Kiasma ei ole enää mitään

Mitä yhteistä on kotitalouksilla ja kulttuuriväellä? Ainakin se, että molemmat haluavat aina jotain uutta. Vanha matkapuhelin, taulu-tv tai mp3-soitin eivät ole enää mitään. Pitää saada uusin malli. Vasta se lunastaa kaikki odotukset ja palkitsee ostajan rajattomalla tyydytyksellä.

Moni tuntuu unohtaneen, että 15 vuotta sitten Suomeen valmistui pitkän odotuksen ja riitelyn jälkeen nykytaiteen museo. Kiasman tarpeellisuudesta, sen arkkitehtuurista ja sijainnista käytiin aikoinaan vähintään yhtä värikäs keskustelu kuin Guggenheimista nyt. Kiasmasta vaadittiin kansanäänestystä (valtuusto tyrmäsi aloitteen äänin 70-12 kesäkuussa 1994) ja museon sijoittamista ahtaalle tontille Mannerheimin patsaan viereen vastustettiin kansanliikkeen voimin.

Museo myytiin kansalle lupaamalla, että valmistuttuaan talo palvelee laajasti maamme kulttuurielämää, nostaa Suomen kansainvälistä arvostusta ja houkuttelee ulkomaisia turisteja katsomaan näyttävää rakennusta.

Nyt Kiasma ei ole enää mitään, pitäisi saada Guggenheim. Vasta SE olisi jotain. Vasta Guggenheim tekisi Suomesta kansainvälisen menestyjän.

Kiasma valmistui vajaat 14 vuotta sitten toukokuussa 1998. Uteliaita kävijöitä riitti vuoden verran, sen jälkeen kiinnostus on hiipunut. Rakennus, saati sitten sen näyttelyt, eivät ole vuosiin herättäneet otsikoita tai laajempaa keskustelua.

Se on harmi. Tunnen piston sydämessäni siitä, että käyn Kiasmassa yhtä harvoin kuin muutkin. Viime syksyn afrikkalaisen nykytaiteen näyttely oli hieno, Mary Sibanden Hallitsija suorastaan upea.

Siitä huolimatta näin espoolaisena tuntuu, että Kiasma on likipitäen unohdettu siihen Musiikki- ja Sanomatalojen väliin. Ajankohtaisessa Guggenheim-keskustelussa Kiasmaa ei ole mainittu käytännössä lainkaan, ja uusi museo todennäköisesti vähentäisi Kiasman kiinnostavuutta entisestään.

Kiasman tiimoilta aikoinaan käyty väittely palautui mieleeni, kun kaivoin Hesarin arkistosta vanhoja juttuja 1990-luvulta (Kiasman nimi oli muuten aluksi Chiasma):

"Voimme valmistautua siihen, että tämä amerikkalaisen arkkitehdin työ tulee vetämään tänne mielenkiintoa, joka sitten kohdistuu myös suomalaiseen arkkitehtuuriin", Lipponen sanoi.... "Pelkkä bisnes-city ei riitä tekemään Helsingistä sitä aluekeskusta, jollaisen haluamme tästä kaupungista tehdä." (Peruskiven muuraus 11.5.1996)

Menneisyyden arvot eivät saa siirtää Nykytaiteen museota. Seuratessa keskustelua Nykytaiteen museosta voisi saada sen käsityksen, että Suomen kansan syvät rivit ovat nousseet vastustamaan suunnitelmaa... Minua huolestuttaa kaupungin, kaupunkikulttuurin ja suomalaisen kulttuurin muumioituminen jos menneisyyden arvojen annetaan estää nykyisen ja tulevan. (Mielipide 15.6.1994)

Arkkitehdin maailmanmaine tuo julkisuutta Suomellekin. Suomessa saattaa välillä unohtua se suuri kansainvälinen arvostus, jota Steven Hollin arkkitehtuuri maailmalla nauttii. Hänen kaikkiin aisteihin vetoava, fenomenologinen lähestymistapansa on ajankohtainen... Hollin suuri maine on tuonut oheistuotteena julkisuutta Suomellekin, kun kansainvälinen arkkitehtuurilehdistö julkaisee kilvan hänen teoksiaan, joukossa ajankohtaisena suunnitelmana Helsingin Nykytaiteen museo. (Kulttuuri 5.6.1994)

"Voiko käydystä keskustelusta aistia myös jonkinasteista ulkomaalaispelkoa? Rakennustaiteen museon käynnistämä kampanja amerikkalaisvoittajan ehdotuksen arkkitehtuuria vastaan on yllättävää... Suomen, myös arkkitehtuurin, on antauduttava vuorovaikutukseen kansainvälistyvän maailman kanssa. Rakentamalla pääkaupunkiimme keskeiselle paikalle nykykulttuurin keskuksen, jossa suomalainen ja ulkomainen taide kohtaavat, muovaamme Helsingistä kulttuurisesti täysipainoista pääkaupunkia." (Mielipide 17.9.1993)

Miten nämä kuulostavatkin niin tutuilta? Kiasman sijaan voisi yhtä hyvin vaihtaa Guggenheimin. Olisiko siis Guggiksella edessään Kiasman kohtalo?

Kirjoitukseni on samalla vastaus Jan Vapaavuorelle, joka Uuden Suomen kolumnissaan (Guggenheim vai sinivalkoista makkaraa?) muistutti töölöläisten vastustaneen kaikkia rakennushankkeita, mutta onneksi ne oli silti rakennettu. Totta -- useimpia rakennushankkeita on vastustettu, mutta yhtä usein niihin ladatut odotukset ovat jääneet toteutumatta. Odotukset vain tapaavat unohtua yhtä nopeasti kuin kritiikkikin.

Olisiko liikaa vaadittu, että saatuaan lyhyessä ajassa oopperatalon, musiikkitalon ja Kiasman kulttuuriväki olisi edes hetken aikaa tyytyväinen? Voisimme opetella hyödyntämään nykyisiä kulttuurilaitoksia uusien haikailun sijaan. Todellinen kulttuuri rakentuu olemassa olevien rakennusten hyödyntämiseen, ei uusien haikailuun.

Arhinmäki oopperajuhlilla punaisissa tennareissa

Paavo Arhinmäki otti uuden pestinsä vakavasti: hän käski autonkuljettajansa suunnata Savonlinnaan, jotta tuore kulttuuriministeri pääsi ensi kertaa elämässään katsomaan oopperaa. Ministeriltä ei suurta asiantuntemusta vaadita, mutta on toki hyvä jos tietää auttavasti mistä eri taidemuodoissa on kyse.

TV-uutisista päätellen ministerillä oli jalassaan punaiset tennistossut. Ehkä kyseessä on makuasia, mutta mielestäni ministeri töppäsi pahemman kerran. Kulttuuriministeri ei saavu oopperajuhlille punaisissa tennareissa! Sen verran tulee kunnioittaa ilmeisesti Suomen kesän kansainvälisintä ja korkeatasoisinta musiikkijuhlaa -- varsinkin, jos sattuu olemaan alasta vastaava ministeri.

Itse olin samoilla juhlilla viikko sitten (toisin kuin ministeri, maksoin lippuni itse, 143 euroa). Kulttuuriministerin saapuminen Bayreuhtiin tai Salzburgin musiikkijuhlille vastaavassa asussa olisi pienimuotoinen skandaali. Sen verran kunnioitamme vanhoja mestareita ja heidän töitään. Inhoan pönötystä ja juhlapuheita, mutta kansainvälinen oopperajuhla ei ole mikään rock-konsertti.

Arhinmäeltä oli virhe valita ensimmäiseksi oopperaksi Don Carlo. Yksi Verdin tunnetuimmista oopperoista on pitkä ja raskas, eikä ensikertalainen saa siitä kaikkea irti. Tässä suhteessa ministerin oopperakäynnistä taisi olla alalle enemmän haittaa kuin hyötyä.

Toimittajan kysyessä Arhinmäki sanoi, ettei oopperan rahoitus jatkossa ole kirkossa kuulutettu. Ministeri antoi ymmärtää suosivansa mieluummin räppiä ja jalkapalloa, ja haluavansa taiteilijat esiintymään ostoskeskuksiin, kansan pariin.

Paikka kommenteille oli huonosti valittu. Savonlinnan oopperajuhlat lienee yksi Suomen vähiten valtiontukea saavista musiikkitapahtumista. Valtion ja kunnan avustukset ovat alle 15 prosenttia budjetista. Jos jotakin, Savonlinnaa pitäisi käyttää esimerkkinä muillekin.

Meitä oopperan ystäviä on Suomessa vähän. Toisin kuin Keski-Euroopassa, ooppera ei kuulu yleissivistykseen. Se on elitistinen ja kallis taiteenlaji. Räppi ja jalkapallo sopivat paremmin suomalaisuuteen. Silloin ne punaiset tennaritkaan eivät erotu joukosta. Arhinmäki tuli ilmentäneeksi suomalaista musiikkikulttuuria paremmin kuin arvasikaan.

Siksi on pakko kysyä: mikä ihmeen hinku suomalaisilla on rakentaa kalliita taidelaitoksia ja kuvitella, että niihin riittää kävijöitä? Tai että ne edistävät suomalaisen taiteen kansainvälistä tasoa ja arvostusta? Tuore ministeri on juuri linjannut haluavansa täsmälleen päinvastaista.

Uutisjutun päätteeksi toimittaja kertoi, että esityksen jälkeen ministeriin oli iskenyt ujous ja hän oli kieltäytynyt kommentoimasta. Täh? Poliitikoissa voi olla monia vikoja, mutta ujous ei taatusti kuulu niihin. Poliitikot kommentoivat pienempiäkin asioita saadakseen näkyvyyttä.

Jos musiikki jätti kylmäksi, Arhinmäki olisi voinut kommentoida Don Carlon poliittisia juonitteluja tai sanoa jotain ympäripyöreän kohteliasta, kuten ministereillä on tapana.

Olisi voinut toistaa vaikka sen, mitä Josef II sanoi Mozartille Figaron häiden jälkeen: "liian paljon nuotteja".

Arhinmäen lenkkarit kansainvälisillä oopperajuhlilla (kuva YLEn uutisista).

Guggenheim tulkoon Suomeen omilla rahoillaan

Hesarin otsikko lupaa paljon: "Helsinki saattaa saada Guggenheimin". Ihan noin vain, ilmaiseksi? Ei sentään, jo pelkkä asian selvittäminen maksaa kaksi miljoonaa euroa. Se nyt on pikkuraha, kun kyse on sentään taiteesta. Ilmankos Helsingin kaupunginhallitus hyväksyi rahoituksen ja työ alkaa välittömästi.

Hieno homma, jos Guggenheim katsoo Helsingin sopivaksi paikaksi seuraavalle museolleen. Amerikkalaisen säätiön rahoittamana ensimmäinen modernin taiteen museo nousi New Yorkiin ja siitä tuli kuuluisa nähtävyys (ilmeisesti vähintään yhtä paljon talon arkkitehtuurin kuin varsinaisen taiteen vuoksi). Sen jälkeen säätiö on laajentanut brändiään mm. Venetsiaan, Abu Dhabiin ja Berliiniin perustamillaan museoilla. Kuuluisin on muutama vuosi sitten Espanjan Bilbaossa avattu museo, jonka erikoinen arkkitehtuuri on herättänyt runsaasti huomiota. Ja varmasti maksanut aivan hirveästi.

Tervetuloa Helsinkiin, Guggenheim -- kunhan vain rakennatte museon omilla rahoillanne ja maksatte käyvän hinnan tontista Helsingin kaupungille. Vaikka Guggenheim takana onkin säätiö, kyse ei ole hyväntekeväisyydestä vaan bisneksestä.

Berliniin Guggenheim toimii ilmeisen vanhassa kivitalossa, mutta muut rakennukset ovat todellisia arkkitehtuurin ihmeitä. Maallikkona arvelisin pelkän rakennuksen maksavan 100-200 miljoonaa euroa. Suomella ei missään tapauksessa ole varaa moiseen hankkeeseen aikana, jolloin jokainen euro joudutaan laskemaan tarkkaan ja tinkimään niin vanhusten kuin lastenkin hyvinvoinnista.

Helsingissä on jo ennestään yksi nykytaiteen museolle omistettu arkkitehtuurin ihme, 12 vuotta sitten avattu Kiasma. Suomesta ei tahdo löytyä riittävästi kävijöitä edes sen rahoittamiseen, joten mistä saataisiin riittävästi kulttuurinnälkäisiä nykytaiteen ystäviä uutta museota varten? Onko realistista odottaa, että Guggenheim-museo houkuttelee Suomeen riittävästi uusia ulkomaisia matkailijoita kustannusten peittämiseksi? Sellaisia, jotka tulevat Suomeen nimenomaan Guggenheimin vuoksi? Etenkin kun lähin Guggenheim on Berliinissä.

Kiasman piti houkutella Suomeen uusia matkailijoita. Nyt väitetään, että Guggenheim tekisi sen, koska se on kansainvälisesti tunnettu brändi, todellinen modernin taiteen Lexus (kun Kiasma oli vain Volkswagen). Jos todella on niin, ettei taiteen sisällöllä ole merkitystä ja vain brändi ratkaisee, miten tämä homma enää eroaa tavallisesta bisneksestä? Ja jos se ei eroa bisneksestä, miksi veronmaksajien pitäisi rahoittaa se?

Kun on kyse korkeakulttuurista, raha menettää päättäjien silmissä merkityksensä. Miljardit muuttuvat miljooniksi ja miljoonat satasiksi, kun vain tarkoitus on riittävän hieno. Olettavasti kahden miljoonan euron määräraha on mennyt helposti läpi Helsingin valtuustossa (tosin summalla on muitakin maksajia). Miten suuri vääntö olisikaan tarvittu, jos kyse olisi ollut samansuuruisesta koulutukseen, terveydenhuoltoon tai vaikkapa lumien puhdistukseen tarvittavasta määrärahasta?

Käyn mielelläni oopperassa ja on hienoa, että jokaista ostamaani lippua tuetaan verovaroista 150 eurolla. Harmittaa vain, että katsomo on usein puolityhjä. Meitä suomalaisia on aivan liian vähän, jotta tällaisten instituutioiden pyörittäminen olisi taloudellisesti kannattavaa. Ja niitä vähiä kansalaisia kiinnostaa enemmän jääkiekko kuin ooppera (sattumoisin talot ovat lähes vierekkäin).

Guggenheim-projektin puolustajilla -- joita nettikeskustelun perusteella tuntuu olevan runsaasti -- on nyt mahdollisuus esittää laskelmat ja perustelut sille, miksi Helsinkiin tarvitaan toinen nykytaiteen museo, kun kävijöitä ei riitä ensimmäiseenkään. Esittäkää selvät numerot siitä, paljonko rakentaminen ja ylläpito maksaa, ja mistä löytyy tarpeellinen määrä kulttuurinnälkäisiä, maksukykyisiä asiakkaita, jotta yhtälö saadaan myös taloudellisesti toimivaksi. Toki museosta olisi myös paljon epäsuoraa hyötyä, mutta nekin on arvioitava. Vastaavia laskelmia tarvitaan kaikkien muidenkin hankkeiden perustelemiseen, joten miksi kulttuuri olisi poikkeus?

Perusteluja ja laskelmia odotellessa toivotan Guggenheimin tervetulleeksi vain omilla rahoillaan ja omalla liiketaloudellisella riskillä.

Lisäys 18.1.2011: Münchenin yliopiston raportista selviää mm. että Bilbaon museohankkeen kustannukset olivat 220 miljoonaa dollaria (1990-luvun rahassa). Guggenheim-säätiö veloitti 25 miljoonaa dollaria nimensä käytöstä jonkinlaisena rojaltimaksuna - tämä on tosiaan heille bisnestä! Vastaavan rakennelman pystyttäminen Katajanokalle olisi ehkä 300 miljoonan euron projekti.

Helsinki on vuoden 2012 outoilupääkaupunki

Keskiviikkona 25.11.2009 Helsinki valittiin vuoden 2012 maailman outoilupääkaupungiksi. Vai oliko se muotoilupääkaupungiksi? Jotain sinne päin kuitenkin.

Ilmeisesti titteli koettiin tärkeäksi, koska jo aamulla radiossa haastateltiin paikan päälle Singaporeen lentänyttä Helsingin kaupunginjohtajaa. Hän odotti jännittyneenä myöhemmin päivällä tapahtunutta voittajan nimen julkistusta. Ai miten niin turhaa lentämistä pitäisi vähentää...?

Loppuvaiheessa Suomen kanssa nimityksestä kilpaili Eindhovenin kaupunki. Siis mikä? Muistaakseni siellä on ollut Philipsin tehtaita ja jokin jalkapallojoukkue. Miten suomalaisten (tai kenenkään muunkaan) elämä olisi muuttunut, jos vuoden 2012 muotoilupääkaupungiksi olisikin valittu Eindhoven? Miten eindhovenilaisten elämä muuttuu nyt, kun valinta osui Helsinkiin?

Mikä muuten on tämän vuoden muotoilupääkaupunki? Tai ensi vuoden? Kukaan ei tunnu tietävän. Täysin outoja nimiä.

Pieni Suomi on tietenkin iloinen kaikista nimityksistä, jotka tuovat julkisuutta. Onneksi valinta osui meihin, sillä pelkkä kilpailuun osallistuminen tuli maksamaan 122 000 euroa. Juhlavuoden oma budjetti on noin 15 miljoonaa euroa. Valtio maksaa budjetista viisi miljoonaa. Kumma juttu, että designiin löytyy rahaa, mutta lasten, vanhusten ja terveydenhoitoon ei. Kuinkahan iso vääntö piti käydä, että valtio antoi tähän hankkeeseen viisi miljoonaa? Outoa.

Toivotaan, että investointi tuottaa rahat takaisin. Pitkällä tähtäimellä mitään kestävää ei luoda juhlavuosia nimeämällä, vaan todellisella työnteolla.

Google News löysi aiheesta mainintoja vain design-alan ammattilehdistä sekä pienen, viikko sitten olleen uutisen Independentissä. Valinta ei näytä herättäneen maailmalla juurikaan huomiota.

Kotimaassa kaikki on tietenkin toisin. Viimeksi tänään lauantaina Helsingin Sanomat omisti sille lähes koko sivun jutun.

Parin viime viikon aikana on keskusteltu ruuhkamaksujen gps-valvonnasta. Sille on riittänyt tilaa muutaman yleisönosastokirjoituksen ja lopulta yhden lehtijutun verran. Ei siis kannata ihmetellä, miksi tekninen kehitys muokkaa ihmisten elämää huomaamatta ja rajusti. Ei kannata syyttää yksin insinöörejä ja markkinavoimia. Suuret mullistukset saavat tapahtua kaikessa rauhassa, koska kulttuuritoimittajia on moninkertaisesti enemmän kuin tiede- ja tekniikka-asioita seuraavia toimittajia.

PS. Lopulta netistä selvisivät myös nykyinen ja seuraava muotoilupääkaupunki: Italian Torino ja 2010-2011 Korean Soul. No niinpä tietysti. Kaikkihan tuntevat soulilaisen muotoilun saavutukset.