Uusikin astianpesukoneeni on Miele

Syksyllä 2015 vaihdoin Mielen pesukoneen uuteen, nyt oli astianpesukoneen vuoro. Vanha tiskari oli merkiltään Miele ja tyyppiä "Made in West Germany" -- eli lähes 30 vuotta vanha. Toimi vieläkin, mutta luukun jousi oli pettänyt ja oli syytä epäillä, että ennen pitkää se aiheuttaisi kalliin vesivahingon.

Miele G 572 tiensä päässä.

Lähes 30 vuotta samalla tiskarilla oli vahva suositus hankkia nytkin Miele. Halvin malli G 4204 maksoi 749 euroa. Sillä hinnalla olisi saanut kaksi toisen merkin halpismallia, mutta jos Miele kestää vähintään kaksi kertaa kauemmin, sen ostaminen kannattaa jo ihan taloudellisista syistä.

Uusi on Miele G 4204.

Jää nähtäväksi kestääkö todella, sillä laite vaikuttaa selvästi muovisemmalta kuin Länsi-Saksassa aidosta teräksestä tehty edeltäjänsä. Selvimmin sen huomaa luukusta, joka on huomattavasti aiempaa kevyempi eikä edes lonksahda paikalleen vakuuttavan tuntuisesti. Ehkä materiaalitekniikka on kehittynyt? Ehkä muovista saadaan tehtyä yhtä kestäviä osia kuin metallista ennen, tosin vähän epäilen.

Markkinoille on tullut ensimmäisiä älykkäitä kodinkoneita, joissa pesutapahtumaa voi seurata ja komentaa älypuhelimella. Boschin älymalli olisi maksanut vähän yli tonnin. Miele ei älystä perusta, sen käyttöliittymä on alkeellinen. Hieman yllättäen sisäosat eivät ole muuttuneet mihinkään 30 vuodessa. Luukun sisäpuoli ja laitteen pohja on täsmälleen saman näköinen kuin ennen.

Jotain uutta on sentään tullut: ruokailuvälineitä varten on erillinen taso, johon likaiset haarukat ja veitset ladotaan. Se kuulostaa aluksi työläältä, mutta ei oikeastaan ole. Mikä välineitä asettaessa ajassa menetetään, se niitä pois kerätessä säästetään. Ja pesutulos on tietenkin parempi, kun välineet ovat erillään toisistaan.

Jäljellä olevan pesuajan digitaalinen näyttö on toki myös tervetullut. Jotain myönnytyksiä nykyajalle on myös Miele joutunut tekemään.

Tein pikaisen vertailun kahden halvan koneen (Matsui MWD60W16N 329 euroa ja Whirlpool ADPU201WH 349) ja Mielen välillä. Miele on hiljaisempi (46 dB vs. 49 ja 51 dB) ja selvästi painavampi (46,50 kg vs 35 ja 39,5 kg). Sen sijaan standardipesun aika on hieman pidempi (196 vs 190 ja 180 min), vuodessa kulutettu vesimäärä suurempi (3780 vs 3080 ja 2800 litraa), samoin sähkö (299 kWh vs 258 ja 237 kWh). Lukujen perusteella Miele on hiljaisempi, massiivisempi ja kuluttaa enemmän niin vettä kuin sähköäkin. Mahdoton sanoa, miten nämä näkyvät pesutuloksessa.

Länsi-Saksa on hävinnyt, mutta toivottavasti Mielen laatu on ennallaan. Pianhan se nähdään... siis jo 20 vuoden päästä.

PS. Ja heti kun tuon olin ehtinyt kirjoittaa, Googlen urkintatoiminto kävi vaihtamassa blogini ainoaan vaihtuvaan mainospaikkaan Gigantin mainoksen juuri näistä malleista! Tällä kertaa siitä oli hyötyä, tulivatpa kaikki samaan kuvaan.

Googlen urkintatoiminto reagoi salamannopeasti.

Uusikin pesukoneeni on Miele

Viime viikolla pesukone alkoi osoittaa ikääntymisen merkkejä. Jo muutaman vuoden ajan kone on ajoittain päästänyt pahoja kolahtavia ääniä, joiden alkuperää ei edes Mielen huoltomies pystynyt jäljittämään. Nyt koneen alle alkoi lisäksi kerääntyä hieman vettä. Laite oli selvästi tullut tiensä päähän.

Näkemiin, ja kiitos hyvästä palvelusta.

Olen silti tyytyväinen, sillä ostin kyseisen Miele W701 -koneen vuonna 1990. Se maksoi noin tuhatta euroa vastaavan summan, mikä oli silloin paljon. Yli 20 vuoden käytön myötä pesukone on kuitenkin tullut halvaksi ja osoittanut todeksi vanhan fraasin: köyhällä ei ole varaa ostaa halvinta. Laatu maksaa alussa, mutta se myös maksaa itsensä takaisin. Muilla on samanlaisia kokemuksia W701-mallista.

Sopivasti käteen osui Expertin mainoslehti, jonka etusivua koristi sivun mainos Mielen WDA111-pesukoneesta. Valinta oli helppo. Seuraavana päivänä ajoin kauppaan. Hieman oudoksutti, ettei myyjä tiennyt mikä oli heidän tarjouslehtensä ykköstuote, eikä sitä liioin ollut esillä. Niin vahva oli luottamukseni brändiin, että tilasin pesukoneen sitä näkemättä.

Mielen pesukone 699 euroa + 100 euron cashback.

(Sivumennen sanoen: olin varmasti myyjän unelma-asiakas, koska tiesin heti mitä halusin enkä tarvinnut myyntipuheita. Silti myyjältä kesti lähes puoli tuntia syöttää tilaus järjestelmään ja varata kotiinkuljetus sekä asennus. Ei puhettakaan, että hän olisi esim. tiedustellut, onko astianpesukone yhtä vanha (on) ja tehnyt hyvän tarjouksen sen uusimisesta. Kaupalla on vielä paljon kehittämistä rutiineissaan).

WDA111 maksaa noin tuplasti kilpailijoihin verrattuna, mutta on silti Mielen halvimpia malleja. Yläpään laitteet maksavat jopa 3,5-kertaisesti. Silti tämänkin luvataan kestävän 20 vuotta käyttöä. Jos lupaus pitää yhä paikkansa, tuplahinta kannattaa maksaa. Luvassa on vielä 100 euron cashback, jolloin hinnaksi jää kohtuulliset 599 euroa.

Koska WDA111 on perusmalli, siinä ei ole hienouksia kuten automaattista pesuaineen annostelijaa. Pahat kielet väittävät, että Mielen halvimmat mallit tehdään samoissa tehtaissa muiden merkkien kanssa, ja vain kalliimmat mallit tulevat Mielen omista tehtaista. Pianhan se nähdään, ehkä jo vuonna 2030, kun 15 vuotta on kulunut.

Teknisten tietojen mukaan WDA111 painaa 94 kiloa. Vastaava 7 kilon pesukone Electroluxilta painaa 61 kiloa (hinta 339 euroa) ja Whirlpoolilta 72 kiloa (hinta 449 euroa). Voisi olettaa, että paino kertoo jotain rakenteellisesta kestävyydestä, mutta vasta aika näyttää, onko perus-Miele edelleen hintansa arvoinen.

Kestävän kodinkoneen hankinta on Mielekäs juttu, niin luonnon kuin oman lompakon kannalta.

Lisäys 11.11.2015: Mielen edustaja ilmoitti, että kaikki mallit halvimpia myöten valmistetaan yhtiön tehtaalla Guterslohssa (samassa paikassa sijaitsee myös yhtiön pääkonttori ja logistiikkakeskus).

Syövätkö it-laitteet maapallon turmioon?

Tietoliikenne- ja tietoverkkotekniikan professori Jukka Manner herättelee aamun Hesarissa ihmisiä tietotekniikan energianälkään. "Verkko syö kohta sähkömme - on kysyttävä onko meillä varaa tähän", kysyy juttu.

Minun on hieman vaikea seurata Mannerin ajatuksenjuoksua. Tietotekniikka haukkaa yhä suuremman osan maailman sähkönkulutuksesta, mutta se ei ole mobiililaitteiden syy. Päinvastoin, älypuhelimet ovat korvanneet pc-koneita ja vievät vain murto-osan niiden kulutuksesta. Prosessorien määrä ei tässä ole merkittävä vaan näytön koko.

Professori rinnastaa puhelinvalmistajat autoteollisuuteen ja ihmettelee, miksi vain autoteollisuus pyrkii vähentämään tuotteidensa energiankulutusta. Asiakkaat valittavat jatkuvasti älypuhelinten lyhyestä akkukestosta. Valmistajat pyrkivät kaikin keinoin vähentämään kulutusta, koska se on niiden ja asiakkaiden oman intressin mukaista.

Autoissa kyse on energian hinnasta, puhelimissa käyttömukavuudesta. Olisi kestämätöntä, jos autotkin pitäisi tankata joka päivä. Tai no, niinhän sähköautot pitääkin. Niistä on tulossa todellinen energiasyöppö, ei mobiililaitteista.

Ja vaikka älypuhelimia professorin mukaan myydään miljardi kappaletta vuodessa, valtaosa niistä on korvaushankintoja, joissa vanha puhelin vaihdetaan uuteen. Trendi-ihmisten pitää saada joka vuosi uusin iPhone. Käytössä olevien puhelinten määrä kasvaa paljon hitaammin ja loppuu jonain päivänä kokonaan.

Huoli palvelinkeskusten energiankulutuksesta on helpompi ymmärtää. Ne sijoittuvat maihin, joissa on viileää ja joissa energia on halpaa -- kuten Suomessa. Tälläkin sektorilla energiatehokkuus on jo pitkään ollut keskeisiä kilpailuvaltteja, koska suurempi sähkönkulutus vaatii tehokkaampaa jäähdytystä, ja ne nostavat käyttökustannuksia.

Palvelinkeskusten määrä kasvaa nopeasti ja niiden vaikutus maapallon energiatalouteen on tuntuva. Toisaalta töiden siirtyminen sähköiseen muotoon ja palveluiden muuttuminen itsepalveluksi netissä vähentää muuta energiankulutusta. Onko sattumaa, että öljynkulutus on vähentynyt ja sen hinta laskenut?

Energiatalouden kannalta on vain hyvä, että ihmisten ja tavaroiden liikuttaminen siirtyy bittien liikuttamiseksi. Sähköä on helpompi tuottaa keskitetysti ja sille on fossiilisista polttoaineista poiketen monia eri tuotantotapoja.

Eniten hämmentää Mannerin viimeinen, utopistinen ehdotus: miksi veroasioita pitäisi voida hoitaa kellon ympäri, eivätkö verkkopalvelutkin voisi olla auki vain 12 tuntia päivässä?

Tässä ajatuksessa ei ole logiikkaa. Online-palveluiden riippumattomuus ajasta ja paikasta on niiden suurin etu. Miksi pitäisi palata vanhaan virka-aikaan, kun siihen ei ole mitään todellista syytä?

Nettipalvelut voivat aivan hyvin olla auki 24 tuntia vuorokaudessa, sillä ne kuluttavat energiaa vain käytettäessä. Kun palvelussa on satoja asiakkaita, prosessori käy kuumana heitä palvellessaan. Yöaikaan kun asiakkaita on vähän, virransäästö sammuttaa tarpeettomia ytimiä ja laskee kulutusta (ei ihan nollaan, mutta merkittävästi kuitenkin).

Pakottamalla asiointi vain 8-20 välille aiheutettaisiin asiakkaille harmeja, mutta energiaa ei kuluisi yhtään vähempää. Ehkä jopa enemmän, sillä tekniikka pitää mitoittaa kulutushuipun mukaan. Mitä tasaisemmin käyttö jakautuu kellon ympäri, sen parempi.

Elektroniikkaromu on todellinen ongelma. Nämä sentään menevät kierrätykseen - kai.

Mutta on jotain, mistä meidän oikeasti pitäisi olla huolissamme. Ylen radiouutisissa kerrottiin aamulla, että kuluttajaviranomaisten mukaan elektroniikkalaitteiden tulee kestää vähintään kaksi vuotta, vaikka takuu kattaisi vain vuoden. Vain kaksi vuotta! Tällä hetkellä tuotamme elektroniikkarojua järkyttävän määrän ja miljardit myydyt älypuhelimet päätyvät saastuttamaan Afrikan luontoa vielä senkin jälkeen, kun ne eivät kuluta sähköä edes yhden elektronin vertaa.

Siihen meillä ja maapallolla ei ole varaa.

Onko helposti hajoava vihreää?

Monenlaisia tuotteita mainostetaan vihreinä ja ympäristöystävällisinä. Usein tämä näyttää tarkoittavan sitä, että tuote on tavallista kalliimpi ja silti hajoaa tavallista nopeammin.

Esimerkiksi vihreydellä myyty Maxellin usb-tikku tuntui huteralta alunperinkin ja pudottuaan kerran lattialle se paljasti sisuskalunsa:

Vihreä == lyhytikäinen?

Toinen esimerkki ovat kaupan "biohajoavat muovipussit". Nimen edestä voisi poistaa bio-sanan, sillä pussit hajoavat usein jo kaupassa. Paketin kulmat repivät pussin helposti auki ja tekevät sen käyttökelvottomaksi.

Nopea hajoaminen johtaa nopeaan kierrätykseen (toivottavasti), mutta se ei liene vihreyden tarkoitus. Todellista vihreyttä on se, että tuote on laadukas ja kestää mahdollisimman pitkään.

Velodyne-subbari: aina rahallakaan ei saa laatua

Kokemus on osoittanut, että laadukkaan tuotteen ostaminen tulee pitkällä tähtäimellä halvemmaksi. Mutta aina tähänkään ei voi luottaa.

Vuonna 1999 päätin lisätä kotiteatteriini kunnollisen sub-wooferin (omalla vahvistimella varustetun bassokaiuttimen), Päädyin tunnettuun amerikkalaiseen merkkiin ja maaliskuussa 1999 tein yli 2000 eurolla kaupat Velodyne HGS-12-subbarista. Se oli saanut hyvät arvostelut (This new digital switching amplifier stuff is really amazing!).

Asiaan vihkiytymättömälle kerrottakoon, että 12 tarkoittaa tuumakokoa. Yli 30 sentin bassokaiutin on iso: kuutiomainen laite painoi yli 21 kiloa. Se pystyi toistamaan jopa alle 20 hertsin taajuuksia. Subbarin matalat äänet antavat musiikkiin ja elokuviin uuden, lähes fyysisen ulottuvuuden.

Kotielektroniikka kehittyy nopeasti, mutta subbari on kaiuttimien ohella järjestelmän pitkäikäisin osa. Odotin, että laatulaitteesta on iloa ainakin 15 vuotta. Mutta toisin kävi.

Kevyestä kuuntelusta ja alhaisista äänenpaineista huolimatta subbarin kaiutinelementti hajosi ja huhtikuussa 2003 vein sen huoltoon. Ilmeisen valmistusvirheen vuoksi korjaus meni takuuseen. Vähän lisää kevyttä käyttöä ja subbari alkoi pitää outoa rahinaa. Painava boksi jäi keräämään pölyä nurkkaan moneksi vuodeksi, kunnes viime vuonna sain vihdoin vietyä sen uudelleen huoltoon.

Viime viikolla selvisi, että valmistajan erikoisuus -- kiihtyvyysanturi -- on rikki, eikä varaosia enää saa. Yli 2000 euron subbarista oli tullut verkonpaino (painonsa vuoksi vieläpä hyvä sellainen).

Mitä tästä opimme? Edes tunnettu valmistaja ja tukeva hintalappu ei takaa laatua. Varsin yksinkertainenkin laite voi hajota niin, ettei korjaus enää onnistu.

Ostopäätöstä tekevä kuluttaja on hankalassa tilanteessa. Yksi hyvä keino on googlata netistä muiden käyttäjien kokemuksia. Ne ovat kuitenkin subjektiivisia ja elektronisten laitteiden mallit uusiutuvat vuosittain, joten pitkäaikaisia käyttökokemuksia ei ehdi kertyä.

Parempi tapa on kysyä merkin huollosta. Tunnetuillakin valmistajilla on epäonnistuneita malleja tai tuote-eriä, jotka hajoavat melkeinpä varmasti. Huolto tietää kaikki salaisuudet. Ainoa ongelma on saada yhteys juuri ko. merkin tuntevaan huoltohenkilöön. Myös myyjät tietävät paljon enemmän kuin kertovat.

Täytyy alkaa katsella uutta subbaria. Mikähän olisi turvallinen merkki? Ja jos 12 tuuman puoliksi toimiva subbari kiinnostaa, tarjouksia voi lähettää sähköpostilla.

Kiintolevy voi kestää yli 15 vuotta

Kun kiintolevy hajoaa, käyttäjä on pulassa. Harvalla varmistukset ovat täysin ajan tasalla. Mutta kuinka kauan kiintolevy voi kestää?

Joitakin vuosia sitten levyjen laatu heikentyi. Oikein käytettynä (ei kolhuja, riittävä jäähdytys ym.) asemat kestivät muutaman viikon tarkkuudella sen kolme vuotta, minkä takuuaika kattoi. Nyt markkinoilla on enää kaksi valmistajaa ja vaikka kapasiteetit ovat kasvaneet huimasti, mekaaninen kestävyys tuntuu yllättäen parantuneen. Omassa käytössä on useita levyjä, joiden käyttöikä on jo ylittänyt takuun.

Yhdessä koneessa levyt ovat kestäneet lähes 15 vuotta. Kyse on Pentium 200 -koneesta, jonka ostin 6.8.1997. Koneessa oli alunperin kaksi kahden gigatavun Seagatea (ST32132A), mutta vaihdoin 6.11.1997 niistä toisen isompaan kuuden gigatavun malliin (ST36422A).

Valmistajan tuotesivujen mukaan molempien asemien laskettu käyttöikä (service life) on viisi vuotta. Asemat eivät onneksi itse tiedä sitä, sillä ne ovat pyörineet yhtä muuttoa ja paria sähkökatkosta lukuunottamatta tauotta lähes 15 vuoden ajan! Levyissä ei liioin ole ollut sammutusautomatiikkaa, vaan ne ovat todellakin pyörineet koko ajan.

Windows 98 SE potkii vielä, vaikka levyä on eheytetty viimeksi 4196 vuorokautta sitten eli marraskuussa 2000:

Levyjen SMART-tuki on lähinnä nimellinen, joten diagnostiikkaohjelmat eivät pysty kertomaan luotettavasti levyjen kunnosta. Näyttävät kuitenkin toimivan hyvin eivätkä pidä ylimääräisiä ääniä.

Mitä tästä sitten voi päätellä? Ainakin sen, että vanhat parin gigatavun levyt voivat olla todella kestäviä. Jatkuva käyttö ilman sammutuksia todennäköisesti jopa pidentää levyn elinikää. Toisaalta levyt ja käyttöolosuhteet ovat niin yksilöllisiä, ettei parin levyn kohtalosta voi tehdä laajempia johtopäätöksiä.

Levyteknologian kehittyminen on ollut ällistyttävää. Ostin äskettäin uuden aseman, joka on fyysisesti saman kokoinen kuin kahden gigan asema 15 vuotta sitten, mutta sen kapasiteetti on 1500-kertainen. Jos kyse olisi prosessorin nopeutumisesta, kasvu ei olisi mitenkään poikkeuksellista -- mutta tässä on kyse fysikaalisista ilmiöistä kuten hienomekaniikasta ja magnetismista.

Kolmen teratavun aseman hinta oli 170 euroa. Olisin yllättynyt, jos se kestäisi 15 vuotta.

Volvon mittarissa 81000 km - romutukseen

Tuttavallani on Volvo, jolla on ajettu 81 000 kilometriä. Siitä hajosi automaattivaihteiston laatikko, eikä 16 vuotta vanhaan autoon saa enää varaosia. Sinänsä kyse on pienestä asiasta: vaihdelaatikon öljynsuodatin on tukkeutunut. Sitä ei kuitenkaan pysty vaihtamaan, vaan koko laatikko olisi uusittava.

Viime aikoina on puhuttu paljon tietokoneista, matkapuhelimista, tulostimista ja hehkulampuista, joiden käyttöikää valmistajat rajoittavat tarkoituksella bisneksen vauhdittamiseksi. Tehtaan kannalta on toki parempi, että asiakas ostaa uuden eikä korjaa vanhaa, mutta ympäristön ja kestävän kehityksen kannalta tällainen bisneslogiikka on tuomittavaa.

Luulisi, että ruotsalainen autovalmistaja takaisi varaosien saannin riittävän pitkään. Laatumerkkinä pidetylle autolle 16 vuotta ei vielä ole korkea ikä, varsinkin kun kilometrejä on noin vähän. Saksalaisiin laatumerkkeihin varaosia saa pidempään. Kerrotaan, että 2/3 valmistetuista Porscheista on edelleen liikenteessä.

Auto tai tietokone, asiakkaan tilanne on aina sama. Ostohetkellä ei voi tietää, miten hyvin laite tulee toimimaan  ja miten pitkään varaosia on saatavissa. Kun tietoa ei ole, asiakas ei voi äänestää jaloillaan ja valmistajat käyttävät sitä hyväkseen.

Tuttavani noudatti Volvon huollon neuvoa ja antoi muutoin hyväkuntoisen autonsa romutettavaksi. Kestävää kehitystä arvostavan kannattaa miettiä kahdesti, ennen kuin valitsee Volvon.

"Tätä levysoitinta ei voi suositella kenellekään"

Cd-soittimet alkoivat yleistyä kodeissa 1980-luvun lopussa. LP-levyt katosivat nopeasti kauppojen hyllyltä, sillä cd-levyjen äänenlaatu oli parempi ja levyt veivät paljon vähemmän kallista hyllytilaa.

Enpä olisi tuolloin uskonut, että yli 20 vuotta myöhemmin saan lukea Hifi-lehdestä levysoitinten vertailutestejä. Eilen ilmestyneen Hifi-maailma-lehti 8/2011 omistaa peräti 16 sivua kerran jo kuopatulle mekaaniselle levysoittimelle. Sivulta 22 alkava juttu on jopa otsikoitu "ensimmäistä vinyylisoitinta etsimässä".

Tässä kaikessa on jotain hienoa. On mahtavaa, että vanha ja alkeellinen tekniikka tekee uuden tulemisen. Ainakin Stockmann-tavaratalon AV-osastolla on taas oma hylly LP-levyille. Nuoret varmaankin ihmettelevät, miten näitä levyjä oikein käytetään ja miten videon saa näkymään.

LP-levyhylly Helsingin Stockmannin av-osastolla tammikuussa 2011 ("Erä LP-levyjä" - hih!)

Retro-innostus todistaa, etteivät ihmiset tarvitse aina vain hienompia järjestelmiä. Tekniikka on muutakin kuin... tekniikkaa. Yhtäkkiä onkin taas mukavaa nähdä vaivaa musiikin kuuntelun eteen: ottaa iso ja kömpelö levy kotelosta, asettaa se pyörimään ja laskea äänivarren neula hyväilemään vinyyliä.

On tietysti hienoa, että kiintolevyllä voi olla 10 000 biisiä, joista minkä tahansa saa soimaan digitaalisen puhtaasti vain hiirtä napsauttamalla. Mutta elämyksessä on kyse muustakin.

Ihminen kaipaa tekemistä ja haluaa nähdä kättensä työn tuloksen. Digihifi on liian helppoa ja täydellistä, jotta sitä voisi harrastaa. Analogia-aikana kaikki oli toisin. Teppo Hirvikunnas kuvaa tätä hyvin lehden pääkirjoituksessa, joka on otsikoitu Hifharrastus on kuolemassa?: "...levysoitin sen sijaan tekee vaikka mitä. Levysoittimen (mukaan lukien äänivarsi ja äänirasia) toiminta on ihmeellinen ketju toimintoja, jotka on silti helppo selittää ja ymmärtää. Levysoittimen toimintaan ja ääneen on helppo vaikuttaa erilaisilla säädölillä, ja muutokset ovat selvästi kuultavissa".

Hifi-maailman levysoitinvertailussa on tuotearvio, jollaista en muista koskaan nähneeni. Lenco, joka oli aikoinaan tunnettu merkki, myy Anttilan kautta 149 euroa maksavaa mallia L-71, josta sivun 23 kuvateksti toteaa tylysti "Lencoa ei voi suositella kenellekään". Tuotekohtaisissa arvioissa se ei saa yhtään tähteä. Plussaa on vain levylautasen kiihtyvyys, miinusta "kaikki muu".

Risuja soitin saa myös siitä, ettei neulaa pysty vaihtamaan. Neula on kuluva osa ja kestää vain rajallisen määrän käyttötunteja. Kuulostaa ihan tämän päivän Applelta. Vielä 1980-luvulla oli itsestään selvää, että kaikki laitteet pystyi korjaamaan ja kaikkiin sai varaosia.

Voi, kunpa retroilu toisi takaisin myös laitteiden huoltamisen!