sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Poliisista tulee hakkeri

Helsingin Sanomat kertoo poliisin saavan vuoden päästä uusia oikeuksia. Vakavasta rikoksesta epäillyn henkilön koneelle voidaan asentaa haittaohjelma seuraamaan sähköpostia, nettisurffailua, Facebook-käyttöä ja kaikkea muutakin sähköistä viestintää.

Oikeudesta päätettiin jo lähes kaksi vuotta sitten pakkokeinolain uudistuksen yhteydessä. Laki oli todella laaja, eikä vakoiluohjelmien salliminen poliisille herättänyt sen paremmin suuren yleisön kuin kansanedustajienkaan huomiota.

Ajatus poliisista hakkeroimassa epäillyn tietokoneelle on uusi ja pelottavakin. Periaatteessa vakoiluohjelma voidaan rinnastaa sala- tai telekuunteluun, mutta se voi olla jotain paljon enemmän: kaiken sähköisen toiminnan seuraaminen läpivalaisee ihmisen täydellisesti ja paljastaa jopa ajatukset. Näppäimistökaappari voi tallentaa esimerkiksi henkilökohtaisiksi tarkoitetut muistiinpanot, päiväkirjat ja salasanat.

Kuten lähes pari vuotta sitten kirjoitin (Poliisi tekee murron), asiassa on monia käytännön ongelmia. Pc-koneen vakoilu on helppoa, mutta yhä useampi hoitaa nettiasioinnin tabletilla tai älypuhelimella. Niihin voi ujuttaa vakoiluohjelman vain, jos saa laitteen fyysisesti haltuunsa. Pitääkö matkapuhelinkauppiaiden ja huoltojen antaa laite hetkeksi poliisille, jos asiakas on poliisin valvonnassa? Mac-ympäristö on Windowsia suojatumpi, joten alkavatko rikolliset suosia Applen koneita?

Poliisihakkerien on väitetty asettavan turvaohjelmien tekijät hankalaan asemaan: saako virustorjunta löytää myös valtion omat haittaohjelmat vai pitääkö ne tietoisesti päästää läpi?

Käytännössä ongelmaa ei ole, sillä torjuntaohjelmat löytävät vain tuntemansa haittaohjelmat. Niin kauan kuin poliisi vakoilee vain muutamia epäiltyjä kerrallaan ja vaihtaa ohjelmia riittävän usein, ne saavat olla rauhassa virustorjunnalta.

Torjuntaohjelmien toiminta perustuu siihen, että joku monista tartunnan saaneista havaitsee tiedoston ja lähettää siitä näytteen torjuntaohjelmien tekijöille. Pitämällä piiri riittävän pienenä poliisin vakoiluohjelma voi toimia kaikessa rauhassa vuosien ajan. Tästä hyvänä esimerkkinä on Stuxnet ja suomalaisen henkilön tekemä web-kameran vakoiluohjelma, joista jälkimmäinen sai toimia yli vuoden kaikessa rauhassa. Tekijä paljastui väärennettyjen www-sivujen, ei vakoiluohjelman vuoksi.

Itse asiassa poliisihakkerin osa on nettihakkeria helpompi, sillä vakoiluohjelma voi olla suhteellisen yksinkertainen eikä siinä nimenomaisesti saa käyttää monimutkaisia häive- ja obfuskaatio-tekniikoita, koska virusskannerien heuristiikka saattaa tarttua niihin. Vakoiltavien kohteiden pieni määrä suojelee vakoiluohjelmaa löytämiseltä ja vaikka niin kävisikin, vahinko ei ole suuri -- poliisin on kuitenkin kerrottava vakoiluohjelman käytöstä tutkinnan päätyttyä.

Ainoa käytännön ongelma on ehtiä poistaa vakoiluohjelma epäillyn koneelta ja varmuuskopioilta ajoissa, ennen kuin kohteelle pitää tiedottaa salakuuntelusta. Muuten vakoiluohjelma on helppo kaivaa esiin ja lähettää tunnistusohjelmille, mikä estää poliisia käyttämästä samaa ohjelmaa tulevissa tutkinnoissa.

Poliisihakkerointi herättää isoja periaatteellisia ja käytännön toteutukseen liittyviä kysymyksiä. Tästä, samoin kuin pilveen tallennettujen tietojen käytöstä rikostutkintaan, kuullaan vielä paljon. Poliisityön uusi aika on alkamassa.

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Korvavalo kattoon

Valkeen korvavalo herättää sekä ihailua että epäilyä. Idea on rohkea: torjua pimeän aiheuttamaa kaamosmasennusta luun läpi heijastettavalla valolla.

Valitettavasti pimeää aikaa on Suomessa vain muutama kuukausi. Jotta korvavalosta ei tulisi samanlaista sesonkituotetta kuin joulukinkusta tai joulukuusesta, Valkee on laajentanut luvattuja terveysvaikutuksia aikaerorasituksen helpottumiseen ja jopa reaktioaikojen lyhentymiseen. Näin korvavalolle saadaan myyntiä ympäri vuoden.

Rohkeita lupauksia. Ei ihme, että Skepsis palkitsi korvavalon vuoden huuhaa-palkinnolla. Valkeen kunniaksi on sanottava se, että käyttäjät saavat kirjoittaa kokemuksiaan vapaasti yhtiön Facebook-sivulle. Palautteissa korvavaloa väitetään huijaukseksi, mutta myös kehutaan sen tehoa. Omalla nimellä ja kuvalla kirjoitetut kokemukset ovat uskottavampia kuin yhtiön mainokset.

Kaamosmasennus on hyvin yksilöllistä. Itse en kärsi siitä lainkaan -- pikemminkin päinvastoin. Marraskuu on työn kannalta loistavaa aikaa ja herääminen marraskuisena maanantaiaamuna käy kuin leikki. Jos ongelma on ihmiselle todellinen ja jos Valkeen laitteesta saa siihen helpotusta niin sehän on hienoa. Mahdollisesti kyse on lumevaikutuksesta (placebo-efekti on tieteellisesti todistettu), mutta keinoa tärkeämpää on lopputulos.

Silti silmäni suurenivat kun näin sunnuntain Hesarissa Valkeen ison mainoksen (joka oli otsikoitu hauskasti Usko tai älä):

Hoitamaton oireilu??
Mainoksen viittaus oireisiin, jotka jatkuvat hoitamattomina maaliskuulle asti, luo vaikutelman sairaudesta. Tällainen medikalisointi on vastenmielinen aikamme ilmiö. Pimeys ei ole sairaus; ei liioin se, että ihmisellä on joskus paha mieli tai töissä/kotona menee kurjasti.

Kliininen tutkimus 89 henkilöllä kuulostaa vitsiltä, mutta ilmeisesti kaamosoireita ei muuallakaan maailmassa ole tutkittu tämän enempää. Ehkä pohjoisilla alueilla asuu liian vähän ihmisiä, jotta aihe kiinnostaisi -- tai sitten ongelma on vain korvien välissä. Ihan tuntematon juttu se ei ole, sillä oireella on englanninkielinen nimikin: seasonal affective disorder.

Kirkasvalolamppuja on myyty samaan tarkoitukseen jo vuosia, ja ilmeisesti ne myös toimivat. Joku käyttää pimeän ja ikävän karkoitukseen viinaa, toinen valoa. Kaikki keinot ovat sallittuja, mutta jälkimmäinen on vähemmän haitallista.

Mutta sitä en ymmärrä, miksi 8-12 minuuttia valohoitoa päivässä riittäisi. Valkee ei ole kuulemma edes testannut tämän pidempiä "hoitoaikoja". Miksi ihmeessä ei? Valoisan ja pimeän ajan ero on Suomessa jopa 24 tuntia. Miten kymmenen minuuttia voi korvata 10 tuntia?

Kalliin korvavalon vaihtoehdoksi suosittelen riittävän kirkasta päivänvalo- tai täysspektrilamppua kotiin tai työhuoneeseen. Korkealta tuleva valo muistuttaa luonnon omaa valaistusta ja tehoaa niin silmien kuin korvienkin kautta.

Jotain hyötyä niistä energiansäästölampuistakin.

tiistai 18. joulukuuta 2012

Joululauluja ähkyyn asti

Olen digitoinut joululauluja sisältävät cd-levyni mp3-tiedostoiksi ja laittanut ne soimaan näin joulun alla kodin tietokoneella. Vaivaton, tauoton joulumusiikin äänimatto tuo tunnelmaa varsinkin aattoon ja joululahjojen paketointiin.

Nyt huomaan, että olen nähnyt vaivan aivan turhaan. Jouluradio.fi (www.jouluradio.fi) soittaa netissä joulumusiikkia tauotta -- ja valittavana on peräti viisi kanavaa: tavallinen jouluradio, kauneimmat joululaulut, samma på svenska, lasten joululaulut sekä uutena vielä jou'radio (uusien joululaulujen kilpailuun lähetettyjä biisejä ja demoja; takuulla ennen kuulematonta joulumusiikkia).

Saisiko olla joululauluja? Enemmän kuin lääkäri määrää.
Joululauluja viideltä kanavalta tauotta niin tietokoneeseen kuin mobiililaitteeseen. Tai kodin stereoihin, jos tietokone on yhdistetty niihin. Ja on kanavista FM-versioitakin analogiamaailmaa varten.

Musiikkipalvelun takana on Toivontuottajat eli Suomen lähetysseura. Musiikin välissä on vain lähetysseuran omia, ei kaupallisia mainoksia.

Jos mainokset eivät haittaa, lisää joulumusiikkia löytyy Radio Novan Joulun radio -palvelusta http://www.radionova.fi/nettiradio/joulunradio/.

Kinkusta ja konvehtirasioista tulee ähky, mutta niin tulee myös musiikista. Kuusi kanavaa ilmaista, tauotonta joulumusiikkia kuvaa hyvin sitä inflaatiota, mihin rajattoman tarjonnan digiaika on johtanut.

Täytyy olla todella hard core -joulufriikki (tai sitten ilman nettiyhteyttä), jotta vielä ostaisi tavaratalosta joulumusiikkia cd-levyllä.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Nuoruuden kirjoja antikvariaatista - Ohituskaista vapaaksi!

Netin kautta toimiva antikvariaattipalvelu on mahdollistanut uuden harrastuksen: kauan sitten luettujen kirjojen ostamisen ja uudelleen lukemisen. Onpa hauskaa lukea uudelleen kirjoja, jotka muistaa nuoruusvuosilta -- ja yleensä vielä väärin.

Esimerkiksi Alistair MacLean oli aikansa Ilkka Remes. Aina syksyllä ilmestyi uusi kirja, joka oli varma lahja isän pukinkonttiin. MacLean kuoli jo 1980-luvun lopussa eikä hänen teoksiaan enää löydy kirjakaupoista, mutta nettiantikvariaatti pelastaa tilanteen. (Antikvariaatti on mainio palvelu senkin vuoksi, ettei se pakota heti rekisteröitymään, ja kirjojen hinnat ovat vain muutama euro).

Toinen aikansa suuruus oli Desmond Bagley. Varsinkin Suomalainen nuorallatanssi (ilm. 1973) oli aikoinaan Tapaus, sillä osa tapahtumista sijoittui Suomeen.

Itselleni vanhojen kirjojen ostaminen on helppoa, koska kirjasin nuoruudessani vihkoon kaikki kirjastosta lainaamani kirjat. Toisessa vihkossa (nykyään tietokoneelle siirrettynä) on kaikki lukemani kirjat siitä lähtien kun täytin 15 vuotta.

Viimeksi tilasin kirjan Douglas Rutherford: Ohituskaista vapaaksi! Alkuperäisen lainasin maanantai-iltana 29.1.1979 Tampereen kaupunginkirjastosta, vaikka olisi pitänyt lukea samalla viikolla olleisiin matikankokeisiin.

Douglas Rutherford: Ohituskaista vapaaksi! 
Olipa jännittävää saada kirja taas käsiin yli 30 vuotta myöhemmin! Aikoinaan kiinnostukseni herätti se, että kirjassa päähenkilön piti ajaa suurella nopeudella halki Euroopan. Saksan ja Ranskan moottoriteiden kuvaus vaikutti nuorena eksoottiselta ja herätti halun päästä itse autoilemaan joskus samalla tavalla, mikä sitten paljon myöhemmin toteutuikin.

Ihmisen muisti on erikoinen kapistus. Kirjan lähtöasetelma ja yksittäinen lause kirjan loppuhuipennuksesta olivat jääneet kirkkaana mieleeni, mutta kaikki muu tuntui vieraalta -- aivan kuin olisin lukenut kirjan ensimmäistä kertaa. Tapahtumat eivät vaikuttaneet millään tavalla tutuilta edes lukemisen edetessä.

Ohituskaista vapaaksi! ei ole jäänyt kirjallisuuden historiaan. Vasta nyt sain tietää (kiitos netin), että Rutherford (1914-1988) oli englantilainen opettaja, joka erikoistui moottoriurheilua kuvaaviin kirjoihin. Niitä hän työsti viikonloppuisin ja koulun vapaapäivinä. Ohituskaista vapaaksi! ilmestyi suomeksi 1973 Sapo-sarjassa (alkuperäinen teos Clear the Fast Lane, 1971). Sapo-sarja oli outo valinta, sillä nimensä mukaisesti se erikoistui salapoliisiromaaneihin ja julkaisi mm. Agatha Christien dekkareita.

Rutherfordin kirjaa voi lukea kiinnostavana ajankuvana. Lähi-idässä taistellaan ja kirjan pahis on Kamalian kuningaskunnassa vaikuttava El Hakah -terrorististijärjestö. Autona on seitsemän litran moottorilla (!) varustettu sininen AC 428, jossa on peräti 345 hevosvoimaa ja 240 km/h huippunopeus. Aikoinaan luvut ovat varmasti olleet vaikuttavia, nyt tavallinen perheautokin pystyy samaan runsaalla kahden litran moottorilla.

Huvittavana yksityiskohtana mainitaan matkustajien ihmettely, miksi autossa on turvavyö jokaisella istuimella. Ja kun prinsessa Sarija haluaa soittaa Milanon läheltä Lontooseen, häntä kuljettava kirjan päähenkilö kauhistuu: "Mutta sehän voi kestää tuntikausia! Italian puhelinlaitos on hirvittävän hidas välittäessään puheluja ulkomaille."

Kirja kestää käyttöä ja kierrätystä paremmin kuin tekniikkaan sidottu videosisältö. Pisteet wanhanaikaiselle kirjalle!

Jaa-ha, sitten eteenpäin. Seuraavana hyllyssä odottaa uutta tulemistaan MacLeanin Miljonäärien laiva. Mitenkähän hyvin muistikuvani siitä pitävät paikkansa...

perjantai 14. joulukuuta 2012

VHS-kasetit eivät kelpaa edes kierrätykseen

Raivasin tilaa vanhoille tietosanakirjoille, joten jouduin poistamaan kasan vanhoja VHS-elokuvakasetteja. Niitä on runsaat 150, sillä kuvan ottamisen jälkeen löytyi vielä kasa Muumeja:

VHS-kasetit eivät kelpaa edes oikeaan kierrätykseen.
Toivoin, että kasettipinolle löytyisi jokin järkevä kierrätystapa. Kierrätyskeskukset ottavat kasetteja vastaan -- mutta sieltä ne päätyvät askartelijoille. Kasettien nauhoista tehdään ilmeisesti kotitekoisia koristeita, jotka sitten päätyvät roskiin.

Kasettien kuljettaminen autolla kierrätyskeskukseen ja sieltä kotehin askartelua varten, ja edelleen kaatopaikalle vain lisää ympäristökuormitusta verrattuna siihen, että veisin kasetit suoraan kaatopaikalle. Miksi tehdä välissä turhia mutkia?

Soitin HUSin vaihteeseen ja kysyin, kelpaavatko lastenvideot heille, mutta vastaus oli empivä. "Kirjoja emme ainakaan ota, emmekä varmaan kasettejakaan. Ne hygieniasyyt katsos..."

Valtaosa kaseteista on lastenvideoita, jotka aikoinaan maksoivat 100 markan eli noin 20 euron molemmin puolin. Näin 150 kasetin arvo on ollut 3000 euron luokkaa. Olen omalta osaltani tukenut kotimaista mutta varsinkin kansainvälistä sisältöbisnestä merkittävillä summilla.

Nyt tekniikka näiden katsomiseksi alkaa olla kiven alla, joten videoiden arvo on negatiivinen: pitää maksaa, jotta niistä pääsee eroon. Sen jälkeen oikeaoppinen tapa olisi ostaa videot uudelleen Blu-ray-versioina. Onneksi siihen ei ole tarvetta, videoikäisiä lapsia kun ei enää ole.

On pakko hyväksyä, ettei VHS-kaseteille ole enää käyttöä, ei edes uusiosellaista. Muovin kierrättäminen on tunnetusti hankalaa. Onneksi uudet levyformaatit kestävät paremmin aikaa niin mekaanisesti kuin tiedostoformaattienkin osalta -- ja ennen kaikkea niistä tulee vähemmän jätettä.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Eniten tviitannut voittaa

Helsingin Sanomat oli vertaillut pääkaupunkiseudun valtuutettujen Twitter-käyttöä. Mittarina oli mahdollisimman yksinkertainen luku eli lähetettyjen tviittien määrä. Ylivoimaiseksi voittajaksi saatiin vihreiden Jaana Huhta lähes 13 000 tviitillä.

Onnittelut Jaanalle, jonka tviittejä olen itsekin seurannut jo pitkään, samoin hänen Facebook-päivityksiään. Tiedän, että Jaana on aidosti ja sydämellään mukana sosiaalisessa mediassa.

Twitter-käytön mittaamisessa Hesari oli kuitenkin tyytynyt helppoon ratkaisuun. Tviittien määrä ei vielä kerro mitään, sillä tviittailu ei ole urheilulaji. Varsinkin USAssa (mutta myös Suomessa) on julkkiksia, jotka viestittävät jopa minuutin välein kaikkea tekemäänsä tai noloja puujalkavitsejä. Tavoitteena on vain pitää oma nimi esillä ja kasvattaa tviittilaskuria, jotta näyttäisi olevan ajassa mukana.

Ei se määrä vaan laatu. Yleensä laatua on vaikea mitata, mutta juuri Twitterissä se on poikkeuksellisen helppoa verkostomaisuuden ansiosta. Esimerkiksi Twitter-seuraajien määrä kertoo paljon enemmän henkilön aktiivisuudesta kuin pelkkä tviittien määrä. Kukapa sellaista henkilöä jaksaa seurata, jolla ei ole mitään järkevää sanottavaa?

Toinen tärkeä mittari on vastaustviittien määrä. Mitä useammin tviitteistä syntyy keskustelua, johon alkuperäinen kirjoittaja osallistuu, sitä parempi vuorovaikutus. Yksisuuntainen tviittailu ei ole sosiaalista mediaa vaan puhdasta oman itsensä markkinointia.

Kuinka varhainen omaksuja tviittaaja on ollut? Se selviää sivulta When did you join Twitter? Jos henkilö on liittynyt vasta hiljattain, mutta silti viestejä on roppakaupalla, siitä voi ehkä tehdä jotain päätelmiä. Some-vaikuttamiseen ei ole oikotietä. Todellinen merkitys syntyy vasta ajan kanssa. (Jaana Huhta on näköjään liittynyt 24.5.2009, jolloin Suomessa harva oli vielä kuullutkaan koko asiasta).

Jotain kertoo myös se, kuinka monta henkilöä kohteella itsellään on seurannassa. Esimerkiksi Tarja Halonen (@tarjahalonen) seuraa vain yhtä käyttäjää (kehitysyhteistyöjärjestö Solidaarisuutta, tunnus @solidaarinen), vaikka hänellä itsellään on yli 25 000 seuraajaa. Viestejä Haloselta on tullut 135. Suuresta seuraajamäärästä huolimatta Halonen ei selvästikään ole sisäistänyt Twitterin ajatusta.

Pekka Himanen (@pekkahimanen) analysoi tietoyhteiskunnan tulevaisuutta tukevasti sosiaalisen median ulkopuolelta. Hänellä on tosin 3068 seuraajaa, mutta mies on itse tviitannut vain 19 kertaa -- viimeisin niistä yli vuosi sitten. Vähissäkään tviiteissä ei ole asiaa, vaan ne ovat oman puhujatoiminnan mainostamista.

Todellisia tunnuslukuja saadaan analysoimalla seuraajia ja varsinkin edelleentviittausten määrää. Edelleentviittausten osuus kaikista henkilön tviiteistä antaa jo hyvän käsityksen viestien merkittävyydestä. Lukuja voidaan vielä painottaa seuraajien omien seuraajien määrällä. Mitä enemmän edelleentviittaavalla itsellään on omia seuraajia, sitä laajemmalle hän pystyy levittämään kiinnostaviksi katsomiaan tviittejä.

Twitter on oikea analyysin taivas -- se paljastaa ensi kertaa, miten ajatukset ja viestit leviävät käyttäjältä toiselle. Se kertoo, kuka on todellinen vaikuttaja ja kuka tviittaa vain näön tai julkisuuden vuoksi. (Jälkimmäisiä on huomenna tukku lisää, sillä moni poliitikko sai herätyksen Hesarista ja on tänään avannut itsekin Twitter-tilin).

Juuri tämän vuoksi on sääli, ettei Hesari nähnyt enempää vaivaa. Lehti olisi voinut kokeilla vaikka maailmalla suosittuja analyysipalveluita, kuten Klout ja Twitalyzer. Ne kertovat minkä tahansa käyttäjän todellisen vaikuttavuuden Twitter-yhteisön sisällä.

Sinänsä ratkaisu on helppo ymmärtää. Sosiaalinen media viettelee pukemaan tärkeitä asioita yksinkertaisiksi luvuiksi ja kilpailemaan sillä, kenellä on eniten seuraajia, Facebook-ystäviä tai tykkäyksiä. Numerot ovat selkeitä kokonaislukuja, ja siksi niitä on helppo vertailla. Mutta juuri siksi ne eivät oikeastaan kerro mitään.

Määrällä tai tykkäyksillä ei ole merkitystä. Oikealla vaikuttavuudella on sitäkin enemmän.

Mikä on mielestäsi paras tunnusluku tai palvelu, jolla Twitter-käyttöä voi mitata? Kuka kehittäisi Twitter-indeksin, joka huomioisi mahdollisimman monia edellä esitetyistä metriikoista ja kuvaisi yhdellä luvulla henkilön todellista Twitter-aktiivisuutta.

(tekstiä muokatu 10.12.2012 klo 10)

perjantai 7. joulukuuta 2012

Linnan Twitter-juhlat 2012

Vuosi sitten Twitter teki lopullisen läpilyönnin Suomessa. Samalla se toi linnan juhlien muuten tylsään kättelyseremoniaan aivan uuden ulottuvuuden: Twitter teki jokaisesta osallistujasta virtuaalisen vieraan. Pystyimme osallistumaan juhlaan omalla kotisohvalla istuen.

Tämän vuoden odotukset olivat korkealla, eikä niissä tarvinnut pettyä. Twitterin suosio oli lisääntynyt vuoden takaisesta merkittävästi. Nyt 2640 twiittaajaa lähetti yhteensä 10 827 viestiä. Puolet viesteistä oli aktiivisimman 10 prosentin kynästä (tai näppäimistöstä), mikä vahvistaa sen vanhan totuuden, että netissäkin enemmistö sisällöstä tulee pieneltä joukolta ihmisiä. Vaikka kaikilla olisi mahdollisuus vuorovaikutukseen, useimmat valitsevat passiivisuuden.

Valtaosa twiiteistä oli hauskoja tai informatiivisia. Valitettavasti linjoilla oli muutama sarjatwiittaaja, joiden puberteettivitsit olivat lähinnä ärsyttäviä. Vammaisuudesta pilaileminen ei ole koskaan hauskaa, kaikkein vähiten silloin, kun pilkan kohteena ovat linnan juhlien vieraat.

YLE poimi virrasta 1370 twiittiä, eli noin joka kymmenennen. Niitä pystyi katsomaan teksti-tv:n kautta (sivu 398):



Television kautta juhlia seurasi 2,4 miljoonaa ihmistä, lähes puolet suomalaisista. Kyse on ällistyttävästä traditiosta, jonka luulisi herättävän tutkijoidenkin kiinnostuksen.

Tv-katsojien määrään verrattuna 2640 twiittaajaa tuntuu vähältä, mutta voiko lukuja verrata? Twitterissäkin oli varmasti passiivisia käyttäjiä, jotka vain lukivat muiden viestejä, ja joiden määrä ei sen vuoksi näy tilastoissa. Mielestäni vajaat 3000 aktiivista oli suorastaan paljon. Se oli lähes tuhat enemmän kuin mitä linnaan oli kutsuttu vieraita. Twitterin varjojuhlat olivat esikuvaansa isommat ja avoimet kaikille.

Linnan juhlat oli mielenkiintoinen yhdistelmä vanhaa ja uutta mediaa. Ilman tv-kuvaa ei Twitterissä olisi ollut mitään keskusteltavaa. Tarvitsemme edelleen brodcast-mediaa ja ohjelmia, jotka keräävät lähes koko kansan television ääreen. Twitter ja televisio täydentävät toisiaan tavalla, joka tekee katselusta aivan uudenlaisen kokemuksen. Hienoa!

Paljonkohan twiittaajia on ensi vuoden juhlissa? Joko silloin uusissa televisioissa on sisäänrakennettu Twitter, joka toimii YLEn teksti-tv-viritystä paremmin?

Jk. Hesarin uutisessa Helsingin yliopiston viestinnän dosentti (hih!) pohtii, vähentääkö sosiaalisen median käyttö linnan juhlien hohtoa. Onpa omituinen ajatus! Vuorovaikutteisuus tekee tapahtumasta entistä kiinnostavamman ja tuo sen 2010-luvulle. Siitä huolimatta virtuaaliset varjojuhlat ovat eri asia kuin oikea juhla. Paikan päällä olevien Twitter-viestit pikemminkin lisäävät osallistumisen arvoa, eivät vähennä sitä. Se, onko ministerin sopivaa käyttää juhla-aikansa älypuhelinta räpläten ja kuvia maailmalle lähettäen, on eri asia ja liittyy siihen, miten ministerin ylipäätään pitää käyttäytyä työajalla. Linnan juhlien arvostuksen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Perivätkö levy-yhtiöt ylihintaa?

Chisugaten jälkipyykissä on kuultu väitteitä, joiden mukaan levy-yhtiöt pitävät tuotteidensa hintoja keinotekoisesti korkealla. Aikoinaan, kun cd-levyt tulivat myyntiin, ne olivat selvästi vinyyliä kalliimpia. Tekniikka oli uutta ja häiriöttömästä äänentoistosta oltiin valmiita maksamaan. Samalla luvattiin, että ajan myötä cd-levyjen hinta laskisi. Miten siis kävi?

Omasta levyhyllystä löytyi levy, jonka hintalappu on tallella. Levy on myös helppo ajoittaa, koska se julkaistiin samaan aikaan Barcelonan olympialaisten kanssa (ensimmäinen raita on avajaisissa esiintyneiden oopperalaulajien potpurri). Hintalapun päiväys vahvistaa ajoituksen heinäkuulle 1992.

Cd-levy 20 vuoden takaa.
Cd-levyn hinta oli 110 markkaa, mikä rahanarvolaskurin mukaan vastaa nyt 24,18 euroa. Käypä hinta uusista cd-levyistä lienee jossain 20 euron tienoilla (Chisun Kun valaistun 19,95 eur), joten levyjen reaalihinta on laskenut noin neljänneksellä. Lisäksi uutta musiikkia julkaistaan myös halvemmilla 15 tai 10 euron levyillä. Vertailun vuoksi iTunesissa Kun valaistun maksaa 10,99 euroa (2.0-versio 11,99 euroa).

Ladattavan laillisen musiikin hinta on alle puolittunut eikä drm-suojauksia enää ole. Musiikkipiratismiin tällä ei näytä olleen suurta vaikutusta.

Entä elokuvat? Vanhojen VHS-ostoelokuvien hinnat liikkuivat 99-119 markan haarukassa:

Ostoelokuvat maksoivat 1990-luvulla sadan markan molemmin puolin.
Näistä kaseteista ei käy ilmi vuosilukua, mutta ne on ostettu joskus 1990-luvun puolivälissä. Voi arvioida, että hinta nykyrahassa olisi runsaat 20 euroa.

Tänään samalla hinnalla saa uutuuselokuvan Blu-ray-version, jossa on tietenkin paljon parempi kuva ja ääni. Menestysleffat tulevat myyntiin jo muutama kuukausi elokuvateatterilevityksen jälkeen, kuten uusin Batman osoittaa. Kesän hittileffa julkaistiin Blu-raynä marraskuun lopussa. Anttilasta levyn sai tarjoushintaan 14,95 euroa, Prisma-marketissa hinta oli 18,95 euroa.

Kesän hittileffa jo nyt Blu-raynä vajaalla 15 eurolla.
Elokuvalippuun verrattuna levy on edullinen: jo kolmella katsojalla tulee halvemmaksi ostaa levy omaksi. Sitä voi katsoa rajattoman monta kertaa eikä tarvitse maksaa matkaa elokuvateatteriin, pysäköintiä tai muita oheiskuluja.

Mediayhtiöitä on tapana arvostella kehityksen estämisestä. Blu-ray-levyissä on ainakin yritetty seurata aikaa: levyjä on kaksi, toinen täynnä lisämateriaaleja. Lisäksi paketissa voi olla Blu-rayn lisäksi myös dvd-versio ja lipuke, jonka koodilla saa ladata digitaalisen kopion.

Kuluttajan näkökulmasta kehitystä on tapahtunut, ja vieläpä oikeaan suuntaan. Ilman piratismista noussutta kohua joutuisimme ehkä edelleen tyytymään ylihintaisiin cd-levyihin ja heikkolaatuisiin elokuvakasetteihin.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Musiikkibisneksen kokonaisuus

Tekijät valittavat kuorossa, miten huonosti musiikkibisneksellä menee, mutta kokonaiskuvaa on vaikea hahmottaa (vinkki jollekin tutkivalle toimittajalle, ehkä tätä kannattaisi selvittää?).

Tallennemyynnin lasku on selkeä trendi, joka alkoi jo vuosituhannen vaihteessa. ÄKT:n tilastoista käy ilmi, että äänitteiden euromääräinen myynti on laskenut koko 2000-luvun ja oli vuonna 2011 yhteensä 50,7 miljoonaa euroa. Fyysisten tallenteiden myynti laski 2,2 miljoonaa euroa, mitä jonkin verran paikkasi digitaalisen myynnin 0,4 miljoonan lisäys.

Vuodesta 2006 lähtien cd-myynnistä on kadonnut 21 miljoonaa ja digimyyntiin on tullut 6,6 miljoonaa. Selvästikään levy-yhtiön perustaminen juuri nyt ei ole hyvä idea.

Tosin jos oikein tulkitsen, tämän vuoden tammi-lokakuun luvut osoittavat peräti 35 % digikasvua ja -14 % tallenteiden laskua. Onko iso trendi kääntymässä? Ehkä digikaupan perustaminen kannattaisi.

Levymyynnin pudotusta kompensoi radiossa soivan musiikin tuntuva lisääntyminen. Itse en kuuntele autossa enää lainkaan omia tallenteita, vaihdan autoradion kanavaa tiheästi ja aina joltain asemalta soi päivän hittejä.

Viime viikolla kahdella kanavalla soi jopa sama biisi (Siskoni) yhtä aikaa. Tällaisen todennäköisyyden pitäisi olla lottovoiton luokkaa, mutta kun samat uutuudet kiertävät kaikkien soittolistoilla, päällekkäisyydet ovat väistämättömiä.

Chisu tuntuu olevan radiokanavien erityisessä suosiossa. Torstaina ajaessani Naantaliin ja takaisin kuulin ainakin kolme hänen biisiään. Ei ole mitään tarvetta ostaa (tai piratisoida) Chisun cd:tä, kun se soi radiossa koko ajan.

Radiosoitosta maksetaan Teosto- ja Gramex-korvauksia. Teoston julkisesta esittämisestä perimät korvaukset ovatkin nousseet tasaisesti. Sen pdf-vuosikertomuksesta löytyy oheinen graafi (sitaatti siitä omin luvin, linkki alkuperäiselle sivulle):

Teoston perimät korvaukset kasvavat tasaisesti n. 5 % vuosittain.
Gramex-korvausten kehittymisestä en löytänyt graafia, kotisivulla mainitaan vuoden 2009 tuotoiksi 18,3 miljoonaa euroa. Todennäköisesti trendi on Teoston tapaan nouseva.

Tallennemyynti supistui siis 1,8 miljoonalla, mutta yksin Teoston tuotot kasvoivat 2,5 miljoonalla. Tästäkin jo näkee, ettei alalla kokonaisuutena kovin huonosti mene. Kakku kasvaa, vaikka sitä jaetaankin eri tavalla.

Viime vuosina tulonlähteeksi on noussut myös Spotify, jonka artisteille maksamia korvauksia on tosin kritisoitu mitättömän pieniksi. Suomalainen CMX-yhtye kertoi saaneensa 400 000 kuuntelusta korvauksena 50 euroa. Toisaalta Maija Vilkkumaa on Facebookissa kertonut yllättyneensä korvausten suuruudesta, niitä sen tarkemmin erittelemättä.

Levymyynnin väheneminen voi olla luonnollinen seuraus siitä, että musiikki soi melkein kaikkialla. Toivottavasti myös tekijät saavat rahansa uusien kanavien kautta.

Netissä käyty Chisugate-keskustelu ei anna armoa artisteille. Jokainen nettikommentoija on mielestään musiikkibisneksen asiantuntija. Mitä vähemmän tietoa, sitä varmemmat mielipiteet.

Kotimaisen musiikin asema on Suomessa vahvempi kuin monessa muussa pienessä maassa. Nuorten naisartistien suuri määrä ja mahtava menestys kertovat tuoreesta osaamisesta. Suomalaisten tekijöiden menestyminen myös jatkossa on yhteinen etumme.

Kokonaisuutena tekijöitä on kuitenkin liikaa. Sisältöteollisuus ei mitenkään pysty myymään kaikkea tuottamaansa materiaalia. Teoston tiedotteen mukaan se sai viime vuonna 4400 uutta jäsentä. Vertailun vuoksi: lääkäreitä ja juristeja valmistuu vuodessa noin 600.

Kaikissa ammateissa ja kaikkina aikoina parhaat pärjäävät: Nightwishin Tuomas Holopaisen viime vuoden ansiot olivat 278 000, Yö-yhtyeen Olli Lindholmin 242 000 ja Kotiteollisuuden Jouni Hynysen 152 000 euroa. 

lauantai 1. joulukuuta 2012

Olen lukenut käyttöehdot ja...

"Olen lukenut käyttöehdot ja hyväksyn ne". Klik.

Mikä vale! Todella harva jaksaa lukea juuri käyttöön ottamansa nettipalvelun käyttöehtoja (EULA, End User License Agreement). Ja vielä harvempi ymmärtää, mitä niissä sanotaan. Englanninkielinen teksti olisi vaikea ymmärtää ilman juridisia erikoistermejä. Niiden kanssa tehtävä muuttuu mahdottomaksi jopa natiiville amerikkalaiselle.

Saksalaiset ovat perustaneet verkkoon hauskan sivuston Terms of Service - Didn't Read. Se on analysoinut joukon tunnettuja nettipalveluita ja listaa punaisella huonoja sekä vihreällä hyviä havaintojaan. Esimerkiksi Googlen kohdalla on punainen peukku alaspäin kohdassa "Google can use your content for all their existing and future services". Mutta senhän me kaikki tiesimme jo ennestään, vai mitä?

Pahimmat kohdat on merkitty punaisella X:llä. Twitpic ottaa itselleen kunnian (credit) valokuvistasi eikä todellisuudessa poista poistettuja kuvia.

Toinen palvelu nimeltään AccountKiller on erikoistunut käyttäjätilien poistamiseen. Se listaa tunnettuja nettipalveluina värikoodattuina sen mukaan, miten helppoa tunnus on sulkea ja käyttö lopettaa. Monessa palvelussa lopettaminen on yllättävän vaikeaa -- kaikissa ei ole edes toimintoa, josta tilin voisi sulkea.

Palvelun mustalle listalle on päätynyt useita tunnettuja palveluita: Skype, Zoosk, Evernote, Minecraft, Wordpress, Habbo... Habbo? Hetkinen, miten tämä on mahdollista?

AccountiKillerin mukaan Habbo-tiliä ei voi poistaa, sillä ohjeissa sanotaan vain "We do not delete accounts at request." Habbon neuvo käytön lopettavalle on tyhjentää kaikki huoneet ja käyttää krediitit, jonka jälkeen tyhjentyneet nimet poistetaan automaattisesti seuraavan päivitysajon yhteydessä.

Who the heck is Sulake? Ehkä Habbon ohjeissa ja politiikassa olisi päivittämisen varaa.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Arhinmäki, tee jotain!

Chisugate innoitti kulttuuriministeriä ottamaan kantaa asiaan blogissaan. Tai no, ministerin kirjoitus on sen verran ympäripyöreä, ettei sitä oikein kannanotoksi voi kutsua. Harmi, sillä Arhinmäki poikkeaa meistä nettikirjoittajista siitä, että hän voisi oikeasti tehdä asialle jotain. Hän on asioista vastaava ministeri Suomessa ja siten hänellä on ratkaisun avaimet.

Arhinmäen blogikirjoitus ei ole virallinen tiedote, mutta siinä on kiusallinen asiavirhe: ministeri väittää, että 9-vuotiaan tytön tapauksesta olisi kirjoitettu blogissa nimettömästi. Näin ei suinkaan ollut, vaan isä on esiintynyt rohkeasti omalla nimellään. Mutta kun kirjoitus on päivätty lauantaille, näinkin iso lipsahdus voidaan antaa anteeksi.

Ministerin ainoa konkreettinen ehdotus on "laillisen nettilataamisen ja -jakamisen voimakas kehittäminen". Ministeriö ei itse kehitä mitään vaan luo säädösympäristön, jonka varassa sisältötuottajat ja oikeudenhaltijat voivat toimia. Hallinto ei voi luoda uusia Spotifyitä tai Netflixejä, se on markkinoiden tehtävä.

Vielä muutama vuosi sitten toimivia ja kohtuuhintaisia laillisia vaihtoehtoja ei ollut. Nyt on. Käytännössä kaiken musiikin voi ostaa laillisesti napin painalluksella, kuunnella ilmaiseksi radiosta tai katsella Youtubesta. Odotuksista huolimatta tämä ei ole kuitenkaan lopettanut musiikkipiratismia, joten ongelman syyt ovat muualla.

Se, mitä Arhinmäki oikeasti voisi tehdä, on tekijänoikeuslain uudistaminen. Muutostarpeita riittää: teoskynnystä pitäisi oleellisesti nostaa, suoja-aikoja lyhentää ja kohtuuttomiksi koettuja maksuja (kuten taksiradiot) poistaa.

Nykyisessä mallissa melkein mikä tahansa räpellys saa tekijänoikeussuojaa. Se on kohtuutonta nyt, kun netissä olemme kaikki sisältötuottajia. Toki nämä ovat isoja asioita, joissa Suomea sitovat kansainväliset sopimukset, mutta Arhinmäki voisi bloggaamisen sijaan olla aloitteellinen asiassa.

Vanhan sanomalehden digitointi nettiin on tekstin uudelleenjulkaisemista, joten sata vuotta nuorempia lehtiä ei netistä löydy. Onko ministerin mielestä kohtuullista, ettei vanhoja lehtiä voi digitoida ennen kuin kaikkien siihen kirjoittaneiden toimittajien kuolemasta on kulunut vähintään 70 vuotta? (kts. eilisen Hesarin kirjoitus, tekijänä emeritusprofessori Yrjö Varpio). Onko tämä oikea tapa turvata tekijöiden oikeuksia?

Sisällön laittomasta jakelusta tuomitut vahingonkorvaukset voivat nousta satoihin tuhansiin euroihin. Oikeusvarmuuden nimissä korvausperusteet pitäisi lisätä lakiin tai ainakin ohjeistaa niin, että jokainen tekijä tietää jo etukäteen aiheuttamansa vahingon määrän. Linnunmunien korvaukset on määritelty ympäristöministeriössä lajikohtaisesti, viihdesisällön ei.

Oma lukunsa ovat piraattijahdissa sallitut pakkokeinot ja teletunnistetietojen käyttö. Näistä EFFI on tehnyt aiheellisen kantelun. Oliko lainsäätäjän tarkoitus todellakin se, että jo yhden cd-levyn jakamista verkossa voidaan pitää merkittävänä tekijänoikeuksien loukkaamisena?

Arhinmäen viivytellessä kansalaiset ovat ottaneet lain uudistamisen omiin käsiinsä. Tekstiluonnos löytyy Google Docsista (kts. myös Järkeä tekijänoikeuslakiin -kampanja http://49999.org).

Nämä ovat vain muutamia poiminintoja tekijänoikeuslain pikaisista muutostarpeista. Mitä aiotte tehdä asialle, ministeri Arhinmäki?

Jos tarkkoja ollaan on väärin väittää, ettei ministeriö olisi tekemässä mitään tekijänoikeusasioiden suhteen. Tulossa on jälleen uusi laajennus hyvitysmaksuihin ja taksojen korotus. 

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Yksi kuva kertoo digi-tv-projektista

Yksi kuva kertoo kaiken Suomen taannoisesta digi-tv-projektista:

Suomen digi-tv-projekti (1998-2007) yhdellä kuvalla. 
Kun television digitalisointiprojekti 1990-luvun lopussa aloitettiin, sen tärkeimpiä tavoitteita oli turvata kotimaisten tv-toimijoiden asema. Pelättiin, että ilman digitalisointia CNN, FOX, National Geographic, MTV ja muut taivaskanavat vyöryisivät Suomen koteihin suoraan satelliitista. Uusilla maanpäällisillä kanavilla haluttiin antaa tilaa kotimaisille tekijöille ja tehdä digi-tv-osaamisesta vientituote.

Oheinen kuva kertoo, miten siinä kävi: National Geographicin ja FOXin valomainokset hohtavat nyt kirkkaina Helsingin paraatipaikalla Rautatientorin reunalla. Ne kanavat, joita yritettiin digitalisoinnilla torjua, tulivat Suomeen juuri digitalisoinnin ansiosta, kun vapautuville kanavaluville ei ollut riittävästi kotimaisia hakijoita.

Ja jotta ironia olisi täydellinen, kyseisellä paikalla loisti joitakin vuosia sitten Nokian valomainos.

Mitähän digi-tv-projektin puuhamiehet ajattelevat, kun kulkevat rautatieasemalta ministeriöön? Mitä miettivät valomainoksista Olli-Pekka Heinonen, Arne Wessberg, Ismo Silvo ja muut silloiset päättäjät? Hups, pieleen meni. Onneksi kukaan ei enää muista takkuileviin digiboksiin tuhlattuja satoja miljoonia euroja. Onneksi taulutelevisiot tulivat ja peittivät alleen digiboksisekoilut.

Suomi halusi luopua analogisista lähetyksistä ensimmäisinä, jotta vapautuneet taajuudet voitaisiin ottaa matkaviestinkäyttöön. Jo silloin olisi pitänyt olla selvää, että kun kyse on kansainvälisestä asiasta ja taajuuksien käyttö on koordinoitava naapurimaiden kanssa, ei yhden maan kiirehtimisestä ole mitään hyötyä.

Yli viisi vuotta analogialähetysten loppumisen jälkeen yksi taajuusalue on saatu vapautettua televisiolta uuteen käyttöön, mutta loput odottavat Ruotsin hidasta etenemistä.

Onneksi kukaan ei muista. Kunpa valtion IT-sotkut unohtuisivat yhtä nopeasti.

Tässä vielä laajempi kuva Rautatientorista, jotta muutkin kuin pääkaupunkiseutulaiset tunnistavat paikan:

Marraskuinen rautatientori on harmaa paikka. Valomainos näkyy taustalla.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Chisugate kääntyi tekijänoikeutta vastaan

Chisun cd-levyn piraattijahdista tuli tekijänoikeusjärjestöjen painajainen. Se on vähintäänkin yllättävää, sillä järjestöillä on pitkä kokemus asiansa edistämisestä ja tehokkaasta lobbauksesta. Nyt 9-vuotiaan tytön "vahingossa" tekemä latausyritys päätyi kansainväliseksi uutiseksi.

Ensimmäinen opetus: sosiaalinen media voi nostaa minkä tahansa aiheen kansainväliseen julkisuuteen, eivätkä perinteiset viestintästrategiat silloin toimi. Tekijänoikeuden tiedotus- ja "valvontakeskus" mokasi pahemman kerran, eikä Chisun tai häntä tukeneiden artistien tyynnyttävistä kommenteista ollut kuin haittaa. Some-viestintä elää ihan omilla säännöillään.

Chisugate nosti yleiseen tietoisuuteen tekijänoikeuslain kummallisuudet. Miten on mahdollista, että 9-vuotias lapsi voi joutua poliisitutkinnan ja takavarikon kohteeksi klikattuaan hiirellä jotain tietokoneellaan? Yleiseen oikeustajuun ei mahdu, että poliisi jättää resurssipulaan vedoten tuhannen euron polkupyörävarkauden tutkimatta (vaikka tekijästä olisi todisteita), mutta käy takavarikoimassa Nalle Puh -läppärin selvittääkseen, onko sillä kopioitu laittomasti musiikkia.

Asiaan on tietenkin selitys: lataaja on samalla tiedoston levittäjä ja syyllistyy luvattomaan jakeluun, jonka maksimirangaistus ylittää takavarikkoon vaadittavan minimin. Mutta yritäpä selittää tätä polkupyöränsä menettäneelle kansalaiselle. Muutenkin tuntuu siltä, että uusia ja abstrakteja tekoja arvioidaan laissa ankarammin kuin perinteisiä varkauksia tai väkivaltarikoksia.

Aina kehutaan, miten tehokkaaksi ja nopeaksi netti tekee asiat. Valitettavasti se pätee myös kiellettyihin asioihin. Eri asia sitten on, miten arvokkaaksi luvaton musiikki pitäisi laskea, ja mikä on luvattoman levityksen aiheuttaman vahingon todellinen arvo. Mittaamisen vaikeus ei silti tarkoita, etteikö sitä olisi.

Netissä ihmetellään, miten tyttö saattoi ladata musiikin vahingossa piraattiverkosta. Kuka oli asentanut Azureus-ohjelman hänen koneelleen ja miksi, jos kerran kaikki musiikki oli aina ja ehdottomasti ostettu kaupasta? Voi tietysti olla, että kone oli ollut aiemmin jonkun toisen käytössä (mutta silloin siinä ei varmaankaan ollut Nalle Puh -tarraa). Vain konetta tutkimalla voi selvittää, oliko latausta edes tapahtunut, vai perustuuko koko juttu vääriin tietoihin.

Itse asiassa tapaus tukee tekijänoikeusjärjestöjen vaatimusta operaattorien Pirate Bay -estoista. Jatkossa kukaan ei voi väittää ladanneensa uutuuslevyä vahingossa, sillä estojen kiertäminen vaatii ainakin vähän yritystä.

TTVK:n toiminta (joka on kuvattu hyvin tässä Hesarin jutussa) herättää ihmetystä. Mitä järkeä on vaatia lataajilta/levittäjiltä minimaalista korvausta ja juristikuluja siihen päälle -- ja sen jälkeen velvoittaa olemaan hiljaa koko asiasta? Tällä tavalla TTVK työllistää vain omia juristejaan. Jos TTVK:lla ylipäätään on jotain mahdollisuutta vaikuttaa piratismiin, se on julkisuuden tuoma pelotevaikutus. Jokainen tapaus pitäisi tehdä mahdollisimman julkiseksi. Salainen sopiminen ja kähmintä herättää epäilyksiä ja kääntyy tarkoitustaan vastaan, kuten juuri nähtiin ACTAn kaatuessa.

Vai onko syynä se, että kun TTVK:n oma valvonta ei voi laillisesti selvittää jakokertojen määrää, se voi vaatia korvauksia ainoastaan latauksista (jotka eivät ole rangaistavia), ja tästä syystä pelotevaikutus voi perustua vain epämääräiseen ja salaperäiseen uhkaan? Mutta voidaanko silloin tekijää epäillä niin vakavasta tekijänoikeuslain rikkomisesta, että se antaa poliisille oikeuden tulla kotiin? Lakia pitäisi totisesti uudistaa niin, että rangaistukset ovat kohtuullisia ja kohdistuvat todellisiin jakamisiin -- tosin tämän toteuttaminen käytännössä voisi olla p2p-käyttäjien kannalta nykyistä asiantilaa huonompi vaihtoehto.

Nyt kuka tahansa voi ladata netistä musiikkia, joskin levyn hinnaksi voi tulla 600 euroa. Riski kiinnijäämisestä on pienempi kuin liputta ratikassa matkustavalla. Ja kun maksaa korvauksen kiltisti, ei tarvitse lähteä oikeuteen eikä tapahtuneesta jää merkintää mihinkään. Ei edes nettiin.

TTVK on mahdottoman tehtävän edessä. Kaiken lisäksi sen toiminta on ensi kertaa kääntänyt julkisen mielipiteen tekijänoikeusjärjestöjä vastaan. Puolustuskannalle joutuminen on niille ihan uusi tilanne.

Kun julkinen mielipide nyt yksissä tuumin syyttää ahneita levy-yhtiöitä ja fanejaan halveksivia artisteja, on sanottava jotain myös heidän puolustuksekseen. Jos artisti haluaa julkaista levynsä perinteiseen tapaan ja pyytää siitä vastineeksi rahaa, onko tämä asetelma jotenkin väärin? Onko kohtuutonta vaatia ihmisiä maksamaan musiikista, jota kaikilla on ylenpalttisesti? Nettikommenteissa korostuu ärtymyksen lisäksi rajaton itsekkyys, jonka mukaan minulla on oikeus saada mikä tahansa sisältö saman tien ja ilmaiseksi.

Ainakaan ennen tätä tapausta yleinen mielipide ei ollut piratismin puolella. Ylimitoitettujen toimien ja huonon viestinnän seurauksena jatkossa voi olla toisin.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Tyttökuvia Skydrivella -- en se minä ollut!


Jokin aika sitten huomasin, että Microsoftin levytilaa tarjoavaan Skydrive-palveluun oli ilmestynyt työtiedostojeni joukkoon outoja tyttökuvia:

Mistä nämä tytöt ovat ilmestyneet Skydrivelleni?!
Kiistän, että minulla olisi mitään tekemistä tällaisten -- hädin tuskin 18-vuotiaiden -- tyttökuvien kanssa. Miten ne ovat päätyneet Skydrive-hakemistooni? Ei aavistustakaan.

Tyttökuvat listamuodossa.
Tiedostolista näyttää, että kaksi kuvaa on ilmestynyt tänä syksynä, muut kesällä kaksi vuotta sitten. Kuvat ovat Files shared with you -kansiossa, joten ne on vain jaettu näkymään minun tunnuksellani. Kuvan sijainniksi kerrotaan informatiivisesti Someone's SkyDrive ja jakajaksi Someone.

Todennäköisesti kyse on jostain Skydriven omituisesta some-toiminnosta eikä esimerkiksi tietoturva-aukosta, mutta voin kuvitella maallikon hämmästyksen kun hän löytää kuvat levyltään. Siinä voi mennä aamukahvi väärään kurkkuun -- ja saattaa olla vaimollekin vähän selittämistä.

En se minä ollut! 

PS. Tekniikka-aiheiset postaukset siirtyvät jatkossa Bittimittari-blogiin.

perjantai 16. marraskuuta 2012

MHP:n seuraaja on täällä: HbbTV tekee televisiosta vuorovaikutteisen

Kun digitv-projektia aloiteltiin, taikasana oli MHP. Sen piti tuoda tietoyhteiskuntapalvelut koteihin television kautta. Paluukanavasta ei tosin ollut tietoakaan, mutta se ei haitannut vahvassa uskossa eläneitä toimijoita.

MHP floppasi ja digitv:n vuorovaikutteiset palvelut unohdettiin 10 vuodeksi. Krapulaa poteneet YLE ja muut tv-yhtiöt ovat hiljalleen heräilemässä. MHP:n seuraaja on nimeltään HbbTV (Hybrid Broadcast Broadband TV), eikä sillä ole mitään tekemistä edeltäjänsä kanssa. Viikon seminaarissa HbbTV:tä kutsuttiin leikillisesti nimellä "Pahan MHP:n kiltti pikkuveli".

HbbTV on tuore tekniikka (n. vuodelta 2009, nyt myös ETSi-standardi), jolla digitv-ohjelmalähetyksiin voidaan lisätä nettisisältöä. Paluukanava ei enää ole ongelma, sillä useimmilla on kotonaan laajakaistayhteys ja monella jopa nettiyhteydellä varustettu taulu-tv (ns. Smart TV).

Nettisisältö haetaan laajakaistan kautta, joten se voi elää omaa elämäänsä tv-lähetyksestä riippumatta. Linkit äänestyksiin, lisätietoihin tv-ohjelmista, super-teksti-tv... kaikki se, mitä 15 vuotta sitten luvattiin, olisi nyt teknisesti mahdollista. Jonkun pitäisi vain ryhtyä toimeen. Saksassa HbbTV:tä käytetään jo (

Ja sitten se todellinen yllätys: HbbTV-tuki on jo nyt mukana Suomessa myytävissä televisioissa. Se on tosin kytketty pois päältä, ilmeisesti harmaatuonnin rajoittamiseksi (?), mutta tekniikan saa toimimaan vaihtamalla televisiosta maa-asetusta esimerkiksi Saksaan tai Ranskaan.

Ja sitten vielä suurempi yllätys: Maikkari on jo tehnyt pienen kokeiluprojektin HbbTV-tekniikalla. Se on katsottavissa maanpäällisen HD-verkon Estradi-kanavalla. Jos joku saa tämän näkymään/toimimaan, olisi hauska kuulla kokemuksia.

Mutta, mutta... aikansa digiveturi YLE ei ole tehnyt mitään päätöstä HbbTV:n tukemisesta, eikä kaupallisilla kanavilla ole juurikaan resursseja tuotekehitykseen. YLE on kyllä miettinyt lisätekstitysten ja viittomakielisten selostusten välittämistä HbbTV:n kautta, mutta lopullisia päätöksiä ei ole.

Ilman YLEä Suomen digitv:n tilanne säilyy juuri niin synkkänä kuin mihin YLE sen veturina toimiessaan jätti. HD on lapsenkengissä, tilaääntä ei ole -- eikä vuorovaikutteisuudesta taida tulla mitään.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Appsit käyttävät tietojasi, tiedätkö asiasta?

iPhonen uusi iOS 6 -käyttöjärjestelmä pyytää näköjään luvan ennen kuin se päästää sovelluksen lukemaan valokuvia:

iPhonessa Twitter kysyy nyt luvan kuvien käyttöön.
Hieno homma, mutta... kääk! Tämähän tarkoittaa sitä, että aiemmin sovellukset ovat päässeet lukemaan kuviani (ja muita henkilökohtaisia tietoja) salaa ja minkään estämättä.

Niinpä. Voi vain kuvitella, miten moni mobiilisovellus on jo kopioinut osoitekirjasi, sähköpostisi, tekstiviestisi tai kameralla ottamasi kuvat omalle palvelimelleen -- joka todennäköisesti on EU-alueen ulkopuolella ja siten tietosuojalakien ulottumattomissa.

Tämän ei pitäisi olla mikään uusi asia, aiheesta on uutisoitu ennenkin (mm. Tietokone tämän vuoden helmikuussa). Mahdollisuus lukea kuvia ilman lupaa Androidista on ollut yleisesti tiedossa. Eikä kyse ole edes bugista vaan toimintaperiaatteesta: tietenkin sovellukset pääsevät käsiksi käyttäjän omaan dataan, koska ne toimivat käyttäjän oikeuksilla. Sama pätee tavallisiin tietokoneisiin.

Lisäsuojausten rakentaminen iPhonen tapaan on tarpeen. Mutta niille kuville ja henkilötiedoille, joita appsit ovat jo aiemmin kopioineet itselleen, emme enää voi mitään.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Vuosi salasanavuodoista

Vieläkö muistat, mistä kohuttiin vuosi sitten tähän aikaan? Salasanavuodoista. Ja oli joukossa sähköpostiosoitteitakin (hui!) -- juuri tänään (12.11.) niitä julkaistiin peräti puoli miljoonaa. "Salasanat vaihtoon HETI!" oli komento.

Ensimmäinen vuoto (5.11.) oli vakavin, koska siinä paljastettiin ihmisten kotiosoitteita ja henkilötunnuksia. Viihdepalvelujen salasanat tai julkiset sähköpostiosoitteet eivät olleet kovin vaarallisia. Uhkaukset julkistaa sähköpostiosoitteisiin liittyvät salasanat osoittautuivat perättömiksi.

Pahat pelot eivät toteutuneet, mutta muutamia väärinkäyttöjä tuli ilmi. Uhreja peloteltiin tietojen julkistamisella (HS 3.1.2012). Keväällä poliisilla oli viisi väärinkäyttötapausta tutkinnassa, mutta silti uhrit "saattoivat huokaista helpotuksesta" (MTV3 uutinen 17.3.2012).

Varsinaisia vahinkoja huolestuttavampaa on poliisin voimattomuus rikosten selvittämisessä. Tiettävästi yhdenkään hakkerin tai salasanojen vuotajan jäljille ei päästy, syyttämisestä tai tuomitsemista puhumattakaan.  Entä jos kyse olisi ollut vakavammista rikoksista? Ovatko hakkerit lain ulottumattomissa, koska tekninen osaaminen antaa heille kyvyn ja sitä kautta oikeuden peittää jälkensä? Tämä on piraateilta usein kuultu argumentti.

USA:ssa Stratforin salasanavuodolla oli hieman Suomen tapahtumia laajemmat seuraukset. Yksi yhtiön asiakkaista oli muuan Paula Broadwell, jonka salasana paljastui vuodon mukana, ja jonka nyt tiedämme olleen CIA:n johtajan salarakas. Ars Technica spekuloi kiinnostavasti, pääsikö joku ulkopuolinen lukemaan Petreuksen ja Broadwellin välisiä henkilökohtaisia sähköposteja? Osasiko kenraali varoa Gmailin käyttöä?

Ymmärsikö Anonymous, millainen jättipotti sillä mahdollisesti oli käsissään? Ja ellei Anonymous ymmärtänyt, ymmärsikö jonkun vieraan vallan tiedustelupalvelu, joka oli suurta yleisöä paremmin perillä Petreuksen ja Broadwellin salaisuuksista?

Kannattaa olla huolellinen salasanojensa suhteen ja varoa sähköpostin käyttöä -- oli sitten CIA-johtaja tai tavallinen yrityksen työntekijä!

Lisäys 13.11.2012: Viestinnän salaamisessa oli näköjään käytetty vanhaa Al-Qaida-kikkaa, kertoo Iltasanomat. Ilmeisesti CIA on oppinut jotain jahtaamiltaan terroristeilta. Tosin 9/11-iskun tekijät käyttivät Hotmailia, Gmailia ei silloin vielä ollut (harva tunsi edes Googlea nimeltä).

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Mitä maksaa WLAN-yhteys lentokentän ulkopuolella?

Edellisessä kirjoituksessa käsittelin lentokenttiä. Mistä löytää ilmaisen tai kohtuuhintaisen nettiyhteyden niiden ulkopuolella? Netin metsästäminen on oma taiteenlajinsa.

Viime kesänä autoilin Saksassa. McDonaldseissa oli asiakaskäyttöön tarkoitettu wlan, joka edellytti rekisteröitymistä puhelinnumeron perusteella. Turistien kiusaksi vain saksalainen mobiilinumero kelpasi. Blääh. Rajan toisella puolella Strasbourgissa McDonalds tarjosi avoimen ja ilmaisen nettiyhteyden. Vaikka kyse oli kansainvälisestä brändistä, käytännöt rajan molemmin puolin olivat aivan erilaiset. Quel dommage!

Wifi gratuit ici! Strasbourgissa turistin kannattaa poiketa Mäkkäriin.
Lontoon McDonalds oli vielä erikoisempi: se näytti alkutekstin suomeksi, mutta tarjosi sitten yhteyttä vain kahden eri sopimusoperaattorin tunnuksilla.

Tervetuloa Lontoon McDonaldsille (suomeksi!), mutta nettikäytön voit unohtaa.
Entä jos "lainaisi" kotikäyttäjän tukiasemaa? Suomessa sen saa tehdä laillisesti, tietääkseni missään muualla ei. Italiassa laki velvoittaa pitämään tukiasemat salattuina. Eikä avoimen yhteyden löytäminen muuallakaan ole helppoa. Hollannin Antwerpenissä kadulta katsottuna wlan-tilanne näytti tältä:

Avointa tukiasemaa etsimässä? Unohda koko juttu.
Hotellien wlan-yhteydet ovat sitä kalliimpia, mitä isompi ja hienompi hotelli on kyseessä. Vielä muutama vuosi sitten USA:n motelleissa oli lähes poikkeuksetta avoin tukiasema, mutta viime käynneillä olen havainnut niidenkin muuttuneen suljetuiksi. Salasana on kaikille sama ja muodostuu usein ketjun tai paikkakunnan nimestä. Yhteys itsessään on ilmainen.

Kallein näkemäni hotellihinta oli Ateenan Intercontinentalissa, peräti 39,95 euroa päivä (ja nopeus huimat 3 megabittiä sekunnissa):

Ateenassa nettiin 39,95 eurolla per päivä.
Hinta on ajateltu businessmatkustajien näkökulmasta. Kuva on marraskuulta 2009, eli ajalta ennen talouskriisiä. Tuskin hinta on sen jälkeen ainakaan laskenut.

Karmein wlan-kokemus oli Madeiralta, siitä kirjoitin erillisen postauksen kesällä 2011.

Monacossa on puhelinkioskeja, joista saa kahden tunnin wlan-yhteyden. Kuukausipassi maksaa kuitenkin käsittämättömät 149 euroa! No, Monacon asukkaille tai huvijahdeilla paikalle saapuneille se tuskin on mikään ongelma:

Monacon wlan antaa kaksi tuntia nettiaikaa., mutta kuukausipassi on tolkuttoman kallis. 
Sen sijaan Kanarian Canarywifi-hinnat vaikuttavat kohtuullisilta, mutta datamäärä on rajoitettu ja nopeustieto näyttää kummalliselta (todellakin 64/128 kbit/s?):

Canary Wifin siirtomäärä on rajoitettu.
Miami Beachilla on kaksikin nettiä: kaupungin oma (?) ja erityinen lapsiturvallinen, sisältösuojattu versio. Enpä ole muualla moista nähnyt! Kumpikin jäi kokeilematta, sillä iPhone ei ottanut yhteyttä kumpaankaan (kaiketi evästeongelman vuoksi).

Miami Beachilla on erityinen lapsiturvallinen WLAN.
Silja Linen ruotsinlaivoilla toimii ilmainen netti, jonka käyttö on rajoitettu kolmeen tuntiin per käyttäjä. Youtuben käyttö on estetty kaistan säästämiseksi. Tämä on tervetullut parannus varsinkin laivaseminaareissa, aiemmin netti toimi vain satamassa ja silloinkin surkean hitaasti.

Joskus ilmaisen netin löytää turistikohteesta, kuten Lontoon sotamuseosta:

Kelpaa surffata ilmaiseksi samalla kun lepuuttaa jalkojaan sotamuseossa.
Myös Heathrow'n ja Lontoon keskustan väliä liikennöivä juna tarjoaa ilmaisen netin, joka tosin pätki pahasti:

Ilmainen netti Heathrow Express -junassa.
Unohtamatta kotoista VR:ää, jonka kaukojunissa on ilmainen netti, mutta se ansaitsee oman kirjoituksensa.

Suomi on tietoliikenteen lintukoto. Avoimia wlan-verkkoja on enemmän kuin monessa muussa maassa -- ja ainutlaatuista on se, että naapurin salaamatonta yhteyttä saa käyttää ilman lupaa. Keski-Euroopassa rikollisuuden ja terrorismin pelko pitää verkot suojattuina. Myös USA:ssa on yllättävän vaikea löytää avointa verkkoa.

Piilaaksossa ollaan Googlen kotiseudulla. On ihan must tarkistaa Gmailit Googlen omasta verkosta, joka kuuluu läheiselle avoimelle parkkipaikalle asti:

Gmail pitää tarkistaa Googlen WLANissa.
Google suunnitteli aikoinaan koko San Franciscon alueen kattavan wlan-verkon rakentamista, mutta hanke on ilmeisesti haudattu.

Vastaavasti iPhone-käyttäjien pitää kastaa puhelimensa Applen verkossa:

iPhonella Applen WLAN-verkossa.
Kuten esimerkeistä käy ilmi, avoimen WLAN-verkon löytäminen vaatii työtä. Avoimia tukiasemia on yllättävän harvassa, joten turistilta vaaditaan sinnikkyyttä. Ensimmäisenä kannattaa kokeilla paikallista kauppakeskusta tai norkoilla kahviloiden lähistöllä.

Kenties joskus koittaa päivä, jolloin pääsemme eroon tästä pelleilystä, ja puhelimen 3G/4G-datasiirto toimii kiinteällä hinnalla kaikkialla maailmassa. En kuitenkaan aio pidättää henkeä sitä odotellessa. Datasiirto on iso bisnes ja käyttö kasvaa niin nopeasti, että maksullistenkin palveluiden on vaikea pysyä perässä.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Mitä maksaa WLAN-yhteys lentokentillä?

Lentomatkustaja tarvitsee lähes välttämättä nettiyhteyttä, sillä tietojen tarkistaminen, lentolipun hakeminen sähköpostilaatikosta ja check-in lennolle on helpointa tehdä omalla tietokoneella tai älypuhelimella.

Olisi luonnollista, että jokaisella lentokentällä olisi tätä varten ilmainen WLAN eli Wi-Fi. Mutta vielä mitä: useimmilla kentillä yhteydestä saa maksaa kalliisti, eikä sen toiminta siltikään ole varmaa.

Olen seurannut WLAN-verkkoja jo usean vuoden ajan. Jaan yhteydet kolmeen kategoriaan (huom. osa kuvista on parin vuoden takaa, joten tilanne voi olla muuttunut).

1. Täysin ilmaiset

Ilmainen WLAN löytyy kaikilta Suomen kentiltä sekä Madeiralta, Reykjavikistä, Dubaista ja Budapestistä. Amerikan isoista kentistä ilmainen verkko on ainakin Las Vegasissa ja San Franciscossa, jossa yhteyden tarjoaa Ameican Express. Tosin jälkimmäinen verkko oli niin ruuhkainen, että siihen pääseminen vaati lukuisia yrityksiä ja silti yhteys katkeili välillä.

Las Vegasin kenttä on yksi harvoista, joilla on ilmainen WLAN.
San Franciscon kentällä tökkivän yhteyden tarjoaa American Express -luottokorttiyhtiö.
Jos tiedät muita ilmaisen WLANin tarjoavia kenttiä, lähetä tietoa. Eikö kukaan ole tosiaan koonnut listaa eri lentokenttien WLAN-verkoista ja niiden hinnoista?

2. Täysin maksulliset

Valitettavan monella kentällä WLAN-yhteydestä saa maksaa kalliisti  Madridissa viidellä eurolla saa puoli tuntia:


Brysselissä samasta ajasta peritään kuusi euroa:


Miamissa hinta on viisi taalaa:


Chicagossa on turvauduttava Boingon palveluihin, mutta hintataso on sama:


Münchenissä oli tarjolla vain kaksi vaihtoehtoa: tunti 8 eurolla tai 30 päivää 29 eurolla. Jos haluaa käyttää kolme tuntia, pitää maksaa 24 euroa. Huh!

3. Ilmaiseksi rajoitetun ajan

Uutena ovat tulleet verkot, joita voi käyttää ilmaiseksi -- mutta vain rajoitetun ajan. Se riittää lentolipun hakuun, mutta jos haluaa lukea uutisia tai tappaa aikaa netissä, pitää maksaa.

Nassaun kentällä on sekä maksullinen että ilmainen vaihtoehto, jälkimmäinen antaa kokonaisen tunnin:


Myös Oslon Gardemoenissa saa tunnin:


Frankfurtissa ilmaista aikaa on 30 minuuttia. Amsterdamin Schipholissa saa peräti kaksi kertaa 30 minuuttia:


... mutta kuten palvelu itsekin kertoo, yhteys voi olla liian ruuhkainen käytettäväksi:


Pohjat vetää Charles de Gaulle Pariisissa: ilmaisuutta ruhtinaalliset 15 minuuttia. Siinä ehtii nipin napin ladata viestit omaan koneeseen, mutta niihin vastaamisen tai webmail-käytön saa unohtaa.


Valitettavasti nämäkään systeemit eivät aina toimi odotetusti. Arlandan kenttä lupaa peräti kolmen tunnin käyttöajan, mutta pisti silti yhteyden poikki jo puolen tunnin jälkeen. No, ilmaisasiakas ei voi valittaa siitäkään.


Ilmaista aikaa voi maksimoida pitämällä mukana useaa puhelinta. SMS:llä tuleva koodi on liittymä-, ei laitekohtainen. Lunastamalla koodin eri puhelimista voi samalla tietokoneella tai tabletilla surffata pidempään. Tarvittaessa voi hyödyntää puolison, lapsen tai työkaverin puhelinta. Eikä sen tarvitse olla älymallia.

Valitettavasti tilanne lentokentillä ei taida ainakaan helpottua lähitulevaisuudessa. Mobiilikäyttäjät kuormittavat verkkoa yhä enemmän, eikä kenelläkään ole halua maksaa surffaajien kustannuksia. Ilmaista lounasta ei ole -- ei edes nettisurffailussa.

---

Lisätty jälkikäteen käyttäjien lähettämiä ilmoituksia ilmaisista lentokenttäverkoista:  New Orleans (Louis Armstrong), Kööpenhamina (vaatii rekisteröitymisen?), Riika, Orlando, Wien, Phoenix (Sky Harbour).

Toisessa blogikirjoituksessa havaintoja muista WLAN-yhteyksistä ja niiden hinnoista

perjantai 9. marraskuuta 2012

Ei yritys- vaan asiakaspalvelua, kiitos

Ikävä veisata taas samaa virttä, mutta kun tunnen asiakkaana olevani lähinnä haitaksi yrityksille, joiden palveluita käytän.

Tuttu kertoi Twitterissä tarvitsevansa uuden puhelimen ja oli pettynyt, kun yksikään matkapuhelinkauppias ei ottanut häneen yhteyttä. Itse olisin ollut yllättynyt, jos jotain olisi tapahtunut. Jenkeissä viestin nähnyt kauppias olisi heti lähtenyt tekemään diiliä, mutta Suomen kauppiaat eivät ole niin aktiivisia yhden puhelimen vuoksi. Joku olisi voinut loukkaantua, jos Twitter-viesti olisi johtanut markkinointiin. Sellainen ei vain kuulu meidän kulttuuriin.

Itse olin vähän pettynyt siitä, ettei Finnair reagoinut mitenkään ihmettelyyni, miksei heidän web-järjestelmänsä hyväksy e-ticket-numeroa. Laitoin oikein hashtagin varmistaakseni, että avoin kysymykseni huomattaisiin. Tiedän, että Finnair seuraa Twitteriä -- ainakin kehuihin se reagoi nopeasti. Kritiikki ja kysymykset ovat ilmeisesti hankalampia.

Sitten halusin ostaa lipun joulukuun elokuvaesitykseen. Finnkinon sivulla olevan web-kaupan tarjonta oli  esitelty kiitettävästi, mutta kun tuli lipun oston aika, oli pakko rekisteröityä. Miksei elokuvalippua voi ostaa maksamalla siitä ihan vanhanaikaisesti rahalla verkkopankissa? Eihän lippukassakaan vaadi täyttämään lomaketta, vaan myy kiltisti lipun.

Piti taas keksiä salasana ja käyttäjätunnus, joita on jo ennestään ihan liikaa. Finnkino vaati saada tietää myös sukupuoleni ja syntymäaikani. Miksi ihmeessä? Ei kassakaan näitä tietoja kysy. Tiedoista ei ole apua alaikäisten suhteen, sillä lipun ostaja ei välttämättä ole sen käyttäjä. Lopullinen ikätarkistus on tehtävä salin ovella.
Haluatko ostaa web-kaupasta elokuvalipun? Rekisteröidy ensin asiakkaaksi ja ilmoita syntymäaikasi.
Ehkä Finnkinolla ajatellaan, että web-sivuston tarkoituksena on palvella heitä itseään. Se tuottaa automaattisesti asiakasrekisterin, jonka perusteella voi mainostaa ja seurata asiakkaiden käyttäytymistä. Me teemme palvelun, joten me saamme hyödytkin -- niinkö?

Tiedoksi Finnkinolle ja kumppaneille: web-palvelujen pitäisi olla asiakaspalvelua eikä yritysten palvelua.

Vielä yksi esimerkki. Olen ostanut lukuisia lomamatkoja Aurinkomatkoilta ihan tavallisiin perhekohteisiin. Matkoissa on ollut selvää toistuvuutta, joten olisin oppikirjaesimerkki sähköisen markkinoinnin kohdistamisesta kanta-asiakkaalle (ilman sitä korttia). Mutta ei: yhtenäkään vuonna matkatoimisto ei ole lähestynyt minua räätälöidyllä ehdotuksella.

Sen sijaan sähköpostilla tulee vakiomainoksia, jotka eivät ole mitenkään relevantteja. Huvittavin juttu oli viime talvena, kun olin kirjoittamassa kirjaa Kanarialla -- sähköpostiin tuli mainos talven Kanarianmatkoista. Lähde sinäkin tänä talvena Kanarialle...! Kiitos, olen jo.

No, tottahan se on, että kun markkinointi on ilmaista, on helpompaa lähettää sama mainos kaikille. Ohjelmointi, joka tarkistaisi ettei vastaanottaja satu olemaan juuri mainostettavalla matkalla, maksaisi ehkä 15 minuutin työn, mutta olisi paljon tyylikkäämpää.

Pari viikkoa sitten varasin Aurinkomatkoilta hiihtolomamatkan samaan kohteeseen ja hotelliin kuin kaksi vuotta sitten. Sähköpostilla tuli vastausviesti, jossa viitattiin mukana olevaan liitteeseen. Jonkin teknisen vian vuoksi se oli kuitenkin jäänyt pois.

Odotin pari päivää, josko Aurinkomatkat itse huomaisi tapahtuneen, mutta mitään ei kuulunut. Niinpä lähetin asiasta sähköpostia. Siihen tuli välittömästi vastaus:

From:
Subject: Ruuhkaviesti
Date: Mon, 5 Nov 2012 19:50:12 +0200


Tämä on automaattinen vastaus.

Kiitos viestistäsi

Sähköpostiliikenteemme on tilapäisesti ruuhkaantunut.

Pahoittelemme ruuhkaa ja vastaamme mahdollisimman pian.

No just, ruuhkaviesti! Puuttunva matkavahvistus tuli sentään parin päivän päästä sähköpostilla.

Äkkilähtöjen lista saattaa näyttää vapaata matkaa, mutta kun pistää matkustajien määräksi yhden henkilön se ilmoittaakin, ettei tämän kokoiselle seurueelle ole tilaa. Jos yhdelle ei ole tilaa, lista on joko väärin tai ainakaan sen tiedot eivät ole ajan tasalla. Mutta mistä järjestelmä sitten kuitenkin tietää, että tilaa ei ole?

Mainitsinko jo, että Aurinkomatkojen Twitter-tunnuksen on ajat sitten varannut ilmeisesti joku espanjalainen yksityishenkilö? En ihmettele yhtään.

Nämä kaikki esimerkit suomalaisista web-palveluista olivat kahden viikon ajalta. Jokaisella on varmasti omia vastaavia kokemuksia. 

Suomalaisten osaaminen ja halu hyödyntää nettiä asiakaspalvelussa on yhä heikkoa. Se on kummallista, sillä netti- ja some-seminaareja, koulutusta ja suoranaista propagandaa tulee joka tuutista. Sillä ei vain näytä olevan vaikutusta. Ideat eivät muutu teoiksi.

Siksi mikään muukaan ei näytä muuttuvan. Ei siis kannata ihmetellä kun ulkomaiset toimijat tulevat ja vievät nämäkin bisnekset itselleen.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Miksi kansa ihailee verojaan optimoivia?

Tuoreiden verotietojen jälkeen lehdet ovat herkutelleet aiheella. On se niin väärin, että suomalaiset johtajat ja suuromistajat voivat siirtää tulojaan kevyemmän pääomaveron piiriin (esim. HS 3.11.2012: Suomalaismiljonäärien verot jäävät pieniksi holding-yhtiöiden ansiosta).

Kimi Räikkönen voitti eilen Abu Dhabissa ajetun F1-osakilpailun ja sai suomalaisilta lämpimät onnittelut. Hienoa Kimi, niin sitä pitää!

Räikkönen on jo toistakymmentä vuotta asunut Sveitsissä, samoin kuin monet muut formulatähdet (myös Kovalainen muutti joitakin vuosia sitten maahan). Heitä tuskin vetää puoleensa raikas vuoristoilma tai edes hyvät harjoitteluolosuhteet, eihän maassa edes ole testiratoja. Yhtään kilpailua ei ajeta Sveitsissä ja tallien pääkonttorit sekä testiradat ovat Englannissa, Espanjassa sekä Italiassa. Formulasirkus kiertää ympäri maapallon saastuttamassa, joten työpaikkana ei ole Sveitsi vaan koko maailma.

Todellinen syy on tietenkin vero-optimointi. Sveitsissä miljoonatuloista selviää alle 10 prosentin veroilla. Toinen suosittu asuinpaikka on Monaco, jossa ei ole edes lentokenttää. Sitä varten pitää ajaa Ranskan puolelle, eikä Nizzan kentälläkään ole kuin yksi kiitotie. Monacon verotusta en tunne, mutta tuskin se ainakaan Sveitsiä ankarampaa on.

Miksi ihailemme veroja vältteleviä urheilijoita, mutta halveksumme samaa tekeviä yritysjohtajia, joiden yritykset kuitenkin hyödyttävät Suomea enemmän kuin formulasirkuksessa Ecclestonea ja kansainvälisiä brändejä hyödyttävät autokuskit?

Urheilijat vahvistavat ehkä maanmiestensä itseluottamusta, mutta yritysjohto on oikeasti rakentanut tätä maata ja tuonut työtä ihmisille. Kumpikaan ryhmä ei pahemmin tarvitse julkisia palveluita.

Millaisia otsikoita tulisi, jos Herlinit tai muut suuromistajat muuttaisivat kirjansa Sveitsiin ja hoitaisivat johtamisen etätyönä? Vähän pienemmillä johtajilla saattaa olla pari sataa matkapäivää vuodessa, joten kotimaan käsite on joka tapauksessa tulkinnanvarainen.

Jostain syystä urheilijat ovat erityisryhmää, jolla on omat sääntönsä.

Säännöt voivat tosin muuttua jatkossa, sillä Sveitsi suunnittelee ulkomaalaisten veroetujen karsimista. Saa nähdä, mikä maa suostuu ottamaan vastaan nämä miljonääripakolaiset.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Sähköinen äänestäminen on vielä monen mutkan takana

Kuntavaalien alhainen äänestysprosentti nostaa esiin vaatimuksia sähköisestä äänestämisestä. Jos kerran nettipankissa voi hoitaa turvallisesti raha-asioitaan, miksei netissä voi myös äänestää?

Sähköinen äänestäminen kuulostaa yksinkertaiselta asialta, mutta siinä on monta koiraa haudattuna.

Ensinnäkin lain mukaan äänioikeutta on käytettävä henkilökohtaisesti, ja sitä mikään kotona tapahtuva äänestys ei pysty takaamaan. Lapset voisivat käyttää dementoituneen äitinsä tunnuksia tai joku voi äänestää matkoilla olevan puolisonsa sijaan. Myös äänten myyminen eniten tarjoavalle helpottuisi.

Toiseksi vain äänestyskopin yksinäisyys takaa sen, ettei äänestäjää painosteta. Kotona joku voisi uhkailla tai kiristää äänestämään haluamallaan tavalla. Tämä tosin voidaan ratkaista sallimalla useampaan kertaan äänestäminen, jolloin vain viimeinen ääni jää voimaan. Silloin kuitenkin äänet ja äänestäjät on tallennettava pysyvästi, mikä on tietoturvan ja vaalisalaisuuden kannalta ongelmallista.

Kolmas tekijä on tarkistuslaskenta. Miten ääntenlaskenta voidaan tehdä niin, että kaikki äänet on varmasti laskettu, mutta kenenkään äänestäjän henkilöllisyys ei paljastu?

Tällä hetkellä vaalituloksen luotettavuus ei ole mikään ongelma, se kun ei näytä nyt kiinnostavan edes kaikkia kansalaisia. Mutta jos yhteiskunnallinen tilanne kiristyy, vaalituloksen manipulointi -- tai edes perusteltu epäily siitä -- voi saada dramaattiset seuraukset.

Sitten on vielä tietoturva. Nettipankit ovat säilyneet turvallisina, mutta ne eivät yritäkään salata asiakkaan henkilöllisyyttä, mikä tekee tehtävästä oleellisesti helpomman. Lisäksi alati kehittyvät haittaohjelmat pystyvät huijaamaan asiakasta ja kiertämään jopa kertakäyttöisiä varmistuskoodeja.

Tietoturvan yksi vaatimus on palvelun saatavuus. Edes suurella rahalla varmistetut nettipankit eivät toimi täysin 24/7-periaatteella, vaan palvelimet ovat joskus nurin. Verkkopankeissa se ei haittaa, sillä laskut voi maksaa seuraavanakin päivänä. Äänestykselle varattu aikaikkuna on kuitenkin pieni ja kysyntäpiikki suuri, mikä on tietotekniikalle hankala yhdistelmä.

Mutta toisaalta: pitääkö sähköiseltä äänestämiseltä vaatia täydellistä oikeellisuutta, kun nykyinenkään järjestelmä ei ole aukoton? Kaikkia kirjoitettua numeroita ei saada tulkittua oikein eikä äänestäjän henkilöllisyyttä tarkisteta aukottomasti. Äänensä voi myydä lähettämällä kännykällä äänestyskopista otetun kuvan. Lisäksi utelias virkailija voi leimata kuoren sopivasti nurkasta, jolloin hän voi laskennassa tarkistaa ketä naapuri äänesti.

Sähköisen äänestyksen periaatteellisille ongelmille emme mahda mitään, mutta ehkä pian on aika tarkastella niitäkin uudessa valossa. Moni kertoo avoimesti Facebookissa ketä äänesti, joten onko entisenkaltainen vaalisalaisuus tarpeen? Pitääkö äänioikeuden todella olla luovuttamaton oikeus?

Jos vanhanaikainen lippuäänestäminen uhkaa jäädä keski-ikäisten ja eläkeläisten tavaksi valita toinen toisiaan päättäjiksi, siinä on suurempi uhka demokratialle kuin sähköisessä äänestämisessä. Mitä prosessista kertoo se, että kuntapäättäjiksi valittiin eniten 55-65-vuotiaita miehiä? Voidaanko edes lippuäänestystä pitää demokraattisena, jos siihen osallistuu jatkossa alle puolet äänioikeutetuista?

Jotain on pakko tehdä. Jos vaalilakeja ollaan valmiita muuttamaan, voimme jonain päivänä seurata Viron esimerkkiä ja siirtyä oikeaan tietoyhteiskuntaan. Virossa kansalaisilla on netissä toimiva henkilökortti ja viime vuoden parlamenttivaaleissa 141 000 virolaista äänesti sähköisesti.

Viime kädessä kyse on poliittisesta tahdosta, joka suurella todennäköisyydellä vaikuttaisi puolueiden saamiin ääniosuuksiin. Ja juuri sen vuoksi saamme odottaa sähköistä äänestystä vielä hyvinkin pitkään.

(muokattu Helsingin Sanomissa 1.11.2012 julkaistun yleisönosastokirjoituksen pohjalta)

perjantai 2. marraskuuta 2012

Suomalaisilla on pinna kireällä

Juhannuspäivän aamuna ajoin taksilla lentokentälle. Kuljettaja kertoi ajavansa pelkkiä yövuoroja ja panneensa merkille, miten vihaisia suomalaiset nykyään ovat. Taksikuski joutui usein ukkosenjohdattimeksi, johon asiakkaat purkivat pahaa oloaan. Osa pyysi myöhemmin anteeksi. Varsinkin johtajat vetosivat siihen, että "töissä on vähän paineita".

Monella pinnaa kiristää epävarma taloustilanne. Pitkä ura tai akateeminen koulutus ei enää takaa pysyvää työpaikkaa. Kuka tahansa voi pudota hyvästäkin asemasta lähes köyhyysrajalle, jos esimerkiksi perheen molemmat vanhemmat irtisanotaan.

Verotietojen julkistaminen keskellä ankeinta Suomea, kun edes lumi ei pehmennä kylmää ja pimeää maisemaa, on suomalaisen itseruoskinnan korkein huipennus. Nyt meillä on hyvä syy kadehtia tv-juontajia, viihdetähtiä ja urheilijoita sadoista tuhansista euroista. Ovatko he niin paljon minua parempia ihmisiä, että ovat ansainneet kymmenkertaiset tulonsa?

Poliitikkojen huipputulot saavat kysymään, miten suomalainen arki mahtaa pysyä mielessä ministerillä, jonka oma tilipussi ylittää 200 000 euroa vuodessa? On helpompaa tehdä päätöksiä arvonlisäveron korottamisesta, energiaverojen nostosta ja ruuhkamaksuista kun tietää, etteivät ne koske omaa taloutta. Jonkinlaista ironiaa on siinäkin, että kovatuloisin ministeri vastaa juuri työttömyyden hoidosta.

Entä sitten yritysjohtajat, jotka vaativat alaisiltaan säästöjä ja irtisanovat heitä, samalla kun itse nostavat huippupalkkoja ja suoritusbonuksia? Miten yritys voi vaatia työntekijöiltään sitoutumista, kun se itse toimii täsmälleen päinvastoin?

Työelämä rasittaa siellä vielä olevia. Isojen asuntolainojen turvin perheille on hankittu talo kaukana työpaikasta, jolloin muutama tunti päivässä kuluu ruuhkissa ja koko ajan nouseva liikkumisen hinta ahdistaa taloutta.

Valkokaulusammateissa on jatkuva kiire, projekteja käynnistetään ja kokouksissa istutaan, mutta mikään ei koskaan tule valmiiksi. Tai sitten työ tehdään puolihuolimattomasti loppuun, jotta päästään aloittamaan taas jotain uutta. Moni joutuu oikean työnsä ohella tuottamaan sisältöä yrityksen intranetiin, www-sivuille ja hoitamaan vasemmalla kädellä organisaation some-näkyvyyttä. Pitäisi blogata, tviitata ja suunnitella appsia, kun kaikilla kilpailijoilla on jo omansa.

Pinnaa kiristää myös internet. Moni seuraa netin uutissivuja Pavlovin koiran lailla. Uutiset ovat yleensä ikäviä: väkivaltaa, sotaa, avioeroja, mokia, tulvia, kolareita. Todellista, merkittävää tietoa on vähän, turhaa ahdistusta ja kohinaa aivan liikaa. Vain huonot uutiset ovat uutisia. Netin ansiosta niitä on ensi kertaa rajattomasti.

Informaatiotulva ahdistaa. Joka puolelta tulee työhön liittyviä linkkejä ja dokumentteja, jotka pitäisi lukea, koska kaikki muut ovat jo tehneet niin. Digiboksin levylle kertyy yhä enemmän kiinnostavia ohjelmia ja elokuvia, joita ei koskaan ehdi katselemaan. Riittämättömyyden tunne on pysyvä olotila.

Netin keskustelualueilla kukoistaa negatiivinen viestintä. Purnataan, valitetaan ja käsitellään todellisia tai kuviteltuja epäkohtia. Koska olet viimeksi nähnyt jonkun kirjoittavan myönteisestä asiasta? Koska joku kehui, miten hyvin jokin asia on Suomessa tai koko maailmassa? Netissä purettu paha olo on terapiaa itselle, mutta se tarttuu.

Sosiaalinen media toimii päinvastoin: siellä ihmiset kertovat vain hienoista asioista. Jos mahdollista, se kiristää pinnaa vielä enemmän. Ihmiset kehuskelevat saavutuksillaan, lomamatkoillaan sekä lastensa ja puolisonsa tekemisillä. Muutamista päivityksistä paistaa läpi narsismi, osa on pelkkää teatteria.

Kun Facebookissa näkee viestejä muiden elämän (todellisista tai kuvitelluista) huippukohdista, oma elämä tuntuu entistäkin kurjemmalta ja synkemmältä. Kenenkään elämä ei ole sellaista juhlaa kuin Facebookista voisi kuvitella.

Jos tunnistit edeltä itsesi, toimi näin: jätä verotiedot lukematta ja sulje sosiaalinen media. Keskity työssä (mikäli sellainen vielä on) oleelliseen ja lopeta hörhöily. Mieti, kannattaisiko elintasoa laskea, jos se toisi rauhallisemman elämän. Älä pura pahaa oloasi muille -- edes taksikuskeille. Ei ole heidän vikansa, ettei autoja riitä juhannuksen tai pikkujoulukauden öinä kaikille.

Ja muista, että ensi kuun jälkeen on jo vuosi 2013. 
Website Security Test