Nokian legendaarisia puhelimia

Kaivoin kokoelmastani muutamia legendaarisia Nokian puhelinmalleja, jotka 1990-luvulla ja 2000-luvun alkuvuosina olivat maailmanluokan julkistuksia.

Nokia 1011.

Nokia 1011 oli yhtiön ensimmäinen GSM-malli ja se julkistettiin 10.11.1992. Puhelin oli iso ja kömpelö. Ensimmäisillä versioilla pystyi vain vastaanottamaan tekstiviestejä, joita siihen aikaan ajateltiin operaattorien tiedotuskanavaksi. Näitä puhelimia on nykyisin vaikea löytää, tämä on ainoa löytämäni kappale. Todellista Nokia-historiaa, siis. Vuonna 1996 julkistettu 1610 näyttää samanlaiselta, mutta on selvästi pienempi ja kaikin puolin eri laite. Alkuperäisen 1011:n tunnistaa 45 asteen kulmassa olevista kaiutinaukon ritilästä. 

Nokia 2110, 1011 ja Communicator 9000.

Nokia 2110 (vasemmalla, 1994) oli monen ensimmäinen GSM-puhelin. Ryhmäkuvassa 1011 ja Nokia Communicator 9000 (1996), ns. kenkäpuhelin. Communicator oli aikanaan mullistava laite, sillä se yhdisti 386-tietokoneen ja puhelimen samoihin kuoriin.

Nokia 7110 (Wap-malli).

WAP-tekniikan piti tuoda ns. lisäarvopalvelut puhelimiin. Maksullisten palvelujen kautta pystyi lataamaan esimerkiksi taustakuvia ja soittoääniä. WAP oli kuitenkin kömpelö ja aika ajoi nopeasti sen ohi nettiyhteyksien tullessa puhelimiin. Kuvan Nokia 7110 -puhelin (1999) oli omassa käytössäni vuosituhannen vaihteessa. Samantapainen malli esiintyy myös Matrix-elokuvassa, mutta kyse on ns. elokuvapuhelimesta, joka ei koskaan ollut tuotantomalli. 

Nokia 7650

Tänään kamera puhelimessa on itsestäänselvyys, mutta aikoinaan niin ei ollut. Nokia 7650 oli valmistajan ensimmäinen kamerapuhelin vuodelta 2002.

Nokia N-Gage ja N-Gage QD pelipuhelimet.

Nokia näki mobiilipelien merkityksen jo 2003 julkistaessaan ensimmäisen pelipuhelimen. N-Gage tuli sanasta "engage". Pelit asennettiin rom-moduleina puhelimen sisään. Mikrofoni ja kaiutin olivat laitteen reunassa, joten sillä piti puhua poikittaisessa asennossa, mikä herätti aikoinaan suurta hilpeyttä ("side talking"). Ylärivissä kaksi alkuperäistä N-Gagea, toinen niistä omani, jonka ostin vuonna 2005 poistomyynnistä. Se oli silloin halvin älypuhelin, johon pystyi lataamaan sovelluksia. Uudempi QD-malli (2004) paransi alkuperäistä ideaa. Nokia oli aikaansa edellä, mutta myyntimenestyksiä ei tullut kummastakaan. 

Nokia E71, E72, E63 ja E5.

Nokian perus-bisnesmalleja olivat E71 ja E72, joissa numeronäppäimistö oli upotettu muun näppäimistön keskelle. Käyttö vaati sorminnäppäryyttä. Vasemmalla oleva E71 palveli pitkään omassa käytössäni. 

Nokia 7280, 7380 ja 7600.

Nokian erikoisimmat mallit samassa kuvassa. Nokia 7280 (2004) oli art deco -sarjan ns. huulipunamalli, josta haluttiin tehdä tyylitietoisen muotivalinta. Puhelimen käyttöliittymä perustuu pyöritettävään kiekkoon - ei kovin käytännöllistä! Siinä on myös kamera, jonka objektiivi tulee esiin kun laitetta vedetään auki. Kokeilun jälkeen on pakko uskoa, että kyllä se toimii. Puhelimen näyttö toimii myös peilinä, josta huulipunan kohennusta on helppo seurata. Olisiko moinen design tänään seksististä vai saisiko se kehuja? Mene ja tiedä.

Nokia 7380 (2005) oli parannettu versio. Nokia 7600 oli ihan oma lukunsa. Erikoinen muotoilu sopii hyvin kämmenelle, mutta numeroiden valinta näytön ympäriltä oli vaikeaa.

Kaikki ovat suhteellisen harvinaisia, mutta olen onnistunut löytämään kolme toimivaa 7600-mallia ja myös toimivat 7280- ja 7380-mallit.

Nokia 3650 ja 3660.

Toinen muotoilukokeilu oli Nokia 3650 (2003) pyöreä näppäimistö, joka ei kuitenkaan miellyttänyt kaikkia ostajia. Seuraavassa Nokia 3660 (2003) pyöreys säilyi, mutta näppäinjärjestys oli taas perinteinen.

Nokia 7610.

Tyylikkääseen 7-alkuiseen design-sarjaan kuuluivat myös nämä 7610-mallit (2004).

Nokia 7210 ja Nokia 7250.

Lisää tyylikästä 7-sarjaa: Nokia 7210 (2002) ja Nokia 7250 (2003). 

Nokia 5110.

Vuonna 1998 julkistettu Nokia 5110 oli suosittu peruspuhelin vuosituhannen vaihteessa. Sitä myytiin yli 30 miljoonaa kappaletta. Puhelin oli saatavilla monen eri värisenä.

Nokia 6500C, 5310 XpressMusic ja 6700S.

Applen iPod löi läpi mp3-soittimena, joten Nokia kehitti monia vastaavia malleja. Ne olivat kauniita kuin korut ja toimivat tietenkin myös puhelimina.

Nokia Communicator -malleja

Communicatorista tuli useita malleja.

Nokia N93

Nokia N93 (2006) herätti aikoinaan huomiota innovatiivisella muotoilullaan. Näytön pystyi kääntämään eri asentoihin ja se toimi myös pystymallisena videokamerana. Siinä oli jopa kolminkertainen optinen zoomi. 

Nokia 8810 Limited Edition ns. Zippo.

Yksi ikonisista malleista on 8810 (1998), joka pienenä ja metallisena muistutti tunnettua Zippo-sytytintä. Kirkas metalli oli kaunis, mutta sormenjäljet ja naarmut näkyivät turhan hyvin.  

8810 ja takakanteen kiinnitetty akku.

Tämä on vieläkin haluttu laite, etenkin jos akku toimii. Se onkin ongelma, sillä 8810:ssa akku on kiinni takakannessa, eikä uusia taida enää saada mistään.

Näppäinsuoja avattuna.

Seuraava 8850-malli oli samanlainen, mutta harmaapintainen. Se pysyi pystyssä ja värinähälytyksen ollessa käytössä se pyöri pöydällä pystyakselinsa ympäri. Siihen eivät nykypuhelimet pysty.

Pienistä puhelimesta puheenollen - valitetaan, että nykypuhelimet ovat liian isoja ja suunniteltu miehen isoon käteen. Pieniäkin malleja on ollut, mutta ne eivät enää mene kaupaksi.

Nokia 8210 oli aikansa minipuhelin.

Pariisilaisessa muotinäytöksessä vuonna 1999 esitelty Nokia 8210 oli aikansa pienin puhelin, paino vain 79 grammaa. Vaihdettavien värikuorten ansiosta se sopi arkeen ja juhlaan, aina asusteen mukaan.

Nokian hienoimmat mallit: Arte 8800.

Oi, nämä olivat Nokian hienoimpia malleja. Arte 8800 luksus-sarjassa oli useita puhelimia, tässä kuvassa Gold (2009) ja 8900. Puhelimet edustivat aikansa hienointa tekniikkaa. Näppäimistö on liukukannen alla, joka liikkuu laakereiden varassa. Puhelin painaa paljon ja on kädessä vaikuttavan oloinen. Arte 8800 -sarjan malleista maksetaan vieläkin satoja euroja.

Nokia E7.

Syksyllä 2010 esitelty Nokia E7 oli konseptina mainio. Tavanomainen pystypuhelin kääntyi vaakaan ja paljasti oikean näppäimistön. 

Nokia E7 näppäimistö avattuna.

Tällainen konsepti tuntuisi voittajalta vielä tänäkin päivänä, harmi ettei mikään tunnettu Android-valmistaja ole hoksannut samaa.

Nokia N9 ja Lumia 830.

Nokia N9 (2011) oli ainoaksi jäänyt Meego-malli. Sen piti pelastaa Nokia Symbianin jälkeiseen aikaan, mutta oli jo myöhäistä. Nokia ei enää pystynyt luomaan uutta ekosysteemiä, koska iPhone ja Android olivat jo niin vahvoja. Taustalla näkyvä Lumia 830 (2014) on ulkoisesti liki identtinen N9:n kanssa, mutta käyttöjärjestelmänä oli jo epäonninen Windows Phone.

Nokia oli matkapuhelinyhtiö - puhelimet in memoriam

Olli-Pekka Kallasvuo julkaisi syksyllä kirjan Nokia-ajastaan nimellä "Puhelin soi öisin". Tv-haastattelussa hän tiivisti yhtiön vaikeudet matkapuhelimissa yksinkertaiseen lauseeseen: Nokia oli matkapuhelinyhtiö. En voisi olla enemmän samaa mieltä. Nokia huomasi, että uudet puhelimet myivät aina, joten se julkisti vähän toisistaan poikkeavia malleja koko ajan. Niiden tukeminen ja softien ylläpito kävi painajaiseksi, eikä lopulta mikään toiminut hyvin. Applella on myynnissä kerralla seitsemän erilaista puhelinta, mikä tekee tuoteperheen hallinnasta oleellisesti helpompaa. 

Jorma Ollila selitti muistelmissaan epäonnistumista sillä, ettei Suomessa ja Nokialla ollut riittävästi ohjelmisto-osaamista, ja että Suomi oli kaukana Piilaaksossa, jossa Google ja Apple kehittivät omat älypuhelimensa. Osaamista ei ollut, koska sitä ei hankittu ajoissa. Nokialla oli konttori myös Piilaaksossa ja maailman johtavana valmistajana se olisi voinut houkutella ketä tahansa osaajia palvelukseensa. 

Mutta kun kyseessä oli matkapuhelinyhtiö se ei nähnyt, mihin kehitys oli menossa. Luurien sijaan tärkeäksi nousivat sovellukset ja palvelut. Niissä Nokian Ovi-viritys oli kerrassaan surkea eikä toiminut kunnolla valtavassa laitevalikoimassa. Olisi pitänyt nähdä, sillä Nokia itse laneerasi ajatuksen älypuhelimesta ja puhelimesta tietoyhteiskunnan palvelujen päätelaitteena.

Nokia ei nähnyt edes laitepuolen tulevaa kehitystä. "Jossain vaiheessa ihmiset tajuavat, että erittäin suurella näytöllä varustettu puhelin on yksinkertaisesti tyhmä asia", sanoi Nokian matkapuhelinjohtaja Niklas Savander vuonna 2012. 

Huippuvuosista alkaa olla niin pitkä aika, etteivät nuoret tiedä ajasta, jolloin Symbian oli aikansa iPhone ja Nokia aikansa Apple, ihailtu ja kunnioitettu globaali markkinajohtaja. Toimittajat ympäri maailman lensivät Suomeen katsomaan maata, jossa lapsillakin oli oma puhelin ja jossa ostoksia saattoi maksaa automaatista tekstiviesteillä.

Olen kerännyt Nokian klassisia puhelimia ymmärtääkseni paremmin, mikä Nokiassa meni pieleen, ja säilyttääkseni jälkipolville tämän uskomattoman ajan Suomen teollisuuden historiassa.

Nokian ja muidenkin puhelimia.

Alemmalla hyllyllä on vasemmalla pino Lumia-malleja, Apple iPhone 2, 3 ja 4, Jollan ensimmäinen malli sekä oikeassa reunassa MyOrigo ja Nokian Vertu-replika. 

Toisella hyllyllä ovat mm. Communicatorit ja vanhimmat käsipuhelimet.

Lisää Nokiaa.

Olen kerännyt vain tärkeimmät mallit ja jättänyt suosiolla vanhat peruspuhelimet pois. Varsinkin 2000-luvun ensimmäisinä vuosina Nokia julkaisi suorastaan ällistyttävän määrän puhelimia. 

Voi vain ihailla sitä rohkeuden ja innovoinnin määrää, joka näihin puhelimiin on mennyt. Osa ideoista oli suorastaan hulluja, kuten "huulipunamallit", pyöreä numeronäppäimistö ja erikoisesti muotoiltu 7600, missä näppäimet olivat näytön ympärillä. Mutta silloin Nokialla oli varaa ja halua kokeilla.

Keräilyssä olen huomannut, että vaikka Nokiaa pidettiin helppokäyttöisinä ja kestävinä, älypuhelimet olivat usein kaikkea muuta. Joissakin malleissa on tyyppivikoja, joiden vuoksi ehjiä yksilöitä on liki mahdotonta löytää. 3650-puhelinten näppäimistä lähtee valkoinen väri, 9300 Communicatorin nurkat kuluvat puhki ja N95:n takakannen kiinnitys rikkoutuu helposti. 

Osa puhelimista on täysin kuolleita, eikä edes uusi akku tai suora kytkentä virtalähteeseen saa niitä heräämään. Ilmeisesti piirilevyn elektroniikka on pettänyt. N95 sai jo tuoreeltaan kritiikkiä kotimaan lehdistössä. Vikoja oli myös softassa. N97 julkaistiin niin bugisena, että se vahingoitti yhtiön mainetta vielä pitkään, eikä päivitetty N97 mini ollut juuri parempi.

Käytettävyys onnistui välillä, toisinaan taas ei. Virtakytkintä saa etsiä, samoin sim-kortin paikka vaihtui joka mallissa. 7650-mallista en löytänyt sim-paikkaa ennen kuin etsin netistä sen käyttöohjeen. 

Ehkä tuotekehityksen ongelmien, ehkä kaupallisten syiden vuoksi Nokia rampautti puhelimia omilla valinnoillaan. Communicatoreissa ei ollut kameraa eikä kaikissa edes wifiä, 6210 Navigator-mallissa oli gps mutta ei wifiä. Vuonna 2006 julkistettu XpressMusic-mallissa oli vain 2G-yhteys, ei 3G:tä eikä wifiä. Nokia halusi suojella operaattoriasiakkaitaan ja vähätteli pitkään tarkoituksella langattoman lähiverkon merkitystä.

Entinen nokialainen kertoi viestissään, miten yhtiö halusi säästää tekniikan kuluissa, jotta kate maksimoitiin. Puhelimiin käytettiin vanhoja cpu- ja gpu-piirejä, jolloin työaika kului softan optimointiin. Itse softaa ei arvostettu, eri alustoille jouduttiin kehittämään rinnakkaisia sovelluksia, mikä söi tuotekehityksen resursseja ja johti yhteensopivuusongelmiin. 

Jossain vaiheessa Nokia omaksui erikoisen käytännön: se alkoi piilottaa puhelinten tyyppimerkintöjä. Tämän seurauksena nettikirppiksillä myydään puhelimia väärillä numeroilla. Joskus tyypin selvittäminen vaatii salapoliisityötä. Akun alta löytyvä RM-numero auttaa googlaamaan, mistä mallista oikein on kyse.

Nokialaisissa oli myös ominaisuuksia, joita kaipaa yhä vieläkin: erillinen kamerapainike, linssin eteen siirtyvä suojaläppä, mahdollisuus puhelun nauhoittamiseen (varoituspiippauksen kera) ja oikea näppäimistö, joka kääntyi esiin näytön alta. Varsinkin E7 on tästä syystä suosikkini. Communicator-malleilla olisi vieläkin kysyntää, jos jokin valmistaja tekisi ajanmukaisen Android-laitteen samalla idealla. Jarkko Sipilä kertoi kirjoittaneensa 9210 Communicatorilla jopa novellin. "Ei tarvinnut paljoa edes käsitellä, kun naputtelu oli niin hidasta. Syntyi heti hyvää tekstiä", hän kommentoi.

Seuraavassa postauksessa kuvia ja muistoja Nokian legendaarisista malleista. 

Vanhat tietoverkko-kirjat pdf-muodossa ovat kiinnostavaa luettavaa

Olen jatkanut vanhojen kirjojeni digitalisointiprojektia. Tuloksena on kaksi tietoliikenne-aiheista kirjaa vuosilta 1994-1995. Niiden selaaminen tänään, neljännesvuosisata myöhemmin, avaa näkökulmia alan kehitykseen. 

Tietoverkko-oppia 1990-luvun tapaan.

Tietoverkot - opas tulevaisuuden tietoyhteiskuntaan ilmestyi syksyllä 1994. Se oli aikaa, jolloin Al Goren aloitteesta Yhdysvalloissa puhuttiin Information Superhighway -hankkeesta, joka käynnistäisi digitaalisen talouden ja toisi kuluttajille sähköisiä palveluita.

Siihen asti kuluttajien tietoliikenne oli tarkoittanut modeemia ja puhelinverkkoa, joilla asioitiin lähinnä purkeissa (BBS), ja joita käyttivät lähinnä harrastajat. Eikä ihme: kun kirjaa lukee suorastaan hämmästyy sitä tekniikan määrää, joka yhteyteen tarvittiin. Piti olla puhelinlinja, josta maksettiin yleensä minuuttiveloitusta, modeemi, sopiva kaapeli, tietokone, pääteyhteysohjelma... piti osata AT-komentoja modeemin ohjaamiseksi, säätää merkkimuunnostaulukkoa ääkkösten näkemiseksi ja kärsiä linjavirheistä, jotka ilman virheenkorjaavaa modeemia tuottivat näytölle satunnaisia merkkejä. Tiedostosiirtoja varten piti valita protokolla, jota sekä lähettäjä että vastaanottava pääteohjelma tukivat.

Voi pojat (ja tytöt), jos tällaista olisi vieläkin! Voisi ainakin laittaa pahennusta herättäneen twiitin linjavirheiden piikkiin. Toisaalta on selvä, ettei tuona aikana sosiaalista mediaa olisi voinut syntyäkään. 

Toisaalta purkit olivat kuin internet pienoiskoossa. Niissä käytiin keskusteluja, ladattiin tiedostojaa, chattailtiin reaaliajassa toisen linjalla olevan kanssa (joissakin purkeissa oli useita soittolinjoja)... joskus niistä pystyi jopa lähettämään sähköpostia internetin puolelle. 

Niin, internet. Se löydettiin kuin varkain toteuttamaan Information Superhighwayn tavoitteet. Vielä 1994 Suomenkin operaattoreilla oli omat tietoverkkopalvelunsa (Infotel, Telesampo), joista sai korkeaan minuuttihintaan pörssikursseja, sähköpostia ja sääennusteita. Ei ollut lainkaan varmaa, että Internet (silloin vielä isolla kirjoitettuna) syrjäyttäisi kaikki muut, olihan se hidas ja siellä oli kaikkea haitallista (pommiohjeita, pornoa ja anonyymipalvelin).

Mutta niin vain Internetin ilmaiset palvelut syrjäyttivät muut ja teknisiä puutteita korjailtiin matkan varrella. Tämän vuosituhannen alussa yhteydet muuttuivat kiinteiksi ja nettikäyttö nousi aivan toiselle tasolle. Ilmaisten palvelujen merkitystä netin kuluttajistumisen alkuvuosina ei pidä aliarvioida. Nykyään maksamme siitä hintaa urkintana ja mainoksilla. 

Jos haluat tietää, millaista nettikäyttö olisi ilman urkintaa ja mainoksia, katso kirjasta miten esim. maksullinen Compuserve toimi ja millaisia palveluita se tarjosi. Eiköhän jokainen ottaisi mieluummin nykytilan?

Huvittavana yksityiskohtana pistää silmään maininta, miten Valkoiseen taloon ja Bill Gatesille voi lähettää sähköpostia. Kukaan ei osannut kuvitella, että 25 vuotta myöhemmi Valkoisen talon isäntä itse sinkoaisi nettiin lyhyitä viestejä aktiviisesti ja välillä niin alatyylisesti, että omatkin kannattajat toivovat hänen lopettavan. Mitä meillä mahtaakaan olla 25 vuoden kuluttua vuonna 2045?

Internet - verkkojen verkko ilmestyi keväällä 1995. Sen myötä netin voittokulku alkoi jo olla varmaa. Kirjassa esiteltiin netin tuon ajan keskeiset palvelut: sähköposti, html-kieli, selain, Archie, Gopher, Veronica, WAIS, CU-SeeMe, Finger... ai, etkö ole kuullutkaan jälkimmäisistä? Ei ihme. Etkä kuulekaan enää koskaan, sillä nettiyhtiöt poistivat niiden tarpeen tarjoamalla hakukoneita, hienoja selaimia ja videopalveluita. Ei tarvitse enää virittää Winsock-rajapintaa eikä asentaa erillisiä sovelluksia, kaikki hoituu selaimella.

On mielenkiintoista katsoa liitteestä 1 esimerkkejä tuon ajan nettipalveluista. Lisäsin ne kirjaan viime metreillä tammikuun alussa ja muistan, että niiden etsiminen ja kuvailu oli työlästä. Nyt on kuitenkin hauska katsoa, millaisilta näyttivät mm. Microsoftin, Valkoisen talon ja CIA:n ensimmäiset nettisivut. Kotimaiset toimijat, kuten Helsingin Sanomat, MTV ja Finnair, tulivat verkkoon vasta myöhemmin vuoden 1995 aikana. Harmi vain, että tulostinajuri muuttaa kuvat mustavalkoisiksi, vaikka alkuperäisessä tiedostossa ne ovat värillisiä.

Kyseinen vuosi 1995 oli netin kannalta niin tärkeä, että sitä voi pitää kuluttajanetin syntyvuotena. Niinpä netti täyttää tänä vuonna 25 vuotta.

Kirjojen kaivaminen vanhoilta Ami Pro -tiedostoilta vaati työtä, koska ohjelma toimi vain Windows 3.1-versiossa. Olikin ihan unohtunut, miten Windows 3:ssa edes muistin määrä ei auttanut, mikäli järjestelmäresurssit pääsivät loppumaan. Niin kävi helposti, ja tuloksena oli ärsyttävä virheilmoitus:

"Järjestelmäresurssit ovat lopussa."

Yleensä ainoa tapa jatkaa oli sulkea sovellus, palata DOSiin ja käynnistää Windows uudelleen. Kuulostaa työläältä, mutta vanhassa PC/Windows-ympäristössä kaikki kävi nopeasti. Windows käynnistyi muutamassa sekunnissa.

Pahinta oli, ettei järjestelmäresurssien loppuminen aina paljastunut ajoissa. Muutaman kerran tuloksena oli Postscript-tiedosto, josta puuttuivat ylätunnisteet tai jotain muuta erikoista, ja sen huomasi vasta jälkikäteen. Jouduin tekemään tulostuksen useaan kertaan ja pienissä paloissa, ennen kuin kirjan pdf-versio alkoi näyttää likipitäen samalta kuin paperiversio. Pieniä eroja saattoi silti jäädä.

Toinen ongelma tuli fonteista. Olin käyttänyt taitossa muutamia lisäfontteja, joita ei ollutkaan enää tallella. Niitä piti metsästää netistä, onneksi kaikki kuitenkin lopulta löytyivät. Ilman oikeita fontteja teksti näyttää hieman eri näköiseltä, mutta pahinta on, että sivurajat lähtevät juoksemaan ja kuvien kanssa koko taitto menee sekaisin.

Lisää wanhoja it-kirjoja tulossa pdf-versioiksi mikäli aikaa riittää.

Latauslinkit:

Tietoverkot - opas tulevaisuuden tietoyhteiskuntaan (1994)

Internet - verkkojen verkko (1995)

PC-käyttäjän käsikirja DOS 6.2 (1993)

Windows 3.1 -käyttäjän käsikirja (1993)

Lisäys 29.9.2020:

Tietokonevirukset (1990)

Lisäys 6.10.2020:

PC-käyttäjän niksikirja (1993)

Windows-käyttäjän niksikirja (1993) (värilliset ruutukuvat)

PC-käyttäjän käsikirja PDF

Aloin kesällä etsiä vanhoja tiedostoja, joihin olin kirjoittanut, kuvittanut ja taittanut PC-käyttäjän käsikirjan. Sen ensimmäinen versio ilmestyi marraskuussa 1986 ja aikana ennen internetiä tiedontarve oli niin suuri, että kirjasta otettiin pikavauhtia kymmenen painosta.

Kirjan uutta versiota (näppärästi nimellä "Uusi PC-käyttäjän käsikirja"!) myytiin myös usean painoksen verran; jokaiseen tuli lisäyksiä uusien DOS-versioiden ja uuden tekniikan vuoksi.

Vanhimmista kirjoista oli ainoastaan tekstitiedostot, mutta 90-luvulla siirryin taittamaan kirjat itse -- ensin merkkipohjaisella MS Wordillä ja sen jälkeen Ami Pro -tekstinkäsittelyllä. Vaikka olin säästänyt korpuille DOS-ohjelmien PostScript-tulosteet, Adoben Distiller ei tuottanut niistä PDF:ää vaan antoi yksinkertaisen virheilmoituksen "%%[ Flushing: rest of job (to end-of-file) will be ignored ]%%" sekä "%%[ Warning: PostScript error. No PDF file produced. ] %%". Itse asiassa kaikki yritykset tulostaa DOS-ohjelmasta ps-tiedosto ja kääntää se PDF-muotoon kaatuivat samaan virheeseen.

Löysin kuitenkin syksyllä 1993 ilmestyneen DOS 6.2 -kirjan alkuperäiset tiedostot. Ami Pro oli 16-bittinen ohjelma ja viimeinen Windows-versio, jossa sitä pystyi ajamaan, oli Windows XP. Olisi ollut helpompaa asentaa "oikea" Windows 3.11 VirtualBoxiin, mutta suuren tiedostomäärän siirtäminen virtuaalikoneeseen ja takaisin olisi vaatinut DOS-pohjaisen verkon virittämistä. Liian vaikeaa.

Vanhassa koneessa oli yhä toimiva XP, joten päätin käyttää sitä. Monien mutkien kautta sain Ami Pron asennettua ja tiedostot alkuperäisiin hakemistoihinsa. 

Jostain muistin syövereistä palautuivat komennot ohjelmaan, jota en ollut avannut yli 20 vuoteen. Ami Pro oli melko simppeli, mutta erittäin näppärä ohjelma, joka kaiken lisäksi toimi ajatuksen nopeudella nykyisiin mammutteihin verrattuna.

Erään fontin nimi piti selvittää tutkimalla suoraan dokumenttitiedostoa. Se oli kuitenkin mahdollista, sillä Ami tallensi dokumenttinsa ascii-muodossa. Suurempi ongelma oli alkuperäisten sivun- ja rivinvaihtojen säilyttäminen. Etsin pitkään lasertulostinvaihtoehtoa, joka näyttäisi taiton siten kuin se oli kirjassa, mutta tehtävä osoittautui mahdottomaksi. Sivurajoja oli pakko korjailla manuaalisesti, jotta alkuperäiset numeroinnit pysyivät voimassa. Pari pientä kirjoitusvirhettäkin tuli siinä korjattua.

Lopulta tuloksena oli PDF-versio syksyllä 1993 ilmestyneestä PC-käyttäjän käsikirjasta. Tämän päivän silmillä sen sisältö on alkeellista ja visuaalisuus yksinkertaista. Paikoin esitystapa on jopa hieman nolo. Kirja henkii merkkipohjaiselle käyttöliittymälle ominaista henkeä. Tieto on tärkeämpää kuin värikkäät grafiikat. Nykylukijalle ilmiö on varmaankin vieras.

Kirjan selailu herättää nostalgisia muistoja. Ai niin, tällaista oli muistinhallinta, näin piti kikkailla tyhjä rivi komentotiedostoon ja mitä olikaan muistialueella $A000-$AFFF. Kirjaa selattuaan ymmärtää, miten paljon asiat ovat kehittyneet ja miten hyvin tietotekniikka tänään toimii.

PC-koneissa ja DOSissa oli yksi hyvä asia: ne pystyi oppimaan ja hallitsemaan. Nykyiset järjestelmät ovat monimutkaisia ja automaattisia, ja toimivat yleensä kuin itsestään -- mutta jos jotain menee pieleen, vika voi olla hyvinkin kummallinen ja syyn selvittäminen mahdotonta.

PC-käyttäjän käsikirja 6.2 ja Windows 3.1 -käyttäjän käsikirja alkuperäisinä paperiversioina.

Löysin tiedostot myös samana vuonna ilmestyneestä Windows 3.1 -käyttäjän käsikirjasta, joten tein siitäkin PDF-versiot. 

Samalla tuli vastaan muidenkin kirjojen alkuperäisiä tiedostoja, jos kiinnostuneita lukijoita riittää ja löydän työhön aikaa muunnan nekin PDF-versioiksi.

Latauslinkit 7z-pakattuihin tiedostoihin:

• PC-käyttäjän käsikirja DOS 6.2 (1993)
• Windows 3.1 -käyttäjän käsikirja (1993)

Rikkaiden ja kuuluisuuksien sähköpostiosoitteet kirjana

Selatessani kirjahyllyä käteeni osui ohut kirja nimeltä E-Mail addresses of the Rich & Famous. Kirja on päivätty huhtikuulle 1994 ja nimensä mukaisesti se sisältää rikkaiden ja kuuluisten ihmisten sähköpostiosoitteita. Vähän kuin sähköpostien puhelinluettelo, siis.

Ajankuva vuodelta 1994: sähköpostiosoitteiden puhelinluettelo.

Tämän päivän näkökulmasta kirja on täysin pöhkö, mutta ajankuvana se on kiinnostava. Mielenkiintoinen on myös kirjan tekijä: Seth Godin. Esipuheessa hän kertoo kirjoittaneensa yli 400 teosta, enimmäkseen haamukirjoittajana. Nykyään Seth Godin on erittäin tunnettu markkinointiguru, joka tunnetaan erityisesti lupamarkkinoinnin (permission marketing) pioneerina. Hän on käynyt useasti Suomessakin puhumassa. Jostain syystä Wikipedia ei mainitse tätä kirjaa hänen CV:ssään. Eikä niitä 399 muutakaan. 

Kirja alkaa sanoilla "I love email. Every time the little You've got mail annoucement sounds, my heart beats a little quicker. What unknown treasure, unexpected kudos or undeserved flame lies in my mailbos?"

Suhtautuminen sähköpostiin on totisesti muuttunut! Jos vuonna 1994 sähköposti olikin vasta harvan käytössä, nykyään tilanne on päinvastainen: enää harva käyttää sitä pääasiallisena kanavana. Sosiaalinen media ja erilaiset alustat ovat korvanneet avoimen sähköpostin, joka työntää roskaa, haittaohjelmia ja turhia tiedotteita niin paljon, että harvatkin asialliset viestit tahtovat hautautua vyöryn alle.

"I love getting mail, and so far I've managed to find the time to respond to everyone who writes to me", Godin lupaa. Epäilenpä, että tämäkin on muuttunut. 

Esipuheen lopuksi Godin varoittaa kustannuksista: "Tällä hetkellä Compuserve veloittaa 0,15 dollaria jokaisesta saapuvasta internet-sähköpostista." Auta armias, jos vastaanottaja joutuisi vieläkin maksamaan saapuvista viesteistä!

Kirjassa on myös tervehdys Vinton G. Cerfiltä, joka tuolloin työskenteli MCI Data Services -yhtiön palveluksessa ja oli Internet Societyn presidentti. Hänellä oli jo tuolloin kolmen päivän matkan jälkeen 400 lukematonta viestiä odottamassa. Etuoikeus, jonka olemme sittemmin saaneet kaikki jakaa. 

Osoitteissa on vain vähän kiinnostavaa. Valtaosa osoitteista on alan yhtiöiden johtajia ja muita avainhenkilöitä. Celebrities-kategoriassa on mm. John Perry Barlow (Grateful Dead), Pat Buchanan (pyrki presidentiksi 1992 ja 1996), Jean Chretien (Kanadan pääministeri) sekä Bob Hoskins (elokuvanäyttelijä).

Sähköposti oli vuonna 1994 vielä isojen yhtiöiden varassa, kuten Compuserve, MCI Mail ja Aol.com, tai sitten yliopistojen ja valtion organisaatioiden nimissä. Vain EFF näyttää hankkineen jo oman domainin.

Suomessa sähköpostihakemistoja ei julkaistu, mutta 90-luvun jälkipuoliskolla erilaiset web-sivujen hakemistot kokivat hetkellisen suosion. Tänään niidenkin ajatus tuntuu lähinnä huvittavalta.

Laitan kirjan takaisin hyllyyn muistuttamaan internetin viattomuuden ajasta.

IT-historiaa: IBM PC, XT ja 10 megatavun kiintolevy

Olen säilyttänyt muutamia vanhoja tietokoneita mikrohistorian alkutaipaleelta. Kun laitoin niistä kuvia Instagramiin ja Twitteriin, sain paljon myönteistä palautetta. Koneet liittyivät työhön, opiskeluun tai pelaamiseen, mutta niihin ehti kehittyä tunneside, joka muutama kymmenen vuotta myöhemmin palaa nostalgisina muistoina.

IBM XT ja kotelo 5,25" lerppuja.

Aloitetaan siis IBM PC:stä, joka esiteltiin 12.8.1981. Aivan ensimmäisissä malleissa oli mitättömät 16 kilotavua RAM-muistia, mutta perusmuistiksi vakiintui nopeasti 64 kilotavua. Se laajentaminen täyteen 640 kilotavuun tuntui aikanaan valtavan suurelta, kunnes ohjelmat kasvoivat niin, että muisti kävi ahtaaksi.

"Keskusmuistia täydet 640 kilotavua"

Prosessorina oli 4,77 MHz taajuudella toimiva Intelin 8088. Levykeasemat olivat aluksi 160-kiloisia (kaksipuoleisina 320 kt) lerppuja (floppy disk, fyysinen koko 5,25 tuumaa), myöhemmin 360-kiloisia. Kaksi rinnakkaista asemaa mahdollisti kopioinnin levykkeeltä toiselle, tai sitten ohjelmaa ajettiin toiselta levyltä ja B: aseman levykkeelle tallennettiin työtiedostot.

IBM Personal Computer XT

Vuonna 1983 esiteltiin suurella 10 megatavun kiintolevyllä varustettu XT-malli. Samalla uusi PC-DOS 2.0 (Microsoftin versiona MS-DOS 2.0) toi mukanaan hierarkkisen hakemistorakenteen. Tänään 10 megatavun tilaan mahtuu kaksi hyvälaatuista älypuhelimen valokuvaa, mutta aikanaan 10 megatavua oli iso määrä.

IBM XT on vaikuttava ilmestys tänäkin päivänä. Kone on pelkkää rautaa ja paino sen mukainen. Kun virtakytkimen ("Big Red Switch") napsauttaa päälle, on kuin sorvi lähtisi käyntiin. Muistintarkastuksen jälkeen kiintolevy alkaa pyöriä, mikä tuntuu värinänä koneen metallikuorissa ja pöydässä asti, ellei siinä ole riittävän tukevat jalat.

Big Red Switch - Iso Punainen Kytkin

Suunnittelijat eivät arvanneet, että joku käynnistäisi koneen vielä 40 vuotta myöhemmin. Useimmat säilyneet IBM-rungot eivät enää käynnisty. Tämä käynnistyy, mutta buuttaus ei aina onnistu, vaan keskeytyy aikoinaan pelättyyn virheilmoitukseen:

Disk Boot failure

Jos DOSin saa käynnistymään, kone antaa ennen pitkään toisen pelätyn virheilmoituksen:

Data error reading drive C

Tässä vaiheessa kiintolevyn tiedostoille sai sanoa hyvästit.

Vihreä näyttö oli tarkoitettu vain tekstitilan käyttöön, mutta siihen sai yksivärisen Hercules-grafiikkakortin. Näytön fosforin jälkiloistoaika on niin pitkä, että hitaasti vierivää tekstiä on mahdotonta lukea. Kun vieritys loppuu, kestää hetken ennen kuin kuva asettuu luettavaan muotoon - aivan kuin olisi pyörinyt karusellissa.

Rrrrautainen näppäimistö IBM-tyyliin. 

IBM-koneiden alkuperäinen näppäimistö oli vaikuttava ilmestys. Se painaa 2,44 kiloa ja on sekin täyttä rautaa. Jokainen näppäin antaa selvän palautteen niin liikeradan pituudella kuin äänekkäästi kilisemällä. Tällaisia näppäimistöjä ei enää tehdä - ei ole tehty pitkään aikaan. Ja se on harmi.

"Tätä levysoitinta ei voi suositella kenellekään"

Cd-soittimet alkoivat yleistyä kodeissa 1980-luvun lopussa. LP-levyt katosivat nopeasti kauppojen hyllyltä, sillä cd-levyjen äänenlaatu oli parempi ja levyt veivät paljon vähemmän kallista hyllytilaa.

Enpä olisi tuolloin uskonut, että yli 20 vuotta myöhemmin saan lukea Hifi-lehdestä levysoitinten vertailutestejä. Eilen ilmestyneen Hifi-maailma-lehti 8/2011 omistaa peräti 16 sivua kerran jo kuopatulle mekaaniselle levysoittimelle. Sivulta 22 alkava juttu on jopa otsikoitu "ensimmäistä vinyylisoitinta etsimässä".

Tässä kaikessa on jotain hienoa. On mahtavaa, että vanha ja alkeellinen tekniikka tekee uuden tulemisen. Ainakin Stockmann-tavaratalon AV-osastolla on taas oma hylly LP-levyille. Nuoret varmaankin ihmettelevät, miten näitä levyjä oikein käytetään ja miten videon saa näkymään.

LP-levyhylly Helsingin Stockmannin av-osastolla tammikuussa 2011 ("Erä LP-levyjä" - hih!)

Retro-innostus todistaa, etteivät ihmiset tarvitse aina vain hienompia järjestelmiä. Tekniikka on muutakin kuin... tekniikkaa. Yhtäkkiä onkin taas mukavaa nähdä vaivaa musiikin kuuntelun eteen: ottaa iso ja kömpelö levy kotelosta, asettaa se pyörimään ja laskea äänivarren neula hyväilemään vinyyliä.

On tietysti hienoa, että kiintolevyllä voi olla 10 000 biisiä, joista minkä tahansa saa soimaan digitaalisen puhtaasti vain hiirtä napsauttamalla. Mutta elämyksessä on kyse muustakin.

Ihminen kaipaa tekemistä ja haluaa nähdä kättensä työn tuloksen. Digihifi on liian helppoa ja täydellistä, jotta sitä voisi harrastaa. Analogia-aikana kaikki oli toisin. Teppo Hirvikunnas kuvaa tätä hyvin lehden pääkirjoituksessa, joka on otsikoitu Hifharrastus on kuolemassa?: "...levysoitin sen sijaan tekee vaikka mitä. Levysoittimen (mukaan lukien äänivarsi ja äänirasia) toiminta on ihmeellinen ketju toimintoja, jotka on silti helppo selittää ja ymmärtää. Levysoittimen toimintaan ja ääneen on helppo vaikuttaa erilaisilla säädölillä, ja muutokset ovat selvästi kuultavissa".

Hifi-maailman levysoitinvertailussa on tuotearvio, jollaista en muista koskaan nähneeni. Lenco, joka oli aikoinaan tunnettu merkki, myy Anttilan kautta 149 euroa maksavaa mallia L-71, josta sivun 23 kuvateksti toteaa tylysti "Lencoa ei voi suositella kenellekään". Tuotekohtaisissa arvioissa se ei saa yhtään tähteä. Plussaa on vain levylautasen kiihtyvyys, miinusta "kaikki muu".

Risuja soitin saa myös siitä, ettei neulaa pysty vaihtamaan. Neula on kuluva osa ja kestää vain rajallisen määrän käyttötunteja. Kuulostaa ihan tämän päivän Applelta. Vielä 1980-luvulla oli itsestään selvää, että kaikki laitteet pystyi korjaamaan ja kaikkiin sai varaosia.

Voi, kunpa retroilu toisi takaisin myös laitteiden huoltamisen!