Miksi niin harva äänesti?

Kunnallisvaalien äänestysprosentti jäi 58,2:aan, mikä on kolme prosenttiyksikköä vähemmän kuin edellisissä vaaleissa (61,3 %) ja kaukana 1980-luvun lukemista (jopa 78,5 %). Tällä menolla vuoden 2020 vaaleissa äänestää alle puolet äänioikeutetuista. Äänestyspäivän sää oli loistava, joten tällä kerralla edes huono sää -kortti ei auta.

Demokratian kannalta hiipuva kiinnostus on tietenkin huolestuttavaa. Pääministeri Katainen ehti jo kutsua tulosta "todella katastrofaaliseksi".

Mutta voiko asialle tehdä mitään? Ja onko kyseessä edes todellinen ongelma? Poliitikkojen mielestä laskeva trendi kertoo kansalaisten pahoinvoinnista ja syrjäytymisestä, mutta niin he sanovat kaikista ikävistä ilmiöistä. Äänestyslaiskuus voi kertoa monesta muustakin asiasta.

Kuten vaikkapa vaaliväsymyksestä. Vuonna 2011 oli eduskuntavaalit, alkuvuonna presidentinvaalit ja nyt kuntavaalit. Vuoden 2000 vastaavassa vaaliputkessa kunnallisvaalien äänestysprosentti jäi vielä alhaisemmaksi (55,8 %), vaikka Suomella meni loistavasti. Talous kukoisti, markka oli käytössä ja alkanut uusi vuosituhat näytti kaikin puolin lupaavalta.

Television lukuisat vaaliohjelmat eivät varsinaisesti lisää kiinnostusta. Samat puoluejohtajat istuvat ilta toisensa jälkeen eri kanavilla ja sanomalehtien nettivideoilla teennäisen hauskoissa tenteissä, joissa heiltä kysytään samoja keinotekoisia kysymyksiä. Heidät laitetaan leikkimään, kaksintaistelemaan keskenään ja ottamaan kantaa asioihin, jotka eivät millään tavalla ole edes vaalien aiheena (kuten kotimaan politiikka presidentinvaaleissa tai EU-asiat kuntavaaleissa). Raati arvioi puheenjohtajia Idols-tuomariston tapaan ja studioyleisö saa osoittaa suosiotaan.

Vaalitenteistä on tullut huonoa viihdettä. Kuka jaksaa katsoa sitä, kun parempaakin on tarjolla 14 muulla tv-kanavalla (muusta netistä puhumattakaan)?

Uurnille vaivautui lähinnä vanhempi väki, jolle äänestäminen on kansalaisvelvollisuus ja vuodesta toiseen toistuva rutiini. Nuorilla vastaavaa rutiinia ei ole. He ovat tottuneet välittömään vaikuttamiseen ja tykkäämiseen sosiaalisessa mediassa. Numeron kirjoittaminen paperilapulle muutaman vuoden välein ei vastaa heidän käsitystään vaikuttamisesta eikä edes oikeasta demokratiasta.

Fakta vain on, että muutamalla hyvällä Facebook- tai Twitter-päivityksellä voi vaikuttaa enemmän kuin äänestämällä -- ainakin, jos päivitys on niin hyvä, että se lähtee leviämään sosiaalisessa mediassa eteenpäin. Päivitykset vaikuttavat muihin äänestäjiin sekä kansanedustajiin ja kuntapäättäjiin.

Sähköinen äänestäminen voisi korjata tilannetta, mutta sekään ei poista itse perusongelmaa. Kun suora demokratia yleistyy koko ajan, miten paljon epäsuoraa demokratiaa jatkossa tarvitaan? Jääkö se vanhempien ihmisten kanavaksi? Käykö siis niin, että nettiaikana vain (sosiaalisesta mediasta) syrjäytyneet äänestävät?

Ehkä nuoria eivät edes kiinnosta entiseen tapaan elämän perustarpeet kuten asuminen, työ ja koulutus. Niitä pidetään itsestäänselvyyksinä. Kiihkeimmät keskustelut käydään tekijänoikeuksista, maahanmuutosta -- jopa potilastietojärjestelmistä. Ei ole sattumaa, että uusista pienpuolueista vaikuttavin on piraattipuolue.

Nuoret marssivat tekijänoikeuslakia (2005), nettisensuuria ja lapsipornosuodatusta (2008), Lex Nokiaa (2009) ja liian kallista potilastietojärjestelmää (2012) vastaan. Äänestetään ensi kerralla näistä, niin nuorten prosentit saadaan nousuun. Maailmanrauha, keskimatkan ohjukset tai työttömyys? Äh, faijan ja mutsin aikaisia juttuja. Kyllä ne joku hoitaa.

Lisätty YLE-uutinen 30.10.2012: http://yle.fi/uutiset/tutkija_laskeva_aanestaminen_kertoo_eriarvoistumisesta/6357460 -- niinpä tietysti. 

YouTube - sorretun kansan ystävä?

"Jos internet ja facebook olisivat olleet olemassa 1989 Tiananmenin aukion tapahtumien aikaan, Kiina saattaisi nykyään olla jo demokratia". Tällaisen arvelun näin netissä jokin aika sitten.

Pari viikkoa sitten Aamulehti kirjoitti otsikolla "Iranin sorrettu kansa ja usko demokratian ihmeelliseen voimaan", miten 26-vuotiaan iranilaisnaisen traagisesta kuolemasta kertova YouTube-video on vaikuttanut maailman mielipiteeseen. Uhrista tuli "Iranin sorretun kansan symboli".

Länsimaita arvostellaan usein ylimielisyydestä, eikä syyttä. On jokseenkin lapsellista uskoa, että Kiinasta, Venäjästä tai Iranista voisi tulla länsimaiden kaltainen demokratia, jos kansa vain saisi vapauden. "Vapaus" tai "demokratia" eivät ole taikasanoja, jotka hetkessä muuttavat tuhansien vuosien historian, kulttuurin ja poistavat ne paikalliset jännitteet, joista ongelmat syntyvät. Niiden ymmärtäminen vaatisi perehtymistä ja aikaa, jota nettikäyttäjillä ei ole. On helpompaa katsella YouTube-videoita ja liittyä maailmaa parantaviin Facebook-ryhmiin, ja jatkaa sen jälkeen surffausta muualle.

Internet on avannut uudenlaisen viestintäkanavan, joka ei kunnioita perinteisiä rajoja. Se yhdistää ihmisiä eri maissa, mutta erottaa heitä maan sisällä. Meidän on helppo samastua kiinalaisiin tai iranilaisiin nettikäyttäjiin ja nähdä heidän pyrkimyksensä koko maan tavoitteena. Mutta niin ei ole. Netissä maansa ongelmista raportoivat nuoret edustavat yhtä näkökulmaa, eivät koko kansaa. Nettikansan mielipide on kyllä näkyvä ja kovaääninen, ja käy hyvin yksiin länsimaisten käyttäjien odotusten kanssa, mutta se ei vielä tarkoita demokratiaa.

Voisin kuvitella, että mielenosoituksista huolimatta Iranissa suuri osa kansasta on aivan tyytyväisiä nykytilanteeseen ja pappisvaltaan. Länsimaat eivät tietenkään ole. Iranissa on juuri pidetty vaalit, joiden tulosta on saatettu peukaloida, mutta tuskin sentään kokonaan väärennetty. Muutama vuosikymmen sitten samainen kansa järjesti vallankumouksen ja teki maastaan nykyisenkaltaisen teokratian. Onko heistä nyt tullut "sorrettu kansa", joiden ainoa toivo demokratiasta on internetin varassa?

Aamulehden jutun viisaimmat kommentit antoikin sosiaalisen median tutkija Tuija Aalto:

- On vaikea sanoa, onko kyse muoti-ilmiöstä. Onko Iran vain mediaseksikäs aihe? Missä ovat Darfur-twitteröijät? Aalto kyselee.

- Vaikka ei aivan täysin ymmärrettäisi poliittisen konfliktin koko syvyyttä, ihmiset tuntevat, että tietokoneen ääressä istumisella on äkkiä merkitystä ja ollaan osa historiaa.

Niinpä. Iranin mielenosoituksissa kuoli toistakymmentä ihmistä. Muista uhreista tai heidän taustoistaan emme tiedä mitään. Kukaan ei ole edes kiinnostunut heistä. Olisiko Neda Agha-Soltanin kohtalo saanut yhtä paljon julkisuutta, jos hän olisi ollut vanha mies eikä nuori nainen?

Internetin uudet viestintävälineet eivät ole demokratiaa vaan mediapeliä. Ainoa ero on siinä, että ennen mediapeli oli maan virallisten johtajien yksinoikeus.