James Bond 007 Spy who loved me ja kadonneiden soundtrack -levyjen arvoitus

Yle on esittänyt kaksiosaista ohjelmaa, joka kertoo Roger Mooren elämästä. Mies näytti syntyneen onnellisten tähtien alla, mutta olleen itsekin huumorimiehiä. 

Elokuvasta 007 Rakastettuni (Spy who loved me, 1977) tuli käännekohta niin Mooren omassa elämässä kuin Bond-leffojen sarjassakin. Hänen kolmen elokuvan sopimuksensa oli katkolla ja edellinen Golden gun oli epäonnistunut. Jos kolmaskin elokuva olisi pettänyt odotukset, koko sarjan tulevaisuus olisi ollut vaakalaudalla.

Mutta se ei pettänyt, vaan elokuvasta tuli jättimenestys. Tunnarista "Nobody does it better" tuli hitti ja se käännettiin myös suomeksi ("Enkelit heittää arpaa, kaikki on vain sattumaa..."), kuten silloin tapana oli.

Ostin aikanaan elokuvan soundtrackin LP-levynä (35 markkaa, jos muistan oikein), mutta annoin sen jonnekin. Applen iTunesista raidat sai ostettua omalle koneelle, muistaakseni myös Spotify tarjosi ne kaikki. Jossain vaiheessa soundtrackista jäi Spotifyhin vain tunnari, loput raidat näkyivät harmaina. 

Viime vuonna en löytänyt enää muuta kuin jonkun käyttäjän tekemän "rekonstruktion" soundtrackista. Tarkkana saa olla, sillä monet hakutulokset ovat käyttäjien itsensä tekemiä soittolistoja, eivät alkuperäisiä soundtrack-levyjä.

Spotifystä löytyi vain muutama raita.

Yllätys oli suuri, kun tänään katsoessani koko soundtrack-levy oli jälleen saatavilla. 

Nyt tarjolla on taas koko levy: Original Motion Picture Soundtrack.

En tiedä, mitä lisenssikysymyksiä asiassa vaikuttaa, mutta oletettavasti oikeudet ovat monimutkainen asia. Uteliaana kokeilin etsiä muidenkin Bond-elokuvien soundtrackeja. Yllättäen vanhoja leffoja ei löydy lainkaan, monia uusia kyllä. Ainakaan niitä ei löydy Spotifystä, Apple Musicista tai Tidalista saattaa löytyä paremmin.

Spotifyn listalta esimerkiksi Casino Royale (2006 versio), Goldeneye (1995), Skyfall (2012) ja Spectre (2015) löytyvät, mutta Quantum of Solace (2008) näyttää vain viimeisen biisin, muut ovat harmaita. Tunnarit löytyvät tietenkin artistien omilta kokoelmalevyiltä, Youtubesta ja muista lähteistä, mutta se ei ole sama asia kuin elokuvan alkuperäinen soundtrack. Esimerkiksi Skyfall-levyllä ei ole sen tunnaria, Adelen suurta saman nimistä hittiä.

Spotifyn levyistä vain Goldeneye sisältää varsinaisen tunnarin, muiden musiikki on lähinnä elokuvan inspiroimaa tai korkeintaan taustamusiikkina käytettyä. Siksi levyjen puuttuminen Spotifystä ei ole kovin suuri menetys. Spy who loved me on tässäkin suhteessa poikkeus, koska sen musiikki todella soi elokuvassa ja vieläpä tärkeissä kohtauksissa.

Bond soundtrack -albumeita LP-muodossa.

Olen varmuuden vuoksi kerännyt vanhojen Bondien soundtrackeja LP-levyinä. Niissä on ainakin komea kansitaide, yleensä suoraan elokuvan julisteesta kopioituna.

PS. Jos jollain on tallella alkuperäinen, Suomessa myyty Spy who loved me LP-levy, olen kiinnostunut ostamaan. Ulkoisesti se ei poikkea kuvassa keskellä näkyvästä levystä.

The Creator -elokuva saa pohtimaan tekoälyn ja ihmiskunnan tulevaisuutta

Tällä viikolla ensi-iltaan tuleva The Creator -elokuva on herättänyt ennakkoon paljon kiinnostusta. Ohjaajan aiempi työ Rogue One lasketaan niin suureksi meriitiksi, että se on nostettu melkeinpä elokuvan alaotsikoksi. Pääsin näkemään elokuvan etukäteen, suurelle yleisölle se avautuu 29.9.2023.

Elokuvan aihe on ajan henkeen sopivasti tekoäly ja alku suorastaan kliseinen. Tekoäly on räjäyttänyt ydinpommin Los Angelesin keskustassa, minkä vuoksi sen käyttö on kielletty länsimaissa. Aasiassa tekoäly on kuitenkin voimissaan. Se on tuottanut ihmisen kaltaisia robotteja, jotka on helppo tunnistaa pään takaosan läpinäkyvästä reiästä sekä reiän ympärillä pyörivistä renkaista. Paikalliset ihmiset suhtautuvat tekoihmisiin myönteisesti.

"Created to save/destroy us", elokuvan mainos Rautatieasemalla 27.9.2023

Yhdysvaltojen armeija pyrkii tuhoamaan Aasiassa piileskelevän tekoälyn tukikohdat ennen kuin tekoäly tuhoaa ihmiskunnan. Lähtökohta on tuttu, mutta sitten elokuva lähtee uusille urille, joista ei kannata paljastaa liikoja.

Julisteesta näkyy, että kaikkien tavoittelema tekoälyn huipennus on itse asiassa lapsi. Siinä vaiheessa elokuvan uskottavuus alkaa rakoilla, vaikka hienot visuaaliset tehosteet ja ainakin Imax-salissa hienosti kuulunut monikanavaääni vaientavat katsojan järkeilyt. Niitä ehtii pohtia sitten kotona leffan jälkeen.

Elokuvan kantavana voimana on perinteinen rakkaustarina. Se antaa motiivin yli kaksituntiselle rymistelylle, joka tiivistettynä on kuin Vietnamin sota robottiaikaan siirrettynä. Paikoin mieleen tulee Bladerunner ja Total Recall, jopa Starship Troopers.

Miten pieni lapsi voi olla avain maailman hallintaan ja tekoälyn tulevaisuuteen? Se on hyvä kysymys. Elokuvan antama vastaus on epäuskottava. Tapahtumien vyöryessä asiaa ei malta jäädä pohtimaan ja myöhemmin se hukkuu monien muiden loogisten mahdottomuuksien alle. Loppuhuipennuksessa epäuskottavuus kohoaa aivan uusille tasoille. Mikään filosofinen pohdiskeluelokuva tämä ei todellakaan ole. 

Robotti-ihmisten pään aukko on takuulla aiheuttanut harmaita hiuksia erikoisefektien tekijöille, sillä sen läpi pitää näkyä. Aukon ympärillä mekaanisesti pyörivät renkaat ovat visuaalisesti hauskoja, mutta mitään järjellistä syytä niille ei pysty keksimään.

Huvittavasti elokuvassa on tukku alan kliseitä. Numerolukon suojaama holvi murretaan numero kerrallaan ja tuhoisat kranaatit alkavat piipittää äänekkäästi juuri ennen räjähtämistään. USA:n joukkojen komentaja on (tietenkin) ydinräjähdyksessä poikansa menettänyt armoton naisupseeri, onhan kyse lähitulevaisuudesta. 

Käskystä vastustajan rintamalinjaan omilla jaloillaan juoksevat pommit ovat aidosti karmaiseva näky, koska niissä robotiikan ihmismäisyys yhdistyy aseeseen.

USA:n armeijan rooli tuntuu vihjaavan, että ihmiskunnan tulevaisuus on Aasiassa eikä lännessä. Jos tekoäly kehittää ylivertaisen rodun, eikö sillä ole oikeuskin ottaa maapallo hallintaansa - aivan kuten Homo Sapiens syrjäytti kauan sitten Neandertalinihmiset? Vai olisiko rauhanomainen rinnakkainelo sittenkin mahdollista?

The Creator on ennen kaikkea Elokuva, josta pitää nauttia liikoja miettimättä. Pohdinnat tekoälyn ja ihmiskunnan tulevaisuudesta kannattaa jättää muihin tilaisuuksiin. Uusi Bladerunner tämä ei ole, mutta kelpo toimintaseikkailu kuitenkin.

Muokattu 27.9.2023

Erikoisin salaliittoteoria: kuulennot olivat huijausta

First Man -elokuvan jälkeen oli tarkoitus kirjoittaa kuulentojen lavastamiseen liittyvistä salaliittoteorioista, mutta pääministerin bilekohu tuli väliin.

Maailmassa on monta erikoista salaliittoteoriaa. Niistä 9/11 on hölmöimpiä, mutta ajallisesti lähin ja siksi monella on tapahtumista omakohtaisia muistoja. Sitten on uskomuksia litteästä maapallosta ja liskoihmisistä, jotka lienevät lähinnä pelleilyä.

Yksi erikoisimmista on epäily siitä, että Yhdysvallat lavasti vuosien 1969-1972 kuulennot. Teorian mukaan lento kuuhun ei olisi ollut teknisesti mahdollista sen ajan tekniikalla, joten ne lavastettiin studiossa. Ja tottahan se on: kuuhun mentiin käytännössä kupla-volkkarilla. Temppua ei ole pystytty toistamaan 50 vuoteen, vaikka nyt vihdoin onkin uusia suunnitelmia aiheesta.

Kuulentohuijaus ei ole internetin levittämä, vaan se sai alkunsa jo 1970-luvulla. Oleellinen osa oli vuonna 1978 ilmestynyt elokuva Capricorn One, jonka itsekin kävin nuorena katsomassa elokuvateatterissa. Olikin kiinnostavaa löytää leffa Elisa Viihteen valikoimasta ja katsoa se nyt, vuosikymmeniä myöhemmin.

Capricorn One vuodelta 1978

Elokuva kertoo Yhdysvaltojen ensimmäisestä Mars-lennosta. Juuri ennen raketin laukaisua kolme astronauttia haetaan pois kapselista ja viedään sivuhuoneeseen. Hankkeen johtaja selittää, ettei lento olisi onnistunut, mutta se lavastetaan yleisölle. Raketti lentää tyhjänä ja kuvat marsista lähetetään studiosta. 

Tämä kuva on syöpynyt salaliittoteoriaan uskovien mieliin.

Lento menee ikävällä tavalla pieleen, kun kapseli tuhoutuu palatessaan maahan. Nyt USA:lla on ongelma, koska kolme astronauttia onkin yhä elossa autiomaan salaisessa rakennuksessa.

Siitä eteenpäin elokuva muuttuu tavanomaiseksi seikkailufilmiksi. Astronautit tietävät, että heidän henkensä on uhattuna ja pakenevat. Elokuva tehtiin aikana, jolloin toimittajat olivat vielä sankareita - nyt hänen tilallaan olisi ehkä jokin somevaikuttaja. Toimittaja saa vihiä huijauksesta ja alkaa penkoa tapahtumia henkensä uhalla.

Elokuva ei synnyttänyt salaliittoteoriaa, mutta se vahvisti epäilyjä, joita 70-luvun yhteiskunnassa tunnettiin valtiota kohtaan. Takana oli mm. Vietnamin sota ja Watergate-skandaali. Voitiinko edes NASAan luottaa, vai oliko suuri tarina kuulennoista sekin valhetta?

Netin ansiosta kaikki salaliittoteoriat ovat saaneet uutta eloa. Kuulentojen 50-vuotisjuhlan lähestyessä aiheesta ilmestyi useita kirjoja, sekä puolesta että vastaan. Tässä pari.

Apollo moon hoax vs. Moon hoax: debunked!

"A generation deceived by NASA" on kirjoista kevyempi, siinä on iso fontti ja vähemmän sivuja. Kuten aina, teorioita on helppo esittää, mutta niiden kumoaminen vaatii paljon enemmän aikaa ja vaivaa. Moon hoax: Debunked! on kirjana paksumpi ja perusteellisempi. Yksi hullu kysyy enemmän kuin kymmenen viisasta ehtii vastata. 

On jotain ajalle tyypillistä siinä, että nojatuolietsivät luulevat paljastavansa jättimäisen salaliiton tutkimalla vanhoja valokuvia kuvankäsittelyohjelmilla ja etsivänsä salattua totuutta keskustelupalstoilla toisiaan innostaen ja ideoita jakaen. 

Vuonna 2002 Buzz Aldrin mottasi Los Angelesissa hotellin edessä Bart Sibrel -nimistä salaliittoteoreetikkoa, joka on tehnyt huijausväitteistä bisnestä. Hänen "dokumenttinsa" A Funny Thing Happened on a Way to Moon" (2001, Youtubessa) on alan klassikko.

Voin hyvin ymmärtää Aldrinin reaktion. Kun on pannut oman henkensä peliin ja nähnyt kaverien kuolevan, tehnyt jotain ainutkertaista, ja sitten joku nettiviisas tulee väittämään kaikkea valheeksi "tehtyään omaa tutkimusta" Youtube-videoita katsellen, kenen tahansa maltti olisi koetuksella.

NASA on vuosien aikana julkaissut kuvia kuulennoilta, ehkä rajannut ja parannellut niitä hieman, ehkä vastannut ylimalkaisesti joihinkin kysymyksiin ja ehkä tiedottajat ovat antaneet vääriä vastauksia, kun eivät ole ymmärtäneet teknisiä yksityiskohtia. Nyt nettietsivät tarttuvat näihin ja pitävät niitä todisteina suuresta salaliitosta. Viranomaisten ja yritysten kannattaa siis olla äärimmäisen tarkkoja viestinnässään ja mieluummin vaieta kuin julkaista jotain, mitä joutuvat myöhemmin korjaamaan. Virheet jäävät eloon ja kasvavat vuosien varrella.

Salaliittoon uskovilla on monia "perusteluita". Tekniikka ei ollut riittävän kehittynyttä, kuvissa näkyy vääriä heijastuksia, avaruuspuvun mikrofonista kuuluu ääniä ja niin edelleen. Kuulentojen lavastukseen osallistui Stanley Kubrick, joka noihin aikoihin kuvasi Avaruusseikkailu 2001 -elokuvaa (1968).

Eikö lasersignaalin paluu kuuhun jätetystä heijastimesta ole todiste käynnistä? Ei, sillä signaali heijastuisi myös kuun pinnasta. Eikö Neuvostoliitto olisi paljastanut Yhdysvaltojen huijauksen? Ei, sillä se huijasi itsekin omissa lennoissaan. Eivätkö mukana olleet ihmiset olisi huomanneet huijauksen, eiväthän kaikki voi olla mukana juonessa? No joo, mutta vain harva heistä oikeasti näki lennon ja omin silmin varmisti, että kaikki tapahtui kuten kerrottiin. Entä kuukivet? Ne saattavat olla meteoriitteja, mistä edes tiedämme millaisia oikeat kuukivet ovat?

Ihmisen mielikuvitus on rajaton. Mielikuvitus, liika vapaa-aika ja internet ovat vaarallinen yhdistelmä.

Lisätty Sibrel ja maininta videosta 28.8.2022

Ensimmäinen mies (kuussa) elokuva

Kolme vuotta sitten tuli kuluneeksi 50 vuotta ensimmäisestä laskeutumisesta kuun pinnalle. Vuotta aiemmin 2018 ilmestyi elokuva First man, joka kertoi ensimmäiseen kuulentoon johtaneet tapahtumat Neil Armstrongin näkökulmasta.

First Man kirjaston Blu-Ray-levynä.

Elokuva ei ole mikään taiteen merkkipaalu, mutta se palautti mieleen ihmiskunnan suurimman hankkeen: avaruuden valloituksen. Siitä muutamia ajatuksia.

Amerikkalaiset venyttivät tekniikan ja rohkeuden äärimmilleen, kunnes saivat kuulennon toteutettua. Tipalla se oli, kuten Apollo 13 kohtalo osoitti. Erikoista kyllä, ainoat kuolonuhrit tulivat harjoittelussa maassa.

On hämmästyttävää, että kuuhun päästiin 1960-luvun tekniikalla. Silloin käytössä olivat kupla-volkkarit ja uusinta äänentoistoa edustivat C-kasetit. Kuualuksen "tietokone" oli taskulaskimen tasoa. 

Sen jälkeen suurta tavoitetta, jossa miehet vaarantaisivat henkensä, ei ole ollut muualla kuin sodassa. Avaruussukkula tuntui kuulentojen jälkeen laimealta, vaikka kaksi traagista onnettomuutta johtivatkin ihmishenkien menetykseen.

Elokuva esittää Armstrongin vähäeleisenä, aivan kuin suomalaisena miehenä. Mukaan on kytketty pienenä kuolleen tyttären tarina, jota on ilmeisesti dramatisoitu elokuvan tarpeisiin. Tarpeetonta. 

Ääniraita on yllättävän vaatimaton. Saturnus-raketin lähtö on kuitenkin vaikuttavaa nähtävää ja koettavaa, kun kaikki kaiuttimet jyrisevät ja tärinä tuntuu vatsanpohjassa asti. Aivan kuten astronauteilla. Toinen vaikuttava kohtaus on kuumoduulin laskeutuminen kauniin musiikin säestyksellä. Kuten tunnettua, polttoaineen loppuminen oli sekunneista kiinni. Vaikka katsoja tietää laskun onnistuvan, kohta on erittäin kaunis ja jännittävä.

Vain voittajat muistetaan. Harva enää muistaa kuulentoja, edes niiden määrää, astronauttien nimistä puhumattakaan. Itsekin piti tarkistaa asia: Apollo-ohjelmaan kuului kaikkiaan 11 miehitettyä lentoa, joista kuudessa laskeuduttiin kuun pinnalle. Tärkein oli Apollo 11, mutta vähän sitä ennen Apollo 10 -miehistö lensi vain 15 kilometrin päähän kuun pinnasta ennen paluutaan. Ensikäyntiä edeltävistä tai sitä seuranneista lennoista kukaan ei puhu enää mitään. Elokuvakin ohittaa miehitetyt Apollo 7 - 10 lennot edes niitä mainitsematta. 

Kaikki kunnia ja julkisuus kertyi Neil Armstrongille. Joku muistaa myös Edwin Aldrin -nimen. Hän seurasi Neiliä kuun pinnalle muutama minuutti myöhemmin. Armstrong kuoli 2012, Aldrin on yhä elossa 92-vuotiaana. Michael Collins, kiertoradalle odottamaan jäänyt astronautti, kuoli viime vuonna. En muista nähneeni edes uutista aiheesta.

Viimeinen kuulento oli Apollo 17 joulukuussa 1972.

Yhdysvallat on ilmoittanut uusista kuulennoista. Vihdoin! NASAn Artemis-hankkeessa kuuhun pitäisi lentää naisen ja värillisen miehen. Tulee olemaan kiinnostavaa nähdä, miten 50 vuoden tekninen kehitys näkyy matkassa. Ainakin sitä tullaan seuraamaan tarkasti kaikkialla maailmassa, tällä kertaa myös sosiaalisessa mediassa.

Toivottavasti NASA saa tarvitsemansa rahoituksen ja lennot toteutuvat. Viime vuosina Yhdysvaltojen rahat ovat kuluneet asevarusteluun (780 miljardia dollaria vuodessa). Jos siitä edes 10 prosenttia olisi käytetty kuulentoihin...

Le Bureau - opettavaista ranskalaista vakoiludraamaa

Kesällä ranskalainen Le Bureau vakoiluverkosto -sarja herätti paljon keskustelua. Yle Areenassa julkaistut viisi kautta (kukin 10 jaksoa) ovat nähtävissä vielä helmikuun asti, joten kannattaa pitää kiirettä jos haluaa nähdä, miten ranskalainen vakoiludraama poikkeaa amerikkalaisesta.

Ja poikkeaahan se, monellakin tavalla. Ensimmäinen on tietenkin kieli. Ranskaa opiskelleille tai kielestä muuten kiinnostuneille sarja on mainiota lähdemateriaalia ja terve muistutus siitä, että maailmassa on muitakin tärkeitä ja suuria kieliä kuin iänikuinen englanti. Vähintään sana Malotru ("Moukka") tulee jokaiselle tutuksi. 

Lisäksi sarjan henkilöt puhuvat arabiaa, persiaa, venäjää ja englantia -- siinä on kääntäjällä ollut tekemistä, samoin on pitänyt löytää näyttelijöitä, jotka osaavat näitä kieliä. Muitakin kuin englantia tarvitaan! Tältä osin sarja opettaa kielitaidon merkitystä.

Ranskalainen draama on tosiaan erilaista. Paikoin sarja on hidastempoinen, liki pitkästyttävä. Siksi dramaattiset käänteet vaikuttavat tavallistakin tehokkaammin. Muutama kohtaus on suorastaan ahdistava. Kolmannella kaudella Malotrun vankeusaika Isisin hallussa on raskasta myös katsojalle. Ranskan läheiset suhteet arabimaihin vaikuttavat tapahtumiin ja auttavat myös katsojaa ymmärtämään, miten moninainen alue on kyseessä. Stereotypiat ovat vaarallisia.

Jokaisen kauden kaksi viimeistä jaksoa huipentavat kahdeksan edellisen tapahtumat, ja koko sarjan viimeiset hetket huipentavat kaiken vääjäämättömään lopputulokseen.

IMDB:n arvostelut ovat suorastaan ylistäviä, mutta se johtunee katsojien valikoitumisesta. Hidas draama, jonka ansiot ovat näyttelijöissä ja yksityiskohdissa, eivät vetoa kaikkiin katsojiin.

Muutamassa kohdassa katsoja huomaa olevansa amerikkalaisen kerronnan vankeja. Tunnistamme tutun jännityksen ja draaman rakentumisen, odotamme vihollisen hyökkäystä ja aseiden alkavan paukkua... mutta mitään ei tapahdukaan. Tilanne laukeaa helpotukseen, ihan kuten oikeassakin elämässäkin. Jenkkisarjassa kaikki menisi toisin.

Sarjassa peiteosaston toiminta ja tilat ullakkokerroksessa tuntuvat liki kotikutoiselta, mikä ei ole täysin uskottavaa. Ranskan signaalitiedustelua ei käytetä juuri lainkaan, mutta minkä tahansa puhelimen sijainti näkyy reaaliajassa valvomon näytöllä. Se on sentään kopioitu jenkkiesikuvista. 

Sarjassa käy hyvin selväksi, että kasvottomissa ja suurissa tiedusteluorganisaatioissakin kaikki riippuu viime kädessä ihmisistä ja heidän valinnoistaan.

Parasta on henkilötiedustelun (HUMINT) korostuminen. Snowdenin jälkeen signaalitiedustelu ja sähköinen urkinta (SIGINT) ovat saaneet paljon julkisuutta, mutta sarja kuvaa hyvin peitehenkilöllisyyden turvin ulkomailla työskentelevien agenttien elämää. Useinkaan se ei ole kovin dramaattista, satunnaisia tehtäviä lukuunottamatta. "Todellinen työnne on tarkkailemista.. etsitte heikkoja kohtia, virheitä ja lähestymistapoja...", ammateista mainitaan mm. kirjallisuudenopettaja, seismologi, atk-kauppias. Kuka tahansa voi olla isänmaansa asialla.

Hän ei välitä sinusta vaan kavereistasi.

Suomalainen panee merkille tuttuja nimiä, kuten lennon Helsinkiin.

Seuraavalle lennolle Helsinkiin.

Kun ranskalaiset ovat soluttaneet oman nörttinsä Venäjän kyberyksikköön, sen haittaohjelma iskee hämäyksen vuoksi useisiin turhiin kohteisiin.

Kyberhyökkäyksen kohteiden joukossa myös Skanska.

Aivan mainio on myös Ranskan kyberyksikön seinätaulu "My second computer is your computer".

Sarjan viimeinen kausi kuvattiin viime vuonna. Ajankohtaisuutta kuvastaa lopputeksti:

Sarjan äänisuunnittelija kuoli koronaan huhtikuussa.

Ainakin osia sarjasta kannattaisi näyttää suurten yritysten henkilökunnalle ja valtion virkamiehille, etenkin ulkomaankomennusten yhteydessä. HUMINTin näkökulmasta tämä on kuin opetusvideo. 

Senkin sarja opettaa, miten valheenpaljastuskonetta voi huijata. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin maailmalla joutuu testiin.

Lisäys 14.12.2020: Sarjan juonenkäänteet kalpenevat todellisuuden rinnalla. Heinäkuussa 1985 sarjassa kuvattu DGSE asetti pommin Uuden-Seelannin satamassa olleen Greenpeacen Rainbow Warrior -laivan pohjaan. Laiva upposi ja räjähdyksessä kuoli järjestön valokuvaaja. Paikalliset viranomaiset saivat kiinni mies- ja naisagentin, jotka tuomittiin 10 vuoden vankeuteen. 

Ranskan painostus vesitti tuomion vain vähän myöhemmin. Agentit siirrettiin "kärsimään" tuomiotaan Tyynen meren saarelle ja ennen pitkää naisagentti Dominique Prieur tuli raskaaksi, mikä riitti perusteluksi palauttaa hänet Ranskaan. Miesagentti Mafart oli siirretty terveyssyihin vedoten jo aikaisemmin.

Tosielämän Le Bureau

Prieur kirjoitti kokemuksistaan kirjan Agent secrète ("Salainen agentitar", huom. feminiinimuoto), jota tietääkseni ei ole käännetty englanniksi. Alkuperäinen teos löytyy omastakin hyllystä. Sillä voi harjoitella vaikka ranskan lukemista.

Kirjan ja elokuvan esimerkit eivät pelota, päinvastoin. Le Bureau -sarjan jälkeen DGSE on saanut runsaasti työhakemuksia alalle ja seikkailuihin haluavilta. Edes Moukan kohtalo sarjassa ei pelota.

OneCoin goes to Hollywood

Skotlannin Glasgowista kotoisin oleva Jen McAdam kuuli Onecoinista ja sijoitti siihen 9000 puntaa (euroissa vähän enemmän). Ei se vielä mitään, mutta hän kehui uutta kryptovaluuttaa lähipiirilleen ja sai nämä sijoittamaan peräti 220 000 puntaa tähän huijaukseen. Rahat menivät eikä Britannian poliisi voinut auttaa (kuulostaa kovin tutulta). 

McAdam alkoi itse kampanjoida Onecoinia vastaan (kuulostaa kovin tutulta, tämäkin) ja sai julkisuutta asialleen. Julkisuuden myötä tulivat myös uhkailut ja kunnianloukkaukset toisilta onecoinisteilta, jotka yhä jaksoivat uskoa verkoston lupauksia.

McAdam kirjoitti kirjan Fake!, jossa hän kuvasi kokemuksiaan Britannian Onecoin-piireissä (kuulostaa edelleen kovin tutulta) ja poliisin voimattomuutta. Hollywood nappasi kirjan oikeudet itselleen ja elokuvaa ryhtyy tuottamaan MGM-studioille Kate Winslett, joka ilmeisesti esittää myös Jen McAdamia. Käsikirjoittajaksi ja ohjaajaksi on valittu Scott Z Burns, joka tunnetaan mm. Bourne Ultimatum -elokuvasta.

McAdamin tarina on juuri tähän aikaan sopiva. Nainen huijauskoneiston uhrina, taistelemassa oikeudenmukaisuuden puolesta, kun viranomaiset ovat voimattomia. Hollywoodin koneisto varoittaa tulevia uhreja verkostomarkkinoinnin ja valheellisten kryptovaluuttojen vaaroista virkavaltaa tehokkaammin.

Kävin tammikuun alussa Los Angelesin keskustassa katsomassa vankilaa, jossa Konstantin Ignatovia pidettiin pidätyksen jälkeen. Aulassa ollut vahti tuli kysymään, millä asioilla liikuin, kun otin kuvia rumasta vankilarakennuksesta (ei ihan tavallinen turistikohde!) ja jäi juttelemaan. Hän muisti Konstantinin ("se tatuoitu mies") hyvin, tiesi Onecoinin tarinan ja kateissa olevan siskon. Aika hyvin, koska Onecoinia ei koskaan markkinoitu USA:ssa.

Sanoinkin vartijalle, että tapahtuneesta pitäisi tehdä elokuva. Nyt se on tekeillä. Huvittava yksityiskohta on, että vankilasta on linnuntietä vain 15 kilometriä MGM-studioille (autolla 17,8 kilometriä). Los Angelesin mittakaavassa ne ovat liki naapureita.

Kiinnostavaa nähdä, kenet valitaan esittämään Kari Wahlroosia. Hän on varmasti mukana, sillä hän kävi pitämässä useita värväystilaisuuksia Englannissa ("Miksi minulla on mustat lasit? Koska tulevaisuus näyttää niin valoisalta!").

Toivottavasti myös Tommi Vuorinen pääsee vilahtamaan elokuvaan, vaikkapa pienessä cameo-roolissa.

PS. Onecoinin OneAcademy-koulutusmateriaalit ovat taas vuotaneet verkkoon. Nyt kyse ei ole enää kopioiduista pdf-tiedostoista vaan hyvälaatuisista videokoulutuksista (tiedostot yhteensä vähän yli 10 gigatavua). Luennoijat tuskin ymmärsivät, mihin käyttöön osaamisensa myivät. Ja se, ettei yhtiö pysty pitämään huolta sen paremmin käyttäjätiedoista kuin videoistaan (se arvokkain substanssi, josta jäsenet väitetysti maksoivat), osoittaa ettei tällä jengillä ole alkeellistakaan osaamista -- saati sitten kykyä pyörittää satojen miljardien eurojen kryptovaluuttaa. 

Tšernobyl tv-sarja on vahva kannanotto valehtelua vastaan

Mikä on valheiden hinta?
Emme me luule niitä totuudeksi. 
Suurin vaara on se, että kun kuulemme valheita, emme tunnista totuutta. Mitä me sitten teemme?
Mitä muuta jää?
Hylkäämme toivon totuudesta ja tyydymme sen sijaan tarinoihin. 

HBO-kanavan viisiosainen minisarja Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta oli alkukesän ilmiö. Sarjan jaksot ilmestyivät touko-kesäkuussa viikon välein ja ne herättivät valtavasti kehuja. IMDB:n arviot ovat ylistäviä (Chernobyl, keskiarvo 9,5).

Tšernobyl tv-sarjassa on vain viisi jaksoa. Toista tuotantokautta ei tule. 

Katsoin sarjan vasta palattuani Tšernobylistä. Ensimmäinen reaktio oli lievä pettymys -- tämähän oli melko tavanomainen draama, jonka lopputulos oli alusta lähtien tiedossa. Vasta viimeinen jakso pelasti kaiken. Se tosin tuntui JFK - avoin tapaus toisinnolta ja hyvin epäneuvostoliittolaiselta.

Lukuisat asiavirheet latistivat omaa katselukokemusta. Esimerkiksi helikopteri törmäsi kaapeleihin vasta puoli vuotta myöhemmin. Pripjat evakuoitiin huhtikuussa, mutta siihen liittyvät kohtaukset on kuvattu keskikesällä. Eniten häiritsi kuitenkin sarjan antama kuva, jonka mukaan yksi varaministeri ja yksi tiedemies vastasivat katastrofin hoidosta. Eihän se voinut niin olla!

Naiset on usein sivuutettu merkittävistä tapahtumista kertovissa elokuvissa ja kirjoissa. Tässä oli päinvastoin: sarjan tarpeita varten oli luotu kuvitteellinen naistiedemies, josta tehtiin sankari. Historiallista vääristelyä oli käännetty 180 astetta toiseen suuntaan. Mutta vääristely mikä vääristely.

Katseltuani sarjan kohtauksia uudelleen ja kuunneltuani sarjaan liittyvän podcastin (Spotify, Apple) olen muuttanut suhtautumistani. Sarjan kirjoittaja oli perehtynyt aiheeseen viiden vuoden ajan, joten hän tunsi tapahtumat hyvin, vaikka olikin tv-sarjaa varten lyhentänyt ja yhdistänyt niitä, ja luonut ylimääräisen henkilön kuvaamaan kymmenien tiedemiesten panosta katastrofin jälkihoidossa. Tv-sarja ei ole dokumentti, mutta se välittää omilla keinoillaan saman lopputuloksen.

On yllättävää, ettei Tšernobylin tapahtumista ole aiemmin tehty elokuvia. Tarina on dramaattinen ja siinä on monia sankareita, joiden teot ovat muistamisen arvoisia. Suurin syy unohdukseen oli Neuvostoliitto, joka yritti häivyttää katastrofin mahdollisimman nopeasti. Onneksi tapahtumat on nyt kaivettu esiin.

Vuoden 1986 jälkeen on syntynyt sukupolvia, jotka ovat kuulleet Tšernobylistä vain koulussa tai lukeneet netissä. Heille tapahtumien ja seurausten avaaminen on hyödyllistä ja kiinnostavaa. Itse muistan tapahtumaan ja seurauksiin liittyviä tv-uutisia, mutta esimerkiksi Legasovin kohtalo oli itselleni täysin uutta tietoa.

Tähän liittyykin omituinen virhe, jota en itsekään heti oivaltanut. Legasov ei kuollut tasan kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen, vaan vasta päivää myöhemmin. Sarjassa kahden vuoden merkkipäivällä on keskeinen rooli.

Tv-sarjassa oli monia kohtauksia, jotka tuntuivat liioitelluilta ja epäaidoilta. Podcastissa käsikirjoittaja Craig Mazin kuitenkin kertoi niiden perustuvan tositapahtumiin -- tai ainakin tarinoihin, joita osalliset ja paikalliset ovat kertoneet. Lopullista varmuutta kaikista tapahtumista ei saada koskaan.

Moni katsojista ihmettelee, miksi voimalan henkilökunta, palomiehet, kaivosmiehet, tutkijat, helikopteripilotit ja monet muut suorittivat tehtäviä, joissa kuolettavan säteilyannoksen riski oli niin suuri. Eikö heille kerrottu vaarasta? Eivätkö he tienneet henkensä olevan uhattuna?

Itse mietin samaa 11.9.2001, kun katselin television uutiskuvia WTC-iskujen tuhosta. Ilma oli sakeana myrkkykaasuista, asbestista ja pölystä. Maallikkokin näki, että pelastushenkilökunta toimi oman henkensä uhalla. He tekivät kuitenkin velvollisuutensa, sen, mihin heidät oli koulutettu ja mihin heitä oli valmisteltu. (Lisätty 6.9.2019 linkki pelastushenkilöstön terveystutkimukseen).

Uskon, että Tšernobylissä tapahtui samoin. Kaikki eivät ymmärtäneet vaaraa, koska ydinvoima oli Neuvostoliitossa arkipäiväistä ja vientituotteena kansallisen ylpeyden aihe, mutta osa varmasti ymmärsi. Tietäen, että vaarassa oli oman maan ja koko Euroopan tulevaisuus, he tekivät velvollisuutensa. Neuvostoliitossa ajatus kollektiivisesta edusta yksilön sijaan oli varmasti korostuneempi kuin New Yorkissa. (CNN uutisoi juuri 200. WTC-pelastustöihin osallistuneen palomiehen menehtymisestä sairauksiin ja Trump hyväksyi 10 miljardin dollarin avustusrahaston perustamisen).

Jokainen valheemme kerryttää velkaa totuudelle.
Ennemmin tai myöhemmin velka pitää maksaa.
Näin RMBK-reaktori räjähtää. Valheiden takia.
(Legasov oikeudenkäynnissä)

Tšernobyl-sarjan tärkein sanoma on ajankohtainen yhä tänäänkin: valheet kumuloituvat ja lisäävät taakkaa, joka tulee väistämättä maksettavaksi jonain päivänä. Silloin eniten kärsivät syyttömät, eivät itse valehtelijat. Siksi yhtään selvää valhetta ei tule hyväksyä. Niitä on vastustettava ja korjattava heti, koska muutoin kehitys karkaa käsistä ja tuloksena on katastrofi. Vaikka sarja kertoo Neuvostoliiton valheista, nykyinen valeuutisten ja somevaikuttamisen aikakausi toimii samoilla periaatteilla kaikkialla maailmassa.

Vasta sarjan katsottuaan ymmärtää, miten valheet ja virheet voivat johtaa tuhoon ilman, että selkeitä syyllisiä on vaikea osoittaa. Suurten tapahtumien taustalla ei ole suurta salaliittoa eikä pahojen ihmisten suunnitelmaa, vaan ketju kasaantuvia valheita ja yksilöiden tekemiä virheitä.

Vielä pari sanaa sarjasta. Faktavirheistä huolimatta tekijä korostaa kaiken olevan mahdollisimman aitoa. Valvomon henkilönimet ovat aitoja, heidän toimintansa samoin. On pakko uskoa, etteivät valvomon työntekijät oikeasti ymmärtäneet, mitä oli tapahtunut. Heidän tietämyksensä mukaan reaktori ei voinut räjähtää. Koulutus, usko ja neljän reaktorin (plus kaksi uutta rakenteilla) valtava kompleksi synnytti valheellisen turvallisuuden tunteen.

Miten tehdä jännittävä draama aiheesta, jonka lopputuloksen kaikki tietävät alkuhetkistä lähtien? Jos tapahtumat kerrottaisiin aikajärjestyksessä, sarjasta ei mitenkään saisi kiinnostavaa. Craig Mazin on päätynyt nerokkaisiin ratkaisuihin. Yksi niistä on näyttää räjähdys heti lyhyen johdannon jälkeen. Katsoja palkitaan ja hänen uteliaisuutensa tyydytetään vasta viimeisessä jaksossa.

Itseni yllätti tieto, että oikeudenkäynti todella tapahtui ja vieläpä Tsernobylin kaupungissa heinäkuussa 1987. JFK-leffasta kopioitu tapa esitellä aihe katsojille on amerikkalainen, mutta toimii mainiosti. Todellisuudessa oikeudenkäynti kesti kolme viikkoa ja oli todella tylsä. Sarjassa tähtitodistajana esiintyvä Legasov ei ollut lainkaan paikalla.

Tšernobyl ei ole kannanotto ydinvoimaa vaan valehtelua vastaan. Se ei ole dokumentti, vaikka tapahtumat ovatkin tosia -- myös ne kaikkein epäuskottavimmat kohdat, ja erityisesti juuri ne.

Suosittelen Tšernobylin katsomista kaikille. Nyt sen näkee HBO-kanavalta, mutta on vain ajan kysymys, milloin jokin suomalainen tv-kanava ostaa sarjan esitysoikeudet.

Kiinnostunut voi ladata myös kaikkien jaksojen käsikirjoitukset sivulta https://johnaugust.com/library Kannattaa kuitenkin katsoa sarja ensin ja tutustua käsikirjoitukseen vasta jälkikäteen.

Muokattu ja täydennetty 28.7.2019 sekä 29.7.2019.

Ex Machina -elokuva

Joulunpyhinä tuli katsottua Ex Machina -elokuva Elisa Viihteen tallenteilta. Ko. leffa on esitetty syksyn mittaan ainakin kahdesti televisiossa.

Kyseessä on jälleen yksi tekoälyn riskeistä varoittava elokuva. Katsojakommentit IMDB:ssä menevät pahasti ristiin: toisten mielestä elokuva on loistava, toisten mielestä surkea. Pistemäärä 7,7 on kuitenkin korkea.

On vaikea kuvitella pienimuotoisempaa elokuvaa. Näyttelijöitä on vain vähän yli kolme ja lähes kaikki kohtaukset sijoittuvat sisätiloihin. Katsojasta riippuu, miten hyvin tällainen draama toimii. Ainakin se antaa ajateltavaa robotin ja ihmisen mielen rajanvedosta.

Tarina on yksinkertainen. Mahtavan Blue Book -hakukoneen kehittänyt Nathan on perustanut yksityisen tutkimuskeskuksen syrjäiseen paikkaan ja koodannut siellä ihmisen kaltaisia robotteja (jotka, kuinka ollakaan, näyttävät nuorilta naisilta). Itselleni tuli mieleen Blofeldin päämaja Schilthornin huipulla elokuvasta 007 Hänen majesteettinsa salaisessa palvelussa.

Paikalle viikon vierailun voittanut (tai niin hän ainakin luulee) yrityksen 26-vuotias ohjelmoija Caleb saa tehtäväkseen Turingin kokeen: pystyykö hän osoittamaan robotin koneeksi? Robotti alkaa vaikuttaa suorastaan pelottavan inhimilliseltä.

En paljasta juonta sen enempää. Varsinainen jännäri ei ole kyseessä, vaikka lopussa tunnelma tiivistyykin. Yllätys tuskin on, että ennen pitkää robottityttö haluaa paeta vankilastaan vapauteen. Muutoin juonessa on jättirobotin mentäviä aukkoja, mutta tiivistä tunnelmaa ja erikoista ilmapiiriä ne eivät pilaa.

Viittaukset Googleen ovat ilmeisiä ja juuri ne saivat kirjoittamaan tämän tekstin. Yhtiön perustaja kertoo saaneensa tekoälyn tarvitseman datan oman hakukoneensa kautta. "He luulivat hakukoneiden kertovan ihmisten ajatukset - mutta oikeasti ne kertoivat, miten ihmiset ajattelevat".

Siinä, missä kilpailijat (onko Googlella niitä) halusivat vain rahastaa datalla verkkokaupassa ja sosiaalisessa mediassa, Blue Book halusi opettaa robotin ajattelemaan ihmisten tiedoilla. Ja miten ne kerättiin?

Kytkin päälle jokaisen mikrofonin ja kameran maailman ympäri...

Koska yhtiöllä on pääsy käyttäjien puhelimiin, se salakuunteli ja -katseli kaikkea mahdollista. Elokuvassa kaikki puhelinvalmistajat tiesivät salakuuntelusta, mutta eivät voineet paljastaa sitä, koska tekivät samaa itse.

Pelottava ajatus ja hyvin linjassa viime aikaisten Facebookin tietovuotojen kanssa!

Lisää ajateltavaa tekoälystä antaa Nathanin lause "Jos kehitän tietoisen koneen, en ole ihminen vaan jumala".

House of Cards R.I.P.

Sain viimein katsottua Netflixin House of Cards -sarjan kuudennen ja viimeisen kauden. Onneksi jaksoja oli vain kahdeksan, sillä katsominen kävi työstä. Halusin nähdä, miten sarja päättyisi. Odottaisiko lopussa kenties palkinto? Saisiko paha palkkansa.

Ei tullut palkintoa sillä loppu oli, jos mahdollista, vieläkin huonompi kuin viimeinen kausi itsessään. On helppo yhtyä IMDB:n katsojakommenteihin: "total disaster", "beyond awful", "Thank God it's over!", "FIASCO".

House of Cardsin ensimmäinen kausi ilmestyi Netflixiin 1. helmikuuta 2013. Sarja lepäsi pitkälti pääosan esittäjän, häikäilemättömästi urallaan etenevän poliitikon, Francis Underwoodin (Kevin Spacey) varassa. Yhdessä vaimonsa Clairen kanssa Francis Underwood raivasi tiensä Yhdysvaltojen presidentiksi tiimityönä.

Presidentiksi valituksi tuleminen oli sarjan käännekohta. Valinnan myötä sarjasta katosi jännite ja uskottavuus. Underwoodilla ei ollut enää tavoitetta. Oli mahdoton kuvitella, että Yhdysvaltojen presidentti istuisi työhuoneessaan päivät pitkät henkilökohtaisia asioitaan setvien ja muita poliitikkoja vastaan juonitellen.

Erityisen selväksi tämä kävi 5. kaudella. Presidentinvaalien aikana Underwood vaimoineen istui lähinnä toimistossa, vaalipäivänä he noudattivat omaa perinnettään ja katselivat mustavalkoista elokuvaa.

Loppua kohti House of Cards alkoi muistuttaa yhä enemmän näytelmää. Aivan kuin tuotannolta olisivat loppuneet rahat ja siksi dramaattiset kohtaukset -- kuten vaalit -- piti näytellä pelkkinä keskusteluina työhuoneissa ja käytävillä.

Fox News uutinen 2016: Helsinki factory fire leaves 37 injured.

Sarjan uskottavuus oli koetuksella alusta lähtien, sillä Underwood eliminoi omin käsin uransa kannalta hankalia ihmisiä. Mitä pidemmälle sarja eteni, sitä epäuskottavammaksi tappaminen muuttui. Kuudennella kaudella tämäkin trendi saavutti huippunsa.

Clairen ja Francisin lähes henkilökohtaista suhdetta Venäjän presidentti Petroviin ei liioin voinut pitää uskottavana. Venäjän presidentti oli heille kuin perhetuttu, jonka kanssa sauhuteltiin Valkoisen talon pannuhuoneessa.

Muutamissa kohdissa käsikirjoittajat tarttuivat ajankohtaisiin teemoihin, kuten NSA:n suorittamaan omien kansalaisten urkintaan, mutta kiintoisa aihe jäi lähinnä maininnaksi.

Neljännellä kaudella House of Cards viittasi NSA-urkintaan presidentin tueksi.

Parhaimmillaan sarja oli kolmen ensimmäisen kauden aikana. Clairen ja Francisin yhteistyötä, säälimätöntä juonittelua sekä saumatonta tiimityötä vallan huipulla oli kiinnostava seurata. Paikoin nähtiin dramaattisia kohtia. Yksi niistä yllätti minut tavalla, johon mikään toinen tv-draama ei ole pystynyt.

Mutta sitten Kevin Spaceyn seksuaaliset ahdistelut tulivat julki ja hän joutui jättämään sarjan viidennen kauden jälkeen. Onnekkaasti kausi oli loppunut kohtaan, jossa varapresidentiksi valittu vaimo otti ohjat. Kuudes kausi rakennettiin tästä lähtökohdasta ilman Spaceytä, mutta olisi saanut jäädä tekemättä. Claire oli vahva persoona, mutta ei pystynyt kantamaan sarjaa yksin -- etenkin, kun hänelle oli metoo-hengessä kirjoitettu aivan naurettavia kohtauksia. Yhdysvaltojen ensimmäinen naispresidentti olisi tarjonnut aineksia vaikka minkälaiseen draamaan, mutta käsikirjoittajat eivät hyödyntäneet niistä yhtäkään. Kuudes kausi oli katastrofi, jonka rämpimistä onnettomaan loppuunsa oli raskasta seurata.

Pari pikkuhuomiota vielä. Sarjan tekninen toteutus oli erinomainen, sen pystyi katsomaan jopa 4K-tarkkuudella. Äänimaailma ja kuvan tarkkuus olivat huikeita.

On huvittavaa nähdä, miten vaikeaa on näytellä valokuvaajaa. Kun presidentti esiintyi tai piti lehdistötilaisuuden, taustalla seisoi joukko avustajia kamera kasvojensa edessä. Nimenomaan seisoi. He eivät alkuunkaan muistuttaneet oikeita lehtikuvaajia. Oikea kuvaaja laukaisisi salaman, zoomaisi putkea ja ennen kaikkea katsoisi välillä, onko kuva onnistunut. Kuvaajiksi palkatut avustajat vain seisovat kameran takana ja laukovat sitä mekaanisesti. Eikä heillä ole edes lehtikuvaajien pitkiä putkia, vaan lyhyitä yleisobjektiiveja. Samaa epäuskottavuutta näkee kaikissa sarjoissa ja elokuvissa, mutta House of Cardsissa kohtauksia oli niin monta, että ilmiö pisti suorastaan silmään.

Jos ei ole vielä katsonut kuudetta kautta, älä edes aloita ja anna sen pilata muistikuvaasi sarjasta. Myös viidennen kauden voi jättää väliin. Neljä ensimmäistä ovat hyvää draamaa ja antavat kuvan huippupoliitikkojen juonittelusta.

Sarjan alkuvaiheita katsoessani pidin vastustajien eliminointia typeränä ja epäuskottavana, mutta Trumpin tultua valituksi en ole varma enää siitäkään.

Lisäys 13.11.2018: Helsingin Sanomien arvostelija on samoilla linjoilla: "Parasta House of Cardsin kuudennessa tuotantokaudessa on ehdottomasti se, että se on sarjan viimeinen kausi."

Net - verkko kiristyy tämän päivän silmin

Vanhoja it-aiheisia elokuvia on hauska katsoa uudelleen. Tämän päivän silmin osa niistä näyttää koomisilta, osa visionäärisiltä. Harva tämän alan elokuva kestää aikaa.

Frii-kanava esitti äskettäin kaikkien hakkerielokuvien äidin, The Net - verkko kiristyy, vuodelta 1995. Näin elokuvan heti tuoreeltaan lentokoneessa. Nyt sitä katsoi ihan uusin silmin.

Vuonna 1995 elokuva oli huippumoderni, Suomessa netti oli vasta tulossa suuren yleisön tietoisuuteen. Jenkeissä oltiin jo pidemmällä. Elokuvan alkupuolella sankaritar (Angela Bennettiä esittävä Sandra Bullock) kaipailee nettiyhteyttä meksikolaisella uimarannalla.

"Mihin saan modeemin kiinni?" - ai, mikä se on? Mikset käytä 4G:tä?

Vähän myöhemmin Angela on jo identiteettivarkauden uhrina. Hänen henkilöllisyytensä on kaapattu ja rekisteriin vaihdettu toinen nimi:

Identiteettivarkaus vm. 1995.

Vuonna 1995 katsojien luottamus viranomaisen rekistereitä kohtaan oli luultavasti suurempaa kuin nyt, monien hakkerointi- ym. uutisten jälkeen.

"Olen Angela bennett!" Uskokaa pois.

Elokuva oli edellä aikaansa nostaessaan esille valvontayhteiskunnan toteutumisen. Jos kaikki ei vielä 1995 ollutkaan tietokoneella, nyt on.

"Koko elämämme on tietokoneessa". Yep. 

Leffassa viliseen nostalgisia lyhenteitä ja ohjelmia, kuten TELNET:

TELNET? Mikä se on?

Sen sijaan "Sveitsin internet" (L'internet suisse) jäi itselleni arvoitukseksi. Ehkä sillä haluttiin korostaa verkon kansainvälistä luonnetta.

Trace Utility ja Packet Analyzer, vau.

CyberChat room 15, ihan oikea ip-osoite ja UN*X Shell v1.63.2:

Tuotesijoittelusta päätellen Apple oli elokuvan sponsori.

Webin graafiset käyttöliittymät olivat vuonna 1995 vielä kovin alkeellisia. Tämän päivän palvelussa grafiikka tehtäisiin toisin, mutta ideat ovat oikein.

Cyber Chat ja käyttäjien "kuvat".

Elokuvassa taitaa olla kuvauttu ensi kerran kyberhyökkäys, vaikkei termiä ollutkaan vielä keksitty (ei edes 2007 Die Hard 4:ssä, jossa sitä kutsuttiin nimellä virtuaaliterrorismi).

Kyberhyökkäys iskee Atlantaan ja tietenkin pörssiin.

Kuinka moni vielä muistaa nämä merkkipohjaiset pudotusvalikot:

Wanhan ajan käyttöliittymä.

Sähköpostiosoitteet ovat fiktiivisiä. Oikeudella ei taida vieläkään olla omaa TLD:tä ja User ID muistuttaa enemmän Compuserveä kuin netin sähköpostia.

Sähköpostia FBI:lle

Aikanaan pisti heti silmään, että IP-osoite oli väärin. Luultavasti tarkoituksella, vähän kuin elokuvien 555-puhelinnumerot. Traceroute näyttää kylläkin aidolta -- tosin ajat ovat niin pitkiä, että kyse on selvästi ollut hitaasta modeemiyhteydestä.

IP address 23.75.345.200

Vaihdetaan elokuvaa. Aiemmin keväällä esitetyssä Blackhat -elokuvassa (2015) haetaan IP-osoitetta 95.45.265.284:

Whois 95.45.265.284

Sehän löytyy Ukrainasta, ainakin elokuvissa. Kaupunki Dnipropetrovsk kuulostaa tuntemattomalta, mutta juuri tuon kaupungin lennonjohdon alueella lento MH17 ammuttiin alas heinäkuussa 2014. Voihan nimivalinta olla sattumaakin.

IP address 95.45.265.284, Dnipropetrovsk, Ukraine

Tavallinen katsoja tuskin kiinnittää huomiota ip-osoitteisiin, mutta meitä nörttejä osoitteet kiinnostavat. Vaikka kumpikin elokuva käyttää mahdotonta osoitetta, ne ovat teknisesti uskottavia -- toisin kuin eräät muut, joissa modeemiyhteydellä siirretään sujuvasti videokuvaa tai lanseerataan koko maailman alistava tekoäly.

Blade Runner 1982 ja DVD:n huonolaatuinen nostalgia

Uusi Blade Runner -elokuva on teattereissa, joten kaivoin esiin alkuperäisen version verestääkseni muistoja. Näin elokuvan teatterissa 3.6.1986 ja olin sen jälkeen niin hämmentynyt, että kun Directors Cut tuli myyntiin DVD:llä vuosituhannen vaihteessa, tilasin sen USA:n Amazonista. Elokuva jäi kuitenkin katsomatta. Kunnes nyt.

En ole katsellut DVD-elokuvia vuosiin ja siksi olin aivan unohtanut sekoilut aluekoodien kanssa. Bladerunner oli tietenkin jenkkiversio (aluekoodi 1), joten nykyinen Blu-ray-soittimeni sylki sen ulos aluekoodivirheen kera. Vanhempi Panasonicin soitin teki saman.

Olin ostanut käytettynä vanhan kiinalaisen DVD-soittimen juuri tällaisia tilanteita varten, mutta se oli hajonnut itsekseen. Näytössä luki ihan oikein No Disc, mutta mikään nappula ei toiminut. Vedin töpselin seinästä ja kokeilin uudelleen, mutta sen jälkeen soitin oli täysin kuollut, eikä näyttänyt enää mitään. Jep, elektroniikka hajoaa itsekseen, etenkin jos sitä ei käytetä. Ja hajoaa se silloinkin, jos käytetään.

Kaivoin esiin vanhan Windows XP-koneen, jota käytin 2007 ilmestyneen Kodin digitekniikka -kirjani tekemisen aikoihin. Siinä oli kaikenlaisia kivoja apuohjelmia videotiedostoja varten. Eikä huolta tietoturvasta, sillä kone ei ole vuosiin ollut verkossa.

XP:n käyttö pitkästä aikaa oli ankeaa -- tiedostojen hallinta oli yhtä kömpelöä kuin Macissä. Tässä suhteessa nyky-Windowsit ovat huimasti kehittyneempiä. Niitä arvostaa, kun joutuu palaamaan ajassa 10 vuotta taaksepäin.

Samassa aikasiirtymässä mieleen palasi, miten tietokoneiden DVD-asemat aikoinaan toimivat: aluekoodia pystyi vaihtamaan muutaman kerran, sen jälkeen arvo lukittui.

Muistatko vielä tämän ilmoituksen?

Olisin voinut vaihtaa arvoksi nyt 1 (USA, Kanada), mutta en halunnut sotkea vanhaa laitetta. Kokeilin muutamia muita pöytäkoneita ja kas -- Windows 10 -työaseman Blu-ray-asema suostui VLC-ohjelmalla vihdoin toistamaan elokuvan, josta olin aikoinaan maksanut.

Onnistui sittenkin!

Kikkailu ostetulla teoskappaleella voi tuntua hankalalta, mutta ainakin omistan levyn, eikä kukaan voi ottaa sitä pois. Ehkä alkuperäinen Bladerunner olisi löytynyt jostain pilvipalvelusta (ei piraattisellaisesta), mutta ei kovin helposti. En myöskään muista, että tätä elokuvaa olisi esitetty Suomen televisiossa, mistä sen olisi voinut tallentaa (luultavasti on esitetty, mutta en vain ole huomannut, onhan mm. Total Recall näytetty moneen kertaan).

Blade Runnerin tuotanto oli sotkuista ja riitaisaa puuhaa, joten elokuvasta on ainakin viisi eri versiota. Edes Director's Cut ei ole todellinen ohjaajan versio, sen ohjaaja itse teki vasta vuonna 2007 ja se kulkee nimellä Final Cut. Ehkä jokin näistä versioista on esitetty telkkarissakin.

Katsoin elokuvan 27 tuuman tietokonemonitorilta. En muistanutkaan, että DVD-levyt näyttivät näin huonoilta! Videotekniikka on kehittynyt huimasti runsaassa 30 vuodessa. Siinä on itsessään hyvä syy jatko-osan tekemiseen.

Alkuperäinen Blade Runner on hauskalla tavalla ajankohtainen, sillä sen tapahtumat sijoittuvat vuoden 2019 Los Angelesiin.

Alkuteksti.

Los Angeles on synkkä, kovasti japanilaisvaikutteita saanut paikka (Japani oli aikansa Kiina), jossa sataa koko ajan. Sade oli looginen valinta, sillä kaikki efektit piti tehdä ilman tietokoneita ja sade+pimeys peittivät sopivasti mm. lentävien autojen vaijerit.

Valtavat videomainokset ovat toteutuneet, ei tosin ihan tällä tavalla.

Sekä Total Recall että Blade Runner esittelevät kuvapuhelimen, mutta kumpikaan ei osannut ennustaa puhelimen muuttuvan langattomaksi. Siksi kuvapuhelimet ovat aina kömpelöitä laitteita, joita käytetään pöydällä tai puhelinkioskissa.

Kuvapuhelimen ennuste meni metsään. VID-PHON.

Vitsaillen voisi sanoa, että kaksi asiaa ennustuksissa meni ihan oikein: vuonna 2019 Los Angelesissa on paljon Androideja ja niiden käyttöikä tuntuu tosiaan olevan neljä vuotta. Elokuvassa kyse on tosin ihmisen kaltaisista roboteista, joiden fail-safe-mekanismina on rajoitettu elinaika.

Androidin käyttöikä on neljä vuotta.

Elokuva on ajankohtainen myös siksi, että sen androidit (replikantit) syntyivät (rakennettiin) keväällä 2017:

Replikantti luotiin 10.4.2017

Director's Cut jättää teatteriversion turhan kertojaäänen pois, mikä onkin ihan turha. Arvoituksellinen loppu on antanut faneille loputtomasti pohdittavaa ja hyviä syitä katsoa elokuva yhä uudelleen.

Elokuva on ajankohtainen myös siksi, että se käsittelee robottien "sielua" ja halua jatkaa elämäänsä. Onko robotilla oikeus elää, kun sen tahallaan rajoitettu käyttöaika umpeutuu? Tarvitseeko robotti muistoja? Voiko keinotekoisella muistilla varustettu robotti olla inhimillisempi kuin ihminen itse?

"Olen nähnyt asioita, joita te ihmiset ette voi kuvitellakaan"

Lopun tappelukohtaus, jossa ihmissankari Deckard (Harrison Ford) jää alakynteen, on kuuluisa. Juuri näistä syistä elokuva on ansainnut kulttimaineensa sci-finä, joka poikkesi tuon ajan yleisestä linjasta (Star Warsin avaruusseikkailut, Alien).

Jos DVD-hyllystäsi löytyy vanha Blade Runner, pyyhi siitä pölyt ja katso leffa. Sen jälkeen olet valmis katsomaan uuden version. 35 vuotta on hyvä aika jatko-osan tekemiseen. Toivottavasti seuraava osa ei myöskään ilmesty etuajassa vaan vasta vuonna 2052.

Elokuvissa vuonna 2000

Osui käteen vanha Elokuva-aitta 4/1968. Lehti oli elokuviin erikoistunut aikakauslehti, joka ilmestyi vuosina 1932-1968. Numero oli siis lehden viimeisiä. Kantta komistaa aikansa elokuvatähti Eero Melasniemi:

Elokuva-aitta 4/1968

Syy kirjoittaa lehdestä on kannessa mainittu juttu "Elokuvissa vuonna 2000". Yleensä tulevaisuuden ennusteet menevät poskelleen, mutta tässä tapauksessa osumatarkkuus on kohtuullisen hyvä.

Aira Ruishalme on kirjoittanut aloitusjutun, jonka ingressi hehkuttaa tulevaisuuden televisiota seuraavasti: "Omassa olohuoneessa, keskipisteessä sinä itse, kuvat kulkevat ohitse, ylitse, alitse, istut laiskanlinnassasi, valitset kiekosta ruutia, räminää, rakkautta, filmejä, jotka on lainattu filmistöstä niin kuin kirja kirjastosta".

Elokuvissa vuonna 2000: kuva täyttää koko huoneen.

Teksti kuvaa vuoden 2000 keskustelua naapurien kesken. Toinen on ostanut uuden television: se sijoitetaan huoneen keskelle ja kuva heijastuu kaikille seinille. Toisella on vielä se vanhanmallinen, mutta senkin koko on 2 x 2,5 metriä.

"Tuli hankituksi, eihän sitä olisi kuitenkaan voinut ennen pitkää lykätä tuonnemmaksi kun kaikilla kohta on. Ja kyllä se on sentään niin toisenlainen, kohta ei enää tarvitse lähteä olohuoneestaan mihinkään vaihtelua hakemaan, kun tämä entrovisio tekee elämyksen niin täydelliseksi".

Entrovisio? Taulutelevisiot alkoivat yleistyä vuoden 2000 jälkeen, mutta niiden koot olivat aluksi pieniä. Vasta nyt yleiseksi kooksi on vakiintunut 55-65 tuumaa, mutta yhä vieläkin kuva näkyy vain yhdellä pinnalla kerrallaan. Matkaa jokaisen seinän näyttöön ("entrovisio") on vielä 10-15 vuotta.

Sen sijaan elokuvien jakelu siirtyi sähköiseksi lähes jutun kuvaamaan aikaan. Filmejä ei tarvitse hakea mistään eikä lainata filmistöstä, sillä ne tulevat laajakaistalta napin painalluksella, ja tarjonta on rajatonta.

Matti Kassila, Raimo Hallama ja Irja Riuttu.

Mutta miten kehityksen uskottiin vaikuttavan elokuviin taidemuotona? Sitä kommentoivat jutussa ohjaaja Matti Kassila, Ateneumin kuvataiteen osaston rehtori Raimo Hallama sekä tavallinen katsoja, rouva Irja Riutu (melkein kuin "Rouva Ruutu" Yleltä).

Kassilan mielestä uusi tekniikka keventää elokuvien tuotantotekniikkaa, jolloin tarjonta monipuolistuu. "Silloin monet sellaiset tavoitteet, jotka nykyisin on sivuutettava, voitaneen toteuttaa. Tarkoitan koko asteikkoa opetuselokuvista eksklusiivisimpiin tyylikokeiluihin".

Monipuolistumista tapahtuikin, mutta suuren rahan Hollywood-tuotannot hallitsevat silti markkinoita. Tekniikka on vain lisännyt niiden näyttävyyttä ja kustannuksia.

Hieman arvoituksellisempi kommentti on tämä: "Ilmeisesti elokuvataide tulisi yhä intensiivisemmin jatkamaan kehitystään tiettyjen suppeiden aiheiden avaamiseksi syvyyssuuntaan. Johdonmukaisesti tämän kanssa rinnakkain on nyt jo selvästi nähtävissä uusi alue, taiteellisin ambitioin ja ammattinäyttelijävoimin tehty asiaelokuva. Tällainen mahdollisuus avaa aivan uudenlaiset näkymät elokuvan tulevaisuudelle. En pitäisi mahdottomana sitäkään ajatusta, että nämä elokuvat rakennettaisiin siten, että niitä voitaisiin katsoa jaksoittain niinkuin luetaan kirjaa".

Kuvaako Kassila tässä House of Cardsin ja Game of Thronesin kaltaisia sarjoja? Viittaus asiaelokuvaan jää kylläkin hämäräksi.

Raimo Hallama on huolissaan elokuvateatterien tulevaisuudesta. "Televisioruudun suureneminen ja tallennusmenetelmien kehittyminen saattavat hyvinkin johtaa siihen, että elokuvatattereiden lukumäärä vielä nykyisestään vähenee. Suomessa oli muutama vuosi sitten 620 elokuvateatteria, tällä hetkellä niitä on 355. Vähentumisen syynä on ollut televisiovastaanottimien yleistyminen ja television esittämien pitkien elokuvien sekä sarjaelokuvien suuri määrä."

Nyt tiedämme, ettei edes 20 tv-kanavaa ja rajaton tarjonta ole tappanut Suomesta elokuvateattereita. Niiden merkitys on kuitenkin muuttunut eikä elokuvan katsominen enää ole ainoa syy mennä teatteriin. 

"Mammuttielokuvia, elokuvataiteen historian merkkiteoksia ja ehkäpä myös pornoelokuvia esittäviä teattereita tuskin yleistelevisio koskaan korvannee" -- tämä meni kyllä pahasti metsään! Ajatuskin lähteä katsomaan pornoa teatteriin lähinnä naurattaa.

Hallama on huolissaan rahoituksesta. "Meillä eräät piirit haluaisivat, että elokuvataiteen kaikki edistämistoimenpiteet rahoitettaisiin elokuvatettereiden pääsylipuista perittävillä veroluontoilla maksuilla niin kuin Ruotsissa ja Tanskassa tällä hetkellä tapahtuu. Entä miten käy, jos elokuvateattereiden katsojamäärä laskee edellä kaavaillun teknisen kehityksen vuoksi? Syntyy tietenkin täydellinen kaaos elokuvataiteen edistämistoimenpiteissä. Minusta tuntuu, että Ruotsi ja Tanska kulkevat ohuella jäällä". Poliittinen huoli oli turha -- elokuvia rahoitetaan Suomessa edelleen julkisilla varoilla. 

Rouva Riuttu ihastuu ajatuksesta, että "jotkin erikoiselokuvat, kuten huippuluokan thrillerit tai opetusfilmit voitaisiin katsoa omassa olohuoneessa keskittyneesti, ilman ympärillä rapisevia karamellipusseja ja kuiskutuksien sihinöitä. Jos varsinkin opetuselokuvan voisi vielä hidastaa mistä haluaa, se palvelisi verrattomasti tarkoitustaan... Ehkä tulevaisuudessa asunto-osakeyhtiöt alkavat rakentaa asukkaiden käyttöön talon yhteisiä elokuvahuoneita, niin kuin nykyään rakennetaan uima-altaita". 

Ei tullut yhteisiä katseluhuoneita, sillä kotiteatterit tulivat jokaiseen olohuoneeseen. Niissä painotetaan kovasti monikanavaista ääntä -- seikka, josta yksikään ennustaja ei maininnut sanallakaan. Nykyään äänentoisto on keskeinen osa elokuvan tehoa.

Silti aika hyvin ennustettu vuonna 1968. Jos sinun pitäisi ennustaa elokuvien katselutapoja 32 vuotta tästä eteenpäin eli vuonna 2049, osuisitko näinkään lähelle?

Delete - kun tekoäly ottaa vallan

Elisaviihteen ilmoitus poistaa yli kaksi vuotta vanhat tallenteet on pakottanut katsomaan pilvessä pitkään odottaneita sarjoja ja elokuvia. Mukana on ollut löytöjä, kuten Foxilla 15.6.2015 esitetty Katastrofileffa: Delete (Delete, 2011).

Ilmeisesti kaksiosaisesta minisarjasta System meltdown koostettu elokuva käyttää tuntemattomia näyttelijöitä eikä ole iso Hollywood-tuotanto, mutta se näyttää kokoaan suuremmalta ja näyttelijätyö on laadukasta. Ei siis mikään halpistuotanto, kuten monet muut.

Tekoäly ottaa vallan.

Perusasetelma on nähty ennenkin (esim. Eagle Eye): tekoäly ottaa vallan ja uhkaa koko ihmiskuntaa. Tuttu juttu siis, mutta erityisen ajankohtainen juuri nyt, kun keskustelemme robottiautoista ja tekoälyn vaaroista.

Elokuvassa tekoäly syntyy itsestään, sillä kun nettiin on kytketty riittävän monta tietokonetta, rakennelma alkaa muistuttaa aivoja. Samaa ideaa käytti Arthur C. Clarke, jonka novellissa "Dial F for Frankenstein" tekoäly syntyi puhelinverkon varaan. Syntymän merkkinä kaikki maailman puhelimet pärähtivät soimaan yhtä aikaa 1.12.1975. Jos netti olisi ollut olemassa kirjoitushetkellä 1964, Clarke olisi varmasti käyttänyt sitä. Kiinnostavaa on, että Clarke ajoitti älyn syntymisen 10 vuotta tulevaisuuteen -- vähän kuten me nyt.

Kun tekoäly ottaa vallan, pelastus on vanhassa teknologiassa. Päähenkilöt ajavat modernia autoa, jossa on navigaattori ja etädiagnostiikka. Tekoälyn päästyä autoon se tekee parhaansa päästäkseen lopullisesti eroon sankareista. Heidän pelastuksensa on syrjäkadulta löytyvässä vanhassa jenkkiromussa, jossa suunnilleen ainoa sähkölaite on C-kasettisoitin.

Tekoäly pystyy käyttämään ympärillämme olevaa teknologiaa ihmisten vakoiluun ja kiristämään heitä, mikä tuo jännitettä elokuvaan.

Valvontakamerat voivat salakuunnella ihmisiä lukemalla huulilta. Tuttu juttu jo Avaruusseikkalu 2001 -elokuvasta.

Hauskassa kohtauksessa toimittaja murtautuu taloon, jolloin hyvisten puolella oleva FBI-agentti nuhtelee häntä. Mutta maailman ajautuessa kaaokseen murtautuminen on pikkujuttu:

"Nyt on maailmanloppu".

Vastasyntyneen tekoälyn pahuudelle on ymmärrettävä selitys:

Niin - minkälaisen kuvan ihmiskunnasta saisi pelkkien nettikeskustelujen perusteella?

Toinen selitys on siinä, ettei tekoäly ole vielä ehtinyt oppia inhimillisyyttä. Vaikka Daniel Gerson, hakkeri ja elokuvan päähenkilö, on hengenvaarassa, hän haluaa oppia tuntemaan tekoälyn ja uskoo sen kehittyvän hyvään suuntaan.

Sitä odotellessa tekoäly tunkeutuu junien ohjauskeskukseen ja lähettää matkaan myrkyllisellä kaasulla varustetun tavarajunan.

Etäohjattu veturi tekoälyn hallinnassa.

Viimeistään elokuvan nähtyään alkaa pohtia, onko liikenteen automatisointi sittenkään kovin fiksua. Suomen rannikolle luodaan alue automaattisten laivojen testiajoa varten, Lapissa on ajoratoja robottiautoille ja Boeing kehittää autonomisia lentokoneita.

Miksi pyrimme kaikin keinoin eroon ihmisistä? Onko kaikki uhrattava tehokkuuden ja taloudellisen voiton alttarille? Ei tarvitse pelätä tekoälyä ja singulariteettia -- rikolliset, kyberhyökkäykset tai tahattomat verkkohäiriöt voivat syöstä ympäristön kaaokseen liiallisen automatisoinnin vuoksi.