Miksi niin harva äänesti?

Kunnallisvaalien äänestysprosentti jäi 58,2:aan, mikä on kolme prosenttiyksikköä vähemmän kuin edellisissä vaaleissa (61,3 %) ja kaukana 1980-luvun lukemista (jopa 78,5 %). Tällä menolla vuoden 2020 vaaleissa äänestää alle puolet äänioikeutetuista. Äänestyspäivän sää oli loistava, joten tällä kerralla edes huono sää -kortti ei auta.

Demokratian kannalta hiipuva kiinnostus on tietenkin huolestuttavaa. Pääministeri Katainen ehti jo kutsua tulosta "todella katastrofaaliseksi".

Mutta voiko asialle tehdä mitään? Ja onko kyseessä edes todellinen ongelma? Poliitikkojen mielestä laskeva trendi kertoo kansalaisten pahoinvoinnista ja syrjäytymisestä, mutta niin he sanovat kaikista ikävistä ilmiöistä. Äänestyslaiskuus voi kertoa monesta muustakin asiasta.

Kuten vaikkapa vaaliväsymyksestä. Vuonna 2011 oli eduskuntavaalit, alkuvuonna presidentinvaalit ja nyt kuntavaalit. Vuoden 2000 vastaavassa vaaliputkessa kunnallisvaalien äänestysprosentti jäi vielä alhaisemmaksi (55,8 %), vaikka Suomella meni loistavasti. Talous kukoisti, markka oli käytössä ja alkanut uusi vuosituhat näytti kaikin puolin lupaavalta.

Television lukuisat vaaliohjelmat eivät varsinaisesti lisää kiinnostusta. Samat puoluejohtajat istuvat ilta toisensa jälkeen eri kanavilla ja sanomalehtien nettivideoilla teennäisen hauskoissa tenteissä, joissa heiltä kysytään samoja keinotekoisia kysymyksiä. Heidät laitetaan leikkimään, kaksintaistelemaan keskenään ja ottamaan kantaa asioihin, jotka eivät millään tavalla ole edes vaalien aiheena (kuten kotimaan politiikka presidentinvaaleissa tai EU-asiat kuntavaaleissa). Raati arvioi puheenjohtajia Idols-tuomariston tapaan ja studioyleisö saa osoittaa suosiotaan.

Vaalitenteistä on tullut huonoa viihdettä. Kuka jaksaa katsoa sitä, kun parempaakin on tarjolla 14 muulla tv-kanavalla (muusta netistä puhumattakaan)?

Uurnille vaivautui lähinnä vanhempi väki, jolle äänestäminen on kansalaisvelvollisuus ja vuodesta toiseen toistuva rutiini. Nuorilla vastaavaa rutiinia ei ole. He ovat tottuneet välittömään vaikuttamiseen ja tykkäämiseen sosiaalisessa mediassa. Numeron kirjoittaminen paperilapulle muutaman vuoden välein ei vastaa heidän käsitystään vaikuttamisesta eikä edes oikeasta demokratiasta.

Fakta vain on, että muutamalla hyvällä Facebook- tai Twitter-päivityksellä voi vaikuttaa enemmän kuin äänestämällä -- ainakin, jos päivitys on niin hyvä, että se lähtee leviämään sosiaalisessa mediassa eteenpäin. Päivitykset vaikuttavat muihin äänestäjiin sekä kansanedustajiin ja kuntapäättäjiin.

Sähköinen äänestäminen voisi korjata tilannetta, mutta sekään ei poista itse perusongelmaa. Kun suora demokratia yleistyy koko ajan, miten paljon epäsuoraa demokratiaa jatkossa tarvitaan? Jääkö se vanhempien ihmisten kanavaksi? Käykö siis niin, että nettiaikana vain (sosiaalisesta mediasta) syrjäytyneet äänestävät?

Ehkä nuoria eivät edes kiinnosta entiseen tapaan elämän perustarpeet kuten asuminen, työ ja koulutus. Niitä pidetään itsestäänselvyyksinä. Kiihkeimmät keskustelut käydään tekijänoikeuksista, maahanmuutosta -- jopa potilastietojärjestelmistä. Ei ole sattumaa, että uusista pienpuolueista vaikuttavin on piraattipuolue.

Nuoret marssivat tekijänoikeuslakia (2005), nettisensuuria ja lapsipornosuodatusta (2008), Lex Nokiaa (2009) ja liian kallista potilastietojärjestelmää (2012) vastaan. Äänestetään ensi kerralla näistä, niin nuorten prosentit saadaan nousuun. Maailmanrauha, keskimatkan ohjukset tai työttömyys? Äh, faijan ja mutsin aikaisia juttuja. Kyllä ne joku hoitaa.

Lisätty YLE-uutinen 30.10.2012: http://yle.fi/uutiset/tutkija_laskeva_aanestaminen_kertoo_eriarvoistumisesta/6357460 -- niinpä tietysti. 

Identiteettihuijaus onnistui

Auts, tämä on vähän noloa -- mutta toisaalta: mokaaminen kuuluu sosiaaliseen mediaan, eivätkä mokat häviä unohtamalla. Parasta siis vain olla avoin ja nostaa kissa pöydälle. Virheistä oppii, ja fiksut tunnistaa siitä, että he oppivat toisten virheistä.

Joskus viime vuonna törmäsin netissä Hannu Kailajärven (Wincapitan isä) blogiin ja sitä myötä hänen Twitter-tiliinsä. Ryhdyin seuraajaksi. Viesteissä esiintyi oikeudenkäynnistä sisuuntunut ja hieman uhmakas kirjoittaja, joka kertoi koodaavansa uutta Wincapitaa.

Viime viikolla tapasin Hannu Kailajärven Helsingin hovioikeuden käytävällä median piirittämänä. Muutamaa päivää aikaisemmin hän oli Twitterissä harmitellut istuntoihin kuluvaa aikaa ja twiitannut, että voi koodata oikeussalissakin. Kävin kysymässä, oliko tämä vitsi.

Hannu Kailajärvi hovioikeudessa 25.10.2012.

Kailajärvi näytti hetken hölmistyneeltä mutta kertoi sitten, ettei ole lainkaan Twitterissä. Hän tiesi joutuneensa identiteettivarkauden uhriksi ja kertoi tehneensä asiasta rikosilmoituksen.

Varoitettuani vuosien ajan muita siitä, etteivät netissä kirjoittavat ihmiset välttämättä ole aitoja, olin itse mennyt halpaan. Miten tässä näin kävi?

Kailajärven Twitter-tili oli uskottava, sillä ohjelmoijana hänen voi olettaa tuntevan nettipalvelut. Monilla julkkiksilla on ollut valeprofiileita, mutta niiden rinnalla on aina ollut myös oikea henkilö (kuten seurapiiritoimittaja Rita Tainolan oikea profiili @RitaTainola ja valeprofiili @TainolaRita tai Stephen Elopin oikea @Selop ja valeversio @ceoStephenElop). Kailajärviä oli Twitterissä vain yksi. Blogi ja aidolta näyttävä valokuva lisäsivät huijauksen uskottavuutta.

Valetwiittaajan viestit ampuivat hieman yli ja käyttivät paikoin alatyylistä kieltä, mutta pakoilun, tutkintavankeuden ja käräjäoikeuden käsittelyn huomioiden niiden sävy oli kuitenkin uskottava.

Ilmeisesti huijaus oli tehonnut muihinkin, sillä identiteettivarkaalla oli tuolloin 775 seuraajaa.

Identiteettivarkaus ei ole Suomen lain mukaan rikos edes silloin, kun se on näin perusteellinen ja käyttää oikean henkilön valokuvaa. Poliisi voi puuttua toimintaan vasta, jos viesteissä syyllistytään kunnianloukkaukseen tai rikotaan jotain muuta lakia. Epäilen, ettei sellaisesta ole näyttöä, joten rikosilmoitus ei johda mihinkään.

Identiteettivarkauden määrittely ei ole helppoa, mutta lakia pitäisi muuttaa niin, että ainakin räikeimpiin tapauksiin voitaisiin puuttua. Ei tunnu mukavalta, jos joku levittää sosiaalisessa mediassa kuvan kanssa viestejä, joiden sisältöön ei itse pysty vaikuttamaan.

Sitä odotellessa ainoa keino on perustaa Twitteriin oma tili. Aidon tilin kautta voi levittää tietoa huijarista ja kun ihmiset etsivät seurattavia, he osaavat olla varuillaan löytäessään useita saman nimisiä.

Ensi kerralla muistan toivottavasti itsekin olla varovaisempi.

Windows 8 aloitusnäyttö on mainio

"Missä ihmeessä on start-nappula?" kysyy moni Windows 8:aan koneensa päivittänyt.

Microsoftilta on kieltämättä rohkea veto poistaa tämä keskeinen painike kokonaan. Eikä sitä saa takaisin millään yksinkertaisella asetuksella, vaan painike on tosiaan hävinnyt (no, apuohjelmia ja muita kiertoteitä toki löytyy).

Microsoftin ajatus on, ettei Start-nappulaa tarvita, koska uusi aloitusnäyttö tekee saman -- ja paljon muuta. Aloitusnäytön ja Startin idean oivaltaminen onkin ensi askel Windows 8:n ymmärtämiseen. Aloitusnäyttö on Start-painike.

Hämmennyksen jälkeen on myönnettävä, että uusi aloitusnäyttö on nerokas keksintö. Se on kuin kaksiulotteinen start-painike, jossa ohjelmalista laajenee myös vaakasuunnassa. Toinen parannus on tietenkin siinä, että kuvakkeet ovat dynaamisia ja voivat näyttää koko ajan päivittyvää tietoa. Kolmas hienous: kokonaisia ryhmiä voi nimetä ja siirtää hiirellä. Esimerkiksi arkipäivänä voi vasempaan reunaan siirtää töissä tarvittavat sovellukset, kun taas viikonloppuna siihen vedetään hupisovellukset ja omat linkit. Neljäs hienous on hakutoiminto, joka etsii ohjelman heti kun sen nimeä aletaan kirjoittaa. Erillistä hakukenttää ei tarvita.

Vaikka aloitusnäyttö on aivan uudenlainen, siihen päästään samoin kuin ennenkin: viemällä hiiri vasempaan alanurkkaan. Toinen tapa on painaa pelkkää Win-näppäintä, joka vaihtelee perinteisen Windowsin ja uuden työpöydän (siis aloitusnäytön) välillä.

Windows 8 aloitusnäyttö on mainio, mutta....

Erityisen hyvin aloitusnäyttö toimii tablet-koneilla, joissa ei juurikaan tarvita vanhoja Windows-sovelluksia. Hyppy vanhan Windowsin puolelle luo ristiriitaisen vaikutelman. Kaikesta näkee, että vanha ja uusi on paritettu yhteen puoliväkisin.

Applen iPadin aloitusnäyttö vaikuttaa Windows 8:n rinnalla askeettiselta ja vanhanaikaiselta. Ohjelmat käynnistyvät staattisista kuvakkeista, joita pitää selata esiin sivu kerrallaan, eikä reaaliaikaista tietoa näe yhdellä vilkaisulla.

iPadin aloitusnäyttö vaikuttaa vanhanaikaiselta ja tuo mieleen Windows 3.1:n (1992).

Sitten ne huonot puolet. Windows 8 toimisi hyvin, jos vanhoja sovelluksia ei olisi. Start-painikkeen puuttuminen tuo joitakin käytännön ongelmia:

- miten avaan toisen levyaseman tai hakemistopuun, kun start-painiketta tai oma tietokone -kuvaketta ei ole?
- miten sammutan tietokoneen?
- miten avaan nopeasti jonkin viimeksi käyttämistäni työtiedostoista?

Aloitusnäyttöön vaihtaminen toimii, mutta jatkuva vaihtaminen kahden eri tilan välillä tuntuu ärsyttävältä ja varsinkin isolla näytöllä hiirtä joutuu liikuttamaan paljon aiempaa enemmän.

Ongelmia voi lieventää eri tavoin. Usein käytettyjä sovelluksia voi vetää työpöydälle käynnistyskuvakkeiksi tai lisätä tehtäväpalkkiin. Ongelma on vain siinä, että sovellukset on etsittävä tiedostonäytöstä. Mistä löydät usein käytettyjä apuohjelmia, kuten Ohjauspaneelin?

Myös Win+X -yhdistelmä on hyödyllinen: se avaa Start-painikkeen kohdalle pikavalikon, josta löytyvät niin Ohjauspaneeli, komentotulkki kuin yleisesti tarvittavat asetukset. Kannattaa painaa yhdistelmä mieleen!

Win+X -näppäinyhdistelmä auttaa Start-painikkeen puutteeseen.

Windows 8:n aloitusnäyttö on yksi parhaista keksinnöistä pitkään aikaan. Uudessa Windows-versiossa on paljon muutakin kehuttavaa mutta myös kritisoitavaa. Palaan niihin tulevissa postauksissa.

Finnairin web-palvelu ei hyväksy ETKT-numeroa

VR:n sähköinen lippupalvelu on surullisenkuuluisa esimerkki siitä, miten kaikki voi mennä pieleen. Tuorein uutinen kertoo VR:n myyvän lippuja juniin, joita ei ole olemassa. Ei yllätä. Mutta VR:n kommentti yllättää: Matkustusreitin valittuaan asiakkaan tulisi tietää, millainen junakalusto milläkin reitillä kulkee. No kidding!

Vähemmälle huomiolle on jäänyt Finnairin web-palvelu, joka ei sekään ole mikään käytettävyyden riemuvoitto. Joka kerta, kun yritän tehdä lähtöselvitystä verkossa, törmään samaan ongelmaan.

Sähköpostilla lähetetty lentolippu sisältää kuuden merkin pituisen varausnumeron sekä pidemmän ETKT-koodin (electronic ticket?). Lähtöselvitysikkuna kysyy tiedot näin:

Syötä varausnumero tai E-lippunumero.

Jos sähköpostissa lukee ETKT, sama teksti voisi tietysti näkyä myös lomakkeella. Oletan, että kyse on samoista tiedoista.

Vaikka tiedot ovat oikein, tuloksena on aina sama virheilmoitus: Tiedot eivät ole oikein. Miten niin? Mikä niissä on väärin? Ilmoituksesta päätellen nimi.

Aina sama virheilmoitus.

Ai niin, E-lippunumero pitää tietenkin kirjoittaa yhteen, vaikka lipussa se on kirjoitettu erikseen (105 20556...). Olisiko liikaa vaadittu, että web-palvelu itse osaisi poistaa välilyönnin, joka tulee siirrettäessä pitkää numerosarjaa leikepöydän kautta?

Tämä ei kelpaa, matkustajan pitää itse poistaa välilyönti.

Vasta kun matkustaja ymmärtää syöttää varaustunnuksen lippunumeron sijaan hänellä on mahdollisuus saada selvitys onnistumaan:

Varaustunnuksella lähtöselvitys onnistuu.

Lisäksi palvelu voisi muistaa asiakkaan Plus-numeron, jotta sitä ei tarvitsisi aina kirjoittaa käsin. Ja kun numero on kirjoitettu, palvelu voisi myös hakea automaattisesti matkapuhelinnumeron sms-lippua varten. Nyt sekä Plus-numero että matkapuhelin pitää syöttää joka kerta uudelleen.

Ilmeisesti Finnair kerää kanta-asiakkaiden yhteystietoja vain omaa markkinointia varten. Asiakaspalveluun niistä ei ole apua.

Mahdollisesti teen jotain aina samalla tavalla väärin, kun lähtöselvityksen teko ei koskaan onnistu, mutta siinä tapauksessa ohjeistusta tulisi parantaa.

Oikeasti käyttäjäystävällinen palvelu osaisi vaihtaa nimen Ä-kirjaimet A:ksi, mutta tämän jokainen Järvinen tai Mäkinen on oppinut tekemään kantapään kautta.

Viides valtiomahti

Internet -- sen blogit ja sosiaalinen media -- teki eilen tehtävänsä. Tarkkasilmäinen Katleena huomasi Hesarin jutussa outoja kommentteja, sai bloginsa kautta lukijat penkomaan asiaa ja illalla tulos levisi kulovalkean tavoin sosiaalisessa mediassa: Hesarin jutun sitaatit eivät olleet aitoja haastattelukommentteja.

Lehdistö on neljäs valtiomahti, eräänlainen vallan vahtikoira, joka tarkkailee ja raportoi päättäjien väärinkäytöksistä. Mutta kuka vahtii lehdistöä? Tähän asti media on ollut solidaarinen itselleen eivätkä kilpailijat ole uutisoineet kuin kaikkein suurimmat ohilyönnit. Kuten vaikkapa YLEn lautakasajupakan.

Nyt media on saanut oman vahtijansa, viidennen valtiomahdin. Nettikansa huomaa epäilyttävät uutiset ja penkoo niistä äkkiä totuuden esille.

Tänään Helsingin Sanomat pyysi anteeksi tapahtunutta. Lehden pitkäaikainen avustaja oli loukannut journalismin pyhää periaatetta ja kopioinut haastateltavien valheelliset repliikit ulkomaisista lähteistä. YLE oli haukkana paikalla kysymässä Mitä mieltä olet Hesarin kopiointijutusta?

Totuuden nimissä on sanottava, että Hesarin huijaus oli pieni. Vainoharhaisten hyljeksintä työpaikalla on niin abstrakti asia, että haastateltavat voivat oikeasti sanoa melkein mitä tahansa -- ja kaikki olisi totta. Jos Anne, 45 ei oikeasti olekaan sitä mieltä että vainoharhainen kolleega kyylää tietoja työyhteisön jäsenistä, niin Riitta, 46, saattaisi hyvin olla.

Kaksi seikkaa tekee Hesarin mokasta todellista suuremman. Ensinnäkin kyse oli mitättömästä jutusta. Niin pienestä, että hyppäsin itse sen yli sunnuntain lehdessä. Huijausta ei siis voi perustella kiireellä vaan kyse on yksinkertaisesti piittaamattomuudesta.

Toinen seikka on se, että huijaus oli hyvin lähellä onnistua. Alan ammattilaisena Katleenan huomio kiinnittyi sitaattien outoihin sanavalintoihin, jotka eivät kuulostaneet suomelta. Miksei Hesarin oma toimitus havainnut samaa? Lukiko jutun käsitellyt toimittaja avustajan lähettämän tekstin ennen sen päätymistä lehteen?

Jos avustaja olisi keksinyt sitaatit omasta päästään eikä kopioinut niitä ulkomaisesta lähteestä, kukaan ei olisi huomannut -- tai ainakaan voinut todistaa -- mitään. Tryffelisika nyt vain sattuu olemaan aika erikoinen vertaus suomalaisessa työelämässä. Avustaja jäi kiinni, koska yritti saada sitaatit oikeilta ihmisiltä. Täysin keksittyinä huijaus olisi onnistunut. Jos huijaat, tee se kunnolla.

Tästä päästäänkin siihen todelliseen kysymykseen: kun päätoimittaja televisiossa sanoo, ettei tällaista ole hänen tietääkseen ennen tapahtunut, miten varma hän voi olla asiasta? Kuinka monta muuta, kenties paljon tärkeämpää, huijausta on aiemmin mennyt läpi? "Tapaus on Suomen oloissa poikkeuksellinen", sanotaan YLEn uutisessa. Mutta onko se?

Joka tapauksessa hyvin tehty viides valtiomahti! Ja hyvin tehty Katleena Kortesuo!

Kuka jatkossa ottaa valokuvat?

Eilinen käännöskeskustelu tuoreena mielessä pysähdyin Hesaria lukiessani sivulle A4. Siinä on valokuva hyvinvointipalveluyrittäjästä:

Lehdet eivät ole kovin tarkkoja valokuvien laadun suhteen.

Sanomalehdetkään eivät ole enää kovin tarkkoja käyttämiensä valokuvien suhteen. Oheinen kuva muistuttaa salamalla päin naamaa otettujen digipokkarien tuotoksia, mutta tässä salama on ilmeisesti ollut kuvaajan kädessä. Joka tapauksessa suora salama on latistanut valon ja vieraan henkilön selkä peittää kolmasosan kuvasta, mutta mitäpä niistä. Myönteistä on, ettei salama heijastu taustalla olevasta ikkunasta.

Huonoja kuvia on lehdissä nähty aina, mutta ne liittyvät äkillisiin uutistapahtumiin. Tässä on kyse toimituksen tekemästä jutusta, jossa kuvilla ei ole ollut kiire (toisen henkilön kuvan tämän vieressä onkin laadukkaampi, HS:n oman kuvaajan ottama).

Luulen, että valtaosa lukijoista ei huomaa kuvassa mitään outoa. Digikuvaus on totuttanut meidät huonoihin valokuviin ja yleiseen laaduttomuuteen. Jos kuva olisi otettu kännykkäkameralla, se olisi vielä paljon huonompi: siinä olisi liike-epäterävyyttä ja kuva olisi vinossa. Arkikuvien mittareilla tämähän on suorastaan hyvä. Todennäköisesti kuvaajakin on pitänyt otostaan onnistuneena, kun on kerran lähettänyt sen valtakunnan päälehteen.

Ajan henki on, ettei laadulla ole niin väliä. Miksi maksaa turhasta, jos kukaan ei huomaa tai ainakaan välitä? Harrastajalaatu riittää.

Pitää vielä korostaa, että yleensä Hesari käyttää vain hyvälaatuisia kuvia, joten tässä on todennäköisesti sattunut työtapaturma. Mutta jos lukijat alkavat olla niin tottuneita huonoihin kuviin, etteivät kiinnitä niihin huomiota lehdessäkään, laatuun ei kannata sielläkään panostaa liikaa.

Kuka jatkossa kääntää tv-ohjelmat?

Netflix jäi nolosti kiinni Divxfinland.orgin käännöstekstien luvattomasta käytöstä. Ja yhtä nolosti Divxfinland.orgin edustaja kertoi, että olisi antanut luvan jos sitä olisi pyydetty. Noloa siksi, ettei luvattomien käännösten käyttöön voi antaa lupia muille. Tekijänoikeuslaki suojaa myös teoksen kääntämistä. Omien käännösten levittäminen on vastoin lakia.

Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskukselta (TTVK) on hurskastelua puuttua harrastajien käännöksiin nyt, vaikka Divxfinland.orgin toiminta on ollut avointa ja saanut jatkua monta vuotta.

Asia nousi otsikoihin vasta tällä viikolla, kun Netflix ja Viaplay avasivat Suomen-palvelunsa. Jatkossa niiden on saatava jostain tekstitykset myymiinsä tv-sarjoihin ja elokuviin. Ammattilaisten tekeminä tekstitykset ovat kalliita, joten oikotielle olisi kysyntää.

Netissä moni harrastaja väittää, ettei edes halua käännöksiä. Tv-sarjoista ja elokuvista nauttii muka paremmin alkukielellä. Itse olen eri mieltä. Vaikka ymmärrän englantia hyvin, luen mieluummin tekstityksiä, koska silloin television äänen voi pitää hiljaisemmalla eikä tarvitse koko ajan keskittyä kuunteluun.

Myös Divxfinlad.orgin suuri suosio kertoo, että teksteille on kysyntää. Jostain syystä esim. uusien elokuvien käännökset ilmestyvät sinne viikko ensi-illan jälkeen, vaikka dvd/blu-ray-levy tulee myyntiin vasta puolen vuoden päästä. Tekstityksillä on kymmeniä tuhansia latauskertoja. Siitä voi päätellä, että teksteille *on* kysyntää myös alan harrastajien (lue: piraattien) keskuudessa.

Mutta tekstityksen ei välttämättä tarvitse olla suomea. Usein riittäisi, että ohjelmissa oli englanninkieliset tekstit. Muutama outo fraasi tai erikoistermi olisi helppo etsiä tarvittaessa nettisanakirjasta.

Todennäköisesti suomalaisille tarkoitetun kaupallisen videopalvelun on tarjottava suomalainen (tai  ruotsinkielinen) tekstitys. Kun uusien jakelutapojen bisnesidea perustuu siihen, että tv-sarjat näytetään Suomessa jo USA:n esitystä seuraavana päivänä, ei käännöksille jää paljon aikaa. Eikä varsinkaan rahaa, jos tilausmaksu on 7,99 euroa kuussa ja sillä saa katsoa niin paljon kuin jaksaa. Jostain on pakko tinkiä, jotta uusi malli voisi toimia.

Netflix on ilmeisesti ajatellut, että katsojat tekevät itse käännöksensä. Tällainen voi onnistua, mutta se edellyttää että Netflix sopii käännösoikeuksista muiden esityskorvausten yhteydessä. Ja voisi kai niille harrastajille jotain maksaakin...

AV-kääntäjät ovat jo älähtäneet työnsä kannibalisoimisesta. Korostan heti, että itse arvostan laadukasta suomenkieltä. Käännösten oikeellisuus ja virheettömyys on itselleni keskeinen osa elämystä. Ja niin se on ilmeisesti muillekin -- ainakin päätellen lukuisista sivuista, joille on koottu television käännöskukkasia.

Silti on pakko kysyä: mikä on käännösten merkitys jatkossa? Jos katsojille on tärkeintä se, että sarjat näkee heti tuoreeltaan ja että palvelu on edullinen, ovatko ihmiset oikeasti valmiita maksamaan käännösten laadusta? Käykö tässä samoin kuin journalismissa, jossa kaikki kyllä väittävät haluavansa suomenkielistä laatujournalismia, mutta tuskin kukaan on valmis maksamaan siitä.

Ja tekeekö ammattilainen välttämättä parempaa laatua kuin asialle omistautunut harrastaja? Kumpi osaa kääntää paremmin vaikkapa Star Trekin erikoissanastoa: ammattilainen, joka kääntää huomenna lääkärisarjaa ja ensi viikolla tiedeohjelmaa vai sarjan fani, joka tuntee kaikkien aiempien jaksojen tapahtumat ja on kirjoittanut niihin liittyvät Wikipedia-artikkelit?

Joukkoistaminen on synnyttänyt Wikipedian ja tappanut siinä sivussa tietosanakirjabisneksen. Käykö käännöksille samoin?

Keskustelu muistuttaa myös väittelyä siitä, vievätkö harrastajakuvaajat ammattilaisten työt. Jos yhä useammalle hääparille tai lehdelle riittää harrastajan ottama kuva, jonka hinta on murto-osa ammattilaisen veloituksesta, onko vika harrastajissa vai kuvan ostajissa?

Kaikki edellä oleva koskee vain englanninkieltä. Kohta kaikki osaavat sitä hyvin tai erittäin hyvin, joten kääntämisen merkitys muuttuu väistämättä jollain tavalla. Muiden kielten osaajien määrä saattaa jopa vähentyä, joten venäläisen, saksalaisen, italialaisen, espanjalaisen tai jopa ruotsalaisen materiaalin kääntäjille riittää varmasti töitä jatkossakin.

Jk 1. AV-kääntäjien blogissa kerrotaan, että normaalisti 1,5 tunnin ohjelman kääntämiseen kuluu viikko. Ottaen huomioon, miten tasapaksua makkaraa tv-sarjat ovat, aika tuntuu pitkältä. Olisikohan työtä mahdollista tehostaa, kuten esim. toimittajat ovat joutuneet tekemään?

Jk 2: Hesarin valokuvaksi kelpaa huonompikin otos.