolla liikenneonnettomuudessa, väkivaltarikoksen uhrina, työtapaturmassa tai muussa vastaavassa on nyt selvästi alempi. Jopa itsemurhat ovat vähentyneet merkittävästi.

Helpointa on vertailla liikenneturvallisuutta, koska siinä tilastointi on yksinkertaista. Nousukauden huumassa vuonna 1989 liikenne vaati 677 uhria (loukkaantuneita 9005), vuonna 2012 enää 255 (loukkaantuneita 5490). Autojen määrään suhteutettuna turvallisuus on parantunut vielä enemmän, mutta se olisi tämän vertailun kannalta epäreilua. Sen sijaan autoilun lisääntyminen kertoo elintason ja mukavuuden noususta.

Itsemurhia tehdään nyt noin 600 vuodessa, kun määrä 80-90-luvuilla oli 900-1200. Henkeen ja terveyteen kohdistuneiden rikosten määrä on kasvanut loivasti elintason myötä vuodesta 1980 lähtien (notkahdus 90-luvun laman aikaan), mutta henkirikoksissa kuolleiden määrä vuodesta 1985 on laskenut (IL-juttu aiheesta).

Lyhyesti sanoen: suomalaisen riski kuolla tai loukkaantua vakavasti on merkittävästi pienempi kuin aiemmin. Elinikä on pidempi ja terveys keskimäärin parempi kuin koskaan ennen.

Miksi sitten turvallisuus tuntuu huonontuneen? Miksi pelkäämme nyt enemmän kuin 80- ja 90-luvuilla?

Keskeisin syy on mediassa. Se uutisoi dramaattiset tapahtumat näkyvämmin ja henkilökohtaisemmin kuin aiemmin. Lisäksi ulkomailla sattuneet tapaukset sulautuvat uutisvirtaan, emmekä lopulta tee eroa niiden välillä. Kaikenlaista karmeaa sattuu joka päivä.

Netti ja sosiaalinen media pahentavat tilannetta. Niiden kautta ihmiset pääsevät purkamaan omia tunteitaan, jolloin uutinen jää elämään ja muuttuu henkilökohtaisemmaksi. Uhrit eivät ole enää pelkkiä numeroita uutisissa, vaan he muuttuvat ihmisiksi, melkein kuin omiksi läheisiksi.

Ne, joilla on omakohtaisia kokemuksia 1980- ja 1990-luvuista, huomaavat ajan myös kullanneen muistoja. Kun oli itse 30 vuotta nuorempi, elämä tuntui helpolta ja onnelliselta. Ikävät asiat ovat unohtuneet, eikä nuorena muutenkaan murehtinut niin paljon kaikesta.

Ei ollut myöskään nettiä, jossa roikkua lukemassa, miten huonosti itsellä/hyvin muilla on asiat ja miten turvattomaksi oma maa on muuttunut. Tiedonvälitys oli kahden tv-kanavan ja paikallisen sanomalehden varassa. Tyydyttiin kirkonkylän ainoaan pizzeriaan ja siihen, että kaupat menivät kiinni arkisin viimeistään kello 20 ja olivat sunnuntaina kokonaan kiinni. Amerikkalainen elokuva tai suosikkisarjan jakso jommallakummalla tv-kanavalla oli viikon kohokohta, joka nauhoitettiin VHS-kasetille.

Ja totta sekin, että monen työelämään siirtyneen luottamus työnantajaan oli 1980-luvulla suurempaa kuin nyt. Valtion ja kunnan työpaikat olivat ikuisia ja turvallisia. Nykyisen työelämän epävarmuus heijastuu myös arjen turvattomuutena.

Turvallisuus ei olekaan pelkkiä tilastoja. Turvallisuus on tunne. Ja tätä tunnetta käytetään myös poliittisesti hyödyksi.

Presidentinvaaleissa perussuomalaisten Laura Huhtasaaren vaalislogan on "Suomi takaisin". Takaisin mistä? Takaisin mihin? Eroon EU:sta ja takaisin onnelliselle 1980-luvulle? Olivatko asiat oikeasti silloin paremmin?

Vaalisivuston perusteella slogan viittaa erityisesti maahanmuuttoon ja tuleviin uhkiin: Ulkoinen turvallisuus tuottaa sisäistä turvallisuutta. Mikäli emme hoida asiaa rajoilla, joudumme sietämään aseistettuja poliiseja kaduillamme, hyvätuloisia eristäytyneillä asuinalueillaan, luokkayhteiskuntaa, kahden kerroksen työmarkkinoita. Joudumme luopumaan hyvästä Suomesta, joudumme pelkäämään.

Elokuinen terrori-isku Turun torilla ja uutiset maahanmuuttajien tekemistä rikoksista lisäävät turvattomuuden tunnetta. Media ruokkii pelkoa, koska se elää sen myymisestä. Sosiaalisen median käyttövoima on viha ja tyytymättömyys. Vaikka tilastot ovat ristiriidassa median ja somen kanssa, jälkimmäiset vievät voiton.

Somessa nostetaan esiin raiskauksen riskin lisääntyminen. Eniten tuntuvat olevan huolissaan ne, joiden riski joutua uhriksi on kaikkein pienin. Lisäksi on mahdoton arvioida, miten raiskausten tai esimerkiksi lasten hyväksikäyttöjen riski on muuttunut 80- ja 90-luvuista, koska teot eivät silloin tulleet ilmi eivätkä aina olleet edes rikoksia (raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vasta 1994 -- sitä ennen vaimon oli pakko antaa, tai miehellä oli lupa ottaa väkisin).

Pian valittava presidentti saa johdettavakseen maan, joka on kaikilla mittareilla aiempaa turvallisempi (ja useilla myös parempi) maa. Kuka oikeasti haluaisi palata takaisin vanhaan Suomeen, jossa riskit olivat suurempia -- olkoonkin ettemme tienneet niistä?

Visit Finland - Finland is cool!

Palasin ulkomailta, missä oli ulkona 30-35 astetta ja ilmankosteus yli 50 prosenttia. Oli ihanaa päästä välillä sisätiloihin, joissa ilmastointi viilensi ilman 20 asteeseen.

Mutta hei, juuri sellaistahan meillä Suomessa on ulkonakin. Emme vain osaa arvostaa sitä tarpeeksi, koska pimeän ja kylmän talven jälkeen kaipaamme helteitä (tai ainakin lapsiperheet kaipaavat, jotta pääsisivät uimarannalle).

Sellaiselle, joka elää helteen keskellä, Suomen viileä ilma tuntuu täydellisen sopivalta.

Aamulla klo 8.41 jo 28 C ja ilmankosteus 71 % -- tulee tukala päivä.

Pari viikkoa sitten olin Helsingin kauppatorilla syömässä teltassa paistettua lohta muiden turistien kera. Vastapäätä istui italialainen perhe, jonka mies osasi hieman englantia. Hän kertoi olevansa Etelä-Italiasta ja valitti, että siellä on liian kuuma, siksi olivat tulleet Suomeen pienen tyttönsä kanssa.

Eikö Suomen viileydestä voisi tehdä matkailuvalttia? Etelä-Eurooppaa piinaavat tällä hetkellä ennätyshelteet, pahimmillaan yli 40 astetta. Moni paikallinen asukas luultavasti kaipaisi lomalle raikkaan viileän ja puhtaan ilman Suomeen.

Tule Suomeen, meillä on ulkonakin ilmastointi! eli englanniksi jotain sellaista kuin Come to Finland, we have air conditioned outdoors, too!

Lisäys 6.8.2017: Viileä sää matkailuvalttina onkin jo huomattu. 

Sivutietä Käpälämäkeen

Tuhannes kirjoitus tässä blogissa, siispä aiheeksi sopii muu kuin tietotekniikka. Tai no, kyllähän tämäkin tietotekniikkaa sivuaa.

Vanhasta tottumuksesta ajamme kaupungista toiseen nopeinta moottoritietä pitkin, yleensä vielä lievää ylinopeutta ja katse tiukasti eteen suunnattuna. Joskus kannattaisi poiketa tutulta reitiltä ja nähdä Suomi uusin silmin.

Esimerkiksi Helsingistä Tampereelle pääsee suoraa moottoritietä, mutta miksi käyttää aina sitä samaa, äärimmäisen tylsää reittiä? Joskus voisi ajaa pienempiä teitä esimerkiksi Nurmijärven ja Lopen kautta, vanhaa Tampere-Helsinki-tietä tai suorastaan Humppilan ja Sastamalan kautta länsipuolelta koukaten.

Matka-aika pitenee hieman, mutta uudet maisemat korvaavat vaivan. Navigaattorien ansiosta pikkuteiden ajaminen on helppoa ja jos huomaa pysähtyneensä liian pitkäksi aikaa kaunista paikkaa ihailemaan, navigaattori johdattaa takaisin moottoritielle. Navigaattori kertoo myös paljonko aikaa nähtävyyksien katseluun on jäljellä.

Itse käytän usein tilaisuutta hyväkseni. Vaikka kyse olisi työmatkasta, varaan ajamiseen hieman enemmän aikaa ja kierrän viimeistään paluumatkan uutta reittiä. Joskus pysähdyn katsomaan kohtia, joista päätielle näkyy vain tienviitta tai matkailumainos. Varsinkin kesällä Suomi on kaunis maa, joten kannattaa pysähdellä ja leikkiä turistia töiden lomassa.

Sivutie matkalla Jyväskylään.

Ja jos olet ihmetellyt, missä se kuuluisa Käpälämäki on, ainakin yksi löytyy läheltä Kimolaa (ja missäs se sitten on -- ota selvää):

Minäkin lähdin Käpälämäkeen Kimolaan.

Jyväskylään kannattaa mennä Vääksyn kanavan kautta. Tie valittiin juuri Suomen kauneimmaksi maisemareitiksi, eikä ihme:

Pulkkilanharju elokuisena iltana, matkalla Helsingistä Jyväskylään.

Olen ajanut usein puhumaan Mikkeliin ja ihastellut hauskoja paikannimiä: Kissakoski ja Koirakivi. Oletko koskaan ajatellut pysähtyä niiden kohdalla? Kissakosken voimalaitos tuo nimenä mieleeni lasten Miina ja Manu -kirjat. Paikka on hieno ja pysähdyksen arvoinen. Museossa on mm. vanhaa tekniikkaa:

Kissakosken voimalaitoksen museo.

Lähellä oleva Koirakivi sen sijaan oli pieni pettymys; vain pari taloa eikä mitään selitystä hauskan nimen historiasta. Kun pysähdyin paikalle elokuisena iltana, missään ei näkynyt ketään. Moottoriteiden ulkopuolinen Suomi on lähes asumaton, vaikka taloja onkin.

Koirakiven nuorisoseuran (autio) talo. 

Koirakiven kylä on vanhan Savontien varrella.

Suuri Savontie.

Joskus jo pieni poikkeama päätieltä avaa kauniita maisemia. Esimerkiksi tällainen järvimaisema odottaa autoilijaa Heinolantiellä Etelä-Savon ja Päijät-Hämeen rajalla. Matkaa 5-tielle on vain muutama sata metriä.

Elokuinen iltahetki muutama sata metriä 5-tieltä.

Siirretään itsenäisyyspäivä kesään

Itsenäisyyspäivä oli sellainen kuin aina ennenkin: pimeää, räntäsadetta -- ja Tuntematon sotilas. Joulukuun alku on vihonviimeistä aikaa. Ei ole enää syksy, mutta ei vielä talvikaan.

Kun Suomi muutaman vuoden päästä juhlii sadannetta itsenäisyyspäivää, olisi oikea hetki tehdä radikaali muutos: siirretään itsenäisyyspäivä vuoden synkimmästä ajasta kesään. Se toisi juhlintaan ihan uutta ilmettä. Oli outoa nähdä, miten eteläafrikkalaiset kunnioittivat Mandelan kuolemaa tanssimalla kaduilla samaan aikaan kun suomalaiset kuuntelivat juhlapuheita ja melankolista musiikkia sekä muistelivat toista maailmansotaa. Pimeä aika leimaa myös itsenäisyyden juhlintaa ja tekee siitä kovin synkkää.

Ehdotan uudeksi itsenäisyyspäiväksi 4.6. Se on sopivasti kaksi päivää ennen Ruotsia ja valmiiksi puolustusvoimien lippujuhlan päivä. Yksi sotilasparaati vuodessa riittää. On sitä paitsi mukavampi marssia kesällä eikä yleisönkään tarvitse värjötellä pakkasessa.

Kesäkuun alku sopisi hyvin senkin vuoksi, että samoihin aikoihin nuoret itsenäistyvät ylioppilaiksi. Siinä olisi sopivaa symboliikkaa. Suomen tulevaisuus on nuorissa, ei Tuntemattomassa sotilaassa. Nuorten silmissä tämä mustavalkoinen filmi alkeellisine erikosiefekteineen näyttää enemmän camp-henkiseltä kuin maanpuolustushenkeä kohottavalta.

Ehkä satavuotias Suomi uskaltaa itsenäisyyspäivänä katsoa tulevaisuuteen eikä menneisyyteen. Itsenäisyyden merkitys ja sen uhkat ovat muuttuneet. Miksi itsenäisyydessä halutaan yhä katsoa menneeseen, kun kaikkialla muualla yhteiskunnassa ja yrityselämässä korostetaan muutoksen ja sopeutumisen merkitystä?

Tervetuloa aurinkoinen ja kesäinen satavuotias Suomi!

Jakakaa ihmiset enemmän Facebookissa

Aktiiviset Facebookin käyttäjät tulevat paljastaneeksi itsestään enemmän kuin huomaavatkaan. Uskonto, poliittinen tausta, seksuaalinen suuntautuminen ja monet muut yksityisinä pidetyt tiedot (juuri ne, joita henkilötietolaki kieltää edes tallentamasta) paistavat läpi kuvista, statuspäivityksistä ja ystäväpiiristä. Läheiset ystävät tietävät asiat muutenkin, mutta Facebookissa on myös puolituttuja ja työn kautta tulleita henkilöitä, joiden henkilökohtaisesta elämästä emme tietäisi mitään ilman Facebookia.

Facebook paljastaa muutakin. Millainen on ihminen, joka vääntää joka asiasta vitsin ja yrittää olla aina hauska? Entä henkilö, jolla on yli sata profiilikuvaa itsestään? Henkilö, joka suhtautuu kaikkeen aina kielteisesti ja kommentoi asioita vain negatiivisesti? Henkilö, jonka oikeinkirjoitus on vastuullisesta työstä huolimatta alakoululaisen tasoa? Henkilö, joka linkittää sivulleen jokaisen oman haastattelun, lausunnon tai julkisen esiintymisen ja ottaa digikuvat niistä artikkeleista, joita ei voi linkittää? Henkilö, joka lähettää monta kuvaa jokaiselta ulkomaanmatkalta ja patistaa muita tekemään kovemmin töitä samalla kun kehaisee itse lähtevänsä Välimerelle purjehtimaan?

Facebookin kautta ystävät tietävät meistä enemmän kuin me itse. Paljastamme luonteenpiirteitä, joita yritämme piilotella tai joita emme itse edes huomaa.

Monelle tekisi hyvää lukea oma Facebook-profiilinsa.

Eilen Helsingissä tapahtui järkyttävä perhesurma, jossa nelikymppinen johtaja tappoi kaksi pientä tytärtään, vaimonsa ja lopuksi itsensä. Järjettömiä surmatöitä tuntuu riittävän tasaisena virtana, eivätkä ne rajoitu elämän huono-osaisiin. Väkivallanteot kertovat, että jokin suomalaisuudessa on pahasti pielessä. Suomi ja erityisesti tietyt puolueet ovat kärkkäitä neuvomaan muita EU-maita, mutta eivät näe malkaa omassa silmässään. Suomiko muka ongelmien ratkaisija maailmalla? Näkis vaan.

Oletan, että surman äiti ja isä olivat Facebookissa. Suomen poliisi noudattaa yhä vanhaa tiedotusperiaatetta, jonka mukaan nimiä ei kerrota (vaikka ne netin kautta leviävätkin). Oletan, että heillä oli myös Facebookissa ystäviä. Miten on mahdollista, ettei kukaan havainnut minkään olevan vialla?

Eivätkö ihmiset jaa Facebookissa tarpeeksi tietoa itsestään? Vai onko vika siinä, että me muut olemme niin sokeita -- emme halua nähdä ja jos näemme, emme halua puuttua? Vallalla on ideologia, jossa jokainen vaatii saada elää omaa elämäänsä kenenkään puuttumatta.

Väitetään, että Facebookin ansiosta tiedämme tutuista liian paljon. Mutta ehkä asia onkin päinvastoin?

Tuntemattomasta vihaisiin lintuihin

Tiedän, että tästä aiheesta ei voi puhua itsenäisyyspäivänä, mutta ehkä sen jälkeen: miksi toinen maailmansota yhä dominoi itsenäisyyspäivän viettoa? Ja erityisesti: miksi Tuntematonta sotilasta yhä esitetään jokaisena itsenäisyyspäivänä?

Sotaveteraanit tekivät arvokkaan työn puolustaessaan Suomea ja säilyttäessään sen itsenäisyyden. Mutta ei jatkosodan historia pelkkää gloriaa ollut. Silti ei taida löytyä toista Euroopan maata, jonka itsenäisyyspäivän traditio nojaisi niin vahvasti toiseen maailmansotaan -- sotaan, jota Suomi ei varsinaisesti voittanut.

Yksi traditio on Tuntemattoman sotilaan näyttäminen televisiossa. Kun eilen kirjoitin aiheesta Facebook-sivullani, kommentit menivät odotetusti täysin ristiin. Monelle Tuntematon on elämää suurempi klassikko. Eräs lause jäi erityisesti mieleeni. Sen mukaan "Syntyy aina uusia sukupolvia, joiden on myös hyvä nähdä elokuva".

Millä silmin nykynuoret mahtavat katsoa elokuvaa? Sehän ei elokuvana ole kovinkaan ihmeellinen. Nuoriso on tottunut värikkäisiin Hollywood-spektaakkeleihin, joissa elokuvan kerronta on huippuluokkaa ja efektit sen mukaiset.

Tuntematon sotilas on aikansa lapsi. Omassa digi-tv:ssäni sen mustavalkoinen kuva näytti ilmeisesti pakkaustekniikan vuoksi jotenkin nykivältä. Kun joukko miehiä hiipi metsässä aseiden kanssa, vesisade kulki heidän mukanaan. Pelkään, että tällaiset yksityiskohdat saavat elokuvan näyttämään nykynuorten silmissä hassulta, jopa camp-henkiseltä.

Olisiko aika katsoa menneisyyden sijasta tulevaisuuteen? Suomen tuleva itsenäisyys on ennen kaikkea yhteiskunnan hyvinvoinnin ja taloudellisen turvallisuuden varassa. Kreikan tielle joutuminen veisi meiltä itsenäisyyden ilman, että laukaustakaan tarvitsee ampua. Tästä pitäisi puhua paljon enemmän.

Nuorille pitäisi iskostaa päähän, että isoisien aseellinen taistelu on muuttunut markkinavoimien taisteluksi. Suomea ei puolusteta chillaamalla ja tekemällä työtä vain sen verran, että pystyy maksamaan puolen vuoden ulkomaanmatkat.

Ehkä 6.12.2020 alkaen korvaamme Tuntemattoman "Nokian maailmanvalloitus" tai "Näin vihaiset linnut lensivät historiaan" -dokumenteilla?

Juhlintaa perussuomalaiseen tapaan

Barcelona voitti lauantaina jalkapallon Mestarien liigan kukistamalla Manchester Unitedin maalein 3-1. Sunnuntai-illan urheiluruudussa näytettiin pätkä Barcelonan manageri Josep Guardiolan tiedotustilaisuudesta sekä juhlivia pelaajia: asiallista, ammattimaista, hallittua.

Yksikään pelaajista ei kaatunut, ei sönköttänyt, ei käyttäytynyt sopimattomasti, ei pudottanut pokaalia -- ja kuitenkin he olivat voittaneet mestaruuden lajissa, jota seuraa puolet maapallon ihmisistä. Näillä urheilijoilla, jos keillä, oli aihetta riemuun ja juhlintaan.

Jos joku pelaajista halusi vetää perseet olalle, hän teki sen julkisuudelta piilossa. Tosin vaikea edes kuvitella superlahjakkuus Lionel Messiä ympäripäissään.

Kun suomalaiset voittivat mestaruuden lajissa, jota harrastaa vakavissaan noin kuusi maata koko maailmassa, meno oli ihan toista. Perussuomalaiseen tapaan niin joukkueen johto kuin pelaajatkin ryyppäsivät raskaan kaavan mukaan. Kohellus jatkui vielä torin yleisöjuhlassa.

Joukkueenjohdon selitykset olivat tuttuja: "Pojat olivat voittaneet maailmanmestaruuden, täytyihän heidän saada juhlia". Ei kai kukaan tätä kieltänytkään? Kyse oli vain siitä, miksi Suomessa juhliminen on aina ryyppäämisen synonyymi.

C-kielen ohjelmoija sanoisi sen näin:

juhlia == ryypätä

Jos juhliminen tarkoittaa änkyräkänniä, miksei puhuta asioista niiden oikeilla nimillä? "Pojat olivat voittaneet maailmanmestaruuden, täytyihän heidän saada kännätä kunnolla sen jälkeen".

Kun media paheksui pelaajien ja johdon käyttäytymistä, sitä syytettiin moralisoinnista ja pikkumaisuudesta. Voisiko olla niin, ettei urheilupiireissä ole huomattu maailman muuttumista? Kännääminen ja julkinen mokailu oli maan tapa vielä 1970-luvulla, mutta tänään siihen sortuva poliitikko tai yritysjohtaja huomaa äkkiä olevansa entinen ammattilainen. Olisiko sama vaatimus tulossa myös urheiluun?

Erikoisin puolustuspuhe (jos miehillä kerran oli oikeus kännätä voiton jälkeen niin miksi sitä täytyy edes puolustella?) kuultiin Raimo Summaselta. Hänen mielestään moralisoijat eivät tunne huippu-urheilun syvintä olemusta: huippu-urheilussa pärjätäkseen on oltava villieläin, joten pelien jälkeen paluu normiyhteiskunnan kahleisiin vie oman aikansa.

Barcelonan pelaajien esimerkin perusteella ihmettelen, kumpi meistä ei ymmärrä huippu-urheilun olemusta. Luulisi, että huippu-urheilijaksi yltäminen vaatii lujaa tahtoa ja itsekuria. Huippu-urheilijat eivät ole villieläimiä eivätkä savannin petoja vaan rautaisia oman alansa ammattilaisia.

No, kuten vaaleissa nähtiin, Suomi on Suomi. Maassa maan tavalla. Jos ei meno miellytä, ainahan täältä voi muuttaa pois.

Mikä on hassuinta Suomessa?

Suomessa on varmasti ulkomaalaisten mielestä monia hassuja asioita, mutta tämä on ylitse muiden: viikonloppuna näytettiin taas kerran uusintana Suomen ja Ruotsin välinen jääkiekko-ottelu 15 vuoden takaa.

Vanha kiekko-ottelu jo toisen kerran uusintana. Ällistyttävää. Huvittavaa. Hassua.

En taaskaan jaksanut katsoa itse ottelua, mutta laitoin sen levylle. Yli kuuden gigatavun edestä suomalaista kulttuurihistoriaa.

Mikä tässä ottelussa on niin ihmeellistä? Mitä kertoo kansan itsetunnosta se, että pönkitystä pitää hakea 15 vuotta vanhasta jääkiekkomatsista? Olisiko Suomen aika katsoa eteenpäin eikä taaksepäin?

Sen verran vilkaisin tallennetta, että ainakin kuvanlaatu on 15 vuodessa parantunut huimasti. Vaikka kyse oli Ylen alkuperäisestä nauhasta, sen ajan tallennustekniikka oli vielä puutteellista. Kuva oli tietenkin kapeaa 4:3 suhdetta ja kuvan päälle lisätyt tekstit isoja ja kömpelöitä. Eikä siitä ole hei kuin 15 vuotta!