sunnuntai 27. joulukuuta 2020

Operaatio punainen kettu - yllättävä sotaromaani liikkuu Remeksen apajilla

Syksyn kirjayllätys oli Helena Immosen Operaatio Punainen Kettu. Immosta on verrattu Ilkka Remekseen, jonka erikoisalaa Venäjän Suomeen kohdistamat hyökkäykset ja vehkeilyt ovat olleet jo vuosien ajan. 

Remes on saanut kilpailijan, mutta aihepiiristä ja vauhdikkaista käänteistä huolimatta Immonen ei ole uusi Remes. Eikä pidäkään olla, sillä Immosella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.

Ensivaikutelmani kirjasta oli puolustusvoimien tilaustyö. Kirjassa on kaikki ajankohtaiset PV:n teemat: Venäjän uhka, kyberhyökkäys, maahanmuuttajareserviläisen sankaruus Suomen puolustamisessa, disinformaation levittäminen, asehankinnat -- ja tietenkin naiset armeijassa. Uutiskuvista ja sarjoista päätellen nainen intissä on mediaseksikästä (Naissotilaat, menossa Ylellä jo kolmas tuotantokausi, "...heistä tuntuu, että palvelusaika alkaa huveta liiankin nopeasti").

Toisaalta on virkistävää, että perinteiset asetelmat on käännetty päälaelleen: kirjan päähenkilö on luutnantti Riina Koivu, joka heitetään etulinjan taisteluihin samalla kun mies Mauri istuu päivät pääesikunnan turvaluolassa tiedustelutietoa analysoimassa. Hornet-lentäjä on Linda, ylipursimies Milla Rintala-Heikkilä... ja siinä naiset sitten ovatkin. Kaikki muut sotilaat ovat miehiä. Kirjailijan ratkaisu tuntuu tarkoitushakuiselta.

Kun päähenkilö toivoo, että merivoimien alustilaukset olisi jo saatu ja kun hän valittaa reserviläisten huonoa yleiskuntoa, teksti on kuin puolustusvoimien tiedotteesta. Itselleni jäi vaikutelma, että PV puhuu Immosen suulla. Jälkisanoissa Immonen kiittää erityisesti kahta henkilöä, jotka ovat tukeneet käsikirjoitusta ja kirjoitusprosessia, mutta ei mainitse heidän nimiään. Ei ole vaikea arvata, mistä suunnasta henkilöt löytyvät. Jotain kertoo sekin, että kustantaja on turpo-kirjoistaan tunnettu Docendo/CrimeTime, eikä mikään suurista kustannustaloista (WSOY osti Docendo/CrimeTimen 23.12.2020).

Kirjassa Ruotsi hakee Naton jäsenyyttä, mikä saa Venäjän lähettämään tunnuksettomia sotilaita Gotlantiin. Suomalaiset lähtevät vapauttamaan saarta ruotsalaisten avuksi. Konflikti laajenee Suomen alueelle ja muuttuu täysimittaiseksi maasodaksi Venäjän armeijan vyöryessä itärajan yli.

Silloin kirjailija pistää uuden vaihteen silmään. Alun Gotlanti-episodi huojuu uskottavuuden rajalla ja näyttää paikoin kirjoittajan kokemattomuuden, mutta sotakuvaukset ovat kuin suoraan Tuntemattomasta sotilaasta. Ne imaisevat lukijan mukaansa ja tykittävät sodan suoraan lukijan tajuntaan. Kaiken uhallakin sanon, että on vaikea uskoa tekstiä naisen kirjoittamaksi. Vastaavia taistelukuvauksia tuskin löytyy edes maailmalta.

Romaanissa saa ottaa vapauksia, mutta paikoin uskottavuus on koetuksella. Suomalainen sotilas nappaa lavalta Stinger-ohjuksen ja pudottaa sillä vihollisen helikopterin, vaikka ei ole aiemmin ohjusta nähnytkään eikä saanut mitään koulutusta siihen. Venäjän Suhoi lentää Suomen ilmatilassa aseistettuna ja yksin, ilman operatiivista tehtävää, ja tulee ammutuksi alas. Venäjä valtaa Hankoniemen, vaikka Ruotsia vastaan Ahvenanmaa olisi loogisempi paikka. Ja mitä järkeä olisi lähettää muutamia tunnuksettomia palkkasotilaita Gotlantiin ottamaan haltuunsa saaren mitättömän varuskunnan, jonka harrastajamaisuutta kirja sopivasti piikittelee, ilman sotilaallista jatkosuunnitelmaa?

Ajankohtaisuutta kirjaan tuovat päättäjät: Putin, Sauli Niinistö, puolustusministeri Antti Kaikkonen, pääministeri Marin ja niin edelleen. Opetusministeri Li Andersson haluaa varoa ärsyttämästä Venäjää. Mahtaisiko tositilanteessa opetusministeri olla kokoustamassa ylipäällikön kanssa puolustuksen linjasta? Oikeiden henkilöiden käyttö lisää nyt kiinnostavuutta, mutta ei näytä yhtä hyvältä 10 vuoden kuluttua. Kirjojen elinaika on pidempi kuin ministeriurien.

Konfliktin laajentuessa reserviläiset kutsutaan palvelukseen ja heitetään rintamalle. Olisin toivonut kuvausta siitä, miten nykyajan reserviläiset sopeutuvat taisteluihin tai kännyköistä luopumiseen. Nyt kirja mainitsee vain osan luikkivan karkuun tosipaikan tullessa. Ulkomaiden reaktiot taisteluihin Suomen maaperällä näyttävät jäävän olemattomiksi, aivan kuin Suomi ja Venäjä olisivat tyhjiössä. Puutteet kuitenkin unohtuvat, sillä Immosen teksti vetää maasodan alettua niin hyvin, ettei kirjaa pysty laskemaan käsistään. 

Remeksestä Immosen erottaa suoraviivainen juoni ja tunteisiin, perheeseen ja tappamiseen liittyvät pohdiskelut, joita Remeksen sankarit eivät koskaan tee. Immonen ymmärtää myös Venäjän näkökulman. Se on huolissaan Naton levittäytymisestä yhä lähemmäksi aluettaan ja lännen uusimman sotakaluston tulosta sen rajoille. Suomea painaa talvisodan muisto, Venäjällä on omat historialliset pelkonsa.

On arveltu, että romaanilla PV pystyy viestimään päättäjille ja kansalle asioita, joita se ja poliitikot eivät voi ääneen lausua. Immosen teksti muistuttaa jälleen kerran Venäjän uhkasta ja antaa perustelut kaikkien aselajien kehittämiselle. Sähkökatkot, juomaveden saastuttaminen e.coli-bakteerilla ja kännykkäverkon mykistäminen tuntuvat kuitenkin turhilta kliseiltä, eikä niillä ole vaikutusta kirjan pääjuoneen.

Kirjan lopussa alkaa tuntua, ettei kyse ole sittenkään PV:n tilaustyöstä. Ei myöskään Remeksen matkimisesta. Helena Immonen on itse reserviupseeri, joka työskentelee puolustusvoimissa viestintätehtävissä. On luonnollista, että työnkuva leimaa ajattelua ja näkyy sisällöstä. Toisaalta Immonen kuljettaa mukana vauvan syntymää, nuorta perhettä ja kaatuneiden lisäksi myös sodan henkistä ja terveydellistä hintaa. Viimeisten sivujen tunteelliset jaksot ja vierailu afganistanilaisen sotilaan Suomen perheen luona tuntuvat olevan melkeinpä väärässä kirjassa.

Immonen on kirjoittanut lähes 500-sivuisen jännärin oman toimen ohessa, kahden pienen lapsen äitinä. Ensimmäisenä kirjana teos on melkoinen taidonnäyte. Mihin Immonen vielä pystyykään, jos tekee kirjoittamisesta itselleen ammatin ja laajentaa näkökulmaa armeijan ulkopuolelle? Tässä saattaa olla syntymässä Max Seeckin kaltainen kansainvälinen menestystarina.

On vitsailtu, että kun Tuntematon sotilas elokuvataan neljännen kerran, sen pääosia näyttelevät naiset. Immosen kirjan luettuani en pidä sitä enää vitsinä. Näyttelijöiden lisäksi myös käsikirjoittaja ja ohjaaja saattavat olla naisia. Palataan asiaan 2030-luvulla.

2 kommenttia:

hdmi kirjoitti...

Kun Ruotsi päättää liittyä Natoon - eihän tuo ole enää kuin demareista kiinni - tulemme näkemään Suomessa aivan uskomattomat takinkääntäjäiset. Moni Natoa demonisoiva muuttuu yhdessä yössä kannattajaksi.

Jotta oma takinkäännös ei näyttäisi niin hölmöltä, pitää teeskennellä että Ruotsin päätös tuli yllättäen. Ei kun hetkinen... eikös näin ole käynyt joskus ennenkin?

Nimetön kirjoitti...

”Sujuvaa kerrontaa ajankohtaisiin teemoihin sitoen aina turvallisuuspolitiikasta Suomen asevelvollisuusjärjestelmän ydinkysymyksiin – henkilökuvauksista tinkimättä.” – Kenraalimajuri Harri Ohra-aho, Puolustusvoimien ex-tiedustelupäällikkö

https://kirja.elisa.fi/ekirja/operaatio-punainen-kettu