Kuka jatkossa ottaa valokuvat?

Eilinen käännöskeskustelu tuoreena mielessä pysähdyin Hesaria lukiessani sivulle A4. Siinä on valokuva hyvinvointipalveluyrittäjästä:

Lehdet eivät ole kovin tarkkoja valokuvien laadun suhteen.

Sanomalehdetkään eivät ole enää kovin tarkkoja käyttämiensä valokuvien suhteen. Oheinen kuva muistuttaa salamalla päin naamaa otettujen digipokkarien tuotoksia, mutta tässä salama on ilmeisesti ollut kuvaajan kädessä. Joka tapauksessa suora salama on latistanut valon ja vieraan henkilön selkä peittää kolmasosan kuvasta, mutta mitäpä niistä. Myönteistä on, ettei salama heijastu taustalla olevasta ikkunasta.

Huonoja kuvia on lehdissä nähty aina, mutta ne liittyvät äkillisiin uutistapahtumiin. Tässä on kyse toimituksen tekemästä jutusta, jossa kuvilla ei ole ollut kiire (toisen henkilön kuvan tämän vieressä onkin laadukkaampi, HS:n oman kuvaajan ottama).

Luulen, että valtaosa lukijoista ei huomaa kuvassa mitään outoa. Digikuvaus on totuttanut meidät huonoihin valokuviin ja yleiseen laaduttomuuteen. Jos kuva olisi otettu kännykkäkameralla, se olisi vielä paljon huonompi: siinä olisi liike-epäterävyyttä ja kuva olisi vinossa. Arkikuvien mittareilla tämähän on suorastaan hyvä. Todennäköisesti kuvaajakin on pitänyt otostaan onnistuneena, kun on kerran lähettänyt sen valtakunnan päälehteen.

Ajan henki on, ettei laadulla ole niin väliä. Miksi maksaa turhasta, jos kukaan ei huomaa tai ainakaan välitä? Harrastajalaatu riittää.

Pitää vielä korostaa, että yleensä Hesari käyttää vain hyvälaatuisia kuvia, joten tässä on todennäköisesti sattunut työtapaturma. Mutta jos lukijat alkavat olla niin tottuneita huonoihin kuviin, etteivät kiinnitä niihin huomiota lehdessäkään, laatuun ei kannata sielläkään panostaa liikaa.

Velodyne-subbari: aina rahallakaan ei saa laatua

Kokemus on osoittanut, että laadukkaan tuotteen ostaminen tulee pitkällä tähtäimellä halvemmaksi. Mutta aina tähänkään ei voi luottaa.

Vuonna 1999 päätin lisätä kotiteatteriini kunnollisen sub-wooferin (omalla vahvistimella varustetun bassokaiuttimen), Päädyin tunnettuun amerikkalaiseen merkkiin ja maaliskuussa 1999 tein yli 2000 eurolla kaupat Velodyne HGS-12-subbarista. Se oli saanut hyvät arvostelut (This new digital switching amplifier stuff is really amazing!).

Asiaan vihkiytymättömälle kerrottakoon, että 12 tarkoittaa tuumakokoa. Yli 30 sentin bassokaiutin on iso: kuutiomainen laite painoi yli 21 kiloa. Se pystyi toistamaan jopa alle 20 hertsin taajuuksia. Subbarin matalat äänet antavat musiikkiin ja elokuviin uuden, lähes fyysisen ulottuvuuden.

Kotielektroniikka kehittyy nopeasti, mutta subbari on kaiuttimien ohella järjestelmän pitkäikäisin osa. Odotin, että laatulaitteesta on iloa ainakin 15 vuotta. Mutta toisin kävi.

Kevyestä kuuntelusta ja alhaisista äänenpaineista huolimatta subbarin kaiutinelementti hajosi ja huhtikuussa 2003 vein sen huoltoon. Ilmeisen valmistusvirheen vuoksi korjaus meni takuuseen. Vähän lisää kevyttä käyttöä ja subbari alkoi pitää outoa rahinaa. Painava boksi jäi keräämään pölyä nurkkaan moneksi vuodeksi, kunnes viime vuonna sain vihdoin vietyä sen uudelleen huoltoon.

Viime viikolla selvisi, että valmistajan erikoisuus -- kiihtyvyysanturi -- on rikki, eikä varaosia enää saa. Yli 2000 euron subbarista oli tullut verkonpaino (painonsa vuoksi vieläpä hyvä sellainen).

Mitä tästä opimme? Edes tunnettu valmistaja ja tukeva hintalappu ei takaa laatua. Varsin yksinkertainenkin laite voi hajota niin, ettei korjaus enää onnistu.

Ostopäätöstä tekevä kuluttaja on hankalassa tilanteessa. Yksi hyvä keino on googlata netistä muiden käyttäjien kokemuksia. Ne ovat kuitenkin subjektiivisia ja elektronisten laitteiden mallit uusiutuvat vuosittain, joten pitkäaikaisia käyttökokemuksia ei ehdi kertyä.

Parempi tapa on kysyä merkin huollosta. Tunnetuillakin valmistajilla on epäonnistuneita malleja tai tuote-eriä, jotka hajoavat melkeinpä varmasti. Huolto tietää kaikki salaisuudet. Ainoa ongelma on saada yhteys juuri ko. merkin tuntevaan huoltohenkilöön. Myös myyjät tietävät paljon enemmän kuin kertovat.

Täytyy alkaa katsella uutta subbaria. Mikähän olisi turvallinen merkki? Ja jos 12 tuuman puoliksi toimiva subbari kiinnostaa, tarjouksia voi lähettää sähköpostilla.

Se nyt vaan on tyhmää ostaa halvinta

Kauanko kodintekniikan laitteiden pitäisi kestää? Riittääkö viisi vuotta? Neljä? Vai peräti kaksi?

Uuden Seelannin julkisten alojen ammattiliiton projektipäällikkö Richard Finlay alkoi ihmetellä asiaa ostettuaan kuusi minikannettavaa. Runsaan vuoden kuluttua puolet niistä oli hajonnut. Valmistajan kanta oli, etteivät tuotevalikoiman halvimmat mallit voi olla kovin kestäviä.

Suomessa kuluttajariitalautakunta on ottanut kannan, jonka mukaan kodintekniikan laitteen pitää kestää kaksi vuotta. Yli neljä vuotta vanhan laitteen rikkoutumista pidetään jo luonnollisena ja sen jälkeen kuluttajan on vähintäänkin osallistuttava korjauskustannuksiin. Näiden väliin jää harmaa alue, jossa kestävyyttä pitää arvioida tapauskohtaisesti. Eikä edes kahden vuoden minimivaatimus koske halvimpia laitteita - ne saavat hajota vaikka vuodessa.

On käsittämätöntä, että esimerkiksi television hajoamista parin vuoden käytön jälkeen pidetään normaalina. Niin ei missään tapauksessa pitäisi olla.

Laitevalmistajat eivät enää panosta kestävyyteen, koska asiakkaat eivät ole valmiita maksamaan siitä. Kaupassa asiakas äänestää aina lompakollaan ja valitsee halvimman. Aina parempi, jos siinä on runsaasti ominaisuuksia ja tyylikäs muotoilu. Kestävyys ei yleensä ole edes vaatimuslistalla - ja vaikka olisikin, sitä on mahdotonta arvioida kaupassa. Siksi kriteerit ovat ihan muualla.

Mieleen jäänyt tv-mainos pitää tyhmänä sitä, joka maksaa liikaa. Mainos houkuttelee valitsemaan halvimman ja ohjaa sillä kehitystä aivan väärään suuntaan. Halpoja laitteita valmistetaan Kiinassa epäinhimillisissä olosuhteissa ympäristöä kuormittaen, rahdataan toiselta puolelta maapalloa länsimaisten kuluttajan lyhytaikaiseksi iloksi ja kuskataan vuoden päästä kaatopaikalle. Osa päätyy takaisin Kiinaan kierrätystä varten. Aivan päätöntä touhua!

Jos ihmiset vaatisivat laatua (tai no, ainakin kestävyyttä - ongelma on juuri siinä, etteivät nämä kaksi ole enää synonyymejä) ja olisivat valmiita maksamaan siitä, tuotteet olisivat parempia. Niin kuin ennen olivatkin. Euroopassa valmistetut tavarat olivat ostovoimaan suhteutettuna kalliita, mutta ne kestivät kymmeniä vuosia.

Ostin aikoinaan Sonyn hyvälaatuisen putkitelevision. Se palveli 14 vuotta ja olisi toiminut vielä pidempäänkin, mutta kuvaan ilmestynyt värivirhe oli hyvä syy korvata se taulutelevisiolla.

Mielen pesukoneeni on pyörinyt yli 20 vuotta. Sen hinnalla olisi aikoinaan saanut parikin halvempaa mallia, mutta vuosien aikana laite on maksanut eron moninkertaisesti takaisin. "Köyhällä ei ole varaa ostaa muuta kuin laatua" pitää paikkansa. Laatu tulee aina halvimmaksi.

Suurin ongelma on siinä, ettei laatua tahdo enää saada rahallakaan. Laadulla on niin vähän kysyntää, ettei sitä kannata valmistaa. Laatu on huono bisnesmalli - on paljon kannattavampaa tuottaa sutta ja sekundaa, kunhan se näyttää hyvältä eikä maksa paljon.

Yksi harvoista laatuun panostavista on saksalainen Miele. Laadusta kertominen on kuitenkin hankalaa. Se paljastuu vasta pitkän ajan kuluessa, käytön myötä. Miele onkin keksinyt web-kameran, joka näyttää sen koneita kestävyystesteissä. Mainio idea, jota muidenkin soisi matkivan.

Suurimmalle osalle nykyvalmistajista kestävyystestit olisivat niin tylyä katsottavaa, että kamera suljettaisiin nopeasti. Ellei se itse hajoaisi sitä ennen.

Jos tietokoneet olisivat autoja...

Jokainen on kuullut vanhan vitsin siitä, miten huonosti autot toimisivat, jos ne olisivat tietokoneita: vaatisivat jatkuvia päivityksiä, hyytyisivät ilman syytä tielle ja airbag kysyisi kolarin sattuessa "Are you sure"?

Vitsi ei kuitenkaan naurata, sillä autothan ovat tietokoneita. Modernissa autossa on satakunta prosessoria valvomassa toimintoja. Eikä elektroniikka ole pelkkää luksusta, vaan välttämätöntä. Kehittyneen ohjausjärjestelmän ansiosta autojen kulutus on laskenut dramaattisesti suhteessa painoon ja päästöt ovat pienentyneet.

Vitsi palasi mieleeni kun luin päivän Hesarista Kimmo Aholan vieraskynän. Sen varsinaisena aiheena oli ubi-tekniikka, mutta samassa yhteydessä Ahola piikitteli tietokonealaa huonosta laadusta:

Valmistajat eivät edes yritä tehdä tietotekniikkaa, joka toimisi yhtä luotettavasti kuin auto, eivätkä asiakkaat edes oleta saavansa sellaista. Tuskin on toista toimialaa, jolla voidaan myydä tuotteita, jotka vaativat asiakkaalta yhtä paljon huolenpitoa ja toimivat yhtä epävarmasti kuin tietokone.

Olin viime viikolla Rovaniemellä ja otin lentokentältä taksin. Auto oli tuore mersu, hankittu vuoden alussa ja ajettu karvan verran yli 60 000 kilometriä. Kuljettaja kertoi, että auto oli ollut korjattavana jo neljä kertaa. Viimeisimmän käynnin syynä oli hajonnut bensapumppu. Nykymallissa se on kuulemma tehty muovista. Toki viat menevät takuuseen, mutta tuotantovälineen seisottaminen pajalla näkyy silti kuskin lompakossa.

Jos vahvan laatumielikuvan omaava Mercedes-Benz kärsii tällaisista ongelmista voi perustellusti sanoa, että autoala on hyvää vauhtia ottamassa tietotekniikan kiinni. Tietotekniikassa laatu on melkeinpä parantunut - ainakin hintakehitykseen suhteutettuna. Samaa ei voi sanoa autoista.

Ehkä vitsi pitää jatkossa kääntää päälaelleen: jos tietokoneet olisivat autoja...