Missä bloggaajan eettiset ohjeet?

Sähköpostiini kolahti äskettäin selvällä suomella kirjoitettu viesti, jossa tarjottiin ilmeisesti maksua vastaan valmista artikkelia blogiin. Luokittelin tarjouksen tavalliseksi roskapostiksi, mutta lähettäjä muistutti itsestään uudelleen:

Heippa,

Mitä kuuluu? Ajattelin vain kysyä mietteitänne yhteistyöideasta jonka esitin muutama päivä sitten. 

Kertokaa siis mielipiteenne asiasta. Kuten jo sanoin, voimme maksaa teille artikkelin julkaisemisesta.

Uusi viesti pysäytti pohtimaan asiaa. Tässä se alkuperäinen "tarjous":

Härski tarjous maksullisesta artikkelista

Peitin kuvasta lähettäjän nimen (mies), vaikka se tuskin on oikea. Kukapa rekisteröisi Gmail-tilin omalla nimellään tällaista tarjousta varten?

Viestissä tarjotaan valmista artikkelia, joka luultavasti liittyisi Suomessa kiellettyyn vedonlyöntimaailmaan. Sen vuoksi on tärkeää, ettei "artikkelissa mainita kyseessä olevan sponsoroitu sisältö tai mainos". Harmi vain, että laki velvoittaa erottamaan selvästi mainoksen muusta toimituksellisesta sisällöstä, ja säännöt koskevat myös blogeja.

Ilmeisesti tässä on kyse samasta bisneksestä, joka kolme vuotta sitten tarjosi maksua vastaan linkkejä ulkomaisiin rahapelisivuihin. "En pidä lakia missään asioissa ylimpänä moraalinani", nainen sanoi jutussa.

Minä pidän ja siksi varoitan aiheesta muitakin. Tiedän, että monet julkkikset somettavat aktiivisesti omista vedonlyönneistään saaden siitä rahaa, mutta sellainen toiminta on paitsi laitonta myös fanien pettämistä.

Blogitekstien julkaisu salaista maksua vastaan on blogietiikan vastaista. Mutta missä ovat bloggaajan eettiset ohjeet? Mitä niissä tulisi olla?

Tässä alkua omasta listastani:

- Kirjoittaja vastaa teksteistään ja pyrkii todenmukaisuuteen, mielipiteet erotetaan selvästi faktoista
- Tekstiin jääneet asiavirheet korjataan mahdollisuuksien mukaan jälkikäteen
- Jos tekstin asiasisältöä on muokattu julkaisuhetken jälkeen, siitä mainitaan tekstin lopussa (kirjoitus- tai tyylivirheiden korjausta ei lasketa)
- Kirjoittaja erittelee selkeästi mainokset ja itse tuottamansa tekstin
- Muiden tuottamaa sisältöä ei julkaista omissa nimissä, olipa se maksullista tai maksutonta
- Tuotteista kirjoitettaessa mielipiteet ja havainnot ovat vilpittömiä, eikä valmistaja vaikuta niihin
- Kirjoittaja kunnioittaa tekijänoikeuksia eikä käytä toisen kuvia luvatta
- Selkeät lainaukset muiden teksteistä mainitaan ja mahdollisuuksien mukaan linkitetään alkuperäiseen lähteeseen

Ilman eettisiä ohjeita blogeista tulee valemedia, jossa mihinkään ei voi luottaa.

Viides valtiomahti

Internet -- sen blogit ja sosiaalinen media -- teki eilen tehtävänsä. Tarkkasilmäinen Katleena huomasi Hesarin jutussa outoja kommentteja, sai bloginsa kautta lukijat penkomaan asiaa ja illalla tulos levisi kulovalkean tavoin sosiaalisessa mediassa: Hesarin jutun sitaatit eivät olleet aitoja haastattelukommentteja.

Lehdistö on neljäs valtiomahti, eräänlainen vallan vahtikoira, joka tarkkailee ja raportoi päättäjien väärinkäytöksistä. Mutta kuka vahtii lehdistöä? Tähän asti media on ollut solidaarinen itselleen eivätkä kilpailijat ole uutisoineet kuin kaikkein suurimmat ohilyönnit. Kuten vaikkapa YLEn lautakasajupakan.

Nyt media on saanut oman vahtijansa, viidennen valtiomahdin. Nettikansa huomaa epäilyttävät uutiset ja penkoo niistä äkkiä totuuden esille.

Tänään Helsingin Sanomat pyysi anteeksi tapahtunutta. Lehden pitkäaikainen avustaja oli loukannut journalismin pyhää periaatetta ja kopioinut haastateltavien valheelliset repliikit ulkomaisista lähteistä. YLE oli haukkana paikalla kysymässä Mitä mieltä olet Hesarin kopiointijutusta?

Totuuden nimissä on sanottava, että Hesarin huijaus oli pieni. Vainoharhaisten hyljeksintä työpaikalla on niin abstrakti asia, että haastateltavat voivat oikeasti sanoa melkein mitä tahansa -- ja kaikki olisi totta. Jos Anne, 45 ei oikeasti olekaan sitä mieltä että vainoharhainen kolleega kyylää tietoja työyhteisön jäsenistä, niin Riitta, 46, saattaisi hyvin olla.

Kaksi seikkaa tekee Hesarin mokasta todellista suuremman. Ensinnäkin kyse oli mitättömästä jutusta. Niin pienestä, että hyppäsin itse sen yli sunnuntain lehdessä. Huijausta ei siis voi perustella kiireellä vaan kyse on yksinkertaisesti piittaamattomuudesta.

Toinen seikka on se, että huijaus oli hyvin lähellä onnistua. Alan ammattilaisena Katleenan huomio kiinnittyi sitaattien outoihin sanavalintoihin, jotka eivät kuulostaneet suomelta. Miksei Hesarin oma toimitus havainnut samaa? Lukiko jutun käsitellyt toimittaja avustajan lähettämän tekstin ennen sen päätymistä lehteen?

Jos avustaja olisi keksinyt sitaatit omasta päästään eikä kopioinut niitä ulkomaisesta lähteestä, kukaan ei olisi huomannut -- tai ainakaan voinut todistaa -- mitään. Tryffelisika nyt vain sattuu olemaan aika erikoinen vertaus suomalaisessa työelämässä. Avustaja jäi kiinni, koska yritti saada sitaatit oikeilta ihmisiltä. Täysin keksittyinä huijaus olisi onnistunut. Jos huijaat, tee se kunnolla.

Tästä päästäänkin siihen todelliseen kysymykseen: kun päätoimittaja televisiossa sanoo, ettei tällaista ole hänen tietääkseen ennen tapahtunut, miten varma hän voi olla asiasta? Kuinka monta muuta, kenties paljon tärkeämpää, huijausta on aiemmin mennyt läpi? "Tapaus on Suomen oloissa poikkeuksellinen", sanotaan YLEn uutisessa. Mutta onko se?

Joka tapauksessa hyvin tehty viides valtiomahti! Ja hyvin tehty Katleena Kortesuo!

Kirjoitetun sanan mahti

Kansanedustaja James Hirvisaaren avustajan hihamerkki-kirjoituksesta nousi kohu, joka ei ollut kunniaksi kenellekään -- ei edustajalle, ei kirjoittajalle, ei medialle eikä asiasta pari viikkoa kiistelleelle blogiyhteisölle. Miten monta tärkeää päätöstä eduskunnassa tehtiin, kun ketään ei kiinnostanut seurata niitä? Mitä kaikkea Suomessa tapahtui, kun kukaan ei ollut katsomassa?

Perussuomalaisten mielestä media vainoaa heitä ja lukee blogikirjoituksia tarkoituksella väärin. Mutta ei vika ole mediassa vaan kirjoittajissa, jotka eivät ymmärrä sanan mahtia. On yksi asia puhua hölmöjä tai kertoa vitsejä kapakassa parin kaljan jälkeen -- ja kokonaan toinen asia kirjoittaa niistä nettiin. Politiikassa vaikutetaan eri keinoilla kuin tuopin ääressä.

Nettikirjoittaminen näyttää helpolta ja houkuttelevalta, koska tekstin saa napin painalluksella maailmanlaajuiseen jakeluun. Kontrolli on silti olemassa, se vain tulee jälkikäteen ja toisten henkilöiden toimesta. Jokainen teksti voi säilyä periaatteessa ikuisesti ja palata ahdistelemaan kirjoittajaansa vielä vuosienkin päästä.

Helena Erosen oli kutsuttu viime perjantaina Ylen A-Stream-ohjelmaan selittämään tekojaan. Näin hän kuvaili tapaansa kirjoittaa: "En sano että se olisi ollut paras kirjoitukseni, se oli itse asiassa aika huono. Mähän kirjoitan nää tekstit niin että mulle vaan tulee joku juttu mieleen ja mä kirjoitan näin ja sit' mä painan näin ja sitten se meni sinne, en ajattele sen kummemmin mitä sieltä tulee... en korjaa edes kirjoitusvirheitä."

Tämä on kouluesimerkki siitä, miten nettiin ei pidä kirjoittaa. Ei kenenkään, oli sitten kansanedustajan avustaja tai nuori, elämäntuskaansa purkava opiskelija. Jos kansanedustaja tai hänen avustajansa ei ymmärrä ohjeen merkitystä, miten voisi olettaa tavallisten kansalaisten tai nuorison ymmärtävän?

Jos tarkoittaa kirjoituksensa vitsiksi tai mustaksi huumoriksi, on oltava erityisen tarkkana. Tekstissä pitää olla riittävän absurdeja väitteitä ja loppuhuipennus ("punchline"), joista jokainen lukija ymmärtää mistä on kyse. Ellei ole varma, että pystyy tähän, ei kannata edes yrittää. Riski väärinymmärryksestä on liian suuri. Jos ei nyt, niin 10 vuoden päästä.

Erityisen vaarallista pelleily on poliitikoille. Odotamme heidän ottavan kantaa asioihin ja säätävän viisaita lakeja, emme leikkivän koomikkoja. Poliitikon ei tarvitse käyttää mustaa huumoria tai ironiaa vaikuttaakseen yleiseen mielipiteeseen -- siihen pystyy kuka tahansa blogisti. Poliitikko saa palkkaa siitä, että vaikuttaa muita kanavia pitkin.

Toivottavasti koulujen äidinkielenopettajat löytävät tästä esimerkin nettikirjoittelun vaaroista ja siihen liittyvästä vastuusta. Ilmeisesti myös kirjoittamisen tärkeydestä, sillä STT:n 13.4.2012 välittämässä uutisessa Eronen sanoi, että luopuu mieluummin eduskunta-avustajan tehtävästä kuin oikeudestaan kirjoittaa vapaasti.

Viestinnän oppikirjoihin voi lisätä myös tämän lauseen, jolla kirjoittaja perusteli valitustaan julkisen sanan neuvostolle: "medialla ei ole mitään oikeutta harrastaa tuollaista toista ihmistä raa’asti loukkaavaa väärinymmärtämistä". Yleensä kai lähdetään siitä, että jos viestintä epäonnistuu, vika on lähettäjässä -- ei vastaanottajassa.

Pitikö jokaisen lukijan ymmärtää, että Erosen blogikirjoitus oli tarkoitettu ironiaksi, vitsiksi ja mustaksi huumoriksi? En ota kantaa siihen mutta kysyn kääntäen: jos joku oikeasti haluaisi ehdottaa hihamerkkejä ulkomaalaiselle, miten hänen kirjoituksensa poikkeaisi Erosen kirjoituksesta?

Lisäys 24.4.2012 klo 7: TV-esiintymisen perusteella Helena Eronen oli vilpittömän ja iloisen oloinen nuori nainen, joka oli hämmentynyt kaikesta mediakohusta. Kuka vielä väittää, ettei blogeilla voi vaikuttaa? Tuskin koskaan aiemmin toimittaja on kysynyt kansanedustajan avustajalta, mitä mieltä hän on ajankohtaisesta asiasta. Nimensä mukaisesti avustajan tehtävänä on tukea kansanedustajaa ja jäädä itse taka-alalle. Erosella on nyt mainio tilaisuus kääntää julkisuus edukseen, mutta se edellyttää kirjoitustyylin muuttamista. Nuorilla naisilla on kysyntää politiikassa -- ehkä seuraavassa eduskunnassa istuu Eronen avustajanaan Hirvisaari?