Mysteerirakennus Espoossa - paljastiko Remes turvallisuussalaisuuden?

Espoon Nihtisillassa, kun ajetaan Turun moottoritieltä Kauniaisiin, oikealle puolelle jää mystinen rakennus. Mystinen se on siksi, ettei isossa valkoisessa rakennuksessa ole mitään logoja eikä nimiä, ei ole koskaan ollut. Ikkunat näyttävät aina peitetyiltä ja tontin ympäri kulkee aita. 

Edessä Nihtisillan ABC, taustalla valkoinen mysteerirakennus.

Ilkka Remeksen Horna-kirjan sivulla 90 lukee seuraavaa:

"Marko laski KRP:N esitutkinta-aineistonipun pöydälle ja kuunteli kuinka Turunväylä kohisi ikkunan takana. Hän istui Puolustusvoimien tiedustelulaitoksen toimistossa Espoon Nihtisillassa. Samassa persoonattomassa toimistotalossa Kutojankulmassa toimi myös puolustusvoimien tietotekniikkalaitos."

Ilmeisesti talon arvoitus on ratkennut. Muistelen, että vuosia sitten talon lähellä oli jopa dronen lentokieltoalue - varma merkki siitä, että paikassa on jotain salattua. Kielto on sittemmin poistunut.

Onko kyseessä tosiaan PV:n tiedustelulaitos? Niidenhän pitäisi olla salaisia. Remes tuskin paljastaisi tietoa vahingossa, sen verran suhteita hänellä on PV:n tiedusteluväkeen. Kirjasta ei ole tietääkseni tehty tutkintapyyntöä, vaikka HS-toimittajien saaman tuomion valossa kyseessä voisi olla turvallisuussalaisuuden paljastaminen.

En ole missään nähnyt virallista mainintaa talon käyttötarkoituksesta, joten ilmeisesti tietoa ei ole tarkoitettu julkiseksi. Uskallan kuitenkin mainita asiasta, koska myös Remes on niin tehnyt.

Horna-kirjan alussa on kuvausta Luonetjärvellä Tikkakoskella sijaitsevasta Viestikoelaitoksesta. Toisen luvun alussa kuvataan myös Casa C-295 tiedustelukonetta ja sen Lockheed Martinilta ostettua Dragon Shield signaalitiedustelujärjestelmää. "Yli 110 miljoonaa euroa maksanut huippusalainen laitteisto oli Suomen varjelluinta teknologiaa, jonka salaisuuksiin oli vihitty vain tiedustelulaitoksen eliittiä" (s. 13).

Horna ilmestyi vuonna 2014, kolme vuotta ennen Helsingin Sanomien tuomioon johtanutta juttua.

Ctrl+Alt+Kaaos - jo toinen kirja Kivimäestä

BBC:n toimittaja Joe Tidy on julkaissut kirjan "Ctrl+Alt+Chaos - How teenage hackers hijack the Internet", joka on ilmestynyt suomeksi nimellä "Ctrl+Alt+Kaaos - Julius Kivimäen ja muiden hakkerien jäljillä" (Bazar 2025). Tidy on epäilemättä oikea henkilö kirjoittamaan asiasta, sillä hän sai Kivimäen antamaan tv-haastattelun heti Sonyn Playstation -verkon kaatamisen jälkeen. 

Aleksanteri/Julius Kivimäki on tämänkin kirjan päähenkilö, jonka ympärille muiden hakkerien tarinat kietoutuvat. Tidy liikkuu samoissa maisemissa kuin Malin kirjassaan Ransom_Man, mutta kuvaa tapahtumia vielä laajemmin ja yksityiskohtaisemmin. Erityisesti Vastaamon tietomurron paljastuminen ja sitä seuranneet tapahtumat on kerrottu vauhdikkaasti ja jännittävästi, aivan kuin Tidy olisi ollut itse paikalla. KRP:n Leponen ja Kurittu ovat antaneet toimittajalle paljon materiaalia. 

Vastaamon tapahtumat, kiristys ja oikeudenkäynti on kuvattu yksityiskohtaisesti ja nähdäkseni virheettömästi. Ainakin suomenkielisessä versiossa faktat ja nimet ovat oikein, mikä ei aina ulkomaisissa kirjoissa ole varmaa. Kirja mainitsee jopa allekirjoittaneen havainnon Kivimäestä pelaamassa pasianssia istuntojen aikana, mikä loukkasi erityisen paljon videoyhteyttä seuranneita uhreja.

Viimeistään tämä kirja tekee Kivimäestä kansainvälisesti tunnetun hakkerin, oman aikamme Kevin Mitnickin.

Ctrl+Alt+Kaaos

Kirjan luettuaan jää hämmentynyt olo. Mikä on se voima, joka sai nuoret miehet suorittamaan järjettömiä tekoja, ja lähinnä nauramaan uhrien kärsimykselle? Miksi Kivimäki antoi omilla kasvoillaan haastattelun kaadettuaan jouluna Sonyn verkon, pilattuaan monien joulun ja aiheutettuaan miljoonavahingot yhtiölle? Mikä saa nuoret pitämään itseään voittamattomana yli-ihmisenä, jolle edes oikeuslaitos ei voi mitään?

Ensi vuoden kesällä Kivimäki vapautuu vankilasta istuttuaan puolet lain sallimasta maksimituomiosta. Tidy ihmettelee syystäkin Suomen oikeuslaitosta, joka kohtelee moneen kertaan tuomittua Kivimäkeä jälleen ensikertalaisena, koska edellisestä vankeustuomiosta on ehtinyt kulua yli viisi vuotta. Sama ongelma on tosin ollut muissakin maissa: nuoret hakkerit pääsevät lievillä tuomioilla, vaikka vahingot ovat mittavia. Myös tekojen tutkinta on hidasta, sillä väkivalta- ja talousrikokset ovat etusijalla.

Tidyn kirjassa on paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia. FBI järjesti Kivimäelle ansan Las Vegasin loistohotelliin tämä matkustettua hakkerikonferenssiin vähän ennen kuin täytti 16 vuotta. Vähän myöhemmin Kivimäellä oli pelkässä matkakassassa 205 bitcoinia (arvo nykyisin noin 20 miljoonaa euroa). Kaksi hakkeripiireissä pyörinyttä aktiivia meni yhteen toisen vaihdettua sukupuoltaan. Toiset kaksi joutuivat Filippiineillä vankilaan murhattuaan nuoren naisen. Ja vaikka hakkerit pitivät swattausta (soitetaan hätäpuhelu poliisille) pelkkänä pilana, eräässä tapauksessa se johti syyttömän perheenisän kuolemaan, kun poliisit avasivat tulen.

Viimeistään kirjan luettuaan ymmärtää, miksi oikeus antoi syyksilukevan tuomion, vaikka mikään yksittäinen todiste ei osoittanut syyllisyyttä vedenpitävästi. Onkin kiinnostavaa, tuleeko tämän vuoden elokuussa alkavassa hovioikeuden käsittelyssä esiin uutta aineistoa tai rikostovereita.

Kivimäen tarinassa riittää aineksia elokuvaan. Dokumenttielokuva onkin jo tulossa. Hänen tapauksessaan rikokset ovat epäilemättä kannattaneet. Hän on joutunut vastaamaan vain murto-osasta kaikista tekemistään konnuuksista ja muutama vuosi vankeutta on pieni takaisku miljoonien rikoshyödystä.

Julkisuus on tosin viimeinen asia, mitä nettirikollinen itselleen ja toimilleen kaipaa.

Konemieli kysyy, voiko kone ajatella

Kirjoittaessani pari vuotta sitten Tekoäly ja minä -kirjaa pohdin, voiko tekoälyllä olla tietoisuus ja voiko se ajatella kuten ihminen. Ehkä ei vielä, mutta voidaanko joskus rakentaa sellainen kone? Silloin tekoäly olisi nykyistä paljon aidompaa älyä.

Lauri Järvilehto: Konemieli -kirjan kansi (2025).

Olen insinööri, enkä osannut vastata kysymykseen. Kuvittelin, että tutkijat ovat näissä asioissa pidemmällä, ja tietävät vastauksen. Luettuani kirjan Konemieli (Lauri Järvilehto, 2025) joudun toteamaan, etteivät tutkijatkaan ole varmoja asiasta. Joidenkin mielestä ihmismieli on ainutlaatuinen, eikä sitä voi mallintaa tietokoneella. Toisten mielestä on vain ajan kysymys, ennen kuin kone alkaa ajatella ja osoittaa tietoisuutta (josta kirja käyttää termiä "mieli").

On liki pelottavaa, että tiedämme näin vähän aiheesta, jota olemme kilvan kehittämässä riskeistä ja seurauksista piittaamatta. Entä jos ylitämme huomaamatta jonkin kriittisen rajan ja tekoäly alkaa käyttäytyä liian ihmismäisesti?

Filosofit ja tutkijat ovat kehittäneet monia teorioita ihmismielen olemuksesta. Järvilehdon kirjassa ne jaetaan kuuteen luokkaan: dualistinen, materialistinen, laskennallinen, modulaarinen, systeeminen ja emergenttinen. 

Kirjan mukaan parhaiten mieltä selittävät kaksoisprosessointiteoriat, joiden mukaan ihmismieli koostuu kahdesta osasta: tietoinen systeemi 1 ja tiedostamaton systeemi 1. Mikään teoria ei silti vastaa kaikkiin kysymyksiin eikä selitä kaikkia havaintoja. Mielen perimmäinen olemus ja toiminta on yhä arvoitus. 

Kirjassa on monia pysäyttäviä ajatuksia, kuten tämä: Jos tekoäly pystyy pian kaikessa vuorovaikutuksessa ihmismäiseen toimintaan, meidän pitäisi suhtautua siihen kuten ihmiseen. Tai tämä: Jollei ajattelulle ole jotain välttämätöntä biologian tai fysiikan sanelemaa syvärakennetta, mikään ei estä rakentamasta koneita, jotka simuloivat ajattelua riittävällä tarkkuudella ts. toimivat yhteiskunnassa kaikin osin kuten ihminen (s. 175). Tai tämä: Jos aivotoiminta on vain mutkikkaiden algoritmien toimeenpanemista, onko väliä tuottaako algoritmit biologinen hermoverkko vai piisirulla prosessoitu neuroverkko (s. 160)? 

Järvilehto tuntuu uskovan alan huimaan kehittymiseen jatkossakin, sillä toistuvasti hän epäilee, että tämä tekniikan oleellinen rajoitus saattaa olla jo poistunut siihen mennessä, kun kirja tulee painosta tai vastaanottaja lukee sen. Ei tekoälykehitys sentään niin nopeaa ole.

Vaikka Järvilehdon kirja ei anna lopullista vastausta kannen kysymykseen "Onko ajattelu ihmisen yksinoikeus?", se saa lukijan ajattelemaan ja pohtimaan omaa kantaansa.

Ransom_man kertoo Kivimäen hakkerihistorian, ja se on karmea

Tor-verkon syvissä vesissä uinut ja niistä raportoinut toimittaja Aarno Malin on tehnyt kirjan Aleksanteri Kivimäestä ja tämän hakkeriurasta. Kirja päättyy Vastaamon oikeudenkäyntiin käräjäoikeudessa ja epäilyihin vielä uusista kansainvälisistä rikoksista. Vastaamon tapaus menee hovioikeuteen ja todennäköisesti Kivimäki jatkaa nettirikoksilla rahoitettua luksuselämäänsä heti, kun vapautuu vankilasta.

Ransom_man: Vastaamon tapaus ja Aleksanteri Kivimäen hakkerihistoria.

Malin on tehnyt ison työn selvitellessään Kivimäen poikkeuksellista hakkeriuraa, joka alkoi jo nuorena. Ensimmäinen tuomio tuli 15-vuotiaana tuhansista tietomurroista. Tai no, eihän se mikään oikea tuomio ollut. Ehdollisena nuorelle henkilölle määrätty vankeustuomio ei tuntunut miltään, eikä ilmeisesti vaikuttanut mihinkään, koska Kivimäki jatkoi puuhiaan entiseen malliin.

Malinin kirja kuvaa havainnollisesti, miten Kivimäen nuorena tekemät verkkorötökset olivat raakaa kiusantekoa ja häiriköintiä, joiden uhrit olivat usein Yhdysvalloissa. Tällaisena kuvaus on puistattava kertomus digiajan vaaroista. Tekijä voi olla tuhansien kilometrien päässä, ja ainakin Suomesta tehtynä lain kouran ulottumattomissa. 

Toistuvista törkeistä tempuista huolimatta Kivimäen saamat rangaistukset olivat mitättömän pieniä, mitä Yhdysvalloissa sijainneet uhrit syystäkin ihmettelivät. Osa jutuista kuivui eri syistä kasaan. Kivimäki pääsi niistä kuin koira veräjästä. Vastaamon runsaan kuuden vuoden tuomio on ensimmäinen, joka oikeasti tuntuu - ja siitäkin Kivimäki istuu vain puolet, koska on lain edessä "ensikertalainen". 

Malinin kirja kuvaa kiinnostavasti tekoja ja niiden selvittelyä. Todennäköisesti mukana eivät ole läheskään kaikki Kivimäen tempaukset, sillä kirjoittaja on pitäytynyt vain tapauksissa, joista on riittävän vahvaa näyttöä. Huvittavana yksityiskohtana mainitaan Antti Kurittu, joka kuulusteli nuorta Kivimäkeä poliisina, ja oli Vastaamon tietomurron jälkeen selvittämässä digitaalisia jälkiä siirryttyään Nixun palvelukseen. Piirit ovat pienet.

Itselle jää vaikutelma, että KRP arvasi heti Vastaamon tietomurtajan henkilöllisyyden, mutta esitti tutkinnallisista syistä tietämätöntä. Näytön kerääminen vei oman aikansa, samoin väärillä passeilla liikkuneen Kivimäen pidättäminen.

Kirja auttaa ymmärtämään ristiriitaa, joka itseäni on aina kummastuttanut: miksi Kivimäki alkoi kiristää Vastaamoa ja tökerösti myös sen asiakkaita, vaikka hänellä oli varaa luksuselämään, ykkösluokan hotelleihin, bisnesluokan lentoihin ja kalliisiin autoihin. Kivimäen tapaiselle tekijälle kaikki on vain loputonta pilaa, eikä uhrien tuntemuksilla ole mitään merkitystä.

Vastaamon oikeudenkäynti käsittelevä luku ei sisällä juurikaan uutta sellaiselle, joka on seurannut tapahtumia mediasta. Kirjan loppupuoli herättää vahvan epäilyn Kivimäen kytkeytymisestä pimeän verkon huumekauppojen huijaukseen, josta hän mahdollisesti ansaitsi miljoonien eurojen arvosta kryptovaluuttaa.

Ransom_man on pelottava muistutus siitä, millaisen voiman digiaika vapauttaa nuorille, joilla ei ole normaaleja sosiaalisia pidäkkeitä. Toivottavasti myös lainsäätäjät ottavat kirjasta opikseen. Verkkorikollisuus ei ole nuorten puuhastelua vaan tekoja, jotka voivat pilata ihmisen elämän, eivätkä rangaistukset kiinni saaduille tekijöille ole missään suhteessa aiheutettuun vahinkoon.

Aarno Malin: Ransom_man, Vastaamon tapaus ja Aleksanteri Kivimäen hakkerihistoria, Atena-kustannus, 176 sivua, 31,90 euroa. Kustantajan sivu.

Tekoäly ja minä -kirja ilmestyy tänään

Tekoäly ja minä -kirja on tänään julkistettu ja saatavissa kirjakaupoista tai netistä esimerkiksi suoraan kustantajan verkkokaupasta tilaamalla (ISBN 9789520457570). Kirjan linkkilista, valokuvat ja mahdolliset korjaukset ovat sivullani https://www.petterijarvinen.fi/kirjat/tekoaly-ja-mina/. Olen kertonut kirjan sisällöstä kevään päivityksessä. 

Äänikirja on ISBN 9789520457594 (10 tuntia 42 minuuttia) ja e-kirja ISBN 9789520457587.

Tekoäly ja minä kansikuva.

Käyn kirjassa läpi tekniikan ja tekoälyn kehitystä. Prosessoritekniikan ansiosta digilaitteista tulee yhä kehittyneempiä, jolloin digitalisaatio ja sen tuoma tekoäly alkavat vaikuttaa työhön, vapaa-aikaan, arkeen ja koko yhteiskuntaan.

CPU, GPU ja TPU osaavat käsitellä vain bittejä. Tekoäly on loppujen lopuksi vain matematiikkaa – eikä edes kovin vaikeaa sellaista. Tekoäly saa ”älynsä” siitä, että yksinkertaisia operaatioita toistetaan miljardeja kertoja. Riittävä toisto saa koneen matkimaan ihmisen aivoja ja suoriutumaan tehtävistä, joita aiemmin pidettiin inhimillisyyden merkkeinä: kielen kääntäminen, kuvien tunnistaminen, shakin pelaaminen tai kysymyksiin vastaaminen ja keskusteleminen.

Näennäisestä älystä huolimatta tietokone tavallaan huijaa. Se ei ”ymmärrä” kieltä tai kuvia samalla tavalla kuin ihminen. Juuri tässä on avain ihmisen kilpailukykyyn. Vaikka koneet kehittyvät, ne eivät (ainakaan nykyisillä tekniikoilla) pysty aidosti kilpailemaan ihmisten kanssa muissa kuin yksinkertaisissa, määrämuotoisissa tehtävissä. Ihmisen kilpailuvaltteja ovat joustavuus, inhimillisyys, intuitio, hiljainen tieto ja aito luovuus, joka eroaa tekoälyn tekoluovuudesta.

Tekoälyä on myös yllättävän helppo huijata, kuten kirjan esimerkit osoittavat. Huijauksen mahdollisuus ja tekoälyn kyvyttömyys perustella antamiaan vastauksia rajoittavat sen käyttökohteita. Kirja osoittaa, että monet ihmiselle helpot asiat ovat koneelle liki mahdottomia (ns. Moravecin periaate).

Haluan antaa kirjassa ihmisille toivoa. Moni on kuunnellut huolestuneena tekoälyyn liittyvää hypetystä. Tuntuu siltä kuin kaikki ammatit olisivat vaarassa ja kohta tekoäly hoitaisi ne meidän puolestamme. Miltä tällaiset ajatukset vaikuttavat vaikkapa nuorten korvissa, jotka miettivät tulevaisuuden uraansa? Ei, tekoäly ei tee töitä puolestamme. Se on työkalu siinä missä taskulaskin tai Photoshop, mutta vaikka tekniikka hoitaa jatkossa joitakin työtehtäviä, se luo samalla uusia, ihmiselle sopivia tehtäviä.

Ei silti kannata kuvitella, että ihmiset pääsisivät helpolla. Niin kauan kuin insinöörit pystyvät kasvattamaan prosessoritehoa ja keksimään uusia algoritmeja, tekoäly tulee nakertamaan yhä uusia paloja arjestamme ja joudumme sopeutumaan työn muuttumiseen.

Tekoälyllä tarkoitetaan yleensä koneoppimista. Neuroverkkojen ansiosta kone ”oppii” tehokkaasti asioiden yhteyksiä sille annetusta opetusaineistosta. Siksi tekoäly pakottaa ihmiset kiinnittämään huomiota omaan oppimiseensa. Miten pystymme pitämään huolta omasta oppimiskyvystämme ja välttämään haitallisia, vanhentuneita rutiineja? Siinä on keskeisiä kysymyksiä tulevaisuuden työelämän kannalta.

Kahdessa viimeisessä luvussa käsittelen työn muutosta ja tekoälyn kehitysnäkymiä. Alalla vallitsee juuri nyt Oppenheimer-elokuvan ilmapiiri: tutkijat kehittävät jotain, mitä he eivät itsekään täysin ymmärrä – saati, että ymmärtäisivät sen käytön ja väärinkäytön seurauksia. Taloudelliset houkuttimet ovat niin suuria, että kaikki ovat valmiita ottamaan riskejä eikä kukaan halua vapaaehtoisesti rajoittaa kehitystä.

Niin kauan kuin emme tiedä, mitä tarkoittaa tietoisuus ja mitä on olla ihminen, tekoälyn kehittäminen saattaa johtaa pelottavaan maailmaan. Eksponentiaalisen kehityksen käyrän mukaan koneen laskentateho ylittää ihmisaivot vuosien 2040-2045 tienoilla. Pystymmekö silloin toisintamaan ihmisen koneelle? Mikä on se ratkaiseva ero ihmisen ja tekoälyn välillä?

Mitä lopulta on olla ihminen? Mitä on ajattelu ja tietoisuus? Ovatko kaikki ihmisen sisäiset prosessit mallinnettavissa ja toistettavissa koneellisesti?

Vielä nyt kukaan ei tiedä. Kun joskus saamme vastauksia, ihmiskunta astuu todellakin uuteen aikaan.

Einsteinin jalanjäljissä Bernissä ja Ulmissa

Tekoäly ja minä -kirjani avainhenkilö on Albert Einstein, maailman tunnetuin fyysikko. Vuonna 1905 hän julkaisi peräti viisi tutkimusta, joista kaksi muodosti (suppean) suhteellisuusteorian ja yksi toi vuosia myöhemmin Nobel-palkinnon valosähköisen ilmiön selittämisestä. 

Kirjaani hän päätyi kuitenkin siksi, että nuoren neron jälkeinen aika oli kaikkea muuta kuin loistava. Einstein ei uskonut uusien nuorten tutkijoiden teorioita vaan yritti todistaa ne vääräksi. Kuuluisa, (ainakin nykytiedon mukaan) virheeksi osoittautunut lause "Jumala ei heitä noppaa" oli vain jäävuoren huippu.

Einstein syntyi Saksan Ulmissa 1879, mutta perhe muutti sieltä Berniin Albertin ollessa vasta yksivuotias. Ulmin kaupunki tuhoutui sodassa, eikä Einsteinin syntymäpaikasta rautatieaseman vieressä ole jäljellä muuta kuin muistomerkki, joka sekin oli vime heinäkuussa remontissa.

Einstein-muistomerkki syntymäkodin edustalla Ulmin kaupungissa.

Vanhan kaupungin puuttuessa Ulmin keskusta on tylsä ja täynnä uusia toimistotaloja. Vain valtava katedraali (torni yhtä korkea kuin Näsinneula) selvisi sodasta, koska liittoutuneiden pommikoneet käyttivät sitä suunnistamiseen.

Maanalaisen hallin portaista löytyy kuitenkin sarja numeroita, jotka viittaavat Einsteinin elämän tärkeisiin lukuihin. 

Einsteinin elämän tärkeät luvut.

Ydinkeskustan ulkopuolelta löytyy myös taiteilijan tekemä Einstein-kaivo.

Keskeiset löytönsä Einstein teki toimiessaan patenttivirkailijana Sveitsin Bernissä. Kaupunki on pieni ja kaunis, ehdottomasti käynnin arvoinen. Asunto osoitteessa Kramgasse 49 on museoitu.

Einsteinhaus.

Asunto on nykymittapuun mukaan vaatimaton kaksio. Aikanaan se on varmaan edustanut vähintään keskiluokkaa.

Olohuone.

Einstein asui talon toisessa kerroksessa vaimonsa Milevan ja pienen poikansa Hansin kanssa vuosina 1903-1905. Hän asui myös muissa osoitteissa, mutta juuri Kramgassen asuntoon osui Annus mirabilis, ihmeellinen vuosi. 

Keskeinen sijainti Bernin tärkeimmällä kadulla saattoi vaikuttaa Einsteinin valintaan. Ikkunasta aukeaa hieno näköala alas kadulle, jossa bussit ja ratikat kulkevat edelleen. 

Näkymä Kramgasselle.

Kuuluisa kirjoituspöytä, jonka ääressä Einstein kirjoitti mullistavat tutkimuksensa, näyttää pieneltä ja vaatimattomalta. Tämänkö pöydän ääressä käsityksemme ajasta ja avaruudesta mullistuivat?

Einsteinin kuuluisa kirjoituspöytä.

Museon vitriinissä on Einsteiniin ja suhteellisuusteoriaan liittyviä esineitä. Tiesitkö, että myös GPS-paikannus vaatii toimiakseen Einsteinin kaavoja?

Suhteellisuusteoriaan liittyviä esineitä.

Ajan hengen mukaisesti talon alakerrassa on myös kahvila, yksi lukemattomista tällä kadulla, jonka katettu osuus on tiettävästi Euroopan pisin.

Einstein cafe.

Kun kulkee katua pitkin kohti keskustaa ja rautatieasemaa, tulee 500 vuotta vanhalle kellotornille, jolla oli oma osuutensa suhteellisuusteorian synnyssä. Tarinan mukaan Einstein alkoi pohtia, miltä kellotorni näyttäisi valonsäteellä ratsastavasta tarkkailijasta katsottuna.

Ja loppu on, kuten sanotaan, historiaa.

Yrityksen tietoturvaopas -kirja ilmestyy tänään

Tänään 29.4.2022 ilmestyy 35. kirjani "Yrityksen tietoturvaopas - 50 aihetta käytännön tietoturvasta". Vaikka kirjan nimessä esiintyy sana "yritys", siinä esitellyt aiheet liittyvät myös henkilökohtaiseen käyttöön. Eroa työ- ja kotikäytön välillä ei voi enää tehdä. Laitteet, ohjelmat, uhkat ja suojautumiskeinot ovat samoja molemmissa.

Petteri Järvinen: Yrityksen tietoturvaopas (Kauppakamari 2022).

Olen pyrkinyt käsittelemään asiaa informatiivisesti, mutta myös rennosti ja tarinallisesti. Tietoturva ei saisi olla puuduttavaa teknistä tykitystä ja uhkilla pelottelua, vaan inhimillistä ja arkista asiaa, jossa pyritään toimimaan oikein.

Kirjassa on lukuisia käytännön esimerkkejä ja sekä tapauskuvauksia tapahtuneista tietoturvamokista. Aineisto on kertynyt 25 vuoden aikana pitämistäni tietoturvakoulutuksista erilaisille yleisöille. Aiheet on järjestetty 50 helppolukuiseksi osaksi, joita voi käydä läpi iltalukemisena.

1.  C-I-A 

2.  Kyberturvallisuus 

3.  Tietosuoja 

4.  Yleisiä periaatteita 

5.  Päivitykset 

6.  Matalalla roikkuvat hedelmät 

7.  Peruskäyttäjän ohjeet 

8.  Tiedonkalastelu

9.  Suomen kieli

10.  USB-tikut ja -laitteet

11.  Oy Rikos Ab

12.  Huijausten aatelia 

13.  Salakuuntelu ja -katselu

14.  Kulunvalvonta

15.  Laitevarkaudet 

16.  Salasanat

17.  PIN-koodit

18.  Tietomurto

19.  Kiristysohjelmat

20.  Toimitusketjuhyökkäykset

21.  Henkilötiedustelu

22.  Sosiaalinen media

23.  Valtiollinen vakoilu

24.  Domain-nimet ja huijaukset

25.  Palvelunestohyökkäykset

26.  Google Play -koodihuijaus

27.  Tiedostojen turvaluokittelu

28.  Tiedostoliitteet

29.  Tiedostojen suojaaminen

30.  Mustaaminen on vaikeaa

31.  Tiedostojen poistaminen

32.  Koneen lukitseminen

33.  Etätyö

34.  Videoneuvottelut

35.  Kodin wifi-verkko 

36.  Iot-laitteet

37.  Wifi ja mobiilidata maailmalla

38.  Toimitusjohtajahuijaukset

39.  Sähköpostihuijaukset (BEC)

40.  Kun jotain sattuu...

41.  Laskuhuijaukset 

42.  Yrityksen identiteettivarkaus 

43.  Android ja iOS 

44.  Mobiililaitteen suojaus 

45.  Puhelin 

46.  Tietoturva ulkomailla 

47.  QR-koodit 

48.  Käyttäjäsopimukset ToS ja EULA 

49.  Netin käännöspalvelut 

50.  Meillä on toivoa 

Tämän kirjan lukemalla meistä jokainen osaa toimia paremmin niin työpaikalla kuin kotonakin, mikä kohentaa koko Suomen kansallista tietoturvaa.

Kirjan on kustantanut Kauppakamari ja sitä voi tilata sen kaupasta. 

Kirjan viitteissä mainitut linkit:

1 https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000002815150.html

2 https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005557900.html

3 https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/27623995-7c76-4976-b0b5-66793a0488d0

4 https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/41538f6e-68ae-4207-90c3-128565521c7c

5 https://muropaketti.com/tietotekniikka/tietotekniikkauutiset/hpn-paivitys-tuhosi-yliopistolta-77-teratavua-tarkeaa-dataa-syyna-ilmeisesti-huolimattomuus/

6 https://www.radicati.com/wp/wp-content/uploads/2015/02/Email-Statistics-Report-2015-2019-Executive-Summary.pdf

7 https://www.digitaltrends.com/computing/how-a-usb-drive-found-in-seal-poop-got-reunited-with-its-owner/

8 https://nakedsecurity.sophos.com/2016/04/08/almost-half-of-dropped-usb-sticks-will-get-plugged-in/

9 https://www.hs.fi/talous/art-2000006422037.html

10 https://www.iltalehti.fi/digi/a/201705172200143927

11 https://www.hs.fi/ura/art-2000004729789.html

12 https://www.tivi.fi/uutiset/applen-laitteista-loytyi-ammottava-aukko-puhelinten-ipadien-ja-macbookien-kamerat-helposti-tirkisteltavissa/fcdb51d7-db8d-488e-bcba-27d810113413

13 https://www.hs.fi/talous/art-2000005449165.html

14 https://yle.fi/uutiset/3-10320853

15 https://yle.fi/uutiset/3-12137856

16 https://www.bloomberg.com/news/articles/2021-05-20/cna-financial-paid-40-million-in-ransom-after-march-cyberattack

17 https://yle.fi/uutiset/3-11456333

18 https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/2933d56b-8157-4c0e-8ddd-f81813b73c0d

19 https://www.npr.org/2021/08/26/1013501080/chinas-microsoft-hack-may-have-had-a-bigger-purpose-than-just-spying

20 https://www.abc.net.au/news/2020-09-14/chinese-data-leak-linked-to-military-names-australians/12656668

21 https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006636818.html

22 https://www.defenseone.com/technology/2020/03/russia-has-new-tool-massive-internet-shutdown-attack-leaked-documents-claim/163983/ 

23 https://www.washingtonpost.com/world/ national-security/us-cyber-command-operation-disrupted-internet-access-of-russian-troll-factory-on-day-of-2018-midterms/2019/02/26/1827fc9e-36d6-11e9- af5b-b51b7ff322e9_story.html 

24 https://www.iltalehti.fi/digiuutiset/a/122cb921-e3c3-475a-ad07-ed25538d9224 

25 https://www.hs.fi/kaupunki/helsinki/art-2000007932911.html 

26 https://yle.fi/uutiset/3-11884988 

27 https://www.hs.fi/kuluttaja/art-2000002537556.html 

28 https://twitter.com/WillAAmos/status/1382473040869662720 

29 https://yle.fi/uutiset/3-8906609 

30 www.iltalehti.fi/tietoturva/a/74c10020-0a6c-4833-bc56- 19703bcff576 

31 https://thehackernews.com/2018/04/iot-hacking-thermometer.html 

32 https://www.is.fi/kotimaa/art-2000001250549.html 

33 https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000002878324.html 

34 https://yle.fi/uutiset/3-9815572

Digiajan tietosuoja -kirja

Järjestyksessään 34. kirjani on ilmestynyt. Digiajan tietosuoja (Tammi 2022) käsittelee ajankohtaisia kysymyksiä: henkilötunnusta ja sen uudistamista, sähköistä tunnistamista, nettiurkinnalta suojautumista, tietosuojalakien hyviä ja huonoja puolia, somejättien valtaa sekä aiheen tulevaisuudennäkymiä.

Digiajan tietosuoja

Kirjassa esittelen uuden käsitteen: rekisteriturvallisuus. Jokaisen kannattaa tarkistaa, mitä tietoja itsestä on tallennettu viranomaisten palveluihin (VTJ, PRH, Traficom, opintorekisterit ym), numeropalveluihin (kuten Fonecta) ja erilaisten yritysten rekisterihin. Jälkimmäisessä GDPR:n antamat tarkastusoikeudet ovat suureksi avuksi. Tiedot saattavat yllättää. Joka tapauksessa ne auttavat näkemään tietojen keräämisen yritysten näkökulmasta: tietoja on yksinkertaisesti liikaa eri järjestelmissä, eikä kaikkea pystytä hyödyntämään.

Käsittelen kirjassa myös kiinnostavaa kysymystä: salakuunteleeko Facebook meitä? Monella on liki paranormaaleja kokemuksia siitä, miten Facebookin mainokset tuntuvat vaihtuvan puhuttujen tai jopa ajateltujen asioiden mukana. Mutta onko se totta, vai onko ilmiölle muita selityksiä -- kuten syntymäpäiväparadoksi? 

Lausetta "Yksityisyys on kuollut" on toistettu aina 1990-luvun lopusta lähtien. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Yksityisyyttä on edelleen ja siitä voi pitää kiinni jatkossakin, jos vain jaksaa nähdä vaivaa. Hyvä esimerkki ovat bonuskortit, joita ihmiset keräävät näennäisten alennusten ja bonusten vuoksi. Itselläni ei edelleenkään ole yhtään bonuskorttia.

Tämä on kolmas kirjani tästä teemasta. Edelliset ovat Tietoturva ja yksityisyys (2002) ja Yksityisyys - turvaa digitaalinen kotirauhasi (2010).

Kolme kirjaa yksityisyyden teemoista 20 vuoden ajalta.

Kolme kirjaa noin 10 vuoden välein antaa perspektiiviä yksityisyyden käsitteen ja odotusten muuttumiseen. Vuonna 2010 aihe kyllä kiinnosti, mutta harva oli valmis tekemään mitään yksityisyytensä suojaamiseksi. Vuonna 2022 aihe on toistuvasti uutisissa, ja kiitos GDPR:n pienetkin mokat uutisoidaan vakavina tietosuojan loukkauksina. 

Eniten on muuttunut älypuhelimen rooli elämässämme. Vuonna 2010 puhelimen tietosuojariskit liittyivät lähinnä sen kadottamiseen ja Bluetoothilla leviäviin viruksiin. Vuonna 2022 älypuhelin on meitä tarkkaileva digitaalinen jalkapanta, joka seuraa tekemisiämme ja ottaa elämämme haltuunsa jo taaperoiästä lähtien. 

Puhelin tuntee meidät, mutta me emme tiedä puhelimesta juuri mitään. Sillä on oma, salattu elämänsä. Tämä tiedon ja valvonnan epäsymmetria on aikamme suurin haaste yksityisyydelle. Olisi houkuttelevaa palata Nokian Symbian-puhelimiin, mutta se on käymässä mahdottomaksi 3G-verkkojen sulkemisen myötä. 

Jos vielä palaan aiheeseen 2030 tämä on epäilemättä suurin yksityisyyteen liittyvä teema. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, löydämmekö siihen minkäänlaista ratkaisua.

Digiajan tietosuoja (Tammi 2022), 334 sivua. Saatavilla myös ääni- ja e-kirjana (BookBeat, Elisa kirja, Supla).

Kirjan tietoihin tulleita lisäyksiä

• Google ilmoitti kieltävänsä puheluiden nauhoitusohjelmat (22.4.2022), sivu 224)
• Varoittava esimerkki henkilötietojen merkityksestä: Venäjän hakkerit varastivat Ukrainan tietokantoja sodan jälkeisiä puhdistuksia varten. Myös Suomen vanhoja rekisteritietoja on kerätty valehenkilöllisyyksien luomiseksi. Korostaa rekisteriturvallisuuden merkitystä. Venäjä kerää lännessä tietoja, joita voidaan käyttää karmiviin tarkoituksiin sodan päätyttyä (IL 11.5.2022).

Nokian kymmenen surkeaa vuotta

Huomenna 11.2.2021 tulee kuluneeksi kymmenen vuotta Stephen Elopin puheesta Lontoon sijoittajatapahtumassa. Vähän aiemmin Elop oli pitänyt henkilökunnalle puheen, jossa hän vertasi yhtiön tilaa palavaan öljylauttaan. Ongelmat olivat niin pahoja, että oli pakko hypätä kylmään veteen ja toivoa parasta. 

Applen iPhone oli yllättänyt yhtiön täysin. Elop ilmoitti 11.2. Nokian valitsevan Microsoftin Windows Phone -alustan, mikä myöhemmin osoittautui virheeksi. Syyskuussa 2013 Nokia myi puhelinliiketoiminnan Microsoftille. Suomessa vallitsi maansuru, kun entinen kansallinen ylpeys oli musertunut. Lopullinen niitti tuli toukokuussa 2016, kun Microsoft luopui puhelimista.

Nokian hallituksen puheenjohtaja, aiemmin F-Securen perustanut Risto Siilasmaa, oli 2013 avainasemassa puhelintoimintojen myymisessä. Hän lievitti kansalaisten surua lupaamalla, että tästä syntyisi "uusi Nokia", joka laajentuisi uusille aloille. "Nyt alkaa uusi kausi", lupasi Siilasmaa 3.9.2013.

Nokian taival vuoden 2013 jälkeen on kuitenkin ollut yhtä rämpimistä. Yhtiö myi halvalla karttabisneksen 2015, vaikka vielä 2014 se kertoi rakentavansa ekosysteemiä älyautoille. Nokia yritti laajentua digitaalisen terveysbisneksen markkinoille ja palata kuluttajabrändiksi. Sitä varten ostettiin huhtikuussa 2016 ranskalainen Withings, joka kuitenkin myytiin jo 2018 pois. Lupaavista näkymistä huolimatta seikkailu terveysbisnekseen jäi lyhyksi. Myös virtuaalikamera Ozo sai mennä.

Huhtikuussa 2015 osti itsensä verkkovalmistajien ykköseksi ostamalla Alcatel-Lucentin verkkoyhtiön huimalla 15,6 miljardin euron hinnalla. Sen jälkeen Nokiasta tuli yhä selvemmin verkkoinfraan keskittyvä yhtiö.

Matkapuhelinten "vanha Nokia" oli kotimaisen median silmätikkuna. Ehkä huikea menestys vähän kismittikin toimittajia, olihan Nokia aivan liian iso kansainvälinen jätti pieneen Suomeen ja optiomiljonäärit herättivät kateutta. Yrityssalaisuuksien suojaamiseen tarkoitettu laki sai pilkkanimen "Lex Nokia", ja koko laki vesittyi muistakin syistä.

Uuden Nokian tarpomisesta ja lupausten pettämisestä media on ollut hiljaa. Ehkä verkkoyhtiö ei enää kiinnosta suurta yleisöä eikä harvalukuiseksi käynyttä mediaa. Nokian kohtalo kiinnostaa lähinnä työntekijöitä ja meitä osakkeenomistajia.

Kävin läpi vanhoja uutisia 2013-2020 ja yllättäen niissä suhtauduttiin hyvin positiivisesti Nokian mahdollisuuksiin. Edes toistuvat lupausten pettämiset eivät herättäneet mediassa kritiikkiä. "Nokia on taas valmiina valtaamaan markkinat", otsikoi Hesari 19.3.2018, "Ilo pitkästä itkusta: matkapuhelinten myynti näyttää jälkikäteen viisaalta päätökseltä - Nokia pesee kirkkaasti Ericssonin", kehui Hesarin pääkirjoitus 28.10.2016. 

Vanha Nokia kaatui yllätykseen. Kukaan ei uskonut, että Applen helppokäyttöisestä iPhonesta voisi tulla menestys, eihän siinä ollut edes 3G-verkkotekniikkaa. Nokia oli myöhässä, kun se lähti panostamaan kolmanteen kilpailevaan ekosysteemiin eikä Androidiin. Tieto Symbianin hautaamisesta ennen kuin uudet tuotteet olivat saatavilla oli paha virhe.

Uuden Nokian vaikeuksille ei löydy mitään järkevää syytä. Kaikki paukut pantiin verkkoihin ja 5G-tekniikka yleistyi juuri kuten ennustettiin. 5G-verkkoja nousee nyt kaikkialle maailmaan. Siitä paikasta olisi pitänyt tehdä maali. Kaiken järjen mukaan Nokian pitäisi olla 5G-markkinajohtaja ja tehdä miljarditulosta, etenkin kun Huaweita kampitetaan kansainvälisillä rajoituksilla.

Sen sijaan Nokia on kertonut ongelmista toisensa jälkeen ja lopettanut osingonmaksun. Jotain on mennyt pahasti pieleen yrityskaupassa ja tuotekehityksessä. Ehkä toimittajat joskus kaivavat syitä julkisuuteen.

Silloin kannattaa haastatella hallituksen puheenjohtajana 2012-2020 toiminutta Risto Siilasmaata. Hänen luulisi tietävän, mikä johtamisessa meni pieleen. Lokakuussa 2018 ilmestyneessä kirjassaan Paranoidi optimisti - näin johdin Nokiaa murroksessa hän "kertoo Nokian vaikeista vuosista ja paljastaa keinot, joilla Suomen tärkein yritys nostettiin uuteen kukoistukseen" (takakannen teksti). 

Nokian pörssikurssi viiden vuoden ajalta puhuu omaa kieltään.

Uusi kukoistus ei näy ainakaan pörssikurssissa. Nokian arvosta on viidessä vuodessa sulanut kolmannes. Tarvittiin Wallstreetbetsin vedätys, jotta Nokian kurssi osoitti edes hetken elonmerkkejä.

Paranoidi optimismi ei riittänyt Nokiassa. Nyt ruorissa ovat uudet miehet ja naiset. Toivottavasti he onnistuvat edellistä johtoa paremmin. Heidän muistelmakirjansa tulee olemaan mielenkiintoista luettavaa.

Operaatio punainen kettu - yllättävä sotaromaani liikkuu Remeksen apajilla

Syksyn kirjayllätys oli Helena Immosen Operaatio Punainen Kettu. Immosta on verrattu Ilkka Remekseen, jonka erikoisalaa Venäjän Suomeen kohdistamat hyökkäykset ja vehkeilyt ovat olleet jo vuosien ajan. 

Remes on saanut kilpailijan, mutta aihepiiristä ja vauhdikkaista käänteistä huolimatta Immonen ei ole uusi Remes. Eikä pidäkään olla, sillä Immosella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.

Ensivaikutelmani kirjasta oli puolustusvoimien tilaustyö. Kirjassa on kaikki ajankohtaiset PV:n teemat: Venäjän uhka, kyberhyökkäys, maahanmuuttajareserviläisen sankaruus Suomen puolustamisessa, disinformaation levittäminen, asehankinnat -- ja tietenkin naiset armeijassa. Uutiskuvista ja sarjoista päätellen nainen intissä on mediaseksikästä (Naissotilaat, menossa Ylellä jo kolmas tuotantokausi, "...heistä tuntuu, että palvelusaika alkaa huveta liiankin nopeasti").

Toisaalta on virkistävää, että perinteiset asetelmat on käännetty päälaelleen: kirjan päähenkilö on luutnantti Riina Koivu, joka heitetään etulinjan taisteluihin samalla kun mies Mauri istuu päivät pääesikunnan turvaluolassa tiedustelutietoa analysoimassa. Hornet-lentäjä on Linda, ylipursimies Milla Rintala-Heikkilä... ja siinä naiset sitten ovatkin. Kaikki muut sotilaat ovat miehiä. Kirjailijan ratkaisu tuntuu tarkoitushakuiselta.

Kun päähenkilö toivoo, että merivoimien alustilaukset olisi jo saatu ja kun hän valittaa reserviläisten huonoa yleiskuntoa, teksti on kuin puolustusvoimien tiedotteesta. Itselleni jäi vaikutelma, että PV puhuu Immosen suulla. Jälkisanoissa Immonen kiittää erityisesti kahta henkilöä, jotka ovat tukeneet käsikirjoitusta ja kirjoitusprosessia, mutta ei mainitse heidän nimiään. Ei ole vaikea arvata, mistä suunnasta henkilöt löytyvät. Jotain kertoo sekin, että kustantaja on turpo-kirjoistaan tunnettu Docendo/CrimeTime, eikä mikään suurista kustannustaloista (WSOY osti Docendo/CrimeTimen 23.12.2020).

Kirjassa Ruotsi hakee Naton jäsenyyttä, mikä saa Venäjän lähettämään tunnuksettomia sotilaita Gotlantiin. Suomalaiset lähtevät vapauttamaan saarta ruotsalaisten avuksi. Konflikti laajenee Suomen alueelle ja muuttuu täysimittaiseksi maasodaksi Venäjän armeijan vyöryessä itärajan yli.

Silloin kirjailija pistää uuden vaihteen silmään. Alun Gotlanti-episodi huojuu uskottavuuden rajalla ja näyttää paikoin kirjoittajan kokemattomuuden, mutta sotakuvaukset ovat kuin suoraan Tuntemattomasta sotilaasta. Ne imaisevat lukijan mukaansa ja tykittävät sodan suoraan lukijan tajuntaan. Kaiken uhallakin sanon, että on vaikea uskoa tekstiä naisen kirjoittamaksi. Vastaavia taistelukuvauksia tuskin löytyy edes maailmalta.

Romaanissa saa ottaa vapauksia, mutta paikoin uskottavuus on koetuksella. Suomalainen sotilas nappaa lavalta Stinger-ohjuksen ja pudottaa sillä vihollisen helikopterin, vaikka ei ole aiemmin ohjusta nähnytkään eikä saanut mitään koulutusta siihen. Venäjän Suhoi lentää Suomen ilmatilassa aseistettuna ja yksin, ilman operatiivista tehtävää, ja tulee ammutuksi alas. Venäjä valtaa Hankoniemen, vaikka Ruotsia vastaan Ahvenanmaa olisi loogisempi paikka. Ja mitä järkeä olisi lähettää muutamia tunnuksettomia palkkasotilaita Gotlantiin ottamaan haltuunsa saaren mitättömän varuskunnan, jonka harrastajamaisuutta kirja sopivasti piikittelee, ilman sotilaallista jatkosuunnitelmaa?

Ajankohtaisuutta kirjaan tuovat päättäjät: Putin, Sauli Niinistö, puolustusministeri Antti Kaikkonen, pääministeri Marin ja niin edelleen. Opetusministeri Li Andersson haluaa varoa ärsyttämästä Venäjää. Mahtaisiko tositilanteessa opetusministeri olla kokoustamassa ylipäällikön kanssa puolustuksen linjasta? Oikeiden henkilöiden käyttö lisää nyt kiinnostavuutta, mutta ei näytä yhtä hyvältä 10 vuoden kuluttua. Kirjojen elinaika on pidempi kuin ministeriurien.

Konfliktin laajentuessa reserviläiset kutsutaan palvelukseen ja heitetään rintamalle. Olisin toivonut kuvausta siitä, miten nykyajan reserviläiset sopeutuvat taisteluihin tai kännyköistä luopumiseen. Nyt kirja mainitsee vain osan luikkivan karkuun tosipaikan tullessa. Ulkomaiden reaktiot taisteluihin Suomen maaperällä näyttävät jäävän olemattomiksi, aivan kuin Suomi ja Venäjä olisivat tyhjiössä. Puutteet kuitenkin unohtuvat, sillä Immosen teksti vetää maasodan alettua niin hyvin, ettei kirjaa pysty laskemaan käsistään. 

Remeksestä Immosen erottaa suoraviivainen juoni ja tunteisiin, perheeseen ja tappamiseen liittyvät pohdiskelut, joita Remeksen sankarit eivät koskaan tee. Immonen ymmärtää myös Venäjän näkökulman. Se on huolissaan Naton levittäytymisestä yhä lähemmäksi aluettaan ja lännen uusimman sotakaluston tulosta sen rajoille. Suomea painaa talvisodan muisto, Venäjällä on omat historialliset pelkonsa.

On arveltu, että romaanilla PV pystyy viestimään päättäjille ja kansalle asioita, joita se ja poliitikot eivät voi ääneen lausua. Immosen teksti muistuttaa jälleen kerran Venäjän uhkasta ja antaa perustelut kaikkien aselajien kehittämiselle. Sähkökatkot, juomaveden saastuttaminen e.coli-bakteerilla ja kännykkäverkon mykistäminen tuntuvat kuitenkin turhilta kliseiltä, eikä niillä ole vaikutusta kirjan pääjuoneen.

Kirjan lopussa alkaa tuntua, ettei kyse ole sittenkään PV:n tilaustyöstä. Ei myöskään Remeksen matkimisesta. Helena Immonen on itse reserviupseeri, joka työskentelee puolustusvoimissa viestintätehtävissä. On luonnollista, että työnkuva leimaa ajattelua ja näkyy sisällöstä. Toisaalta Immonen kuljettaa mukana vauvan syntymää, nuorta perhettä ja kaatuneiden lisäksi myös sodan henkistä ja terveydellistä hintaa. Viimeisten sivujen tunteelliset jaksot ja vierailu afganistanilaisen sotilaan Suomen perheen luona tuntuvat olevan melkeinpä väärässä kirjassa.

Immonen on kirjoittanut lähes 500-sivuisen jännärin oman toimen ohessa, kahden pienen lapsen äitinä. Ensimmäisenä kirjana teos on melkoinen taidonnäyte. Mihin Immonen vielä pystyykään, jos tekee kirjoittamisesta itselleen ammatin ja laajentaa näkökulmaa armeijan ulkopuolelle? Tässä saattaa olla syntymässä Max Seeckin kaltainen kansainvälinen menestystarina.

On vitsailtu, että kun Tuntematon sotilas elokuvataan neljännen kerran, sen pääosia näyttelevät naiset. Immosen kirjan luettuani en pidä sitä enää vitsinä. Näyttelijöiden lisäksi myös käsikirjoittaja ja ohjaaja saattavat olla naisia. Palataan asiaan 2030-luvulla.

PC-käyttäjän käsikirja PDF

Aloin kesällä etsiä vanhoja tiedostoja, joihin olin kirjoittanut, kuvittanut ja taittanut PC-käyttäjän käsikirjan. Sen ensimmäinen versio ilmestyi marraskuussa 1986 ja aikana ennen internetiä tiedontarve oli niin suuri, että kirjasta otettiin pikavauhtia kymmenen painosta.

Kirjan uutta versiota (näppärästi nimellä "Uusi PC-käyttäjän käsikirja"!) myytiin myös usean painoksen verran; jokaiseen tuli lisäyksiä uusien DOS-versioiden ja uuden tekniikan vuoksi.

Vanhimmista kirjoista oli ainoastaan tekstitiedostot, mutta 90-luvulla siirryin taittamaan kirjat itse -- ensin merkkipohjaisella MS Wordillä ja sen jälkeen Ami Pro -tekstinkäsittelyllä. Vaikka olin säästänyt korpuille DOS-ohjelmien PostScript-tulosteet, Adoben Distiller ei tuottanut niistä PDF:ää vaan antoi yksinkertaisen virheilmoituksen "%%[ Flushing: rest of job (to end-of-file) will be ignored ]%%" sekä "%%[ Warning: PostScript error. No PDF file produced. ] %%". Itse asiassa kaikki yritykset tulostaa DOS-ohjelmasta ps-tiedosto ja kääntää se PDF-muotoon kaatuivat samaan virheeseen.

Löysin kuitenkin syksyllä 1993 ilmestyneen DOS 6.2 -kirjan alkuperäiset tiedostot. Ami Pro oli 16-bittinen ohjelma ja viimeinen Windows-versio, jossa sitä pystyi ajamaan, oli Windows XP. Olisi ollut helpompaa asentaa "oikea" Windows 3.11 VirtualBoxiin, mutta suuren tiedostomäärän siirtäminen virtuaalikoneeseen ja takaisin olisi vaatinut DOS-pohjaisen verkon virittämistä. Liian vaikeaa.

Vanhassa koneessa oli yhä toimiva XP, joten päätin käyttää sitä. Monien mutkien kautta sain Ami Pron asennettua ja tiedostot alkuperäisiin hakemistoihinsa. 

Jostain muistin syövereistä palautuivat komennot ohjelmaan, jota en ollut avannut yli 20 vuoteen. Ami Pro oli melko simppeli, mutta erittäin näppärä ohjelma, joka kaiken lisäksi toimi ajatuksen nopeudella nykyisiin mammutteihin verrattuna.

Erään fontin nimi piti selvittää tutkimalla suoraan dokumenttitiedostoa. Se oli kuitenkin mahdollista, sillä Ami tallensi dokumenttinsa ascii-muodossa. Suurempi ongelma oli alkuperäisten sivun- ja rivinvaihtojen säilyttäminen. Etsin pitkään lasertulostinvaihtoehtoa, joka näyttäisi taiton siten kuin se oli kirjassa, mutta tehtävä osoittautui mahdottomaksi. Sivurajoja oli pakko korjailla manuaalisesti, jotta alkuperäiset numeroinnit pysyivät voimassa. Pari pientä kirjoitusvirhettäkin tuli siinä korjattua.

Lopulta tuloksena oli PDF-versio syksyllä 1993 ilmestyneestä PC-käyttäjän käsikirjasta. Tämän päivän silmillä sen sisältö on alkeellista ja visuaalisuus yksinkertaista. Paikoin esitystapa on jopa hieman nolo. Kirja henkii merkkipohjaiselle käyttöliittymälle ominaista henkeä. Tieto on tärkeämpää kuin värikkäät grafiikat. Nykylukijalle ilmiö on varmaankin vieras.

Kirjan selailu herättää nostalgisia muistoja. Ai niin, tällaista oli muistinhallinta, näin piti kikkailla tyhjä rivi komentotiedostoon ja mitä olikaan muistialueella $A000-$AFFF. Kirjaa selattuaan ymmärtää, miten paljon asiat ovat kehittyneet ja miten hyvin tietotekniikka tänään toimii.

PC-koneissa ja DOSissa oli yksi hyvä asia: ne pystyi oppimaan ja hallitsemaan. Nykyiset järjestelmät ovat monimutkaisia ja automaattisia, ja toimivat yleensä kuin itsestään -- mutta jos jotain menee pieleen, vika voi olla hyvinkin kummallinen ja syyn selvittäminen mahdotonta.

PC-käyttäjän käsikirja 6.2 ja Windows 3.1 -käyttäjän käsikirja alkuperäisinä paperiversioina.

Löysin tiedostot myös samana vuonna ilmestyneestä Windows 3.1 -käyttäjän käsikirjasta, joten tein siitäkin PDF-versiot. 

Samalla tuli vastaan muidenkin kirjojen alkuperäisiä tiedostoja, jos kiinnostuneita lukijoita riittää ja löydän työhön aikaa muunnan nekin PDF-versioiksi.

Latauslinkit 7z-pakattuihin tiedostoihin:

• PC-käyttäjän käsikirja DOS 6.2 (1993)
• Windows 3.1 -käyttäjän käsikirja (1993)

Rikkaiden ja kuuluisuuksien sähköpostiosoitteet kirjana

Selatessani kirjahyllyä käteeni osui ohut kirja nimeltä E-Mail addresses of the Rich & Famous. Kirja on päivätty huhtikuulle 1994 ja nimensä mukaisesti se sisältää rikkaiden ja kuuluisten ihmisten sähköpostiosoitteita. Vähän kuin sähköpostien puhelinluettelo, siis.

Ajankuva vuodelta 1994: sähköpostiosoitteiden puhelinluettelo.

Tämän päivän näkökulmasta kirja on täysin pöhkö, mutta ajankuvana se on kiinnostava. Mielenkiintoinen on myös kirjan tekijä: Seth Godin. Esipuheessa hän kertoo kirjoittaneensa yli 400 teosta, enimmäkseen haamukirjoittajana. Nykyään Seth Godin on erittäin tunnettu markkinointiguru, joka tunnetaan erityisesti lupamarkkinoinnin (permission marketing) pioneerina. Hän on käynyt useasti Suomessakin puhumassa. Jostain syystä Wikipedia ei mainitse tätä kirjaa hänen CV:ssään. Eikä niitä 399 muutakaan. 

Kirja alkaa sanoilla "I love email. Every time the little You've got mail annoucement sounds, my heart beats a little quicker. What unknown treasure, unexpected kudos or undeserved flame lies in my mailbos?"

Suhtautuminen sähköpostiin on totisesti muuttunut! Jos vuonna 1994 sähköposti olikin vasta harvan käytössä, nykyään tilanne on päinvastainen: enää harva käyttää sitä pääasiallisena kanavana. Sosiaalinen media ja erilaiset alustat ovat korvanneet avoimen sähköpostin, joka työntää roskaa, haittaohjelmia ja turhia tiedotteita niin paljon, että harvatkin asialliset viestit tahtovat hautautua vyöryn alle.

"I love getting mail, and so far I've managed to find the time to respond to everyone who writes to me", Godin lupaa. Epäilenpä, että tämäkin on muuttunut. 

Esipuheen lopuksi Godin varoittaa kustannuksista: "Tällä hetkellä Compuserve veloittaa 0,15 dollaria jokaisesta saapuvasta internet-sähköpostista." Auta armias, jos vastaanottaja joutuisi vieläkin maksamaan saapuvista viesteistä!

Kirjassa on myös tervehdys Vinton G. Cerfiltä, joka tuolloin työskenteli MCI Data Services -yhtiön palveluksessa ja oli Internet Societyn presidentti. Hänellä oli jo tuolloin kolmen päivän matkan jälkeen 400 lukematonta viestiä odottamassa. Etuoikeus, jonka olemme sittemmin saaneet kaikki jakaa. 

Osoitteissa on vain vähän kiinnostavaa. Valtaosa osoitteista on alan yhtiöiden johtajia ja muita avainhenkilöitä. Celebrities-kategoriassa on mm. John Perry Barlow (Grateful Dead), Pat Buchanan (pyrki presidentiksi 1992 ja 1996), Jean Chretien (Kanadan pääministeri) sekä Bob Hoskins (elokuvanäyttelijä).

Sähköposti oli vuonna 1994 vielä isojen yhtiöiden varassa, kuten Compuserve, MCI Mail ja Aol.com, tai sitten yliopistojen ja valtion organisaatioiden nimissä. Vain EFF näyttää hankkineen jo oman domainin.

Suomessa sähköpostihakemistoja ei julkaistu, mutta 90-luvun jälkipuoliskolla erilaiset web-sivujen hakemistot kokivat hetkellisen suosion. Tänään niidenkin ajatus tuntuu lähinnä huvittavalta.

Laitan kirjan takaisin hyllyyn muistuttamaan internetin viattomuuden ajasta.

Edward Snowden: pysyvästi merkitty, mutta uskomattoman rohkea

Tämä on kolmas kirjoitukseni Edward Snowdenin muistelmista. Kirjan jälkimmäisellä puoliskolla hän kuvaa kehitystä, joka johti hänet äärimmäiseen ratkaisuun: urkinta piti paljastaa oman hengen uhalla. Niistä luettuaan on pakko kunnioittaa Snowdenin ratkaisuja ja toimintaa.

Havaijin maanalaisessa tiedustelutukikohdassa (viralliselta nimeltään Kunian operatiivinen alueturvallisuuskeskus) Snowden toimi Sharepoint-ohjelman ylläpitäjänä, mikä myöhempien tapahtumien valossa kuulostaa jopa koomiselta. Nörtti pääsi teknisen osaamisensa ansiosta käsiksi NSA:n verkkoon ja sai kerättyä dokumentteja, joiden katsomiseen muilta olisi vaadittu akateeminen koulutus ja pitkä, ansiokas ura NSA:lla.

Nähtyään NSA:n toimivan vastoin lakia ja valvonnan ulkopuolella, hän etsi käsiinsä USA:n perustuslain (juuri sopivasti perustuslain vuosipäivänä, jolloin myös kirja julkaistiin). Hän huomasi, että "NSA:n valvontaohjelmat ja erityisesti sen kotimaata valvovat ohjelmat pitävät perustuslain neljättä lisäystä täydellisesti pilkkanaan" (s. 273). NSA "oli hakkeroinut perustuslain" (s. 277).

Snowdenin kuvaus Xkeyscore-työkalusta on hiuksia nostattava. Hän pystyi käyttämään sitä, vaikka toimi muodollisesti Booz Allen Hamilton -konsulttiyhtiön palveluksessa. Xkeyscoren avulla hän pystyi seuraamaan ihmisten viestintää, some-käyttöä ja sähköpostia useilla eri kriteereillä, jopa katsomaan näiden kotiin kameroista ja näkemään reaaliajassa, miten he kirjoittivat merkkejä tietokoneellaan.

Vaikka Xkeyscoren käyttöä muodollisesti valvottiinkin, Snowden kertoo, että olisi helposti pystynyt kiertämään sitä ja "minä pystyin selailemaan suurinta osaa korkeimman oikeuden tuomareiden tai kongressiedustajien yksityisistä puuhista". Jo yksin tämän lauseen luulisi herättävän kohua USA:ssa, mutta mitään ei ole kuulunut. Olemmeko niin tottuneita valvontaan? Hyväksymmekö sen, että tiedustelupalvelut pääsevät kaikkialle -- myös sinun ja minun koneeseen? Miten voimme tietää, ettei joku seuraa nytkin konettasi ja katso kameraasi?

Vanhat työntekijät eivät kiinnittäneet huomiota ongelmiin, sillä "kun he olivat astuneet koneen sisään, he olivat itse muuttuneet koneiksi". (s. 286) Niinpä Snowden katsoi, että hänen oli pakko toimia.

"Arabikevään aloittanut mies oli melkein täsmälleen minun ikäiseni. Hän oli kaupustelija, joka myi hedelmiä ja vihanneksia kärrystä. Vastalauseena viranomaisten lakkaamattomalle vainolle ja kiristykselle hän meni seisomaan torille, sytytti itsensä tuleen ja kuoli marttyyrina. Jos polttoitsemurha oli viimeinen vapaaehtoinen teko, johon hän pystyi, minä voisin taatusti nousta sohvalta ja painella muutamaa nappulaa."

Päätettyään kertoa tiedoistaan Snowden joutui elämään, jonka painetta on vaikea ymmärtää. Hän suunnitteli tekoa, joka vaarantaisi loppuelämänsä, häpäisisi suvun ja aiheuttaisi ongelmia myös lähipiirille tyttöystävää myöten. Silti hän ei voinut hiiskua suunnitelmista kenellekään.

Miten päästä huomaamatta verkkoon Havaijin saarelta ja ottaa yhteyttä brittilehtien toimittajiin? Snowden päätyi elokuvista tuttuun ratkaisuun: hän ajoi ympäri saarta herkän wifi-antennin kanssa (ns. wardriving) ja "lainasi" langattomia kotiverkkoja, jotka usein olivat suojaamattomia tai helposti hakkeroitavissa. Hän ei uskaltanut käyttää McDonaldsin tai muiden julkisia wifi-verkkoja tietäessään, miten helppoa hänen työnantajansa oli valvoa niitä.

"Pidättäydyn julkaisemasta tietoa siitä, kuinka tarkalleen hoidin oman kirjoittamiseni – kopioimiseni ja salaukseni – jotta NSA olisi pystyssä vielä huomennakin." (s. 306) Snowden neuvoo kuitenkin unohtamaan usb-tikut, sillä ne ovat liian isoja. Hän kopioi tiedostot pienille micro-sd-korteille (aivan kuten nimeään kantavassa elokuvassa) ja salakuljetti ne ulos Havaijin tukikohdasta. Turvatarkastukset olivat löysiä, vartijat kyllästyneitä. Silti Snowden varautui pahimpaan, joskus hän kuljetti muistikorttia poskessaan ja oli valmis nielemään sen, mikäli hänet tarkastettaisiin.

Snowden puhuu lämpimästi salauksen puolesta. "Se on ainoa todellinen suoja valvontaa vastaan" ja pystyy saavuttamaan salaisuuden silloinkin, kun aseet ja piikkilangat eivät tehoa. Eikä häneltä puutu ironista huumoriakaan:

"Jos haluaisi murtaa 128-bittisen avaimen, aikaa kuluisi 2^64 kertaa enemmän kuin yksi vuorokausi eli viisikymmentä miljoonaa miljardia vuotta. Siihen mennessä jopa minut olisi jo armahdettu."

Lopulta Snowden oli saanut yhteyden kahteen toimittajaan ja yhteen dokumenttikuvaajaan. Hän lensi kaikilta salaa Hongkongiin.

"Viimeisenä aamuna, jona heräsin Lindsayn kanssa, hän oli lähdössä ystävien kanssa telttaretkelle Kauaihin pikku lomalle, jolle olin kannustanut häntä. Makasimme sängyssä ja rutistin häntä liian lujaa, ja kun hän kysyi uneliaasti, miksi olin yhtäkkiä niin hellä, pyysin anteeksi. Sanoin, että olin hyvin pahoillani siitä, kuinka kiireinen olin viime aikoina ollut ja kuinka kovasti ikävöisin häntä – hän oli paras ihminen, jonka olin koskaan tavannut. Hän hymyili, suikkasi suukon poskelleni ja nousi pakkaamaan. Kun hän oli astunut ulos ovesta, aloin itkeä ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Tunsin syyllisyyttä kaikesta paitsi siitä, mistä maani minua syyttäisi."

Vasta kirjaa lukiessani ymmärsin, millaisen riskin hän otti. Snowden ei voinut tietää, saapuvatko toimittajat toiselta puolelta maapalloa tapaamiseen pelkän nimettömän henkilön ehdotuksesta. Hänellä oli mukanaan levy täynnä tiedostoja, joista yhdenkin hallussapito olisi tuonut syytteen maanpetoksesta ja kymmenien vuosien vankeustuomion.

Ja kun hän oli kerran lähtenyt Havaijilta, oli myöhäistä katua: hän tiesi, että NSA aloittaisi etsinnät luvattoman poissaolon vuoksi ja selvittäisi nopeasti, mitä oli tapahtunut. Sen jälkeen Snowden olisi merkitty mies ja hänen henkensä halpa.

Kaiken tämän mies teki muutamaa viikkoa ennen 30-vuotispäiväänsä! Olipa Snowden toiminnan oikeutuksesta mitä mieltä tahansa, seko oli uskomaton henkilökohtaisen rohkeuden osoitus.

Hongkongin Mira-hotellissa Snowden linnoittautui huoneeseensa 10 päiväksi poistumatta sieltä kertaakaan. Hän pelkäsi NSA:n pääsevän asentamaan vakoilulaitteita huoneeseen, ja tilasi kaiken ruuan huonepalvelusta.

Kaikeksi onneksi toimittajat todella tulivat paikalle, uskoivat hänen ensimmäiset paljastuksensa -- ja siitä käynnistyi tapahtumaketju, jonka vaiheita on tässäkin blogissa puitu useaan kertaan. Kun uutisointi oli alkanut, Snowden saattoi melkeinpä hengähtää helpotuksesta, sillä julkisuus antoi myös suojaa. Mikä tahansa USA:n reagointi olikin, se ei voisi tapahtua salassa.

Aivan varmasti tapahtumia on puitu vielä useammin NSA:n sisällä. Seuraavan tietovuotajan tehtävä tulee olemaan paljon hankalampi.

Snowden ja ura CIA:lla

Tämä on toinen Snowdenin muistelmiin liittyä kirjoitus. Joko mainitsin, miten kiinnostava kirja on? Varmaankin, ja tässä on vain muutamia poimintoja siitä, miten Snowden päätyi valtion palkkalistoille ja töihin CIA:han.

9/11-iskujen isänmaallisuuden puuskassa Snowden listautui armeijaan, mutta sotilasurasta tuli lyhyt. Sittemmin Snowden kauhisteli helppoutta, jolla isänmaallisuus oli ottanut hänestä vallan:

Sekä instituutioiden vastainen hakkerihenki, joka oli iskostunut minuun verkossa, että epäpoliittinen isänmaallisuus, jonka olin perinyt vanhemmiltani, näyttivät pyyhkiytyneen pois käyttöjärjestelmästäni. Tuntui kuin minut olisi käynnistetty uudelleen koston halukkaaksi välikappaleeksi. Viiltävimmin minua hävettää tieto siitä, kuinka helposti tuo muutos tapahtui ja kuinka auliisti toivotin sen tervetulleeksi. (s. 101)

Terrori-iskussa kuoli 3000 amerikkalaista, Yhdysvaltojen vastaiskussa miljoona.

Fort Benningin koulutusalueella hän sai lempinimen Lumihiutale, koska oli 174-senttinen ja 56-kiloinen. Klassinen nörtti siis! Maastoharjoituksen aikana hän huomasi puunrungon päälle noustuaan maassa kerälle kiertyneen käärmeen, jonka väistämisessä hän sai molemminpuolisia sääriluunmurtumia ja rasitusvammmoja.

Armeija heitti hänet ulos palveluksesta ja Snowden alkoi etsiä tapoja palvella maataan tietoteknisen osaamisen kautta.

Paperilla olin täydellinen ehdokas. Olin maataan palvelevien vanhempien lapsi suvusta, jonka melkein kaikilla aikuisilla oli jonkintasoinen turvallisuusselvitys. Olin yrittänyt värväytyä armeijaan taistellakseni maani puolesta, kunnes valitettava tapaturma oli katkaissut urani. Minulla ei ollut rikosrekisteriä eikä huumeriippuvuutta. Ainoa velkani oli opintolaina, jota olin ottanut saadakseni Microsoft-sertifikaatin, eikä minulta ollut jäänyt väliin yhtään maksuerää. (s. 119)

Snowden läpäisi kirkkaasti maan tiukimman turvallisuusselvityksen (TS/SCI) ja tapasi tulevan puolisonsa Lindsayn missäpä muualla kuin netin HotOrNot-treffipalvelussa.

Snowden kritisoi ankarasti tiedustelupalvelua, joka on kiertänyt rajoituksia ja budjettia ulkoistamalla valtavat määrät tehtäviä kaupallisille yrityksille, joista moni tarjoaa hyväpalkkaisen työpaikan kongressista pudonneille edustajille. "Se on Yhdysvaltain laillisin ja kätevin keino siirtää julkista rahaa yksityiseen taskuun", hän kirjoittaa (s. 141). Tiedustelun 107 035 työntekijästä 21800 tekee täyspäiväistä työtä muissa yrityksissä, lisäksi verkostoon kuuluu monia ali-alihankkijoita ja muita tahoja.

Seuraus on järisyttävä: "kaikkein arkaluonteisempia järjestlemiä pyörittävät henkilöt, jotka eivät ole edes tiedustelupalvelussa töissä" (s. 143).

Snowden sai ensimmäisen työpaikan vasta rakenteilla olleesta yliopiston kielikeskuksesta (Center for the Advanced Study of Language), jonka salattu tarkoitus oli auttaa NSA:ta kehittämään paremmin vieraita kieliä ymmärtäviä tietokoneohjelmia. Rakennusvaiheen aikana Snowden toimi yövuoron vartijana, tehtävänään kuljeskella tyhjillä käytävillä ja katsella maalin kuivumista.

Snowden haki töihin CIA:lle ja yllättyi, kun rekrytointifirma tarjosi hänelle 10 000 dollaria enemmän palkkaa kuin mitä hän oli pyytänyt. Syynä oli se, että firman välityspalkkio CIA:lta oli sidottu palkattavien henkilöiden palkkoihin. "Palkkojemme lihottaminen oli kaikkien etu - paitsi veronmaksajien" (s. 147).

Luvun 13 alussa Snowden kertoo, että elokuvista tutun CIA:n pääaulan läpi kuljetetaan vain VIP-henkilöitä ja tutustumiskierroksella olevia ulkopuolisia. Varsinainen toiminta tapahtuu uudessa rakennuksessa.

Snowden huomasi pian, millainen mullistus CIA:ssa oli tapahtunut. Tietotekniikka oli muuttanut talon toimintaa ja vanhoja kenttäihmisiä, jotka olivat palvelleet vaarallisissa paikoissa, oli hylätty rakennuksen yksinäiseen aulaan vastailemaan tukipuhelimeen. Jep, CIA:lla on oma helpdesk, oma internet, oma Web, omanlainen Facebook ja oma hakukone (jonka softan on vieläpä toimittanut Google itse!).

Snowden teki yövuoroja, missä hän tutustui kaveriin nimeltä Frank. Tämä kulutti vain aikaa, eikä näyttänyt tekevän mitään. Häntä ei kuitenkaan irtisanottu, koska hän oli ainoa, joka osasi käyttää 1980/90-lukujen vaihteesta olevaa nauhavarmistinta, johon varmistettiin yöllä kaikki päivän mittaan saapunut data siltä varalta, että palvelin hajoaisi.

Siinä on yksi asioista, joita CIA ei tuolloisessa hajaannuksen tilassaan aivan ymmärtänyt ja joita ei ymmärtänyt myöskään mikään merkittävä amerikkalainen työnantaja Piilaakson ulkopuolella: tietokonehemmot tietävät kaiken, tai ainakin heillä on mahdollisuus tietää kaikki. ( s. 164)

Uteliaisuuttaan Snowden penkoi järjestelmiä ja raportoi niistä lukijalle:

Ja kun minulla oli järjestelmien ylläpitäjän virallinen titteli ja käyttöoikeudet sekä kyvyt, joilla pystyin ottamaan kaiken irti valtuutustasostani, pystyin korjaamaan jokaisen tiedonpuutteeni ja vähän enemmänkin. Ja mikäli mietitte: Kyllä, ihminen on oikeasti käynyt kuussa. Ilmastonmuutos on todellista. Kemikaalivanat ovat höpöhöpöä. (s. 165)

Päästyään liittovaltion virkamieheksi Snowden laitettiin kouluun, jonka aikana hän asui Virginian Warrentonissa sijaitsevassa surkeassa Comfort Inn -motellissa. On siis totta, mitä elokuvat ja kirjat sanovat: surkeat motellit saattavat olla pelkkä julkisivu, jossa koulutettavat agentit asuvat.

Snowden koulutettiin käyttämään vakoilu- ja tiedustelulaitteita, ylläpitämään tekniikkaa ja korjaamaan sitä eri puolilla maailmaa sijaitsevissa suurlähetystöissä. Osa tekniikasta oli hyvinkin vanhaa, mutta Snowden oli ensimmäisellä vuosikurssilla, jonka ei enää tarvinnut opetella morsetusta!

Tässä on kiinnostava havainto (s. 171):

Nykyajan diplomatian kehnoimmin säilytetty salaisuus on, että suurlähetystön pääasiallinen tehtävä on toimia tukikohtana vakoilulle. Vanhat selitykset siitä, miksi maa yrittää ylläpitää teoreettisesti suvereenia fyysistä läsnäoloa toisen valtion maaperällä, häipyivät olemattomiin samaan tahtiin kuin televiestintäelektroniikka ja suihkumoottorilla toimivat lentokoneet yleistyivät. 

Ei siis tarvitse ihmetellä, miksi suurlähetystöt ovat niin isoja: ne ovat vakoilun tukikohtia. Snowden kuului joukkoihin, joiden tehtävänä oli ylläpitää vakoilutekniikkaa.

Koulutuksen jälkeen Snowden lähetettiin ensimmäiseen asemapaikkaansa Geneveen. Hän hoiti teknistä vakoilua, mutta joutui kerran tekemisiin myös CIA:n HUMINTin kanssa.

Genevessä minä ensimmäisen ja ainoan kerran tiedustelu-urallani tein henkilökohtaisesti tuttavuutta kohteen kanssa – ensimmäisen ja ainoan kerran katsoin suoraan silmiin ihmistä enkä vain tallentanut etäältä hänen elämäänsä. On sanottava, että pidin kokemusta unohtumattoman raadollisena ja surullisena. Oli psykologisesti paljon helpompaa istua keskustelemassa siitä, kuinka murtautua johonkin YK:n kasvottomaan rakennukseen. Tiedustelun teknisellä puolella ei yksinkertaisesti ole kovinkaan paljon henkilökohtaisia kohtaamisia, jotka saattavat olla rankkoja ja henkisesti uuvuttavia, eikä tietokonetoiminnassa niitä ole juuri koskaan. (s. 191)

Tämä on toisaalta pelottavaa, sillä se kertoo miten abstraktissa maailmassa verkkotiedustelu elää, ja miten se voi toteuttaa operaatioita, joissa ihmishenki ei ole minkään arvoinen.

Itse tapaus oli saudimiehen juottaminen humalaan, ilmianto poliisille ja sen jälkeen CIA-agentin piilotettu yritys ystävystyä miehen kanssa. Homma meni pahasti puihin, kun saudi huomasi juonen. Tarina on kerrottu aiemminkin.

Kiinnostava yksityiskohta on tieto siitä, miten CIA käyttää amerikkalaisia rekrytointiyrityksiä peitteenä hakiessaan tietoja netistä. Tiedonhaku näyttää tulevan harmittoman firman kautta. Snowden piti tätä kömpelönä ja käytti mieluummin Tor-verkkoa identiteettinsä salaamiseen.

Blogikirjoitukseni kolmas osa.

Snowden ja netin kultaiset vuodet

Edward Snowdenin muistelmat "Pysyvästi merkitty" (WSOY 2019) tulivat itselleni täysin puun takaa, vaikka olen sentään pyrkinyt seuraamaan asioita. Ehkä tutkan alla lentäminen oli tarkoituksellista, jotta kukaan ei olisi pystynyt estämään kirjan julkaisua etukäteen?

Edward Snowden: Pysyvästi merkitty, 397 sivua, WSOY 2019

Nyt kirja on kuitenkin ulkona -- julkaistu sopivasti USA:n perustuslain päivänä, jota Snowden itse sanoo arvostavansa juhlapäivistä eniten. Kirja julkaistiin 20 kielellä, myös suomeksi. Olin aiheesta Aamu-tv:n haastateltavana, mutta siinä ehdittiin vain raapaista pintaa. Kirja on mukavasti kirjoitettu ja tarjoaa it-alaa tai verkkovakoilua tuntevalle ahaa-elämyksiä liukuhihnalta. Aihetta olisi vaikka kuinka moneen blogitekstiin!

Z-sukupolvi on syntynyt aikana, jolloin netti on kaikkialla ja kaiken aikaa. On vaikea kuvitella, miten he hahmottavat netin -- tai ajan ennen sitä. Miltä maailma heidän mielestään tuntuisi ilman nettiä?

Me vanhemmat muistamme vielä netin kultaiset vuodet, jotka sijoittuivat noin 1994-1998, kun suuri yleisö pääsi ensi kertaa maailmanlaajuiseen tietoverkkoon. Snowdenilla (s. 1983) nuo vuodet osuivat murrosiän alkamiseen, mikä teki elämyksestä hänen kohdallaan vielä vahvemman ja osaltaan selittää, miksi hänestä tuli myöhemmin maailman tunnetuin nörtti ja USA:n jahtaama tietovuotaja.

Jo esipuheessa Snowden kertoo oman paradoksinsa:

"Yleensä CIA ja NSA eivät palkanneet ketään, jolla ei ollut vähintään maisterin tai myöhemmin kandidaatin papereita, eikä minulla ollut kumpiakaan. Minua ei olisi ikinä pitänyt päästää edes ovesta sisään."

It-tekniikan tuntemus ja nörttiosaaminen antoivat valtaa, johon Snowden ei ollut vielä henkisesti kypsä. Hänen olisi pitänyt päätyä ihan toisenlaisiin it-alan töihin. Mutta näin kävi, ja loppu on historiaa.

Snowdenin kaukainen esi-isä oli brittimajuri, joka saapui 1658 Marylandin provinssiin. Tämä on kiinnostavia yksityiskohta NSA:n päämajasta:

"Fort Meade on itse asiassa rakennettu maalle, jonka aikoinaan omistivat Snowden-serkkuni, ja Yhdysvaltain liittovaltio joko osti (yhden kertomuksen mukaan) tai pakkolunasti (toisen tarinan mukaan) sen heiltä."

Snowden asui nuorena ns. Beltwayllä, joka ympäröi pääkaupunki Washingtonia. Hän vertaa aluetta Piilaaksoon, mutta jonka tuotteena ei ole tekniikka vaan valtionhallinto. Ilmeisesti tämä on juuri se suo, jonka Trump lupasi kuivattaa päästyään Valkoiseen taloon. Lähes kaikki alueen asukkaat ovat töissä valtionhallinnossa tai tiedustelussa.

Snowdenin äiti oli NSA:lla ja huolehti työkseen vakoojien eläketurvasta. Isänsä töistä Snowden ei tarkalleen tiedä; siinä ympäristössä töistä ei puhuttu kotona eikä naapurien kanssa. Monen työ oli salaista, mutta myös teknistä ja valtio halusi lokeroida asioita.

Joka tapauksessa nämä lähtötiedot auttavat ymmärtämään, miksi Snowden itsekin hakeutui tiedusteluun ja miksi hän koki myöhemmillä toimillaan tekevänsä vain velvollisuutensa omaa kansaa kohtaan.

Snowdenin ensi kosketus tietokoneisiin oli Commodore 64, mikäpä muukaan! Myöhemmin isä toi kotiin Compaq Presario 425 -koneen, johon sai modeemin. Snowden alkoi viettää kaiken vapaa-aikansa verkossa ja varasi isosiskon harmiksi talon puhelinlinjan omille nettiseikkailuilleen. Snowden oli alusta lähtien koukussa nettiin ja verkkomaailmaan. Hänen tiedonjanonsa ja uteliaisuutensa oli loputon.

"Suunnilleen 12-vuotiaasta lähtien yritin viettää kaiken valveillaoloaikani verkossa."

Snowden muistelee haikeana 90-luvun nettiä ja tekstin lukeminen saa omankin nostalgian heräämään. Voi Snowden - olet niin oikeassa! Miten erilainen netti silloin olikaan.

"Mutta yhden lyhyen, kauniin ajanjakson – jakson, joka minun onnekseni osui lähes täydellisesti yksiin murrosikäni kanssa – internet oli enimmäkseen ihmisten ihmisille tekemä. Sen tarkoituksena oli valistaa, ei rahastaa, ja sitä hallinnoivat pikemminkin lakkaamatta muuttuvat kollektiiviset normit kuin palvelusopimusten riistävät ja maailmanlaajuisesti valvottavissa olevat ehdot."

Siihen aikaan netti oli toinen elämä, sillä virtuaalinen ja todellinen eivät olleet vielä sulautuneet yhteen. Ihmiset tekivät alkeellisia kotisivuja lemmikeistään ja auttamisenhalu oli valtava. Kun Snowden kysyi neuvoa johonkin tekniseen asiaan, hän sai pitkiä ja asiantuntevia vastauksia muilta käyttäjiltä.

Niin, todellakin! 90-luvun netti oli modeemin vuoksi hidas, mutta silti se oli parasta maailmassa. Minäkin uskoin, että liki ilmainen pääsy kaikkeen maailman tietoon lopettaisi sodat ja väittelyt, sivistäisi ihmisiä ja tekisi maailmasta paremman paikan elää.

Vähänpä osasin silloin kuvitella, että netistä tulisi urkinnan ja valvonnan väline, jossa kaikkea toimintaa seurataan ja myydään mainostajille, jossa web-sivujen lukeminen käy lähes mahdottomaksi mainosbannerien, kyselyiden, evästekuittausten ja automaattivideoiden vuoksi, ja jossa mellastavat trollit ja häiriköt muita ärsyttäen, valheita ja loukkauksia levittäen.

Me olemme kaikki pettyneet 2000-luvun nettiin. Onneksi emme tienneet vielä tuolloin, mihin kaikkien saatavilla oleva netti meidät johtaisi.

Itse ajattelen, ettei ihmiskunta ollut valmis nettiin. Aivomme eivät kyenneet käsittelemään tiedon paljoutta, eivätkä edes halunneet sitä. Ne halusivat jotain ihan muuta: viihdettä, valheita, vaikuttamista, huijaamista, erikoisuutta. Kaikki toimi hyvin niin pitkään kuin netti oli tiedonjanoisten ja edelläkävijöiden kanava. Kaikkia suomalaisia ei olisi pitänyt päästää nettiin lainkaan.

Snowden kertoo kotisivuprojekteista, joita teki Mae-nimisen naisen kotitoimistolla Fort Meaden sotilastukikohdan alueella:

"Otin ilomielin vastaan vähäpätöisimmätkin Notepad++-hommat. On hämmästyttävää, mitä voi tehdä rakkaudesta, varsinkin kun se on yksipuolista. Voin vain arvailla, oliko Mae ollut alusta saakka täysin selvillä tunteistani häntä kohtaan ja käyttänyt niitä hyväkseen. Mutta mikäli olin uhri, olin sitä vapaaehtoisesti, ja aikani hänen alaisuudessaan teki minulle hyvää."

Syyskuun 11. päivä muutti Snowdenin elämän. NSA ja CIA evakuoitiin, koska pelättiin uusien koneiden iskevän niiden rakennuksiin.

"Muistan loppuikäni, kuinka ajoin NSA:n päämajan ohi kulkevaa Canine Roadia pitkin sen jälkeen, kun Pentagoniin oli isketty. NSA:n mustista lasitorneista vyöryi hulluus, hyökyaalto, joka koostui huudoista, kännyköiden soittoäänistä ja moottoreiden ärjähdyksistä, kun autoilijat kaasuttivat ulos pysäköintipaikoilta ja kamppailivat pääsystä tielle. Yhdysvaltain historian pahimman terroriristihyökkäyksen hetkellä NSA:n, maan tiedusteluyhteisöön kuuluvan merkittävän signaalitiedustelupalvelun, työntekijöitä poistui työpaikaltaan tuhansittain, ja tulva tempaisi mukaansa minutkin."

Uskomatonta kyllä, ennen 9/11-iskua Fort Meaden alueelle, missä NSA:n pääkonttori sijaitsee, oli kaikilla lähes vapaa pääsy. Ei ollut betoniporsaita, ei puomeja, tarkastusasemia eikä piikkilanka-aitoja.

"Pystyin noin vain ajamaan Civicilläni ikkuna auki ja radio päällä asevoimien tukikohtaan, jossa sijaitsi maailman salamyhkäisin tiedustelupalvelu, enkä joutunut pysähtymään portilla näyttämään henkilöllisyystodistusta."

Tuntuu enteelliseltä, että Snowden kävi jo opiskelijana töissä NSA:n sotilastukikohdassa, jonka hän myöhemmin joutui raskaasti pettämään.

Blogikirjoitukseni toinen osa. 

Greta Thunberg ja sydämen asioita

Greta Thunberg purjehtii parhaillaan Monacon prinssin veneellä Atlantin yli, koska haluaa välttää lentämistä. Nuoren tytön nousu ilmastonmuutoksen keulakuvaksi on herättänyt sekä ihastusta että ärsytystä, varsinkin meissä ns. setämiehissä.

Juuri sopivasti ilmestyi suomeksi kirja "Sydämen asioita - perhe ja planeetta kriisissä", jonka kirjoittajiksi on merkitty koko perhe, mutta joka käytännössä puhuu äidin äänellä.

Sydämen asioita - perhe ja planeetta kriisissä.

Äiti Malena Ernman onkin melkoinen persoona: kansainvälisen uran tehnyt oopperalaulaja (mezzosopraano), joka edusti Ruotsia vuoden 2009 Euroviisuissa Moskovassa. Kappale La Voix oli mielestäni hyvä, vaikka jäikin häntäpäähän.

Äiti kertoo kärsineensä nuorena bulimiasta, aikuisena ADHD:stä, ja kertoo laulajanuran pelastaneen hänet. Greta-tyttärellä on diagnosoitu Aspergerin syndrooma, vakava syömishäiriö ja selektiivinen mutismi. Pikkusiskolla Beatalla on ADHD-piirteitä aspergerista, pakko-oireista ja uhmakkuushäiriöistä.

Kuvaukset nuoren Gretan ahdistuksesta ja anoreksiasta ovat pysäyttäviä. Tyttö uhkasi kuolla nälkään, kun mikään ei kelvannut. Terapian jälkeen perhe ryhtyi pitämään kirjaa tytön syömisestä. Banaaniin saattoi kulua 25 minuuttia, yhteen avokadoon ja 25 grammaan riisiä 30 minuuttia. Viiteen gnocchiin kului pahimmillaan 2 tuntia ja 10 minuuttia.

Äiti kauhistelee, miten paljon ruotsalaisilla tytöillä ja naisilla on psyykkisiä ongelmia ("huonoiten voivat tytöt ja nuoret naiset, joista 16 prosentilla on ollut jonkinlainen nuorisopsykiatrinen hoitokontakti"), ja miten huonosti ADHD:tä osataan diagnosoida. "Kuinka tyttö voisi sopia malleihin ja kriteereihin, jotka on laadittu pojille?", hän kysyy (s. 175).

Perheessä vain isä Svante tuntuu normaalilta, mutta hän on kirjassa sivuosassa. Isä toimii lähinnä perheen naisväen avustajana ja autonkuljettajana, sillä äidillä ei ole edes ajokorttia. (Tässä meidän miesten tulevaisuudenkuva, huh!).

Isä Svante on saanut nimensä Svante Arrheniuksesta (1859-1927), jolle hän on sukua. Arrhenius oli tunnettu kemisti, joka ensimmäisenä tutki kasvihuoneilmiötä ja hiilidoksidin vaikutusta. Voi siis sanoa, että Gretallakin on ilmastonmuutosasiat verenperintönä.

Kirja koostuu lyhyistä luvuista (kohtauksista, oopperatyyliin). Äiti kertoo havahtuneensa siihen, millaista elämää hän on ruotsalaisen yhteiskunnan luksuslapsena saanut viettää lentämällä mm. Tokioon yhtä konserttia varten.

Kohtaukset ovat kuin päiväkirjamerkintöjä, eikä niistä täysin selviä, miten Greta löysi pelastuksen ilmastomuutoksesta. Siihen paneutuminen auttoi hänet voittoon psyykkisistä ongelmista ja palautti mm. kyvyn puhua tuntemattomien ihmisten kanssa.

Gretan tie kuuluisuuteen alkoi 15-vuotiaana 20.8.2018, kun hän nousi tuntia normaalia aikaisemmin, tulosti sata lehtistä kirjoittamastaan 5303 merkkiä pitkästä tekstistä, ja lähti jakamaan niitä valtiopäivätalon lähelle. Hänen koululakkonsa oli alkanut. Isä oli taustalla katsomassa, että kaikki sujui hyvin.

Ohikulkijat alkoivat jakaa kuvaa ilmastolakkoon menneestä tytöstä Twitterissä. Yhtäkkiä hänen 20 instagram-seuraajansa määrä moninkertaistui ja tv-ryhmät ilmestyivät paikalle. Greta istuu kylttinsä kanssa liikkumatta suurta seinää vasten. Löydettyään kutsumuksensa Gretan vointi alkoi parantua. Äiti kirjoittaa suivaantuneensa niille, jotka vähättelevät lakkoa somessa: "Greta ei uhrannut neljää viittä helvetillistä vuotta elämästään hengenvaarallisten häiriöiden teeskentelyyn vain päästäkseen käynnistämään maailman ovelimman salajuonen". (s. 249).

Perheen suhteet saattoivat vähän nopeuttaa julkisuusprosessia. Edellisviikolla elokuvantekijä Peter Modestij sai kuulla lakkoajatuksesta, kun hän soitti äidille jatkaakseen keskustelua työn alla olevasta elokuvakäsikirjoituksesta. Perhe oli lukenut talvella käsikirjoituksen. Greta muistutti kovasti hänen tulevan kokoillan elokuvansa päähenkilöä (s. 237). Niinpä Peter sai erään tuotantoyhtiön kuvaamaan Gretan koululakkoa kahden päivän ajan.

Kirjassa vuorottelevat arkiset tapahtumat, tyttöjen sairaudet ja Malenan oma julistus ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun kiireellisyydestä ja välttämättömyydestä. Joukossa on hyviä havaintoja ("tietämättömyys on uusi valuuttamme", "koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä niin paljon kuin pystymme"), mutta jatkuva toistaminen tilanteen vaarallisuudesta alkaa tuntua puuduttavalta ja osa väitteistä kuulostaa oudolta, kuten:

"Luen, että lentäessä täytyy vetää ikkunan muoviverho alas lähdön ja laskeutumisen aikana, jotta säästettäisiin lentokoneen ilmastoimiseen kuluvaa polttoainetta." (s. 167)

"Hakkuiden jäljiltä sademetsät eivät enää pysty sitomaan hiilidioksidia vaan päästävät ilmoille valtavia määriä tätä ainetta, joka vähitellen myrkyttää ilmakehtän." (s. 101) Hiilidioksidi ei kuitenkaan ole myrkkyä, vaan elintärkeää kasveille.

Eniten ihmettelin väitettä jonka mukaan "Ruotsissa yleisradioyhtiö [ei] koske ilmastokysymykseen tikullakaan" (s. 225). Onko SVT tosiaan eri linjoilla kuin Yle, joka käsittelee ilmastonmuutosta joka päivä jossain ohjelmassaan? Eikö Malena oikeasti ollut kuullut ilmastonmuutoksesta nykyistä kohua aiemmin? Vai eikö hän välittänyt?

Tekstistä huomaa, että Malena on ympäri maailman lennettyään ja ruotsalaisuuden yltäkylläisyydestä nautittuaan kokenut herätyksen ja huomannut oman elämäntapansa kestämättömyyden. Oman -- ja etenkään muiden ruotsalaisten -- ylikulutuksen lopettaminen ei kuitenkaan ole helppoa. Ruotsalaiset lentävät shoppailemaan New Yorkiin ja talvilomalle Thaimaahan, koska heillä on siihen varaa.

Teksti on kirjoitettu kesän 2018 hellekauden aikaan, mikä Malenasta tuntuu tuhon alkusoitolta ("Kebnekaisella oli eilen 25 astetta lämmintä"). Tänä kesänä kirjan tunnelma olisi saattanut olla vähemmän dramaattinen.

Kirjan käännös on sujuvaa ja huolellista työtä, vain muutama sanavalinta pistää silmään (Tuhkimo-operetti? Hyveliputus).

Gretan purjevene vaatii miehistön, joka lentää Amerikkaan tuodakseen veneen takaisin. Isä on matkalla mukana, samoin dokumenttikuvaaja. Moni ajattelee, että tyttö on oikealla asialla, mutta muiden ohjattavissa. He muistavat oman nuoruutensa taistelut Neuvostoliiton puolesta tai ydinvoimaa vastaan. Idealismi ja ehdottomuus kuuluvat nuoruuteen, vähättely ja kyynisyys vanhuuteen.

Malena ei sanojaan säästele: "Kiehtova ilmiö on myös se, että he [ne, joilla on onni kuulua pieneen, valikoituneeseen etuoikeutettujen joukkoon] ovat onnistuneet saamaan puolelleen niin monia vihaisia, katkeria, alipalkattuja ja hyväksikäytettyjä valkoisia miehiä... jos vallitseva maailmanjärjestys tekee sinusta voittajan, haluat tietenkin puolustaa sitä mahdollisimman pitkälle." (s. 263)

Kyynisille setämiehille sopii lause kirjan sivulta 174: "Kun on tottunut olemaan etuoikeutettu, tasa-arvo tuntuu sorrolta".

Kirjan loppuun on koottu Gretan arvovaltaisilla foorumeilla pitämiä ilmastopuheita. Ne olisi kannattanut jättää pois, sillä puheet ovat melkein toistensa kopioita ja niissä toistuvat samat fraasit: nyt on kiire, ilmastonmuutos pitää pysäyttää, tulevaisuus on vaarassa. Greta on alarmisti par excellence, eikä hänellä ole tarjota aiheeseen mitään uutta ajatusta tai näkökulmaa. Gretan sanoman erottaa tuhansista samanlaisista vain se, että hän on 16-vuotias tyttö, joka on omistautunut täysin aiheeseen ja keksinyt koululakon. Häntä kuunnellaan vain siksi, että hän on... se maailmankuulu tyttö.

Lisäys 29.8.2019: Helsingin Sanomat osoittaa huonoa journalismia. Nuori kulttuuritoimittaja Arla Kanerva on tehnyt kirjan varjolla jutun, jossa kirja on sivuosassa. Juttu keskittyy Thunbergin purjehdusmatkaan ja häneen kohdistuneeseen epäasialliseen kritiikkiin. Kulttuuritoimittajan oma, myötäsukainen asenne Thunbergia kohtaan värittää juttua. Toimituksen olisi pitänyt puuttua asiaan. Kirja olisi ansainnut arvostelun kulttuurisivuille, tämä juttu olisi kuulunut ulkomaan tai ympäristön sivuille.

Lisäys 2.9.2019: Gretan purjehdustempauksen jälkeen on keskusteltu siitä, onko kaikki vain laskelmoitua julkisuudentavoittelua. Ei ole. Uskon, että Gretan ilmastohuoli on aitoa ja sisäsyntyistä. Vanhempien julkkisasema teki huolesta ilmiön ja tytöstä lapsitähden. Tavallinen Perus-Svensson olisi haettu kouluun pakolla ja ilmastolakkoa olisi pidetty lapsellisena hölmöilynä. Tässä suhteessa Greta sai erikoiskohtelun. Asia on hyvä ja julkisuus saa meidät kaikki pohtimaan co2-päästöjämme, mutta Gretalle itselleen tästä kaikesta voi tulla vielä ongelmia. Harva lapsitähti on pystynyt elämään normaalin elämän, eikä Gretan Asperger ainakaan helpota tilannetta.

Muokattu 6.9.2019