tiistai 29. joulukuuta 2009

Pitäisikö ministerin käyttää Facebookia?

MTV3:n uutiset kertoivat eilen poliitikkojen suhteesta sosiaaliseen mediaan. Vajaalla puolella ministereistä on Facebookissa oma profiili, lisäksi avustaja tai tukiryhmä on väsännyt muutamalle sivut ao. palveluun.

Uutisissa haastateltu yliopiston tutkija suositteli ministereille perehtymistä sosiaaliseen mediaan, jotta nämä saisivat paremmin yhteyden kansaan, sekä voidakseen käyttää FB:tä seuraavissa vaaleissa.

Jälkimmäisestä on helppo olla samaa mieltä. Seuraavissa vaaleissa lehtimainosten rahoittajia syynätään erityisen tarkkaan, ja tukirahat voivat olla muutenkin tiukassa. Nettimedia on edullinen ja toimiva kanava, joten sitä kannattaa käyttää hyödyksi.

Muutoin ajatus ministereistä Facebookissa on arveluttava. Pitäisikö ministerien tosiaan seurata Twitterin viserryksiä, päivittää statustaan Facebookiin tai lähettää videoita YouTubeen? Tuskinpa vain.

Näiden kanavien tunteminen on toki hyödyksi, koska ne kuuluvat kansalaistenkin arkeen. Mutta ministerin aika on turhan kallista Facebookissa surffailuun. En liioin usko, että ministeri saisi sosiaalisesta mediasta paremman kuvan kansan ajatuksista. Pikemminkin päinvastoin: uudessa mediassa on eniten äänessä pieni etujoukko, joka saa mielipiteensä muutenkin kuuluviin.

Kansanedustaja on nimensä mukaisesti edustamassa kansaa. Hän on myös kansan valitsema. Ministerin pesti on nähdäkseni luottamustoimi, johon kansalaiset eivät voi vaikuttaa. Siksi ministerin pitää kuunnella oman puolueen kansanedustajia ja käyttää omaa maalaisjärkeään.

Onneksi uutisessa haastateltu kuntaministeri Mari Kiviniemi ei lähtenyt hypeen mukaan vaan piti jalat maassa. Hän kertoi, että 25-30 % Facebook-asioinnista liittyy työhön. Virallisia asioita varten ministerillä on muita kanavia.

Niin pitää ollakin. Kaikilta näyttää unohtuvan se, ettei sosiaalisessa mediassa eikä etenkään Facebookissa ole tietoturvaa. Facebook ei ole mikään yleishyödyllinen yhteisö vaan amerikkalainen liikeyritys. Facebook on bisnestä, eikä sen takana olevaa yritystä sido suomalainen viestintäsalaisuus eivätkä EU:n tietosuojalait. Facebook voi tehdä saamillaan tiedoilla mitä tahansa. Eikä se edes mitenkään peittele asiaa, vaan kertoo käytännöstä avoimesti käyttäjäsopimuksessaan (jota tuskin kukaan edes lukee).

Toivon totisesti, ettei yksikään ministeri - eikä edes kansanedustaja - hoida mitään kahvittelukutsuja tärkeämpiä työasioita sosiaalisen median kautta! Kuntaministerin hallinnonalalla ei ehkä ole amerikkalaisia kiinnostavia salaisuuksia, mutta puolustusministerin, ulkoministerin tai kauppa- ja teollisuusministerin taatusti on. Ministerien Facebook-sähköposti ja henkilökohtaiset kontaktit kiinnostaisivat varmasti myös amerikkalaisia.

Urkkijan ei tarvitse olla Facebook itse. Sosiaalisen median palveluissa tiedot ovat pelkän salasanan takana. Salasanan voi arvata tai se voi vuotaa eri tavoin. Silloin ministerin postit päätyvät julkisuuteen kaikkien luettavaksi. On vain ajan kysymys, milloin Suomessa tapahtuu ensimmäinen merkittävä tähän liittyvä tietovuoto.

maanantai 28. joulukuuta 2009

Joulun jälkeen hävettää

Aina joulun jälkeen hävettää. Roskalaatikot pullistelevat lahjapapereita ja pakkausjätettä. Lapset ovat saaneet barbeja ja transformereita, joiden osat on kiristetty paikoilleen rautalangoilla. Työ on tehty Kiinassa ja Vietnamissa lapsityövoimalla. Näillä lapsilla ei ole mitään asiaa leluhin, joita he kokoavat länsimaisten lasten joululahjoiksi.

Niiden tuoma ilo on lyhytaikainen. Nyt, kun joulusta on jo neljä päivää, lapset ovat ehtineet jo kyllästyä suurimpaan osaan lahjoista ja miettivät, mitä toivoa ensi jouluksi. Osa leluista on ehtinyt jo hajota, ensimmäiset kannettu roskiin pakkauslaatikoiden seuraksi. Lahjat muuttuvat jätteeksi ennätysvauhtia. Joulu on vuoden pahin ympäristökuormitus.

Vaikea uskoa, että joulu on myös länsimaisen kristinuskon tärkein juhla. Muiden uskontokuntien edustajat katsovat meitä luultavasti hämmentyneenä ja halveksien. Enkä yhtään ihmettele.

Aikuisilla on omat lelunsa. Tämän joulun todellinen turhake on sähköllä toimiva tuikkukynttilä:



Sähkö tuottaa valon, joka näyttää välkkyvän liekin lailla. "Kynttilä" on tietenkin turvallinen, koska siinä ei ole oikeaa tulta, ja vaivatonkin, koska sitä ei tarvitse sytyttää eikä sammuttaa. Riittää, kun kääntää virtakytkintä laitteen pohjassa. Sähköinen kynttilä on hyvin linjassa muun joulun kanssa. Joulu toimii sähköllä.

Valitettavasti tuikut toimivat litium-paristoilla ja siksi kynttilän pohjassa on pieni symboli, joka varoittaa heittämästä tuikkuja muiden roskien sekaan. Paristo on ongelmajätettä ja pitäisi viedä kierrätykseen, ei luontoon. Mutta juuri sinne sähkötuikut päätyvät, sillä harva viitsii edes tutkia kynttilöiden pohjaa saati noudattaa ohjeita.

Tule joulu kultainen... no, onneksi siihen on taas vuosi aikaa.

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Blogialusta juoruaa ip-osoitteesi

Monelle tulee yllätyksenä tieto siitä, että blogikirjoitusten kommentointi voi paljastaa ip-osoitteen ja sitä kautta henkilöllisyyden.

Ei huolta, Blogger ei kuulu tähän joukkoon, joten en näe anonyymien kommentoijien osoitteita. Mutta esimerkiksi monet lehtien käyttämät blogialustat kertovat kommentoijan ip-osoitteen alkuperäisen blogimerkinnän kirjoittajalle. Kommentoija luulee jättävänsä palautteen anonyyminä, mutta todellisuus on jotain muuta.

On selvää, että ip-osoite tallennetaan ylläpitoa varten. Sen on voitava selvittää, mistä osoitteesta esimerkiksi häirikköviestit tai spam-mainokset tulevat. Mutta miksi tieto pitää näyttää bloggaajalle - joka pahimmassa tapauksessa saattaa vielä julkaista sen omassa vastauksessaan kaikkien tietoon?

Asia on jossain määrin tulkinnanvarainen. Blogikommentointi ei ole samalla tavalla luottamuksellista viestintää kuin esimerkiksi sähköpostin lähttäminen, joka on ilman muuta viestintäsalaisuuden piirissä. Sähköisen viestinnän tietosuojalaki määrittelee kuitenkin myös surffauksesta kertyvät tiedot luottamuksellisiksi. Silloin on kyseenalaista, miksi niiden pitäisi näkyä kirjoittajalle - ja tiedon julkistaminen lupaa kysymättä on mielestäni lain vastaista.

Ip-osoite ei suoraan kerro käyttäjän henkilöllisyyttä, mutta tapauksesta riippuen siitä voi päätellä hyvinkin paljon. Esimerkiksi tämä blogipostaus on tehty yritykseni ip-osoitteesta, joten sen kirjoittajan henkilöllisyyttä ei ole vaikea arvata. Usein on jo riittävän kiusallista, että esimerkiksi yrityksen tuotteita tai palveluita kommentoidaan yritykselle kuuluvasta ip-osoitteesta. Lisäksi nimimerkkejä voi paljastaa yhdistämällä eri paikoista kerättyjä ip-osoitteita.

Olisi vähintäänkin kohtuullista, että ip-osoitteen paljastavat blogijärjestelmät kertoisivat asiasta kirjoittajille. Ja kirjoittajien on syytä pitää mielessä, että netin anonymiteetti on usein vain näennäistä. Jälkiä jää aina.

maanantai 21. joulukuuta 2009

Sähköisten joulukorttien aika

Joulun alla yrityksillä on tapana muistaa toisiaan joulukortteja lähettämällä. Tänä jouluna kortteja on tullut vain muutama, sillä valtaosa yrityksistä näyttää siirtyneen sähköpostin käyttöön. Joulutervehdys sisältää jouluisen valokuvan, korulauseita ja usein vielä maininnan tyyliin (poimittu 15 minuuttia sitten tulleesta kortista):

Lahjoitimme tämän vuoden joulukorttirahat tukemaan Unicefin toimintaa -
- This year we are supporting Unicef with our Christmas card budget


Perinteisiä kortteja säilytettiin yrityksen aulassa tai toimitusjohtajan pöydällä seuraavan vuoden alkuun asti, ja sitten ne heitettiin paperinkeräykseen. Uusi tapa on ekologisempi ja kaikin puolin käytännöllisempi. Ajatus siitä, että yritykset muistaisivat toisiaan jouluna, on muutoinkin keinotekoinen. Ihmiset muistavat, eivät yritykset. Jos kortteihin ja postimaksuihin ennen kulutettu raha menee nyt hyväntekeväisyyteen, aina parempi.

Todennäköisesti myös ihmisten toisilleen lähettämien joulukorttien määrä on tänä vuonna laskussa. Niissäkin sähköposti valtaa alaa. Postin jouluruuhka jää tietoyhteiskunnan myötä historiaan. Vain pakettiosastolla riittää jatkossa säpinää.

On helppo ymmärtää, miksi Posti halusi ajoissa vaihtaa nimensä Itellaksi. Suomalaisempi vaihtoehto olisi ollut Pakettila.

lauantai 19. joulukuuta 2009

Teloitusvideoista ehdollista vankeutta

Viime viikolla kolmikymppinen mies tuomittiin 40 päivän ehdolliseen vankeuteen hänen pidettyään www-sivullaan islamistien ääriryhmien teloitusvideoita. Mies itse kiisti syyllistyneensä mihinkään rikokseen ja sanoi halunneensa kyseenalaistaa videoilla valtioiden ja terroristien käyttämää väkivaltaa.

Olen yleensä nettivapauden kannalla, mutta silti jossain kulkee raja. Tässä tapauksessa tuo raja ylittyi. Vetoaminen sananvapauteen ei toimi. Ei sananvapautta ole siksi laadittu, että sen nimissä voisi levittää mitä tahansa.

Joidenkin verkkokeskustelijoiden mielestä tuomiolla haluttiin estää totuuden kertomista äärimuslimeista ja täten vaientaa kriittistä keskustelua. Mutta ei se näin mene. Teloituksista saa kertoa, mutta niitä ei tarvitse näyttää. Näyttäminen rikkoo Suomen lakeja. Kertomisen kieltäminen rikkoisi todennäköisesti sananvapautta.

Tuomio ei tullut herjauksesta eikä kunnianloukkauksesta vaan väkivaltakuvauksen levittämisestä. Television uutisvideoissakin esiintyy väkivaltaa, mutta Suomessa pahimmat kohdat jätetään näyttämättä. Espanjan televisiossa ei olla yhtä tarkkoja - keväällä osui silmiini ihmisen ampuminen Lähi-idässä. Vaikka kyse oli uutisesta, sen katsominen tuntui pahalta, eikä ollut mitenkään tarpeen asian kertomiseksi. Pari vuotta sitten netissä levisi Saddam Husseinin hirttämisestä kuvattu kännykkävideo. Netin uutissivustot aina CNN:ää myöten näyttivät siitä vain alun.

Tv-kanavat ainakin yrittävät porrastaa ohjelmiaan niin, että alle 15-vuotiailta kiellettyjä ohjelmia esitetään vasta klo 21 jälkeen ja K-18-ohjelmat säästetään alkamaan aikaisintaan klo 23. Nettilevityksessä ongelmana on, ettei jakelija kontrolloi mitenkään esitysaikaa eikä yleisöä. Ja tuskin www-sivun pitäjällä on edes julkisen esittämisen edellyttämää lupaa tekijöiltä.

Jos joku erityisesti haluaa, hän löytää samat videot ulkomailta. Sille Suomen lainsäädäntö ei voi mitään - eikä tarvitsekaan voida. Meillä on omat lakimme ja arvomme, muilla omansa.

perjantai 18. joulukuuta 2009

Tekijänoikeudet ovat kova pala

Tekijänoikeusjärjestelmä kaipaisi kipeästi uudistamista, mutta aihe on niin herkkä, että siihen puuttuminen on lähes poliittinen itsemurha. Tämä kävi selväksi eilen, kun kulttuuriministeri veti pois epäsuositun lakiesityksen työsuhdetekijänoikeuden muuttamisesta. Työsuhdeolettama säilyy jatkossakin vain ohjelmoijien tekijänoikeuden kummajaisena.

"Taideväki voitti taiston oikeuksistaan" hehkuttaa Hesari. Laki lähti kuitenkin yritysten tarpeista selkeyttää nykyistä tilannetta, jossa esimerkiksi yrityksen työntekijä laatii Powerpoint-esityksen. Nykyisen lain mukaan hänelle syntyy tekijänoikeus esitykseensä, ellei toisin ole sovittu. Jos hän vaihtaa työpaikkaa, hän voi ottaa esityksen mukaansa ja kieltää työantajaa esittämästä "teosta" toisille asiakkaille.

Toinen esimerkki: työntekijä saa tehtäväksi ottaa kuvan rakennuksesta yrityksen www-sivulle tai vuosikirjaan. Naks - homma on hoidettu noin 1/250 sekunnissa. Nykyisen lain mukaan työntekijällä on tekijänoikeus ottamaansa kuvaan.

Esimerkit kertovat omaa kieltään siitä, miten vanhentunut nykyinen tekijänoikeuden käsite on. Se on peräisin ajalta, jolloin luovan työn kynnys oli korkealla ja vaati poikkeuksellista lahjakkuutta - ja suoranaista työtä. Vanha periaate on yhä voimassa, vaikka maailma on ratkaisevasti muuttunut: useimmat meistä tuottavat jonkinlaista sisältöä päivittäin.

Esimerkiksi juuri nyt kaikkien huulilla oleva sosiaalinen media on yhtä jatkuvaa sisältötuotantoa. Tämä ei ole lainkaan sitä, mitä tekijänoikeudella alunperin tarkoitettiin. Siksi lakeja pitäisi todellakin uudistaa. Mutta se näyttää aivan mahdottomalta. Kukaan ei halua ärsyttää taiteilijoita.

Nyt kaatunut laki koki julkisuudessa Lex Nokian kohtalon. Molemmat alkoivat elää nettikeskusteluissa omaa elämäänsä, jolla ei ollut enää paljoakaan tekemistä alkuperäisen tekstin kanssa. Netti on oiva väline tiedon, mutta vielä parempi huhun ja hysterian levittämiseen. Tällainen kehitys on huolestuttavaa tulevaisuuden tietoyhteiskunnan kannalta.

Tekijänoikeuteen ei nyt uskallettu koskea joten turha kai odottaa, että sitä uskallettaisiin jatkossakaan. Tyytymättömyys kanavoituu piraattipuolueen kannatukseksi.

tiistai 15. joulukuuta 2009

Mikä tässä digi-tv:n kuvassa on vikana?



Tietokoneen näytöltä asia on helppo havaita: Will & Gracen kuvasuhde on väärin. Kuvaa on venytetty vaakasuunnassa, mikä tekee esimerkiksi ihmisistä luonnottoman lihavia.

Suomalainen digi-tv käyttää 16:9 kuvasuhdetta (ns. laajakuva eli widescreen) ja kaikki uudet ohjelmat kuvataan siihen formaattiin. Mainokset ja vanhat tv-ohjelmat käyttävät putkitelevisioiden 4:3 kuvasuhdetta, joka on paljon kapeampi. Oikeasti kuvan pitäisi siis näyttää tältä:



Televisiovalmistajilla on kuitenkin ongelma: miten esittää kapea 4:3 ohjelma leveällä 16:9 ruudulla? Oikeaoppinen tapa olisi keskittää kuva näytölle ja jättää reunoihin joko harmaat tai mustat palkit, siis näin:



Nyt katsoja kuitenkin luulisi, että televisio on rikki, ja soittaisi huoltoon. Olen juuri ostanut leveän kuvaruudun, miksi siis ohjelmat edelleen näkyvät kapeina? Miten rumat mustat palkit saa pois?

Tv-valmistajien pitää huijata, jotta katsojat olisivat tyytyväisiä. Useimmat taulutelevisiot levittävät 4:3 kuvan automaattisesti koko näytölle. Mallista riippuen kuvasta saatetaan nipistää myös pieni pala ala- ja yläreunasta, jolloin vaikutus ei ole yhtä selvä kuin tämän sivun esimerkeissä. Kuva suurenee, mutta katsoja pysyy tyytyväisenä lievästä vääristymästä huolimatta. Pääasia, ettei siinä ole inhottavia reunoja.

Kapean kuvasuhteen ohjelmia on yllättävän paljon. Esimerkiksi eilen illalla Nelosella esitettiin Sinkkuelämän viidennen tuotantokauden jaksoja, jotka ovat jostain 2000-luvun alussa. Ne on takuuvarmasti kuvattu 16:9 suhteella, ehkä jopa teräväpiirtona. Kuitenkin Nelonen esitti sarjasta kapean 4:3 version. Muutama vuosi sitten jopa 1990-luvun Bond-elokuva näytettiin Maikkarilla 4:3 versiona. Sitä ei kertakaikkiaan voinut katsoa.

Yle esittää kapean kuvasuhteen ohjelmia vain silloin, kun alkuperäinen materiaali on todella 4:3-suhteessa. Kaupallisilla kanavilla - ja varsinkin Jim, SubTV, Viisi ym. halpiskanavilla - uudetkin ohjelmat saattavat olla kapealla suhteella. Valtaosa katsojista ei sitä huomaa, koska kuvaa levitetään keinotekoisesti. Voi olla, että 4:3 versiot ovat halvempia, tai sitten asiaa ei ole pidetty tärkeänä. Eihän Suomen digi-tv:ssä toimi vielä tilaäänetkään. Suomeen voi huoletta ostaa kakkosluokan tavaraa, katsojat eivät sitä huomaa.

Me katsojat, jotka haluaisimme pitää kuvan oikean muotoisena ja katsoa mustia reunoja silloin kun alkuperäinen materiaali on tehty kapeaan 4:3 formaattiin, olemme hankalassa tilanteessa. Monissa televisioissa kuvasuhteen pitäminen oikeana on tehty luvattoman vaikeaksi.

Oma pari vuotta vanha Panasonic 42" plasma säilyttää kuvasuhteen vain, kun asetukseksi valitaan 4:3. Silloin 4:3 ohjelmat näkyvät mustilla reunoilla ja 16:9 ohjelmat täyttävät koko näytön. Perfect. Vaihtoehto auto aspect, jota voisi luulla oikeaksi, ei toimi vaan levittää kaiken 16:9 suhteeseen. Lisäksi on vielä vaihtoehto 16:9 (ei hajuakaan, mitä sen pitäisi tehdä, käyttöohje on hukassa) sekä Zoom1, Zoom2 ja Zoom3, jotka suurentavat kuvaa entisestään ja näyttävät kamalilta surkealla SD-tarkkuudella.

Menikö vaikeaksi? Loppuhuipennus on vielä tulossa.

Joskus myös 16:9 ohjelmia lähetetään 4:3 koossa, jolloin koko ongelma kääntyy päälaelleen. Nyt kuvan ylä- ja alareunaan jäävät mustat palkit. Kyseessä ei ole television asennusvirhe, sillä kanavalogo ja mahdolliset tekstitykset näkyvät oikeilla paikoillaan, osittain mustien vaakapalkkien päällä.

Kuva näkyy siis suunnilleen tällaisena:

16:9 kuva 4:3 formaatissa 16:9 televisiossa

Nyt niille zoom-vaihtoehdoille voisi olla käyttöä... Vielä parempi olisi, jos tv-yhtiö lähettäisi 16:9 ohjelman 16:9 formaatissa eikä pakottaisi sitä 4:3-tilaan.

Television kuvasuhteissa on vain kaksi vaihtoehtoa. Miten ihmeessä asiasta on saatu keitettyä tällainen sotku?

Kaikesta päätellen saamme odottaa tilaäänten (5.1) tuloa digi-tv:hen vielä pitkään...

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

Mobiilipankin tietoturvauhka

Mobiilivarmenne tuo verkkopankin kännykkään. Jatkossa ei enää tarvita kertakäyttöisten tunnuslukujen listaa, sillä rahansiirrot voi tehdä matkapuhelimella ja kuitata pin-koodilla. Koodi varmistaa, että kännykkätodennus on luotettava ja rahasiirto varmasti oikean ihmisen tekemä. Kuulostaa hyvältä.

Mutta mutta... tähän kaikkeen sisältyy myös uusi riski. Tähän asti ryöstäjät ovat voineet kaapata ihmisen ja pakottaa hänet tyhjentämään tilinsä pankkiautomaatilla. Temppu on kuitenkin hankala toteuttaa, sillä uhri pitää kuljettaa automaatille ja sen valvontakamera luultavasti tallentaa kuvan rosvoista.

Mobiilipankissa kaikki on paljon helpompaa. Tili voidaan tyhjentää millä tahansa syrjäkujalla kenenkään näkemättä. Turha vedota siihen, ettei tunnuslukuja satu olemaan mukana - pin-koodi on aina sama, joten lukuja ei tarvita. Helppous on käyttäjän oma etu, mutta rikollisten käsissä helppous kääntyy alkuperäistä tarkoitustaan vastaan. Periaatteessa uhrin koko varallisuus on vain kännykän pin-koodin päässä.

Kännykästä ei tietenkään saa rahaa, mutta mobiilipankin kautta rahat on helppo siirtää rosvojen tilille, jonka apuri tietenkin tyhjentää välittömästi. Phishing-huijaukset käyttävät samaa tekniikkaa.

Pakotetun tilisiirron riskiä voi pienentää asettamalla omalle tilille riittävän alhaisen siirtorajoituksen, mutta jos se on kovin alhainen, koko mobiilipankin ajatus vesittyy.

Mobiilivarmenne on taas yksi esimerkki hienosta tekniikasta, joka saattaa käytännössä johtaa ojasta allikkoon.

lauantai 12. joulukuuta 2009

Ihminen on sitä, mitä hän syö - sika

Otsikko on vanhasta Juicen joululaulusta. Sanat tulivat mieleen sikaloiden valokuvia katsellessa. Terveisiä sikalasta, todellakin.

Moni ei haluaisi uskoa, että kituvat ja ulosteissaan makaavat siat on kuvattu suomalaisilta tiloilta. Haluamme uskoa, että tällaista tapahtuu vain ulkomailla, missä eläinten hyvinvoinnista ei välitetä. Suorastaan käsittämätöntä on se, etteivät viranomaiset tunnu tekevän asialle mitään, vaikka ovat hyvin tietoisia asioista.

Helsingin Sanomien keskustelupalstalla oli hyytäviä kirjoituksia, joissa sikaloilla lomittajina työskennelleet kertoivat nähneensä vielä paljon pahempaakin, ja eläinlääkärien hyväksyneen kaiken. Sikojen olot ovat kerrassaan... sikamaiset.

Nimimerkki Erkki (liekö sama sikatilallinen Erkki P. joka oli armeijassa samassa tuvassa?) katsoi asiaa toisesta näkökulmasta. Otsikolla "Eläimiä, ei ihmisiä" hän kirjoitti näin:

Herätkää ihmiset, ne on vain eläimiä. Ei tämä ole mikään maailmanloppu. Sattuu ja tapahtuu sitä meidänkin tilalla ja joskus asioita jää huomaamatta, mutta kaiken kaikkiaan asiat hoidetaan ihan hyvin. Tämä on taas sitä kaupunkilaisten turhaa vauhkoamista. Onneksi maatalousministeri on ollut mukana sikataloudessa itsekin eikä lähde mukaan tähän hössötykseen.

Ne on vain eläimiä. Niinpä. Tosin siat ovat eläinten joukossa niitä kaikkein älykkäimpiä, lehtiuutisen mukaan jopa kolmivuotiaan lapsen tasolla.

Mutta eläimiä kuitenkin. Onko siis vika meissä cityvihertävissä kaupunkilaisissa, jotka olemme erkaantuneet liian kauaksi alkuperäisestä lihatuotannosta ja luonnosta ylipäätänsä?

Ei. Aikojen kuluessa ihmiskunta on kehittynyt ja sen myötä käsitys oikeasta ja väärästä muuttunut. Esimerkiksi orjuus ja siirtomaavalta olivat runsas sata vuotta sitten yleisesti hyväksyttyjä. Eivät ole enää. Siksi myöskään eläinten kärsimystä ei voida hyväksyä vain sen vuoksi, että niin on ollut ennenkin.

Emme me kaupunkilaisetkaan ihan syyttömiä ole. Vaadimme ruuan hintaa alas ja kaupassa valitsemme mieluummin halpaa, ulkomaista lihaa. Kaiken on oltava mahdollisimman tehokasta, jotta tulos kelpaisi kuluttajille. Tehokkuusvaatimus ei ole ainoa syy eläinten huonoon kohteluun, mutta ei se ainakaan helpota asiaa.

Eläinten kohtelu kiinnostaa meitä vain silloin, kun kyse on Suomesta. On varmaa, etteivät ulkomaiset halvat lihantuottajat välitä eläimistä senkään vertaa kuin suomalaiset. Mutta se ei meitä haittaa, kunhan vain liha on tiskillä halpaa.

Jos kinkku maistuu tänä vuonna suussa pahalta, lienee syytä katsoa myös peiliin.

Lisäys 19.12.2009: Uutisten mukaan Katalonia suunnittelee härkätaistelujen kieltämistä. Aiemmin vastaavan päätöksen on tehnyt Kanarian Saaret ja ilmeisesti myös Barcelona, vaikkei sitä uutisessa mainitakaan. Härkätaistelujen kieltäminen ei varmasti ole helppo päätös espanjalaisille, joille kyse on pitkästä perinteestä ja matkailuhoukuttimesta. Mutta ajat muuttuvat Espanjassakin. Julma viihde herättää tämän päivän maailmassa yhä enemmän paheksuntaa.

perjantai 11. joulukuuta 2009

Sosiaalinen media ylikierroksilla?

"Moderni johtaja osaa ladata videoita YouTubeen". "Jutta Urpilainen päivitti Facebookia vessassa". Sosiaalisen median aamupäivätilaisuus kerää 500 osallistujaa, tulijoita olisi paljon enemmänkin, mutta tila on täynnä.

Tuntuuko kenestäkään siltä, että aihe on ylikuumentunut? Minusta ainakin. Sosiaalisen median pitäisi olla keino, ei päämäärä eikä itsetarkoitus. Johtajan ei todellakaan tarvitse osata ladata videoita YouTubeen, vaan hoitaa työtään.

IT-maailma tarvitsee elääkseen trendejä ja hypejä. Pari vuotta sitten kaikki puhuivat Web 2.0:sta, joka on jo täysin passé. Nyt kaikki vannovat sosiaalisen median nimiin. Mikä mahtaa olla in ensi vuonna?

Sosiaalinen media on kiehtova termi jo senkin vuoksi, että media on aina sosiaalista. Muutoinhan kyseessä on tallennusmedia. Vai onko joku nähnyt joskus termin "epäsosiaalinen media"?

Käytännössä sosiaalinen media tarkoittaa vuorovaikutteisia web-palveluita, joissa jokainen voi viestiä toisten kanssa. Voisiko tämän rinnastaa sähköpostiin? Sosiaalinen media tekee www-sisällölle saman mitä sähköposti teki tekstille.

Muistamme miten siinä kävi. Vielä 1990-luvun puolivälissä kaikki olivat innoissaan, koska sähköpostin ansiosta vuorovaikutus tuli niin helpoksi. Organisaatioiden rajojen piti hävitä kokonaan, kun työntekijät voivat viestiä suoraan johdon kanssa ja ohittaa keinotekoiset rajat. Ja toimihan se - jonkin aikaa. Minäkin sain sähköpostiini vastauksen ministeriltä vajaassa tunnissa.

Mutta visio rajattomasta viestinnästä on lopulta mahdoton. Kun kaikki alkavat lähettää sähköpostia kaikille, mikään viesti ei enää mene perille. Tänään ihmiset vaikeroivat sähköpostivuoren alla, joka estää tehokasta työntekoa. Roskaposti on tehnyt sähköpostista viemärin, B-luokan kanavan, jolle etsitään korvaajaa verkostopalveluista ja sosiaalisesta mediasta.

Tämän syksyn kuumin trendi on ollut sosiaalinen media yrityskäytössä. Jokainen yritys kartoittaa nyt tapoja, joilla se voisi hyödyntää uutta tekniikkaa. Yksinkertainen mutta tehokas keino on seurata, mitä käyttäjät puhuvat tuotteista ja palveluista netissä. Mutta kuinka todellista tällainen seuranta on? Kuinka todellisen kuvan antavat ne muutamat nettiaktiivit, jotka suureen ääneen valittavat kaikilla kanavilla huonosta asiakaspalvelusta ja tuotteiden aiheuttamista pettymyksistä? Onko vaara, että luottamalla liiaksi sosiaalisen median viidakkorumpuun johto saa entistä huonomman kuvan yrityksensä ja tuotteidensa imagosta? Julkisuus on sattumanvaraista, sillä mikä tahansa yksittäinen kokemus voi kasvaa sosiaalisen median myötä lumipalloksi.

Hypeen kuuluu, että modernin yrityksen pitäisi olla mukana Facebookissa, Twitterissä ja muissa uusissa kanavissa. Onhan se hienoa, että yrityksen oma FB-ryhmään saa 500 fania, mutta entä sitten? Pelkkä fanitus FB:ssä ei vielä takaa minkäänlaista sitoutumista eikä edes todellista kiinnostusta yhtiötä kohtaan.

Vielä kummallisempi on Twitter. En ole vielä nähnyt Suomessa ensimmäistäkään yritystä, joka käyttäisi Twitteriä johonkin järkevään. Lehdet tviittaavat uutisotsikoita (jotka saisi hallitummin RSS-feedeinä) ja työntekijät aforismeja, mutta kuka keksisi jotain hyödyllisempää? Anyone? Twitter silppuaa ajatukset ja tiedot pieniksi, muutaman lauseen viesteiksi, mikä ei ainakaan edistä suomenkieltä saati ymmärrystä.

Sosiaalisesta mediasta puhuvien kalvot ovat lähes aina täynnä yksittäisiä sanoja, palveluiden logoja ja abstrakteja valokuvia - mielellään vielä sikin sokin, luovaan kaaokseen heiteltynä. Aivan kuin kalvojen ulkonäkö kuvaisi sitä hajaannusta ja epätietoisuutta, jota puhujat eivät uskalla ääneen sanoa. Mahtaako tästä tulla mitään? Missä tässä on pihvi? Vai onko sitä edes? Pitäisikö tätä ymmärtää, vai riittääkö vain grafiikka? Sosiaalisen median Powerpoint-esitykset ovat kuin performansseja. Niistä ei saa mitään irti lukemalla kalvoja nettisivulta.

Ennen web 2.0:aa kaikki puhuivat blogeista, joita yritysten neuvottiin perustamaan. Kuinka moni perusti? Kuinka moni keksi oikeasti jotain blogattavaa asiakkaille? Kuinka monta yrityksen blogia itse seuraat? Yritysten sisäiset blogit ovat eri asia, mutta ne ovatkin osa vanhaa kunnon intranettiä.

Jos noudattaisin parin viime viikon aikana kuulemiani ohjeita, minun pitäisi koko ajan ladata videoita YouTubeen, päivittää ja kommentoida Facebookia, osallistua Social Media in Business -Linked-in-ryhmän keskusteluihin, seurata yritysten FB-sivuja, tviitata, blogata, secondlifeta... hyvänen aika, missä vaiheessa ehtisin tehdä töitä?

Herää epäilys, että sosiaalisen median suosio on ainakin osittain seurausta talouslamasta. Ihmisillä on aikaa seikkailla uusissa palveluissa, koska töissä on hiljaista - tai sitten asialla ovat työttömät, jotka etsivät hyötyä verkostoista ja kontakteja entisiin työkavereihinsa. Mitenkään väheksymättä sen hyödyllisyyttä.

Nyt pistän itse sosiaalisen mediani kiinni ja alan tehdä töitä.

sunnuntai 6. joulukuuta 2009

Jos talvisota syttyisi nyt...

Seitsemänkymmentä vuotta sitten talvisodan ensimmäinen viikko oli takana. Näin Suomen itsenäisyyspäivänä on sopiva hetki pohtia aihetta.

Entä jos sota syttyisi tänään? Miten nyky-Suomi varustautuisi sotaan? Miten naiset, jotka luulivat armeijan käymisen olevan vain trendikästä ulkoilua, suhtautuisivat liikekannallepanoon? Entä tietokonepeleissä kouliintuneet ja pitkissä palavereissa kahvin juomiseen tottuneet nuoret miehet? Ase käteen ja rintamalle, valmiina kaatumaan maansa puolesta?

Mitä, apua! Entä talveksi varattu Thaimaan-loma, pitääkö se perua? Saako siitä rahat takaisin? Entä mitä tapahtuu mun leasing-autolle? Toimiiko rintamalla kännykkä ja netti? Saako siellä käyttää Facebookia? Ja kuka nauhoittaa tv-ohjelmat poissaollessani? Mun on ihan pakko nähdä 24 ja Täydelliset naiset.

Luultavasti tämä sukupolvi olisi aivan hukassa, jos se joutuisi isovanhempiensa saappaisiin - niin paljon suomalainen yhteiskunta on 70 vuodessa muuttunut. Olemme tottuneet arkipäivän mukavuuksiin. Pieni jonotus rokotukseen tai kaupan hyllyltä puuttuva lempijugurtti riittää pilaamaan päivän. Jos kaikki ei toimi kuin rasvattu, jostain pitää löytää syyllinen.

Entä työmme? Istumme palavereissa, teemme Powerpointteja ja naputtelemme tietokonetta. Kaikki likipitäen hyödyttömiä taitoja, mikäli oikea kriisi alkaa. Kuinka moni meistä osaisi tehdä jotain oikeasti hyödyllistä kotirintamalla?

Spekulointi voi olla turhaa. Ehkä seuraavaa sotaa ei käydä rintamalla, vaan vihollinen lamauttaa yhteiskunnan viestintäyhteydet ja näin pysäyttää koko maan. Länsimainen yhteiskunta on niin haavoittuva, ettei se kestä veden, sähkön tai tietoverkkojen katkoksia. Ehkä cybersota tekee juoksuhaudat tarpeettomiksi? Ehkä hyökkäjä käyttää viruksia ja palvelunestoja tankkien sijaan? Toivottavasti - silloin meillä on mahdollisuuksia selvitä.

Mutta miksi sitten armeijassa edelleen opetetaan ampumista ja taistelua aivan kuten 70 vuotta sitten?

lauantai 5. joulukuuta 2009

Junalla ilmastokokoukseen

Maanantaina alkaa Kööpenhaminan ilmastokokous. Lehtitietojen mukaan tilaisuuteen lähtee Suomesta perästi 69 hengen virallinen valtuuskunta. Sen lisäksi tulee epälukuinen määrä toimittajia ja vastaavia oheishenkilöitä.

Joku ehdotti lehdessä, että valtuuskunnan pitäisi matkustaa junalla. Niin pitäisi. Olen itsekin joskus matkustanut junalla Helsingistä Kööpenhaminaan - joskaan yöjuna Tukholmasta Kööpenhaminaan ei ollut erityisen miellyttävä kokemus. Junat harvoin ovat.

Mistähän syystä ilmastokonferenssit järjestetään mahdollisimman kaukaisissa paikoissa? Kiotossa, Balilla ja ensi vuonna Mexicossa. Tämän vuoden Kööpenhamina erottuu pahasti joukosta. Osallistujat tulevat ympäri maailman, mutta silti olisi järkevää valita paikka, johon joko osallistujien enemmistöllä tai suurimmilla saastuttajilla on lyhin matka.

Paikan valinnalla olisi lähinnä symbolinen merkitys. Se osoittaisi siitä, että konferenssiin matkustavat virkamiehet oikeasti välittävät asiasta. Ja ihan oikeasti hei: onko Suomesta syytä lähettää paikalle 69 henkilöä, vaikka konferenssi onkin lähellä? Miksei koko konferenssia järjestetä videoneuvotteluna?

Juuri tämä on ilmastopolitiikan ongelma. Kaikki puhuvat, mutta kukaan ei ole valmis näyttämään itse esimerkkiä. Miten he sitten odottavat kansan tottelevan?

Hiilijalanjäljen kannalta lienee aivan sama, matkustaako suomalainen valtuuskunta Kööpenhaminaan laivalla ja junalla, vai tekeekö se parin tunnin lennon. Jälkimmäinen voi olla jopa parempi vaihtoehto ympäristön kannalta.

Kyse on esimerkistä.

lauantai 28. marraskuuta 2009

Helsinki on vuoden 2012 outoilupääkaupunki

Keskiviikkona 25.11.2009 Helsinki valittiin vuoden 2012 maailman outoilupääkaupungiksi. Vai oliko se muotoilupääkaupungiksi? Jotain sinne päin kuitenkin.

Ilmeisesti titteli koettiin tärkeäksi, koska jo aamulla radiossa haastateltiin paikan päälle Singaporeen lentänyttä Helsingin kaupunginjohtajaa. Hän odotti jännittyneenä myöhemmin päivällä tapahtunutta voittajan nimen julkistusta. Ai miten niin turhaa lentämistä pitäisi vähentää...?

Loppuvaiheessa Suomen kanssa nimityksestä kilpaili Eindhovenin kaupunki. Siis mikä? Muistaakseni siellä on ollut Philipsin tehtaita ja jokin jalkapallojoukkue. Miten suomalaisten (tai kenenkään muunkaan) elämä olisi muuttunut, jos vuoden 2012 muotoilupääkaupungiksi olisikin valittu Eindhoven? Miten eindhovenilaisten elämä muuttuu nyt, kun valinta osui Helsinkiin?

Mikä muuten on tämän vuoden muotoilupääkaupunki? Tai ensi vuoden? Kukaan ei tunnu tietävän. Täysin outoja nimiä.

Pieni Suomi on tietenkin iloinen kaikista nimityksistä, jotka tuovat julkisuutta. Onneksi valinta osui meihin, sillä pelkkä kilpailuun osallistuminen tuli maksamaan 122 000 euroa. Juhlavuoden oma budjetti on noin 15 miljoonaa euroa. Valtio maksaa budjetista viisi miljoonaa. Kumma juttu, että designiin löytyy rahaa, mutta lasten, vanhusten ja terveydenhoitoon ei. Kuinkahan iso vääntö piti käydä, että valtio antoi tähän hankkeeseen viisi miljoonaa? Outoa.

Toivotaan, että investointi tuottaa rahat takaisin. Pitkällä tähtäimellä mitään kestävää ei luoda juhlavuosia nimeämällä, vaan todellisella työnteolla.

Google News löysi aiheesta mainintoja vain design-alan ammattilehdistä sekä pienen, viikko sitten olleen uutisen Independentissä. Valinta ei näytä herättäneen maailmalla juurikaan huomiota.

Kotimaassa kaikki on tietenkin toisin. Viimeksi tänään lauantaina Helsingin Sanomat omisti sille lähes koko sivun jutun.

Parin viime viikon aikana on keskusteltu ruuhkamaksujen gps-valvonnasta. Sille on riittänyt tilaa muutaman yleisönosastokirjoituksen ja lopulta yhden lehtijutun verran. Ei siis kannata ihmetellä, miksi tekninen kehitys muokkaa ihmisten elämää huomaamatta ja rajusti. Ei kannata syyttää yksin insinöörejä ja markkinavoimia. Suuret mullistukset saavat tapahtua kaikessa rauhassa, koska kulttuuritoimittajia on moninkertaisesti enemmän kuin tiede- ja tekniikka-asioita seuraavia toimittajia.

PS. Lopulta netistä selvisivät myös nykyinen ja seuraava muotoilupääkaupunki: Italian Torino ja 2010-2011 Korean Soul. No niinpä tietysti. Kaikkihan tuntevat soulilaisen muotoilun saavutukset.

perjantai 27. marraskuuta 2009

Ostaako valtio Digitan takaisin?

Kun television digitalisoinnista alettiin puhua 1990-luvun jälkipuoliskolla, yksi keskeisistä perusteluista oli jakeluverkon säilyttäminen kotimaisessa hallinnassa. Jos katsojat olisivat hankkineet laajamittaisesti satelliittilautasia, jakeluverkon kontrolli olisi karannut vieraisiin käsiin. Silloin esimerkiksi hätätiedotteiden jakelu olisi vaarantunut.

Tiedämme hyvin mitä sitten tapahtui: valtio myi Digitan ulkomaille saadakseen rahaa digitalisoinnin rahoittamiseen. Globalisaation huumassa omistuksella ei äkkiä ollutkaan merkitystä. "Eivät ne lähetysmastot meiltä mihinkään karkaa - sama se, kuka ne omistaa", oli perusteluna.

Nyt takki on kääntynyt taas alkuperäiseen asentoon. Pääministeri Vanhanen sanoo, ettei valtion roolia omistajana pidä pelätä. Tietoliikenteen toimivuus kriisitilanteessa halutaan turvata ja tärkeänä keinona pidetään yhteiskunnan perustoimintojen palauttamista kotimaiseen omistukseen.

Mielenkiintoista nähdä, koskeeko tämä periaate myös radio- ja tv-verkkoa - vai onko hallituskin jo valmis myöntämään, että kriisitiedottamisen painopiste on siirtynyt nettiin.

tiistai 24. marraskuuta 2009

Miksi gps-ruuhkamaksu johtaa valvontayhteiskuntaan

Helsingin Sanomat julkaisi viime viikolla (16.11.2009) kirjoitukseni siitä, miten gps-perustainen ruuhkamaksu uhkaa kansalaisten yksityisyyttä.

Kaksi päivää myöhemmin lehti julkaisi vastineen, jonka oli kirjoittanut Helsingin ympäristölautakunnan jäsen Timo Pyhälahti otsikolla Satelliittipaikannus ei ole uhka yksityisyydelle. Tekijänoikeus estää kopioimasta koko kirjoitusta tähän, mutta sitaattioikeus sallii avainkohtien poimimisen. Pyhälahti kirjoittaa:

Teknisesti ehdottomasti käytännöllisin tapa laskuttaa kilometrien perusteella kertyvät ruuhkamaksut on asettaa paikannuslaite laskemaan, montako kilometriä maksualueella on kuljettu.

Laite tarkastaa, liikutaanko laitteen muistiin tallennetun maantieteellisen alueen sisä- vai ulkopuolella. Sitten esimerkiksi kuun lopussa laitteesta ilmoitetaan laskutusta varten ainoastaan kertynyt saldo ilman tarkempaa selostusta reiteistä.


Pyhälahden käsitys maksujärjestelmän toteutuksesta on idealistinen ja ohittaa tyystin valvontanäkökulman. Pyhälahti tai ympäristölautakunta eivät ole ilmeisesti lainkaan pohtineet järjestelmän käytännön toteutusta. Siksi kirjoitin vielä oman vastineeni, jota lehti ei kuitenkaan enää julkaissut.

Nyt Helsingin Sanomien lukijoille jäi käsitys, että allekirjoittanut halusi vain pelotella uhkakuvilla pystymättä perustelemaan, miksi näin kävisi. Se on valitettavaa, sillä tapoihini ei kuulu pelotella turhaan - pikemminkin päinvastoin.

Tässä siis 19.11.2009 lehteen lähettämäni perustelut sille, miksi pidän gps-ruuhkamaksua yksityisyyden näkökulmasta vaarallisena kehityksenä:

---------------------------------
19.11.2009 Gps-pohjainen ruuhkamaksu täynnä sudenkuoppia

Autossa oleva gps-paikannin raportoi kerran kuussa, kuinka monta kilometriä maksualueella on kuljettu eikä kenenkään yksityisyys kärsi, lupasi Helsingin ympäristölautakunnan jäsen (HS 18.11.2009).

Paperilla kaikki tuntuu helpolta ja yksinkertaiselta, mutta kun tekniikkaa aletaan soveltaa käytännössä törmätään ongelmiin, joiden ratkaisuun on vain huonoja keinoja.

Miten ensinnäkin varmistetaan, että autoilija pitää paikanninta mukanaan eikä jätä sitä maksun välttämiseksi kotiin? Tullaanko tätä valvomaan ratsioin? Vai lähettääkö laite signaalia, jonka puuttumisen valvontakamera tunnistaa?

Kuluttajalla on oltava keino varmistaa laskutuksen oikeellisuus. Se onnistuu vain, jos laite tallentaa kaikki ajotiedot -- ei siis pelkkiä kilometrejä -- muistiinsa. Miten varmistetaan, ettei laitteen omistaja nollaa muistia tai irrota paristoa?

Ainoa tapa suojata tiedot ja säilyttää ne laskutusta varten on siirtää data muutaman tunnin välein operaattorin tai viranomaisen koneelle. Tällöin on myös helppo varmistaa, että laite on jatkuvasti toiminnassa kuten pitääkin.

Olivatpa ajotiedot laitteen omassa muistissa tai viranomaisella, ne muodostavat tietokannan, josta esimerkiksi poliisi pystyy jälkikäteen selvittämään, kuka pysäköi autonsa väärin, ajoi ylinopeutta tai oli rikoksen tapahtumapaikalla.

Jos tämä tieto on olemassa, sitä tullaan varmasti myös käyttämään. Ei tietenkään alussa, kun järjestelmälle haetaan yleisön hyväksyntää, mutta myöhemmin. Näin on käynyt kaikelle muullekin kansalaisista kerätylle sähköiselle tiedolle.

Ainoa keino varmistaa tallentimen toiminta on upottaa laite auton rakenteisiin niin, ettei autoilija voi itse vaikuttaa siihen. Koska pääkaupunkiseudulle tulevia autoja ei voida erotella muista, tekniikka on asennettava kaikkiin maahan tuotaviin autoihin. Paikannus ja rahastus leviävät väistämättä koko Suomeen, niin maanteille kuin kaupunkeihin.

Siksi kysyn uudelleen: onko tämä kaikki todella sen arvoista, että Helsingissä ajetut matkat saadaan laskutettua kilometrin tarkkuudella?
---------------------------------

Pian kirjoituksen lähettämisen jälkeen sain tietää, että Helsingissä jo käynnissä oleva gps-maksukokeilu käyttää nimenomaan jatkuvaa valvontaa, jonka tilastoja autoilija itse voi seurata www-sivulta (!). Ympäristölautakunnan kannattaisi perehtyä myös asian käytännölliseen puoleen - tähän asti vahva ideologinen leima ja usko ovat olleet keskeinen osa hanketta.

maanantai 23. marraskuuta 2009

Laki valokuvien muokkauksen ilmoittamisesta

Vasta tänään ehdin kuunnella töihin kävellessäni viime viikon Taustapeilin, jossa ajankohtaisista uutisista keskustelivat Fatbardhe Hetemaj, Rakel Liekki ja Mika Pantzar.

Ensimmäinen aihe liittyi valokuvien manipulointiin. Ranskassa 60 kansanedustajaa on tehnyt aloitteen, jonka mukaan mainosvalokuviin olisi lisättävä maininta, mikäli kuvassa olevien henkilöiden ulkonäköä on paranneltu keinotekoisesti. Valokuvamalleja ei saisi hoikentaa eikä sääriä kaunistella.

Voi noita ranskalaisia! Yrittävät kerta toisensa jälkeen hallita vaikeita asioita lainsäädännöllä, kuten vaikkapa kieltämällä vierasperäisten sanojen käytön tai ehdottamalla lakia, joka kriminalisoisi Armenian kansanmurhan kieltämisen (se hanke sentään kuivui kasaan). Muistuttavat kohta inhoamiaan amerikkalaisia. Lain pitäisi olla vasta viimesijainen keino. Mitä monitahoisempi asia, sen huonommin laki soveltuu sen säätelyyn.

Panelin naisjäsenet olivat lain kannalla. Mainoskuvissa esiintyvät hoikat ja virheettömät naisvartalot aiheuttavat heidän mielestään ulkonäköpaineita tytöille, jotka yrittävät pyrkiä samaan. Mika Pantzar oli eri mieltä. Häntä huolestutti erityisesti valvonta, jota lain noudattaminen vaatisi.

Kukaan kolmesta ei tainnut harrastaa digikuvausta. Nykyään jokaista digikuvaa käsitellään, eikä kyse ole pelkästä rajauksesta tai värisävyjen säädöstä kuten filmiaikaan. Olisi mahdollista laatia laki, joka velvoittaisi ilmoittamaan vartalolle tehdystä kuvankäsittelystä, mutta mihin vedettäisiin raja?

Hetemaj otti esimerkiksi Demi Mooren kasvot, joissa yli 40 vuoden iästä huolimatta näkyy vähemmän ryppyjä kuin hänen omissa 24-vuotiaissa kasvoissaan. Kasvojen siloittelu on arkipäivää kaikessa digikuvauksessa. Näppylöitä ja pisamia peitetään Photoshopin siveltimellä tai kloonaustyökalulla. Aiheesta on kokonaisia kirjoja, kuten Lee Variksen Skin - Complete Guide to Digitally Lighting, Photographing, and Retouching Faces and Bodies.

Kirjan oppeja tai monimutkaisia tekniikoita ei tarvita. Jokainen digikuvaaja tietää, että jo yksinkertainen Gaussian blur -suodin pehmentää ihon ryppyjä. Aivan tavalliset lehteen menevät haastateltavien kasvokuvat käsitellään sillä, eikä kukaan ole tehnyt asiasta numeroa. Eräät kamerat (kuten Olympuksen pokkarit) siloittavat kasvoja haluttaessa jopa automaattisesti.

Mikä siis olisi sallittua ryppyjen poistoa? Pitäisikö Gaussian blur -suotimen käytöstä olla maininta kuvassa? Entä jos kuvaa terävöitetään, mikä korostaa ryppyjä - pitäisikö siitäkin mainita? Käytännössä jokainen kamera (ja jopa televisiot) terävöittävät kuvaa automaattisesti.

Sinänsä hyvä tarkoitus johtaa niin hankaliin tilanteisiin, etteivät toivottavasti edes ranskalaiset lähde kokeilemaan ideaa käytännössä. Jos lähtevät (ja ranskalaiset tuntien kaikki mahdollista, heillä idealismi ajaa usein käytännön edelle), seuraan mielenkiinnolla mihin laki johtaa.

Viimeinen aihe liittyi internetin tilanteeseen. Pantzarin väite oli, ettei mikään 1990-luvun puolivälissä esitelty netin uhkakuvista toteutunut. Ihmiset eivät jakautuneet sen myötä kahtia, nettiaktiivit eivät hukkuneet virtuaalimaailmaan eikä pornosta tullutkaan valtavirtaa.

Väitän, että kaikki tämä tapahtui. Suomessa viidennes kansasta eli miljoona ihmistä on netin ulkopuolella. Moni nuori on niin uppoutunut nettimaailmaan, ettei aina erota todellisuutta virtuaalisuudesta. Ja pornosta tuli netin ansiosta niin arkipäiväistä, ettei kukaan kiinnitä siihen enää edes huomiota. Netin myötä pornoa saa rajattomasti ja paljon aiempaa helpommin. Moni nainen valittaa nettipornon ajaneen suhteen karille.

Kaikki tämä on tapahtunut, mutta kukaan ei tunnu enää välittävän siitä. Olemme niin tottuneet netin tuomaan kehitykseen, ettemme osaa kyseenalaistaa sitä. Mediakaan ei enää välitä - sitä kiinnostavat nykyisin vain julkkikset ja skandaalit. Eli juuri se informaation viihteellistyminen, mitä netin tullessa pelättiin.

lauantai 21. marraskuuta 2009

Ruotsin FRA-laki laajenee

Kohuttu ruotsalainen salakuuntelulaki laajenee joulukuun alussa niin, että FRA alkaa seurata rajat ylittävää sähköistä viestiliikennettä (puhelut, sähköposti, surffaus ym.). Äskettäin hankittu supertietokone yrittää seuloa aineistosta maan turvallisuutta vaarantavia tietoja. Tämä on ainakin se virallinen versio.

Suomessa Piraattipuolue ja eräs salattua sähköpostipalvelua tarjoava yrittäjä ovat yrittäneet herättää keskustelua asiasta. Viranomaisia on syytetty toimettomuudesta ja jopa ilmeisen tietoturvauhkan pimittämisestä kansalaisilta.

Jokainen maa harjoittaa jonkinlaista sähköistä tiedustelua. Yhdysvaltojen Echelon on jo pitkään pyrkinyt kuuntelemaan kaikkea maailman data- ja puhelinliikennettä. Signaalitiedustelu tapahtui ennen radioaalloilla, nyt yhä enemmän verkoissa. Se on arkipäivää kaikissa länsimaissa, idästä nyt puhumattakaan. Tiedustelupalvelut pitävät ymmärrettävästi matalaa profiilia. Nyt kuitenkin ruotsalaiset menivät tekemään omasta telekuuntelustaan julkisen, ja siitäkös metakka nousi.

Meitä suomalaisia FRA-laki ärsyttää erityisesti sen vuoksi, että lähes kaikki ulkomaille suuntautuva liikenne kulkee Ruotsin läpi ja on siten mahdollisen seurannan piirissä. Toisaalta se 5 %, joka ei mene Ruotsin kautta, menee muiden naapurimaiden läpi, ja heillä on takuuvarmasti vastaavat järjestelmät. Suo siellä, vetelä täällä. Ruotsalaisten lisäksi viestintäämme ovat jo vuosia seuranneet ainakin amerikkalaiset, luultavasti monet muutkin.

FRA-laissa itsessään ei ole mitään salaperäistä. Sen kehitystä on seurattu meilläkin, kuten vaikkapa Ylen uutisissa. Itsekin herättelin asiasta Talouselämän lukijoita viime vuoden lokakuussa. Uutisoitu siis on, mutta varsinainen mediahuomio puuttuu. Se ei toisaalta ole mikään ihme - yleismedian kiinnostus tekniikka-aiheisiin on hiipunut, eikä alaa seuraavia toimittajia ole kuin muutama.

Mitä suomalaisten viranomaisten olisi pitänyt tehdä FRA-lain johdosta? Tietosuojavaltuutettu, viestintäministeriö tai poliisi ovat sinällään voimattomia, koska kyse on Ruotsin sisäisestä asiasta. Kaikkea kuuntelua säätelee Ruotsin laki. Voimme tietysti ilmaista närkästyksemme ja tuoda yritysten palvelimia pois Ruotsista (kuten TeliaSonera jo 2,5 vuotta sitten), mutta siihen se sitten jääkin. Ministeriön tehtävänä on taata suomalaisen viestinnän luottamuksellisuus. Keinot loppuvat kuitenkin maan rajoille.

Todennäköisesti Supo on jopa salaa tyytyväinen tilanteeseen, sillä meillä ei ole varaa eikä poliittista tahtoa oman salakuuntelun järjestämiseen. Pitämällä hyvät välit ruotsalaisiin saamme heiltä tietoja, joista on hyötyä myös Suomen turvallisuudelle. Norjalaiset valitsivat eri tien: he protestoivat asiaa vastaan poliittisella tasolla jo viime vuoden syksyllä - mutta he saavatkin omat tietonsa Naton ja Echelonin kautta, eivätkä ole riippuvaisia Ruotsista.

On ehdotettu, että Suomen pitäisi vetää uusi kaapeli suoraan Keski-Eurooppaan ja näin kiertää ruotsalaisten salakuuntelu. Mutta se veisi vain ojasta allikkoon - silloin viestintämme menisi suoraan saksalaisten ja Naton seurattavaksi. Heiltä tuskin heruisi tietoja meillepäin, joten parempi sopeutua tilanteeseen ja pysyä väleissä ruotsalaisten kanssa. Nythän Suomi on tavallaan ulkoistanut oman salakuuntelunsa.

Omat viranomaisemme voivat vain levitellä käsiään Ruotsin toiminnan suhteen ja tiedottaa sen vaikutuksista kansalaisille. Viestintävirasto on julkaissut ohjeita oman viestinnän salaamiseksi. Suojaus kannattaa, sillä digitaalisia korvia on muuallakin kuin Ruotsissa. Viranomaiset eivät ole aiemmin varoittaneet Echelonista tai muiden maiden tiedustelujärjestelmistä, joten tästä näkökulmasta FRA on vain yksi uusi seuraaja lisää.

Mutta missä ovat mielenosoittajat? Viime talvena Lex Nokia aiheutti laajaa paheksuntaa, tv-mainoksia ja mielenosoituksen. Missä ovat kansanjoukot nyt, kun vieras valtio ilmoittaa avoimesti seuraavansa kaikkea sähköistä viestintää? Sen rinnalla tunnistetiedot ovat kevyttä kamaa. Kokoontuminen Ruotsin suurlähetystön edessä ja herjojen huutelu aidan yli saattaisi olla ruotsalaisille terveellinen muistutus siitä, miten vastenmieliseksi kansalaiset kokevat tällaisen vakoilun.

Samalla se on terveellinen muistutus meille itsellemme siitä, miten sähköiseen viestintään maailmalla suhtaudutaan, ja miten tiukan linjan Suomi on asiassa valinnut.

perjantai 20. marraskuuta 2009

Hesarin mainostettu lehtiuudistus

Maanantaina se sitten toteutui: Helsingin Sanomien jo viikkoja etukäteen hehkuttama lehtiuudistus. Hyvä, että mainostivat etukäteen, muutoin uudistuksen merkitys olisi voinut jäädä lukijalta huomaamatta. Se, että osastojen järjestystä ja fonttia muutetaan, on nykyoloissa korkeintaan ilmoitusluontoinen asia. Paperilehden haasteet ovat ihan muualla. Niitä ei ratkaista typografiaa eikä taittoa uudistamalla.

Erityisen huomion sai fontti, joka löytyi lopulta Kreetalta parin vuoden etsimisen jälkeen. Jos toimitus puuhailee tällaisten yksityiskohtien kanssa ei ole ihmekään, että maailman kehitys menee oikealta ja vasemmalta ohi. Ehkä ei puuhaile, mutta miksi niistä sitten tehdään iso juttu lehteen?

Lehtiuudistus kasvatti yleisönosaston koon kahteen sivuun, kun se ennen oli sivu. Aiemmassa uudistuksessa kaksi sivua pudotettiin yhteen sivuun. Edestakaista muutosta muutoksen itsensä vuoksi? Seuraavassa muutoksessa se kutistetaan taas yhteen.

Lukijana on ollut suorastaan kiusallista seurata tällä viikolla lehden kirjoituksia omasta merkityksestään. Totta, on juhlaviikko, mutta ei kuitenkaan 100- tai 125-vuotispäivä.

Jotain oleellista kiteytyy www-sivun kuvanäyttelyssä, jonka otsikkona on "HELSINGIN SANOMISTA, PÄIVÄÄ!". Teksti alkaa: "Journalistien tehtävä on kertoa lukijoille ja katsojille, millaisessa maailmassa me elämme."

Niin olikin, ennen. Nykyisessä maailmassa ihmiset kertovat sen toisilleen ihan itse.

torstai 19. marraskuuta 2009

Onko kiire vai mennäänkö julkisilla?

Ruuhkamaksuilla halutaan ohjata ihmisiä julkisten liikennevälineiden käyttöön yksityisautoilun sijaan. Ajatus on, että autolta perittävä muutaman euron pääsymaksu saa ihmiset vaihtamaan junaan tai bussiin. Mahtaako logiikka toimia?

Lisämaksu saattaa vähentää tarpeetonta oman auton käyttöä, mutta työasioissa autolle ei juuri ole vaihtoehtoa – ellei sitten työpaikka satu olemaan aivan ydinkeskustassa, kuten kansanedustajilla ja toimittajilla. Heiltä työasiat päivän aikana hoituvat mukavasti taksilla. Valitettavasti vain harvat ovat näin etuoikeutetussa asemassa.

Jos työpaikka on keskustan ulkopuolella, ja työmatkalla joutuu vielä hakemaan lapset hoidosta ja käymään kaupassa, autolle ei juuri ole vaihtoehtoa. Tai tietysti sille on, mutta vaihtoehtoon turvaudutaan vain pakosta. Kyse ei ole rahasta: vaikka joukkoliikenne olisi ilmaista, se ei pystyisi kilpailemaan oman auton kanssa. Sen sijaan ne, jotka nytkin käyttävät julkisia, matkustaisivat niillä entistä enemmän.

Sitäpaitsi lähijunat ovat käytännössä ilmaisia. Vielä kertaakaan kukaan ei ole tarkastanut lippuani. Pummilla matkustamisen täytyy olla erittäin helppoa ja kannattavaa.

Kokeilin viime viikolla julkisten liikennevälineiden käyttöä oman auton sijaan. Tulos oli lohduton: vaikka minulla on viiden minuutin kävelymatka lähijunan asemalle, sen käyttö lisäsi matkaan kuluvan ajan moninkertaiseksi.

Erityisen yllättynyt olin siitä, että jopa pitkällä matkalla oma auto voittaa junan selvästi. Matka puhumaan Hämeenlinnassa sijaitsevaan Vanajanlinnaan kesti julkisilla välineillä 2,5 tuntia. Omalla autolla olisin lähtenyt matkaan runsasta tuntia aikaisemmin. Junaa käyttäessä oli pakko valita aikainen lähijuna, joka jätti riittävästi pelivaraa kaukojunaan vaihtamiseen. Hämeenlinnan asemalla sai sitten vielä odottaa taksia aamupakkasessa.

Työmatkaan kuluvan ajan pidentyminen laskee tuottavuutta. Se ei olisi ongelma, jos pidennys koskisi kaikkia samalla tavalla. Yleensä niin ei ole, joten oman auton käyttö ei ole pelkkä mukavuustekijä vaan myös kilpailuetu. Aika on rahaa.

Onneksi tilanne ei ole aivan näin synkkä joukkoliikenteen kannalta. Työpaikkoja ja asutuskeskuksia voidaan suunnitella nauhamaiseksi, jotta liikkuminen julkisilla välineillä helpottuu. Uusi tekniikka helpottaa aikataulutietojen välittämistä kännykkään tai suoraan koteihin. Jos juna on myöhässä, ei tarvitse lähteä kotoa turhan aikaisin asemalle hytisemään.

Tekniikka auttaa hyödyntämään junassa tai bussissa vietettyä aikaa, siksi nopea laajakaista pitäisi saada kaikkialle. Junassa yhteydet toimivat edelleen huonosti, koska vaunun metallikuori eristää signaalin tehokkaasti. Yllätyin, ettei edes herkkä gps-vastaanotin löytänyt sijaintia junan ikkunan läpi, vaikka lentokoneessa se ei ole mikään ongelma.

Pitää kuitenkin muistaa, että yleensä näistä eduista puhuvat valkokaulustyöntekijät. Enemmistö kansalaisista on suorittavassa työssä: rakennusmiehinä, sairaanhoitajina, leipureina, opettajina, poliiseina. He eivät pysty hyödyntämään matka-aikaa muutoin kuin lukemalla tai kuuntelemalla vaikka kielikurssia mp3-soittimesta. Ja jos joutuu lähtemään aikaisella junalla, parasta ajankäyttöä kaikille on nukkuminen.

Eilen itselleni osui positiivinen kokemus joukkoliikenteestä: kolme tilaisuutta peräkkäin Helsingin keskustassa. Laskin, että pelkkä pysäköinti olisi tullut maksamaan päivässä n. 60 euroa. Junamatka maksoi vain kymmenesosan ja oli jopa nopeampi, koska molemmat matkat osuivat ruuhka-aikaan.

Polkupyörä on mukava liikkumisväline ja pyöräilijät otetaan aiempaa paremmin huomioon myös liikennesuunnittelussa. Omin voimin liikuttaessa matka-aika pitenee moninkertaiseksi, mutta muut edut korvaavat sen. Hyötyliikunta on terveellistä ja lisää työtehoa päivän aikana. Ilmaston lämpeneminen todennäköisesti pidentää pyöräilykautta Suomessa. Mutta tämäkään etu ei ole yksiselitteinen: haluaisin nähdä edes yhden tilaston siitä, kuinka kalliiksi yhteiskunnalle tulevat työmatkapyöräilijöiden onnettomuudet ja kävelijöiden liukastumiset.

Joukkoliikennettä voidaan kehittää parantamalla poikittaisyhteyksiä ja tihentämällä vuorovälejä. Mutta julkinenkaan liikenne ei ole mikään taikasana. Mitä parempaa joukkoliikenteestä tehdään, sitä enemmän sen haitat lähestyvät yksityisautoilua. Joukkoliikenteen hyöty tulee juuri siitä, että se on epämukavaa. Lopullisena tavoitteena ei olekaan lisätä joukkoliikennettä vaan vähentää liikkumisen tarvetta.

Jatkossa liikennettä on kehitettävä pragmaattiselta eikä ideologiselta pohjalta. Tosiasioiden tunnustaminen on yhä viisauden alku.

keskiviikko 18. marraskuuta 2009

Vuoden papukaija-palkinto: Mä olen maksanut sitä vuokraa, mitä on pyydetty

Kulttuuriministeri Stefan Wallinin radiouutisten haastattelu oli tänään hämmästyttävää kuultavaa. Lyhyessä haastattelussa ministeri kieltäytyi kertomasta vuokransa suuruutta, mutta toisti kuusi kertaa: mä olen maksanut sitä vuokraa, mitä multa on pyydetty. Tällä suorituksella Wallin ylittää Jutta "Aivan aluksi haluan kiittää kaikkia..." Urpilaisen saavutuksen kirkkaasti.

Toisessa, netissä olevassa haastattelussa Wallin on suorastaan nenäkäs. Hän kieltäytyy kertomasta vuokraansa yksityisyyteen vedoten ja toteaa, ettei itsekään kysy STT:n toimittajan vuokraa.

Eivätkö poliitikot ole oppineet mitään vaalirahasotkuista? Millaisessa etuoikeutetussa maailmassa he kuvittelevat elävänsä?

Jos Wallin asuu huomattavasti markkinahintaa halvemmassa asunnossa, on perusteltu syy epäillä jonkun vaativan häneltä siitä vastapalveluksia. Ministerin toiminnalta pitää vaatia avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Hulppealla palkalla on varmasti varaa maksaa käypää hintaa, jonka muutkin Helsingissä joutuvat maksamaan?

Kaiken huipuksi Wallin toteaa, ettei ole edes ottanut selvää, mikä on käypä hintataso. Ehkä ministerin kannattaisi selvittää tällaiset asiat?

Mä olen maksanut sitä vuokraa, mitä multa on pyydetty.

Mä olen maksanut sitä vuokraa, mitä multa on pyydetty.

Mä olen maksanut sitä vuokraa, mitä multa on pyydetty.

Mä olen maksanut sitä vuokraa, mitä multa on pyydetty.

Mä olen maksanut sitä vuokraa, mitä multa on pyydetty.

Mä olen maksanut sitä vuokraa, mitä multa on pyydetty.

Mitä tapahtui Digitan veloituksille?

Lehdistö nostaa toistuvasti esille Digitan antenniverkon televisiojakelusta perimät korkeat hinnat. Sillä ei ole kuitenkaan kiinnostusta tai resursseja penkoa asiaa loppuun asti, mikä on harmi.

Olen seurannut asiaa alusta lähtien. Kun digitalisointi 1990-luvun lopussa käynnistyi, se edellytti suuria investointeja. Maahan piti rakentaa uusi jakelutekniikka, jossa tv-mastoihin lisättiin digitaaliset antennit ja konesaleihin niiden vaatimat lähettimet. Ylellä ei ollut rahaa, koska digitalisointi ja uusien kanavien perustaminen söi muutenkin yhtiön resursseja.

Ylen silloinen johto (erityisesti toimitusjohtaja Arne Wessberg) olisi voinut laittaa yhtiön talouden kuntoon, mutta se olisi vaatinut ikäviä leikkauksia ja supistuksia. Tämä tehtävä jäi hänen seuraajalleen, Jungnerille. Sen sijaan rahat päätettiin ottaa yhtiöittämällä jakelutekniikka Digitaksi ja myymällä siitä osuus jollekin teleoperaattorille.

Yle tarjosi osuutta neljälle suomalaiselle yhtiölle keväällä 2000. Sekä Alma Media että SanomaWSOY olivat kiinnostuneita. Niiden kannalta oli kiusallista joutua maksamaan jakelusta kilpailijalleen Ylelle. Omistus jakeluyhtiössä olisi taannut sanavaltaa hinnoitteluun, mutta kuka tahansa Ylen ulkopuolinen omistaja kelpasi niille hyvin.

Lopulta Yle sopi myyvänsä 34 prosenttia Digitasta Soneralle noin 50 miljoonalla eurolla, mutta kilpailuvirasto edellytti Soneran silloin luopuvan digi-tv:n ohjelmasuunnitelmista (niinpä, Sonera harkitsi tuolloin myös tv-kanavan perustamista!). Sonera ei kuitenkaan halunnut luopua tv-bisneksestä.

Näin jälkikäteen on helppo todeta, että kaikki Soneran tuolloiseet päätökset menivät metsään. Osuus Digitasta olisi ollut huomattavasti parempi bisnes kuin tv-kanavan perustaminen tai ilman ostaminen Saksasta. Digita-kauppa peruuntui ja uudeksi ostajaksi löydettiin ranskalainen TDF. Sille myytiin 49 prosenttia Digitasta 141 miljoonalla eurolla.

Yleisradio oli varmasti tyytyväinen saatuaan yhtiöstä kaksinkertaisen hinnan! Rahat olisi pitänyt laittaa investointeihin, mutta ne paloivat Ylen jatkuvien tappioiden kattamiseen ja digitoiminnan takkuilevaan alkuun. Kuka vielä muistaa, että kun lähetykset elokuussa 2001 alkoivat, kaupoissa ei ollut yhtään digisovitinta?

Rahaa tarvittiin aina vain lisää, joten Yle myi muutamaa vuotta myöhemmin tyytyväisenä loputkin Digitasta. Vuonna 2006 TDF:n puolestaan ostivat ranskalaiset ja amerikkalaiset pääomasijoittajat. Jo silloin Digitan arvon laskettiin kaksinkertaistuneen vain muutamassa vuodessa ja sen liikevoittoprosentti oli 17.

Digitan myynti ulkomaille oli Ylen ja suomalaisten tv-kanavien kannalta huono kauppa, mutta asia ei ole ihan niin yksinkertainen kuin lehtikirjoittelusta voisi päätellä.

Digiverkon rakentaminen olisi vaatinut investointeja, joihin Ylellä ei tuolloin ollut varaa. Yhtiöittäminen oli pakon sanelema ratkaisu. Jos jakelutekniikka olisi jatkanut osana Yleä, se ei olisi pystynyt toimimaan yhtä kustannustehokkaasti. Lisäksi oli epävarmaa, miten koko digitalisointi onnistuisi. Riskiä haluttiin siirtää tv-kanavien ulkopuolelle.

Digitan nykyistä hinnoittelua ohjaa viestintämarkkinalaki. Vaikka sillä on monopoli antennijakeluun, se ei voi nostaa hintoja mielin määrin. Digitalla on myös riesanaan tappiolliset @450- ja DVB-H-verkot, jotka tulevat tuskin koskaan tuottamaan voittoa.

Nyt sitten asia, jota itselläni on vaikea ymmärtää. Kun televisiota digitalisoitiin, tv-yhtiöt kehuivat kilvan, miten edullista digitaalinen jakelu on. Sen kustannusten piti olla vain viidesosa analogiajakelusta, koska sähkötehoa tarvittiin vähemmän ja lähetystekniikka oli tuntuvasti yksinkertaisempaa. Se, että alentuneet kustannukset menivät kokonaan tv-yhtiöiden pussiin ja kuluttajien vastuulle jäi uusien laitteiden hankinta sekä joka vuosi nousevat tv-maksut, on toinen juttu.

Vuonna 2000 Yle maksoi kaikista Digitalta ostamistaan palveluista (sisältäen mm. radiokanavien jakelun) summan, joka oli 10-15 prosenttia yhtiön liikevaihdosta. Digitalisoinnin piti pudottaa tv:n jakeluhintaa merkittävästi. Tosin jo tuolloin oli tiedossa, että Digita tulee nostamaan hintoja analogialähetysten loppuessa. Tieto löytyi julkisesta hinnastosta, joten se ei tullut kenellekään yllätyksenä.

Syyskuussa 2007 havaittiin, että digitaalisia täytelähettimiä tarvitaan lisää. Niitä rakennettiin kiireesti, jotta luvattu virheetön digikuva saatiin näkymään kaikkialle Suomeen. Lähettimien määrä ja kustannukset nousivat. Hinnasto 1.1.2007 kertoo B-nipussa olevan 36 päälähetysasemaa ja 65 täytelähetintä; 1.3.2009 hinnaston mukaan B-nipun täytelähetinten määrä on noussut jo 149:ään.

Silti on yllättävää, että tv-yhtiöt nyt valittavat Digitan hinnoittelun kalleudesta - etenkin kun juuri tästä syystä DNA sai kahden teräväpiirtomuksin koeluvat vuoteen 2016 asti. Se voi hinnoitella oman jakelunsa edullisemmaksi jos vain pystyy. Ainakaan Digitan hinnoittelun ei pitäisi olla teräväpiirron yleistymisen esteenä.

Heinäkuussa Helsingin Sanomat hehkutti Digitan ulkomaille valuvista "mahtivoitoista" ja kertoi Ylen maksavan yhtiölle 35 miljoonaa euroa vuodessa. Ylen liikevaihto vuonna 2007 oli 385 miljonaa euroa. Miten on mahdollista, että antennijakelun osuus on taas kymmenesosa yhtiön menoista, vaikka juuri tämän piti digitalisoinnissa muuttua?

Ja miten on mahdollista, että tämä kehitys on tullut tv-kanavien johdolle yllätyksenä?

tiistai 17. marraskuuta 2009

Canonin kaksi pokkaria: S90 ja G11

Canon julkisti alkusyksystä kaksi kiinnostavaa pokkarimallia: S90 ja G11. Niiden toimitukset ovat nyt alkaneet.



Vaikka molemmat ovat ulkoisesti eri näköisiä, niissä on sama 10 megapikselin kenno. Kokeiltuani molempia kameroita muutaman viikon ajan huomasin, että molemmissa on omat hyvät ja huonot puolensa.

S90 on näppärän kokoinen ja sujahtaa hyvin taskuun. Hauskin yksityiskohta on objektiivin ympärillä oleva säätörengas, jonka toiminnan voi asettaa joko tarkennukseen, aukon valintaan, valkotasapainoon, valotuksen käsisäätöön tai iso-arvon valintaan. Kun säädintä kääntää, arvo näkyy samalla takaseinän lcd-näytöllä, joten kameraa ei tarvitse kääntää itseä kohti säätämisen ajaksi.

Pieni koko pakottaa tinkimään ergonomiasta. Laukaisimen sijaan etusormi osuu säätöpyörälle ja muut sormet takaseinän painikkeille.

Marraskuun harmaa Suomi ei tarjonnut tilaisuutta arvioida kuvanlaatua kovin perusteellisesti, mutta kohinaa tuli väkisinkin arvioitua. ISO 400 -kuva on vielä riittävän hyvä, 800 menettelee ja 1600 kelpaa hätätapauksessa. Korkein arvo 3200 on pelkkä kuriositeetti. Valovoimainen 2.0-objektiivi auttaa paljon.

Isoveli G11 on huomattavasti järeämpi laite. On vaikea uskoa, että molemmissa on sama kenno ja kuvanlaatu - niin kaukaiselta sukulaisuus tuntuu.

Parasta G11:ssä on malliin palannut kääntyvä lcd-näyttö sekä kameran päällä olevat kolme reilua, toiminnaltaan jämäkkää säätöpyörää. Niillä on helppo valita valotuksen korjailu, ISO-arvo ja toimintatila. Pro-ominaisuuksia ovat myös raw-kuvaus (tosin vain natiivilla 4:3 kuvasuhteella) sekä salamakenkä.

Paras lisälaite pokkarikameran kuvanlaadun parantamiseen on ulkoinen salama. Valitettavan harvassa pokkarissa on kuitenkaan liitäntää salamaa varten. Kokeilin kamerassa Canonin 580 EX II -salamaa, joka maksaa yhtä paljon kuin kamera itse. Yhdistelmä oli muutenkin koomisen näköinen, koska salama on kameraa isompi eikä järjestelmä pysy edes pystyssä ilman tukea. Sisäkuvissa kuvanlaatu on mainio, sillä epäsuorasti heijastettava älykäs salama tuottaa tasaisen, hyvän valon.

Pieni erikoisuus on sisäänrakennettu mekaaninen ND-filtteri, jolla pääsee kirkkaassakin päivänvalossa käyttämään suurta aukkoa. Tälle ominaisuudelle ei marraskuussa ollut käyttöä, mutta sen toteutus on teknisesti mielenkiintoinen. Filtteri lennähtää paikalleen objektiivin sisällä pienen sähkömagneetin vetämänä.

Raw-kuvauksen, monipuolisten käsisäätöjen ja salamakengän ansiosta G11:tä mainostetaan ammattikuvaajan kakkoskamerana. Olen vähän skeptinen ajatuksen suhteen. Pieni kenno tuottaa pienen kennon kuvan, eikä sille voi mitään. Kuvaa joudutaan prosessoimaan kameran sisällä, mikä näkyy vähänkin suuremassa koossa suttuisina pikseleinä. Jos järkkäristä loppuu keikalla akku, G11 ei riitä pelastamaan tilannetta.

Matkakamerana G11 toimii mainiosti - jos matkaaja vain on kiinnostunut kuvaamisesta ja haluaa hyödyntää säätömahdollisuuksia. G11 kulkee taskussa, mutta on silti S90:een verrattuna melkoinen mötikkä. Zoomi on ulottuvampi, mutta valovoima on aukon verran S90:tä pienempi.

Itse ottaisin näistä pienemmän ja luottaisin hyvin toimivaan automatiikkaan. S90 mahtuu pieneenkin taskuun. Valovoimainen objektiivi on usein tarpeen ja mekaaninen säätörengas ihanan retroa.

maanantai 16. marraskuuta 2009

Satelliittivalvontaa vain muutaman euron tähden?

Luettuani viime perjantaina liikenneministeriön ylijohtajan käsitykset satelliittivalvonnasta asiana, joka on itsestään selvä, ja josta ei sen vuoksi tarvitse edes keskustella, kirjoitin siltä istumalta (ja se ei kauaa kestänyt) vastineen Hesariin. Tänään kirjoitus on julkaistu:


On ollut hämmentävää seurata sitä päättäväisyyttä ja teknologiauskoa, jolla Helsinkiin ajetaan satelliittipaikannukseen perustuvaa ruuhkamaksujärjestelmää.

Onko ruuhkamaksujen tarkka kohdentaminen, joka käytännössä tarkoittaa muutamaa euroa päivässä, todella niin tärkeä tavoite, että se oikeuttaa loukkaamaan yksityisyyttä? Järjestelmä, joka seuraa muutaman metrin tarkkuudella autoilijan liikkumista 24 tuntia vuorokaudessa, on oikea isoveljen unelma – ja kansalaisen painajainen.

Muualla maailmassa rahastus on toteutettu yksinkertaisesti auton tuulilasiin kiinnitettävällä maksutarralla. Miksei tämä ratkaisu kelpaa meille?

Satelliittihanke tuo mieleen kymmenen vuoden takaisen digi-tv-projektin. Silloinkin Suomi halusi ensimmäisenä lähteä rakentamaan digi-tv:tä uudella mhp-tekniikalla. Muistamme hyvin, millaiseen katastrofiin hanke päättyi.

Liikenneministeriön ylijohtaja Juhani Tervala kommentoi asiaa osuvasti (HS 13. 11.): "Meillä on hyvin selkeä näkemys, että tekniikka on jotain taivaalta tulevaa. Ei mitään lippulappuja, vaan älykästä tekniikkaa."

Kellä "meillä"? Yhtä älykästä kuin mhp ja digi-tv? Eikö kansalaisia tarvitse kuulla tälläkään kertaa? Eikö huoli yksityisyyden säilymisestä merkitse mitään?

lauantai 14. marraskuuta 2009

Jos tosipaikka tulisi...

Sikainfluenssarokotuksista noussut kohu osoitti, miten haavoittuva yhteiskunta on. Ihmiset ovat tottuneet nousemaan aamulla lämpimään autoon, ajamaan työhön, siirtämään paperia pinosta toiseen ja palaamaan illaksi kotiin. Jos toimistossa on viileää, kaupan hyllyllä ei olekaan lempijugurttia, kännykästä loppuu akku tai saattuu jotain muuta odottamatonta, se on jonkun vika.

Todelliseet ja kuvitellut viat saavat median liikkeelle. Lehdistön tehtävänä on etsiä epäkohtia ja kärjistää niitä. Varsinkin irtonumeroina myytäville lehdille tyytymättömyyden lietsonta on suorastaan elinehto. "SIKAINFLUENSSAEXTRA - uhrien taustat salataan" hehkuttaa Iltalehti. "Rokoteskandaali: Suomi tyri - osti halvinta!" huutaa Ilta-Sanomien kansisivu. Olisi pitänyt tilata enemmän, aikaisemmin ja usealta toimittajalta.

Vielä kesällä oli epävarmaa, onko rokotteen hankkiminen ylipäätänsä tarpeen, vai tuleeko sikataudista SARSin kaltainen kupla. Pari viikkoa sitten ihmiset vakuuttivat kuorossa, etteivät ota mitään rokotetta, eivätkä anna liioin rokottaa lapsiaan. Kun sitten tieto ensimmäisestä kuolonuhrista tuli, ihmisten mieli muuttui yhdessä yössä ja kaikki halusivatkin piikin. Ensin oli viranomaisten vika, että ihmisiä piti rokottaa - sitten oli viranomaisten vika, ettei kaikkia oltu jo rokotettu.

Jos rokotus aiheuttaa jonoja tai rokotetta ei saada maahan heti tarvittavia määriä, vika on viranomaisissa. Kaikkeen pitää löytää syyllinen. Enpä haluaisi nähdä lööppejä, jos Suomi oikeasti joutuisi kriisiin. "Ministeri tyri Moskovassa - sota alkaa huomenna!".

Saksassa tilanne on samankaltainen - mutta huonompi. Rokotuksia ei ole vielä edes kunnolla aloitettu. Saksassa vain lääkärit saavat antaa rokotuksen ja siitä maksettava hinta on niin alhainen, että lääkärit eivät haluaisi hoitaa muita kuin omat maksulliset potilaansa. Vuoden loppuun mennessä on tulossa 20 miljoonaa rokoteannosta, mikä riittää joka neljännen kansalaisen rokottamiseen. Hallitus on sopivasti hoitanut rokotteen itselleen, kansa joutaa odottaa. Ja lehdistö tietenkin pelottelee minkä pystyy.

Yhdessä asiassa kotimainen kritiikki on paikallaan: kriisiviestintä tökkii edelleen pahasti. Keskitettyä viestintästrategiaa ei ole, ja tuntuu kuin vähät suunnitelmat olisi laadittu 1980-luvulla. Mikseivät viranomaiset varanneet osoitetta www.sikainfluenssa.fi ajoissa itselleen? Miten on mahdollista, että virallisen näköisten sivujen takana on suomalaisyrityksen tuottama kaupallinen verkkopalvelu, jonka tarkoituksena on tarjota A(H1N1)-viruksesta kootusti ja tiivistetysti tietoa suomalaisille. Palvelussa esitetyt tiedot ja ohjeet eivät ole viranomaisten tai lääketieteen ammattilaisten laatimia tai hyväksymiä. (suora lainaus sivulta)

Miksi internetin käyttö viranomaisviestinnässä on yhä niin vaikeaa? Kun viestinnän kohteena on koko kansa ja tilanne elää jatkuvasti, internet on ylivoimainen tapa jakaa oikeaa tietoa sitä tarvitseville. Pitäisi olla yksi osoite, johon olisi kerätty ajantasainen viranomaisten ohjeisto aiheeseen liittyen, ja jossa olisi linkit paikallisiin rokotuspisteisiin, aikatauluihin ja niin edelleen. Opiskelija laittaisi tällaisen palvelun pystyyn muutamassa päivässä. Ei voi olla ylivoimaista viranomisillekaan.

Kaikesta päätellen viranomaiset kuvittelevat edelleen, että heillä on tiedottamisessa monopoli. Ei ole. Jos he eivät saa viestintää toimimaan, erilaiset ääriryhmät, varttihullut ja kaupalliset yritykseet kyllä saavat. Tuloksena on suuri joukko disinformaatiota nettiin, mikä vain pahentaa kansalaisten ahdinkoa. Reaktiivinen tiedottaminen ei riitä, viranomaisten on toimittava proaktiivisesti ja otettava aloite käsiinsä. Erityisesti netissä.

perjantai 13. marraskuuta 2009

Yhdistetään Teema ja FST5

TV-yhtiöt valittavat digijakelun kalleutta, vaikka vielä muutama vuosi sitten siirtymisen analogisesta digitaaliseen piti olla niille suuri kustannussäästö. Yleisradio kertoi tuolloin säästävänsä 34 miljoonaa euroa vuodessa digitalisoinnin ansiosta. Nyt Digitan jakelusta perimä hinta onkin aivan liian korkea ja yksi syy Ylen talousvaikeuksiin.

Miten tässä taas kävi näin? Television digitalisointi on pitkä ketju petettyjä lupauksia ja turhia odotuksia, jotka kerta toisensa jälkeen tulevat päättäjille yllätyksenä. Pelkkä maalaisjärki riittäisi niiden välttämiseen.

Alusta pitäen oli tiedossa, ettei viiden miljoonan ihmisen maahan mahdu viittä julkisen palvelun tv-kanavaa. Ensimmäisenä Yle luopui 24 tunnin uutiskanavasta ja nyt Jungner on vihjannut myös ruotsinkielisen kanavan olevan suurennuslasin alla. Kanava kuluttaa lähes 20 prosenttia yhtiön menoista, mutta sen osuus katselusta on alle prosentin. Selvästi jotain pitäisi tehdä.

Muistettakoon, että Ylen kanavanipussa välitetään jo nyt SVT World -kanavaa, joka on maksukortin takana. Ruotsinkielistä ohjelmaa siis riittää yllin kyllin. Ilmeisesti tekijänoikeudet menevät maksukortin kautta, mutta Yle maksaa jakelukustannukset.

Jätetään kielipolitiikka tällä kertaa väliin ja tarkastellaan asiaa pragmaattisesti. Yle säästäisi jakelukustannuksia yhdistämällä Teeman ja FST:n. Kanavanipusta vapautuvan tilan voisi myydä kaupalliselle kanavalle.

Tällä hetkellä suurin osa Teeman ohjelma-ajasta kuluu omien mainosten näyttämiseen, mikä on täysin päätöntä. Leijonanosa jakelukustannuksista menee siis harakoille (toivottavasti ne osaavat edes katsella telkkaria). FST voisi aivan hyvin näyttää lastenohjelmia ja vähemmän suosittuja ohjelmia aamuisin ja öisin, kun Teemalta ei muutenkaan tule mitään. Melkein jokaisella katsojalla on tallentava digiboksi tai vanha videonauhuri, joten ohjelmakartalla ei ole entisen kaltaista merkitystä.

FST:n suosituimmat ohjelmat voisi limittää Teeman primetimeen. Uusintoja lähetetään nykyisin niin paljon, että tilaa kyllä riittää. Teeman ohjelmia saatetaan näyttää jopa kolmeen kertaan muutaman viikon aikana. En tiedä, onko nykyinen jakelu Ylelle oikeasti kallista, mutta tehotonta se on ainakin.

Ja ruotsinkielisetkin ovat kai jo valmiita myöntämään, ettei "egen kanal" sittenkään ollut kovin fiksu idea.

torstai 12. marraskuuta 2009

YLE takaisin analogia-aikaan?

Television digitalisoinnin myötä YLEn kanavamäärä kasvoi kahdesta viiteen. Digitalisointia perusteltiin sillä, että taajuusalue käytetään aiempaa tehokkaammin ja lähetyskustannukset laskevat.

Ilmeisesti kukaan ei ottanut huomioon talouden ja väestöpohjan realiteetteja. Suomen kaltaisessa maassa ei yksinkertaisesti ole tilaa eikä resursseja viidelle julkisen palvelun kanavalle. Ensimmäisenä sai mennä uutiskanava 24. YLEllä ei ollutkaan rahaa pyörittää CNN:n tavoin uutisia vuorokauden ympäri. Mikä ylläyts.

Nyt tulilinjalla ovat ruotsinkieliset. "Egen kanal..." oli slogan, jonka varassa YLEn ruotsinkielisen toimituksen oma mainosvideo hehkutti digitalisoinnin etuja kesällä 2001. Osoittautui, että oma kanava veikin ojasta allikkoon: ruotsinkieli hävisi valtaväestön kanavilta kokonaan ja FTS5:n katseluminuutit romahtivat.

Eilen Yleisradion toimitusjohtaja Jungner väläytti ruotsinkielisen kanavan lopettamista ja nostatti tietenkin suuren kohun. En ota kantaa kaksikielisyyteen, tyydyn ihmettelemään vain lausetta "kanavien lähetyskustannukset ovat suuret".

Meitä katsojia on huijattu digi-tv:n nimissä jo niin monta kertaa, että olen seonnut laskuissa. Juuri mikään alkuperäisistä lupauksista ei tunnu toteutuneen. Lähetyskustannusten alentaminen oli nimenomaan se perustelu, jonka vuoksi kaikkien katsojien piti ostaa uudet laitteet - ja siitä meitä palkittiin tv-maksun jokavuotisilla korotuksilla.

Nyt YLE on palaamassa digitalisointia edeltäneeseen aikaan. Lopulta kanavia on vain kaksí, jolloin ruotsinkieliset lähetykset sekä kulttuuriohjelmat sulautuvat muiden ohjelmien joukkoon. Lähetysaikaa riittää kaikille, kunhan uusintojen määrää hieman lasketaan. Kaksi julkisen palvelun kanavaa on viiden miljoonan ihmisen maassa riittävä määrä. Paluu vanhaan voi osoittautua hyväksi myös ruotsinkielisille itselleen.

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Ilmastonmuutoksen vastustamisen vastustuspuolue

Aamun Demari kertoo, että Vihreästä Liitosta eronneiden radikaalien joukko aikoo perustaa Suomeen uuden puolueen. Sen tavoitteena on toteuttaa vihreä vallankumous: kieltää yksityisautoilu ja pudottaa Suomen energiankulutusta vielä enemmän kuin virallinen 80 % tavoite.

Milloin saamme vastavoiman? Milloin joku perustaa puolueen, joka vastustaa ilmastonmuutoksen vastustamista? Valtion 80 % vähennystavoite voi osoittautua idealistiseksi, elleivät kansalaiset itse halua alentaa elintasoaan. Asiaton pelottelu, joka mm. rinnastaa hiilen ja radioaktiivisuuden haitallisuuden, luo takuulla kysyntää vastustamisen vastustamiselle. Jos kerran vapaa kopiointi on puolueen arvoinen asia, tulevaisuuden ympäristökysymykset ovat sitä varmasti.

Päivän Hesarissa kerrotaan miten Pekka Himanen kiertää ympäri maailmaa lähettämässä videoblogijuttuja Yleen. Kansanedustajat kiertävät tilaisuuksissa ja seminaareissa ympäri maailmaa. Heidän on helppo vaatia meitä laskemaan elintasoamme ja vähentämään turhaa matkustelua, koska ovat itse rajoitusten ulkopuolella.

Näissä ristiriidoissa on enemmän kuin tarpeeksi rakennuspuita uutta puoluetta varten.

Lisäys klo 16:40 Radikaalipuolueen perustaminen näyttää menevän hyvin läpi medioissa. Klo 16 radiouutisissa oli pitkä juttu haastattelujen kera. Saisiko mikään toinen ryhmä, jossa on huimat "parikymmentä jäsentä", hankkeelleen tällaista julkisuutta? Miksi vihreä vallankumous ja kapitalismin kaataminen ovat niin merkittäviä asioita?

sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Hesarin uusi fontti löytyi Kreetalta

Päivän Hesarissa on pitkä kuvaus tulevasta lehtiuudistuksesta. Uutta "lookia" on viilattu jo yli puolitoista vuotta. Pienen kreetalaisen kyläkaupan lehtitelineestä löytynyt hyvän näköinen otsikkofontti pelasti lehden ulkoasupäällikön loman kesällä 2008. "Vimmatun metsästämisen" jälkeen löytyi fontin suunnitellut hollantilainen typograafikko, joka sai tehtäväkseen suunnitella Hesarille uuden otsikkofontin. Nimeksi tuli The Antiqua HS. Myös leipätekstin Quatext-fontti on de Grootin käsialaa.

Ihan kiva, mutta onko paperilehden menestys tosiaan kiinni fontista? Mitä kertoo Hesarin johdon ajatusmaailmasta se, että paperilehden ulkoasua viilataan puolitoista vuotta ja sopivaa fonttia etsitään Kreikasta asti? Kuulostaa niin kovin 1980-lukulaiselta. Onko kukaan muhkeassa pääkonttorissa huomannut viestintämarkkinoiden radikaalia muuttumista?

Hesarin levikki laskee hitaasti, eikä sitä käännetä nousuun fontteja leikkaamalla eikä ulkoasua viilaamalla. Jos lehdessä jatkossakin keskitytään tämän tason ongelmiin, trendi ei ainakaan käänny.

lauantai 7. marraskuuta 2009

Puuttuva www-palvelu: ilmoitukset varastetuista tavaroista

Netissä on vaikka minkälaisia palveluita. Yksi kuitenkin puuttuu, vaikka sille olisi ilmeinen tarve: rekisteri, johon ihmiset voisivat ilmoittaa heiltä varastettujen (tai kadotettujen) tavaroiden tuntomerkit ja sarjanumerot.

Jostain syystä tällaisia palveluita ei ole maailmallakaan tungokseen asti. Stolen-Property sentään löytyy, Internationally search and report stolen property. Myös Toshiballa on asiakkaille tarkoitettu tietokanta, johon he voivat ilmoittaa varastetun läppärin tiedot.

Suomessa toimi keväällä 1997 Wanted-pörssi ("varastetun tai kadonneen omaisuuden julkituontipaikka", www.appnet.fi/wanted), mikä vaikutti hyvältä idealta. Jostain syystä palvelu kuitenkin katosi nopeasti.

Rekisterin hyöty olisi ilmeinen. Jos on ostamassa käytettyä tavaraa, olisi helppo tarkistaa ettei se ole varastettua. Olen myös ehdottanut, että käytetyn tavaran myynti-ilmoituksiin kannattaisi lisätä sarjanumeron. Tieto siitä, että myyjä on valmis kertomaan sarjanumeron julkisesti antaisi turvaa myös ostajalle. Sanomalehden pikkuilmoituksissa sarjanumerot olisivat vieneet tilaa ja nostaneet hintaa, mutta netissä tila on ilmaista.

Jos sarjanumerot näkyisivät myynti-ilmoituksissa ja varastetusta tavarasta olisi julkinen rekisteri, olisi helppoa laatia skripti joka vertailisi tietoja toisiinsa ja automaattisesti hälyttäisi varastetuksi ilmoitetun tavaran kohdalla.

Ellei varastetun tavaran rekisteriä synny harrastajavoimin, voisiko poliisi avata oman tietokantansa tältä osin nettiin? Julkisesti näkyisi vain kuvaus tavarasta, varkauden ajankohta, sarjanumerot sekä viite poliisin omaan tietojärjestelmään. Varkauden uhrin henkilöllisyys ei paljastuisi.

perjantai 6. marraskuuta 2009

Musiikkia ilman musiikkia

Aina välillä YLEn radiokanavalla soi biisi, joka ei oikeastaan ole musiikkia. Siinä ei ole säveltä -- onpahan vain pantu joukko nuotteja peräkkäin ja laitettu joku "laulamaan" ne.

Musiikin tekemisestä on tullut joillekin leipätyötä siinä missä bussin ajamisesta, ojan kaivamisesta tai talon maalaamisesta. Ero on vain siinä, että musiikki lasketaan luovaksi työksi, josta juoksee tekijänoikeuskorvaukset tekijän loppuelämän ajan. Kovin suuria ne eivät voi olla, sillä eihän kukaan tällaisesta itse maksaisi. Mutta ainakin tekijät ovat oikeutettuja erilaisiin kollektiivikorvauksiin.

Ns. säveltäjän ja ns. esittäjän lisäksi jokainen taustalla soittava studiomuusikko on oikeutettu tekijänoikeuslain nojalla korvauksiin hamaan tulevaisuuteen asti. Samalla periaatteella bussikuskin pitäisi saada lisäkorvausta siitä, että on kuljettanut ihmisiä näiden työpaikalle jossa he edistävät kansantaloutta, ja ojan kaivajan siitä, että on edistänyt rakentamista, joka tuottaa aikanaan vuokra- tai myyntituloja jollekin toiselle.

Ongelma on siinä, että teoskynnys ylittyy aivan liian helposti. Melkein mikä tahansa teksti, kuva, valokuva tai sävellys saa tekijänoikeudellista suojaa. Jos jotain (todellista tai kuviteltua) taloudellista hyötyä syntyy, siitä osa päätyy tekijän pussiin.

Tekijänoikeuden periaatteet luotiin aikana, jolloin teosten takana oli aitoa luomistyötä. Teoksista oli pulaa ja yhteiskunta halusi rohkaista tekijöitä tuottamaan lisää. Nyt kehitys on mennyt toiseen ääripäähän. Kaikki, mikä vähänkin viittaa teokseen, nauttii oikeaa työtä laajempaa suojelua. Ennen vain harvoilla oli kykyä tai mahdollisuuksia luoda teoksia; tänään tekniset mahdollisuudet ja jopa jakelutekniikka on kaikkien ulottuvilla.

Ei ihme, jos tekijänoikeus alkaa yhä useamman mielestä olla ristiriidassa maalaisjärjen kanssa. Viimeksi asiaa käsitteli viestintäministeri Suvi Linden, joka peräänkuulutti tekijänoikeuksien remonttia.

Aihe sivuaa myös työsuhdetekijänoikeutta. Jos bussiyhtiö käskee kuljettajan ajaa vuoronsa ja maksaa siitä palkan, homma on selvä ja yksinkertainen. Jos päätoimittaja käskee toimittajaa kirjoittamaan tekstin jostain aiheesta ja kuvaajaa ottamaan siihen liittyvän valokuvan, syntyykö niistä automaattisesti teoksia, joihin tekijöillä itsellään on kaikki oikeudet? Vai saako yritys, joka on maksanut työstä palkan, itse päättää aineiston käytöstä?

tiistai 3. marraskuuta 2009

Helsingin päätös tuo gps-valvonnan autoihin

Helsingin kaupunginhallitus teki eilen maanantaina merkittävän päätöksen: äänin 8-6 se päätyi kannattamaan ruuhkamaksujen käyttöönottoa.

Kaupunki toivoo liikenne- ja viestintäministeriön nyt aloittavan lainvalmistelun, joka toisi autoihin pakolliset gps-paikantimet. Niillä voitaisiin mitata, missä autot liikkuvat, ja rahastaa automaattisesti Helsinkiin tulevia autoilijoita. Periaatteessa kaikki toteutusvaihtoehdot ovat vielä pöydällä, mutta käytännössä gps siintää jo päättäjien mielessä. Vaikka se on vaihtoehdoista kallein toteuttaa, se on periaatteessa aukoton järjestelmä. Todellinen teknounelma, siis. Pienellä softapäivityksellä siihen voidaan lisätä muitakin toimintoja, kuten täydellinen nopeusvalvonta ja etsittävien autojen jäljitys.

Ajatuskin tällaisesta pakollisesta vakoilulaitteesta omassa autossa puistattaa. Viestinnän tunnistetietojen suojelussa Suomi vetää tiukkaa linjaa, mutta paljon pahempi yksityisyyden loukkaaminen näyttää kyllä kelpaavaan päättäjille.

Edes toimittajat eivät ole nyt vaatimassa yksityisyyden ja perusoikeuksien turvaamista. Heistä valtaosa asuu Helsingissä ja kulkee ydinkeskustan työpaikkoihin kävellen, bussilla tai ratikalla. Uusi valvonta ei koskisi heitä.

Onko tiemaksun oikea kohdistaminen niin tärkeä arvo, että se oikeuttaa kenties vakavimpaan yksityisyyden loukkaamiseen mitä Suomessa on tähän asti nähty? Vai nouseeko tätä vastustamaan Lex Nokian kaltainen kansanliike? Kumpi oli oikeasti suurempi uhka yksityisyydelle?

sunnuntai 1. marraskuuta 2009

Piraatit ajoivat vasemmalta ohi

Tämän vuosikymmenen alussa valmisteltiin tekijänoikeuslain uudistusta. Pyrin tuolloin tuomaan esille kuluttajien etua ja näkökulmaa, jonka ministeriö oli tyystin lainvalmistelussa unohtanut. Tekijänoikeudet nähtiin Teoston, Gramexin ja muiden edunvalvontajärjestöjen sekä toisaalta oikeuksia hyödyntävien instituutioiden (tv, radio, kirjastot jne) välisenä asiana. Kuluttajien edustajia ei haluttu hämmentämään keitosta. Asioista voitiin sopia heidän päänsä yli.

Se kostautui, kun tekijänoikeuslakia alettiin käsitellä eduskunnassa syksyllä 2005. Kopiosuojauksesta ja eräistä muista yksityiskohdista nousi viime metreillä kohu. Sillä ei tosin ollut mitään vaikutusta, mutta ainakin kohu lähetti kansanedustajille viestin: älkää unohtako sitä, mikä on nuorten mielestä tärkeää, vaikka se teistä itsestänne tuntuisi yhdentekevältä.

Niinpä tekijänoikeuslaki hyväksyttiin kaikkine epäkohtineen. Epäoikeudenmukainen hyvitysmaksu sai jäädä käyttöön, omaksi ostetun dvd:n kopiointi kiintolevylle kiellettiin eikä kiertomenetelmistä saanut edes keskustella julkisesti. Nettilataus omaan käyttöön kiellettiin, koska lakiin lisättiin vaatimus laillisesta lähteestä.

Vain neljä vuotta myöhemmin tuo kaikki tuntuu tapahtuneen viime vuosituhannella. Piraatteja eivät enää kiinnosta hyvitysmaksut tai kopiosuojaukset - he vaativat, että sisällön kopioinnin ja levittämisen netissä pitäisi olla vapaata.

Tekijänoikeuslakia käsiteltäessä kukaan ei olisi uskaltanut edes ääneen lausua vaatimusta, että nettikopiointi pitäisi sallia. Nyt juuri sen vaatimuksen ympärille on perustettu kokonainen puolue.

Pitkään jatkunut epäoikeudenmukainen kehitys on purkautunut radikalisoitumisena, jonka rinnalla kaikki aiemmat vaatimukset kalpenevat. Olisi kannattanut ajoissa purkaa tekijänoikeuden nimissä harjoitettu rahastusta, eikä laajentaa sitä.

Vajaat 10 vuotta sitten tunsin taistelevani levy-yhtiöitä ja tekijänoikeusjärjestöjä vastaan. Nyt huomaan piraattien ajaneen kirkkaasti vasemmalta ohi. Piraattien mielestä nettikopiointi on helppoa ja tehokasta, eikä sitä voi paljastaa muutoin kuin yksityisyyttä loukkaavilla toimilla. Niinpä kopiointi pitäisi vapauttaa.

Omasta mielestäni tällainen logiikka ontuu. Se, että kopiointi on tullut teknisesti helpoksi, ei sinällään muuta mitään. En ole nähnyt uskottavia perusteluita sille, miksi tekijänoikeuden peruspilarista sinällään tulisi luopua. Oikeuden varjolla on tähän asti harrastettu kyseenalaista, yhä laajenevaa rahastusta. Sen on loputtava. Maksuja ja suoja-aikoja tulee kohtuullistaa, mutta miksi tekijöiltä pitäisi viedä oikeus päättää työnsä tulosten käytöstä?

Vihreiden Jyrki Kasvi on ottanut kantaa asiaan puolueen blogissa. Tekijänoikeuslain kiristyksiä aikoinaan vastustanut Kasvi maalaa laveasti kuvaa seuraavasta renessanssista, mutta kiertää itse ydinkysymystä kuin kissa kuumaa puuroa: pitäisikö tekijällä jatkossakin olla oikeus määrätä ja taloudellisesti hyötyä teoksensa käytöstä, vai pitäisikö kaiken nettiin laitetun olla vapaasti kopioitavissa jonkin ylevämmän päämäärän (mikä se sitten onkaan) saavuttamiseksi?

Jään mielenkiinnolla odottamaan, millaisen kannan Kasvi ja Vihreä puolue lopulta ottaa tähän tietoyhteiskunnan ydinkysymykseen.

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Kansanedustajat kohottavat profiiliaan tietoyhteiskunta-aiheilla

Kansanedustajat ovat huomanneet, että tietoyhteiskunta-asioilla on helppo saada julkisuutta, ja että ne kiinnostavat varsinkin nuoria äänestäjiä. On hyvä, että aihepiiri alkaa vihdoin kiinnostaa myös poliitikkoja. Toivoisi kuitenkin, että edustajat vaivautuisivat perehtymään asioihin ennen kuin ottavat niihin kantaa julkisuudessa.

Heli Järvinen (ei sukua, meitä järvisiä riittää) vetosi blogissaan luovan työn tekijöiden puolesta. Lause Esimerkiksi Spotifyn kaltaisista pilvipalveluista ei makseta musiikin tekijälle mitään on virheellinen ja osoittaa, ettei edustaja ole lainkaan perehtynyt asiaan. Spotify ei ensinnäkään ole pilvipalvelu ja toiseksi levy-yhtiöille tilitetään osa palvelun tuotoista. Spotify on nimenomaan se suunta, johon niin artistit, käyttäjät kuin levy-yhtiöt itsekin haluaisivat musiikin nettikauppaa kehittää.

Spotifyssä ja pilvipalveluissa Järvinen on astunut tietämättömyyden miinaan, mikä on sinällään ymmärrettävää. Kansanedustaja ei voi olla asiantuntija joka alalla. Mutta heti perään hän antaa ymmärtää, että hyvitysmaksu pitäisi laajentaa kännyköiden mp3-soittimiin. Tässä Järvinen ei voi enää vedota tietämättömyyteen, sillä eduskunta on itse säätänyt tekijänoikeuslain ja luonut veroluonteisen hyvitysmaksun, jolla ei ole mitään tekemistä piratismin eikä juuri tekijänoikeuksienkaan kanssa.

Netissä eniten ärtymystä on herättänyt Järvisen viimeinen lause: viime kädessä nettiyhteyden voi myös katkaista, jos laiton toiminta ei lopu. Tämän suhteen olen itse varovainen. Nettiyhteyden katkaisu olisi kova, mutta silti huonosti toimiva rangaistus. Vaan mikä olisi parempi? Mikään ryhmä ei voi ottaa avoimesti oikeutta omiin käsiinsä, kuten piraatit nyt uhoavat tekevänsä. Niin kauan kuin nettilataus on kiellettyä, lakia on jotenkin valvottava ja jonkinlainen rangaistus on paikallaan. Jos laki koetaan vääräksi, kaikki keinot sen muuttamiseksi ovat toki käytettävissä. Tämä hankala asia vaatii vastaantuloa myös piraateilta.

Toinen nettiasioilla julkisuutta hakeva edustaja on vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki. Ukkoutuvalle puolueväelle verkkoasiat lienevät vieraita, joten Arhinmäellä on ainakin puolueen sisällä vapaat kädet.

Kirjoituksessaan Tiedon valtatien vasen kaista Arhinmäki arvelee, että tietoyhteiskunnan kysymykset ovat seuraava iso poliittinen teema, kuten ympäristökysymykset olivat 1980-luvun taitteessa. Poliitikkojen kannattaa siis olla hyvissä ajoin liikkeellä.

Arhinmäki pitää "täysin järjettömänä" tuomiota, jonka jälkiään peitellyt tietomurtaja sai naapurin avoimen wlan-verkon käytöstä. Melkoista populismia! Sen perusteella kuka tahansa voi syyllistyä rikokseen tietämättään. Luulisi kansanedustajan tietävän, että rangaistavuus edellyttää tahallisuutta. Jos tietokone ottaa automaattisesti yhteyden ensimmäiseen avoimeen verkkoon, sitä ei mitenkään voida pitää rikoksena.

Lisää hienoja kiteytyksiä: "Tiedon jakaminen on mitä vasemmistolaisinta toimintaa." Ei ollut ainakaan ennen -- entisissä sosialistimaissa pyrittiin pikemminkin tiedon pimittämiseen ja sitä varten kirjoituskoneetkin piti rekisteröidä. Yksi Neuvostoliiton kaatumisen syistä oli tiedonvälityksen puuttuminen. Oli vain propagandaa.

Ja lopuksi: "Monet tiedon vapaalle jakamiselle asetetut keinotekoiset rajoitukset hyödyttävät lähinnä suuryrityksiä ja isoa rahaa, eivät taiteilijoita, muusikkoja tai tieteentekijöitä." Tarkoittaa Arhinmäki sitä, että musiikin ja elokuvien vapaa levitys pitäisi sallia netissä, jotta suuryritykset ja "iso raha" ei pääse hyötymään siitä? Olisiko se muusikoiden oman edun mukaista?

tiistai 27. lokakuuta 2009

Mielikuvitus lentää wlan-nimiä keksittäessä

Jokaisella wlan-verkolla on oltava nimi. Kun kotikäyttäjä avaa tukiaseman paketista ja aloittaa asentamisen, ohjelma kysyy nimen sekä joukon muita tietoja. Teknisesti kyseessä on verkon SSID-tunniste (Service Set Identifier).

Kerrostalossa voi näkyä kymmeniä tukiasemia verkkoineen. Nimen perusteella käyttäjä osaa kytkeytyä juuri omaan asemaansa ja siitä edelleen omaan verkkoonsa. Onneksi nimien ei tarvitse olla yksilöllisiä, vaan ne saavat mennä päällekkäin. Ainoa haitta on, että jos samannimisiä verkkoja näkyy useita, käyttäjä tai hänen koneensa saattaa pyrkiä vahingossa naapurin verkkoon. Salauksen tai muun pääsynvalvonnan (mac-suodatus) tehtävänä on paitsi suojata liikennettä salakuuntelulta, myös estää vierasta konetta kytkeytymästä vahingossa väärään verkkoon.

Nimi on pakollinen, mutta sen ei tarvitse näkyä muille. Nimen näyttö voidaan tietoturvasyistä estää. Tällöin käyttäjän on muistettava verkon nimi voidakseen liittyä siihen.

Tämän syksyn ajoissa löytyi 8334 verkkoa, joiden SSID oli näkyvissä. Näiden nimien keskipituus oli 8,59 merkkiä ja mediaani 8. Yleisimmät nimet olivat THOMSON (207), WLAN-AP (183), WippiesVOIP (150) ja default (147), jotka ovat laitevalmistajien käyttämiä oletusnimiä. Ne jäävät voimaan, mikäli käyttäjä jättää nimiasetuksen tekemättä. Yleisimmät itse valitut nimet olivat kotiverkko (47), koti (30) ja netti (20).

Periaatteessa nimeksi kelpaa mikä tahansa enintään 32 merkkiä pitkä sana tai lause, mutta tässä tukiaseman omistajalla on oiva tilaisuus käyttää mielikuvitustaan. Seuraavassa virikkeeksi tämän syksyn kartoituksesta tekemiäni nimipoimintoja:

ABSURDISTAN, ActiviaAuttaa, Alive or just breathing?, belleandsebastian, Baghdad Burito Palace, Citykani, Counter-Intelligence, draamakuningatar, Elinan valtakunta, Ellun kana, Esmeralda, Espoon Suurlähetystö, femmefatale, Foliohattu, Führerbunker, Gargleblaster, ghettoradio, Guacamole, haamu, Haban nuotta, Happy Hardcore Hippies, Harrin nakki, Helvetinkone, hessuhopo, Hilavitkutin, Himaverkko, hipheihuraa_wlan, hornantuutti, illuminati, iLoveYou, jenssonbatton, jotainmuuta, Justice for all!, kanaverkko, Kaptah at Hesari, Karvakuonomajakka, KehviOnHomoJaAnnaOnLaatua, kengurupora, killfuckdie, Koillismaankowa, kotkanpesa, Langaton tyomies, lansivenaja, Laventelillulla, lepsoluukku, Lez Miserables, L'homme de renaissance, Liekehtiva saalistaja, Long names are fun, Loppuu-se-pelleily!, Lukitar, Mana surffaa taas, MangustiCola, Mari Rocks!, MatiASS, maximaV6, meidankivanetti, MenBehavingBadly, MiiskaMuuskaMikkihiiri, Monkey Factory, Muikkuverkko, muikkuverkko14mm, Muistojen huoneet, Muumilaakso, Onnellisten verkko, palmunalla, Pampampamela, Panujuobissee, ParisTexasHilton, PartyLikeARockStar, Pelit on mun harastus, Pete Pilotti, Phileas Fogg, pikkumyy, Porvariston hillitty charmi, PresidentGarfield, Prinsessaverkko, Puff the magic dragon, PunavuorenParonitar, Puolen hehtaarin metsa, Rakkausverkko, Room_With_A_Moose, Saatanalliset säteet, silmatKiiJaTaysilla, smackthepony, SotkuinenKarvaHelvetti, stratocaster, suojelupoliisi, SUPOn WLAN, Tahmakaista, The Best Network In the Universe, tiedonvaltaväylä, tommin_ja_satun_internetti, Tuhma Orava, Tuhnuvaunu, Turvaverkko, Ulkoholisti, WRONG_ID, Vroompräänprööt!!!, Zaragoza.

Sellaiset nimet kuten k0t1verkk0, iq3rhvsihc0#%, Kukkia8, Ka$$u, KverJy60jO63, K0t1-Wlan, M3rtZi, Pesuk2rhuk0 herättävät epäilyn, että asentaja on luullut SSID:n olevan salasana, jossa tulee käyttää sekä numeroita että kirjaimia. Niin ei tietenkään ole - SSID on täysin julkinen tieto. Salausavain on erikseen (ja voi vain toivoa, ettei se näissä verkoissa ole sama kuin SSID-nimi). Tietoturvan kannalta huonoja nimiä ovat myös sellaiset, joissa näkyy omistajan koko nimi, sähköpostiosoite tai jopa osoite ovinumeron tarkkuudella. Näitäkin oli joukossa, mutta ymmärrettävästi jätin ne pois listasta.

Tietoturvan kannalta hyviä valintoja ovat Don't Steal My Interwebz!, hanki oma netti, Hommaa_Vittu_oma, kayta omaas, mee pois, Murtovarma, Neighbours don't even try :), oma ja maksettu, Samin yksityinen, vittuunmunverkosta. Niistä käy selvästi ilmi, ettei kyse ole ainakaan avoimesta tukiasemasta. Päinvastaista kertoo nimi kimppaverkko (Viides linja). Kanava8Varattu puolestaan kertoo naapureille, mille kanavalle oma tukiasema on säädetty. Mutta mitä kertoo nimi Naapurin verkko?

Selvä kannanotto piratismiin on Helsingin Meritullinkadulla oleva .:Sharing is caring:Pro piracy:., jonka pituus on tasan 32 merkkiä. Terminator-elokuvan hengessä nimettyjä Skynet-verkkoja löytyy useampiakin, samoin Avaruusseikkailu 2001:stä tuttuja HAL tai HAL9000-verkkoja on monta. Erilaiset koti- ja hima-alkuiset nimet ovat niin ikään yleisiä.

Radiossa lähetetään viikoittain Aristoteleen kantapää -nimistä ohjelmaa, jota toimittaa Pasi Heikura. Siinä paneudutaan sanojen, nimien ja fraasien ihmeelliseen maailmaan. Äskettäin aiheina ovat olleet mm. koirien ja laivojen nimet. Ehkä SSID-nimet ovat tulevaisuudessa niin arkipäiväisiä, että joku alkaa kerätä niitä ja laatii gradun otsikolla "wlan-verkkojen nimistö aikansa kulttuurin ilmentäjinä".

maanantai 26. lokakuuta 2009

Avoin wlan-tukiasema yhä harvinaisempi

Tein viikonloppuna vuosittaisen war-driving-kartoituksen. Ajoin pari tuntia Helsingissä (lähinnä Kallio, Kruunuhaka, Punavuori, Lauttasaari) sekä toiset pari tuntia Espoon ja Kauniaisten pientaloalueille. Samalla tietokone kirjasi ylös jokaisen havaitsemansa wlan-tukiaseman koordinaatit ja tekniset tiedot.

Ja kylläpä asemia löytyikin! Tukiasemia nousee edelleen kuin sieniä sateella. Espoo-Kauniainen-kierroksella kone poimi 2553 ja Helsingistä 6342 eli yhteensä 8895 asemaa. Jos wlan-tukiasemien säteilyllä todella on terveysvaikutuksia, kaupungeissa on vallalla oikea sähkömagneettinen ilotulitus.

Tukiasemien salaustilanne oli seuraava: ilman salausta 1481 kpl (16,7%), WEP 1840 kpl (20,7%), WPA 3267 kpl (36,7%) ja WPA2 2307 kpl (25,9%). Salaamattomien asemien joukossa on useita Wippies- ja FON-verkostojen jäseniä, jotka jakavat yhteytensä hallitusti, sekä erilaisia hotellien ja yritysten vierasverkkoja, jotka päästävät käyttäjän vain kirjautumissivulle. Siitä eteenpäin on tiedettävä salasana, jonka saa vastaanotosta.

Aidosti avointen wlan-asemien määrä lienee runsaat 10 prosenttia. Lukema on laskenut joka vuosi. Ensimmäisessä syksyn 2005 mittauksessa avointen osuus oli 39,6%.

SSID-nimi oli tietoturvan parantamiseksi piilotettu 562 (6,3%) verkosta. Toisaalta yleisiä oletusnimiä (default, ZyXEL, wlan-ap, Motorola jne) oli varovaisesti laskien 889 (10,0%). Voidaan arvioida, että oletusnimeä käyttävät ja ilman salausta olevat asemat oli vain nostettu paketista pöydälle ja kytketty seinään ilman minkäänlaista asennusta tai konfigurointia. Näitä oli joukossa 543 kappaletta (6,1%).

Wippies-yhteisö on suosittu: sillä alkavia SSID-nimiä löytyi 371 kappaletta (Wippies, WippiesVoIP ja WippiesHome laskettu kaikki erikseen). Kilpailevan FONin suosio on Suomessa jäänyt vähäiseksi, vain 32 tukiasemaa.

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Suomen ilmastotavoite 2050

Äskeittäin julkaistu hallituksen tulevaisuusselonteko linjaa Suomen tavoitteeksi leikata päästöjä 41 vuoden aikana vähintään 80 prosenttia vuoden 1990 tasosta. Se merkitsee siirtymistä lähes päästöttömään autoiluun ja energiantuotantoon. Selonteon mukaan tavoite voidaan saavuttaa ilman ydinvoiman lisärakentamista.

Vuosi 2050 tuntuu niin kaukaiselta, että sinne voi ladata mitä odotuksia tahansa. Harva selonteon kirjoittajista on näkemässä kirjoitustensa vaikutusta. Mutta taaksepäin katsottaessa se merkitsee vuotta 1968, eikä siitä olekaan kovin kauaa.

Tavoitteen toteutuminen merkitsisi aivan toisenlaista Suomea. Muutos olisi paljon suurempi kuin kehitys "Euroopan hullusta vuodesta" 1968 tähän päivään. Päästömäärillä mitattuna se merkitsisi Suomen paluuta 1950-luvulle.

On mielenkiintoista nähdä, miten tulevat hallitukset aikovat kääntää kehityksen pyörää näin paljon taaksepäin. Vai onko selonteko pelkkää sanahelinää?

Ajatus siirtymisestä nollapäästöihin liikenteessä tuntuu utopistiselta, ellei sitten konevoimin liikkumista kielletä kokonaan ja palata hevosaikaan. Ainoa keino tavoitteen saavuttamiseksi olisivat sähköautot, mutta mistä saadaan niiden vaatima energia jos ydinvoimakin on kiellettyjen listalla?

Rakennuskannan uusiminen on helpompi tavoite. Asumisen energiankulutusta voidaan laskea paremmalla rakentamisella ja älykkäämällä lämmityksen ja sähkönkäytön ohjauksella. Se ei paljon auta, kun samaan aikaan ihmiset varustavat kesämökkejään talviasuttaviksi.

Kahden kaukana toisistaan sijaitsevan asunnon järjestelmä on suomalainen erikoisuus ja syy siihen, miksi suomalaisen hiilijalanjälki on maailman suurimpia.

Ihmettelenkin, millä tulevat hallitukset aikovat viedä läpi seuraavat muutokset:
- autoilun kieltäminen
- lentoliikenteen radikaali vähentäminen
- kesämökeistä ja kakkosasunnoista luopuminen
- maaseudun tyhjentäminen ja ihmisten kerääminen isoihin taajamiin

Tähän asti ihmisten asenteisiin on yritetty vaikuttaa viestinnällä ja esimerkeillä. Juhlapuheet ovat yksi asia, käytäntö toinen. Kansalaiset hankkivat lisää autoja heti kun voivat ja matkustavat Kauko-Itään lomamatkoille niin usein kuin pystyvät. Tätä kehitystä ei mikään muodikas ekoajattelu tai vihreys tunnu muuttavan.

Ei jää kuin yksi keino. Sen kolme kansanedustajaa toi näkyvästi esille viime viikolla aamu-tv:n keskustelussa: verotus. Ei-toivottua käytöstä voidaan kitkeä vain tekemällä siitä niin kallista, että ainoastaan rikkaimmilla suomalaisilla on siihen varaa. Suomi on jo nyt kallis maa. Jatkossa se on entistä kalliimpi.

Powerpoint-kalvoissa sama asia on ilmaistu hienovaraisemmin: "vaiheittain otetaan käyttöön päästöjä vähentävää ohjausta" ja "runsaspäästöiset valinnat voivat vaikeutua tai kallistua".

Eduskunnan on helppo määrätä uusia kieltoja ja korottaa veroja. Hehkulamppujen kieltäminen (vaikka se tulikin EU:sta) on esimakua tulevasta. Toimilla ei kuitenkaan vaikuteta kansalaisten arvoihin ja omiin tavoitteisiin. Jos ristiriita näiden kahden välillä kasvaa liian suureksi, edessä on ongelmia koko Suomelle.

Voiko eduskunta säätää lakeja, joita kansan enemmistö ei halua? Onko eduskunnan tehtävä "kasvattaa" kansaa, vai pitäisikö eduskunnan pikemminkin heijastaa kansan kollektiivista tahtoa?

Miten saada kansa haluamaan itse autoista, kesämökeistä ja ulkomaanmatkoista luopumista? Jos tämä tehtävä on toivoton, onko ilmastostrategiallakaan toivoa?
Website Security Test