Sarjakuvakirja paljasti karun totuuden: Näin tekoäly muuttaa työelämää (kolumni)

Jatkossa meillä kaikilla on johtajan vastuu, mutta ei johtajan palkkaa, arvioi Petteri Järvinen.

Työpaikan taukohuoneen pöydällä lojui vanha sarjakuvakirja 20 vuoden takaa. Sillä oli osuva nimi: ”Työn iloa”

Kansikuvassa Virtanen kantaa otsa hiessä paperipinoa, samalla kun kaksi pomoa naureskelee taka-alalla kahvikuppi kädessä. He iloitsevat seuratessaan ahkeraa duunaria työssään.

Fyysisen työn aikakaudella johtajan ja duunarin roolit olivat selvät, mutta tekoälyn tullessa rajat hämärtyvät. Moni joutuu johtajaksi vastoin tahtoaan.

Tekoälyn luvataan tekevän työstä mielekkäämpää ja säästävän aikaa. Sama lupaus on kuultu useasti ennenkin. Ensin kyse oli mikrotietokoneista, sitten tietoverkoista, sen jälkeen älypuhelimista ja nykyään tekoälystä.

Harvalla työpäivä on kuitenkaan lyhentynyt, päinvastoin. Työvälineet kehittyvät ja nostavat työtehoa, mutta samalla työn vaativuus lisääntyy.

Kun kopiokoneelle ei tarvitse enää kävellä eikä arkistoon mennä penkomaan vanhoja papereita, koko työpäivä pitää käyttää tehokkaasti. Mobiililaitteissa työasiat tunkevat mukaan lounaalle ja kulkevat iltaisin kotiin. 

Aiempi ajankäytön huokoisuus on hävinnyt. Työpäivässä pitää ehtiä yhä enemmän, joten asioita tulee tehtyä moniajossa. Luemme sähköposteja, kuuntelemme Teamsia ja reagoimme erilaisiin hälytyksiin – kaikkea tätä yhtä aikaa.

Tekoäly tuskin muuttaa yleistä trendiä. Rutiinien automatisointi ei kevennä työtä, vaan lisää kiireen tuntua. Jäljelle jäävät työtehtävät ovat yhä vaativampia ja abstraktimpia.

Työhön liittyy asia, josta puhutaan liian vähän: konkreettisen tekemisen ilo.

Jokainen ohjelmoija tietää sen palkitsevan tunteen, kun itse koodattu ohjelma alkaa toimia, tai kun sinnikäs bugi viimein löytyy ja sen saa korjattua muutamalla klikkauksella.

Lääkäri iloitsee kuunneltuaan potilasta, selvitettyään häntä vaivaavan taudin ja löydettyään siihen parannuskeinon. Kirjoittaja hykertelee tyytyväisenä, kun tekstiin löytyy oikea rytmi, nasevia ilmauksia ja mieleen jäävä lopetus.

Itse tekemällä taidot pysyvät yllä ja kehittyvät. Tekoälyä käytettäessä varsinainen tekeminen ja sitä kautta oppiminen jää algoritmeille, eivätkä ne koe onnistumisen tunnetta tai oppimisen iloa.

Ohjelmoinnissa kehitys on edennyt pisimmälle. Vibe-koodaus on ainakin näennäisen tuottavaa, mutta jonkin aikaa sitä tehtyään ohjelmoija menettää otteensa koodaamiseen.

Jos työtä ei tee koko ajan, oma osaaminen vanhenee ja taidot ruostuvat. Tekoälyn tie on yksisuuntainen. 

Tietotyön tekijöistä tulee jatkossa tekoälyn orkestraattoreita. He ohjaavat työnkulkuja, valvovat tehtävien suorittamista, tarkistavat tuloksia ja kuluttavat aikaansa jonninjoutavissa Teams-suunnittelupalavereissa. Lisäksi he kantavat vastuun kaikesta.

Agenttien toiminnassa on asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa ja joita ei voi hallita. On oltava koko ajan tarkkana ja elettävä jatkuvassa epävarmuudessa. Jos automaatio pettää, seuraukset näkyvät laajalle.

Muiden valvominen ja vastuun kantaminen toisten työstä on henkisesti raskasta. Juuri siksi Virtasen johtajille maksettiin hyvin.

Jatkossa meillä kaikilla on johtajan vastuu, mutta ei johtajan palkkaa.

Miltä tekoälyn komentaminen näyttää CV:ssä? Ei juuri miltään.

Arkkitehti voi mainita suunnitelleensa hienon rakennuksen, koodari toteuttaneensa hienon tietojärjestelmän, mutta tekoälyllä teetetystä työstä ei jää merkintöjä CV:hen.

Onneksi on kesämökit! Kun oma työ on abstraktia puuhastelua, kesämökillä voi vielä toteuttaa itseään. Saa rakentaa, nikkaroida ja korjata. Lopputulos on konkreettinen, kaikkien nähtävissä oleva ja aidosti hyödyllinen.

Harmi vain, ettei vapaa-ajalla rakentamista voi merkitä CV:hen.

Vanhan viisauden mukaan ne, jotka osaavat, tekevät. Jotka eivät osaa, opettavat. Jotka eivät osaa edes opettaa, suunnittelevat opettamista ja laativat strategioita.

Tekoäly on jatkumoa Peterin periaatteeseen: työntekijä nousee organisaatiossa pätemättömyytensä tasolle.

Tekoälyn ansiosta entistä nopeammin ja entistä korkeammalle.

Julkaistu Tivi-lehdessä 10/2026

Maailman rikkain mies ennustaa: Työstä tulee vapaaehtoista – ja siksi säästäminen kannattaa lopettaa (kolumni)

Maailman rikkain mies ennustaa: Työstä tulee vapaaehtoista – ja siksi säästäminen kannattaa lopettaa

Kauan odotettu kesälomakausi on pian täällä. Työasiat unohtuvat, kun suomalainen viettää aikaansa mökillä, harrastuksissa tai ulkomailla matkustellen.

Entä jos kesäloma jäisi pysyväksi? Entä jos syksyllä ei tarvitsisikaan palata sorvin ääreen, vaan voisi jatkaa oman näköistä elämää mökillä ja harrastuksissa, loputtomasta vapaa-ajasta nauttien?

Elon Muskilla on hyviä uutisia kaikille kesälomalaisille. Hän uskoo, että 10–20 vuoden kuluttua työn tekeminen muuttuu vapaaehtoiseksi ja siksi eläkepäivien varalle säästäminen kannattaa lopettaa jo nyt.

Tekoäly vie työpaikat, mutta se ei haittaa. Robotit ja tekoäly tuottavat tavaroita ja palveluita niin tehokkaasti, että ihmiskunta siirtyy uuteen yltäkylläisyyden aikaan. Raha menettää merkityksensä.

Tervetuloa ikuinen kesäloma, hyvästi työn orjuus!

Muskin ajatukset kuulostavat huimilta, mutta eivät kovin realistisilta. Kenen tahansa muun esittämänä ne voisi ohittaa olankohautuksella. Tieteiskirjailijat ja poliitikot ovat ideoineet hullumpaakin.

Teknomiljardöörien näkemyksiä kannattaa kuitenkin kuunnella, sillä heillä on valtaa. Ja ainakin Muskilla on visio – jokin arkista puurtamista suurempi tavoite.

Meillä Suomessa tekoälyn tavoitteena tuntuu olevan vain yrityksen kilpailukyvyn parantaminen tai omien töiden helpompi hoitaminen. Pelkkää näpertelyä siis. Kukaan ei edes uskalla pohtia isoa kuvaa tulevaisuudesta.

Jos meillä itsellä ei ole näkemystä, olemme Muskin kaltaisten toimijoiden vietävissä.

Muskin kunniaksi on laskettava se, että hän sentään ajattelee ääneen. Nyt olisi meidän vastata.

Elon Muskista on tullut digiajan Karl Marx. Hänen teoreettisessa maailmassaan kapitalismi on kiertänyt täyden ympyrän. Tuloksena on kommunismi 2.0, joka toteuttaa teknologian avulla ikivanhan unelman työläisten paratiisista.

Voisiko digitaalinen kommunismi toimia? Tuskinpa vain. Digitaalista tai ei, kommunismi on havaittu huonoksi jo monta kertaa, sillä se on ihmisluonnolle vierasta.

Muskin käsitys kansantaloudesta on superrikkaalle tyypillinen. Vaikka robotit tekisivät työn ja tuotantokustannukset putoaisivat nollaan, vapaassa maailmassa kaikki ei koskaan tule olemaan kaikkien ulottuvilla.

Jokainen ei voi asua Aurinkorannikolla tai hulppeissa kattohuoneistoissa kaupunkien keskustassa. Maailmaa syleilevä ylenpalttisuus törmää viimeistään luonnonvarojen rajallisuuteen. Työ tai raha eivät ole ainoita niukkoja resursseja.

Valtaosa ihmisistä tarvitsee työtä muuhunkin kuin elannon hankkimiseen. Elämä ilman ponnistelua tai tavoitteita ei olisi utopia vaan dystopia, joka johtaisi ihmiskunnan taantumiseen ja romahdukseen.

Työ antaa ryhtiä ja järjestystä elämään. Työn vapaaehtoisuus johtaisi tarkoituksettomuuteen, päihteisiin ja ääriajatteluun.

Ihmiset eivät halua olla samanlaisia vaan erottua toisistaan, kilpailla keskenään, menestyä ja saada arvostusta muilta. Raha ja fyysinen materia ovat menestyksen mittareita. Niiden poistamisella olisi arvaamattomia seurauksia.

Viimeinen, paljastava kysymys on tämä: jos Musk oikeasti uskoo omia puheitaan, miksi hän itse tavoittelee tuhannen miljardin omaisuutta, vaikka on jo nyt ylivoimaisesti maailman rikkain?

AI-buumi kerryttää satumaista varallisuutta yhä harvemmalle, mikä on täysin vastakkainen kehityskulku Muskin ajatuksille.

Entä se ikuinen kesäloma? Kuulostaa hyvältä ajatukselta ainakin näin kesän alussa.

Mutta hetkinen – sehän tarkoittaisi myös, etteivät lapset palaisi syksyllä kouluun vaan jäisivät kotiin vanhempiensa iloksi ja riesaksi.

Ehkä kotiopetuksen hoitaisi robotti, mutta mitä lapsille kannattaisi edes opettaa maailmassa, jossa kaikki tekeminen on vapaaehtoista?

Ja kuka hoitaisi vanhukset, sairaat, poliisitoimen, palokunnan ja maanpuolustuksen?

Ehkä työ on sittenkin ihmiselle hyväksi ja kesäloma ihana juuri siksi, että sen pituus on rajoitettu.

Jos tekoäly uhkaa tehdä kesälomista loputtomia, sen ei saa antaa tapahtua.

Julkaistu alun perin Tivi-lehdessä 6/2026.

Tekoäly ei naurata enää – nämä 4 ohjetta voivat pelastaa sinut (kolumni)

Heti pääsiäisen jälkeen Etla julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan tekoälyllä on ollut neutraali tai jopa positiivinen vaikutus suomalaisten työhyvinvointiin.

Työn imu oli korkeampi tekoälyä omassa työssään käyttävillä palkansaajilla ja yhteys vahvin niillä, joille tekoäly oli olennainen osa työtä.

Kansainvälisistä tutkimuksista poiketen Suomessa ei havaittu tekoälyn yhteyttä teknologiapelkoihin.

Omaksuimme aikoinaan internetin ensimmäisten maiden joukossa. Ehkä meissä jokaisessa asuu yhä se pieni insinööri, joka siivitti Nokian lentoon ja teki Suomesta 1990-luvulla maailman ensimmäisen tietoyhteiskunnan.

Kyllä meidän taas kelpaa!

Tulosten positiivista viestiä himmentää jossain määrin se, että tutkimusdata päättyy vuoteen 2023. Silloin Chat GPT:tä käytettiin lähinnä hupitarkoituksiin. Sitä pyydettiin kertomaan hassuja vitsejä tai piirtämään kuvia, ja hallusinaatioille naurettiin yhdessä.

Kolme vuotta myöhemmin paljon on muuttunut. Tekoälyn vaikutus työelämään on niin raju, että moni pelkää aidosti työpaikkansa puolesta.

On syytäkin pelätä. Jos et ole yhtään huolissasi omasta työstäsi, et ymmärrä mitä työmarkkinoilla on tapahtumassa.

Hallusinaatioille ei voi enää nauraa, koska ne ovat niin harvinaisia. Monilla toimialoilla tekoäly on ylittänyt odotukset, eikä korkea koulutus tai pitkä osaaminen enää takaa oman työpaikan säilymistä.

Kukaan ei pysty sanomaan, mitä omalle ammatille tapahtuu jatkossa. Jotain kuitenkin tiedämme.

Jos haluat säilyttää työsi, noudata partiolaisten ohjetta: be prepared! Ole valmiina, tapahtui ympärillä mitä tahansa. Seuraa alasi kehitystä, tutustu uusiin työkaluihin ja ole valmiina muuttumaan, kun maailma ympärillä muuttuu.

Pahinta on vanhoihin työtapoihin urautuminen. Kysy itseltäsi joka päivä, ovatko toistamasi rutiinit enää ajan tasalla, vai voisiko asiat tehdä uudella, paremmalla tavalla.

Suomen urautunein ammatti lienee metrojunan kuljettaja. Helsingin metrossa on vain yksi raide, jonka ajaminen edestakaisin on melkeinpä ihmisarvoa loukkaavan mekaanista ja tylsää.

Jos työpäiväsi on henkistä metrojunan kuljettamista, on vain ajan kysymys, milloin tekoäly korvaa sinut.

Toinen ohje: älä yritä kilpailla koneen kanssa. Työn liiallinen imu voi kääntyä haitaksi, sillä aivot tarvitsevat unta ja lepoa; myös pieniä taukoja työtehtävien välissä.

Väsyneet aivot eivät jaksa ideoida eivätkä omaksua uutta. Pelkkä tiedon maksimaalinen haaliminen ei tuo viisautta.

Hän, joka viettää vapaa-ajankin äänikirjoja kuunnellen eikä osaa nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta, häviää silti koneen nopeudelle ja oppimiskyvylle.

Ihmisyys on ihmisen paras kilpailuetu konetta vastaan. Siksi kolmas ohje onkin: panosta inhimilliseen vuorovaikutukseen. Pyri löytämään työstäsi elementtejä, joissa ihmisen läsnäolo korostuu, ja kehitä niitä.

Etätyöntekijöille tämä on huono uutinen. Narun päässä oleva työ voidaan ennen pitkää automatisoida, koska se ei vaadi aitoa läsnäoloa.

Tekoälyt ja botit päivystävät jo nyt tylsissä Teams-palavereissa. Mistä tiedetään, onko muussakaan etätyössä oikea ihminen vai pelkkä tekoäly?

Ehkä työkaverisi on jo korvattu aidon näköisellä avatarilla.

Neljäs ohje: kaikki säännöt on tehty rikottaviksi.

Vaikka Helsingin metro olisi pitänyt automatisoida jo kauan ennen tekoälyä, erinäisistä syistä johtuen sitä ei ole pystytty tekemään.

Monet bisnekset perustuvat maailman epätäydellisyyteen. Vaikka palvelut, tiedot ja tavarat voisivat teoriassa liikkua vapaasti, vanhat sopimukset, lait, käytännöt ja asiakastottumukset sotivat prosessien optimointia vastaan.

Tällaiset prosessikiemurat eivät ole loogisia, joten niitä ei jatkossakaan suoristeta tekoälyllä.

Jos työsi perustuu epätäydellisyyteen, se on turvassa vielä pitkään. Työn itsensä kannalta epätäydellisyys on kauneutta.

(Kirjoitus julkaistu Tivi-lehden kolumnina huhtikuussa 2026) 

Tekoäly ei pysty korvaamaan inhimillisyyttä

Alkuperäinen otsikko: Tekoäly tulee, panosta inhimillisyyteen

Lukijan mielipide|Numerot ja kirjaimet voidaan muuntaa biteiksi ja antaa tekoälylle, mutta paraskaan kone ei pysty korvaamaan inhimillisyyttä.

Helsingin Sanomat on uutisoinut viime viikkoina toistuvasti tekoälykehityksen käänteistä, kuten 18. helmikuuta (Tekoäly näkyy kaikkialla paitsi tilastoissa). Juuri nyt asiat kehittyvät niin nopeasti, että moni on huolissaan oman työnsä tulevaisuudesta. Niin pitääkin olla. Ellei yhtään pelota, ei ole ymmärtänyt, miten isoja asioita parhaillaan tapahtuu.

Erityisesti huolestuttaa kehityksen arvaamattomuus. Edes parhaat asiantuntijat eivät tiedä, miten ja milloin tekoälyn vaikutukset alkavat näkyä. Se tekee tulevaisuuden suunnittelun vaikeaksi paitsi yrityksille myös yhteiskunnan päättäjille.

Ajatellaan vaikkapa ohjelmointia. Kymmenen vuotta sitten kerrottiin, että koodaus on uusi lukutaito, ja siksi ohjelmoinnin perusteet tulisi opettaa jo peruskoulussa. Tekoäly vei pohjan tältä ajatukselta. Miksi opettaa koodausta, kun tekoäly tuottaa valmiita ohjelmia napin painalluksella? Jopa lukutaidon merkitys on vaarassa, sillä koneet ymmärtävät puhuttuja komentoja ja vastaavat videoilla.

Kahdeksan vuotta sitten Suomessa vieraillut Googlen tekoälytutkija Greg Corrado lupasi, että tekoäly tuhoaa vain tylsät työt, eikä nuorten sen vuoksi kannata olla huolissaan unelmatyöstään. Tämäkään ei pitänyt paikkaansa. Olemme nähneet, miten tekoäly vie töitä erityisesti luovan alan tekijöiltä ja eri alojen koulutetuilta ammattilaisilta. Suorittavaa työtä tekevät putkimiehet ja sairaanhoitajat ovat paremmin suojassa.

Miten tavallisen kansalaisen sitten tulisi toimia säilyäkseen kilpailukykyisenä koneita vastaan?

Sumusta paljastuva tulevaisuus on arvaamaton, joten kannattaa varautua kaikkeen mahdolliseen. Omasta oppimis- ja sopeutumiskyvystä huolehtivalla ei pitäisi olla vaikeuksia jatkossakaan löytää paikkaansa.

Kannattaa tutustua uusiin tekoälypalveluihin ja työkaluihin. Mieti, miten voit hyödyntää niitä työssäsi ja vapaa-ajassasi. Monet palvelut ovat maksuttomia, joten kustannukset eivät ole opiskelun esteenä. Oma aktiivisuus ja tahto ratkaisevat.

Mieti myös, mikä on oman työsi inhimillinen ulottuvuus ja pyri lisäämään sen osuutta. Numerot ja kirjaimet voidaan muuntaa biteiksi ja antaa tekoälylle, mutta paraskaan kone ei pysty korvaamaan inhimillisyyttä.

Petteri Järvinen

Espoo

(julkaistu Helsingin Sanomissa 22.2.2026)

Onnellisesti työtön

Helsinkiläinen Ossi Nyman nousi julkkikseksi lokakuussa 2017. Hän antoi kasvot ilmiölle, jonka monet ovat havainneet, mutta josta ei tähän asti ole ääneen puhuttu: työttömät, jotka eivät haluakaan työllistyä.

Myös minulla meni aamukahvi väärään kurkkuun juttua lukiessa. Terve mies, joka välttelee töitä ja elää veronmaksajien kustannuksella – sehän on suorastaan röyhkeää! Helsingin Sanomien jutussa häntä varten oli keksitty aivan uusi termikin: ideologisesti työtön.

Alkunärkästyksen jälkeen olen alkanut ymmärtää Ossia. Hän on omatoimisesti ottanut käyttöön sen kansalaispalkan, josta poliitikot eivät ole pystyneet sopimaan.

Eikä Ossi ei ole yksin. Hänen kaltaisiaan on kasvava joukko, ja he edustavat tulevaisuutta.


Tähän asti elämäämme on ohjannut protestanttinen työetiikka: joka ei töitä tee, sen ei syömänkään pidä. Tällä periaatteella Suomi on noussut takapajulasta hyvinvointiyhteiskunnaksi.

Tietotekniikka, netti ja digitalisaatio mullistavat nyt kaikkea. Miksi siis oletamme, että työetiikka säilyisi entisellään? Kun robotiikka ja tekoäly korvaavat yhä enemmän ihmistyötä, kaikkien työpanosta ei yksinkertaisesti tarvita.

Niilläkin aloilla, joilla työntekijöitä tarvitaan, kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Kaikista työttömistä ei voi kouluttaa perushoitajia, koodareita eikä luovan työn tekijöitä. Ketään ei voi liioin pakottaa yrittäjäksi.

Tekemätöntä työtä löytyy: talvella lumitöitä, kesällä vaikka puistojen haravointia. Ihmisen kilpailukyky koneita vastaan heikkenee kuitenkin koko ajan, joten näistä tehtävistä ei voi maksaa kovin paljoa.

Yhteiskunnalle tulee halvemmaksi jakaa raha suoraan työttömille kuin yrittää kouluttaa ja työllistää heitä pakolla tuottamattomiin töihin.

Jos joku ei halua tehdä töitä, yhteiskunnalla ei ole keinoja pakottaa siihen. Tukien täydellinen lopettaminen johtaisi ongelmiin, jotka ennen pitkää tulisivat veronmaksajille vielä kalliimmaksi.


Mediassa huomion saavat lahjakkaat nuoret, joiden talentista modernit yritykset kilpailevat. Reaktorin ja Futuricen kaltaiset yritykset hakevat kilpailuhenkisiä loistotyyppejä, jotka rakastavat uusia haasteita, itsensä kehittämistä ja haluavat edetä urallaan.

Heille on hyvän palkan lisäksi luvassa mielekästä työtä, mukavia työkavereita ja innostavaa me-henkeä. Startupit ja pelifirmat ovat arvossaan.

Kaikki eivät ole näin lahjakkaita. Yhä enemmän on niitäkin, joille työ ei ole koko elämä.  He eivät halua polttaa itseään loppuun jo kolmikymppisenä, kun eivät pystyneetkään yhdistämään työtä, perhettä ja harrastuksia niin, että se näyttäisi täydelliseltä Facebookin ja Instagramin päivityksissä.

Kaikki nuoret eivät tavoittele omakotitaloa Espoosta, kahta lasta, koiraa ja kahta autoa. Vähempikin riittää. Kyse on sentään omasta, ainoasta elämästä. Monet haluavat vain simppelin perustyön, joka jättää aikaa muulle elämälle. Digitalisaation seurauksena sellaisia on kuitenkin tarjolla yhä vähemmän.


Työttömänä eläminen vaatii elintasosta tinkimistä, mutta on kuitenkin mahdollista, sillä tuottavuuden kasvun ja globalisaation ansiosta perustarpeet voi nykyään tyydyttää hyvin edullisesti.

Ruoka ei ole koskaan ollut näin halpaa. Aika ei tule pitkäksi, sillä netissä on rajattomasti ilmaista sisältöä. Valtio suorastaan painostaa luopumaan omasta autosta ja siirtymään älykkääseen joukkoliikenteeseen tai pyöräilyyn. Nekään, joilla olisi varaa ajokorttiin, eivät näe sitä tarpeelliseksi.

Alusta- ja jakamistalous rohkaisevat ihmisiä palvelemaan toinen toisiaan ja lainaamaan tavaroitaan. Osuuskunta-aate on palaamassa, sillä Osuuskunta 2.0 on helppo toteuttaa netin kautta. Omistaminen on out, yhteiskäyttö in.

Vain kasvukeskuksissa asuminen on kallista, mutta se johtuu verotuksesta ja asuntopolitiikasta. Muualla Suomessa väki vähenee ja hinnat pikemminkin laskevat.

Työ on muutakin kuin työtä: useimmilla ihmisillä on tarve tehdä jotain hyödyllistä, olla merkityksellinen itselle ja muille. Työ antaa ryhtiä elämään, luo siihen aikataulun ja järjestyksen. Moni kaipaa pois töistä, mutta ei kuitenkaan osaisi ottaa vastuuta pelkästä vapaa-ajasta, eikä tyytyisi pieniin tuloihin.

Ossi on kaikesta päätellen tähän pystynyt. Hän on kirjoittanut jopa kirjan. Kuulostaa ehkä helpolta, mutta kokeilepa itse samaa.

Digitalisaatio pakottaa meidät arvioimaan uudelleen työn etiikkaa ja merkitystä. Kaikki ei todellakaan voi jatkua samaan tapaan kuin satoja vuosia. Siksi ideologisesti työttömien roolia ja merkitystä kannattaa pohtia rationaalisesti.

Omalla tavallaan Ossi on tämän kehityksen edelläkävijä.

Lisää kilpailukykyä työaikaa lyhentämällä?

Eilen vasemmistoliiton puheenjohtajavaalin voittanut Li Andersson sanoi Ylen radiouutisten haastattelussa, että puolue haluaa lyhentää julkisen sektorin työaikaa. Höristin korviani, sillä työaikaa pidentävä KiKy-sopimus oli saatu aikaan vasta muutamaa päivää aiemmin. Odotin, että joku toimittaja tarttuisi asiaan illan tai tämän aamun haastatteluissa, mutta niiden puuttuessa herätin asiasta itse keskustelua.

Kuvittelin Anderssonin kalastelevan kommentillaan julkisen sektorin työntekijöiden ääniä, mikä on puheenjohtajalta ihan oikea veto. Nettikeskustelussa työajan lyhentäminen sai kuitenkin muita puolustajia, joiden perusteluja minun oli vaikea ymmärtää.

Anderssonin oma perustelu oli yksinkertainen:

Työajan lyhentäminen tekee hyvää.

Nettihuijauksissa olen huomannut, kuinka helposti ihminen uskoo sen, minkä toivoisi olevan totta. Duunaripuolella jokainen haluaisi lyhemmän työpäivän, kunhan palkka ei laskisi. Vastaavasti johdossa uskotaan, että tuloverojen alentaminen lisäisi työntekoa. Työaika ei ole koskaan riittävän lyhyt eivätkä verot koskaan riittävän matalat.

Väitetään, että ihmisen tehokas työaika on viisi tuntia päivässä. Yhtä totuutta ei ole, riippuu varmaan alasta, päivästä ja ihmisestä. Säilyisikö työsuoritteen määrä samana, jos työaikaa lyhennettäisiin nykyisestä kuuteen tuntiin ja keskellä olisi tunnin lounastauko? Luulen, että ihminen pitäisi silloinkin sosiaaliset tauot, kävisi kahvilla ja tupakalla, juttelisi työkaverien kanssa ja surffailisi välillä netissä (niissä töissä, missä tämä ylipäätään on mahdollista).

Ihminen ei ole kone, josta voisi ottaa ulos vain sen tuottavan ajan. Uskon, että työ on monelle sosiaalisesti merkittävä paikka, eikä kuormittavuus johdu pelkästä työn määrästä. Työpaikan huonot henkilösuhteet, huono johtaminen ja kyvyttömyys vaikuttaa omaan työhön rasittavat enemmän kuin tunti työn tekemistä.

Yhdysvalloissa moni tekee töitä vielä 70-vuotiaanakin, vaikka pakkoa ei olisi. Hierarkia työpaikoilla on suomalaisia jyrkempi, mutta ihmiset osaavat olla rentoja keskenään. Ehkä meillä suomalaisilla olisi tässä oppimista?

Toisen väitteen esitti toimittaja, jonka raportteja olen mieluusti lukenut. Hän vertasi työaikaa tehtaisiin, joissa ennen tehtiin 6-päiväistä viikkoa. Teknologian ansiosta työaika on lyhentynyt ja palkka moninkertaistunut. Miksei tehdä samaa julkisella sektorilla?

No siksi, ettei monia julkisen sektorin ammatteja voi tehostaa teknologialla paperitehtaiden tapaan. Sairaanhoitajia tarvitaan paikalle tietty määrä vuorokauden ympäri. Työajan lyhentäminen vaatisi lisätyövoiman palkkaamista, vaikka he miten tehostaisivat työtään. Ja miten töiden tekeminen 6 tunnissa auttaisi jaksamaan paremmin kuin samojen töiden tekeminen 7,5 tunnissa? Se ylimääräinen 1,5 tuntia ei voi olla kovin rasittavaa.

Sama juttu opettajien, poliisien, palomiesten ym. suhteen. Teknologia lisää työaikana tehtävien asioiden määrää, mutta siitä ei seuraa, että työaikaa voitaisiin vastaavasti lyhentää. Työajan mittaamisesta pitäisi päästä tulosten mittaamiseen, mutta tietoyhteiskunnasta huolimatta monet tehtävät ovat jatkossakin aikaan ja paikkaan sidottuja.

Virastomaailmassa lyhyempi työaika voisi toimiakin. Jos saa työnsä tehtyä 6 tunnissa, miksi pitää olla paikalla 7,5 tuntia? Tällöin voi tosin kysyä, miksi palkkaa nytkään maksetaan 7,5 tunnista ja olisiko mahdollista tehdä jotain lisää. Suomi tarvitsee lisää työtä ja tuottavuutta, ei työajan lyhentämistä.

Kesällä monissa virastoissa noudatetaan lyhyempää työaikaa. Jokainen voi käydä katsomassa, miten tuottavuus lisääntyy. Jari Sarasvuo manasi äskettäin radiopuheessaan, miten virkailijoita ei saa sopimaan palaveria edes kello kahdeksi, koska he pelkäävät etteivät ehdi lopettaa ennen klo 15:tä. Sellaista tuottavuutta syntyy työaikaa lyhentämällä.

Vasemmistoliitto on huolissaan julkisen sektorin jaksamisesta, vaikka siellä järjestetään työkykypäiviä, ilmapiirikartoituksia ja maksetaan jokaisesta minuutista. Kuka kantaisi huolta heistä, joiden työkyky on omalla vastuulla eikä ylitöistä makseta mitään?

Koska Anderssonin aloite kuulostaa populistiselta, jään kiinnostuneena odottamaan hänen tarkempia ideoitaan aiheesta. Ehkä hän itse tuo ne esille, mikäli toimittajia ei aloite kiinnosta.

Tulevaisuuden keskiaikamarkkinoilla

Kävin tänään Hämeenlinnassa järjestetyillä keskiaikamarkkinoilla. Sää oli pilvinen ja välillä satoi, mutta nähtävää oli runsaasti.

Seppä työssään.

Lisää kuvia on nettigalleriassani Picasawebissä.

Katsellessani vanhoja työnäytöksiä tuli mieleen kerettiläinen ajatus: miltä näyttävät tulevaisuuden keskiaikamarkkinat? Siis silloin, kun keskiaika viittaa 1900-lukuun.

Hevosturnajaisten sijaan esiintyjät ajavat 1900-luvun polttomoottoriautoilla, tööttäävät toisilleen ja yrittävät kiilata toisiaan ulos radalta. Pakokaasun haju ja moottorien äänet tuovat eksotiikkaa ja saavat katsojat kauhistelemaan, miten brutaalia muinainen liikenne olikaan.

Esiintyjät on puettu 1900-luvun vaatteisiin. Joillakin vaatteet ovat ilmeisesti niin vanhoja, että ne pysyvät koossa vain isoilla hakaneuloilla ja niiteillä. Vakavimmat historianharrastajat ovat menneet jopa niin pitkälle, että ovat ottaneet lävistyksiä tavoittaakseen vuosituhannen nuorisoelämän hengen mahdollisimman aidosti.

Työnäytöksissä riittää varsinkin lapsilla ihmettelemistä. Joku vedostaa kuvia valonherkälle paperille. Hän hääräilee punaisessa valossa oudon laitteen kimpussa. Valmiit kuvat hän ripustaa narulle kuivumaan. Vieraat pääsevät kokeilemaan vanhaa viestintätapaa, joka perustuu sähköjohdon käyttöön.

Yksi esiintyjä osaa vielä harvinaisen taidon: kymmensormijärjestelmän. Hänen vikkelät sormensa hakkaavat näppäimiä rätisevän äänen säestyksellä. "Konekirjoittaja", joku yleisöstä tietää kuiskata. Ajatella, että aiemmin koneille ei voinut puhua! Asiat oli muutettava tekstiksi kirjain kerrallaan, mikä oli tavattoman vaivalloista.

Kaikkein eniten vieraita ihmetyttää kuitenkin vanha tapa viettää aikaa yhdessä. Naiset ja miehet istuvat tärkeän näköisenä ison pöydän ympärillä jakkupukuihin ja pikkutakkeihin pukeutuneina. Pöydille on levitetty litteitä, suorakaiteen muotoisia esineitä, joita istujat välillä hypistelevät käsissään. Sitten he taas painavat päänsä nöyrästi alas ja naputtelevat sormin pieniä laitteita hiljaisuuden vallitessa. Yksi kerrallaan joku nostaa katseensa ja puhuu jotain, mitä kukaan ei näytä kuuntelevan.

Sitä kai kutsuttiin "palaveriksi", vaikka paloja tai verta ei näy missään.

Voi miten hullua maailman meno ennen olikaan!

Chillaus ei rakenna tulevaisuutta

Jokin aika sitten Ylen A-Talk-keskusteluohjelmassa oli mukana nuori mies, joka sanoi ettei ehdi töihin, koska elämässä on niin paljon muutakin tekemistä. Hänelle työttömyys ei ollut lainkaan vastenmielistä.

Viime viikolla blogiini tuli anonyymi palaute: Ei kiinnosta pitkä työura eikä myöskään kouluttautua useita kertoja, se on vain pelkkää elämän hukkaamista/tuhlaamista. Elämässä on tärkeämpiä ja mukavampia asioita kuin työ.

Enemmistö nuorista haluaa mukaan työelämään, mutta yhä enemmän on niitäkin, joille ns. paskaduunit eivät kelpaa. Trendikäs media-ala tai johtajanpaikka kävisi, mutta miksi tehdä ikävää työtä 7 tuntia päivässä, jos ei ole ihan pakko?

Niin, miksi tosiaan raataa vanhempien lailla töissä, kun vähemmälläkin pärjää? Valtio pitää huolen siitä, ettei kukaan kuole nälkään. Elintasosta tinkimällä jää enemmän aikaa harrastaa ja elämästä nauttimiseen. Löysästi ottaminen, chillaus, on houkutteleva uravaihtoehto.

Suoritus- ja kilpailuyhteiskunta ei sovi kaikille. Kun vanhoja, helppoja perusduuneja ei enää ole, vaihtoehdoksi jää vapaaehtoinen työttömyys tai satunnaiset pätkätyöt, joilla kerätään sen verran rahaa kuin matkustamiseen ja harrastuksiin tarvitaan.

Ihmisellä pitäisi olla oikeus valita elämäntapansa. Ellei halua juosta arjen oravanpyörässä, voi ryhtyä vaikka kalastajaksi ja elää omillaan, kuten vielä 1800-luvulla kaikki joutuivat tekemään.

Ristiriita on siinä, että chillaajat eivät halua elää omillaan. He odottavat, että yhteiskunta kustantaa heille peruspalvelut, kuten koulutuksen, joukkoliikenteen ja terveydenhuollon. Miten A-Talkissa puhunut kaveri olisi tullut studioon, jos bussi- tai taksikuski ei olisi tehnyt paskaduunia hänen kuljettamisekseen? Maailmaa parantavat opiskelijat istuvat pubeissa tai luennoilla unohtaen, miten kokonainen paskaduunarien armeija panee heille olutta, kaataa sitä tuoppeihin, kantaa sen heille pöytiin ja siivoaa heidän jälkiään.

Toivottavasti bussikuskit, lääkärit, poliisit ja lukemattomat muut eri ammattikuntien edustajat eivät ala ajatella, että elämässä on mukavampiakin asioita kuin työ.

Nuorten asenteen ymmärtää, sillä 1980- ja 1990-luvulla syntyneet ovat päässeet valmiiseen maailmaan. Peruspalvelut, koulutus, julkinen liikenne, shoppailu, matkailu, halvat vaatteet, internet ja rajattomat viihdepalvelut ovat heille itsestäänselvyyksiä, koska edellinen sukupolvi (ja globalisaation ansiosta pienipalkkaiset työntekijät) ovat rakentaneet ne heille.

Tällainen elintaso ei kuitenkaan säily itsestään. Euroopan velkakriisi on osoitus siitä, että liian moni elää yli varojensa. Työnteon ja kulutuksen epäsuhta on nyt jo liian suuri. Laajamittainen chillaus vain pahentaa tilannetta.

Vähemmän tunteja samalla palkalla?

Radiossa osui aamulla korviin kuuntelijan lähettämä viesti. Henkilö, jolla oli vielä 10 vuotta eläkeikään toivoi, että voisi jo tehdä lyhyempää kuin kahdeksantuntista työpäivää. Palkan pitäisi kuitenkin pysyä samana.

Niinpä. Olisi kohtuullista, että iän karttuessa voisi hieman hellittää, ja jättää töitä nuoremmille. Mutta kuka olisi valmis tinkimään elintasostaan?

Moni työntekijä kokee palkkansa olevan jonkinlainen työantajan hyväntahdon ele, jolla ei ole suoraa yhteyttä työsuoritteeseen. Ajatellaan, että jos palkka on liian pieni, se johtuu vain työnantajan ilkeydestä. Työnantaja ei vain halua maksaa niin paljoa, että raha riittäisi kaikkeen tarpeelliseen.

Eihän se tietenkään näin ole. Palkka ei ole työnantajan hyväntekeväisyyttä vaan osa siitä lisäarvosta, jota työntekijä onnistuu päivän aikana tuottamaan. Jokainen voi kysyä itseltään, olenko tässä kuukaudessa tuottanut lisäarvoa tai laskutusta kaksi kertaa bruttopalkkani edestä. Se on minimitaso, kun huomioidaan loma-ajat, työvälineet, vakuutusmaksut ja kaikki muut kulut, joista työnantajan on huolehdittava.

Jos palkkasi on vaikkapa 3000 euroa kuukaudessa, oletko tuottanut 6000 euron arvosta sellaista, mistä joku toinen on valmis maksamaan?

Tällainen ajattelu on itsestään selvää jokaiselle yrittäjälle, mutta ilmeisesti täysin vierasta valtaosalle palkansaajista. Palkka nähdään jonkinlaisena saavutettuna etuna, joka ilmestyy tilille itsestään. Palkan pitää myös nousta joka vuosi vähintään yleistä tulokehitystä vastaavasti, "koska se nyt vaan kuuluu asiaan ja kaikki hinnatkin nousevat".

Ajattelua hämärtää se, että liian suuri osa suomalaisista tekee työtä, jonka tuottamaa lisäarvoa on vaikea nähdä. Mikä on virastossa ahertavan työntekijän tuottama lisäarvo? Paljonko hän luo palvelua, josta joku toinen on puolestaan valmis maksamaan?

Monissa tehtävissä lisäarvoa ei varsinaisesti edes ole, kuten vaikkapa poliisin tai opettajan työssä. Tehtävät on vain hoidettava, ja palkka niihin saadaan verovaroista.

Mutta mistä ne verorahat tulevat? Toisten työntekijöiden tuottamasta lisäarvosta tietenkin. Viime kädessä jonkun on tuotettava se lisäarvo ja laskutus, jonka hedelmiä sitten jaetaan ketjussa alaspäin. Jos et tuota sitä itse, jonkun toisen on tuotettava sitä kaksinverroin.