Tekoäly ei naurata enää – nämä 4 ohjetta voivat pelastaa sinut (kolumni)

Heti pääsiäisen jälkeen Etla julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan tekoälyllä on ollut neutraali tai jopa positiivinen vaikutus suomalaisten työhyvinvointiin.

Työn imu oli korkeampi tekoälyä omassa työssään käyttävillä palkansaajilla ja yhteys vahvin niillä, joille tekoäly oli olennainen osa työtä.

Kansainvälisistä tutkimuksista poiketen Suomessa ei havaittu tekoälyn yhteyttä teknologiapelkoihin.

Omaksuimme aikoinaan internetin ensimmäisten maiden joukossa. Ehkä meissä jokaisessa asuu yhä se pieni insinööri, joka siivitti Nokian lentoon ja teki Suomesta 1990-luvulla maailman ensimmäisen tietoyhteiskunnan.

Kyllä meidän taas kelpaa!

Tulosten positiivista viestiä himmentää jossain määrin se, että tutkimusdata päättyy vuoteen 2023. Silloin Chat GPT:tä käytettiin lähinnä hupitarkoituksiin. Sitä pyydettiin kertomaan hassuja vitsejä tai piirtämään kuvia, ja hallusinaatioille naurettiin yhdessä.

Kolme vuotta myöhemmin paljon on muuttunut. Tekoälyn vaikutus työelämään on niin raju, että moni pelkää aidosti työpaikkansa puolesta.

On syytäkin pelätä. Jos et ole yhtään huolissasi omasta työstäsi, et ymmärrä mitä työmarkkinoilla on tapahtumassa.

Hallusinaatioille ei voi enää nauraa, koska ne ovat niin harvinaisia. Monilla toimialoilla tekoäly on ylittänyt odotukset, eikä korkea koulutus tai pitkä osaaminen enää takaa oman työpaikan säilymistä.

Kukaan ei pysty sanomaan, mitä omalle ammatille tapahtuu jatkossa. Jotain kuitenkin tiedämme.

Jos haluat säilyttää työsi, noudata partiolaisten ohjetta: be prepared! Ole valmiina, tapahtui ympärillä mitä tahansa. Seuraa alasi kehitystä, tutustu uusiin työkaluihin ja ole valmiina muuttumaan, kun maailma ympärillä muuttuu.

Pahinta on vanhoihin työtapoihin urautuminen. Kysy itseltäsi joka päivä, ovatko toistamasi rutiinit enää ajan tasalla, vai voisiko asiat tehdä uudella, paremmalla tavalla.

Suomen urautunein ammatti lienee metrojunan kuljettaja. Helsingin metrossa on vain yksi raide, jonka ajaminen edestakaisin on melkeinpä ihmisarvoa loukkaavan mekaanista ja tylsää.

Jos työpäiväsi on henkistä metrojunan kuljettamista, on vain ajan kysymys, milloin tekoäly korvaa sinut.

Toinen ohje: älä yritä kilpailla koneen kanssa. Työn liiallinen imu voi kääntyä haitaksi, sillä aivot tarvitsevat unta ja lepoa; myös pieniä taukoja työtehtävien välissä.

Väsyneet aivot eivät jaksa ideoida eivätkä omaksua uutta. Pelkkä tiedon maksimaalinen haaliminen ei tuo viisautta.

Hän, joka viettää vapaa-ajankin äänikirjoja kuunnellen eikä osaa nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta, häviää silti koneen nopeudelle ja oppimiskyvylle.

Ihmisyys on ihmisen paras kilpailuetu konetta vastaan. Siksi kolmas ohje onkin: panosta inhimilliseen vuorovaikutukseen. Pyri löytämään työstäsi elementtejä, joissa ihmisen läsnäolo korostuu, ja kehitä niitä.

Etätyöntekijöille tämä on huono uutinen. Narun päässä oleva työ voidaan ennen pitkää automatisoida, koska se ei vaadi aitoa läsnäoloa.

Tekoälyt ja botit päivystävät jo nyt tylsissä Teams-palavereissa. Mistä tiedetään, onko muussakaan etätyössä oikea ihminen vai pelkkä tekoäly?

Ehkä työkaverisi on jo korvattu aidon näköisellä avatarilla.

Neljäs ohje: kaikki säännöt on tehty rikottaviksi.

Vaikka Helsingin metro olisi pitänyt automatisoida jo kauan ennen tekoälyä, erinäisistä syistä johtuen sitä ei ole pystytty tekemään.

Monet bisnekset perustuvat maailman epätäydellisyyteen. Vaikka palvelut, tiedot ja tavarat voisivat teoriassa liikkua vapaasti, vanhat sopimukset, lait, käytännöt ja asiakastottumukset sotivat prosessien optimointia vastaan.

Tällaiset prosessikiemurat eivät ole loogisia, joten niitä ei jatkossakaan suoristeta tekoälyllä.

Jos työsi perustuu epätäydellisyyteen, se on turvassa vielä pitkään. Työn itsensä kannalta epätäydellisyys on kauneutta.

(Kirjoitus julkaistu Tivi-lehden kolumnina huhtikuussa 2026) 

Etätyön varjopuoli: mitä tapahtuu, kun kahvihuoneet katoavat? (kolumni)

Etätyön varjopuoli: mitä tapahtuu, kun kahvihuoneet katoavat?

Korona tuli ja meni. Yllättäen sen pysyvimmäksi vaikutukseksi jäi etätyö. Kotiin pakotetut työntekijät ihastuivat uuteen järjestelyyn niin, etteivät halua enää palata lähitöihin.

Etätyön lumo on helppo ymmärtää. Aikaa ja rahaa säästyy, kun kumpaakaan ei tuhlaannu työmatkoihin. Voi nukkua aamuisin pidempään ja jos töiltä jää luppoaikaa, ehtii hoitaa päivän aikana omiakin asioita.

Varsinkin ruuhkavuosia eläville oma ajanhallinta on saavutettu etu, josta ei mielellään luovuta.

Etätyön läpimurron ei pitäisi olla yllätys. Taustalla on tekniikan kehittyminen, jossa korona vain räjäytti tilanteen auki.

Kirjoitin 30 vuotta sitten kirjan ”Internet muutostekijä”, jossa pohdin myös tietoliikenteen kehittymisen vaikutuksia työntekoon. Oli selvää, että kun internet ja sähköposti lyövät itsensä läpi, ihmisen vapaus päättää työhönsä vaikuttavista asioista kasvaa.

Kuka haluaa kaupungin ruuhkiin, jos työt pystyy hoitamaan etäyhteyksillä kotoa tai mökiltä? Kirjan sivulla 119 kysyin puolileikilliseen sävyyn, miten jatkossa estetään kaupunkien autioituminen.

Silloin kysymys vielä hymyilytti, mutta nyt se on pakko ottaa vakavasti. Verkkokauppa on tyhjentänyt keskustojen parhaita liikepaikkoja shoppailijoista, etätyö vienyt asiakkaita lounaspaikoista.

Netin aiheuttama rakennemuutos on todellinen, mutta näyttää tulleen yllätyksenä. Hulppeita toimistotiloja rakennetaan aivan kuin mikään ei olisi muuttunut. Mutta kyllä vain on.

Etätyö on valtava haaste yrityksille. Olemme taas kerran kehityksen kärjessä, joten oppia ei voi hakea muualta. Muut tulevat katsomaan, miten Suomi hoitaa asian.

Kyse on ennen kaikkea johtamisesta. Miten mitata, seurata ja kannustaa verkkoyhteyden päässä olevia työntekijöitä? Miten huolehtia tietoturvasta, uusien työntekijöiden perehdyttämisestä ja sisäisestä viestinnästä?

Aika tai määrä ovat huonoja mittareita. Loputon istuminen Teams-palavereissa puuduttaa ja on tehotonta. Muutama aktiivinen osallistuja hallitsee keskustelua, eivätkä muut saa puheenvuoroa itselleen – sikäli kun edes ovat oikeasti koneen ääressä.

Samaa tapahtuu myös läsnäpalavereissa, mutta siellä ilmeet, katseet ja eleet kertovat paljon.

Etätyö romuttaa suuren osan niistä taidoista, joihin johtoa on kurssitettu alaisten ohjaamisesta, viestinnästä, palautekeskusteluista ja ihmissuhdetaidoista.

Johto voi myös katsoa peiliin. Työntekijät valitsevat etätyön, koska organisaation ilmapiiri ei kannusta antamaan parastaan. Työntekijöitä ei kohdella tasapuolisesti, esihenkilöt puuttuvat yksityiskohtiin eivätkä arvosta osaamista. Työntekijät näkevät, ettei arjen toiminta ole linjassa nettisivulla kerrottujen arvojen kanssa.

Ja kenen idea olivat meluisat avokonttorit tai ne ”modernit” toimistot, joissa paikalle saapuvan pitää etsiä itselleen vapaa työpiste tai edes tuoli, jolla istua?

Etätyöntekijät kehuvat tyypillisesti omaa tehokkuuttaan. Jokainen katsoo olevansa tuottavampi kodin rauhassa kuin toimiston hälinässä. Yrityksen kannalta oleellista eivät kuitenkaan ole yksilösuoritukset vaan yrityksen kokonaisetu. Se selviää vasta vuosien mittaan talouslukuja seuraamalla.

Johdon tehtävä on ajatella yrityksen tulevaisuutta. Usein ideat syntyvät lounaspuheissa, kahvihuoneen keskusteluissa ja sattumanvaraisissa kohtaamisissa asiakkaiden kanssa. Miten ylläpitää tällaista etäyhteyksillä?

Jonkun on huolehdittava myös yrityksen uusiutumisesta. Ennen se tapahtui palkkaamalla nuoria, jotka oppivat konkareita seuraamalla ja imivät samalla hiljaista tietoa, jota intranetistä on turha hakea. Etätyö nostaa nuorten kynnystä päästä sisään työelämään.

Yksin puurtaminen on aina ollut suomalaisten vahvuus – mutta myös heikkous. Suomi tarvitsee enemmän kontakteja ja yhteistyötä.

Pitkään jatkuva etätyö voi koitua haitaksi työntekijälle itselleen. Ruudun tuijottaminen ja päivän kestävä palaveriputki vie mehut, eivätkä työasiat unohdu illallakaan. Hankalia ihmisiä ei voi paeta, vaan heitä täytyy oppia sietämään.

Kannattaa myös miettiä, mikä on oman työn inhimillinen komponentti, ja pyrkiä kehittämään sitä. Puhtaasti etänä tehtävän työn voi automatisoida läsnätyötä helpommin.

Olisi houkuttelevaa poimia pullasta vain rusinat. Jos haluaa itse päättää kaikesta työhön liittyvästä, kannattaa ryhtyä yksinyrittäjäksi ja myydä työpanoksensa entiselle työantajalle.

Sen myötä oppii huomaamaan, miksi yrityksiä tarvitaan jatkossakin.

Julkaistu Tivi-lehdessä 1/2026.

Lisäys 17.3.2026: Helsingin Sanomien kirjoitus 10.3.2026 sanoo ihan samaa:  Yksilö hyötyy, työyhteisö kärsii.

Uuden kehittäminen ja oppiminen vaativat läsnätyötä (Kauppalehti Debatti)

Julkaistu Kauppalehdessä 26.11.2025 /Debatti

Uuden kehittäminen ja oppiminen vaativat läsnätyötä

Suomessa tehdään EU-maista toiseksi eniten etätöitä, mutta yrityksillä menee silti huonosti, kirjoittaa Petteri Järvinen.

Etätyöstä käytävässä keskustelussa pääosaan nousevat tyytyväisten työntekijöiden kommentit. On selvää, että asiantuntijatyötä tekevälle etätyöstä on paljon etuja: työmatkoihin kuluva aika ja matkakustannukset jäävät pois, ei tarvitse kestää rasittavaa pomoa meluisalla toimistolla, voi nukkua aamulla pidempään ja niin edelleen.

Yrityksen näkökulma on hieman toinen. Vaikka jokainen etätyöntekijä kokee olevansa tuottavampi puurtaessaan yksin kotona, yritys on enemmän kuin yksilöiden tehokkuuden summa. 

Ideointia ja me-henkeä

Yritysjohdon tehtävä on arvioida kokonaishyötyä. Läsnätyössä ihmiset oppivat toisiltaan, hiljainen tieto leviää paremmin ja juniorit oppivat seniorien esimerkkiä seuraamalla.

Etätyöläiset sitoutuvat heikommin työnantajaan, koska työpaikan vaihtokynnys on alhaisempi. Myös tietoturva on helpompi varmistaa toimiston seinien sisällä kuin kotona tai kahviloissa työskenneltäessä.

Yritykset ovat kannustaneet etätöihin, koska ne ovat pystyneet säästämään tilakustannuksissa. Jostain syystä nämä säästöt eivät kuitenkaan ole näkyneet tulosrivillä. Suomessa tehdään EU-maista toiseksi eniten etätöitä, mutta yrityksillä menee silti huonosti.

Selvästikään yksilökohtainen tuottavuus ei itsessään takaa yrityksen menestystä. Etätyö toimii hyvin silloin, kun työ on vakiintunutta ja rutinoitua – vanhan toistoa.

Kun pitää oppia ja kehittää uutta, tarvitaan läsnäolon myötä syntyvää ideointia ja me-henkeä.

Juuri nyt Suomen yritykset kaipaavat kipeästi uutta. Vanhojen toimintamallien jatkaminen etätyönä ei siihen taivu. Yksin puurtaminen on aina ollut suomalaisten heikkous, mikä näkyy jo puhekielessä.

Suomen sana ”yritys” sisältää itsessään ajatuksen epäonnistumisesta. Englannin sanojen ”corporation” ja ”company” juuret ovat vanhoissa yhdessä tekemistä ja yhteisiin tavoitteisiin pyrkimistä kuvaavissa sanoissa.

Edut sovitettava yhteen

Innovatiivisuudesta tunnettu Piilaakso on esimerkki yhteistyön merkityksestä. Kymmenen vuotta sitten kahdeksan Googlen tutkijaa keskusteli lounailla ja kahvihuoneissa jakaen oman työnsä ideoita keskenään.

Näistä epävirallisista keskusteluista syntyi transformer-arkkitehtuuri, joka on nykyisen ChatGPT:n ydin. Ilman Googlen käytäväpuheita eläisimme edelleen tekoälytalvea.

Työsuhteessa yritys ostaa työntekijältä aikaa ja työpanosta yhdessä sovittavilla ehdoilla, niin että molemmat kokevat voittavansa. Etätyö on yksi sovittavista asioista. Mikään valmis ratkaisu ei sovi kaikkiin tapauksiin, sillä ihmiset ja yritykset ovat niin erilaisia.

Työntekijän pitää suhteuttaa oma etunsa yrityksen kokonaisuuteen. Johdon tehtäväksi jää luoda työilmapiiri ja olosuhteet, joihin työntekijät tulevat mielellään kehittymään, innovoimaan ja oppimaan uutta.

Petteri Järvinen

Espoo

=========

Lisäys 26.11.2025: Jos itsenäinen etätyö sujuu, mikä on silloin yrityksen rooli ja tehtävä? Itsenäisten asiantuntijoiden kannattaa ehkä ryhtyä yksinyrittäjiksi ja myydä osaamistaan vapaasti, ei tule kiistaa etä- ja läsnäpäivien määristä, eikä tarvitse kestää huonoja pomoja. Ehkä se, etteivät kaikki tee niin, kertoo jotain yrityksen merkityksestä? Eikä yksinyrittäminenkään ole ongelmatonta.

Tunnin juna tuo Suomen lähemmäksi

"Tunnin juna" -hanke herättää monenlaista kiinnostusta. Varsinainen tunnin juna olisi uusi, suorempi yhteys Helsinki-Turku-välille, jossa rata nyt tekee pitkän lenkin etelään siellä olevien kaupunkien palvelemiseksi. Suorempi raide Helsingistä Turkuun nopeuttaisi matkan tuntiin.

Toinen "tunnin juna" on Helsinki-Tampere-yhteys, joka virallisesti käyttää nimeä Suomirata. Kansikuvassa raiteet muuttuvat lentokoneeksi ja slogan "Suomirata tuo Suomen lähemmäksi" viittaa... no jaa, en tiedä oikein mihin, sillä Tampereen ja Helsingin välisen yhteyden nopeutuminen ei paljon muuta Suomea hetkauta.

Huomasin aiheen herkkyyden viime viikolla, kun kävin junalla Tampereella. Twitter-postaukseni herätti paljon kommentteja. Omassa somekuplassani nopeammalla raideyhteydellä on paljon puoltajia, mutta vielä enemmän vastustajia.

Tunti 17 minuutin juna Tikkurilasta Tampereelle.

Matka-aika Tikkurilasta (lentokentän vuoksi) Tampereelle on aikataulun mukaan tunti 17 minuuttia. Tällä kertaa juna oli jopa hieman etuajassa, joten matka-aika lyheni vielä neljällä minuutilla.

Suomiradan "tunnin juna" kulkisi tunnissa Helsingin keskustasta Tampereen keskustaan, mutta pysähtyisi Pasilassa ja lentokentällä. Kaikki pysähdykset ovat myrkkyä aikataululle. Voidaan arvioida, että niihin kuluu hidastuksineen ja kiihdytyksineen yhteensä 15 minuuttia. Varsinaista matkaa lentokentältä Tampereella jäisi siis 45 minuutin ajan. 

Laskin, että viivasuora yhteys lentokentältä Tampereen rautatieasemalle olisi pituudeltaan 149 kilometriä. Matkanopeudeksi tulisi siten minimissään 199 kilometriä tunnissa (käytännössä hieman enemmän, koska viivasuora reitti mene vesistöjen yli). Täysin mahdollista, mutta edellyttää aivan uuden raideparin rakentamista peltojen ja metsien keskelle.

Onko matka-ajan lyhentäminen noin puolella tunnilla ympäristön tuhoamisen ja useiden miljardien kustannusten arvoista? Siinäpä kysymys. Moni kommentoi, että nopeutta tärkeämpää olisi saada netti toimimaan nopeasti koko matkan ja että junat pysyisivät edes nykyisissä aikatauluissaan. Ne ovat työmatkalaisten kannalta oleellisia kysymyksiä. Kaikki pendelöijät eivät kuitenkaan pysty etätöihin työnsä luonteen vuoksi.

Kommentoijien mielestä vajaan puolen tunnin säästö ei ole miljardien arvoista, etenkään kun se ei hyödytä väliin jääviä kaupunkeja, kuten Riihimäki, Hämeenlinna ja Akaa (Toijala).

Toisaalta nykyisen raiteen vapautuminen Tampereelle asti parantaisi paikallisjunien kulkua ja voisi lisätä vuorojen määrää, mikäli vain asiakkaita riittää. Tampere ja väliasemien kunnat eivät ole mitään miljoonakaupunkeja, eikä niistä koskaan sellaisia tulekaan. Vihreän siirtymän nimissä fyysistä liikkumista tulisi pikemminkin vähentää kuin helpottaa.

Entäpä Tampereelta eteenpäin? Junat Jyväskylän ja Oulun suuntaan kärsivät raiteiden vähyydestä, mikä pakottaa odotteluun. Jotta tunnin junasta olisi hyötyä muulle Suomelle, raiteita pitäisi parantaa myös Tampereelta pohjoiseen. Lisää miljardeja peliin.

Viimeinen kortti on nyt niin pinnalla oleva huoltovarmuus. Se kortti onkin mainio, koska kustannuksista ei tarvitse välittää. Olisi hyvä, että pääkaupunkiseudulta kulkisi olisi toinen, nykyisestä kaukana sijaitseva ratayhteys muualle Suomeen - maksoi mitä maksoi. Turvallisuudella ei ole hintaa.

Teknisesti hienompi ratkaisu olisi rakentaa maanalainen Hyperloop-putki tai supernopea maglev-ilmajuna Vantaan lentokentän ja Tampereen rautatieaseman välille. Siinä olisi jotain uutta, mitä voitaisiin myydä osaamisena ulkomaille. 

Ehkä uusi raidepari pitäisi rakentaa EU-standardin mukaisella leveydellä Suomessa noudatettavan vanhan venäläisen mitoituksen sijaan. Mutta miten silloin jatkettaisiin Tampereelta pohjoiseen? Vai pitäisikö miljardit käyttää mieluummin tunnelin rakentamiseen Tallinnaan? Se avaisi junayhteyden suoraan Eurooppaan ja toisi valtavan parannuksen huoltovarmuuteen.

Näkökulmia löytyy vaikka kuinka paljon. Ei käy kateeksi heitä, jotka asiasta päättävät!

Lisäys 31.10.2022: Näkökulmia myös Ylen uutisessa.

Facebook kaatui - miten se oli mahdollista?

Facebook, Google ja muut suuret nettipalvelut ovat liki pomminvarmoja. Niin kauan kuin maailmassa riittää sähköä, nämä palvelut vastaavat selainten ja mobiilisovellusten kutsuhuutoihin. Sentään kotain hyvää nettijättien mahtiasemasta.

Eilen illalla, maanantaina 4.10.2021, tapahtui jotain odottamatonta: Facebook näytti hävinneen verkosta kokonaan. Samaa tietä menivät Instagram ja Whatsapp. Face ja Insta ovat monelle viihdettä, mutta Whatsappia käytetään myös yritysten sisäiseen viestintään.

Facebook on kadonnut verkosta.

Ensimmäisenä tuli mieleen massiivinen kyberhyökkäys. Oliko joku onnistunut kaatamaan Facebookin verkon? Liittyikö tämä jotenkin edellisenä iltana USA:n televisiossa näytettyyn ex-johtajan haastatteluun, jossa hän paljasti Facebookin piilotelleen palvelujensa tuottamia ongelmia rahan vuoksi?

Tapahtunutta selvitellään vielä, mutta syy näyttää olleen yhtiön oman ylläpidon virheessä.

Internet on sananmukaisesti "verkkojen verkko". Jokainen loogisesti yhtenäinen verkko muodostaa oman autonomisen alueensa (AS). Yleensä teleoperaattori muodostaa yhden AS-alueen, johon kuuluvat sen asiakkaiden omat verkot, mutta suurilla yhtiöillä voi olla oma AS-alue. Facebookilla se on AS32934. Tällaiset yritykset ovat omia operaattoreitaan. AS-verkot välittävät reititystietoja toisilleen BGP-protokollalla (Border Gateway Protocol).

Lisäksi tarvitaan nimipalvelu DNS (Domain Name Service). Se kertoo, mihin ip-osoitteeseen pitää ottaa yhteyttä, kun selaimeen kirjoittaa www.facebook.com. Kun ip-osoite on saatu, reitittimet tietävät BGP:n ansiosta miten sinne päästään.

BGP on vanha protokolla, jonka ongelmat tiedetään. AS-alueen ylläpitäjän kirjoitusvirheet ovat ennenkin johtaneet arvaamattomiin seurauksiin, sillä väärät reititystiedot leviävät maailman muihin reitittimiin ja saavat ip-paketit kulkemaan epätavallista reittiä. Kolme vuotta sitten pieni nigerialainen nettioperaattori kaappasi vahingossa Googlen liikenteen kulkemaan oman verkkonsa kautta. Kiinalaiset ovat tehneet vastaavaa useita kertoja, samoin venäläiset.

Reititysvirheet hidastavat nettiä jonkin verran, mutta koska liikennetiedot ovat julkisia, virheet paljastuvat nopeasti. Tietoturvakaan ei enää vaarannu, koska yhteydet ovat salattuja. Mutta se, että koko maailmaan dataliikennettä voidaan uudelleenohjata muutamalla kirjoitusvirheellä, on perua internetin alkuvuosista ja pelottava muistutus siitä, miten huteralla pohjalla verkkoinframme on.

Eilen illalla Facebookin verkkoalue päivitti muille reitittimille sellaisia reittitietoja, etteivät paketit enää päässeet perille. Reitin puuttuessa myös Facebookin omat nimipalvelimet lakkasivat toimimasta ja Facebook hävisi hetkessä mustaan aukkoon.

Facebookia ei löytynyt edes DNS-nimipalvelusta.

Ylläpito oli lukinnut talon, mutta jättänyt avaimet sisään. Tämän tilanteen purkaminen kesti kuusi tuntia, mikä globaalissa palvelussa on ihmisikä.

Ja koska kyse on verkkojen verkosta, Facebookin ongelmat heijastuivat muuallekin. Tietoa etsivät käyttäjät ruuhkauttivat muita palveluita ja selaimen refresh-painiketta hakkaavat käyttäjät ylikuormittivat nimipalveluita, mikä heijastui takkuiluna eri puolille verkkoa.

Nyt kaikki taas toimii, mutta tapahtunutta puidaan vielä pitkään. Etätyöaikana teknisten vahinkojen korjaaminen on vaikeaa. Etäylläpito on mahdollista vain, jos verkko toimii ja pakettien reitti on tiedossa. Tällaiset viat on pakko korjata paikan päällä (tai ainakin fyysisestä sisäverkosta, joka ei tarvitse BGP:n reunareititystietoja).

Eilisten uutisten perusteella verkon kaatuminen halvaannutti koko yhtiön, joka on panostanut kovasti etätyöhön ja VR-neuvotteluihin. Koronan vuoksi palvelinkeskuksissa oli tavallista vähemmän henkilökuntaa. Kulkukortit ja sähkölukot eivät toimineet edes yhtiön kampusalueella, koska kaikki oli modernisti pilvessä.

Tapahtunut saa varmasti yhtiöt pohtimaan modernien ja kustannustehokkaiden pilviratkaisujen luotettavuutta. Pilvet ovat mainioita silloin, kun kaikki toimii. Pilvien haihtuessa jäljelle ei jää mitään.

Jokainen FB-, Insta- ja Whatsapp-käyttäjä sai eilen muistutuksen omasta riippuvuudestaan. Olemme jenkkipalveluiden armoilla, emmekä voi tehdä mitään, jos niissä on ongelmia. Asiat eivät ole enää omissa käsissämme.

Tällä kertaa selvittiin muutaman tunnin katkoksella. Kyberhyökkäys tai aurinkomyrsky voisivat pimentää verkot ja reitittimet viikoiksi, jolloin mikään ei toimisi. Miten silloin selvitään? Miten pärjäisit viikon ilman Facebookia ja Whatsappia? Entä ilman suomalaisia nettipalveluita? Siten kuin ennen vanhaan 1990-luvulla, jolloin oli kyllä netti, tietokoneet, sähköposti matkapuhelimet ja tekstiviestit, mutta ei niitä palveluita, joiden varassa arkemme nykyään pyörii?

Nyt on hyvä hetki pohtia omaa resilienssiä, niin organisaation kuin yksilönkin tasolla.

Miltä näytät videoneuvottelussa?

Koronan vuoksi olemme oppineet käyttämään videoneuvotteluja ja kuvapuheluita. Niiden laatu jättää kuitenkin paljon toivomisen varaa. Vielä en ole ollut mukana yhdessäkään palaverissa, jossa jonkun osallistujan ääni tai kuva ei olisi pätkinyt. Ja vaikka tekniikka olisi kunnossa, osallistuja ei ole ajatellut miltä kameran kuva näyttää ja miltä ääni kuulostaa.

Se on luonnollista, koska asiaa on vaikea arvioida itse. Hidas yhteys saattaa pikselöidä ja sumentaa lähtevän kuvan ilman, että sitä huomaa itse. Äänen arviointi on vielä vaikeampaa, koska sitä ei kuule lainkaan.

Sisäisissä palavereissa mikä tahansa laatu riittää, mutta jos kyse on myyntipuhelusta tai haluaa esiintyä asiantuntijana, vaikutelmalla on väliä. Oli hieman kiusallista seurata tietoliikenneyhtiön johtajan osallistumista, kun puhujan takana näkyi olohuone, ääni pätki ja kuva sumeni välillä tunnistamattomaksi. Ne suutarin lapsen kengät...

Parhaiten laatuvaihtelun huomaa tv-uutisten haastatteluista, joissa näkee kaikenlaisia esiintyjiä. Pari viikkoa sitten silmään osui taas uusi aluevaltaus: joku antoi haastattelua pystyyn käännetyn puhelimen kuvayhteydellä. Vaakatelevision näytöllä kapea kuvakaistale peitti armeliaasti yhteyden puutteet.

Hyvän laadun tuottaminen ei ole helppoa, koska asiassa on monta tekijää. Seuraavassa muutamia poimintoja.

Nettiyhteys - Kotien 4G-verkot eivät useinkaan riitä videoneuvotteluun, sillä viiveet ovat pitkiä ja ruuhka-aikoina naapurit kuormittavat yhteyden tukkoon. Pullonkaula voi olla 4G-nopeudessa, mutta myös wifi-kanavien päällekkäisyydessä, ja silloin nopeakaan kiinteä laajakaista ei auta. Mikäli mahdollista, käytä läppärissä Ethernet-yhteyttä suoraan tukiaseman porttiin. Älypuhelimessa wifille ei ole vaihtoehtoa. 

Liian hidas yhteys sumentaa kuvan yksityiskohdat.

Joskus pullonkaula saattaa syntyä vpn-yhteydestä. Sen sammuttaminen voi parantaa kuvanlaatua, mutta lisää tietenkin tietoturvariskejä.

Valaistus - Tv-studion katossa on valtava määrä lamppuja. Ne eivät ole siellä turhaan. Tasaisen valaistuksen tuottaminen on vaikeaa ja vaatii paljon säätämistä. Onneksi nykyään on saatavissa halpoja led-paneeleita, joissa sekä värilämpötila että kirkkaus ovat säädettävissä, eikä hintakaan päätä huimaa. 

Väärä valkotasapaino tekee kuvasta punertavan tai kellertävän.

Oleellista on, ettei esitystä pidetä vasten ikkunaa tai kattolamppua, koska tällöin omat kasvot jäävät pimentoon. 

Valonlähde puhujan takana pimentää kasvot.

Pienten kameroiden herkkyys on vaatimaton, joten oikein sijoitettu lisävalo parantaa paitsi valon määrää myös kuvanlaatua.

Valoa saa helposti lisää esimerkiksi led-paneelista. Värilämpötilaa säätämällä valo sulautuu vallitsevaan valoon, mikä helpottaa kameran automatiikan työtä.

Godox-paneeli, jonka värilämpötila ja kirkkaus valitaan kauko-ohjaimella.

Rengasvalo on näppärä, koska puhelimen voi asettaa sen keskelle.

Rengasvalo sopii käytettäväksi älypuhelimen kanssa.

Tausta - Kotona pidettyjen puheluiden taustalla näkyy työ- tai olohuoneita. Jos yksityiskohtia on paljon eikä puhujan esitys jaksa pitää mielenkiintoa yllä, katse alkaa harhailla kotiin ja analysoida näkymiä. Oman kodin paljastaminen voi olla turvallisuusriski, mutta useimmiten se on vain noloa.

Entä jos asettaisi työpöydän valkoisen seinän eteen ja kuvaisi sitä vasten? Se ei yleensä ole hyvä ratkaisu, sillä halpojen videokameroiden automatiikka sekoaa tasaisen valkoisesta taustasta. Kuvasta tulee joko liian tumma tai valkotasapaino vääristää värit. Kannattaa kokeilla, miten omat laitteet reagoivat valkoiseen taustaan. Värillinen seinä on yleensä parempi.

Virtuaalitaustat - Zoomissa ja Teamsissa on mahdollista käyttää virtuaalitaustana mitä tahansa kuvaa. Itse inhoan niitä. Virtuaalitausta näyttää epäaidolta ja kuva "repeilee" ihmisen ääriviivojen kohdalta ikävästi. Aito green screen taustalla helpottaa ohjelman laskentaa ja parantaa kuvanlaatua, mutta keinotekoinen tausta on väistämättä keinotekoinen ratkaisu. 

Kameran sijainti - Usein käytetään läppärin näytön tai älypuhelimen päällä olevaa kameraa, jolloin se kuvaa kasvoja alaviistosta. Kuvakulma ei ole erityisen mairitteleva. Olisi parempi nostaa kamera kasvojen tasalle ja kuvata suoraan edestä. Samalla kannattaa tarkistaa valaistuksen suunta.

Kameran laatu - Tämä onkin mielenkiintoinen kysymys. Läppärien pikkukameran tunnistaa heti, eikä se välttämättä ole paha asia. Kuva saa näyttää kotikutoiselta, koska kotona ollaan. Tavalliset 720 juovaa riittävät hyvin, eikä todellinen erotuskyky ole edes sitä luokkaa. Esimerkiksi tämä vanhan Macbook Airin vakiokamera on moneen käyttöön täysin riittävä.

Macbook Airin kamera on 720-tarkkuudesta huolimatta ihan OK.

HD-taso (1080 juovaa tai enemmän) voi monen mielestä olla jo liiankin tarkka. Suurempi merkitys on kuitenkin kuvanlaadulla: väritoistolla, herkkyydellä ja linssin vääristymillä.

Insmatin 1080 on tarkempi, mutta linssissä on vahva tynnyrivääristymä ja värilämpötila liian kylmä.

Parasta laatua saadaan järjestelmäkameralla, jossa on mahdollisuus kuvansiirtoon esimerkiksi videokaappauksena usb-portista. Moniin Canonin kameroihin saa ilmaisen Webcam utility -ohjelman, jonka videoneuvotteluohjelma tunnistaa tavallisena kamerana. 

Plussaa on, jos kamerassa on automaattinen silmätarkennus, koska silloin puhujan silmät pysyvät aina fokus-alueella ja taustan voi sumentaa suurempaa aukkoa (pieni f-luku) käyttämällä.

Canon järjestelmäkamera 35-millisellä optiikalla ja suurella aukolla (f/1,4).

Ääni - Äänenlaatu unohtuu usein, koska sitä on vaikea itse arvioida. Moni käyttää langattomia bluetooth-korvanappeja, joiden laatu vaihtelee. Riippuen 2,4 gigahertsin taajuuden kuormituksesta ääni saattaa pätkiä, vaikka etäisyys olisi lyhyt ja napeissa täysi akku. 

Korvanapeista tuleva mikrofoni jää kauaksi puhuvasta suusta, joten ääni saattaa kaikua ikävästi, mikäli huoneessa on paljon kovia pintoja. Sitä ei itse havaitse, mutta ilmiö rasittaa kuulijoita. Langallinen headset on parempi valinta, mutta niissäkin mikrofonin laatu saattaa olla kelvoton ja ääni surkean ohut. Kuvan Trust-headsetin ostin marketista 30 eurolla ja mikrofoni oli niin kehno, ettei sitä voinut käyttää.

Käytännölliset usb-kuulokkeet ovat käyneet vähiin, sillä kuulokkeita myydään lähinnä pelikäyttöön ja mobiiliin kuunteluun, jolloin analoginen miniplugi on ainoa liitäntä.

Roden ja Blue Yetin mikrofonit ovat laadukkaita. Trustin headset pelkkä lelu, usb-kamerasta puhumattakaan.

Parasta äänenlaatua varten tarvitaan erillinen usb- tai xlr-liitäntään kytkettävä mikrofoni. Niiden markkinat ovat kasvaneet podcast-innostuksen vuoksi. Esimerkiksi suosittu Blue Yeti on massiivisen näköinen ilmestys, tarkoitettu erityisesti puheohjelmiin, ja siinä on säädettävä suuntakuvio. 

Erillisen mikrofonin kanssa ongelmaksi voi nousta mikrofonin sijoittelu. Se on saatava riittävän lähelle puhujaa, mutta kuitenkin pois kuva-alasta. Pöytämikrofonit ovat alttiita kosketusäänille (pöydän rummuttamisesta tai näppäimistöäänistä puhumattakaan!), joten häiriöitä vaimentava kehto mikrofonille tai pitkä varsi voivat olla tarpeen.

Laitteistosta riippuen puheäänen synkronointi pakattuun videokuvaan voi vaatia muutaman millisekunnin viivästystä, mikäli ääni ja kuva viedään eri signaaliteitä. Yhdessä ja samassa laitteessa (esim. webcam ja läppärin oma mikrofoni tai ulkoinen mikrofoni järjestelmäkameraan kiinnitettynä) säätämistä ei tarvita.

Tässä muutamia tekijöitä, joilla voi aloittaa oman videopresenssin teknisen kehittämisen. Virheetön kuvan ja äänen taltiointi ja välitys verkkoon ei ole helppoa, mutta opettaa arvostamaan tv-studioiden laitteistoa sekä osaavaa henkilökuntaa. 

Kuvaa ja ääntä voi parannella loputtomiin, kuten hifi-harrastajat hyvin tietävät. Videoneuvotteluja voi elävöittää myös videomikserillä ja teleprompterilla. Mutta niistä ehkä lisää toisella kerralla.

Tärkeintä on välttää pahimmat mokat ja pyrkiä antamaan itsestä asiantunteva kuva myös virtuaalimaailmassa.

SDP:n tavoitteena kuuden tunnin työpäivä

Sanna Marin on kertaheitolla nuorentanut SDP:n imagoa kymmenillä vuosilla. Raikas tuulahdus päättyi kuitenkin puoluekokouksessa, kun tavoitteeksi otettiin työajan lyhentäminen palkkoja laskematta. Kokous yhtyi tavoitteeseen, vaikka kuuden tunnin työpäivästä ei tullutkaan puolueen virallista tavoitetta. 

SDP on kiinni menneisyydessä, jossa työpäivän pituutta mitattiin tunteina. Näin säännöllistä työtä tekevien osuus laskee koko ajan. Ongelmana eivät ole kahdeksan tunnin työpäivät vaan ne, joilla on pätkätöitä tai ei töitä lainkaan. Yhä suurempi osa työllistää itse itsensä joko keikkataloudessa, freelancerina tai mikroyrittäjänä. Uudistuneen SDP:n pitäisi kiinnittää huomiota näihin ryhmiin.

Nettikeskusteluista päätellen keskeinen peruste kuuden tunnin työpäivään tuntuu olevan se, että työaikaa on lyhennetty aiemminkin. Viisipäiväinen työviikko ja kahdeksantuntiset työpäivät olivat aikoinaan rohkeita tavoitteita. Niistä selvittiin parantuneen tuottavuuden ansiosta. Miksei samoin kävisi nytkin?

Toisaalta: jos kuuden tunnin työpäivä on parempi kuin kahdeksan, eikö neljän tunnin ole vielä parempi? Tai kahden? Jossain kulkee selvästi raja, jonka alle ei voida mennä. Miksi se olisi juuri kuudessa? 

Työelämä on jakautunut kahtia. Monissa ammateissa tietotekniikka on tehostanut työtä. Siksi työelämää pitäisi kehittää työn johtamista ja tulosten mittaamista parantamalla. Miksi toimistotyö olisi edelleen sidottu kellokorttiin? Ajatustyötä tai luovaa työtä tekevillä työ ei lopu työpaikalta lähdettäessä, joten läsnäolon mittaaminen on jo lähtökohtaisesti väärä tapa.

Yhtä kummallinen on ajatus, että työtä pitäisi jakaa, jotta sitä riittäisi kaikille. Työn määrä ei ole vakio. Työ luo uutta työtä. Työn kysyntä on epäsuhtaista, koska liian moni on työttömänä ja toiset tekevät jatkuvasti ylitöitä. Tätä vääristymää ei korjata jakamalla vaan kouluttamalla ihmisiä aloille, joilla on kysyntää. Ongelma on, että yritysten tarpeet muuttuvat nopeammin kuin ihmiset ja yhteiskunta ehtivät sopeutua niihin. Siihen ei jakaminen auta. 

Ajatus työn tasapuolisesta jakamisesta kaikille on varmaankin syntynyt julkishallinnossa, jossa työtä annetaan ja siitä maksetaan ylhäältä käsin määräyksillä.

Koronaviruksen aiheuttama etätyöbuumi on vienyt pohjan vanhanaikaiselta työajan mittaamiselta. Työ on tehostunut, kun matkoihin ei kulu aikaa ja turhat palaverit on minimoitu. Tuottavuusloikka on toteutunut eikä etätöissä lasketa tunteja aiempaan tapaan. Juuri tällaisia asioita modernin SDP:n pitäisi ajaa peruutuspeiliin tuijottamisen sijaan.

Tietotyössä pitäisi mitata yhä enemmän tuloksia ja yhä vähemmän läsnäoloa, joten työaika muuttuu joka tapauksessa. Joillakin se lyhenee, joillakin pitenee. 

Kaikki eivät kuitenkaan tee tietotyötä. Monissa ammateissa työ on sidottu paikkaan ja kellonaikaan. Esimerkiksi poliisi, vartijat ja sairaalahenkilökunta joutuvat päivystämään ympäri vuorokauden eikä heidän tuottavuutensa kohene tekniikkaa lisäämällä. Jos nyt käytössä on kolme kahdeksan tunnin vuoroa (3 x 8 = 24), jatkossa tarvittaisiin neljä kuuden tunnin vuoroa (4 x 6 = 24). Pitäisi siis palkata yksi henkilö enemmän vuorokaudessa. Sitä on mahdotonta tehdä palkkoja alentamatta tai veroja nostamatta. Työajan lyhentämisen paradoksi on siinä, että lyhentämisellä olisi eniten merkitystä siellä, missä siihen ei ole varaa.

Ei ole myöskään tekijöitä: sairaanhoitajista on pulaa jo nyt, joten kuuden tunnin työpäivän edellyttämä 25 prosentin lisäys työvoimaan on käytännössä mahdotonta. Tässäkin suhteessa maailma on erilainen kuin ennen, jolloin työvoimasta ei ollut pulaa ja kahdeksan tunnin työpäiviin riitti tekijöitä.

Nettikeskusteluissa huomaa, että tunnetasolla ajatus kuuden tunnin työpäivistä houkuttaa. Kukapa ei haluaisi enemmän vapaa-aikaa samalla palkalla? Mutta kuinka moni edes tietotyötä tekevistä pystyisi keskittymään täydet kuusi tuntia työhön, jättämään turhat rupattelut ja palaverit väliin, lopettamaan tupakka- ja kahvitauot sekä luopumaan nettisurffailusta kesken työpäivän? Olisiko "kuuden tunnin tehokas työaika" oikeasti neljän ja puolen tunnin tehokas työaika?

Ihmisiä me vain olemme.

Etätyö on kuin mämmiä

Pakotettu etätyö on kiintoisa ihmiskoe, jonka vaikutukset näkyvät lähivuosina. Moni työntekijä ja yritys on pakon edessä huomannut etätyön hyvät puolet: ei työmatkoja, ei hukka-aikaa, vapaus ja rauha keskittyä avokonttorin hälinän sijaan.

Yhtä moni on huomannut myös päinvastaisen. Etätyö on epätyötä, eikä elämä kotona läppärin kanssa ole mitään herkkua. Keittiön pöydälle sijoitettu kone on ergonomian irvikuva, videoneuvotteluissa kuva pätkii 4G-verkon vaikertaessa kuorman alla, ääni kaikuu huonojen mikrofonien vuoksi (ei Bluetoothia kiitos!), ja muut osallistujat ovat vain etäisesti läsnä koska joutuvat samalla hoitamaan lapsia tai kotiaskareita.

Jos kotona on myös etätöitä tekevä puoliso tai etäopiskeluja yrittäviä lapsia, vaikeuskerroin kasvaa monella ylivoimaiseksi. Kaksi viikkoa etätöissä ja moni toivoo jo hartaasti eristyksen päättymistä. Ajatus konttorille palaamisesta tuntuu suorastaan houkuttelevalta. Jopa avokonttori kelpaa nyt.

Suhtautuminen etätöihin on hyvin yksilöllistä. Omassa työssäni juuri mikään ei ole muuttunut, vain etäpalavereita on tullut lisää. Olen aina tottunut istumaan kotona koneen ääressä. Kirjojen tekeminen on ollut yksinäistä puurtamista.

Toisille pakotettu kotonaolo on henkisesti raskasta. Jos omassa elämässä, parisuhteessa tai taloudessa on ennestään ollut ristiriitoja, ne nousevat toiseen potenssiin.

Kysyin somessa muiden käyttäjien kokemuksia ja sain paljon vastauksia. Seuraavassa muutamia poimintoja.

Etätyö on kuin mämmi - hyvää pieninä annoksina (Peter Streng Twitterissä). Etätyöpäivä silloin tällöin on OK, mutta viisi päivää viikossa on monelle liikaa.

Ei mitään uutta, virtuaalitiimini on hajallaan ympäri maailmaa. Varsinkin asiantuntijatehtävissä on ihmisiä, joilla mikään ei ole muuttunut. He saattavat olla organisaation ainoa työntekijä Suomessa, muut ovat eri puolilla maailmaa. Työasiat on tähänkin asti hoidettu etäyhteyksillä ja videoneuvotteluilla.

Jäsenet jumissa ja päätä särkee. Harvalla on mahdollisuutta omaan työhuoneeseen tai edes kunnon työtuoliin. Jos töitä tehdään olohuoneen sohvalla röhnöttäen tai keittiönpöydällä pinnistäen, jäsenet ovat varmasti jumissa ennen pitkää ja päätä särkee. Kahvi- ja lounastauot unohtuvat tai ainakin muuttuvat epäsäännöllisiksi. Pakollinen jaloittelu huoneesta toiseen, ruokalaan tai neuvotteluhuoneisiin jää pois. Epäsäännöllinen syöminen lihottaa ja liikunnan puute alkaa tuntua jäsenissä.

Avokonttori se kotonakin on. Työpaikalla vihataan keskeytyksiä ja yleistä hälinää. Koronan vuoksi perhe muodostaa uuden avokonttorin, jossa hälinä on vielä pahempaa, eikä sitä voi sulkea pois edes kuulokkeilla.

Tauot jäävät pois. Työpäivä on täynnä lyhyitä taukoja, kun vaihdetaan paikkaa tai käydään asiakkaalla. Työmatka aamulla ja illalla on monelle lepohetki, vaikka omalla autolla ruuhkassa jonottaminen onkin rasittavaa. Tauot eivät ole pelkkää hukka-aikaa, vaan niillä on virkistävä vaikutus. Etätyössä ne jäävät pois. Tauot on itse otettava.

Etäbuumi on nostanut esille uusia kysymyksiä ja huolenaiheita. Miten verottaja suhtautuu koronan pakottamaan työhuonevähennykseen? Työmatkavähennykset, km-korvaukset ja päivärahat jäävät saamatta, mikä voi sotkea perheen taloussuunnittelua. Entä jos kompastuu kotona portaissa, meneekö tapaturma työantajan vakuutuksesta?

Se hyvä puoli koronaepidemiassa on ollut, että monet organisaatiot ja työntekijät ovat pakon edessä joutuneet ainakin kokeilemaan etätyötä, rakentamaan turvallisia yhteyksiä sitä varten ja asentamaan Zoom- tai Teams-ohjelmia. Kriisin helpottaessa osa käytännöistä jää voimaan, mikä hyödyttää niin yrityksiä kuin tekijöitäkin.

Tärkeintä on muistaa se mämmi-opetus: ei liikaa eikä varsinkaan pakottamalla.

Tunnin junan sijaan minuutin juna ja duunivaunu?

Kirjoitan tätä junassa matkalla Helsingistä Tampereelle. Päiväjunassa on väljää, moni tekee läppäri auki työasioita, toiset räpläävät älypuhelintaan muuten vaan.

Mieleen nousee  tunnin juna -hanke. Sen tavoitteena on lyhentää Helsingin ja Turun välinen matka-aika 75 minuuttiin nykyisestä vajaasta parista tunnista. Näin syntyisi 1,5 miljoonan ihmisen työssäkäyntialue, joka säästäisi aikaa ja lisäisi tehokkuutta. Hintalappu on huima: kaksi miljardia euroa.

Onko työmatka-ajan lyhentäminen vanhentunut paradigma? Pitäisikö mieluummin panostaa siihen, että ihmiset voivat aloittaa ja lopettaa työpäivänsä jo junamatkan aikana? Tai edes hoitaa junassa nykyistä paremmin asioitaan puhelinsoitoilla, muita häiritsemättä ja tietosuojaa vaarantamatta? Miksi nopeuttaa vanhaan tapaan työntekijöiden matkaa kotoa töihin ja takaisin, kun tavoitteena pitäisi olla työtehon parantaminen ja ajankäytön tehostaminen?

Matkustamisen kirjo on paljon laajempi kuin aiemmin, eikä VR ole elänyt ajassa mukana. VR pyrkii edelleen kuljettamaan ihmisiä edullisesti (ja nykyään myös vihreästi) paikasta toiseen, suurena joukkona. Mukana oleva työmatkalaiset joutuvat sovittamaan läppärinsä ja työasiansa perinteisiä matkustajia varten suunniteltuun kaavaan. Se näkyi hyvin Tampere-Helsinki-junassa:

Etätyöntekijät joutuvat sopeutumaan perinteisen matkustajan kaavaan.

Etätyöntekijöitä ei ole otettu huomioon uutena, nopeasti kasvavana kohderyhmänä. Tunnin junaa tarjotaan yrityksenä poistaa etätyön tarve. Entä jos lähtökohta onkin väärä? Etätyötä pitäisi helpottaa, ei poistaa.

Ensimmäinen parannuskohde olisi nettiyhteys, joka junassa pätkii ja hidastelee satunnaisesti. Aihe on teknisesti hankala (juna on vaativampi ympäristö kuin lentokone, lisäksi yhteyden pitäisi olla asiakkaalle ilmainen), mutta jo prosentti tunnin junan kustannuksista (20 miljoonaa euroa) tekisi ihmeitä asialle ja muutenkin hyvää 5G:lle. Paljonko maksaisi 5G-tukiasemien lisääminen jokaiseen junaradan sähkötolppaan tärkeimmillä osuuksilla? 

Voisi tehdä paljon muutakin. VR:n junien istuimet ovat Finnairin koneisiin verrattuina epämukavat. Niitä ei ole tarkoitettukaan työntekoon. Pistorasioita löytyy sentään hyvin, mutta kunnon työtasoja tai neuvottelutiloja ei. Extraluokka eroaa tavallisesta vain siinä, että tarjolla on termoskannu kahvia ja päivän lehdet. Työtilat ja penkit ovat yhtä epämukavia.

Yritysten konttoreilla omista työhuoneista on pitkälti luovuttu, työntekijät valtaavat vapaana olevan pisteen ja avaavat läppärinsä sen päälle. Miksei tämä tila voisi olla jo junassa? Silloin työntekijä tuntisi olevansa toimistolla jo heti, kun astuu sisään. Tunnin juna nopeutuisi minuutin junaksi.

Miten olisi erillinen duunivaunu, jossa olisi erilaisia työtiloja ja seinustalla riittävästi puhelinkoppeja luottamuksellisten puheluiden hoitamiseen? Vaunun päässä voisi olla vielä oikea kahvila tai sohva torkkuja varten.

VR:n vanha ajattelu näkyy ravintolavaunussa, jossa myydään perusmatkustajille lihapyöryköitä ja jossa perusihmiset kittaavat kaljaa aikansa kuluksi.

VR:n ravintoLAvaunu tuo mieleen 70-luvun eikä ole tarkoitettukaan etätöihin.

Entä, jos duunivaunu olisikin kahvila Starbucksin tai Espresso Housen tapaan? Ei kaljaa eikä ruokaa lainkaan. Monet pitävät toimistoaan kahvilassa läppärin kanssa, miksei tuo kahvila voisi olla junassa? Entä jos VR vuokraisi yhden vaunun jollekin kahvilayrittäjälle?

Nämä ajatukset tulivat nopeasti mieleen, niitä saa vapaasti kehitellä pidemmälle.

Kaikki eivät voi tehdä työtään junamatkan aikana, joten fyysiselle liikkumiselle on jatkossakin tarvetta. Kahden miljardin investointi Turun ja Helsingin välisen junan nopeuttamiseen kuulostaa kuitenkin valtavalta investoinnilta vanhaan ajatteluun. Duunivaunu-malli katsoisi tulevaisuuteen ja hyödyttäisi työmatkailua koko Suomessa.

Muokattu 24.1.2020

Etätöitä junan nettiyhteyden varassa

"VR ei saa verkkoaan toimimaan, &%#/&!!!". Suunnilleen näin tiivisti Hesarin toimittaja kokemuksensa Kuopio-Helsinki-junasta, koska häneltä jäi huonojen yhteyksien vuoksi kolumni kirjoittamatta.

Yleensä samanlaisia purkauksia näkee sosiaalisessa mediassa. Suomen päälehden toimittajalta odottaisi perehtymistä asiaan, vaikka kyse onkin vain kolumnista.

Ensinnäkään VR:llä ei ole mitään verkkoa. Junat ovat täysin Elisan, Soneran ja DNA:n mobiiliverkkojen varassa. Metsässä nopeasti kiitävä juna on operaattorin painajainen, koska tukiasemien hyötysuhde on alhainen ja rakentaminen kallista. Peittoa kannattaa rakentaa mieluummin maanteiden varsille, koska siellä liikennevirrat ovat tasaisia ja verkon kuuluvuudella on merkitystä myös turvallisuuden kannalta.

Operaattorit ovat sitoutuneet rakentamaan verkkopeiton myös syrjäisille rataosuuksille helmikuuhun 2020 mennessä, mutta nopeustakuuta siihen ei liity.

VR:llä itsellään on vain junan sisäinen wifi-verkko, ja senkin kuuluvuus vaihtelee vaunusta riippuen. Yhteys heikkenee vaunusta toiseen siirryttäessä ja on parhaimmillaan lähinnä konduktöörin työpistettä, jossa wifi-verkon yhteys reititetään mobiilidataksi ja edelleen operaattorien tukiasemiin.

Mikään ei kuitenkaan auta, jos kaikki matkustajat haluavat samanaikaisesti nettiin. Lopputuloksena on yhteys, jonka nopeus vaihtelee suuresti junan pituuden ja paikkakunnan mukaan. Nettiyhteyden kulutus on lisääntynyt nopeasti videopalvelujen suosion kasvaessa. VR kuristaa kaistaa videon katsojilta, jotta sitä riittäisi myös etätöihin.

Toiseksi nettiyhteyden järjestäminen junaan on teknisesti hankalaa, koska asemien kantomatka on lyhyt ja juna kiitää niiden ohi muutamassa sekunnissa. Yhteydellä voi olla satoja yhtäaikaisia käyttäjiä, jolloin kaikkien datavirta tungetaan 4G-antennin kautta tukiasemaan. Tietääkseni VR:llä on sopimukset kaikkien operaattorien kanssa, joten kuormaa jaetaan mahdollisuuksien mukaan, mutta syrjäisillä taipaleilla tukiasemia ei vain ole. Niitä ei yksinkertaisesti kannata rakentaa.

Oman puhelimen muuttaminen tukiasemaksi ei yleensä auta, sillä junan oma verkko kilpailee samoista tukiasemista kuin matkustajien puhelimet. Kapasiteettia ei yksinkertaisesti riitä kaikille nopean kysyntäpiikin aikana. Lisäksi junanvaunu on faradayn häkki, joka torjuu tehokkaasti sähkömagneettisia kenttiä. Vaunuihin on asennettu vahvistimia, jotka "kuljettavat" signaalit vaunun sisältä ulos ja takaisin sisään, mutta nämä vahvistimet on ajateltu puheluita eikä niinkään dataliikennettä varten.

Niin, ja kolmanneksi Hesarilla on huono tietojärjestelmä, jos se vaatii jutun kirjoittamista pääteyhteydellä suoraan toimitusjärjestelmään. Miten mahtavat ulkomaantoimittajat saada raporttinsa perille sotatoimialueilta? Tietenkin juttu pitää voida kirjoittaa ilman nettiyhteyttä ja lähettää toimitukseen vaikka sähköpostilla, kun yhteys löytyy.

Joku on ihmetellyt, miksi lentokoneiden netti toimii paremmin kuin junan verkko. Yllättävää kyllä, lentokoneen yhteys on helpompi järjestää, koska lentokoneella on suora näköyhteys sekä avaruuden satelliitteihin (valtamerten yllä) että maa-asemiin (mantereiden päällä). Lisäksi lentokoneen nopeus suhteessa tukiasemaan on mitätön ohikiitävään junaan verrattuna. Yleensä lentokoneen netti on maksullinen ja siinä on vähemmän käyttäjiä.

VR mainostaa junaa etätyöpaikkana ja yhteiskuntakin suosii junan käyttöä. Miten siis nettiyhteyttä voisi parantaa? Valtio voisi velvoittaa operaattorit rakentamaan kunnon peiton kiskojen viereen, mutta se maksaisi. Ehkä 5G:n aikakaudella operaattorit voivat myydä lisähintaan erityistä "junapakettia", jolloin siitä maksaneet saavat käyttöönsä lisää tukiasemia. Tällä hetkellä liikenteen priorisointi ei kuitenkaan ole laillista, koska nettineutraliteetti velvoittaa kohtelemaan kaikkea liikennettä samanarvoisesti.

VR voisi rajoittaa netin käyttöä niin, että eniten kaistaa kuluttavat streaming-palvelut estettäisiin. Tämä voi olla juridisesti ongelmallista ja sitä on helppo kiertää vpn-yhteyden avulla, mutta silloin kaikki muut käyttäjät kärsivät.

Mutta ennen kaikkea matkustajien tulee ymmärtää, ettei liikkuvaan kulkuneuvoon voi tarjota samanlaista palvelutasoa kuin kodin valokuituun. Kyse ei ole edes pelkästä tekniikasta, vaan fysiikaalisista rajoituksista taajuusalueiden suhteen. Langaton nettiyhteys näyttää taikuudelta, mutta ei ole sitä. Tekniikka ei pysty mahdottomuuksiin.

Matkatöissä pitää varautua siihen, että yhteys katkeilee ja työskentelyn pitää onnistua myös offline-tilassa.

Varautuminen offline-käyttöön on muutenkin järkevää. Nykyisten pilvipalveluiden aikakaudella totumme siihen, että palvelut, tiedostot, musiikki ja elokuvat tulevat kaikkialle netistä, ja ettei omia tiedostoja tarvita lainkaan.

Kriisin tai poikkeustilan sattuessa olemme täysin avuttomia.

Muokattu 14.10.2019