Suomi 2018 on turvallisempi kuin koskaan ennen

Suomi ei ole koskaan ollut niin turvallinen maa kuin vuonna 2018. Jos vertailukohdaksi otetaan 1980- ja 1990-luvut, tilastojen viesti on selvä: riski kuolla liikenneonnettomuudessa, väkivaltarikoksen uhrina, työtapaturmassa tai muussa vastaavassa on nyt selvästi alempi. Jopa itsemurhat ovat vähentyneet merkittävästi.

Helpointa on vertailla liikenneturvallisuutta, koska siinä tilastointi on yksinkertaista. Nousukauden huumassa vuonna 1989 liikenne vaati 677 uhria (loukkaantuneita 9005), vuonna 2012 enää 255 (loukkaantuneita 5490). Autojen määrään suhteutettuna turvallisuus on parantunut vielä enemmän, mutta se olisi tämän vertailun kannalta epäreilua. Sen sijaan autoilun lisääntyminen kertoo elintason ja mukavuuden noususta.

Itsemurhia tehdään nyt noin 600 vuodessa, kun määrä 80-90-luvuilla oli 900-1200. Henkeen ja terveyteen kohdistuneiden rikosten määrä on kasvanut loivasti elintason myötä vuodesta 1980 lähtien (notkahdus 90-luvun laman aikaan), mutta henkirikoksissa kuolleiden määrä vuodesta 1985 on laskenut (IL-juttu aiheesta).

Lyhyesti sanoen: suomalaisen riski kuolla tai loukkaantua vakavasti on merkittävästi pienempi kuin aiemmin. Elinikä on pidempi ja terveys keskimäärin parempi kuin koskaan ennen.

Miksi sitten turvallisuus tuntuu huonontuneen? Miksi pelkäämme nyt enemmän kuin 80- ja 90-luvuilla?

Keskeisin syy on mediassa. Se uutisoi dramaattiset tapahtumat näkyvämmin ja henkilökohtaisemmin kuin aiemmin. Lisäksi ulkomailla sattuneet tapaukset sulautuvat uutisvirtaan, emmekä lopulta tee eroa niiden välillä. Kaikenlaista karmeaa sattuu joka päivä.

Netti ja sosiaalinen media pahentavat tilannetta. Niiden kautta ihmiset pääsevät purkamaan omia tunteitaan, jolloin uutinen jää elämään ja muuttuu henkilökohtaisemmaksi. Uhrit eivät ole enää pelkkiä numeroita uutisissa, vaan he muuttuvat ihmisiksi, melkein kuin omiksi läheisiksi.

Ne, joilla on omakohtaisia kokemuksia 1980- ja 1990-luvuista, huomaavat ajan myös kullanneen muistoja. Kun oli itse 30 vuotta nuorempi, elämä tuntui helpolta ja onnelliselta. Ikävät asiat ovat unohtuneet, eikä nuorena muutenkaan murehtinut niin paljon kaikesta.

Ei ollut myöskään nettiä, jossa roikkua lukemassa, miten huonosti itsellä/hyvin muilla on asiat ja miten turvattomaksi oma maa on muuttunut. Tiedonvälitys oli kahden tv-kanavan ja paikallisen sanomalehden varassa. Tyydyttiin kirkonkylän ainoaan pizzeriaan ja siihen, että kaupat menivät kiinni arkisin viimeistään kello 20 ja olivat sunnuntaina kokonaan kiinni. Amerikkalainen elokuva tai suosikkisarjan jakso jommallakummalla tv-kanavalla oli viikon kohokohta, joka nauhoitettiin VHS-kasetille.

Ja totta sekin, että monen työelämään siirtyneen luottamus työnantajaan oli 1980-luvulla suurempaa kuin nyt. Valtion ja kunnan työpaikat olivat ikuisia ja turvallisia. Nykyisen työelämän epävarmuus heijastuu myös arjen turvattomuutena.

Turvallisuus ei olekaan pelkkiä tilastoja. Turvallisuus on tunne. Ja tätä tunnetta käytetään myös poliittisesti hyödyksi.

Presidentinvaaleissa perussuomalaisten Laura Huhtasaaren vaalislogan on "Suomi takaisin". Takaisin mistä? Takaisin mihin? Eroon EU:sta ja takaisin onnelliselle 1980-luvulle? Olivatko asiat oikeasti silloin paremmin?

Vaalisivuston perusteella slogan viittaa erityisesti maahanmuuttoon ja tuleviin uhkiin: Ulkoinen turvallisuus tuottaa sisäistä turvallisuutta. Mikäli emme hoida asiaa rajoilla, joudumme sietämään aseistettuja poliiseja kaduillamme, hyvätuloisia eristäytyneillä asuinalueillaan, luokkayhteiskuntaa, kahden kerroksen työmarkkinoita. Joudumme luopumaan hyvästä Suomesta, joudumme pelkäämään.

Elokuinen terrori-isku Turun torilla ja uutiset maahanmuuttajien tekemistä rikoksista lisäävät turvattomuuden tunnetta. Media ruokkii pelkoa, koska se elää sen myymisestä. Sosiaalisen median käyttövoima on viha ja tyytymättömyys. Vaikka tilastot ovat ristiriidassa median ja somen kanssa, jälkimmäiset vievät voiton.

Somessa nostetaan esiin raiskauksen riskin lisääntyminen. Eniten tuntuvat olevan huolissaan ne, joiden riski joutua uhriksi on kaikkein pienin. Lisäksi on mahdoton arvioida, miten raiskausten tai esimerkiksi lasten hyväksikäyttöjen riski on muuttunut 80- ja 90-luvuista, koska teot eivät silloin tulleet ilmi eivätkä aina olleet edes rikoksia (raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vasta 1994 -- sitä ennen vaimon oli pakko antaa, tai miehellä oli lupa ottaa väkisin).

Pian valittava presidentti saa johdettavakseen maan, joka on kaikilla mittareilla aiempaa turvallisempi (ja useilla myös parempi) maa. Kuka oikeasti haluaisi palata takaisin vanhaan Suomeen, jossa riskit olivat suurempia -- olkoonkin ettemme tienneet niistä?

Perussuomalaiset omi suomalaisuuden itselleen

Perussuomalaiset on tänään päättänyt puolueen englanninkielisestä nimestä. Se on "The Finns" eli suomalaiset.

Miten yksi puolue voi omia itselleen kaikkiin suomalaisiin viittaavan nimityksen? Onko puolueen usko yhtenäiskulttuuriin niin vahva, että juuri sillä on mielestään oikeus edustaa kaikkia suomalaisia? Ei minua ainakaan.

Mitä maailmalla ajatellaan, kun uutisessa lukee "The Finns want to resign from EU"? Vai onko tämä laskelmoitua viestintää?

Miltä kuulostaisi jenkkipuolue nimeltä "The Americans"? Tai vastaava brittiversio?

Perussuomalaiset sai vaalivoiton, mutta sillä ei ole mitään oikeutta puhua kaikkien suomalaisten puolesta. Laskin juuri, että kevään vaaleissa The Finnsiä kannatti 10,42 % kaikista suomalaisista, äänioikeutetuista 13,46 % ja äänestäneistä 19,05 %.

Näillä luvuilla ei edusteta kaikkia suomalaisia.

Taide ja uskonto eivät kuulu puolueille

Perussuomalaisten eduskuntavaaliohjelma ottaa rohkeasti kantaa kulttuuriin: ensimmäistä kertaa puolueohjelmassa kerrotaan, minkälainen taide on hyvää ja tukemisen arvoista. Otsikko "Suomalaisen kulttuurin puolesta" löytyy keskeiseltä paikalta aivan ohjelman alusta.

Pysäyttävin lause on heti ensimmäisen kappaleen lopussa: "Kulttuuristamme on huolehdittava poliittisin keinoin". Ihanko oikeasti perussuomalaiset haluavat soveltaa entisen neuvostoliiton mallia, jossa valtio määräsi, millaista kulttuurin piti olla?

Perussuomalaisten mielestä hyvää on taide, joka "vahvistaa suomalaista identiteettiä". Neuvostoliitossa tätä vastasi sosialistinen realismi. Mutta millainen on suomalainen identiteetti? Kuten edellisessä, vaalikoneiden kysymyksiä käsittelevässä kirjoituksessa totesin, yhteistä suomalaista pohjaa on koko ajan vähemmän.

Vaaliohjelmassa kehutaan Kalevalan edustavan suomalaista kansanperinnettä parhaimmillaan. Kun tapaatte perussuomalaisia ehdokkaita, pyytäkää heitä lausumaan pari tärkeintä runoa. Puheenjohtaja Soini ei tähän Stillerin tv-haastattelussa pystynyt, mutta ehkä kannattajat ovat puhdasoppisempia kuin johtajansa?

Musiikista ohjelmassa mainitaan Sibeliuksen sinfoniat. Kysykää siis ehdokkailta, mikä on heidän oma suosikkinsa. Kysykää, mitä mieltä he ovat Sibeliuksen kahdeksannesta sinfoniasta tai kumpi viulukonserton versioista lopulta on se parempi.

Tunnustan aliarvioineeni perussuomalaisia, sillä ohjelmassa lukee näin: "Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut.. jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle." Itse en edes tiedä, millaista on tekotaiteellinen postmodernismi. En tuntisi, vaikka se tulisi kadulla vastaan.

Ehkä tässä onkin koko kulttuuripolitiikan juju: mitä tahansa saa tehdä, mutta valtion varoilla tuetaan vain Sibeliusta, Gallen-Kallelaa, Edelfeltiä ja muita heidän aikalaisiaan. Tulee ainakin halvaksi, koska kaikki ovat jo kuolleet.

Neuvostoliiton ohella myös Natsi-Saksalla oli vahva ote kulttuurista. Beethovenin ja Brucknerin sinfonioita suosittiin, koska ne edustivat perisaksalaisia arvoja. Hitlerin ja muiden johtajien suosiossa olivat erityisesti Wagnerin oopperat sekä niiden esittämiseen erikoistunut Bayreuthin musiikkijuhlat. Tuolloin moderneja kuvataiteen suuntauksia - kuten kubismi, impressionismi ja ekspressionismi - pidettiin "rappiotaiteena" ja niitä halveksuttiin. Kuulostaa pelottavan tutulta.

Siinä, että puolueet lähtevät arvottamaan taidetta, ei ole mitään järkeä. Taide ja uskonto ovat jokaisen yksityisasioita. Taiteen pitää saada kehittyä ja kukoistaa omalla tavallaan. Olen perussuomalaisten kanssa aivan samaa mieltä Sibeliuksen sinfonioiden erinomaisuudesta, mutta musiikin arvon määräävät kansalaiset, eivät puolueet. Peruskoulu tutustuttaa jokaisen Sibeliukseen ja kristinuskon perusteisiin (mistä voi tietenkin myös kieltäytyä), ja se riittää. Loppu on jokaisen itsensä varassa.

Vielä yksi kommentti toiseen asiaan: perussuomalaisten ohjelmassa ei oteta mitään kantaa tietoyhteiskunta-asioihin. Internet ja nettikirjoittelu mainitaan vain kerran viharikoskirjoittelun yhteydessä. Toinen kerta on itse asiassa negaatio: palvelujen "on oltava kaikkien saatavilla myös ilman internetiä".

Netin unohtaminen on sikäli erikoista, että perussuomalaisten suosiota on selitetty juuri tehokkaalla netin hyödyntämisellä. Ilmeisesti tietoyhteiskunta-asiat ovat perussuomalaisille yhtä vieraita kuin muillekin puolueille - eiväthän ne edes kuulu perinteiseen suomalaiseen identiteettiin.