Nikon Coolpix S800c - kameralla Facebookiin

Nikon julkisti tänään mielenkiintoisen COOLPIX S800c -kameran (pahoittelen kuvien huonoa laatua, ne on otettu iPhonella esittelytilaisuuden pöydältä -- parempia kuvia löytyy Nikonin sivulta):

Nikon COOLPIX S800 -kameran käyttöjärjestelmänä on Android 2.3.

Kameran erikoisuus on Android-käyttöjärjestelmä, jonka ansiosta laitteessa voi ajaa tavallisia Android-sovelluksia. Kameralla voi jopa pelata Angry Birdsiä.

Android-älypuhelin ilman puhelinta.

Mitäs järkeä tässä sitten on? Miksi tehdä älypuhelin, jossa ei ole puhelinta? Parikin etua tulee mieleen: ensinnäkin on ihmisiä, jotka haluavat esimerkiksi tietoturvasyistä yksinkertaisen peruspuhelimen, ja silloin kamera voi olla se älykkäämpi laite.

Älypuhelinten kamerat ovat kehittyneet, mutta niissä ei ole kunnollista zoomia. Coolpix on kehittynyt pokkari, jossa on lisäksi wlan- ja Bluetooth-yhteydet, sekä mahdollisuus ladata ja ajaa Android-sovelluksia kosketusnäytöltä. Kuvakkeet ja valikot ovat samat kuin Android-puhelimissa -- jos katsoo vain näyttöä, voisi kuvitella käyttävänsä älypuhelinta. Kamerassa on myös gps, joten paikannussovelluksetkin toimivat.

Kamera on tietenkin integroitu sosiaalisen median palveluihin, joten kuvan voi jakaa suoraan kamerasta esimerkiksi Facebookiin. Ennen jakamista kuvaa voi rajata ja käsitellä, joten käyttäjä välttyy iPhonen kaltaisilta yllätyksiltä.

Itselläni heräsi ajatus tulevaisuuden kamerasta, jota käyttäjät itse kehittävät. Tähän asti kamerat ovat olleet valmistajiensa vankeja. Kun kamera on kerran saatu myytyä, valmistajan into tuoda siihen uusia ominaisuuksia firmware-päivityksillä lopahtaa. Vain pahimmat virheet korjataan päivityksillä.

Tulevaisuuden kamerassa on avoin käyttöjärjestelmä, johon kuka tahansa voi kehittää uusia ominaisuuksia. Instagramin kaltaiset sovellukset istuvat mainiosti suoraan kameraan. Uskon, että jatkossa nettiyhteydestä ja kuvien jakamisesta tulee pokkarien vakio-ominaisuus. Kuvien jakaminen on yhtä luonnollista kuin niiden ottaminen. Silloin on parempi tehdä se Androidilla kuin valmistajan omalla, suljetulla alustalla.

Eri asia sitten on, kuinka moni jatkossa kantaa erillistä kameraa. Ainakin ne, joille kuvanlaadulla on merkitystä. Nikonin uutuus kilpaileekin Nokian Pureview-tekniikan kanssa.

Kamerasta puuttuu vain puhelin, mutta lataamalla Skypen ja käyttämällä langatonta Bluetooth-headsetiä puhelutkin onnistuvat. Skype kamerassa on yhtä keinotekoinen ratkaisu kuin kamera puhelimessa, mutta makuja on monia.

Android-kameran hinta on noin 440 euroa.

Aivan ensimmäinen lajissaan Nikonin malli ei ole. Polaroid julkaisi vastaavan jo aiemmin tänä vuonna.

Nikonin toinen uutuus oli minikokoinen digikamera COOLPIX S01 (mitat 7,7x5,2x1,3 cm), jossa on 10 megapikselin kenno ja kiinteä 7,3 gigatavun muisti. Myös akku on kiinteä ja se ladataan usb-liitännän kautta. Akkukestoksi luvataan vain 190 kuvaa, millä selviää yksistä pirskeistä tai presidentinlinnan itsenäisyysjuhlista.

Minikokoiset filmikamerat olivat ihan oma tuotesegmenttinsä, mutta digiaikana yksikään valmistaja ei ole panostanut pieneen kokoon. S01 on kuin älypuhelimesta irrotettu kameramoduli, jossa on oma kosketusnäyttö ja virtalähde. Pienestä koostaan huolimatta siinä on salama ja kolminkertainen optinen zoomi (29-87 mm kinokoossa).

Kamera on niin pieni, että se kulkee huomaamattomasti frakin taskussa tai pienessäkin käsilaukussa. Aivan vakoojakameraksi siitä ei sentään ole. Vakiovärit musta, hopea ja valkoinen ovat yllätyksettömiä, mutta heleän punainen herättää välittömästi ihastusta.

Nikon COOLPIX S01: minikameran paluu.

Kameran kiinteä muisti tuo mieleen Kodakin DC20-mallin, jota käytin 1990-luvun jälkipuoliskolla. Siinäkin oli kiinteä yhden megatavun muisti. Siis megan, ei gigan. Muistiin mahtui noin kuusi kuvaa 492x373 pikselin resoluutiolla. Koska usb:tä ei vielä ollut, kuvat piti siirtää tietokoneeseen sarjaportin kautta. LCD-näyttö? Älä edes kysy.

Coolpixissä sellainen tietenkin on, lävistäjä 2,5 tuumaa ja pikseleitä 230 000. Kameralla saa myös 720p-videota. Hinta noin 170 euroa.

Todellinen namupala kameraksi!

Canon 5Dm3 -kokemuksia

Olen nyt ehtinyt kuvata Canon 5Dm3 -kameralla runsaan kuukauden. Seuraavassa muutamia havaintoja.

Akkukesto on mainio. Kamera jaksaa akulla paljon pidempään kuin Canon 7D, vaikka molemmat käyttävät samaa akkua. USA-matkalla koko päivän kuvausten jälkeen kortilla oli 627 otosta, osa niistä 70-200 IS -putkella (jonka kuvanvakain kuluttaa akkua), ja silti varausta oli jäljellä yli 40 prosenttia. Hyvä suoritus.

Yhdellä latauksella saa otettua noin tuhat kuvaa.

Herkkä laukaisin. Laukaisinpainike on kovin herkkä. Vielä 1,5 kuukauden totuttelun jälkeenkin tulee helposti laukaistua kamera liian aikaisin. Sarjakuvausasennossa on vaikea saada otetuksi vain yhtä kuvaa, yleensä tulee kaksi. No, ehkä parempi näin päin.

Hiljainen suljinääni tervetullut. Hiljaisessa kuvausmoodissa sulkimen ääni on merkittävästi normaalia vaimeampi, mikä on tervetullut ominaisuus.

Kaksi muistikorttia voi tuottaa yllätyksen. Jos on kuvattu toiselle kortille ja se poistetaan kamerasta kuvien siirtämiseksi tietokoneelle (ja palautetaan takaisin kameraan), aktiivinen kortti vaihtuu automaattisesti. Olisi loogisempaa, että tallennus jatkuu samalle kortille, vaikka se olisi välillä hetkeksi poistettu. Lisäksi vaihtoehdoista puuttuu mahdollisuus tallentaa videot toiselle ja still-kuvat toiselle kortille.

Kohina on pieni pettymys. Kohinan suhteen 5Dm3 on pienoinen pettymys. Olettaisi, että reunattomat mikrolinssit ja kolme vuoden kehitystyö olisivat parantaneet kennon herkkyyttä, mutta kennon kohinataso on käytännössä sama kuin edeltävässä mallissa. Korkeiden ISO-tasojen jpeg-kuvat näyttävät aiempaa paremmilta, mutta kyse on kohinanpoistoalgoritmin parantumisesta.

Kohina käy ilmi seuraavasta nopeasti tehdystä vertailusta. Kuvasin vaaleaa seinää 5Dm2- ja 5Dm3-kameroilla eri ISO-arvoilla raw-kuvia ilman ohjelmallista kohinanpoistoa. Objektiivina oli 17-40 mm F4, jonka zoom-rengas pääsi hieman liikkumaan kameraa vaihdettaessa (17 vs. 19 mm). Tulokset eivät siten ole teknisen tarkkoja, mutta antavat käsityksen asiasta.

Raw-kuvien kohinoissa ei juuri ole eroa 5Dm2:n ja 5Dm3:n välillä. 

5Dm3:n kuvissa näkyy jopa enemmän kohinaa, mutta se johtuu kameran tavasta valottaa kuva tummemmaksi (lyhyempi valotusaika).

Erot 5Dm2:n ja 5Dm3:n kuvanlaadussa ovat minimaaliset. Vanhan 5Dm2:n saa nyt edullisesti, joten täyskennoista kaipaavalle harrastajalle se on mainio valinta.

Tarkennus toimii vihdoin. Vihdoinkin 5D:ssä on kunnollinen automaattitarkennus! Se on tuttu 7D:n käyttäjälle, uutta ovat vain tarkennusparametrien säätömahdollisuudet. Niillä voi vaikuttaa siihen, miten helposti kamera vaihtaa tarkennuspistettä ja miten herkästi se seuraa kohteen liikkumista. Tarkennuksessa riittää säädettävää ja opiskeltavaa pitkäksi aikaa.

Muutama kuva kohti juoksevasta koirasta 70-200 F2,8 II -objektiivilla osoittaa tarkennuksen toimivan mallikkaasti:

1/1250 s F4

1/1250 s F5

1/2500 F5

1/3200 F4

Rajaus edellisestä. Juoksevan koiran viiksikarvat ovat täysin teräviä.

Näitä kuvia ei 5Dm2:lla olisi saanut!

Tarkennuksen rajat tulevat vastaan 2x-telejatkeella, jonka tarkennus reunapisteillä ei välttämättä onnistu. Vähäkontrastisissa kohteissa keskimmäinenkin tarkennuspiste on vaikeuksissa.

Myös valotus toimii aiempaa paremmin, eikä yksittäinen kirkas kohta enää pimennä koko kuvaa.

HDR-kuvaus. Parhaimmillaan HDR auttaa tallentamaan kuvat, jotka muuten jäisivät joko yli- tai alivalottuneiksi. Olen saanut parhaat tulokset Art standard-asetuksella, mutta eri asetusten kokeileminen kannattaa. Kokeilunhalua hillitsee hieman se, että HDR-kuvissa suljin kuluu kolme kertaa tavallista nopeammin.

Esimerkiksi Tupolevin yliäänikoneen ohjaamo onnistui vaikeista valaistusolosuhteista huolimatta varsin hyvin HDR:n ansiosta:

Kameran sisäinen HDR-kuvaus yhdistää kolme eri tavoin valotettua otosta yhdeksi jpeg-kuvaksi.

Lisää 5Dm3:lla otettuja kuvia Saksan-matkalta on galleriassani.

GPS-lisäke on näppärä. Ostin kameraan gps-lisäkkeen, joka on hieman turhan iso ja estää salaman käytön. Muutoin lisäke toimii kuten pitääkin. Herkkyys on normaalia gps-tasoa ja yksi pieni sormiparisto (tai akku) riittää koko päivän kuvauksiin. Tarkempi analyysi lisäkkeestä myöhemmin.

Kuvien katselu. Katselu-painike toimii hitaasti, kamera ikään kuin "buuttaa" muutaman sekunnin. Tarkennuspisteen kohta zoomautuu pikselitasolle yhdellä painikkeella, mutta zoomaus sisään ja ulos tehdään pyörittämällä rullaa mikä tuntuu kömpelömmältä kuin entiset + ja - painikkeet. Ja LCD-näytön taustavalon voimakkuus käyttäytyy oudosti, joskus kuvat näkyvät liian pimeinä. Katselun lopettaminen ja uusi käynnistys palauttaa valoisuuden oikealle tasolle. LCD-näyttö itsessään on loistava: ensi kertaa kuvat näyttävä jopa paremmalta kameran omalla näytöllä kuin tietokoneella katsottuna!

Ensimmäiset kuvat Canon 5Dm3:lla

Parin kuukauden odottelun jälkeen sain vihdoin Canon 5Dm3 -kameran. Heti seuraavana päivänä järjestetty Helsingin sambakarnevaalin kulkue tarjosi hyvän tilaisuuden testata uutta kameraa.

7D:n ja 5Dm2:n jälkeen uusi runko tuntuu heti tutulta. Etsinkuva on mahtavan iso ja kirkas, muistinvaraisesti arvioituna lähes Mark III Ds:n tasoa. Laukaisin on niin herkkä, että muutaman kerran kamera laukesi ihan vahingossa.

Asetusvalikko on taas entistä laajempi. Uutta on se, että mikrofokussäädön voi tehdä erikseen objektiivin tele- ja laajispäähän. Nopeassa kokeilussa 17-40 ja 70-200-millisillä ei ollut mitään eroa, ehkä säätö tarkennusetäisyyden perusteella olisi ollut hyödyllisempi? Testikuvien ottaminen eri arvoilla on kovin työlästä -- vähintäänkin kamerassa pitäisi olla kuvauspainike säätövalikosta poistumatta tai mieluiten jonkinlainen automatiikka, jolla arvot voisi hakea kohdalleen.

Toimintatilan valitsimessa on nyt lukituspainike, joka estää sen liikkumisen vahingossa. Se onkin tarpeen, sillä aiemmissa rungoissa tila vaihtui turhan helposti itsekseen. ISO-painiketta on pienennetty, jotta sen erottaisi tuntoaistilla, mutta pienen nystyrän käyttö on turhankin hankalaa.

Canonin kameroissa muistikortille mahtuvien kuvien määrälaskurin maksimiarvo on 999, mikä ei isoilla korteilla ja jpegillä kuvattaessa ole kovin paljon. Nikoneissa laskuri yltää 9999:ään asti. Pienenä myönnytyksenä Canon on lisännyt laskurin eteen ykkösen: nyt maksimimäärä on 1999. Tuntuu kovin turhalta... miksei sitten saman tien neljä täyttä numeroa?

Jostain syystä kirkkaassa auringossa LCD-näyttö meni välillä melkein pimeäksi, aivan kuin kamerassa olisi jotain vikaa. Kuvan suurentaminen katselutilassa hämmentää: vanhat peukalolla painettavat napit eivät enää toimikaan, vaan pitää kiertää rullaa etusormella. Lisäksi suurennuslasi-painikkeen oletusarvo on 1,5x, minkä ainakin itse vaihdoin asetuksista oitis (heti kun sen löysin!) 1,0x-asentoon. Toinen hyödyllinen vaihtoehto on se, joka hyppää suoraan 1:1 suurennokseen aktiivisen tarkennuspisteen kohdalle.

Vielä yksi pieni asia: miksi kameran hihnassa pitää loistaa kissankorkuisilla kirjaimilla EOS 5D Mark III? Sehän on kuin kutsu varkaalle. Onneksi vanha ja kulunut 40D:n mukana tullut hihna oli yhä tallella, vaihdoin sen uuteen kameraan. Hihnassa lukee vain EOS Digital. Saa olla todella tarkkasilmäinen jotta huomaa kauempaa eron 40D:n ja 5Dm3:n välillä.

Entä sitten ne kuvat? Sambakarnevaali osui lähes helteiseen auringonpaisteeseen. Kuvia on Picasa-galleriassani. Värien loisto on lähinnä auringon, hienojen esiintyjien ja objektiivien ansiosta. Kuvissa on tuskin ainuttakaan, jota ei olisi voinut ottaa 7D:llä tai 5Dm2:lla.

Mutta on jotain muutakin. Otetaan vaikka tämä:

Isompi 940 pikselin versio napsauttamalla kuvaa.

Kirkas ja jyrkkä auringonvalo, jota salamakaan ei täysin tasoita, on ongelmallinen, mutta ainakin kuva on erinomaisen terävä -- ottaen huomioon että se on kuvattu täydellä 2,8 aukolla (objektiivina 70-200 mm F2,8 IS II).

Rajaus edellisestä (1:1, 916x611 pikseliä).

Pikselitason tarkkuus on monille harrastajille (jopa ammattilaisille) turhaa. Kuvia otetaan paljon  nettikäyttöön, ja siellä jopa kamerapuhelimen tuhruinen versio riittää. Kuvan pienentäminen hävittää tarkennusvirheen tai objektiivin pehmeyden. Mutta niille, jotka itseni lailla saavat tyydytystä kuvanlaadusta silloinkin, kun se ei näy nettisivulta, tällainen yhdistelmä on lyömätön.

Ostin myös Canonin gps-lisälaitteen GP-E2. Lyhyen kokeilun perusteella se on toisaalta hieno, toisaalta huono. Siitä johtuen vain osassa sambakulkueen kuvista on mukana koordinaatit. Palaan aiheeseen myöhemmin.

Tarkat koordinaatit digikuviin

On lukemattomia tapoja lisätä digikuviin maantieteelliset koordinaatit. Olen kokeillut niitä kaikkia: GPS-loggereita, suoraan kameraan kytkettäviä lisälaitteita, pokkareita joissa on sisäänrakennettu gps-toiminto ja niin edelleen. Kaikissa on omat etunsa.

Kuljetun reitin tallentava GPS-loggeri on vaivattomin, sillä laitteet ovat halpoja ja loggeri kulkee mukana vaikka taskussa. Kuvauspaikkojen lisäksi se tallentaa kuljetun reitin.

Loggerien tarkkuus on kuitenkin 15-30 sekuntin luokkaa, mikä varsinkin ilmakuvissa on pitkä aika. Lisäksi loggerin data pitää purkaa ja yhdistää kuviin, mikä vaatii ylimääräisen työvaiheen ja on virhealtista. Yhden Italian-matkan kuvat osoittavat kaikki samaa paikkaa, en tiedä miksi. Loggerista voi loppua virta kesken matkan tai se voi olla pimennossa, jolloin koordinaatit jäävät tallentumatta. Ja osa yhdistelysoftista interpoloi paikkatiedon kylmästi mittauspisteiden väliin, mikä voi johtaa kymmenien kilometrien virheisiin jos kuvia on otettu silloin, kun loggeri on ollut sammutettuna.

Insinöörimäistä tarkkuutta varten on vain yksi keino: tieto täytyy saada kuviin mukaan jo niitä otettaessa. Silloin kameran takanäytöltä voi heti tarkistaa, ovatko koordinaatit mukana (ja tarkka kellonaika sekä korkeustieto voivat nekin joskus olla kiinnostavia).

Nikonin järkkäreihin myydään valmistajan omaa GPS-lisäkettä (samanlainen on nyt tulossa Canonilta 1DX:ään ja 5Dm3:een). GP-1 (Rajala Camerassa 289 euroa) kytketään salamakengän päälle ja yhdistetään kameran kyljessä olevaan laajennusliitäntään:

Kun kuva on otettu, kuvauspaikan koordinaatit näkyvät takanäytöltä:

Canonin omistajat eivät ole yhtä onnekkaita, sillä kameroissa ei ole lisälaiteliitäntää. Tarvitaan laajennusyksikkö, joka kytketään kameran pohjaan. 7D-kameroihin käyvä yksikkö on WFT-E5, hinta Rajalassa 575 euroa.

Laajennusyksikkö on näppärä, koska siinä on mm. WLAN-yhteys ja usb- sekä Ethernet-liitännät. Kameraa voi ohjata langattomasti WLANin kautta ja kuvia voi tallentaa suoraan usb-levyasemalle.

Usb-porttiin voi myös kiinnittää ulkopuolisen valmistajan usb-lisäkkeen. Itse tilasin di-GPS:n Hong Kongista (noin 200 USD). Se toimii kuten Nikonin vastaava:

Paitsi, että Canonin ratkaisu tulee kalliimmaksi, se tekee yhdistelmästä ison ja painavan. Koko antaa tietenkin uskottavuutta, kamera näyttää aivan 1-sarjan ammattimallilta. Laajennusyksikössä on oma akkukotelo ja pystykuvauskahva.

Molemmissa on kuitenkin yksi perustavaa laatua oleva ongelma: GPS-sijainnin löytyminen kestää olosuhteista riippuen muutamasta sekunnista muutamaan minuuttiin. Se on pitkä aika odottaa, jos ympärillä tapahtuu jotain mielenkiintoista.

Täytyy olla parempikin ratkaisu, ajattelin. Ja monien kokeilujen jälkeen keksin, miten saada Canoniin täydelliset koordinaatit.

Otin avuksi vanhan Nokian E71-matkapuhelimen, jossa on hyvä akkukesto ja herkkä GPS. Latasin kameraan Symarcticin ExtGPS-ohjelman, joka melkoisen sattuman ansiosta on juuri tänään myös Tietokone-lehden päivän sovellus.

Symbian-puhelimissa ExtGPS lähettää koordinaatit Bluetoothilla tietokoneelle... tai kameraan, jos siinä on Bluetooth-vastaanotin.

Valitettavasti WFT-E5:stä puuttuu juuri se Bluetooth. Mutta onneksi Bluetoothin saa dongle-tyyppisenä tikkuna. Ostin niitä puoli tusinaa erilaisia, ennen kuin löysin sopivan Clas Ohlsonilta: vain sentin pituisen mallin, joka juttelee luotettavasti matkapuhelimen kanssa. Osa kokeilemistani oli liian pitkiä (monta senttiä ulos työntyvä dongle on kamerassa epäkäytännöllinen) tai ei toiminut luotettavasti puhelimen kanssa.

Kokeilin myös vanhaa, vähän tulitikkurasiaa pienempää erillistä GPS-laitetta, jossa oli sekä usb- että Bluetooth-liitännät. Se toimi aikoinaan hyvin tietokoneen ja karttaohjelmien kanssa, mutta Bluetooth ei ollut yhteensopiva donglejen kanssa.

Nokia E71 + Bluetooth + dongle + 7D + WFT-E5 on kokoa ja hintaa lukuunottamatta täydellinen tapa saada koordinaatit kuviin jo kuvia otettaessa. Sijaintitieto päivittyy kerran sekunnissa ja tieto on aina oikea. Kun puhelimen lataa täyteen, sen akku kestää GPS+Bluetooth-yhdistelmällä sopivasti koko päivän.

Parasta tässä kombinaatiossa on se, että puhelin löytää sijaintinsa helposti tukiasemien ja GPS:n ansiosta. Kamera voi olla välillä sammutettuna. Kun tilanne tulee, kamera kytketään päälle ja sen Bluetooth kytkeytyy puhelimeen parissa sekunnissa. Sen jälkeen koordinaatit ovat oikeita. Autolla liikuttaessa puhelin voi olla koko ajan kojelaudalla, mistä sillä on hyvä näkyvyys taivaalle.

Puhelimen ei välttämättä tarvitse olla juuri E71. Viime kesänä testasin myös vastaavia ohjelmia halvalle Huawein Android-luurilleni, mutta siinä ongelmana on puhelimen huonompi akkukesto. Softa itsessään on samanlainen.

Koordinaatit näkyvät kuvissa jo Canonin takanäytöltä katsottaessa:

Tällä yhdistelmällä otettuja koordinaatteja on esimerkiksi Lutkamarssin ja Italian-matkan kuvissa.

Huom: kuvassa on di-GPS + WFT-e5-yhdistelmä, jossa gps-vastaanotin yhdistyy laajennukseen kaapelilla. Bluetoothia käytettäessä dongle tulee ulos noin yhden senttimetrin verran, mutta epäkäytännöllisiä kaapeleita ei tarvita.

WFT-laajennusyksiköt ovat mallikohtaisia, joten esimerkiksi 5D:n tai 40D:n omistajien on hankittava juuri kyseiseen kameraan suunniteltu versio. WFT-E5 käy vain 7D:hen.

WFT ei ole ihan halpa, mutta sillä voi tehdä kaikkea muutakin hauskaa. Siinä on mm. FTP-ominaisuus, jota demosin eräässä tilaisuudessa WLAN-verkossa. Jokainen kameralla ottamani kuva siirtyi automaattisesti ftp:llä wlanin yli internetin kuvagalleriaan, joka päivittyi selaimessa ja näkyi tilaisuuden seinällä videotykin heijastamana. Kuvat suoraan kamerasta nettigalleriaan käsin koskematta!

Lisäksi WFT toimii pystykuvauskahvana, joka tukevoittaa kameraa mukavasti. Pystykuvausasennossa etusormelle tulee oma laukaisin, M-Fn-painike sekä säätöpyörä.

Nikonistit voivat hyödyntää Bluetooth-ideaa tämän uuden lisälaitteen avulla.

Odotettu Canon Mark 5D3 -- kuin täyden kennon 7D

Canon julkisti tänään pitkään odotetun kameran. Oma odotukseni on kestänyt yli neljä vuotta. Nyt vihdoin Canonilla on järjestelmäkamera, jossa on kaikki: täyskokoinen kenno, hyvä tarkennus, riittävä sarjakuvausnopeus ja suhteellisen kompakti koko (verrattuna 1-sarjalaisiin).

Vielä vuosi sitten Canonin ainoat täyskennoiset mallit olivat studiokäyttöön tarkoitettu (ja hinnoiteltu) 1D3s sekä 3,5 vuotta sitten julkistettu 5D2. Tähän väliin jäi lehti- ja urheilukuvaajille suunnattu 1D3 ja sen seuraaja 1D4 (molemmissa 1,3-kroppikenno). Niiden alapuolelle putosi 7D, joka oli teknisesti edistynyt, mutta perustui 1,6-kroppikennoon. Ja sen alapuolella oli sitten rivistö 1,6-kropin harrastajamalleja: 550D, 600D, 50D, 60D, 1100D ja niin edelleen.

Puolessa vuodessa on tapahtunut paljon. Talvella julkistettu (ei vieläkään myynnissä) täyden koon 1Dx korvasi ensin 1,3-kroppimallit ja nyt saatiin vihdoin 5D:lle odotettu seuraaja. Jatkossa Canonilla on vain täyden koon sekä 1,6-kropin kennoja, mikä selkeyttää oleellisesti mallistoa.

5D3:n tekniikassa ei ole mitään mullistavaa. Siinä on vähän enemmän megapikseleitä kuin edeltäjässä (ennen 21, nyt 22,3), mutta muilta osin kamera on kuin täyskennollinen 7D. Tekniset speksit löytyvät lehdistötiedotteesta.

5D2 oli jo julkistushetkellä 3,5 vuotta sitten oudon rajoittunut kamera, aivan kuin Canon olisi halunnut suojella kalleimpia ammattimallejaan. Erityisen vaatimaton oli automaattitarkennus. Myös valotus erehtyi helposti, jos kuvassa oli yksikin kirkas kohta. Kuvanlaatu oli kuitenkin loistava ja kohina aikoinaan ennätyksellisen vähäistä.

Pääsin kokeilemaan uutta 5D3-kameraa lyhyesti, vaikka testikuvia ei voinutkaan ottaa. Havainnot olivat myönteisiä. Painikkeet ja käyttöliittymä ovat kuin 7D:sta. Kamerassa on vihdoin sekä cf- että sd-korttipaikat, mainiota. Uusi rate-painike antaa kuville 1-5 tähteä jo kamerassa, mistä lienee hyötyä tapahtumia kuvattaessa. Etsinkuva on käytännössä sama kuin 5D2:ssa.

Myös akku on sama. On mielenkiintoista nähdä, säilyykö akkukesto 5D2:n hyvällä tasolla vai laskeeko se 7D:n luokkaan. Valotuskorjailu on -5...+5, mistä etsimessä näkyy alue -3...+3 eli sama kuin 7D:ssä. Sisäänrakennettu HDR-toiminto on enemmän kuin tervetullut, samoin 1-sarjasta tuttu hiljaisen suljinäänen toimintatila. Katselutilassa voi verrata kahta kuvaa rinnakkain, mainio toiminto sekin.

Valikkoon on tullut niin paljon lisää toimintoja, että se on pitänyt jakaa kahteen tasoon pystyvierityksen välttämiseksi. Yksin tarkennukseen liittyviä säätömahdollisuuksia on niin paljon, että Canon on tehnyt niistä valmiita settejä, jotka on merkitty valikossa hauskasti eri urheilulajien kuvilla. Luistelu vaatii erilaiset tarkennusherkkyydet kuin vaikkapa jalkapallon kuvaaminen.

Videokuvausominaisuudet ovat nekin kehittyneet, mutta vähäisestä käytöstäni johtuen en lähde arvioimaan niiden uudistuksia. Sen sijaan gps-käytön tunnen kuin omat taskuni.

1Dx:n mukana Canon julkisti ensimmäisen oman gps-moduulin. Moduli on saatavissa myös 5D3:een. Toivottavasti joku kehittää salamakenkään kytkettävän Bluetooth-vastaanottimen, koska erillinen gps-vastaanotin on ainoa käytännössä toimiva ratkaisu kuvien merkitsemiseen. Foolographyllä on jo vastaava laite Unleashed Dx000 Nikonia varten.

Kameran alle saa lisävarusteena laajennusyksikön, jossa on mm. Ethernet- ja wlan-yhteydet. Uutta siinä on Bluetooth, joka periaatteessa sopisi myös gps-käyttöön. Canon on kuitenkin siirtynyt mallikohtaisista laajennusyksiköistä yleiskäyttöisiin, joten 5D3:n pohjassa ei enää ole laajennusliitintä. Laajennus yhdistetään kameran usb-porttiin pienellä kaapelilla, mikä on ulkokäytössä kömpelö ja epäluotettava ratkaisu. Plussana on, että samaa laajennusyksikköä voi käyttää muissakin tulevissa DSRL-malleissa.

Viimeinen nurinan aihe on hinta: 3800 euroa on kova hinta pelkästä rungosta, etenkin kun Nikonin juuri julkistama 800D maksaa tonnin vähemmän. Canonin oma huippumalli 1Dx tullee maksamaan reilusti yli kuusi tonnia, joten yläpäässä eroa jää runsaasti. Alaspäin mentäessä teknisesti lähes vastaava 1,6-kroppikennon 7D maksaa noin 1300 euroa. Hyppy kroppikennosta täyteen kokoon maksaa siis ällistyttävät 2500 euroa.

Canon tietää, että pitkän odotuksen jälkeen kysyntää riittää ja kauppa käy tälläkin hinnalla. Vertailun vuoksi: 5D2 maksoi ilmestyessään "vain" 2400 euroa.

Vielä yksi harmi: 5D3 olisi ollut tänään alkavan Kuva & Kamera 2012 -tapahtuman tähti. Ajoitus olisi ollut täydellinen... paitsi, ettei Canon ole mukana messuilla :-(

=====
Nykyisen 5D2:n tarkennus on surkea, mutta kuvanlaatu edelleen loistava. Silloin, kun tarkennus osuu kohdalleen, jälki on tällaista.

Kissakuva otettu 5D2:lla, ISO 1600, F4, objektiivina 70-200 mm F2,8 II, koko ruutu:

Edellisestä kuvasta rajaus:

Jokainen karvakin on täysin terävä.

Jos 5D3 pistää tästä vielä paremmaksi, moni on valmis uhraamaan 3800 euroa. Mm. minä. Miau!

Lisäys 4.3.2012: Julkistustilaisuudessa jäi epäselväksi, onko lyhin salamatäsmäysaika tosiaan vain 1/200 kuten II-mallissa. Ilmeisesti on. Se kummastuttaa, sillä harrastajamalleissa (kuten 40D) on jo vuosia ollut rajana 1/250.

Toinen kiintoisa yksityiskohta on dof-painikkeen eli syväterävyyden tarkistuksen puuttuminen. Tämä taitaa olla ensimmäinen Canonin järkkäri, josta painike on jätetty pois. Silti en ole nähnyt kenenkään nettikommentoijan edes mainitsevan asiasta. Ehkä tämä filmiajan painike on tosiaan käynyt turhaksi. Syväterävyys kun tarkistetaan yksinkertaisesti ottamalla kuva ja tutkimalla sitä näytöltä :-)

Ja Nokian paras uutuus on... Symbian?

Moni ällistyi tänään alkaneilla Barcelonan matkapuhelinmessuilla. Nokian kohuttu uutuus ei ollutkaan tablet-kone vaan peräti 41 megapikselin kamerakännykkä. Ja mikä vielä ihmeellisempää, Pureview 808 -älypuhelimessa on Symbian-käyttöjärjestelmä! Siis se, jonka Elop vuosi sitten sanoi olevan tulessa niin, että Nokian oli pakko hypätä hyiseen ja syvään veteen pelastautuakseen.

En ymmärrä, miten tämä on mahdollista. Jos superkameraa on kehitetty jo pari vuotta, se olisi hyvin ehditty lisätä Windows Phone -puhelimeen. Ei kai Nokian tuotekehitys ole niin jäykkää, että se sitoisi uuden keksinnön 1,5 vuodeksi tiettyyn alustaan?

Joka tapauksessa Nokian tänään julkaisemat demokuvat ovat huikeita. Kuvien 34-38 megapikseliä mikä on enemmän kuin yhdessäkään 35 mm järjestelmäkamerassa tällä hetkellä. Kukaan ei tietenkään tarvitse tällaista resoluutiota kamerakännykässä, mutta jos kuvia voi helposti pienentää tai tarkkuutta hyödyntää digitaaliseen zoomaukseen, ominaisuudelle on varmasti kysyntää.

Nyt ymmärrän, mihin Vanjoki viittasi kaksi vuotta sitten puhuessaan 50 megapikselin kennosta ja järjestelmäkameroiden korvaajasta. Mahdollisesti joudun vielä pyytämään anteeksi vinoiluani.

Mutta ensin haluan nähdä vähemmässä valossa otettuja kuvia. Melkein millä tahansa digikameralla saa hyvää jälkeä ISO 50 -herkkyydellä auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta. Varsinainen happotesti alkaa ISO 400:sta ylöspäin. Jos kamera tuottaa edes alaspäin skaalattuna hyvälaatuisia kuvia vielä silloinkin, kyse on todellisesta teknologian läpimurrosta.

Superkamera Windows Phone -kännykässä olisi ollut sellainen Wow, jota Nokia olisi tarvinnut. Nyt illalla yhtiön kurssi on -6 % pudotuksessa, joten kameraa ei koettu kovin tärkeäksi. Eikä ihme, sillä tavalliselle asiakkaalle älypuhelinten nykyiset kuvausominaisuudet ovat täysin riittäviä.

Itseäni Pureview kiinnostaa kovasti. 450 euron hinnalla (veroton) sen voisi hankkia vaikka pelkäksi pokkariksi.

---

Ilta-Sanomien haastattelema visuaalisen journalismin lehtori on innoissaan superpikseleistä: "Se, että monesta pikselistä tehdään yksi paremman kuvanlaadun saamiseksi, vaikuttaa suurenmoiselta..." Ymmärtääkseni tämä ei pidä paikkaansa. Kuvanlaatu ei parane jakamalla kenno pienempiin pikseleihin ja yhdistelemällä niitä esimerkiksi väriarvoja keskiarvoistamalla. Vain kunkin pikselin (viime kädessä siis kennon) koko ratkaisee. Miksi tehdä aritmetiikalla se, minkä fotonit tekevät luontevammin fysiikan sääntöjen mukaisesti jokaisessa kennon pikselissä?

Päinvastoin kennon jakaminen pieniin pikseleihin lisää kohinaa, koska osa kennon pinta-alasta hukataan pikselien rajoihin. Pienistä pikseleistä on apua digitaalisen zoomin toteuttamisessa, mutta ei kohinan vähentämisessä.

---
Lisäys klo 22:

Vielä yhteenveto Pureview-tekniikasta. Kennossa on siis aidosti 41 megapikseliä, mutta tavallisessa kuvauksessa niistä käytetään vain viisi. Tällöin kuvaa päästään skaalaamaan softalla reippaasti alaspäin, mikä vähentää kohinaa ja vääristymiä. Toisaalta viisi megapikseliä ei ole kovin paljon edes kännykkäkameralle.

Megapikseleistä saatava hyöty konkretisoituu zoomauksessa, joka on täysin ohjelmallinen (siten äänetön ja nopea). Ääriasentoon zoomattuna kuvassa on edelleen samat viisi megapikseliä, mutta nyt kennon pikselit vastaavat suoraan kuvapisteitä, joten kohina on oletettavasti melkoinen. Pureview lieneekin ensimmäinen digikamera, jossa kohina lisääntyy zoomauksen mukana :-)

Ilmeisesti kamerassa on myös täyden resoluution tila ilman zoomia, koska ainakin demokuvat oli otettu sen avulla. Tällöin puhelin toimii kuten "tavallinen" 41 megapikselin digikamera (tavallinen siinä mielessä, ettei mitään uudenlaista prosessointia tehdä).

(Bloggaukselta ajan vienyt kirjaprojekti alkaa olla loppusuoralla, joten jatkossa blogikirjoituksia on luvassa tiheämmin).

Canon 300 mm -unelmaobjektiivi

Voiko objektiiviin rakastua? Tässä olisi potentiaalinen kohde kenelle tahansa valokuvaajalle: Canonin uusi 300 mm F2.8 IS II. "Uusi" on tosin suhteellinen käsite, sillä Canon julkisti objektiivit yli vuosi sitten, mutta niiden toimitukset ovat alkaneet vasta nyt.

Sain putken lainaan muutamaksi päiväksi. Omistin aikoinaan edeltävän mallin, joka oli silloin yksi Canonin parhaista objektiiveista. Uusi II-malli on vielä parempi: siinä on kehittyneempi kuvanvakain (neljä aukkoarvoa), laseissa uusi pinnoite ja putki on hieman aiempaa kevyempi (enää 2,4 kiloa, heh). Uutta on myös videokuvaajille suunniteltu moottoroitu tarkennus, jota hallitaan suoraan objektiivista.

Optiikka oli huippua jo edellisessä mallissa, mutta jalustapanta, vastavalosuoja ja linssinsuojus olivat kömpelöitä. Nyt kaikkia näitä on paranneltu. Vastavalosuojan asettaminen paikalleen on vieläkin hieman hankalaa, mutta parannus aiempaan on silti tuntuva.

Ja se kuva... tarvitseeko edes sanoa? Se on upea. Taustan bokeh on silkinpehmeä, terävyys huippua ja kontrasti niin suuri, ettei kuvia tarvitse säätää käytännössä lainkaan Photoshopissa. Kuva on niin terävä jo täydellä aukolla, että kameran voi lukita siihen. Olisi suurta tuhlausta himmentää lainkaan.

Testipäivät olivat tyypillistä lokakuun loppua: synkkiä pilviä ja harmautta. Kävin kuvaamassa tänään sunnuntaiaamuna Helsingin Senaatintorilla palloilevia turisteja. Seuraavat kuvat on kaikki otettu täydellä aukolla ISO-arvolla 400, kamerana 5Dm2. Raw-kuvat on konvertoitu jpeg-tiedostoiksi Lightroomin perusasetuksilla. Joissakin kuvissa valotusta on hieman nostettu, mutta värejä tai kontrastia ei ole säädetty lainkaan.

Neljä ensimmäistä kuvaparia on samoista kohteista. Katso, miten naisen takin kuvio näkyy viimeisen parin rajatussa versiossa -- täydellä 2,8 aukolla. Vau! Täydestä aukosta ja täyden koon kennosta huolimatta vinjetointi on vähäistä, mutta silti havaittavissa.

Minulla oli lainassa myös 2x-telejatkeen III-versio, joka tekee objektiivista 600-millisen valovoimalla 5,6. Yhdistelmälle on epäilemättä käyttöä metsällä ja urheilukentällä, mutta kaupunkioloissa sen polttoväli on turhan pitkä.

... paitsi kuun kuvaamiseen. Kuva kuusta 300-millisellä ja 600-millisellä yhdistelmällä (sekä kahdella peräkkäisellä 2x-telejatkeella, jolloin polttoväli on peräti 1200 milliä, mutta heikon valovoiman vuoksi tarkennus on tehtävä käsin) löytyy Picasa-sivultani syksy 2011 -gallerian lopusta(https://plus.google.com/u/0/photos/111381379126708063355/albums/5661214180354419761).

Rakkaus tulee kalliiksi. Rajala Cameran hinta 6973 euron hinta rajaa ostajat menestyviin ammattilaisiin tai lottovoittajiin.

Joskus on tosiaan niin, että hyvillä laitteilla saa parempia kuvia.

Canon 1DX

Canon julkisti tänään uuden ammattilaisrungon, 1DX:n. Äksä viittaa sekä kymmenenteen laitesukupolveen että sanaan Crossover. Uuden kameran myötä Canon hylkää APS-H-kennon, jonka kroppikerroin on ollut 1,3. Jatkossa tarjolla on vain täyden kennon ja APS-C-kennon (1,6) malleja.

Oikeastaan julkisti on turhan vahva sana. Canon ainoastaan kertoi, että tällainen kamera tulee ensi maalis-huhtikuussa. Kameran prototyyppejä on koko Euroopassa kuulemma neljä kappaletta, joten Suomessa nähtiin tänään vain Powerpoint-kalvoja tulevasta kuvauskoneesta.

Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun Canon esittelee tulevan kameran puoli vuotta etukäteen. Aiemmin julkistuksen yhteydessä on ollut näyttää vähintään yksi protosarjan laite. Ilmeisesti Canon haluaa viestiä ensi vuoden budjetteja laativille lehtitaloille ja kuvatoimistoille, että tulossa on uusi huippurunko -- varatkaa rahat jo nyt. Ja kun kameroiden toimitukset alkavat keväällä, kuvaajat ehtivät sopivasti tutustua työkaluunsa ennen kesän jalkapallo- ja olympiakisoja. Laskelmoitua ja tarkkaan suunniteltua, tietenkin.

Ulkoisesti kamera on lähes täsmälleen samanlainen kuin edeltävät mallit. Jonkin verran lisää nopeutta, herkkyyttä ja muutama tekninen juttu -- siinä se. Kameran ainoa yllätys on luopuminen APS-H-kennosta. Voisiko tästä päätellä, että kamerat alkavat olla valmiita?

Teknisistä jutuista kiinnostavin on sisäänrakennettu Ethernet-liitäntä. Liitäntä itsessään ei ole uusi, sen on ennen saanut WFT-laajennuspalikalla. Uusi WFT-E6 on aiempaa pienikokoisempi ja siinä on sekä WLAN- että Bluetooth-yhteys. Aiemmin Bluetoothin on saanut vain erillisenä, epäkäytännöllisenä donglena. Ensi kertaa Canonille tulee myös erillinen gps-lisälaite. Tosin paremman toiminnallisuuden saa hankkimalla erillisen gps-laitteen ja hyödyntämällä datasiirrossa Bluetoothia.

Nähtäväksi jää, onko etsinkuva yhtä upea kuin 1Ds Mark III:ssa, vai onko se tavallista 5DM2- ja 1D Mark IV -tasoa.

Kaikki urheilukuvaajat eivät ole ilahtuneita täyden koon kennosta -- etenkään, kun megapikselimäärä on "vain" 18. Kamerassa on siis kolme miljoonaa pikseliä vähemmän kuin vuonna 2007 julkistetussa 1Ds Mark III:ssa (jossa niitä on 21 miljoonaa, samoin kuin 2008 julkistetussa täyden kennon 5D Mark II:ssa).

Verrattuna 1D Mark IV:hen pikseleitä on tullut kaksi miljoonaa lisää, mutta kun huomioidaan kroppikertoimen poistuminen, kameran "ulottuvuus" on pienentynyt. Sinänsä megapikselikilpailun loppuminen ja huomion kiinnittäminen kohinaan on mainio asia.

Alentunut megapikselimäärä lupaa loistavaa herkkyyttä, jolla Canon pääsee Nikonin tasolle (jonka malleissa megapikselimäärä on vielä alhaisempi). Herkkyyttä parantaa myös Canonin ensi kertaa täyden koon kennossa käyttämä mikrolinssitekniikka. Liki kohinaton raw-kuva 12800 ISOlla on monelle riittävä syy investoida yli 6000 euroa runkoon, jota ei nopeasti vilkaisemalla erota 10 vuotta vanhasta mallista.

Entä miten käy Mark IV:lle, joka säilyy myynnissä jatkossakin? Kuka maksaa 4300 euroa kamerasta tietäen, että keväällä tulee parempi malli? Hintaeroa on pari tonnia, mutta tämän sarjan laitteet on tarkoitettu käyttäjille, joille hinta on korkeintaan toissijainen tekijä.

Me harrastajat ja puoliammattilaiset jäämme odottamaan 5D Mark III:sta. Olisiko liian rohkeaa toivoa, että siinä olisi sama 18 megapikselin kenno? Luultavasti olisi.

Nikon 1 -kamera

Nikon julkisti tänään odotetun uuden kameramalliston: pienen, peilittömän järjestelmäkameran, jossa on aluksi kaksi mallia J1 ja V1. Nikon 1 kierrättää vanhan mallinumeron uuteen käyttöön, sillä Nikonin ensimmäinen kamera oli vuonna 1948 esitelty Nikon 1.

Yhdenmukaisuus ei lopu mallinumeroon. Tuore 1-sarja on kulmikas aivan kuten edeltäjänsä yli 60 vuotta sitten. Muotoilusta voi olla monta mieltä, mutta silmiä hivelevän kauniiksi sitä ei voi kutsua. Suorat pinnat ja kaarevat kulmat tuovat mieleen tarkoituksellisen retron.

Itseäni miellytti erityisesti V1-malliin lisävarusteena myytävä salamalaite, joka on paitsi hauskasti muotoiltu, myös oivallisesti toimiva. Salamapää pyörii 360 astetta ja kääntyy tietenkin myös pystysuunnassa. Sitä voi käyttää lisäksi videokuvausvalona. Salama käyttää kameran akkua, joka on onneksi isokokoinen. Monissa pienissä kameroissa salama pilaa kuvat takuuvarmasti, mutta Nikon 1 tuntui olevan ilahduttava poikkeus.

Lisävarusteena myytävä salamalaite on poikkeuksellisen onnistunut.

Koska J1- ja V1-mallien tekniset tiedot löytyvät netistä, listaan tässä vain omia havaintojani.

Kamera on hieman paksumpi ja painavampi kuin voisi odottaa; pienempiäkin minijärkkäreitä on nähty. V1:n EVF-etsin on korkealaatuinen, samoin lcd-näyttö.

Kameran kymmentä megapikseliä voi pitää nykymittapuulla vaatimattomana, joskin määrä on normaalikäytössä enemmän kuin riittävä. Kenno on yllättävän pienikokoinen ja sen kroppikerroin todella suuri: 2,7. Vaikka kameraan on luvassa sovite aiempia Nikon-objektiiveja varten, kroppikertoimen vuoksi ne kelpaavat lähinnä telekäyttöön.

Pieni kenno aiheuttaa väistämättä kohinaa. Kameran omalta näytöltä tarkasteltuna kohina näkyy jo ISO 400 -tasolla, mutta pikaisesta kokeilusta ei voi tehdä lopullisia johtopäätöksiä.

Uusi kamera toimii parhaiten uusilla objektiiveilla. Tarjolla on esimerkiksi näppärä 30-110-millinen zoomi. Toinen vaihtoehto on hieman muoviselta tuntuva 10-30 mm. Pienikokoinen 10 mm "pannukakku" sopii mainiosti matkakäyttöön. Suuri kroppikerroin kasvattaa polttovälit 2,7-kertaiseksi, joten tällä hetkellä laajakulmaisin vaihtoehto on kinovastaavuudeltaan 27 millimetriä. Toivottavasti jatkossa saadaan oikeita laajakulmia.

Zoomeissa on erillinen kuljetusasento, jossa objektiivi lyhenee selvästi. Matkalukko vapautetaan painikkeesta, joka pidentää objektiivin kuvauskuntoon. Jos oikein luin speksejä, sama ratkaisu oli käytössä myös 63 vuotta sitten.

Nikonin tapa yhdistää video- ja still-kuvaus on nerokas: sama runko optimoidaan objektiiveilla eri käyttötarkoituksiin. Kameraan on saatavissa videokäyttöön tarkoitettu 10-100 mm objektiivi, joka on painava ja tuo käsivaralta videointiin tarpeellista vakautta. Objektiivin vasemmassa reunassa on moottorizoomin painike, jolla videoihin saa oikeasta videokamerasta tutun tasaisen zoomauksen. Ilmeisesti myös tarkennusnopeus hidastuu paremmin elävään kuvaan sopivaksi. Videoinnin aikana voi napsia still-kuvia täydellä tarkkuudella. Video-objektiivissa lukitus toimii käänteisesti: se estää objektiivia vetäytymästä sisään kun virta katkaistaan.

Nikonilla on kukoistava isojen järjestelmäkameroiden bisnes. Uusi mallisto on pikemminkin pokkari- kuin järjestelmäkamera. Se on tavallaan vahinko, sillä halutessaan Nikon olisi voinut todella uudistaa järjestelmäkameran konseptin. Pienikokoinen kenno, rungon eri värivaihtoehdot sekä monet automaattitoiminnot vetoavat pokkarien ja videokameroiden käyttäjiin. Nikon 1 yhdistää hauskasti still- ja videokuvauksen.

Vielä hauskempi on uusi video- ja still-kuvan välimuoto. Kun laukaisinta painetaan tässä moodissa, kamera tallentaa yhden sekunnin hidastetun videon ennen laukaisua. Vaikutelma on hauska, sillä video päättyy still-kuvaan. Kerrankin valokuvasta näkee, mitä tapahtui juuri ennen kuin kuva otettiin. Kuva tallentuu pienenä MOV-videona ja kameralta kuluu muutama sekunti sen laskemiseen.

Toinen selvästi peruskuvaajalle tarkoitettu ominaisuus on toiminto, joka ottaa 20 kuvaa nopeasti peräkkäin ja valitsee niistä automaattisesti viisi parasta.

Nikonissa ei ole muodikasta kosketusnäyttöä. Vaikka säätimet ovat selkeät ja toimivat hyvin (erityinen plussa pienestä vipukytkimestä oikeassa ylänurkassa, jolla voi mm. suurentaa ja pienentää katseltavaa kuvaa), kosketusnäyttö olisi tervetullut esimerkiksi tarkennuskohtaa valittaessa. Tässä Panasonicin GF2 osoitti kykynsä.

Itse asiassa Nikonissa ei voi valita tarkennuspistettä lainkaan. On luotettava sinänsä hyvin toimivaan automatiikkaan tai tarkennettava käsin.

Polttoväli yli kaksi metriä

Nyt todellista extreme-valokuvausta. Siihen tarvitaan Panasonic DMC-GF2-minijärkkäri, Leican 560-millinen teleobjektiivi vm. 1971 sekä Panasonicin sovitinrengas. Kennon koon vuoksi kamera tuplaa objektiivin polttovälin ja näin päästään efektiivisesti 1120 milliin.

Mutta sen jälkeen kaivataan järeämpiä keinoja. Kaapista löytyy tällainen:

Leican 2x-telejatke käyttää R-kiinnitystä, joten teleobjektiivin päähän vaaditaan Leican oma välikappale. Jostain syystä siinä on oma himmenninrengas (maksimiaukko f/2), joka ei tee mitään. Yhdistelmän kameran puoleinen pää (kolme sovitinta/jatketta peräkkäin!) näyttää tältä:

Yhdistelmän polttoväli on siis aidosti 1120 milliä ja efektiivisesti (kinokokoon verrattuna) 2240 milliä (2,24 metriä! BTW). Telejatke syö valovoimaa, joka alunperinkin on vain 6,8, joten aurinko olisi tervetullut. Valitettavasti sitä ei testipäivänä näkynyt.

Canonin 1200-millinen taitaa olla pisin koskaan valmistettu perinteinen objektiivi. Sen valovoima oli f/5,6 ja vain tilauksesta valmistetun putken hinta oli urheiluauton luokkaa. Suomeen on tiettävästi ostettu YKSI kappale. Varsinaisia käyttäjiä olivat uutistoimistot, jotka kuvasivat sillä urheilukilpailuja tai paavia Vatikaanin parvekkeella. Canoniin verrattuna Panasonic+Leica-yhdistelmä on puoli-ilmainen, mutta valovoima tai kuvanlaatu eivät ehkä yllä ihan samaan :-).

Tuttuun tapaan aluksi näkymä Panasonicin omalla 14-millisellä (kinokoossa 28 mm):

Ensin vertailun vuoksi pelkkä Leican 400-millinen:

Sitten sama kaksinkertaisen telejatkeen kanssa (kinovastaavuus 1600 mm):

Kromaattinen aberraatio on voimakas ja kuva hieman sumea, mutta putki onkin täydellä aukolla. Himmentämällä laatu paranisi jonkin verran.

Sitten 560-millinen:

Ja sama telejatkeella (kinovastaavuus 2240 mm):

Kuvanlaatu on tyydyttävä, aberraatiota on jopa vähemmän kuin lyhyemmällä putkella.

Alkuperäisen kuvan mitat ovat 4000x2672 pikseliä, joten kuvaa voisi rajata reippaasti ja näin saada esiin todella pieniä kohteita. Tässä malliksi 1:1 pikselit kukkaruukun kohdalta. Ruukku on niin pieni, ettei se erotu ensimmäisessä kuvassa edes yhden pikselin kokoisena! Kahden metrin polttoväli ylittää ihmissilmän erotuskyvyn.

Kuvat on otettu ISO 400 -herkkyydellä, mikä näkyy lievänä kohinana. Raw-kuvaus olisi antanut paremman lopputuloksen. Todellinen ongelma on kuitenkin toisaalla: sovitinrengas ja telejatke muuttavat yhdessä objektiivien tarkennusaluetta niin, ettei 560-millinen enää kunnolla tarkennu testikuvan etäisyydelle. Lähemmät kohteet kyllä onnistuvat.

Kokeilu osoittaa todeksi vanhan viisauden siitä, että 2x-telejatkeesta on vain harvoin hyötyä. Usein yhtä hyvä lopputulos saadaan ottamalla kuva ilman jatketta ja suurentamalla sitä. Mikä jatkeella milleissä voitetaan, se valovoimassa ja kuvan sumentumisessa menetetään. Telejatke on käyttökelpoinen vain hyvässä valossa, kun objektiivia päästään himmentämään.

Yli metrin polttoväli Panasonicin GF2-kameraan

Jatkan aiempaa Panasonic- ja Leica-aihetta. Normaaliobjektiivien lisäksi minulla on myös kaksi vanhaa Leican teleputkea: 400- ja 560-milliset. Sarjanumeroiden perusteella 400-millinen on vuodelta 1969 ja 560-millinen vuodelta 1971.

Nykyisellä kuvanvakainten ja automaattitarkennuksen aikakaudella neljänkymmenen vuoden takainen konstruktio tuntuu hämmentävän yksinkertaiselta: vain kaksi peräkkäistä linssiä putken etupäässä. Loppuosa putkesta on tyhjää. Objektiivi on siis käytännössä kaukoputki, mikä samalla selittää sen pituuden (400-millinen 47 cm ja 560-millinen peräti 84 cm kiinteä vastavalosuoja avattuna).

Objektiivi tarkennetaan painamalla lukitusvipua ja vetämällä sen jälkeen putken etuosaa ulos- tai sisäänpäin, aivan kuin trumpettia soittaisi. Yksinkertaista, nopeaa ja toimivaa -- mutta vaatii tarkkaa kättä.

Molemmat putket ovat sysimustia ja isoja. Etenkin 560-millinen (viralliselta nimeltään Leica 560 mm Telyt-R) on todellinen norsupyssy. Pieni minijärkkäri näyttää suorastaan koomiselta sen perässä:

Putkissa on hauska ominaisuus: kuljetuksen helpottamiseksi objektiivin voi purkaa kahteen osaan. Yritäpä samaa nykyisillä teleobjektiiveilla!

Valovoima on molemmissa vaatimaton, vain f/6,8. Aukko valitaan rengasta kiertämällä:

Molemmat saa kiinni Panasonicin GF2-kameraan M-sovitteella. Tarkennus pitää tehdä manuaalisesti, mutta kamera mittaa valotuksen automaattisesti.

Sekä takanäytön että etsimen lcd-kuvan voi suurentaa 10-kertaiseksi, mistä on suurta apua tarkennuksessa. Valitettavasti lcd-etsimen kuvassa näkyy silloin voimakas rolling shutter -efekti, joka saa pystyviivat kaatuilemaan ja kirkkaalla säällä käsivaralta käytettäessä kuva suorastaan hyppii etsimessä. Jalusta on tarpeen, tai ainakin rintaa vasten nojaava tukirauta, joka toimitetaan putken mukana.

Jokaisella kuvaajalla tulee vastaan tilanteita, joissa toivoisi putkelta lisää ulottuvuutta. Näissä putkissa millejä on taatusti riittävästi, sillä Panasonicin pieni kenno tuplaa efektiivisen polttovälin. Vanha 400-millinen vastaa kinokoossa 800-millistä ja 560-millisestä tulee peräti 1120-millinen. Siis 1,12 metriä!

Miten lähelle näillä siis pääsee? Ohessa suoraan kamerasta otettu jpeg-tiedosto (tosin pienennetty blogia varten) katuvalon päällä istuvasta pikkulinnusta:

Kesäinen kuva ensin Panasonicin omalla 14-millisellä (kuville tehty pienennys ja Photoshopin autolevels, ei terävöintiä eikä mitään muutakaan käsittelyä):

Panasonicin oma 100-300-millinen zoomi maksimiasennossa (300 mm):

Leican 400-millinen:

Ja 560-millinen:

Kuvanlaatuun vaikuttaa ratkaisevasti manuaalisen tarkennuksen onnistuminen.

Kuvista huomaa myös, miten vähän lisämilleillä on todellisuudessa merkitystä. Lähes kaksinkertaisesta polttovälistä huolimatta Leica ei luultavasti paljasta enempää yksityiskohtia. Panasonicin 300 mm zoomin kuvasta rajaamalla saisi luultavasti paremman kuvan samasta yksityiskohdasta -- lisänä tulevat tietysti kuvanvakain, automaattitarkennus, suurempi valovoima sekä itse objektiivin tuntuvasti pienempi koko. Objektiivien tuotekehitys on edistynyt 40 vuodessa aimo harppauksen, kuten tietysti pitääkin.

Tässä vielä yksi vertailu rakennuksen aulasta. Ensin kuva Panasonicin omalla 20-millisellä (kinovastaavuus 40 mm eli lähellä silmän näkemää kuvaa):

Sama paikka Panasonicin 100-300-millisellä zoomilla maksimiasennossa(kuvasuhde 16:9):

Ja Leican 560-millisellä:

Kuvat on otettu samasta paikasta mutta eri aikaan, joten hylly on ehditty välissä kääntää ympäri (ja sen sijaintikin on hieman siirtynyt).

Molempia putkia liikkuu jonkin verran käytettynä. eBayssä tällä hetkellä tarjolla olevan 560-millisen pyyntihinta on 1304 dollaria. Toinen myy molempia 2000 dollarin yhteishintaan. Todennäköisesti eniten millejä dollarilla, ellei peilitelejä lasketa.

Mutta jos pidät yli metristä polttoväliä pitkänä, odotapa kirjoitussarjan seuraavaa, viimeistä osaa!