Mikseivät autoilijat saa kääntyä punaisista valoista oikealle?

Montako kertaa olet autoilijana seissyt punaisissa valoissa odottaen vuoroasi, vaikka tiellä ei ole lainkaan liikennettä? Yhdysvalloissa autoilijat saavat kääntyä risteyksestä oikealle, vaikka niille palaisikin punainen valo. Kääntyminen tapahtuu tietenkin omalla vastuulla, joten mahdollisia pyöräilijöitä, jalankulkijoita ja muita autoilijoita tulee väistää.

Tietääkseni tätä sääntöä ei sovelleta yhdessäkään Euroopan maassa. Mistähän syystä?

Avoin ministeriö on vapaaehtoisorganisaatio, joka kerää ideoita kansalaisaloitteita varten. Sivulla on listattu joukko valmiita ehdotuksia, joista pisimmällä on aloite turkistarhauksen kieltämiseksi.

Ja yllätys: myös oikealle kääntymisen salliva aloite on mukana. Jos pidät ajatusta hyvänä, käy tukemassa aloitetta ja tutustu muutenkin modernin kansalaisvaikuttamisen mahdollisuuksiin. 

Hesari pienenee ja halpenee

Helsingin Sanomat siirtyy vuoden alussa pienempään tabloid-kokoon. Tuoreen uutisen mukaan se alentaa myös ilmoitushintojaan.

Lehti itse perustelee sivukoon pienentämistä sillä, että broadsheet-koko on hankala aamiaispöydässä tai bussissa. Aamulehti kertoi 1.8. Hesarin edustajan kommenteista, joita joudun siteeraamaan epätarkasti koska en ottanut uutista talteen eikä Aamulehden arkistoa voi ostaa kuukautta pienemmäksi ajaksi. Idea oli suunnilleen seuraava: "olemme saaneet palautetta, että iso koko on hankala -- etenkin Kallion yksiössä, kun kaksi henkilöä yrittää lukea lehteä yhtäaikaa aamiaispöydässä".

Aivan kuin Hesarille olisi vasta nyt selvinnyt, että isokokoinen lehti on hankala käsitellä. Tästähän lukijat ovat valittaneet niin kauan kuin muistan. Ja aivan kuin ne Kallion asukkaat muutenkaan olisivat paperi-Hesarin kohderyhmää. Oletan, että juuri Kallion sinkut ja nuoret ovat luopuneet paperi-Hesarista ensimmäisinä jo kauan sitten.

Joko Hesarin ei ole aiemmin tarvinnut kuunnella lukijoita, ja paperikoko on voitu päättää ilmoitusmyynnin tarpeiden mukaan -- tai sitten väistämättömälle siirtymälle on vain pitänyt keksiä jokin perustelu. Mutta selitys ontuu eikä peitä sitä faktaa, että pienempi sivukoko on psykologinen tappio. Kun lehti pienenee fyysisesti  (vaikka sivujen määrä kasvaakin), myös sen vaikutusvalta pienenee. Tabloid-Hesari ei ole enää sama valtalehti kuin broadsheet-Hesari.

Virta vie väkisin sähköiseen maailmaan. Paperilehti kutistuu lähemmäksi tablet-koneen näyttöä. Myös verkkolehden uudistaminen vie samaan suuntaan.

Hesarin tilaajana ja lukijana sekä journalismin ystävänä voin vain toivoa, että virran päässä on muutakin kuin vesiputous. Tällä hetkellä kehitys ei näytä hyvältä. YLEn asema on turvattu verolla ja itse tappiolliset nettilehdet piikittelevät Hesaria sen murenevasta vallasta.

Suomalaiset ansaitsevat muutakin kuin hätäisesti nettiin kyhättyjä otsikoita kuohuttavista pikku-uutisista.

SSD-levy voi olla ansa

Uh, tämä on kovin noloa. Ensi kertaa olen menettänyt suuren joukon digikuvia levyn hajottua kesken matkan.

Pari vuotta sitten vaihdoin vanhan Lenovo-kannettavani kiintolevyn tilalle Kingstonin 128 Gt SSD-levyn. Se sai vanhankin koneen toimimaan mukavan nopeasti ja pidensi akun kestoa.

Hajonnut Kingstonin V-sarjan levy oli halpamalli parin vuoden takaa. 

Kesällä olin ulkomailla ja siirsin digikameran kuvat joka ilta kannettavan levylle. Aiemmilla matkoilla olin siirtänyt kuvat vielä levyltä usb-tikuille, mutta isojen raw-kuvien kirjoittaminen oli niin hidasta, että tällä kertaa päätin luopua ylimääräisestä varmistuksesta.

Kuten arvata saattaa, se oli virhe. Viimeisenä iltana (tietenkin!) siirtäessäni kuvia muistikortilta kannettavaan kone pysähtyi, eikä enää löytänyt koko asemaa. SSD-levy oli kuollut.

Onneksi paluulento oli vasta seuraavana iltapäivänä, joten ehdin vielä aamupäivällä ottaa osan kadonneista kuvista uudelleen. Osan pystyi palauttamaan kameran muistikortilta. Silti satoja kuvia hävisi pysyvästi. Työtiedostojen kopiot olivat pilvessä, joten vahinko rajoittui vain kuviin.

SSD-levyjen mainoksissa korostetaan vain levyn nopeutta. Jos kestävyydestä ylipäätään mainitaan jotain, lukema liittyy kirjoituskertojen määrään. Niiden kuluttua umpeen levylle ei voi enää kirjoittaa, mutta tiedostot voi silti lukea. Pikku juttu.

Tunnetun valmistajan levy kesti runsaat kaksi vuotta kevyessä käytössä (kannettava on vain matkakäyttöä varten, oikeat työt teen pöytäkoneilla). Lenovon aiempi, kolme vuotta palvellut perinteinen kiintolevy on yhä kunnossa. Tässä tapauksessa mekaaninen levy oli siis kestävämpi kuin SSD-levy.

SSD-levyt eivät ole ikuisia. Runsas vuosi sitten OCZ sai paljon kielteistä julkisuutta levyjensä nopeasta hajoamisesta. Ilmeisesti ohjauselektroniikka pettää ennen kuin flash-piirien elinikä tulee täyteen, mutta tästä käyttöiästä valmistajat eivät puhu mitään.

Kun SSD-levy hajoaa, tietojen pelastaminen voi olla hyvin vaikeaa. Keväällä Norman-Ibas kertoi edistyneensä tiedonpelastuksessa, mutta levyillä käytetyt ohjaus- ja muistipiiriratkaisut saattavat olla mallikohtaisia, mikä vaatii paljon enemmän työtä kuin tietojen pelastaminen hajonneilta mekaanisilta levyiltä.

Mekaanisen kiintolevyn hajoamista voi usein ennakoida sen päästämistä epätavallisista äänistä tai lukuvirheistä. SSD-levy ei oireile, joten tuho tulee yllätyksenä. Ainoa oire, minkä itse havaitsin, oli levyn hidastuminen -- mutta oletin sen olevan tyypillistä Windowsin hidastumista käytön ja levyn täyttymisen myötä.

Levyn kuntoa voi seurata SMART-parametreista, mutta SSD-levyjen tapa raportoida näitä tietoja vaihtelee. Kyseinen Kingstonin levy ei kertonut mitään sellaisia lukuja, joista levyn kuntoa olisi voinut tarkkailla. Tässä suhteessa pöytäkoneeni HyperX-levy on paljon parempi, sillä valmistajan oma apuohjelma kertoo ainakin muistipiirien kulumisen:

Kingston 240 Gt HyperX-levy raportoi SMART-tietoja, joista voi seurata levyn kulumista.

Mahdollinen elektroniikan hajoaminen tullee tässäkin tapauksessa täytenä yllätyksenä.

Mikä pahinta, matkakoneiden levyt on usein salattu Bitlockerilla, mikä tekee tiedostojen pelastamisen käytännössä mahdottomaksi.

Siksi SSD-levy, jonka odotetaan olevan lähes ikuinen, voi olla todellinen tiedostojen ansa. Oma levyni on vielä valmistajalla tutkittavana, joten lopullinen syy hajoamiseen tai Amerikan valokuvien kohtalo selviää ehkä myöhemmin. Lisään tiedot tämän kirjoituksen loppuun.

Joka tapauksesa vanha viisaus pätee aina: varmistukset kuntoon! Ja erityisesti, jos kyse on kannettavan koneen SSD-levystä.

Hyvitysmaksu on kivi kengässä

Päivän uutisen mukaan hallitus ottaa aikalisän hyvitysmaksun uudistamisessa. Opetus- ja kulttuuriministeriön valtiosihteerin mukaan "(Leikolan esitys) ei kelvannut lausuntokierroksella kenellekään". Ei ihme. Eikä kelvannut vuosi sitten Arne Wessberginkään ehdotus. Pattitilanne jatkuu.

Hyvitysmaksu on kuin kivi, joka hiertää päättäjien kengässä. Kyse on muutamasta miljoonasta, mikä on pieni summa verrattuna vaikkapa Yleisradion yli 400 miljoonaan. Ehkä tässä onkin ongelman ydin: kun summa on näin pieni, poliitikoilla ei ole intohimoa puuttua asiaan ja laittaa omaa arvovaltaansa peliin. Arhinmäki erehtyi kokemattomuudessaan yrittämään, mutta kärsi ikävän julkisuustappion.

Toisaalta asia on periaatteellisesti tärkeä niin oikeudenhaltijoille kuin korvausten maksajillekin (joista useimmat kokevat maksuperusteet kyseenalaisiksi ja epäoikeudenmukaisiksi). Siksi vääntäminen jatkuu ja jatkuu, vuodesta toiseen.

Hyvitysmaksu on asia, jossa nettikäyttäjien mielipiteellä on todella ollut vaikutusta. Ilman äänekästä ja näkyvää nettikeskustelua maksuja olisi laajennettu ja korotettu jo vuosia sitten. Jos halutaan etsiä nettivaikuttamisen ja sosiaalisen median menestystarinaa, ei kannata unohtaa hyvitysmaksua.

Ainoa tie ulos umpikujasta on lisätä maksu YLE-veron kylkeen. Prosenttiyksikön korotus maksuun riittäisi poistamaan hyvitysmaksun päiväjärjestyksessä -- tai ainakin siirtäisi siitä vääntämisen uusiin käsiin, pois julkisuudesta. Hyvitysmaksu olisi luultavasti vähemmän kuin YLE-veroon tuleva automaattinen vuosikorotus.

Tämä tie on vaarallinen, sillä muutkin ryhmät alkavat vaatia itselleen veroluontoista maksua toimintansa turvaamiseksi. Ajankohtaisena esimerkkinä (hieman kieli poskella, toki) tulee mieleen urheiluvälineiden hintaan lisättävä "mitalivero", jolla voitaisiin kerätä rahaa Rioon valmistautuville urheilijoille. Hyviä tarkoituksia ja lobbaajia kyllä riittää.

Turha syyttää hyvitysmaksua tästä kehityksestä. YLE oli se, joka avasi ladun. Jos julkisen palvelun radio- ja tv-toiminta katsotaan niin arvokkaaksi, että sen nimissä voi verottaa erikseen, eikö tv-ohjelmien ajansiirtokin voida laskea julkiseen palveluun?

Missään maassa hyvitysmaksua ei kerätä julkisen palvelun kylkiäisenä. Toisaalta missään maassa ei liioin ole YLE-veroa, joten Suomi toimii nyt edelläkävijänä muille maille, jotka pohtivat oman julkisen palvelunsa rahoitusta. Samalla Suomi voisi näyttää tietä myös hyvitysmaksun tulevaisuudelle.

Panostetaan olympialaisten sijaan euroviisuihin

Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri yllätti ehdottamalla, että yritysten pitäisi palkata urheilijoita ja käyttää heitä apuna bisneksessä. Näin saataisiin lisää rahaa huippu-urheiluun ja Riosta saataisiin kymmenen mitalia.

Onkohan Stubb ihan vakavissaan? Jo lähtökohta kummastuttaa: miksi Suomen ylipäätään pitäisi tavoitella kymmentä mitalia olympialaisista? Riippuuko Suomen kansainvälinen menestys tai arvostus mitalien määrästä? Antoiko surffauksen ja purjehduksen mitali jotain tavalliselle kansalaiselle? Keskisuomalainen-lehden paperiversiossa tänään olleen kyselyn mukaan 75 % vastaajista oli tyytyväisiä mitalien määrään. Onko kymmenen mitalin tavoite poliitikkojen oman egon pönkittämistä?

Yritykset sponsoroivat jo nyt urheilijoita. Välillä on jopa kiusallista katsoa, miten urheilijoita laitetaan mainostamaan milloin mitäkin brändiä. Erityisen huonosti yritysten palkkalistoilla olevat urheilijat sopivat olympialaisiin, jotka yrittävät ylläpitää illuusiota avoimesta ja rehdistä urheilukilpailusta samalla, kun KOK itse rahastaa härskisti kaiken minkä pystyy sponsoreilta (ja kieltää YLEä edes uutisoimasta tapahtumia oman maan rajojen sisäpuolella). Haluammeko todella tukea tällaista bisnestä?

Urheilu on hyväksi silloin, kun se rohkaisee terveisiin elämäntapoihin. Moni sohvaperuna tunsi piston sydämessään katsellessaan olympialaisten treenattuja mies- ja naisvartaloita. Jos se innosti edes muutaman liikkumaan ja kuntoilemaan, Lontoosta lähetetty viihdeohjelma täytti tehtävänsä.

Toivottavasti mahdollisimman harva päätti kuitenkaan tähdätä isona keihäänheittäjäksi pronssimitalin vuoksi. Huippu-urheilu on epätervettä toimintaa, jossa vain muutama palkitaan -- ja huipulle pyritään keinoja kaihtamatta, tarvittaessa kyseenalaisinkin keinoin. Jos menestystä tulee, ura jää väistämättä lyhyeksi ja sopeutuminen tavalliseen työelämään voi olla vaikeaa. Yksi loukkaantuminen voi tuhota uran ja oman terveyden. Ei kovin houkuttelevat uranäkymät.

Stubbin rohkeimman ajatuksen mukaan tulevaisuudessa suomalaisilla vienninedistämismatkoilla olisi maailmalla mukana presidentin, ministerien ja liikemiesten lisäksi myös nimekkäitä huippu-urheilijoita (suora lainaus uutisesta).

Siis tekemässä mitä? Patsastelemassa poliitikkojen ja johtajien mukana? Jakamassa nimikirjoituksia? Hyppimällä näytöstyyliin tai juoksemalla kokoushuonetta ympäri? Näyttelyesineeksi ja koristeeksi mukaan otettu huippu-urheilija kokisi tilaisuuden nöyryyttävänä -- kaikkea sitä joutuukin palkkansa eteen tekemään...

Olisiko urheilija mäkihyppääjä, jääkiekkoilija tai keihäänheittäjä? Kaikki lajeja, joissa suomalaiset menestyvät, mutta joita ei juuri arvosteta oman maan ulkopuolella. Miten paljon me arvostaisimme  maahockey-, hevospoolo- tai taitouintivoittajaa?

Fakta myös on, etteivät kaikki urheilijat ole kovin edustuskelpoisia. Matti Nykänen tai Seppo Räty ("Saksa on paska maa") kannattaa jättää suosilla kotiin vienninedistämismatkalta. Tosin Nykänen voisi laulaa, joten hän piristäisi tylsiä kokkareita.

Oma ehdotukseni on, että Suomi panostaa urheilumiljoonat toiseen viihteeseen: musiikkiin. Lordin voitto Euroviisuissa toi Suomelle paljon enemmän kansainvälistä huomiota kuin mäkihypyn tai keihäänheiton kultamitali olympialaisista. Tavoitellaan mieluummin lisää laulukilpailuvoittoja kuin olympiamitaleita.

Hesarin digiversio totuttaa lukijat tablet-aikaan

Helsingin Sanomat uudisti jokin aika sitten digilehtensä. Mahtaako olla ensimmäinen kerta, kun sanomalehden verkkoversio taitetaan iPadin tapaan? Nettiversiota vieritetään oikealta vasemmalle aivan kuin kyse olisi jättimäisestä tablet-koneesta eikä nettisivusta. Ilmeisesti Hesari haluaa totuttaa myös web-lukijat tablet-aikaan, koska siellä lehdestä on helpompi saada rahaa.

Olen tilannut paperi-Hesaria 1980-luvulta lähtien ja maksullista nettiversiota alusta saakka. Tuorein uudistus oli omassa käytössäni askel taaksepäin.

Digilehden ongelma on siinä, että se tulee selattua läpi vain pintapuolisesti. Otsikoita ei jaksa klikata auki, koska paluu takaisin vaatii uusia painalluksia. Digilehdestä tulee luettua vain ne jutut, joista jo ennestään on kiinnostunut.

Paperilehdessä on pakko ainakin silmäillä kaikki jutut -- ja juuri niistä tekee usein parhaat löydöt. Tätä ongelmaa ipadmäinen taitto ei mitenkään helpota, ehkä jopa päinvastoin. Navigointi vaatii aiempaa enemmän hiiren napsautuksia ja kuvat latautuvat hitaammin kuin ennen.

Hesari on valinnut teknisesti kunnianhimoisen linjan, joka nojaa vahvasti css-tyyleihin. Isolla näytöllä idea toimii tiettyyn rajaan asti, mutta algoritmin älykkyys loppuu kesken. Jutuista näytetään vain ensimmäinen kappale, vaikka tilaa olisi paljon enemmälle. Lopputulos on tällainen:

Isolla näytöllä sivulle jää paljon tyhjää pintaa.

Maksan sähköisestä versiosta, koska olen aiemmin voinut poiminut sieltä tekstiä omaan arkistooni ja Powerpoint-esityksiini. Uudistetussa versiossa tämä on käytännössä mahdotonta, sillä tekstin kopiointi leikepöydän kautta aiheuttaa css-tyylien vuoksi mielenkiintoisia ilmiöitä. Lisäksi rinnakkaisiin palstoihin ladottua tekstiä on mahdoton saada yhtenä pötkönä toiseen sovellukseen:

Monipalstaista tekstiä ei pysty järkevästi kopioimaan toiseen sovellukseen.

Olen yrittänyt kopioida tekstiä sarake kerrallaan, mutta sekään ei toimi kunnolla. Tulostus-komento näyttää tekstin yhtenä pötkönä, mutta ainakin Chrome-selain hukkaa tekstistä tehosteet ja muuttaa pehmeät rivinvaihdot koviksi.

Toinen ongelma on siinä, että www-sivulla näkyvä teksti sisältää pehmeät tavuviivat, jotka kopioitaessa muuttuvat koviksi:

Pehmeät tavuviivat kovettuvat tekstiä kopioitaessa.

Ilmiöt vaihtelevat selaimesta ja sovelluksesta riippuen, ehkä vielä löydän yhdistelmän joka toimii entiseen tapaan. Muutoin joudun harkitsemaan, onko digiversiosta vastaavaa hyötyä paperilehteen verrattuna.

Canon 5Dm3 -kokemuksia

Olen nyt ehtinyt kuvata Canon 5Dm3 -kameralla runsaan kuukauden. Seuraavassa muutamia havaintoja.

Akkukesto on mainio. Kamera jaksaa akulla paljon pidempään kuin Canon 7D, vaikka molemmat käyttävät samaa akkua. USA-matkalla koko päivän kuvausten jälkeen kortilla oli 627 otosta, osa niistä 70-200 IS -putkella (jonka kuvanvakain kuluttaa akkua), ja silti varausta oli jäljellä yli 40 prosenttia. Hyvä suoritus.

Yhdellä latauksella saa otettua noin tuhat kuvaa.

Herkkä laukaisin. Laukaisinpainike on kovin herkkä. Vielä 1,5 kuukauden totuttelun jälkeenkin tulee helposti laukaistua kamera liian aikaisin. Sarjakuvausasennossa on vaikea saada otetuksi vain yhtä kuvaa, yleensä tulee kaksi. No, ehkä parempi näin päin.

Hiljainen suljinääni tervetullut. Hiljaisessa kuvausmoodissa sulkimen ääni on merkittävästi normaalia vaimeampi, mikä on tervetullut ominaisuus.

Kaksi muistikorttia voi tuottaa yllätyksen. Jos on kuvattu toiselle kortille ja se poistetaan kamerasta kuvien siirtämiseksi tietokoneelle (ja palautetaan takaisin kameraan), aktiivinen kortti vaihtuu automaattisesti. Olisi loogisempaa, että tallennus jatkuu samalle kortille, vaikka se olisi välillä hetkeksi poistettu. Lisäksi vaihtoehdoista puuttuu mahdollisuus tallentaa videot toiselle ja still-kuvat toiselle kortille.

Kohina on pieni pettymys. Kohinan suhteen 5Dm3 on pienoinen pettymys. Olettaisi, että reunattomat mikrolinssit ja kolme vuoden kehitystyö olisivat parantaneet kennon herkkyyttä, mutta kennon kohinataso on käytännössä sama kuin edeltävässä mallissa. Korkeiden ISO-tasojen jpeg-kuvat näyttävät aiempaa paremmilta, mutta kyse on kohinanpoistoalgoritmin parantumisesta.

Kohina käy ilmi seuraavasta nopeasti tehdystä vertailusta. Kuvasin vaaleaa seinää 5Dm2- ja 5Dm3-kameroilla eri ISO-arvoilla raw-kuvia ilman ohjelmallista kohinanpoistoa. Objektiivina oli 17-40 mm F4, jonka zoom-rengas pääsi hieman liikkumaan kameraa vaihdettaessa (17 vs. 19 mm). Tulokset eivät siten ole teknisen tarkkoja, mutta antavat käsityksen asiasta.

Raw-kuvien kohinoissa ei juuri ole eroa 5Dm2:n ja 5Dm3:n välillä. 

5Dm3:n kuvissa näkyy jopa enemmän kohinaa, mutta se johtuu kameran tavasta valottaa kuva tummemmaksi (lyhyempi valotusaika).

Erot 5Dm2:n ja 5Dm3:n kuvanlaadussa ovat minimaaliset. Vanhan 5Dm2:n saa nyt edullisesti, joten täyskennoista kaipaavalle harrastajalle se on mainio valinta.

Tarkennus toimii vihdoin. Vihdoinkin 5D:ssä on kunnollinen automaattitarkennus! Se on tuttu 7D:n käyttäjälle, uutta ovat vain tarkennusparametrien säätömahdollisuudet. Niillä voi vaikuttaa siihen, miten helposti kamera vaihtaa tarkennuspistettä ja miten herkästi se seuraa kohteen liikkumista. Tarkennuksessa riittää säädettävää ja opiskeltavaa pitkäksi aikaa.

Muutama kuva kohti juoksevasta koirasta 70-200 F2,8 II -objektiivilla osoittaa tarkennuksen toimivan mallikkaasti:

1/1250 s F4

1/1250 s F5

1/2500 F5

1/3200 F4

Rajaus edellisestä. Juoksevan koiran viiksikarvat ovat täysin teräviä.

Näitä kuvia ei 5Dm2:lla olisi saanut!

Tarkennuksen rajat tulevat vastaan 2x-telejatkeella, jonka tarkennus reunapisteillä ei välttämättä onnistu. Vähäkontrastisissa kohteissa keskimmäinenkin tarkennuspiste on vaikeuksissa.

Myös valotus toimii aiempaa paremmin, eikä yksittäinen kirkas kohta enää pimennä koko kuvaa.

HDR-kuvaus. Parhaimmillaan HDR auttaa tallentamaan kuvat, jotka muuten jäisivät joko yli- tai alivalottuneiksi. Olen saanut parhaat tulokset Art standard-asetuksella, mutta eri asetusten kokeileminen kannattaa. Kokeilunhalua hillitsee hieman se, että HDR-kuvissa suljin kuluu kolme kertaa tavallista nopeammin.

Esimerkiksi Tupolevin yliäänikoneen ohjaamo onnistui vaikeista valaistusolosuhteista huolimatta varsin hyvin HDR:n ansiosta:

Kameran sisäinen HDR-kuvaus yhdistää kolme eri tavoin valotettua otosta yhdeksi jpeg-kuvaksi.

Lisää 5Dm3:lla otettuja kuvia Saksan-matkalta on galleriassani.

GPS-lisäke on näppärä. Ostin kameraan gps-lisäkkeen, joka on hieman turhan iso ja estää salaman käytön. Muutoin lisäke toimii kuten pitääkin. Herkkyys on normaalia gps-tasoa ja yksi pieni sormiparisto (tai akku) riittää koko päivän kuvauksiin. Tarkempi analyysi lisäkkeestä myöhemmin.

Kuvien katselu. Katselu-painike toimii hitaasti, kamera ikään kuin "buuttaa" muutaman sekunnin. Tarkennuspisteen kohta zoomautuu pikselitasolle yhdellä painikkeella, mutta zoomaus sisään ja ulos tehdään pyörittämällä rullaa mikä tuntuu kömpelömmältä kuin entiset + ja - painikkeet. Ja LCD-näytön taustavalon voimakkuus käyttäytyy oudosti, joskus kuvat näkyvät liian pimeinä. Katselun lopettaminen ja uusi käynnistys palauttaa valoisuuden oikealle tasolle. LCD-näyttö itsessään on loistava: ensi kertaa kuvat näyttävä jopa paremmalta kameran omalla näytöllä kuin tietokoneella katsottuna!