Twitter on rikki - olisiko seuraajamäärän filtteristä apua?

Twitter on kuin kommunismi: hyvä idea, joka ei kuitenkaan toimi käytännössä. Ajatus siitä, että kaikkien kommentoijien viestit näkyvät alkuperäiselle twiittaajalle ja tämän seuraajille, on demokraattinen mutta ei enää toimi. Periaate antaa hörhöille ja boteille liikaa näkyvyyttä. Tunnetun poliitikon twiittejä kommentoivat usein kirjoittajat, joiten epäasialliset ja suorastaan lainvastaiset viestit saavat liian paljon näkyvyyttä.

Nykyisellään Twitter on kuin se parjattu Yleisradion ajankohtaisohjelma, johon pitää journalististen periaatteiden vuoksi ottaa mukaan joku päinvastaista kantaa edustava marginaalihenkilö tai kokemusasiantuntija.

Sitkeän uskomuksen mukaan jokainen mielipide on yhtä arvokas. Ei ole. Jokaisella on oikeus mielipiteeseen, mutta sitä ei tarvitse tuoda julki eikä tuputtaa sitä muille. Henkilö, joka on perehtynyt asiaan ja kirjoittaa siitä harkitusti, on some-keskustelulle arvokkaampi kuin se, joka heittää vahvan mielipiteensä lonkalta muutaman kaljan jälkeen.

Miksei Twitterissä voisi olla suodatinta, jolla voisi rajoittaa kommenttien näkyvyyttä kirjoittajan omien seuraajien määrän perusteella? Voisi esimerkiksi valita, että alle 100 seuraajan vastaukset eivät näy joko lainkaan tai ainakaan omille seuraajille. Vielä parempi, jos raja olisi säädettävä.

Twitterin seuraajamäärä on eräänlainen sosiaalisen pääoman mittari. Mitä enemmän seuraajia, sitä uskottavampi ja merkittävämpi käyttäjä. Niin, sehän on vähän kuin Kiinassa käyttöön otettu kansalaisten arviointijärjestelmä.

Muutamat aamun Twitter-virrasta poimitut esimerkit kuvaavat tilannetta:

Kyseenalaisia kommentoijia.

Millainen on kirjoittaja, joka on twiitannut 3050 kertaa, mutta saanut vain yhden seuraajan? Joko mielipiteet eivät ole saaneet vastakaikua keneltäkään tai kyseessä on botti, joka levittää eteenpäin muiden twiittejä ja ajatuksia.

Twitterin ongelma on, että nykyisellään molempien kirjoitukset näkyvät samalla tavalla ja yhtä arvokkaina. Seuraajien määrään perustuva filtteri olisi yksinkertainen tapa vähentää ongelmaa. Rajoitus voisi liittyä myös profiilikuvaan, sillä sen puuttuminen on tyypillistä häiriköille.

Toki tällaiset rajoitukset nostaisivat Twitterin jo ennestään korkeaa aloituskynnystä uusille käyttäjille, mutta käyttäjiä on jo riittävästi. Aloittelijoita varten filtteri voisi perustua twiittien määrä/seuraajien määrä -suhteeseen.

Twitterin ongelmana ei ole käyttäjien määrä vaan häiriköt ja hörhöt, jotka pilaavat keskustelun ja mustaavat koko somen maineen. Muutamat aktiivit ovat jo niin kyllästyneet häiriköintiin, että ovat sulkeneet some-tilinsä. Tarvitaan jokin keino tilanteen rauhoittamiseksi.

Twitterin työkalu häiriköiden hiljentämiseen on tilikohtainen esto, mutta siitä ei ole paljon hyötyä, sillä uusien tilien avaaminen on helppoa.

Sananvapaus rajoittaa sananvapautta

Olen osallistunut verkkokeskusteluihin 1980-luvulta lähtien ja tiedän, että tunteet kuumenevat helposti. Ensin väiteltiin harrastajien purkeissa (BBS), sitten Internetin (siihen aikaan vielä isolla alkukirjaimella) Usenet-alueilla. Kasvottomissa väittelyissä kuppi meni helposti nurin, jolloin syntyivät mm. termit flaming, flamewar, flamebait ja trolli (joka nyttemmin on väännetty tarkoittamaan valtion tukemaa informaatiovaikuttamista, mutta joka alunperin viittasi tahalliseen muiden keskustelijoiden ärsyttämiseen).

Ärhäkkäät nettikeskustelut eivät siis ole mikään uusi asia. Mutta kun netissä aikoinaan fleimattiin käyttöjärjestelmien tai koneiden paremmuudesta, kaikki tiesivät rajansa. Keskustelijoiden puhelinnumerot (BBS) tai käyttäjätunnukset (yliopistojen nettiyhteydet) olivat tiedossa, joten toisen haukkuminen idiootiksi oli suunnilleen pahinta, mitä keskusteluissa näki.

Nykyisessä verkossa, jota ei enää voi kutsua netiksi, tilanne on paljon pahempi. Mitään rajoja ei näytä olevan. Poliisi ja palveluiden ylläpitäjät ovat voimattomia puuttumaan laittomiin kunnianloukkaukseen ja avoimeen vihapuheeseen. Kun puhe saa jatkua, siitä tulee yleisesti hyväksyttyä, eivätkä ihmiset arastele rikkoa lakia edes omalla nimellään Facebookissa.

Televisiossa, lehdistössä ja netissä esitetyistä vääristä mielipiteistä rangaistaan julkisella paskamyrskyllä, joka käyttää kaikkia keinoja väärinajattelevan vaientamiseen. Sähköpostilla lähetetään tappouhkauksia, kotiin soitellaan ja henkilötietoja levitetään netissä. Naispuoliset tutkijat ja poliitikot saavat kuulla huorittelua.

Joukko ihmisiä on ottanut itselleen sensuurin tehtävät. He katsovat oikeudekseen päättää, mitkä mielipiteet ovat sallittuja ja mitkä asiat tosia. Täydellinen anonymiteetti helpottaa piiloutumista ja toisten sananvapauden rajoittamista.

Lopputulos on ymmärrettävä: kukaan ei halua joutua hyökkäyksen uhriksi yhä uudelleen ja uudelleen, helpommalla pääsee kun vaikenee ja pitää mielipiteet omana tietonaan. Olemme palanneet Neuvostoliiton ja suljettujen Aasian maiden aikaan. Vääristä mielipiteistä seuraa rangaistus, jonka pelko tukkii jo etukäteen ihmisten suut.

Paradoksaalista kyllä, rajaton sananvapaus on johtanut sananvapauden rajoittamiseen. Olen itsekin jättänyt muutamia kommentteja ja blogitekstejä kirjoittamatta tietäen, ettei niistä seuraisi mitään hyvää.

Erityisen arka aihe on maahanmuutto ja islam, mutta hyökkäyksen kohteeksi voi joutua muistakin tunteita herättävistä aiheista. Tuore esimerkki on Mikko Kärnän turkismielipiteistä saamat uhkaukset.

Kun vihapuhe nousee otsikoihin, sen harjoittajat alkavat esittää tyhmää ja kysyvät, mistä voi tietää mikä on vihapuhetta? Entä jos kyse on vain vastaanottajan kannalta epämiellyttävistä mielipiteistä? Minähän käytän vain sananvapauttani.

Kaikkia asioita tulee voida kritisoida. Oleellista on, että oma kirjoitus kohdistuu itse asiaan eikä sen esittäneeseen henkilöön. Lisäksi jokainen voi kysyä itseltään: olisinko valmis sanomaan tämän henkilölle kasvokkain, julkisesti ja omalla nimelläni? Jos vastaus on kyllä, kyse on luultavasti kritiikistä. Ei-vastaus viittaa vahvasti vihapuheeseen.

Jos on eri mieltä maahanmuutosta, sitä voi kritisoida perustelluilla mielipiteillä. Tässä suhteessa Ylen TV-uutiset teki taannoin karhunpalveluksen, sillä sen uutisointi maahanmuutosta oli kovin valikoivaa. Ylen tehtävänä on monikulttuurisuuden tukeminen, mutta uutisoinnin tulisi säilyttää puolueettomuutensa kaikissa oloissa.

Vääräksi koettua vaikuttamista ei vaienneta vihapuheella vaan levittämällä itse oikeaa tietoa.

Toinen vihapuhujien puolustelu on se, että julkisuuden henkilöiden pitääkin olla paksunahkaisia eikä rajukaan kirjoittelu ole todellinen uhka. Totta, esimerkiksi poliitikkojen pitää kestää vastakkaisia mielipiteitä ja olla valmis keskustelemaan kaikkien kanssa. Mutta kunniaan, henkeen tai terveyteen liittyvät uhkailut ovat yksinkertaisesti laittomia, eikä kenenkään tarvitse sietää niitä. Sanoilla on ennen pitkää taipumus muuttua teoiksi. Vihapuhe luo lisää vihaa.

Rajaton vapaus johtaa toisten ihmisen vapauksien ja oikeuksien rajoittamiseen. Ajatellaan vaikka liikkumisen vapautta: jos se olisi täydellistä, ihmiset voivat tulla toisten koteihin ja rikkoa kotirauhaa sekä yksityisyyttä. Jos yrittämisen vapaus olisi täydellistä, yritykset voisivat maksimoida voittonsa asiakkaiden terveyden kustannuksella ja huijata minkä ehtivät. Ja niin edelleen.

Yhteiskunta takaa kansalaisille joukon vapauksia ja perusoikeuksia -- kuten sananvapauden -- mutta asettaa niille aina myös rajoituksia. Mikään vapaus ei ole täydellistä, koska absoluuttinen vapaus turmelee aina kaiken.

Nettikeskustelujen musta päivä

Helsingin Sanomien NYT-liite teki radikaalin päätöksen: se sulkee nettikommentoinnin kahdeksi viikoksi jatkuvien törkeyksien ja väärinkäytösten vuoksi.

Tämä on surullinen päivä nettikeskusteluille, joihin itse olen osallistunut vuodesta 1994 lähtien (ja sitä ennen vastaaviin BBS-keskusteluihin 1980-luvulta asti). Se optimismi, joka vallitsi 1990-luvulla uuden viestintäkanavan syntyessä, on murentunut massojen alle.

Aivan aluksi netti oli vain yliopistoväen sisäisessä käytössä. Tiedon valtatie -ajattelu toi verkon kenen tahansa saataville 1990-luvun jälkipuoliskolla, mutta pääsyssä oli niin taloudellinen kuin tekninenkin kynnys. Se karsi keskustelijoita ja rajoitti heidän tekemisiään.

Vasta 2010-luvulla netistä on tullut jokaisen arkipäivää. Ja sitä nettikeskustelut eivät kestä. Työttömyys, joutilaisuus, maahanmuuttokysymys ja taloudellinen ahdinko on tehnyt netistä monille helpon purkautumiskanavan, jossa tyhmyys todellakin tiivistyy.

Aiemmin hörhöjen keskustelut on voinut sivuuttaa olan kohautuksella, eihän niitä kannata ottaa vakavasti. Nyt tilanne on toinen: perinteisen median taantuessa netistä on tullut monelle tärkein viestintäväline ja maailmankuvan muodostaja. Huhut, virheelliset tiedot ja suoranaiset loukkaukset ruokkivat toinen toistaan. Nettikeskusteluilla on oikeasti vaikutusta. Ennen pitkää puheet johtavat myös tekoihin.

Mahdollisuus rajoittamattomaan keskusteluun nimimerkin turvin on kuin tuli, joka on annettu vastuuttomiin käsiin. Silloin seuraukset voivat olla arvaamattomia. Jos Hesarin kaltaiset mediat eivät tee mitään, tuli uhkaa kärventää nekin.

"Jotainhan tässä on tehtävä". NYT-liitteen sulku ei riitä sammuttamaan tulta, mutta jos riittävän moni muu media seuraa esimerkkiä, on ainakin toiveita saada nettikeskustelijat havahtumaan tilanteeseen. Keskustelun tarkoituksena pitäisi olla rakentaa ja avartaa, ei tuhota ja kaventaa.

Kuten elämässä yleensäkin.

Sananvapauden vallankumous syö lapsiaan

Helsingissä on osoitettu mieltä nettivihaa vastaan. Aiemmin mieltä on osoitettu lähinnä sananvapauden puolesta ja nettirajoitusten torjumiseksi; sellaisella marsilla olen ollut itsekin. Mutta ilmeisesti jokin rajapyykki ohitettiin tänään.

Keskustelu maahanmuuton ongelmista leimahti netissä joitakin vuosia sitten. Avoin keskustelu olikin tarpeen, sillä aihe oli vaiettu perinteisessä mediassa lähes kuoliaaksi. Kritiikki oli tervetullutta ja se herätti myös poliitikot, mikä puolestaan johti lainsäädännön sekä käytäntöjen muuttamiseen.

Kun sananvapaus oli näin tehnyt tehtävänsä ja paineet purettu, keskustelun olisi pitänyt rauhoittua. Mutta niin ei näytä käyneen. Päinvastoin, pieni aktiivien joukko on muuttanut maahanmuuttokeskustelun asiattomaksi ja ottanut maalitaulukseen alan päättäjät ja asiantuntijat.

Ne, jotka omaan sananvapauteensa vetoamalla saivat mielipiteensä julki, haluavat nyt uhkailemalla rajoittaa muiden sananvapautta. Kuten usein ennenkin, vallankumous on syömässä lapsiaan.

Nettivihan lietsonnan metodi on ilmeisesti osoittautunut niin tehokkaaksi, että pelottelun ja kiusaamisen kohteeksi ovat äskettäin joutuneet myös ruotsin kielen puolestapuhujat. Mikä mahtaa olla seuraava ryhmä, jonka nimettömyyden taakse piiloutuvat häiriköt valisevat maalitaulukseen?

Olen aina ollut netin avoimuuden ja sananvapauden kannattaja. Nähtyäni, mihin se johtaa, en voi enää olla varma asiasta. Yllyttävätkö nettikeskustelut yhä jyrkempiin sanoihin ja lopulta tekoihin? Eivätkö oman oikeassaolonsa sokeuttamat ihmiset ole valmiita kunnioittamaan muiden sananvapautta ja hyväksymään siihen liittyvää vastuuta? Tuleeko ongelmien ratkaisuun tarkoitetusta keskustelusta itsestään ongelma -- lääke, joka on lopulta pahempi kuin itse tauti?

Ja olivatko viranomaiset sittenkin oikeassa halutessaan rajoittaa netin keskustelualueita sekä vaatiessaan, että jokaisen pitää esiintyä omalla nimellään?

En haluaisi uskoa, että näin on.

Nyt meillä jokaisella on tilaisuus osoittaa, että olemme sananvapauden vallankumouksen arvoisia. Muutoin saatamme menettää sekä netin että sananvapauden.

Netin sananvapaudet omat rajat

Islamin pilkkaamisesta alkanut keskustelu osoitti, millainen sananvapaus netissä vallitsee. Saat sanoa mitä vain, kunhan olet herkistä aiheista (sananvapaus, maahanmuutto, islam, aseet) ns. oikeaa mieltä. Jos erehdyt etsimään rajoja sananvapaudelle, puolustamaan maahanmuuttoa tai islamia, tai kannattamaan aseiden rajoittamista, nettiaktiivien äänekäs joukko ryhtyy vastahyökkäykseen. Vääriin mielipiteisiin eksynyt kirjoittaja leimataan typeräksi kukkahattutädiksi, hänelle vastataan alatyylisillä vertauksilla ja hänen nimissään avataan pilaprofiileita sosiaaliseen mediaan.

Aidon mielipiteenvapauden sijaan netissä vallitsee samanlainen vääriä mielipiteitä karsiva kulttuuri kuin mistä äänekkäät syyttävät viranomaisia tai perinteistä mediaa. Netin sananvapaus on sitä, että saat vapaasti olla samaa mieltä kuin me. Eikä "me" tässäkään ole enemmistö vaan ryhmä aktiivisia, jotka ovat anastaneet vallan itselleen.

Ilmapiirin ollessa tällainen viranomaiset tai tutkijat eivät ymmärrettävästi halua osallistua nettikeskusteluihin. Kukaan ei halua tulla ehdoin tahdoin loukatuksi siitä, että ilmaisee mielipiteensä, havaintonsa tai tutkimustuloksen, johon vilpittömästi uskoo.

Vähemmistö on ottanut vallan itselleen, koska nettikeskustelut eivät edusta koko kansaa. Harvalla työssä käyvällä on aikaa tai mahdollisuutta roikkua keskustelupalstoilla päivisin ja illalla on muutakin tekemistä. Harva haluaa esiintyä omalla nimellään, koska pelkää leimautuvansa johonkin asiaan tai mielipiteeseen. Anonymiteetti ratkaisee osan ongelmasta, mutta kuinka moni jaksaa nähdä vaivaa nimimerkkien rekisteröinnistä ja ylläpidosta? Äh, olkoon.

Itselläni on hyvä tilanne. Voin esiintyä aina omalla nimelläni. Olen riippumaton, joten voin olla juuri sitä mieltä kuin haluan, ja kertoa sen avoimesti. Voin hallita ajankäyttöäni ja roikkua vaikka koko työpäivän netissä, jos katson sen aiheelliseksi (harvoin katson). Toisaalta minulla ei myöskään ole mitään tarvetta lyödä päätäni seinään asioissa, jotka eivät siitä muutu miksikään, ja jotka eivät kosketa omaa elämääni.

Tämä olkoon vastauksena niille, jotka ihmettelivät äskettäin, miksi tietokirjailijana otan kantaa muihin kuin oman alani ilmiöihin. Insinöörien, koodarien, juristien, virkamiesten, lääkärien ja kaikkien muidenkin oman alojensa ammattilaisten tulisi katsoa maailmaa ja työtään laajemmasta perspektiivistä. Omalla työllä ja tekemisillä on aina laajempia vaikutuksia kuin vain työ itse.

Monella heistä olisi paljon fiksumpia mielipiteitä kuin itselläni. On vahinko, etteivät he pysty (tai halua) em. syiden vuoksi osallistua, vaan mieluummin vaikenevat. Näiltä osin areena on pienen piirin hallussa ja antaa värittyneen kuvan siitä, minkä on kansan yleinen mielipide.

Netin sananvapaudella on rajansa, mutta ne eivät tule yksin laista.

Oman nimen käyttö ei takaa mitään

Ulkoministeri Tuomiojan mielestä nimimerkkien käyttöä nettikeskusteluissa tulisi rajoittaa. Ainakin nettisivun ylläpidon tulisi aina tietää, kuka on tekstin todellinen kirjoittaja.

Mistähän syystä juuri ulkoministeri kommentoi asiaa Yleisradiolle? Ilmiö ei liity mitenkään hänen vastuualueeseensa. Ehkä Tuomioja oli ainoa, joka halusi profiloitua asiassa julkisuuteen muiden ministerien lomaillessa?

Joka tapauksessa Tuomiojan kommentit kumpuavat ajasta, jolloin tiedonvälityksestä vastasivat lehdistö ja Yleisradio. Tätä aikaa ei kohta enää ole. Netissä on uudet säännöt. Tiedonvälitys ja vaikuttaminen on siirtymässä lehdistöltä nettiin, eivätkä lehdistöstä kopioidut ratkaisut toimi siellä. Hallitus aikoo jopa itse nopeuttaa kehitystä lisäämällä lehtitilausten hintaan arvonlisäveron.

Ajatus siitä, että nettisivujen ylläpidolla olisi juridinen velvollisuus valvoa kirjoittajiensa tekstejä, on ykskantaan mahdoton. Nettisivut eivät ole lehtien kaltaisia julkaisuja, vaan keskusteluja.

Kukaan - siis todellakaan kukaan - ei voi sanella, miten kansan tulee keskustella. Se ei onnistunut edes Neuvostoliitossa. Vaikka julkaisutoiminta oli tarkkaan säädeltyä ja urkkijoita kaikkialla, kansa napisi ja kritisoi päättäjiä keskenään neljän seinän sisällä. Nyt uutta on vain se, että tällaiset keskustelut näkyvät niin haluttaessa kaikille, ja valitettavasti monella ei ole mitään todellista sanottavaa. Mitä vähemmän tietoa, sitä vankemmat luulot ja mielipiteet.

Mutta se ei edelleenkään tee niistä julkaisutoimintaa, jota voisi lailla säädellä.

Säännöllisin väliajoin joku vaatii, että ainakin nimettömänä kirjoittaminen pitäisi kieltää. Sen pitäisi karsia pahimmat hölmöydet.

Facebook riittää osoittamaan, ettei niin käy. Yön pimeydessä ja alkoholin avittamana omalla nimellä ja valokuvalla kirjoitetaan aivan yhtä typeriä kuin nimettömänä.

Viime talvena seurasin erästä Facebook-käyttäjää, joka avoimesti pohti suuren puolueen puheenjohtajan puukottamista ja siitä seuraavaa rangaistusta. Hän sai monia kannattajia ja rohkaisijoita, jotka kaikki esiintyivät omalla nimellään ja kuvallaan.

Profiilinsa mukaan mies oli kolmen lapsen isä Keski-Suomesta. Eniten hämmästelin sitä, että kirjoittaja oli myös monen tunnetun poliitikon Facebook-kaveri. Ilmeisesti he eivät lainkaan seuranneet kirjoittelua tai eivät piitanneet siitä. Minä piittasin - kaveri sai kenkää ystävälistaltani.

Vastaavia esimerkkejä on muitakin. Nimi ja kuva eivät välttämättä nosta keskustelun tasoa, vaikka ehkä helpottavatkin kirjoittajan jäljittämistä. Tosin ensin pitäisi keksiä, miten varmistetaan kuvan ja nimen yhteys kirjoittajaan. Sosiaalisessa mediassa yhteys on luonnollinen, muualla siitä ei ole mitään takeita.

Oikea nimi antaa kirjoitukselle uskottavuutta, jota nimettömältä nettioksennukselta puuttuu. Medialukutaitoiset osaavat jättää nimettömät tekstit huomiotta. Tämän varaan on pakko laskea jatkossakin.

Itse kirjoitan lähes aina omalla nimelläni, mutta ymmärrän hyvin nimimerkin käyttäjiä. Monet aktiiviset nettikeskustelijat ovat työnsä ja asemansa vankeja, eivätkä voi esiintyä netissä omalla nimellään. Ilman nimimerkkiä heidän arvokas kontribuutionsa jäisi saamatta. Lisäksi moni keskustelee työpaikan koneella ja työajalla, joten asiallisenkin kirjoittelun määrä vähenisi oleellisesti nimimerkit kieltämällä. Kirjoittelu siirtyisi entistä enemmän ilta- ja yöaikaan, mikä ei ainakaan parantaisi sen tasoa.

Viimeinen argumentti on huonoin, mutta mainitsen sen silti: Suomen lait ovat netissä lähes tehottomia, koska jo nyt osa keskusteluista käydään ulkomaiden kautta. Yleensä lain valvonnan tai soveltamisen vaikeus ei voi olla sen säätämisen este, mutta ehkä tässä on siitäkin ääriesimerkki.

Jos halutaan estää koulusurmien ja Norjan terroriteon kaltaiset tapahtumat, pitää rajoittaa aseiden ja räjähteiden saatavuutta. Konkreettisia esineitä on helpompi kieltää ja valvoa kuin ihmisten puheita ja ajatuksia.

Vessan seinän puolustus

Filosofi Pekka Himanen vertasi nettikeskusteluja vessan seinään Helsingin Sanomissa 25.3.2010. "Mä en lue ollenkaan nettikeskusteluita. En anna sille painoarvoa", hän sanoi lehden Nyt-liitteen haastattelussa.

Vessan seinä -vertaus ei ole uusi. Esitin sen Tietokone-lehden kolumnissa joulukuussa 2002. Silloin oli käynnissä ajankohtainen keskustelu verkkojulkaisujen sananvapauden rajoista. Taustalla oli Myyrmannin räjäytys lokakuussa ja Kotikemia-foorumi, jolla räjähdealan harrastajat olivat vaihtaneet tietoja keskenään. Jo tuolloin nettikeskusteluja haluttiin rajoittaa, vaikka harva edes tiesi, mistä on kyse. Muistan, miten vähintään joka toinen minulle soittanut toimittaja ensin kysyi, mitä ne nettifoorumit oikein olivat.

Nyt 7,5 vuotta myöhemmin on toisin. Tuntuu kuin koko Suomi osallistuisi nettifoorumeilla väittelyyn, haukkumiseen ja alatyyliseen kirjoitteluun. Vessan seinä on suurempi kuin koskaan, ja monella tuntuu olevan aidosti hätä.

Kirjoittajien määrä on moninkertaistunut, mutta nettikeskustelujen taso ei ole juurikaan noussut. Suuri osa kirjoituksista on yksinkertaisesti hölmöjä. Joissakin tekijä on kaikesta päätellen ollut iloisessa humalassa ja joukkoon mahtuu myös selkeitä mielenterveyspotilaita.

Ja edelleen lähes kaikki haluavat kirjoittaa nimettöminä. Nekin, joilla on fiksuja ajatuksia, eivät halua nimeään näkyviin. Se on mielestäni outoa. Olen itse pyrkinyt esiintymään omalla nimelläni aina, kun sen peittämiseen ei ole ollut erityistä syytä.

Nimettömyys ei ole suomalainen erikoispiirre, vaikka joku niin Hesarin kolumnissa väittikin pitäen sitä osoituksena suomalaisten väkivaltaisesta kulttuurista ja heikosta itsetunnosta. Pikainen vierailu BBC:n keskustelupalstalla osoitti, että sielläkin ylivoimainen enemmistö kirjoittaa nimimerkillä. Ja briteillä on sentään pitkä perinne yleisönosastokirjoituksista, joiden tärkein motiivi oli saada oma nimi näkymään lehdessä.

Itseäni eivät niinkään häiritse hölmöt ja alatyyliset viestit, ne jokainen pystyy suodattamaan omissa aivoissaan. Pahempia ovat viestit, jotka näyttävät aivan asiallisilta, mutta joiden faktat ovat pielessä. Mitä varmempi mielipide, sitä hatarammat tiedot. Nettifoorumeilla julistetaan ehdottomana totuutena asioita, jotka ovat ykskantaan virheellisiä.

Toivoisi, että kirjoittajat viitsisivät edes vähän paneutua asiaan, jota ovat kommentoimassa. Mutta ehkä se on liikaa vaadittu.

En silti väheksyisi vessan seiniä. Valtaosa viesteistä on hyödyttömiä, mutta jokaisessa keskustelussa on myös kultahippuja. Ne saavat ymmärtämään, ettei oma mielipide sittenkään ole ainoa oikea ja osoittavat, miten monimutkaisia pienetkin asiat saattavat olla.

Vessan seinä on tärkeä myös siksi, että se kertoo suuren yleisön tunnoista. Ei ehkä edustavasti eikä tieteellisesti, mutta ainakin rehellisesti ja kaunistelematta. Ajatellaan vaikka parjattua maahanmuuttokeskustelua. Olisiko valtamedia ikinä rohjennut tarttua maahanmuuton ongelmiin oma-aloitteisesti? Olisiko teema noussut mitenkään esiin, ellei kansan tyytymättömyys olisi purkautunut nettifoorumien kautta? Olisiko ministeri ikinä myöntänyt, että Suomen sosiaaliedut voivat olla ylimitoitettuja ja että maassa pitää käyttäytyä maan tavalla?

Tai YLE-maksu. Miten on mahdollista, ettei kaavaillun YLE-maksun kritiikki kantautunut ajoissa kansanedustajien korviin? Eikö kukaan siellä lukenut saamiaan sähköposteja tai seurannut nettifoorumien keskusteluja aiheesta? Miten YLE-maksun kaatuminen saattoi tulla kenellekään poliitikolle yllätyksenä?

On vaarallista, jos päättäjät tai filosofit kuvittelevat olevansa rahvaan yläpuolella ja keskustelevat asiasta vain keskenään. Kannattaa välillä käydä vessassa ja pitää siellä silmät auki.

Myös Himanen tuli yön nukuttuaan toisiin ajatuksiin. Hän jätti Helsingin Sanomien keskustelualueelle viestin, jossa kertoi tulleensa väärin ymmärretyksi haastattelussa. Himanen piti nettikeskusteluja arvokkaina, pois lukien nimettömät ja epäasialliset kirjoitukset.

Ei hullummin vessan seinälle!

Blogialusta juoruaa ip-osoitteesi

Monelle tulee yllätyksenä tieto siitä, että blogikirjoitusten kommentointi voi paljastaa ip-osoitteen ja sitä kautta henkilöllisyyden.

Ei huolta, Blogger ei kuulu tähän joukkoon, joten en näe anonyymien kommentoijien osoitteita. Mutta esimerkiksi monet lehtien käyttämät blogialustat kertovat kommentoijan ip-osoitteen alkuperäisen blogimerkinnän kirjoittajalle. Kommentoija luulee jättävänsä palautteen anonyyminä, mutta todellisuus on jotain muuta.

On selvää, että ip-osoite tallennetaan ylläpitoa varten. Sen on voitava selvittää, mistä osoitteesta esimerkiksi häirikköviestit tai spam-mainokset tulevat. Mutta miksi tieto pitää näyttää bloggaajalle - joka pahimmassa tapauksessa saattaa vielä julkaista sen omassa vastauksessaan kaikkien tietoon?

Asia on jossain määrin tulkinnanvarainen. Blogikommentointi ei ole samalla tavalla luottamuksellista viestintää kuin esimerkiksi sähköpostin lähttäminen, joka on ilman muuta viestintäsalaisuuden piirissä. Sähköisen viestinnän tietosuojalaki määrittelee kuitenkin myös surffauksesta kertyvät tiedot luottamuksellisiksi. Silloin on kyseenalaista, miksi niiden pitäisi näkyä kirjoittajalle - ja tiedon julkistaminen lupaa kysymättä on mielestäni lain vastaista.

Ip-osoite ei suoraan kerro käyttäjän henkilöllisyyttä, mutta tapauksesta riippuen siitä voi päätellä hyvinkin paljon. Esimerkiksi tämä blogipostaus on tehty yritykseni ip-osoitteesta, joten sen kirjoittajan henkilöllisyyttä ei ole vaikea arvata. Usein on jo riittävän kiusallista, että esimerkiksi yrityksen tuotteita tai palveluita kommentoidaan yritykselle kuuluvasta ip-osoitteesta. Lisäksi nimimerkkejä voi paljastaa yhdistämällä eri paikoista kerättyjä ip-osoitteita.

Olisi vähintäänkin kohtuullista, että ip-osoitteen paljastavat blogijärjestelmät kertoisivat asiasta kirjoittajille. Ja kirjoittajien on syytä pitää mielessä, että netin anonymiteetti on usein vain näennäistä. Jälkiä jää aina.

Mitä vikaa omassa nimessä?

Nimettömät verkkokeskustelut jaksavat ärsyttää paperimedian edustajia. Pari viikkoa sitten Jyrki Kiiskinen kaipaili Hesarin kirjoituksessaan takaisin toimituksen "saksimiestä", joka päästi lehden mielipidesivulle vain perusteltuja ja asiallisia kirjoituksia. Netissä kaikki on väärin, kun "räyhähenget" pääsevät sotkemaan asioita.

En ihan ymmärrä, miksi juuri paperilehdet ovat niin huolestuneita nettikirjoittelusta ja sen alhaisesta tasosta. Pelätäänkö, että asiattomat viestit ruokkivat vääränlaisia mielipiteitä? Vai pelätäänkö, että kun ihmisten aika kuluu nettikeskusteluissa, he eivät enää ehdi lukea lehtiä? Pikemminkin luulisi, että mitä heikommaksi nettikirjoittelun taso vajoaa, sitä enemmän oikeat lehdet nettiversioineen hyötyvät asiasta. Mitä toimittajat ja kirjailijat siis pelkäävät?

Jokin aika sitten Hesarin toimittaja kirjoitti otsikolla "Perunasäkit pois verkkokeskustelusta" miten nimettömät kirjoittajat pitäisi saada pois ja kaikkia velvoittaa esiintymään omalla nimellään.

Tätä sietää harkita. Ei pakkona, vaan omana valintana. Mitä vikaa omassa nimessä on?

Aikoinaan moni kirjoitti paperilehden yleisönosastolle nimenomaan siksi, että sai oman nimensä näkyviin. Miksi nettiaikana on päinvastoin - juuri kukaan ei halua nimensä näkyvän, vaan kaikki haluavat piiloutua nimimerkin taakse?

On tilanteita, joissa oman nimen piilottaminen on ymmärrettävää ja perusteltua. Mielipiteet saattavat olla hyvin henkilökohtaisia tai ristiriidassa julkisen aseman tai työnantajan kanssa. Mutta selvää on, että nimettömyyden turvin moni laukoo harkitsemattomia väitteitä ja loukkauksia, joita ei ikinä omalla nimellään tekisi. Valtaosa nettikirjoituksista on kuitenkin aivan neutraaleja ja asiallisia. Ne olisivat vain eduksi kirjoittajalleen.

Miten siis olisi, jos aloitettaisiin kampanja "Mieluiten omalla nimellä"? Rohkaistaisiin ihmisiä kirjoittamaan omalla nimellään, ellei nimimerkin käyttöön ole erityistä syytä.

Omassa nimessä ja hyvässä kirjoituksessa ei ole mitään häpeämistä. Niihin kannattaa pyrkiä.