Ostovoimaa pörssiosingoista

Pari iltaa sitten kuuntelin Ylen A2 talousiltaa. Keskustelu nosti pintaan vahvat ideologiset linjaukset, joista asemia puolustetaan. Talous -- etenkin kansan sellainen -- on vahvasti tunnetta ja vähemmän matematiikkaa.

Keskustelussa vasemmistoliiton Li Andersson korosti moneen kertaan, miten tärkeää ostovoiman turvaaminen on. Vähän myöhemmin hän paheksui pörssiyhtiöitä, jotka jakavat omistajilleen osinkoja. Ideologinen ristiriita tukien leikkaamisen ja osinkojen välillä on ilmeinen, mutta matematiikka ei ole ihan niin suoraviivaista.

Tänä iltana olin kuuntelemassa Nordnetin sijoittajaillassa puhunutta Inderesin analyytikkoa. Hänen viestinsä oli huolestuttava: maailmantalous on niin epävarmalla pohjalla, että "käynti lähtöruudun kautta" olisi tarpeen. Ennen pitkää se tulee joka tapauksessa. "On erittäin vaikea nähdä skenaario jossa nykyisistä maailman talousongelmista selvittäisiin kuivin jaloin", analyytikko tiivisti.

USA:ssa arvostukset ovat tapissaan, Kiinan talouskasvu hiipunut ja maa velkaantuu, Japanissa lyhyet korot ovat miinusmerkkisiä (tyyliin "ota meiltä rahaa, me maksamme siitä"). Pahin tilanne on kuitenkin Euroopassa. Maat eivät pysty toteuttamaan rakenteellisia uudistuksia, joten taloutta pidetään pystyssä keskuspankkien lainarahalla.

Sadat miljardit eivät kuitenkaan valu talouden ketjussa alaspäin, kuten pitäisi, koska aitoa kasvua ja investointihalua ei ole. Maiden velkaantuminen jatkuu eivätkä niiden BKT:t kasva.

EKP tekee suuressa mittakaavassa juuri sitä, mitä Li Andersson kaipasi Suomeenkin: pitää yllä kulutuskysyntää velaksi. Tai no, velalla sitä on ylläpidetty jo monta vuotta, eikä tilanne ole siitä kirkastunut. Auttaisiko siis velanoton lisääminen entisestään?

Velanottoon verrattuna pörssiyhtiöiden osingot lisäävät aidosti ostovoimaa. Parhaiten viime vuosina ovat menestyneet yhtiöt, joiden liikevaihto syntyy Aasiassa ja USA:ssa. Näiden voittojen jakaminen osinkoina suomalaisille on rehtiä tulonsiirtoa, joka kasvattaa ostovoimaa aidosti.

Itse ostin tämän kevään osingoilla uuden sohvan kalustetalo Maskusta. Sohva tosin oli valmistettu Romaniassa, mutta ainakin sen myynti ja logistiikka työllisti suomalaisia. Vielä parempi olisi ollut, mikäli olisin käyttänyt rahat täysin kotimaisiin palveluihin (tosin jos muutkin tekisivät samoin, meillä ei olisi mitään vietävää ulkomaille).

Eihän se ihan näin yksinkertaista ole. Osa niistä, jotka saavat eniten osinkoja, siirtävät rahansa joko uusiin osakkeisiin tai ulkomaisiin luksus-tuotteisiin. Tässä auttaa vain kotimaisten tuotteiden ja palveluiden kilpailukyvyn parantaminen.

Toiseksi osinkoja kanavoituu myös ulkomaisille omistajille, joiden osuus suurista yhtiöistämme on huomattava. Ainoa keino olisikin lisätä kansankapitalismia ja suosia kotimaisia piensijoittajia. Ainakin Elisassa ja Fortumissa heitä on satoja tuhansia. Ja juuri nämä yhtiöt maksoivat tänä keväänä parhaat osingot.

Ostovoima kiittää -- aidosti.

Myytti ostovoiman leikkaamisesta

Olen istunut päivän ratissa ja kuullut radiouutisista niin paljon älyllistä epärehellisyyttä, että on pakko pohdiskella asiaa itsekin.

Hallitus ilmoitti tänään verojen korotuksista ja tukien leikkauksista. Useat kansalaiset ja puolueväki tuomisevat päätökset sillä perusteella, että ne leikkaavat ostovoimaa ja vaarantavat orastavan talouskasvun.

Väite perustuu ajatukselle, että rahaa syntyy tyhjästä ja katoaa mustaan aukkoon. Mutta eihän se näin mene. Matemaattisesti ajatellen talous on nollasummapeliä, etenkin globaalilla tasolla.

Valtio kerää veroja ja jakaa rahat takaisin kiertoon investointeina, tukina tai avustuksina toisille yrityksille ja ihmisille. Verotus ei per se vähennä ostovoimaa vaan siirtää sitä paikasta ja henkilöstä toiseen.

Tukien suhteen tilanne on monimutkaisempi. Mutta jos tuet rahoitetaan ulkomailta otetulla velalla, kyse ei ole tuesta vaan siitä, että valtio ottaa velkaa kansalaistensa puolesta. Olettaen, että velka maksetaan joskus takaisin, tuki joudutaan perimään jatkossa korkeampina veroina, joten tämäkin on nollasummapeliä. Velalla rahoitettu ja tukina ulos jaettu "ostovoima" ei ole todellista. Kun huomioidaan korot (nyt tosin alhaiset), ajan suhteen summattuna lainoitettu ostovoima on suorastaan negatiivista.

Leikkaukset ja veronkorotukset tuntuvat kipeästi, koska jokainen ajattelee asiaa vain omalta kohdaltaan ja vain tämän päivän näkökulmasta. Ne, jotka itse saavat tukia tai joiden yritykset hyötyvät valtion investoinneista (kuten nyt ilmoitetut miljoonapanostukset tiehankkeisiin), ovat hiljaa. Ketään ei myöskään haittaa se, että tämän päivän "ostovoima" pannaan lasten tai lastenlasten maksettavaksi. Pääasia, ettei tarvitse maksaa itse, ja että oma ostovoima hetkellisesti maksimoidaan.

Näin sitä ostovoimaa siirretään paikasta toiseen.

Aitoa ostovoimaa ja uutta varallisuutta syntyy vain tekemällä tuottavaa työtä ja järkeviä investointeja. Kaikki muu on vanhan rahan kierrättämistä, jossa ostovoima ei muutu miksikään. Koulutuksesta tulisi leikata vasta viimeisenä, koska se on investointi tulevaan kasvuun ja kehitykseen. Päivittäinen kulutus ei sitä ole.

Tämä kaikki on insinöörinäkökulmaa. Oikeasti kansantaloudessa on paljon muutakin.

Kiristyvä verotus lisää valtion osuutta talouden ohjailusta ja luultavasti myös byrokratiaa, joka on tuottamatonta työtä. Olisi järkevää pyrkiä minimoimaan valtion ohjailuvaikutus ja antaa markkinoiden ohjata kehitystä sinne, missä on aidosti tervettä kysyntää ja kasvua. Tästä näkökulmasta verotusta ja ohjailua pitäisi keventää eikä lisätä.

Kiristysten ja leikkausten psykologinen vaikutus on myös merkittävä. Innostus, usko tulevaisuuteen ja sen luoma positiivinen kehä ovat tärkeitä kasvun ajureita. Jos koetaan, että valtio tappaa yrittämisen halun ja vie elintärkeät tuet, vaikutukset ovat tuhoisia. Juuri tätä melankoliaa ja toivottomuutta Suomen ilmapiiri on nyt täynnä.

Talous on paitsi matematiikkaa, myös itseään toteuttava ennuste.

Ja ennen kaikkea kyse on politiikasta. Mediassa puoluejohtajat korostavat tehtyjen päätösten haitallisuutta --  vaikka sitten valheilla ja epärehellisyydellä -- voidakseen itse hyötyä kansan tyytymättömyydestä.

Meistä jokaisessa asuu pieni pankkiiri

Helsingin Sanomissa oli 5.8.2012 yleisönosastokirjoitus otsikolla On aika lopettaa pankkiirien yksinvalta. Kirjoittajan mukaan "ei ole oikein, että eri maiden hallitukset ja eduskunnat joutuvat tanssimaan pankkiirien pillin tahdissa... on korkea aika siirtyä rahan vallasta kansanvaltaan".

Kansalaiset ovat antaneet vallan pankkiireille, koska he arvostavat taloudellista hyvinvointia enemmän kuin poliittisia aatteita. Tuloneuvotteluissa jokainen palkansaaja pyrkii maksimoimaan oman etunsa. Vaaleissa äänestetään parin vuoden välein, mutta lompakolla äänestetään joka päivä.

Rahankäyttöön liittyvillä valinnoilla delegoimme valtaa pankkiireille. Ostamme sieltä, mistä saamme halvimmalla, jotta meille itsellemme jäisi mahdollisimman paljon. Meistä jokaisessa asuu pieni pankkiiri.

Oma etu muuttuu helposti ahneudeksi. Juuri äsken myyjä vei 20 000 euroa kassakaapista ja aikoi paeta maasta. Nainen kavalsi Espoon Oilersista 200 000 euroa ja yritysjohtaja satoja tuhansia euroja. Kukaan heistä ei kavaltanut rahoja siksi, ettei olisi tullut toimeen palkallaan. Yleensä kavalletut rahat menevät makeaan elämään.

Kaikki kolme uutista olivat mediassa viikon aikana. Sen voi selittää sattumalla, eikä kolme tapausta vielä ole kovin paljon. Mutta kuinka moni haluaisi tehdä samoin, jos siihen olisi mahdollisuus tai jos kiinni jäämisen riski olisi riittävän pieni?

Jos siis haluat lopettaa pankkiirien yksinvallan, aloita itsestäsi.

Lisäys 6.11.2012: vielä yksi esimerkki käsittämättömästä lattiatason ahneudesta

Suomalainen talousihme

EU:n talouskriisissä Suomi esiintyy voittajana, jolla on moraalinen oikeus pilkata eteläisiä maita huonosta taloudenpidosta. "Jokainen hoitakoon omat taloussotkunsa" voi vielä kalahtaa omaan nilkkaan.

Jotain Suomen tilanteesta kertoo se, että edellisen laman aikaan Suomen arvonlisävero oli 18 prosenttia. Kohta vero nousee 24:ään prosenttiin. Vaikka arvonlisävero nousee maailman toiseksi korkeimmaksi, Suomi velkaantuu koko ajan lisää. Velkataakka lähestyy 100 miljardia, ja hallituksen ainoa tavoite on saada velkaantumisen kasvu edes pysähtymään.

Vaadimme ongelmamaita tekemään miljardien leikkauksia (minkä ne ovatkin tehneet) vaikka emme pysty laittamaan omaa suutamme säkkiä myöten.

Miten Suomi on päässyt velkaantumaan näin paljon, vaikka arvonlisäveroa on korotettu jo viidellä prosenttiyksiköllä? Jokainen prosenttiyksikkö tuo yhteiseen kassaan miljardi euroa vuodessa. Samalla se on pois yhteiskunnan talouden omasta dynamiikasta. Valtio nappaa kohta neljänneksen kaikesta siitä, mitä tuotamme ja kulutamme.

Muutama vuosi sitten käyttöön otettiin alennettu arvonlisäverokanta esimerkiksi ruualla, mutta toisaalta 90-luvulla aiemmin verosta vapautetut palvelut otettiin veron piiriin. Tämän vuoden alusta lehdet pantiin verolle. Maksajien määrä kasvaa koko ajan, mutta mikään ei näytä riittävän valtion menoihin. Totta, tuloveroja on alennettu, mutta toisaalta ympäristöveroja ja muita maksuja on korotettu.

Yhteiskunnan taakkaa lisää myös kuntien velkaantuminen ja kunnallisveroprosentin jatkuva nostaminen. Nokian hiipuminen ja suurten ikäluokkien tulo eläkeikään heikentää entisestään talouden tasapainoa.

Osa hallituksesta ajaa hoitajamitoitusta, jonka kustannuksiksi on arvioitu 240 miljoonaa euroa vuodessa. Etelä-Euroopan kolleegojensa tavoin suomalaiset poliitikot lupaavat äänestäjille etuja, joiden maksajista ei ole mitään tietoa.

Näillä eväillä ei totisesti kannattaisi lähteä heristämään sormea Etelä-Euroopan maille.

Ei etenkään kun katsoo niiden arvonlisäveroa. Wikipedian mukaan Italian ALV on 4-10 %, Kreikan 13 % ja  Espanjan 4-7 %.

Jos näissä maissa ALV olisi Suomen tavoin 24 %, maat olisivat luultavasti velattomia ja Suomea pidettäisiin huonon taloudenpidon esikuvana (edellyttäen, että ko. maat pystyisivät todella keräämään näin korkean veron ja edellyttäen, ettei se tappaisi kaikkea liiketoimintaa kuten Suomessa uhkaa käydä).

Miten Suomi voi näillä veroprosenteilla velkaantua jatkuvasti lisää? Siinä on todellinen talousihme.

Etuja lupaavat poliitikot voivat katsoa peiliin ja kysyä vasta sitten, miksi markkinavoimat eivät usko lupauksiin ja sopimuksiin talouskurista.

Peiliin voi katsoa myös oppositio, joka on löytänyt eurosta sopivan vihollisen. Kun kaikki ongelmat pannaan ulkoisen tekijän syyksi, ei tarvitse puuttua todellisiin ongelmiin -- ja voidaan luvata omille äänestäjille lisää etuja.

Oikaisu: Kiitos asiantunteville kommentoijille -- olen näköjään turhaan luottanut Wikipediaan ja suomalaisiin poliitikkoihin, joiden mielestä Espanja saisi taloutensa kuntoon nostamalla ALVin pohjoismaiselle tasolle. Ilmeisesti oikeampaa tietoa eri maiden arvonlisäveroprosentista on sivulla http://www.uscib.org/index.asp?documentID=1676: Kreikka 9 tai 23 %, Italia 21 %, Espanja 18 %. 

Kansa raivostui taas - ymmärtämättä miksi

"Pankkitukea Espanjalle -- kansa raivona". Iltapäivälehden lööppi peilaa kansan syvien rivien tuntoja. On kohtuutonta, että Suomi lainaa rahaa Espanjalle talouskriisin torjumiseksi. Eihän siitä ole meille itselle mitään hyötyä... vai onko?

Gallup-vastaajilla riittää kompetenssia neuvoa talouspäättäjiä. Itselläni ei riitä, joten en ota kantaa itse lainapäätöksiin. Mutta sen tiedän, että maailma on nykyään paljon pienempi kuin kultaisella 1980-luvulla. Halusimmepa tai emme, Kreikan ja Espanjan ongelmat näkyvät myös meille. Erillistä Suomen taloutta ei enää ole.

Uutinen kertoo, miten päätös tukea espanjalaisia pankkeja vahvisti euron kurssia Aasiassa. Euron arvo määrää, miten paljon maksamme EU:n ulkopuolelta tuotavista tavaroista, esimerkiksi polttoaineesta. Mitä vahvempi euro, sitä halvempi bensa. Jos euron arvo romahtaa, bensan hinta nousee pilviin.

Entä jos katugallupissa olisikin kysytty: haluatko maksaa bensasta 1,60 vai 3,20 euroa litralta? Voin kuvitella syksyn otsikot: "Bensa rikkoi kolmen euron haamurajan -- kansa raivostui".

Kansa raivostuu joka tapauksessa, koska se ei ymmärrä tilanteen monimutkaisuutta eikä hyväksy talouden realiteetteja. Kansan mielestä oman tulotason pitäisi joka vuosi nousta, verotus ei saisi kiristyä ja julkisten palvelujen pitäisi vähintään säilyä, tai mieluummin parantua.

Se, että suomalaisten keski-ikä nousee ja nuoria kiinnostaa enemmän chillailu kuin ahkerointi vanhempiensa tapaan, ei ole kansan ongelma. Se, että pari miljardia aasialaista haluaa osansa hyvinvoinnista, ei liioin ole kansan ongelma.

Nämä kaikki ovat poliitikkojen ongelmia.

Kansan tehtävänä on vain raivostua.

Kehitys suosii automaatiota, ei työtä

Vapun kunniaksi voi pohtia vaikka työllistämisen tulevaisuutta.

Vappuaattona posti toi eräältä asiakkaaltani tiedotteen, jonka mukaan he siirtyvät ulkoistettuun ostolaskujen käsittelyyn. Laskut toivotaan jatkossa lähetettävän sähköisesti suoraan tietokoneelta toiselle.

Sinänsä triviaali juttu, joka kertoo kuitenkin ajan hengestä. Poliitikot ovat huolissaan työttömyyden kasvusta ja miettivät keinoja, millä yritykset saataisiin palkkaamaan lisää ihmisiä. Yritykset miettivät täsmälleen päinvastaista: miten toimintoja voitaisiin automatisoida, jotta ihmisiä tarvittaisiin yhä vähemmän.

Aiemmin yrityksissä oli paljon "helppoja" työtehtäviä, joihin voitiin palkata ihmisiä vähemmälläkin koulutuksella -- kuten juuri laskujen käsittely. Nyt tällaisia paperin siirtelijöitä on enää julkishallinnossa. Sielläkin heidän määränsä vähenee, sillä paperittomasta toimistosta on tullut totta. Aamun uutisen mukaan keräyspaperin määrä on laskenut 17 prosenttia huippuvuodesta 2007, kun sanomalehdet ovat kutistuneet ja toimistopaperia kuluu yhä vähemmän.

Tavaroiden valmistaminen työllisti ennen lukuisia eurooppalaisia. Nyt valmistustyö on ulkoistettu kiinalaisille, joiden tehtaissa kulutustavarat tuotetaan naurettavan halvalla. Paperinkäytön vähentyminen iskee kipeästi suomalaiseen metsäteollisuuteen.

Palveluammateissa ihmistyötä tarvitaan yhä, mutta sielläkin trendi on kohti sähköistä itsepalvelua. Verkkokauppa on tästä hyvä esimerkki. Kuluttaja ostaa sieltä, mistä halvimmalla saa. Viinat ja muut tavarat tuodaan halvemmalla Virosta tai tilataan ulkomaisista nettikaupoista. Asiakasta kiinnostaa työllistäminen yhtä vähän kuin yrittäjääkin.

Digitalisointi ja toimintojen tehostaminen poistaa vanhoja työtehtäviä. Tilalle syntyy uusia tehtäviä, mutta ne edellyttävät koulutusta ja osaamista, jota on vain harvalla. Eikä koulutus itsessään takaa mitään. Kysykää vaikka Symbian-koodareilta, miten nopeasti osaamisprofiilit voivat muuttua.

Suomi ei ole valmis, maailmasta puhumattakaan. Kun katsoo ympärilleen näkee, miten paljon tehtävää kaikkialla olisi. Ongelmana on työn hinta. Länsimainen työntekijä on niin kallis, ettei hän pysty kilpailemaan halvempien maiden tai tietotekniikan kanssa. Tähän perusongelmaan puuttuminen tietäisi elintason laskua, jota yksikään poliitikko ei uskalla edes ajatella saati että sanoisi sen ääneen.

Erääksi ratkaisuksi on tarjottu yrittäjyyttä. Ihmisiä rohkaistaan työllistämään itse itsensä, mikä merkitsee käytännössä työn hinnan alentamista markkinatasolle. Yrittäjä ei voi vedota työehtosopimuksiin eikä lakkoilla. Hänen työllään on vain se hinta, minkä asiakas on valmis maksamaan.

Kansalaisten elintason ylläpito velaksi ei onnistu loputtomiin. EU-maat ovat nyt käännekohdassa. Ranskalaiset äänestävät presidentistä, joka haluaa purkaa taloussopimuksen ja lisätä budjettivajetta talouskasvun kiihdyttämiseksi.

Talousopeista voi olla monta mieltä, mutta jo arkijärkikin sanoo, etteivät edes isot EU-maat voi velkaantua loputtomasti. Miksi lisävelka nyt kiihdyttäisi talouskasvua, jos se ei ole tähänkään asti sitä tehnyt?

TV-uutisten kirjeenvaihtajan mukaan ranskalaiset kyllä tietävät ongelman, mutta eivät halua puhua siitä. Ikävät talouden realiteetit suljetaan todellisuuden ulkopuolelle.

Ovatko asiat Suomessa yhtään paremmin?

Tsunami ja Nokian tulosvaroitus

Kaksi viikkoa sitten Facebookiin virtasi ystäviltä viestejä, joissa he jakoivat Aasiaan annettua tsunamivaroitusta eteenpäin. Pari tuntia myöhemmin Nokia antoi yllättävän tulosvaroituksen. Sitä uutista jakoi eteenpäin tuskin kukaan.

Ihmettelin epäsuhtaa. Miksi niin moni jakoi Aasian tsunamivaroituksen, mutta Nokian tulosvaroitus kiinnosti harvaa? Kumpi oli suomalaisen kannalta merkittävämpi uutinen?

Joku selitti sen olevan huolta ihmisten hyvinvoinnin puolesta. Muistamme yhä Tapaninpäivän tsunamin, koska siinä kuoli monia suomalaisia. Mutta nyt ei ollut edes lomakausi. Olivatko ihmiset oikeasti niin huolissaan paikallisten asukkaiden hyvinvoinnista? Entä, jos tsunami olisi tapahtunut Afrikan rannikolla?

Nokian tulosvaroituksen merkitystä vähäteltiin. "Taas yksi tulosvaroitus. Eihän se ole mikään uutinen, että Nokialla menee huonosti."

Kuitenkin Nokian tulosvaroitus vaikuttaa suoraan tai epäsuorasti lähes jokaisen suomalaisen elämään. Aasian tsunamivaroitus vaikutti vain niihin, joilla oli tuttuja tuhoalueella. Ja kuten kävi ilmi, varoitus osoittautui turhaksi. Mitään tsunamia ei edes tullut.

Osa Nokian kommentoinneista oli suorastaan pilkallisia. On hämmentävää, miten moni suomalainen tuntuu suorastaan iloitsevan Nokian ongelmista. Siihen ei luulisi olevan kenelläkään varaa. Nokian tuomat miljardit ovat keskeinen syy siihen, miksi Suomen talous on pysynyt muita EU-maita paremmassa kunnossa.

Nokia on työllistänyt välillisesti kymmeniä tuhansia ihmisiä ja tuonut miljardeja veroeuroja yhteiseen kassaan. Moni näyttää uskovan, että sosiaalietuudet ja avustukset tulevat valtiolta, joten on ihan sama miten yrityksillä menee. Niin kauan kuin tuet ilmestyvät omalle tilille, yrityksillä ei ole merkitystä. Talous ei koske minua. Tällainen ajattelu osoittaa täydellistä ymmärtämättömyyttä.

Nokialla on yli 230 000 suomalaista omistajaa, joihin tulosvaroitus sattui kipeästi. Jokainen suomalainen on hyötynyt epäsuorasti Nokiasta. Miljardit vaihtuvat kohta 700 euroon, kuten Verkkouutiset osuvasti kirjoitti. Suomalaisten kannalta Nokian kohtalo on merkittävämpi uutinen kuin Aasian tsunami.

Nettiuutisoinnilla on taipumus hämärtää asioiden merkittävyyttä. Dramaattiset kohu-uutiset saavat enemmän klikkejä, twiittejä ja Facebook-jakoja kuin tavallisemmat uutiset, vaikka juuri ne vaikuttavat omaan arkeemme. Netti ei luokittele uutisia tärkeisiin ja vähemmän tärkeisiin. Ainoa mittari on yleinen kiinnostavuus.

Uutisten merkitystä sotkee myös nettilehtien välinen kilpailu. Klikkien kalastelu johtaa siihen, että kaukaisten maiden kohu-uutiset otsikoidaan aivan kuin ne olisivat tapahtuneet Suomessa. "Nainen myrkytti naapuriensa jogurtin", "Näyttelijä hirttäytyi vahingossa", "Äiti piti poikaansa vankina hiilikellarissa" -- siinä esimerkkejä tuoreista iltapäivälehden otsikoista, jotka houkuttelevat klikkaamaan tekstin auki. Vasta silloin selviää, ettei mikään näistä tapahtunut Suomessa.

Netissä kaikki uutiset ovat samanarvoisia, oli sitten kyse tsunamivaroituksesta toisella puolella maapalloa tai Nokian tulosvaroituksesta. Uutisten suhteuttaminen jää lukijoiden itsensä tehtäväksi. Jos sitä ei osaa tai jaksa tehdä, valta meitä koskeviin päätöksiin siirtyy yhä harvempien käsiin.

Kyllä me suomalaiset nää osataan...

Kun merellä sattuu haveri, maalla on helppoa olla viisas. Italialaisen risteilijän kaatuminen saaren edustalla on megaluokan moka, jota suomalaisten on helppo arvostella. Meillä ei koskaan töpeksittäisi näin raskaasti.

Kerrotaan, että kun Costa Concordiaa kastettiin, shampanjapullo ei murskaantunut. Se tietää epäonnea. Kaiken lisäksi onnettomuus sattui perjantaina 13. päivä.

Suomalaisella Sally Albatrossilla oli yhtä onneton historia: ensin paha tulipalo korjaustelakalla ja muutamaa vuotta myöhemmin (4.3.1994) vakava pohjakosketus Porkkalan edustalla. Haverissa oli kaikki suuronnettomuuden ainekset. Ellei alusta olisi saatu hinattua läheiselle matalikolle, se olisi uponnut kokonaan.

Sally Albatrossin kohtaloksi koitui uusi tutkakartta, jota henkilökunta ei osannut käyttää. Lisäksi satelliittipaikannusjärjestelmään oli asetettu väärä koordinaatisto (KKJ:n sijaan WGS84). Onko meillä siis varaa arvostella muiden merimiestaitoja?

Suomalaisten itsetuntoa väitetään huonoksi, mutta joissakin tapauksissa tilanne on päinvastainen. Esimerkiksi taloudenpidossa uskomme olevamme ylivertaisia muihin EU-maihin verrattuna. Meidän ei pitäisi auttaa maita, jotka ovat omalla hölmöydellään ylivelkaantuneet. Olisi parempi erota koko EU:sta, koska se vain sotkee Suomen asioita.

Parikymmentä vuotta sitten saimme sotkea Suomen asiat ihan itse. Tuloksena oli pankkikriisi ja maan historian pahin talouslama. Tällä hetkellä tilanne on parempi, kiitos monien lihavien vuosien ja Nokian tuomien miljardien.

Todellinen talousosaaminen punnitaan vasta lähivuosina, kun Nokian veto hiipuu ja yleinen huoltosuhde heikkenee. Näkymä huolestuttaa jo nyt, sillä Suomi on aivan yhtä kyvytön tekemään kaivattuja uudistuksia kuin ne maat, joita yhdessä pilkkaamme huonosta taloudenpidosta. Myös Suomessa eturyhmät pitävät tiukasti kiinni saavuttamistaan asemista ja puolueet lupaavat äänten toivossa yhä uusia etuja. Velkaantumiskehitys on sama kuin muillakin.

Suomalaisen osaamisen kukkanen on asuntopolitiikka. Miten on mahdollista, että näin pienessä ja tyhjässä maassa asuntojen hinnat ovat taantumasta huolimatta yhä pilvissä? Nuorten on sitouduttava loppuiäkseen ylisuuriin asuntolainoihin saadakseen edes jonkinlaisen katon päänsä päälle. Kotimainen asuntopolitiikka on ajanut yhtä tukevasti karille kuin Albatrossi.

Ehkä emme sittenkään osaa kaikkea paremmin kuin muut. Ehkä EU:lla olisi jotain annettavaa meillekin?

Tuntemattomasta vihaisiin lintuihin

Tiedän, että tästä aiheesta ei voi puhua itsenäisyyspäivänä, mutta ehkä sen jälkeen: miksi toinen maailmansota yhä dominoi itsenäisyyspäivän viettoa? Ja erityisesti: miksi Tuntematonta sotilasta yhä esitetään jokaisena itsenäisyyspäivänä?

Sotaveteraanit tekivät arvokkaan työn puolustaessaan Suomea ja säilyttäessään sen itsenäisyyden. Mutta ei jatkosodan historia pelkkää gloriaa ollut. Silti ei taida löytyä toista Euroopan maata, jonka itsenäisyyspäivän traditio nojaisi niin vahvasti toiseen maailmansotaan -- sotaan, jota Suomi ei varsinaisesti voittanut.

Yksi traditio on Tuntemattoman sotilaan näyttäminen televisiossa. Kun eilen kirjoitin aiheesta Facebook-sivullani, kommentit menivät odotetusti täysin ristiin. Monelle Tuntematon on elämää suurempi klassikko. Eräs lause jäi erityisesti mieleeni. Sen mukaan "Syntyy aina uusia sukupolvia, joiden on myös hyvä nähdä elokuva".

Millä silmin nykynuoret mahtavat katsoa elokuvaa? Sehän ei elokuvana ole kovinkaan ihmeellinen. Nuoriso on tottunut värikkäisiin Hollywood-spektaakkeleihin, joissa elokuvan kerronta on huippuluokkaa ja efektit sen mukaiset.

Tuntematon sotilas on aikansa lapsi. Omassa digi-tv:ssäni sen mustavalkoinen kuva näytti ilmeisesti pakkaustekniikan vuoksi jotenkin nykivältä. Kun joukko miehiä hiipi metsässä aseiden kanssa, vesisade kulki heidän mukanaan. Pelkään, että tällaiset yksityiskohdat saavat elokuvan näyttämään nykynuorten silmissä hassulta, jopa camp-henkiseltä.

Olisiko aika katsoa menneisyyden sijasta tulevaisuuteen? Suomen tuleva itsenäisyys on ennen kaikkea yhteiskunnan hyvinvoinnin ja taloudellisen turvallisuuden varassa. Kreikan tielle joutuminen veisi meiltä itsenäisyyden ilman, että laukaustakaan tarvitsee ampua. Tästä pitäisi puhua paljon enemmän.

Nuorille pitäisi iskostaa päähän, että isoisien aseellinen taistelu on muuttunut markkinavoimien taisteluksi. Suomea ei puolusteta chillaamalla ja tekemällä työtä vain sen verran, että pystyy maksamaan puolen vuoden ulkomaanmatkat.

Ehkä 6.12.2020 alkaen korvaamme Tuntemattoman "Nokian maailmanvalloitus" tai "Näin vihaiset linnut lensivät historiaan" -dokumenteilla?

Markkinavoimilla on sinun kasvosi

Aina, kun taloudessa tapahtuu jotain ikävää, on tapana syyttää markkinavoimia. Inhottavat markkinavoimat siirtävät tehtaat halvempiin maihin ja painostavat valtioita keskinäiseen verokilpailuun. Markkinavoimat lainaavat rahaa valtioille, jotta niiden kansalaiset voivat jatkaa elintasonsa ylläpitämistä, ja vaativat sitten lainoistaan korkoa. Markkinavoimat eivät alistu poliitikkojen tahtoon eivätkä noudata demokraattisia pelisääntöjä -- nuo inhottavat, häikäilemättömät ja kasvottomat markkinavoimat.

Mutta markkinavoimat eivät ole kasvottomia. Niillä on sinun kasvosi.

Sinä olet yksi markkinavoimista. Joka kerta kun teet ostopäätöksen, olet osa maailmanlaajuisen markkinavoiman koneistoa.

Ja millaisia päätöksiä teet? Et osta kotimaista laatuvaatetta, vaan halvan ulkomaisen. Viis siitä, vaikkei se kestäkään kuin pari pesukertaa, sitten ostetaan taas uusi. Sinua ei juurikaan kiinnosta, onko se tehty Aasiassa lapsityövoimalla. Tärkeintä on, että sinulla on taas jotain uutta ja edullista päällepantavaa.

Valitset kaupassa halvimman tuotteen ja tarkistat netistä, saisiko sen sieltä vielä halvemmalla. Usein saa, joten käyt ensin tutustumassa tuotteeseen kotimaisen kauppiaan luona ja tilaat sen sitten ulkomaisesta nettikaupasta. Sillä tavalla säästät taas muutaman kympin.

Ostat tuotteet ja palvelut tarjouksista, hyödynnät Stockan Hulluja päiviä ja keräät bonuspisteitä, jotta saisit itsellesi mahdollisimman paljon.

Sitten vielä ihmettelet, kun yritykset toimivat samalla tavalla. Miksi niiden pitäisi ostaa työtä suomalaisilta, jos kiinalaiset tekevät saman paljon halvemmalla? Miksi yritysten pitäisi toimia eri tavalla kuin sinun? Mikseivät yritykset saa ajatella asiakkaiden ja omistajiensa etua? Yrityksillä ei ole omaa tahtoa, niillä on vain omistajiensa ja asiakkaidensa tahto.

Lisäksi talouskasvu ja kehitys on siirtynyt pois Euroopasta maihin, joissa yhteiskuntaa vasta rakennetaan, ja jossa kansat ovat vasta pääsemässä kulutuksen ja elintason makuun. Talouskasvua ja elintason nousua ei aikoinaan estetty Euroopalta, eikä sitä voi nyt estää kehittyviltä talouksilta. Euroopan on vain pakko yrittää pysyä mukana kilpailussa.

Poliitikot ovat menettäneet valtaansa kahdesta syystä. Ensinnäkin pääset äänestämään vaaleissa keskimäärin kerran vuodessa, kun taas kuluttajana käytät valtaasi joka päivä ostopäätöksiä tehdessäsi. Markkinavoimien oma demokratia on suoraa ja välitöntä. Juuri sinua kuunnellaan. Jos ostat halvinta ja huonointa, saat juuri sitä. Länsimainen ihminen äänestää lompakollaan, ei vaaliuurnilla.

Toinen syy on globalisaatiossa. Markkinat toimivat globaalisti, poliitikot paikallisesti. Yritykset voivat siirtää toimintojaan maasta toiseen sinne, missä se on edullisinta. Ne tarjoavat tuotteitaan ja palveluitaan kaikissa maissa.

Globalisaatio ei ole yritysten etuoikeus. Oletko koskaan ihmetellyt, miten halvalla voit lentää Lontooseen, Etelä-Eurooppaan tai Thaimaan-lomalle? Tavaroiden ja ihmisten liikkumisen hinta on romahtanut. Netin ansiosta informaatio on liikkunut täysin vapaasti ja rajattomasti jo lähes 20 vuoden ajan. Pakkohan tällä kaikella on olla vaikutusta myös tuotantoon ja talouteen -- ja se vaikutus toimii molempiin suuntiin.

Eräät poliitikot tarjoavat ratkaisuksi paluuta 1980-luvulle. Silloin Suomessa kaikki oli vielä hyvin ja saimme itse päättää markan kohtalosta (ja teimme, sivumennen sanoen, karkeita virheitä jotka melkein tuhosivat koko maan). Ratkaisu ei voi olla siinä, että markka otetaan takaisin käyttöön ja Suomi irrotetaan EU:sta. Puhtaasti kansalliseen päätöksentekoon ja rajojen sulkemiseen ei ole enää paluuta.

Kun viestintä ja talous on muuttunut rajattomaksi, valtioiden on seurattava perässä.

Onneksi tämä on vain insinöörimäinen, kärjistetty ja yksinkertaistettu versio todellisuudesta. Mutta sellaisenaankin sen pitäisi antaa miettimisen aihetta näin ensimmäisen lakkopäivän aamuna.

Markkinat ottavat niskalenkin poliitikoista

Monet suomalaiset syyttävät kreikkalaisia huonosta taloudenpidosta, lakkoilusta ja ylivelkaantumisesta. Ei luulisi, että meillä on siihen varaa. Ei meillä, eikä muullakaan Euroopalla.

Lähes kaikki EU-maat ovat pahasti ylivelkaantuneita. Vika ei ole eurossa eikä EU:ssa, vaan paljon syvemmällä. Maat eivät ole sopeutuneet globaalisaation tuomiin muutoksiin, väestön ikääntymiseen ja kansainväliseen kilpailuun. Elintasoa on ylläpidetty velaksi, mutta se ei voi jatkua loputtomiin. Markkinavoimien mielestä nyt on maksun aika.

Poliitikot eivät halua tehdä ikäviä päätöksiä, koska se tietäisi äänten menettämistä. Markkinoilla ei ole samaa ongelmaa: ne voivat tehdä hyvinkin ikäviä päätöksiä ja panna ne toimeen saman tien. Kun poliitikot eivät pysty toimimaan, markkinat toimivat.

Suomi on apukoulun priimus, mikä ei paljoa lohduta. Velkaa on tolkuttoman paljon. Ensi vuonna Suomi ottaa seitsemän miljardia euroa lisää velkaa aiempien päälle. Velkataakan maksaminen on laskettu tulevan talouskasvun varaan, vaikka siitä ei ole mitään takeita. Globaalissa taloudessa kehityksen painopiste on pysyvästi siirtynyt länsimaista Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan. Tosiasioiden tunnustaminen on suomalaisille yhtä vaikeaa kuin kreikkalaisille.

Eurooppa elää entisen loistonsa jälkihehkussa unohtaen, että se loisto ansaittiin kovalla työllä ja talouskasvulla. Tähän Eurooppa ei ole pystynyt enää pitkään aikaan. Elintaso ei ole saavutettu etu, vaan se pitää ansaita kansainvälisillä markkinoilla joka vuosi uudelleen.

Suomessakin moni uskoo, että palkat voivat nousta maan sisäisillä sopimuksilla joka vuosi samalla, kun työaika lyhenee ja edut lisääntyvät. Kymmenet tuhannet ihmiset ovat pudonneet työelämän ulkopuolelle joko siksi, etteivät halua olla mukana kilpailussa tai siksi, että heidän työnsä hinta on noussut liian korkeaksi. Näin ei voi jatkua.

Markkinat tekevät ikävät päätökset myös suomalaisten puolesta ja ottavat siinä samalla niskalenkin kotimaisista poliitikoista. Lakkoilu ei tätä kehitystä auta, päinvastoin.

Takaisin kultaiselle 1980-luvulle?

Viime kevään vaalikeskusteluissa moni tuntui kaipaavan takaisin ns. vanhoja hyviä aikoja. Jonkinlainen konsensus vallitsi siitä, että "hyvät ajat" tarkoittavat 1980-lukua. Silloin Suomi oli jo riittävän kehittynyt tarjotakseen kansalaisille kohtuullisen elintason, mutta pystyi vielä päättämään itse omista asioistaan. Talouspolitiikka, maahanmuutto, verotus ja monet muut kysymykset olivat meidän omissa käsissämme. Suomi oli vielä Suomi.

Eniten kultaista 1980-lukua tuntuvat kaipaavan perussuomalaisten kannattajat, mutta ei tämä silti mikään poliittinen asia ole. Suomen historiassa 1980-luku merkitsi eräänlaista kulminaatiopistettä: vanha, sodan jälkeen alkanut kehityskaari saavutti huippunsa. Sen jälkeen alkoi uusi aika, joka on... hmmm, erilainen.

Monien mielestä kaikki kääntyi tuolloin huonompaan. Suomi menetti itsenäisyytensä ja kansainvälinen talous sai ylivallan Suomesta ja sen pienistä kansalaisista.

Kuinka hienoa aikaa 1980-luku oikein olikaan? Viimeksi eilen luin netistä kriittistä keskustelua aiheesta. Yleensä aika kultaa muistot. Me keski-ikäiset olimme 1980-luvulla 25 vuotta nykyistä nuorempia, mikä jo sinällään riitti tekemään kaikesta parempaa. Varmaan silloinkin oli niitä, joiden mielestä Suomi oli muuttunut huonompaan suuntaan, ja jotka kaipasivat kultaista 1960-lukua, hippiliikettä, vapauden aatetta ja 1970-luvun poliittista heräämistä. Mutta näillä valittajilla ei ollut käytössään internetiä, joten heidän piti iltaa istuessaan valittaa vain keskenään.

Nettikirjoittajien mielestä Suomen tulisi palata takaisin 1980-luvun hyviin arvoihin ja käytäntöihin. Poliitikkojen pitäisi taas ottaa asiat omiin käsiinsä: nostaa pääomaveroa, sulkea rajat, estää työpaikkojen pakeneminen halpamaihin ja niin edelleen.

Se edellyttäisi, että myös Neuvostoliitto palautettaisiin. Idänkauppa oli Suomen talouden kulmakivi. Sanottiin, että "Suomi on neljän markan maa", koska se oli vientituotteiden keskimääräinen kilohinta. Suomen talous menestyi myymällä huonolaatuista tavaraa itäiselle naapurilleen. Melkein kaikki kelpasi. Helppoa ja turvallista.

Internet ja kännykät pitäisi sulkea, koska niitä ei ollut 1980-luvulla. Eikä tämä ole piikittelyä - netti on osa globalisaation koneistoa ja naimisissa sen kanssa. Tiedonvälityksen vapautuminen kietoutuu kaikkeen kehitykseen ja juuri se vaikutti osaltaan myös Neuvostoliiton romahdukseen. Ironista kyllä, 1980-luvun ihannoijat saavat äänensä kuuluviin juuri välineessä, jonka he haluaisivat lopettaa.

Aika on kullannut muistot 1980-luvun elintasosta. Televisiossa oli kaksi kanavaa, kaupassa pari vaihtoehtoa, matkapuhelimia ei tunnettu ja harvalla oli edes tietokonetta. Autoja oli vähän, monen piti tyytyä Ladaan tai Wartburgiin. Kukaan ei käynyt talvisin Thaimaassa, ja ylipäätänsä harva kävi Tukholmaa pidemmällä. Sitä, mistä ei tiedetty, ei tietenkään osattu kaivata. Moni saattoi jopa olla tyytyväisempi kuin tämän päivän tavarapaljoudessa. Mutta se on eri keskustelu.

Lyhyen pohdiskelun lopputulos on selvä: emme voi palata 1980-luvulle yksinämme ja muut maat eivät siihen suostu. Kehittyvien maiden pari miljardia asukasta haluaa osansa hyvinvoinnista, eikä meillä ole oikeutta saati mahdollisuutta kieltää sitä. Meidän on pystyttävä kilpailemaan heidän kanssaan, jotta oma elintasomme säilyy jatkossakin. Devalvaatioihin, paperiteollisuuden kulta-aikaan tai idänkauppaan ei ole paluuta - on pakko keksiä jotain uutta. Siinä on tekemistä koko Suomelle, ja varsinkin tuoreelle eduskunnalle.

Suomen mestaruus -sarjaa ei enää ole. Halusimme sitä tai emme, Suomi kilpailee veroista, yrityksistä, osaamisesta, pääomista ja huomiosta kansainvälisillä markkinoilla. Mikään puolue tai poliitikko ei tuo takaisin sitä, mitä 1980-luvusta kaipaamme.

Voit joko muistella kaiholla nuoruuden hyviä aikoja ja valittaa nykyisestä kehityksestä, tai pyrkiä itse sopeutumaan nykyisen elintasosi vaatimuksiin.

Sinullekin 90 000 euroa verottomasti

Näin vaalien alla vasemmistoliiton Arhinmäki ja SDP:n Urpilainen jaksavat muistuttaa verotuksen epäoikeudenmukaisuudesta. Heidän mielestään on väärin, että yrittäjä voi nostaa 90 000 euroa verovapaita osinkoja, kun taas palkansaajaa verotetaan jokaisesta eurosta.

Jos kuka tahansa yrittäjä voisi nostaa verottomasti 90 000 euroa, Suomi olisi täynnä yrittäjiä. Todellisuus on ihan toinen. Valtaosa yrittäjistä saa nipin napin maksettua oman palkkansa, eikä osingoista ole tietoakaan.

Verotonta osinkoa voidaan maksaa vain yrityksen nettovarallisuudesta. Maksimiosinko edellyttää, että yritys on ensin tehnyt vähintään 1,35 miljoonaa euroa voittoa. Siihen pääseminen edellyttää usean miljoonan euron liikevaihtoa, ja se puolestaan vaatii monen henkilön työllistämistä. Jos yritys menestyy näin hyvin, myös yhteiskunta hyötyy ja omistaja sietääkin tulla palkituksi. Lisäksi kirjanpidon ja osinkojen kautta kiertävä raha on taatusti laillista.

Puoluejohtajien puheet ovat silkkaa populismia, mutta niistä paistaa myös tietämättömyys oikeista töistä. Nimensä mukaisesti yrittämiseen sisältyy aina riski: on mahdollista (melkeinpä todennäköistä), ettei pankista haettu laina tai likoon laitetut omat rahat ikinä tuota edes itseään takaisin.

Jos Arhinmäki ja Urpilainen saisivat tahtonsa läpi ja pääomatuloja alettaisiin verottaa ansiotulojen tapaan, kuka enää viitsisi ottaa riskiä yrityksen perustamisesta?

Itse asiassa osinkojärjestelmä on erittäin reilu. Harvalla on mahdollisuutta päästä hyväpalkkaiseen virkaan, sillä se vaatii joko pitkää koulutusta tai sopivia suhteita. Sen sijaan meistä jokainen voi ryhtyä yrittäjäksi -- suurin osa yrittäjistä on juuri niitä, joilla ei ole taakkanaan pitkää koulutusta.

Kuka tahansa ei yllä Urpilaisen tavoin 103 000 euron vuosipalkkaan (verotiedot 2009), mutta kuka tahansa voi maksaa itselleen 90 000 verottomia osinkoja. Se tosin edellyttää menestyvän yrityksen perustamista ja työntekijöiden palkkaamista -- mutta tämähän on pikkujuttu, jota Urpilainen ei koe edes mainitsemisen arvoiseksi.

Verojen pääasiallinen tarkoitus ei ole tuloerojen tasaaminen. Hyvin ansaitsevia ei veroteta muita enempää siksi, että he ansaitsevat hyvin, vaan siksi, että yhteisten palvelujen maksurasitus kohdistuisi maksukyvyn mukaan. Tasavero ei ole hyvä ratkaisu, koska se ei huomioi tätä maksukyvyn eroa. Yhdessä maksamillamme veroilla ylläpidetään hyvinvointia ja yhteistä maatamme.

Verotuksessa oleva solidaarinen elementti toimii kuitenkin molempiin suuntiin: hyvätuloiset maksavat suhteessa muita enemmän, joten heillä on oikeus vaatia, ettei vapaamatkustajia ole myöskään junan toisessa päässä. Kenenkään ei pidä kieltäytyä töistä ja jäädä yhteiskunnan tukien (siis muiden maksamien verojen) varaan vain sen vuoksi, että niin on mukavampaa.

-- seuraa Twitterissä, fanita Facebookissa

Yrittäjä käy vaalikampanjaa joka päivä

Monissa tehtävissä vaaditaan opiskelun jälkeen pakollinen työharjoittelu, ennen kuin pääsee harjoittamaan varsinaista ammattia. Ehkä sellaista pitäisi vaatia myös poliitikoilta?

Yhteiskunnallinen näkemys jää kovin kapeaksi, jos siirtyy politiikkaan suoraan koulun penkiltä saamatta lainkaan kokemusta ns. oikeista töistä. Tähän joukkoon kuuluvat mm. Paavo Väyrynen, Ilkka Kanerva sekä Anni Sinnemäki, joista jälkimmäisen tilanne on varsin erikoinen: työministeri, joka ei itse ole ollut töissä.

Olisi hyvä, jos jokaisella päätöksiä tekevällä olisi omakohtaista kokemusta työelämästä ja siitä, millaista on toimia yrityksen työntekijänä. Kansanedustajan tointa ei voi pitää varsinaisena työnä, koska edustaja ei ole työsuhteessa, eikä hänellä ole pomoa tai esimiestä.

Täydellinen kokemuksen puute ei ole koskaan estänyt päätöksentekoa, ei edes ministeritasolla. Elisabeth Rehn oli maailman ensimmäinen naispuolinen puolustusministeri, vaikka ei tietenkään ollut käynyt armeijaa. Ja onhan meillä muodollisesti armeijan ylipäällikkö, jolla on sama aukko kokemuksessa.

Vielä terveellisempää olisi toimia hetken aikaa yrittäjänä. Työhön ja sen tuottavuuteen suhtautuu ihan eri tavalla kun huomaa, ettei palkka tulekaan tilille automaattisesti kuun lopussa. Rahaa tulee vain, jos on onnistunut myymään itseään tai tuotettaan kuukauden aikana. Liiketoiminnan muut riskit ovat vielä lisämauste keitoksessa.

Näin vaalien alla monet eduskuntaan pyrkivät vaativat "verovapaiden" osinkojen poistamista. Mielipide olisi varmaankin toinen, jos itsellä olisi kokemusta yrittämisestä ja tietäisi, miten vaikea tuollaisiin tuloihin on päästä. Jos "verovapaat osingot" saa helposti, mikseivät niitä kritisoivat poliitikot itse ryhdy yrittäjiksi? Sama pätee äänestäjiin: toisin kuin poliitikoksi, yrittäjäksi voi ryhtyä kuka tahansa.

Onneksi meillä on henkilökohtaiset vaalikampanjat! Niissä jokainen eduskuntaan pyrkivä joutuu edes hetkeksi maistamaan yrittäjän arkea: joutuu ottamaan sekä taloudellisen että henkisen riskin ja käyttämään ainakin jonkin verran omia rahojaan. Ellei tule valituksi, aika ja rahat valuvat hukkaan. Taattua palkkaa ei ole.

Mikä parasta, istuvien kansanedustajien yrittäjyyskoulutus toistuu neljän vuoden välein. Läpi päässeiden edustajien kannattaa muistaa siitä saamansa tuntemukset ja ajatella, että yrittäjän oma kampanja ei lopu vaaleihin vaan jatkuu 365 päivää vuodessa.

Obama tapasi IT-johtajia, Halonen puolestaan...

Viime viikolla USA:n presidentti Barack Obama vieraili Kalifornian Piilaaksossa. Hän mm. tutustui puolijohdeteollisuuden uusiin saavutuksiin Intelin tehtailla. Matkan yhteydessä järjestettiin 17.2. illallistapaaminen (huhujen mukaan vakavasti sairaan Steve Jobsin kotona), jolle osallistui presidentin lisäksi alan nimekkäitä vaikuttajia: Googlen Eric Schmidt, Facebookin Mark Zuckerberg, Oraclen Larry Ellison ja niin edelleen. Matkan tarkoituksena oli keskustella keinoista, joilla Yhdysvallat turvaa koulutuksen, tutkimuksen ja tuotekehityksen myös tulevaisuudessa.

Mitähän Tarja Halonen mahtoi tehdä viime viikolla? Kotisivujen mukaan viikko-ohjelma näyttää maanantaista keskiviikkoon tyhjää, torstaina Halonen otti vastaan kolmen suurlähettilään valtuuskirjan ja perjantaina oli tasavallan presidentin esittelytilaisuus valtioneuvostossa. Muita helmikuun tapahtumia olivat puhe kansainvälistymispalkintojen jakotilaisuudessa, osallistuminen Itämeri-huippukokouksen seurantatilaisuuteen sekä puhe Euroopan sosiaalisen peruskirjan uudistamista käsittelevässä seminaarissa Säätytalolla. Ensi viikolla ohjelmassa on valtiovierailu Namibiaan.

No joo, onhan näissä eroa. Näkee heti, kumpi maista on teknologiajohtaja ja kumpi ei. Obamaa kiinnostaa talous, tekniikka ja tulevaisuus, Halosta tasa-arvo, ihmisoikeudet ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus.

Juuri nyt Halosella olisi oiva tilaisuus osoittaa tukea Nokialle ja sieltä mahdollisesti irtautuville uusille yrittäjille. Turha toivo, sillä internet ja teknologia ovat Haloselle vieraita. Sen sijaan hänellä on laaja yhteysverkosto erilaisten sosiaalijärjestöjen, yhteiskunnallisten järjestöjen sekä vähemmistö- ja ihmisoikeusjärjestöjen ja ympäristöpuolen järjestöjen kanssa (suora lainaus HS:n jutusta 31.1.2010). Hesarin mukaan Halonen seuraa säännöllisesti Helsingin Sanomia ja Hufvudstadsbladetia sekä Uutispäivä Demaria ja Kansan Uutisia.

Nettikäytöstä jutussa sanotaan vain, ettei presidentti aio blogata eikä käyttää Facebookia. Eipä ole yllätys. Olisi kiva tietää, kuka ne twiittaukset oikein kirjoittaa. Tänä vuonna on tullut jo kokonaista kolme twiittiä, eikä Halonen edelleenkään seuraa ketään.

Presidentillä ei ole oikeaa valtaa, joten yritysvierailujen, tapaamisten ja kommenttien arvo on lähinnä symbolinen. Vuoden 2006 vaaleissa Halonen itse sanoi haluvansa arvojohtajaksi. Olisiko nyt oikea hetki näyttää, millä on arvoa tulevaisuuden Suomelle?

Miljoona ei ole pois mistään

Suomi on rähmällään Guggenheimin edessä. Nyt on varmistunut, että selvityksen Guggenheim-museon perustamismahdollisuuksista tekee Guggenheim itse. Helsinki vain maksaa sen. Guggenheimilla on käytännössä avoin, kahden miljoonan euron shekki, ja vapaat kädet.

Asiassa ei kuitenkaan ole mitään ongelmaa, sillä kuten Helsinkiä hankkeessa edustava taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Siren tänään Hesarissa sanoo, "tämähän ei ole mistään pois".

Samalla, kun Helsinki säästää kaikessa mahdollisessa, kaupunki kirjoittaa 1,1 miljoonan euron avoimen shekin amerikkalaiselle säätiölle ilman mitään julkista keskustelua. Asian luulisi kiinnostavan kaupunginvaltuutettuja edes jälkikäteen.

Perustelu, jonka mukaan miljoonaa euroa ei ole mistään pois, on kuultu ennenkin. Tässä yhteydessä sillä kai tarkoitetaan, että kyseinen miljoona euroa otetaan kaupungin omiin selvityksiin budjetoiduista varoista, joten se ei vähennä esimerkiksi terveydenhuoltoon tarkoitettuja varoja. Meno ei vähennä edes taidehankintoja, vaikka kahdella miljoonalla voitaisiin maksaa kaikkien Suomen museoiden taideostot vuoden ajalta.

Vain julkishallinnossa voidaan ajatella, ettei kulutettu raha ole mistään pois. Ikään kuin budjetissa olisi lokerot, joihin setelit ilmestyvät tyhjästä. Jos lokeroa ei käytetä, raha jää käyttämättä ja pilaantuu.

Niin ei tietenkään ole. Jokainen käytetty euro on pois jostain -- ainakin veronmaksajien lompakosta. Jos miljoona ei ole pois mistään, miksei niitä sitten käytetä Helsingin ongelmien ratkaisemiseen? Käyttökohteita kyllä riittäisi. Vai onko raha alunperinkin laitettu väärään lokeroon?

On vaarallista, että poliitikot toistavat julkisuudessa virheellistä mantraa, koska silloin se alkaa ohjata heidän ajatteluaan. Seuraava poliitikko, joka julkisuudessa kehtaa sanoa "tämä meno ei ole mistään pois" joutaa nurkkaan häpeämään ja miettimään kuntatalouden yhteisten rahojen käyttöä.

Iloiset, mutta vähäiset veronmaksajat

Ajankohtaisessa kakkosessa haastateltiin eilen iloisten veronmaksajien puheenjohtajaa. Ohjelma on katsottavissa kuukauden ajan Ylen Areenassa. Haastattelu alkaa 23 minuutin kohdalta.

Verojen maksaminen on useimmille vastenmielistä. Ajatus iloisista veronmaksajista on niin hauska, että yhdistys pääsee usein julkisuuteen, vaikka sillä on vain runsaat 500 jäsentä. Pääsisikö vastaavankokoinen Verot valtion maksettaviksi -yhdistys samaan?

Tv-haastattelussa puheenjohtaja myönsi, että valtaosa yhdistyksen jäsenistä on vasemmistopuolueiden ja vihreiden aktiiveja. He maksavat tyypillisesti vähän veroja -- esimerkiksi puheenjohtajan oma veroprosentti oli 23. Moni muukin olisi iloinen veronmaksaja, jos selviäisi samalla tasolla. Iloiset veronmaksat voisi muuttaa nimensä muotoon vähäiset veronmaksajat.

Kuvaavaa on, että tästä huolimatta puheenjohtaja katsoi maksavansa "ansiotuloista aika paljon veroja". Oli oma tulotaso tai veroprosentti mikä tahansa, jokainen katsoo maksavansa paljon.

Pääomatuloja puheenjohtajalla ei ollut lainkaan, tuskin muillakaan yhdistyksen jäsenillä. Siksi heidän on helppo vaatia pääomatuloille progressiivista veronkorotusta.

Haastattelussa puheenjohtaja korosti, että veroja tarvitaan julkisten palvelujen rahoittamiseen. Oletettavasti yhdistyksen jäsenet ovat itse aktiivisia julkisten palveluiden käyttäjiä. Heidän ilonsa maksaa veroja onkin siis  halua turvata omien palveluiden rahoitus. Mainostetun ilon takana on pohjimmiltaan yhtä itsekäs ajattelu kuin niillä vähemmän iloisilla hyvätuloisilla, jotka samasta syystä vaativat omien verojensa alentamista.

Verojen maksaminen on iloinen asia -- kunhan joku muu tekee sen. Vastaavaa ajattelua löytyy muualtakin. Esimerkiksi monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa puolustavat aktiivisimmin ne, jotka itse asuvat Kauniaisissa tai Töölössä, mahdollisimman kaukana monikulttuurisuudesta ja maahanmuutosta.

On helppoa kertoa muille, mikä on oikein ja hyvää, ja varsinkin tehdä se mediassa. Siellä monikulttuuristen lähiöiden asukkaat pääsevät harvoin itse esille.

Lisäys 26.1.2011: Yhdistyksellä on www-sivut osoitteessa iloisetveronmaksajat.wordpress.com. Uusimmasta tiedotteesta päätelleen yhdistys haluaa myös poistaa asuntolainojen verovähennysoikeuden (ei suinkaan siksi, että se liittyisi verotukseen, vaan koska se suosii omistusasumista) ja puolittaa kotitalousvähennyksen (ei taaskaan siksi, että se vaikuttaisi veroihin vaan siksi, että se tukee hyvin toimeentulevan väestönosan palvelujen ostamista).

Yhdistyksen tavoitteena ei siis olekaan pelkkä iloinen verojenmaksu vaan sillä on myös toinen, taloudelliseen tasaamiseen pyrkivä agenda: ei omistusasuntoja, koska kaikilla ei ole niihin varaa; ei kotiapua, koska kaikilla ei ole siihen varaa. Tavoitteet ovat sinällään ihan OK, mutta niiden piilottaminen iloisen veronmaksun julkisivun taakse on vähintäänkin arveluttavaa.

Mihin Suomen pankki tarvitsee taideaarteita?

Suomen Pankki juhlistaa 200-vuotista historiaansa avaamalla talonsa taideaarteet ensi kertaa kansan ihmeteltäviksi. Uutisista päätellen taide on kiinnostanut kansalaisia, sillä jonottajia oli tänään, ensimmäisenä neljästä näyttelypäivästä, satamäärin.

Mutta hetkinen, eihän Suomen Pankki ole mikään museo. Mihin se tarvitsee taideaarteita, joita varastossa on tiettävästi 1200 kappaletta? Teokset ovat yhteistä omaisuutta, joten miksei niitä siirretä oikeisiin taidemuseoihin? Mikäli joukossa on ulkomaisia teoksia, ne voisi myydä ja rahat käyttää vaikka valtionvelan lyhentämiseen.

Valtaosa Suomen Pankin tehtävistä hävisi euroon siirtymisen myötä. Nyt Pankin tehtävistä on jäljellä lähinnä Euroopan keskuspankin määräysten toteuttaminen, setelihuollon varmistaminen ja erilaisten tilastojen laatiminen. Listalta ei löydy museotointa, taideaarteiden säilytystä eikä taidesijoittamista.

Onko tämä vain yksi niistä monita wanhoista asioita, joita kukaan ei uskalla muuttaa, vaikka maailma ympärillä on muuttunut?

Milloin viimeksi maksoit enemmän kuin pyydettiin?

Paljonko maksaisit yritykselle polkupyörän renkaan paikkaamisesta? Läheinen polkupyöräkorjaamo laskutti siitä 16 euroa. Minusta hinta oli niin halpa, että maksoin 20 euroa ja käskin pitää vaihtorahat.

Ei ollut ensimmäinen kerta kun tingin hintaa ylöspäin. On hienoa, että polkupyöräkorjaamo on melkein naapurissa, sillä tämä oli jo kolmas kerta kun tarvitsin heidän apuaan. Kun kyse on pienistä summista mutta suuresta avusta, tuen mielellläni yrittäjää. Samalla toivon, että palvelu säilyy jatkossakin, sillä pyörän kuljettaminen muualle korjattavaksi olisi hankalaa.

Monet pienistä yrittäjistä ovat nykyään ulkomaalaistaustaisia. Niin tämäkin, vaikka vierasperäistä korostusta tuskin edes erottaa hänen puheestaan. Myös läheisen autokorjaamon, joka vaihtaa talvi- ja kesärenkaita, sekä autopesulan työntekijät ovat ulkomaalaisia. Ja pizzerian tietenkin. Ilmeisesti näihin töihin on vaikea saada supisuomalaisia.

Toivottavasti kyse ei ole asenneongelmasta vaan siitä, ettei Suomesta enää löydy polkupyöräkorjaus-, autonpesu- ja korjaustaitoa.

Elintaso ei ole saavutettu etu

Kuulin tänään pyörryttäviä lukuja Intiasta: maassa on 550 miljoonaa alle 25-vuotiasta. Tänä vuonna työelämään tulee 83 miljoonaa uutta nuorta. Eikä Kiina jää pekkaa pahemmaksi, sillä sen talouden uskotaan ohittavan Yhdysvallat vuoden 2030 tienoilla. Kiinassa myydään jo nyt 14 miljoonaa autoa vuodessa, mikä on enemmän kuin Yhdysvalloissa. Autokannan odotetaan kaksinkertaistuvan kymmenessä vuodessa 200 miljoonaan autoon.

Luvut ovat käsittämättömiä ja kertovat, miten keskeinen Intian ja Kiinan rooli maailmantaloudessa tulee olemaan.

Kasvusta seuraa tietenkin myös megaluokan ongelmia. Esimerkiksi ne 200 miljoonaa autoa saattavat Kiinan kaltaisen maan kaaokseen, kun infrastruktuuri on aikoinaan rakennettu polkupyöriä varten. Omana kouluaikanani pelättiin päivää, jolloin jokainen kiinalainen hankkii jääkaapin. Jos maapallo ei kestä jääkaappeja, miten se kestää autot?

Me länsimaissa olemme tottuneet siihen, että saavutetuista eduista ei tingitä. Työoloja ei heikennettä, lomia ei lyhennettä, palkkoja ei lasketa. Tämä kaikki oli itsestään selvää aina 1980-luvulle asti, kun Eurooppa ja Yhdysvallat olivat talouden moottoreita. Työväenliike pystyi kohentamaan duunareiden asemaa ottamalla toistuvia askeleita: viisipäiväinen työviikko, palkalliset lomat, varhaisemmat eläkkeet. Parannukset ajettiin läpi voimakkaalla tahtotilalla. Yritykset sopeutuivat, koska työn tuottavuus parani koko ajan ja länsimaiden markkinat johtivat talouskehitystä. Sodan jälkeen kasvava väestö tarvitsi koko ajan uusia tuotteita ja palveluita.

Nyt tilanne on muuttumassa meidän kannaltamme ikävään suuntaan. Eurooppalaiset ovat alkaneet pitää elintasoa saavutettuna etuna, joka antaa oikeuden pitkiin lomiin, hyviin palveluihin, matkusteluun, shoppailuun ja pitkään eläkeikään. Tarvittaessa tasoa ylläpidetään vaikka valtionvelkaa kasvattamalla. Syntyvyys on olemattoman pientä, samalla kun eläkeläisten osuus kasvaa nopeasti. Rakenteet ovat jäykät, sillä kaikki pitävät kiinni vanhoista eduistaan.

Emme me suomalaiset tässä muita huonompia ole, melkeinpä päinvastoin. Ranskalaiset ovat ihan oma lukunsa. He lakkoilevat, kapinoivat ja mellakoivat kaikkea muutosta vastaan. Ranska on kuitenkin Suomea kymmenen kertaa suurempi kansantalous. Suuri kotimarkkina auttaa sitä kestämään paremmin globaalissa kilpailussa.

Yhdysvalloissa tilanne on hieman toinen, koska espanjankielinen väestö lisääntyy nopeasti ja sen keski-ikä on alhainen. Nuorten määrä korreloi tulevan talouskasvun ja yhteiskunnan dynaamisuuden kanssa. Nuoret ottavat riskejä, perustavat yrityksiä, tekevät innovaatioita. Nuoret tarvitsevat asuntoja ja kulutustavaroita. Kuka haluaa perustaa yrityksen Eurooppaan, kun nopeasti kasvavat jättimarkkinat ovat Aasiassa? Mistä jatkossa tulevat innovaatiot?

Elintaso ei ole saavutettu etu. Globaalissa taloudessa se on ansaittava joka päivä uudelleen. Turha kuvitella, että kiinalaiset tyytyvät loputtomiin tekemään nälkäpalkalla tavaroita meidän eurooppalaisten iloksi ja elintason ylläpitämiseksi. He haluavat osansa vauraudesta. Jos mielimme säilyttää edellisten sukupolvien työllään ansaitsemat edut, meidän on säilytettävä asemamme globaalissa taloudessa.

Jos joku puolue lupaa seuraavissa vaaleissa helppoa ja vaurasta tulevaisuutta, se valehtelee. Helppoja ratkaisuja ei ole. Jonkun on maksettava se elintaso, jota olemme tottuneet pitämään itsestäänselvyytenä.

Aasian talousmahdit ovat Suomelle myös mahdollisuus. Mailla on loputon kysyntä uusiutuvan energian, jätehuollon, koulutuksen ja terveydenhuollon osaamisesta. Siinä me suomalaiset olemme hyviä.

Eikä tarvitse lähteä Aasiaan asti. Eurooppa pysähtyy, mutta itänaapurissa kehitys on vasta alkamassa. Venäjän markkinat ovat Suomelle mahdollisuus, jonka hyödyntämisen esteinä ovat vanhat asenteet ja kielitaidottomuus. Ainakin Itä-Suomessa pitäisi kiireesti korvata pakkoruotsi pakkovenäjällä.

Tämän päivän uutinen kertoi Allegro-junista, jotka alkavat liikennöidä Helsingin ja Pietarin välillä joulukuun alussa. Matka-aika puolittuu kolmeen ja puoleen tuntiin. Jatkossa Helsingistä pääsee junalla Pietariin yhtä nopeasti kuin Jyväskylään ja nopeammin kuin Kuopioon, Savonlinnaan tai Joensuuhun. Venäjä on entistä lähempänä.

Aasian ja Venäjän markkinoiden hyödyntäminen vaatii kuitenkin kovaa työtä, ja sitä nuoret eivät enää arvosta entiseen tapaan. Vapaa-aika ja leppoistaminen houkuttaa enemmän kuin ura ja yrittäminen.

Aivan kuin suomalainen elämäntapa olisi saavutettu etu.