Teräväpiirron jälkeen tulee 4K

Suomi ottaa vielä haparoivia askeleita teräväpiirtoon, mutta seuraava laatutaso on jo kehitteillä: 4K -tekniikassa kuvan tarkkuus on nelinkertainen teräväpiirtoon verrattuna eli 3840 x 2160 pikseliä. Sony esitteli tänään Suomessa ensi kertaa 4K-televisiotaan.

Sony 4K -television kuva on neljä kertaa HD-teräväpiirtoa tarkempi. 

XBR-84X900 on kaikin puolin massiivinen laite: näytön halkaisija on 84", paino 100 kiloa ja hinta vaatimattomasti 26 000 euroa (sisältää toimituksen ja asennuksen). Sähköä kuluu katselun aikana aikana 560 wattia.

Turha kysyäkään, miltä kuva näyttää. Jättikokoinen kuva on huipputerävä, aivan kuin katselisi ikkunasta ulos. Kuvassa on vain yksi heikkous: 25 tai 30 kuvan ruutunopeus on kauan sitten jäänyt resoluutiokilpailun jalkoihin. Kuva on erittäin terävä, värit upeat -- mutta liiketoistosta huomaa, että kuva on tallenteesta eikä oikeasta elämästä.

4K-tekniikka on niin uutta, ettei sisältöä vielä ole. Sonyn demossa ohjelmat toistettiin tietokoneelta. Todennäköisesti Blu-raystä tehdään uusi standardi, jossa levyn kerrosten lukumäärää ja samalla kapasiteettia lisätään. Tällä hetkellä tekniikka on siis vasta tekninen kuriositeetti. Tosin laite skaalaa ylöspäin tavallista HD-kuvaa, joten tavallisen Blu-ray-elokuvan pitäisi näyttää aiempaa terävämmältä. Sonyllä on myös pienen matkalaukun kokoinen 4K-projektori (VPL-VW1000ES "vain" 20 000 euroa), mutta sen kuva ei näytä aivan yhtä tarkalta kuin televisiossa.

Jotain käsitystä kuvan tarkkuudesta saa vertaamalla demolaitteesta ottamaani kuvaa:

Valokuva 4K-demosta.

ja rajaamalla valokuvasta pieni pala 100 % tarkkuudella:

Rajaus edellisen valokuvan keskeltä.

Yleensä kun televisiosta otettua valokuvaa suurentaa, näytön kuvapisteet nousevat esiin ja tuottavat häiritsevää moire-efektiä. 4K-television kuva on niin tarkka, että siitä otettua valokuvaa voi suurentaa tavallisen valokuvan tavoin.

Onko HD:tä korkeammalle tarkkuudelle oikeasti käyttöä? Uskon, että on. Tavallinen HD-kuva näyttää hyvältä vielä 55-tuumaisella näytöllä, mutta sitä isompana puutteet nousevat esiin. 4K-kuva näyttää loistavalta vielä 100 tuuman näytöltäkin, vaikka sitä katsoisi aivan läheltä. Hyvällä materiaalilla tarkkuus on ällistyttävä, kannattaa käydä vaikka Digiexpo-messuilla katsomassa. CNETin vaikutelmat kannattaa lukea myös.

Hinta on kova, mutta kun 42" plasmat tulivat myyntiin, niiden hinta oli lähes samalla tasolla. Nyt vähän isompia malleja myydään marketeissa alle tonnilla. Vastaava kehitys tapahtunee 4K-laitteissa.

Kaikilla ei ole tarpeeksi isoa olohuonetta 84 tuuman näyttöä varten, mutta ennen pitkää myyntiin tulee myös pienempiä malleja. Applella on huipputarkka iPad ja Mac-kannettava, jotka totuttavat ihmiset silmää tarkempaan kuvaan.

Sonyn jättitelevisio käyttää passiivista 3D-tekniikkaa, joten katselulasit ovat erittäin kevyet ja kuva terävä. Joka toinen juova näyttää vasemmalle ja joka toinen oikealle silmälle tarkoitetun kuvan. Playstation 3:lla esiteltiin autopeliä, jossa kaksi voi ajaa kilpaa ja nähdä oman näkymän rataan. Pelejä varten käytetään 2D-laseja, joissa on joko pysty- tai vaakapolarisaatiosuodin. Tavallisilla 3D-laseilla kumpikin silmä näkee eri pelaajalle tarkoitetun kuvan, jolloin sulkemalla silmiä vuorotellen (tai peittämällä lasin kädellään) voi vaihdella kahden eri pelaajan välillä.

Hei, tämähän ratkaisee vanhan ongelman siitä, mitä ohjelmaa katsotaan televisiosta -- kumpikin voi katsoa omaa ohjelmaansa samalta televisiolta yhtä aikaa! Äänten erottamiseksi toinen joutuu tosin käyttämään kuulokkeita.

Sony esitteli myös uuden AV-vahvistimen, jossa on tuki 4K-kuvalle. Erikoisuutena vahvistimen muistiin on mallinneettu tunnettujen konserttisalien akustiikka. Katsoja voi valita esimerkiksi Amsterdamin kuuluisan Concertgebow'n vai jonkin toisen salin. Valitettavasti Helsingin musiikkitaloa ei ainakaan vielä ole laitteen muistissa. Ehkä seuraavassa versiossa voi valita jopa istumapaikan: eturivissä, takana tai aitiossa :-)

Sonyn uusi AV-vahvistin. Sen yläpuolella 4K-projektori. 

Die Hard 1 kiiltävän kirkkaana Blu-rayllä

Die Hard 1 on toimintaelokuvien valioita, alansa klassikko. Runsas kuukausi sitten ostin elokuvan Blu-ray-version viidellä eurolla marketin ale-hyllystä (aiempi hinta 11,95).

Olipa mainio hankinta! Elokuva oli HD-restauroinnin jäljiltä kuin uusi. Värit olivat kirkkaat ja kuva terävä, kuvakohinaa toki jonkin verran. Ääniraitana mainostettiin DTS HD:tä.

On tapana moittia elokuvayhtiöitä rahastuksesta, mutta viisi euroa alansa klassikosta on todella edullinen hinta (eikä 12 euroakaan liikaa). Ostin saman tien muitakin vanhoja leffoja: Alien, Rautaristi, Kolmannen asteen yhteys. Myös Alien heräsi uudelleen eloon HD-versiona. Kolmannen asteen yhteys näytti vielä lapsellisemmalta kuin kauan sitten elokuvateatterissa.

Monien mielestä on tyhmää ostaa elokuvalevyjä, koska leffat voi imuroida piraatteina ilmaiseksi ja osan striimata modernisti netistä katselua varten. Mutta se ei ole se juttu. Levyn omistamisessa on oma viehätyksensä. Blu-ray-kotelot eivät vie paljon tilaa hyllyssä ja voin katsella niistä parhaita paloja milloin vain.

Eivät piraattileffatkaan ole ihan ilmaisia. Die Hardin tiedostokoko on lähes 50 gigatavua. Sellaisen tietomäärän säilyttäminen seuraavat 10 vuotta maksaa muutaman euron rahaa sekä kopioinnin vaivan.

Sitä paitsi maksan mielelläni kohtuullisen hinnan tekijälle siitä ilosta, jonka elokuva tuottaa. Kaikkea ei tarvitse saada ilmaiseksi, vaikka nettiaikaa eletäänkin.

Eilen sama elokuva tuli Subilta. Ja voi, miten huonolta kuva näyttikään! VHS-aikana kasettien kuvanlaatu oli huono, joten TV-esityksissä pääsi nauttimaan paremmasta kuvasta. Nyt on päinvastoin. Tv-kuva on sekundaa Blu-rayhin verrattuna.

Tämä kuva on Elisaviihteen tallennuksesta tietokoneen näytöltä kaapattuna:

Die Hard 1 Subilla eilen.

En jaksanut virittää Blu-ray-katseluohjelmaa tietokoneelle (miksi sen paremmin OS X kuin Windows 7 eivät osaa näyttää Blu-ray-leffoja ilman maksullisia lisäohjelmia? Ei lisenssi niin kallis voi olla. Ai niin, Apple ei tue Blu-raytä ollenkaan). Siksi Blu-ray-vertailukuva on kaapattu pikaisesti vanhan plasma-tv:n näytöltä ja kärsii Moire-ilmiöstä:

Vaihdettu 17.10.2012 tilalle parempilaatuinen kuva:

Die Hard 1 viiden euron Blu-ray-levyltä.

Blu-ray-kuva on selvästi kirkkaampi ja terävämpi, vaikkei kaapattua tietokonekuvaa ja vanhasta telkkarista otettua digikuvaa voikaan suoraan verrata. Ainakin erilainen kuvasuhde on helppo havaita.

Ja sitten on vielä äänet. Tv-versiossa oli ilmeisesti surround-äänet, joista ei voi puhua samana päivänäkään DTS HD Master Audion kanssa.

Ilmeisesti on niin, ettei sen paremmin kaapeli- kuin antenniverkon digi-tv vieläkään lähetä Suomessa aitoa 5.1-tilaääntä -- ei edes teräväpiirtokanavilla? Käsittämätöntä, ottaen huomioon että tilaäänet luvattiin jo viisi vuotta sitten.

Parasta kai jatkossakin ostaa HD-elokuvat kaupasta. Onneksi ne eivät paljon maksa.

AV-vahvistimen nettiominaisuudet kokeilussa

Seuraavassa muutamia kokemuksia Pioneerin AV-vahvistimen (ääni ja kuva) yhdistämisestä nettiin.

Ensinnäkin älypuhelinta (Android, iPhone) tai tabletia voi käyttää kauko-ohjaimena. Tämä on aivan loistavaa, sillä vanhanmalliset kapulat ovat täysin riittämättömiä monipuolisten ominaisuuksien hallintaan. Myös kapuloiden ergonoimia on huono, ja Pioneerin VSX-sarja on tässä suhteessa erityisen huono.

Etäohjaus kodin wlan-verkon kautta iPhonella tai iPadillä on maino tapa hallita laitetta, sillä ohjain toimii kaikkialla mihin verkko vain yltää. Sillä voi säätää voimakkuuden sopivaksi vaikka makuuhuoneesta, kylpyammeesta tai parvekkeelta, tai mykistää äänen puhelinsoiton ajaksi.

Pioneerin ohjelma on erityisen monipuolinen ja havainnollinen. Ohjelmalla voi komentaa sekä valmistajan AV-vahvistimia että Blu-ray-soittimia. Vaikkei olisi näistä kumpaakaan, ohjelmaa voi käyttää demotilassa, jolloin se ohjaa olematonta laitetta -- mainio idea, jonka soisi yleistyvän kaikkialla. Lataa ohjelma http://itunes.apple.com/us/app/icontrolav2012/id499185618?mt=8 ja kokeile itse.

Tablet-ohjausta hallitsee iso voimakkuussäädin. iPhone-versio on hieman karsitumpi.

Sillä voi mm. valita ja nimetä sisääntuloja, valita radion ja nettiradion pikavalintoja, säätää kanavatasapainoa (etu-taka-oikea-vasen) sormella vetämällä, korostaa tai vaimentaa taajuuskaistoja samalla periaatteella sekä kytkeä monia ääntä ja kuvaa parantavia teknisiä ominaisuuksia päälle ja pois.

MCACC on Pioneerin automaattinen huoneakustiikan mittaus- ja korjaustoiminto, joka näyttää iPadissä eri kaiuttimien säädöt kolmiulotteisina graafeina. Se kuitenkin lakkasi toimimasta ja kaataa nyt koko ohjelman. Tutkitaan. Tätä se tietokoneistuminen teettää myös AV-tekniikalle.

Kun MCACC-näyttö toimi, se näytti tältä.

Kunpa saataisiin aikaan standardi tapa ohjata kodin elektroniikkalaitteita netin yli! Harrastajat tekisivät vielä paljon hienompia ja parempia säätösovelluksia kuin valmistajat itse. Voisin heti listata kymmeniä parannusehdotuksia. Avoimelle protokollalle olisi todella kysyntää.

Toiseksi vahvistimella voi kuunnella nettiradioita, joita on ohjelmoitu laitteen muistiin satoja eri puolilta maapalloa. Haluatko kuunnella paikallisia asemia Barbadokselta tai Kongosta? No problem, tällä löytyy. Asemat on ryhmitelty maan lisäksi myös musiikkityypin perusteella (tätä kautta löysin hauskan linnunlauluradion, www.birdsongradio.com).

Vahvistimen listalta löytyy myös podcasteja (esimerkiksi BBC:n uutislähetykset) sekä Ylen kanavat ja niistä aiheittain ryhmiteltyjä tallenteita.

Nettiradio tarjoaa käytännössä rajattoman musiikkitarjonnan kaikkeen makuun -- laillisesti ja ilmaiseksi. Tämä on todellinen mullistus verrattuna aiempaan musiikkisisällön niukkuuteen.

Nettiradion tiedot näkyvät televisiossa kuuntelun aikana, myös parhaillaan soivan biisin nimi. 

Kolmanneksi sisältöä voi toistaa kodin lähiverkon pc-koneilta DLNA-tekniikalla. Vista ja Windows 7 pystyvät jakamaan koneella olevat musiikki-, video- ja valokuvatiedostot niin, että niitä voi selata kauko-ohjaimella (kapula tai älypuhelin) ja nähdä tuloksen televisiossa. Windowsille ominaiseen tapaan tämä vaatii hieman säätämistä, jotta vain halutut musiikit, kuvat ja videot jaetaan. Jakoa voi rajata myös tähtien perusteella, jaetaan esimerkiksi vain kaikki vähintään neljän tähden arvoisiksi luokitellut biisit.

Laite tukee tietenkin iPad/iPhone-liitäntää, joten nämä voi kytkeä suoraan piuhalla etulevyssä olevaan usb-porttiin ja sen jälkeen ohjata kuuntelua kaukosäätimellä. Mutta tämä ei ole nettiominaisuus.

Neljäs hienous on Applen Airplay-tekniikka. PC- tai Mac-koneella olevan iTunes-musiikin voi siirtää lähiverkkoa pitkin (langallinen tai langaton) vahvistimeen. Työhuoneen tietokoneelta voi siis ohjata olohuoneessa kuuluvaa musiikkia.

Vielä hauskempaa on istua sohvassa iPad koko musiikkikirjasto sylissään:

Musiikki siirtyy langattomasti iPadistä vahvistimeen.

Halutut biisit löytyvät kirjoittamalla osa nimestä hakukenttään ja soivat sormella tökkäämällä. Oikean ylänurkan liukusäädin ohjaa vahvistimen äänenvoimakkuutta ja päinvastoin: kun voimakkuuspyörää vahvistimessa kääntää, liukusäädin liikkuu vastaavasti.

Kuuntelun aikana biisin tiedot ja kansikuva näkyvät televisiossa.

Tässä on tosin yksi käytännön ongelma: liukusäädin vaikuttaa pienellä viiveellä ja vahingossa lähelle maksimia pomppaava liuku saa vahvistimen pillastumaan. Samoin naapurit, jos asutaan kerrostalossa.

Airplay-toisto onnistuu myös iPhonesta.

Ilman Airplaytä vastaava ominaisuus saadaan Bluetoothilla, mutta sen käyttö vaatii virittelyä ja yleensä erikseen ostettavan Bluetooth-modulin vahvistimen päähän. Lisäksi Bluetoothin alhaisempi siirtonopeus rajoittaa äänenlaatua.

Vielä kun autossakin olisi Airplay-tuki, niin voisi toistaa musiikin ja podcastit suoraan taskussa olevasta puhelimesta auton kaiuttimiin ja jatkaa kotona siitä, mihin autossa jäätiin.

Airplay on mainio, sillä se mahdollistaa musiikin siirtämisen langattomasti tai olemassa olevaa lähiverkkokaapelointia käyttäen. Jos kaikissa huoneissa olisi Airplay-tekniikkaa tukevat aktiivikaiuttimet (ja niiden sisällä wlan-vastaanotin), musiikkia voisi ohjata tietokoneelta tai älypuhelimelta ympäri asuntoa -- ja ilman hankalia kaapeleita. On siinä ollut Steve Jobsilla aihetta tyytyväisyyteen, kun on kuunnellut Dylania tällä tavalla kotonaan. PC-maailmassa ei vastaavaa tekniikkaa ole (tosin Airplayn saa toimimaan myös Windowsissa, ja tietenkin se toimii iTunesin PC-versiolla).

Nettiominaisuudet ovat hienoja, mutta niillä on varjopuolensa. Edellä kuvatun MCACC-ongelman lisäksi Airplay- ja mediapalvelinkäytön vuorottelu saa vahvistimen nettiosan solmuun, jolloin etäkäyttöohjelma ei enää saa yhteyttä laitteeseen vaikka Airplay toimiikin. Tuloksena on virhe B57113 (ei sitten vaikeampaa koodia löytynyt?), joka Google-haun perusteella tuntui olevan yleinen ongelma. Ratkaisuksi annettiin vahvistimen buuttaaminen pitämällä virtakytkintä vähintään 10 sekuntia pohjassa. Pelkkä virrankatkaisu ei riitä.

(Lisätty kuva ja muokattu tekstiä 30.9.2012)

Piti käydä hakemassa vielä läheisestä kauppakeskuksesta Applen AirPort Express, jossa on miniplugi-liitäntä kaiuttimille ja wlan/ethernet-yhteydet. Nyt musiikin voi ohjata myös makuuhuoneeseen.

AirPort Express mahdollistaa musiikin lähettämisen langattomasti vaikka makuuhuoneeseen.

Monihuonejärjestelmässä jokaisen kaiuttimen varustaminen 99 euron purkilla nostaa hintaa, mutta eivät ne vähän paremmat aktiivikaiuttimetkaan ilmaisia ole. Suurempi ongelma on kahden sähköpistorasian tarve. Toivottavasti joku tuo markkinoille hyvälaatuisen kaiuttimen, jossa on wlan-vastaanotin sisäänrakennettuna. Jotain ratkaisuja onkin jo olemassa.

Kotiteatterin syyssiivous

Kotiteatteri on hauska nimitys. Jos termiä olisi käytetty 1970-luvulla, joku olisi kysynyt, mitä siellä esitetään: Ibseniä, antiikin tragedioita, Shakespearea vai kenties Puhdistusta?

Ei mitään näistä, sillä viihde-elektroniikan kehittyminen on tuonut elokuvateatterit kotiin. Kotiteatteri on kotielokuvateatteri. Ehkä elokuva on ajassamme niin itsestäänselvyys, ettei sitä tarvitse mainita erikseen. Erehtymisen vaaraa ei ole.

Iltojen pimentyessä puhalsin pölyt pois omista olohuoneen laitteistani. Erityisen hyvin oli palvellut idän ihme, DVD-soitin, joka oli aluekoodivapaa ja aikoinaan hyvinkin edullinen. Erilaisten rakentelujen ja muutosten jäljiltä laitehyllyt ja television takana oleva tila olivat yhtä johtospagettia. Poistin kaikki analogiset laitteet ja niiden johdot, mikä toikin melkoisen kevennyksen:

Hyvästi analogia-aika ja turhat kaapelit.

Jätin jäljelle vain vanhan Panasonicin SVHS-nauhurin, jolla on lähinnä tunnearvoa. Ehkä vielä joskus tulee katseltua VHS-kasetteja, tosin kaiken tärkeän olen jo vuosia sitten digitoinut kotiverkon palvelimelle.

Siivous tuli kuitenkin kalliiksi. Vuonna 2003 hankitun Harman-Kardonin AV-vahvistimen toinen takakanava oli ollut mykkänä useamman vuoden, joten siivous oli hyvä syy vaihtaa se uuteen. Päädyin Pioneriin, jonka kesällä julkistetussa uudessa laitesarjassa on mm. palkittu malli VSX-922.

AV-vahvistimet ovat kehittyneet valtavasti muutamassa vuodessa. Ne ovat enemmänkin tietokoneita kuin perinteistä elektroniikkaa. Vahvistin liitetään kodin lähiverkkoon (joko langalliseen tai langattomaan) ja laitteita voi ohjata tietokoneella tai älypuhelimella.

Mikä parasta, laitteiden hinta on laskenut merkittävästi. Nyt kehittyneet videoprosessointi- ja verkko-ominaisuudet löytyvät jo 500 euron hintaluokasta, kun vielä muutama vuosi sitten huonommin varustelluista laitteista piti maksaa tuplasti enemmän.

Halventuneen hinnan kääntöpuolena on se, että laitteet ovat entistä muovisempia. Harman-Kardon oli vielä painava ja siinä oli tukku mekaanisia painikkeita. Pioneer on kevyempi ja painikkeiden määrä on minimaalinen. Ergonomia on laskenut kuin lehmän häntä: kauko-ohjain on surkea eikä painikkeiden tekstejä näe lukea.

Ennen AV-vahvistimen asentaminen vaati insinöörin pätevyyttä. Kuvanlähteissä oli eri liitäntöjä (komposiittivideo, Scart, S-video, komponenttivideo), eivätkä ne täsmänneet vahvistimen saati television liitäntöihin.

Nyt kaikki menee hdmi:n ansiosta uskomattoman helposti. Blu-ray-soitin, Elisan iptv-boksi, tietokone, Playstation sekä televisio kytketään vain hdmi-kaapeleilla vahvistimeen ja kaikki toimii. Ei enää hankalia vaihtoja television av-tulojen välillä. Eikä edes kaiuttimien etäisyyksiä tarvitse mittailla, sillä mikrofoni selvittää etäisyydet ja laskee tarvittavat korjaukset (ainakin summittaisesti).

Jos tämäkin on vaikeaa, asetukset voi tehdä television näytöltä manuaalisesti tai Pioneerin tapauksessa tietokoneohjelmalla, mistä ne lähiverkon kautta siirtyvät vahvistimeen. Kuulostaa tosi näppärältä ja onkin sitä, mutta toteutus ontuu vielä hieman. Esimerkiksi radioasemien esiviritys ja nimeäminen on tehtävä hankalasti etupaneelin painikkeella.

Uusien laitteiden kytkeminen on lasten leikkiä, mutta vähänkin vanhemmat osat voivat tuottaa yllätyksiä. Taulu-tv:ni on kohta kuusi vuotta vanha, eikä sen hdmi-liitäntä tue ARC:tä (Audio Return Channel). Television ääni piti kuljettaa hdmi:n rinnalla vanhalla rca-piuhalla. Ei siis vieläkään täysin digitaalista maailmaa, ei ainakaan vanhan television kanssa. Nyt on vaara, että syyssiivouksesta alkanut puhdistus johtaa sekä subbarin, vahvistimen että television uusintaan. Auts.

Parasta uudessa tekniikassa on digimusiikin, älypuhelimen ja kotiverkon yhdistyminen. Se avaa aivan uusia, huikeita mahdollisuuksia. Niistä lisää erillisessä kirjoituksessa.

Niin -- ja onhan se kaapelisotkun helpottaminenkin merkittävä etu, ainakin hellasärön kannalta.

Velodyne-subbari: aina rahallakaan ei saa laatua

Kokemus on osoittanut, että laadukkaan tuotteen ostaminen tulee pitkällä tähtäimellä halvemmaksi. Mutta aina tähänkään ei voi luottaa.

Vuonna 1999 päätin lisätä kotiteatteriini kunnollisen sub-wooferin (omalla vahvistimella varustetun bassokaiuttimen), Päädyin tunnettuun amerikkalaiseen merkkiin ja maaliskuussa 1999 tein yli 2000 eurolla kaupat Velodyne HGS-12-subbarista. Se oli saanut hyvät arvostelut (This new digital switching amplifier stuff is really amazing!).

Asiaan vihkiytymättömälle kerrottakoon, että 12 tarkoittaa tuumakokoa. Yli 30 sentin bassokaiutin on iso: kuutiomainen laite painoi yli 21 kiloa. Se pystyi toistamaan jopa alle 20 hertsin taajuuksia. Subbarin matalat äänet antavat musiikkiin ja elokuviin uuden, lähes fyysisen ulottuvuuden.

Kotielektroniikka kehittyy nopeasti, mutta subbari on kaiuttimien ohella järjestelmän pitkäikäisin osa. Odotin, että laatulaitteesta on iloa ainakin 15 vuotta. Mutta toisin kävi.

Kevyestä kuuntelusta ja alhaisista äänenpaineista huolimatta subbarin kaiutinelementti hajosi ja huhtikuussa 2003 vein sen huoltoon. Ilmeisen valmistusvirheen vuoksi korjaus meni takuuseen. Vähän lisää kevyttä käyttöä ja subbari alkoi pitää outoa rahinaa. Painava boksi jäi keräämään pölyä nurkkaan moneksi vuodeksi, kunnes viime vuonna sain vihdoin vietyä sen uudelleen huoltoon.

Viime viikolla selvisi, että valmistajan erikoisuus -- kiihtyvyysanturi -- on rikki, eikä varaosia enää saa. Yli 2000 euron subbarista oli tullut verkonpaino (painonsa vuoksi vieläpä hyvä sellainen).

Mitä tästä opimme? Edes tunnettu valmistaja ja tukeva hintalappu ei takaa laatua. Varsin yksinkertainenkin laite voi hajota niin, ettei korjaus enää onnistu.

Ostopäätöstä tekevä kuluttaja on hankalassa tilanteessa. Yksi hyvä keino on googlata netistä muiden käyttäjien kokemuksia. Ne ovat kuitenkin subjektiivisia ja elektronisten laitteiden mallit uusiutuvat vuosittain, joten pitkäaikaisia käyttökokemuksia ei ehdi kertyä.

Parempi tapa on kysyä merkin huollosta. Tunnetuillakin valmistajilla on epäonnistuneita malleja tai tuote-eriä, jotka hajoavat melkeinpä varmasti. Huolto tietää kaikki salaisuudet. Ainoa ongelma on saada yhteys juuri ko. merkin tuntevaan huoltohenkilöön. Myös myyjät tietävät paljon enemmän kuin kertovat.

Täytyy alkaa katsella uutta subbaria. Mikähän olisi turvallinen merkki? Ja jos 12 tuuman puoliksi toimiva subbari kiinnostaa, tarjouksia voi lähettää sähköpostilla.

"Tätä levysoitinta ei voi suositella kenellekään"

Cd-soittimet alkoivat yleistyä kodeissa 1980-luvun lopussa. LP-levyt katosivat nopeasti kauppojen hyllyltä, sillä cd-levyjen äänenlaatu oli parempi ja levyt veivät paljon vähemmän kallista hyllytilaa.

Enpä olisi tuolloin uskonut, että yli 20 vuotta myöhemmin saan lukea Hifi-lehdestä levysoitinten vertailutestejä. Eilen ilmestyneen Hifi-maailma-lehti 8/2011 omistaa peräti 16 sivua kerran jo kuopatulle mekaaniselle levysoittimelle. Sivulta 22 alkava juttu on jopa otsikoitu "ensimmäistä vinyylisoitinta etsimässä".

Tässä kaikessa on jotain hienoa. On mahtavaa, että vanha ja alkeellinen tekniikka tekee uuden tulemisen. Ainakin Stockmann-tavaratalon AV-osastolla on taas oma hylly LP-levyille. Nuoret varmaankin ihmettelevät, miten näitä levyjä oikein käytetään ja miten videon saa näkymään.

LP-levyhylly Helsingin Stockmannin av-osastolla tammikuussa 2011 ("Erä LP-levyjä" - hih!)

Retro-innostus todistaa, etteivät ihmiset tarvitse aina vain hienompia järjestelmiä. Tekniikka on muutakin kuin... tekniikkaa. Yhtäkkiä onkin taas mukavaa nähdä vaivaa musiikin kuuntelun eteen: ottaa iso ja kömpelö levy kotelosta, asettaa se pyörimään ja laskea äänivarren neula hyväilemään vinyyliä.

On tietysti hienoa, että kiintolevyllä voi olla 10 000 biisiä, joista minkä tahansa saa soimaan digitaalisen puhtaasti vain hiirtä napsauttamalla. Mutta elämyksessä on kyse muustakin.

Ihminen kaipaa tekemistä ja haluaa nähdä kättensä työn tuloksen. Digihifi on liian helppoa ja täydellistä, jotta sitä voisi harrastaa. Analogia-aikana kaikki oli toisin. Teppo Hirvikunnas kuvaa tätä hyvin lehden pääkirjoituksessa, joka on otsikoitu Hifharrastus on kuolemassa?: "...levysoitin sen sijaan tekee vaikka mitä. Levysoittimen (mukaan lukien äänivarsi ja äänirasia) toiminta on ihmeellinen ketju toimintoja, jotka on silti helppo selittää ja ymmärtää. Levysoittimen toimintaan ja ääneen on helppo vaikuttaa erilaisilla säädölillä, ja muutokset ovat selvästi kuultavissa".

Hifi-maailman levysoitinvertailussa on tuotearvio, jollaista en muista koskaan nähneeni. Lenco, joka oli aikoinaan tunnettu merkki, myy Anttilan kautta 149 euroa maksavaa mallia L-71, josta sivun 23 kuvateksti toteaa tylysti "Lencoa ei voi suositella kenellekään". Tuotekohtaisissa arvioissa se ei saa yhtään tähteä. Plussaa on vain levylautasen kiihtyvyys, miinusta "kaikki muu".

Risuja soitin saa myös siitä, ettei neulaa pysty vaihtamaan. Neula on kuluva osa ja kestää vain rajallisen määrän käyttötunteja. Kuulostaa ihan tämän päivän Applelta. Vielä 1980-luvulla oli itsestään selvää, että kaikki laitteet pystyi korjaamaan ja kaikkiin sai varaosia.

Voi, kunpa retroilu toisi takaisin myös laitteiden huoltamisen!