Viime kevään vaalikeskusteluissa moni tuntui kaipaavan takaisin ns. vanhoja hyviä aikoja. Jonkinlainen konsensus vallitsi siitä, että "hyvät ajat" tarkoittavat 1980-lukua. Silloin Suomi oli jo riittävän kehittynyt tarjotakseen kansalaisille kohtuullisen elintason, mutta pystyi vielä päättämään itse omista asioistaan. Talouspolitiikka, maahanmuutto, verotus ja monet muut kysymykset olivat meidän omissa käsissämme. Suomi oli vielä Suomi.
Eniten kultaista 1980-lukua tuntuvat kaipaavan perussuomalaisten kannattajat, mutta ei tämä silti mikään poliittinen asia ole. Suomen historiassa 1980-luku merkitsi eräänlaista kulminaatiopistettä: vanha, sodan jälkeen alkanut kehityskaari saavutti huippunsa. Sen jälkeen alkoi uusi aika, joka on... hmmm, erilainen.
Monien mielestä kaikki kääntyi tuolloin huonompaan. Suomi menetti itsenäisyytensä ja kansainvälinen talous sai ylivallan Suomesta ja sen pienistä kansalaisista.
Kuinka hienoa aikaa 1980-luku oikein olikaan? Viimeksi eilen luin netistä kriittistä keskustelua aiheesta. Yleensä aika kultaa muistot. Me keski-ikäiset olimme 1980-luvulla 25 vuotta nykyistä nuorempia, mikä jo sinällään riitti tekemään kaikesta parempaa. Varmaan silloinkin oli niitä, joiden mielestä Suomi oli muuttunut huonompaan suuntaan, ja jotka kaipasivat kultaista 1960-lukua, hippiliikettä, vapauden aatetta ja 1970-luvun poliittista heräämistä. Mutta näillä valittajilla ei ollut käytössään internetiä, joten heidän piti iltaa istuessaan valittaa vain keskenään.
Nettikirjoittajien mielestä Suomen tulisi palata takaisin 1980-luvun hyviin arvoihin ja käytäntöihin. Poliitikkojen pitäisi taas ottaa asiat omiin käsiinsä: nostaa pääomaveroa, sulkea rajat, estää työpaikkojen pakeneminen halpamaihin ja niin edelleen.
Se edellyttäisi, että myös Neuvostoliitto palautettaisiin. Idänkauppa oli Suomen talouden kulmakivi. Sanottiin, että "Suomi on neljän markan maa", koska se oli vientituotteiden keskimääräinen kilohinta. Suomen talous menestyi myymällä huonolaatuista tavaraa itäiselle naapurilleen. Melkein kaikki kelpasi. Helppoa ja turvallista.
Internet ja kännykät pitäisi sulkea, koska niitä ei ollut 1980-luvulla. Eikä tämä ole piikittelyä - netti on osa globalisaation koneistoa ja naimisissa sen kanssa. Tiedonvälityksen vapautuminen kietoutuu kaikkeen kehitykseen ja juuri se vaikutti osaltaan myös Neuvostoliiton romahdukseen. Ironista kyllä, 1980-luvun ihannoijat saavat äänensä kuuluviin juuri välineessä, jonka he haluaisivat lopettaa.
Aika on kullannut muistot 1980-luvun elintasosta. Televisiossa oli kaksi kanavaa, kaupassa pari vaihtoehtoa, matkapuhelimia ei tunnettu ja harvalla oli edes tietokonetta. Autoja oli vähän, monen piti tyytyä Ladaan tai Wartburgiin. Kukaan ei käynyt talvisin Thaimaassa, ja ylipäätänsä harva kävi Tukholmaa pidemmällä. Sitä, mistä ei tiedetty, ei tietenkään osattu kaivata. Moni saattoi jopa olla tyytyväisempi kuin tämän päivän tavarapaljoudessa. Mutta se on eri keskustelu.
Lyhyen pohdiskelun lopputulos on selvä: emme voi palata 1980-luvulle yksinämme ja muut maat eivät siihen suostu. Kehittyvien maiden pari miljardia asukasta haluaa osansa hyvinvoinnista, eikä meillä ole oikeutta saati mahdollisuutta kieltää sitä. Meidän on pystyttävä kilpailemaan heidän kanssaan, jotta oma elintasomme säilyy jatkossakin. Devalvaatioihin, paperiteollisuuden kulta-aikaan tai idänkauppaan ei ole paluuta - on pakko keksiä jotain uutta. Siinä on tekemistä koko Suomelle, ja varsinkin tuoreelle eduskunnalle.
Suomen mestaruus -sarjaa ei enää ole. Halusimme sitä tai emme, Suomi kilpailee veroista, yrityksistä, osaamisesta, pääomista ja huomiosta kansainvälisillä markkinoilla. Mikään puolue tai poliitikko ei tuo takaisin sitä, mitä 1980-luvusta kaipaamme.
Voit joko muistella kaiholla nuoruuden hyviä aikoja ja valittaa nykyisestä kehityksestä, tai pyrkiä itse sopeutumaan nykyisen elintasosi vaatimuksiin.