Google avasi kesäkuun lopussa rajoitettuun kokeiluun oman sosiaalisen median palvelunsa. Siis vasta nyt, kesällä 2011, vaikka Facebookin voittokulku on jatkunut jo kolme vuotta.
Alkaako Googlella olla jo Microsoft/Nokia-tautia? Kun yritys menestyy loistavasti ja kasvaa liian suureksi, sen kyky havaita markkinoiden muuttumista ja reagoida niihin heikkenee.
Hetken näytti jo siltä, että Facebook omii sosiaalisen median kokonaan itselleen, mutta Google Plus muuttaa tilanteen. Palvelu on jo nyt, pahasti keskeneräisenäkin, oikeasti toimiva ja siinä on korjattu monia Facebookin ärsyttäviä piirteitä.
Lisäksi moni kaipaa vaihtoehtoa Facebookille, jonka omahyväinen ja käyttäjien toiveet sivuuttava politiikka tympii. Ilmankos Google Plus haali muutamassa viikossa kymmenen miljoonaa kokeilijaa.
Googlen hienous on siinä, että sillä on jo entuudestaan kaikki palveluun tarvittavat palaset: sähköposti (Gmail), dokumentit (Docs), valokuvapalvelu (Picasaweb), blogialusta (Blogger), kävijäseuranta (Analytics)... ja tietenkin se kuuluisa hakukone. Tarvitsee vain vetää palvelut yhteen, kuorruttaa ne uudella sosiaalisella käyttöliittymällä ja voilà: Facebookin tappaja on valmis!
Itse pidän erityisesti valokuvagallerioista. Facebookin galleriat ovat kömpelöitä ja rajoittuneita, ne sopivat bilekuvien jakamiseen mutta eivät juuri muuhun. Googlen palvelu nojaa Picasawebiin, jossa olen jo vuosia pitänyt omia kuviani. Sieltä ne on helppo jakaa niin Android-puhelimiin kuin Google Plus -palveluunkin.
Ero Facebookiin on huikea! Google Plus näyttää valokuvat suurikokoisina ja lisää niihin hauskan animaation. Isolta 24 tuuman näytöltä katsottuna palvelu tuottaa suoranaisen wow-efektin. Ja toisin kuin FB, Google Plus ei tuhoa kuvien metatietoja.
Ilmeisesti Google Plussaan tallennettuja ja tietoisesti kaikille jaettuja kuvia voi katsoa ilman tunnuksia, joten tässä pari linkkiä (ne eivät välttämättä toimi kaikilla, palvelu on tosiaan vasta testivaiheessa):
Ruotsin-risteily (tiedän, kuulostaa tylsältä mutta ei ole sitä!): https://plus.google.com/u/0/photos/111381379126708063355/albums/5629871352691454913
Gårdskullan kartano: https://plus.google.com/u/0/photos/111381379126708063355/albums/5626150295470006001
Madeira kesäkuu 2011: https://plus.google.com/u/0/photos/111381379126708063355/albums/5626881899745789745
Pride-kulkue Helsinki 2.7.2011: https://plus.google.com/u/0/photos/111381379126708063355/albums/5624814185720150769
Googlen kannalta hienointa on se, että sadat miljoonat sen nykyiset käyttäjät odottavat innolla pääsyä uuteen palveluun. Googlen ei tarvitse lähteä haastamaan Facebookia nollasta, se pääsee suoraan valmiiseen pöytään.
Facebookin näkökulmasta tilanne on ihan toinen. Googlen uhka on ollut aina tiedossa, mutta palvelun avaus olisi tuskin voinut osua pahempaan aikaan. Ensimmäinen todellinen kilpailija juuri, kun yritys on listautumassa pörssiin, on Facebookin omistavien sijoittajien ja Zuckerbergin itsensä kannalta pahin mahdollinen skenaario. Tai no, ehkä Zuckerbergin jääminen auton alle olisi vielä pahempi, mutta se olisi lähinnä julkisuustappio.
Syksystä tulee mielenkiintoinen. Kaksi alan jättiläistä alkaa toden teolla kilpailla käyttäjien suosiosta tilanteessa, jollaista ei ole koskaan ennen nähty. Panoksena on sosiaalisen median tulevaisuus ja kilpailussa on täysin uusi mauste: molemmat palvelut ovat käyttäjille ilmaisia. Miten kilpailla, kun palvelu on ilmainen, eikä hintaa voi alentaa?
Yksi keino on lisätä palvelun houkuttelevuutta. Facebook voisi lieventää sanelupolitiikkaansa, parantaa tietosuojaa, keventää käyttöoikeussopimuksensa uhkaavia lauseita (jos vain joku vaivautuisi lukemaan ne) ja kehittää uusia, toivottuja ominaisuuksia. Onko Facebookilla riittävästi nöyryyttä tähän?
Vaarana on ihan toisenlainen strategia. Käyttäjät sitovat itsensä palveluun lähettämällä sinne tiedostonsa ja henkilökohtaiset tietonsa. Jos palvelu haluaa, se voi pitää käyttäjät itsellään puoliväkisin rajoittamalla näiden mahdollisuuksia poistaa tai siirtää tietojaan. Käyttäjistä tulee palvelunsa vankeja.
Facebookin ensimmäiset reaktiot kilpailuun herättävät huolta. Ensin se kielsi käyttämästä ohjelmaa, joka siirtää tietoja kilpailijalle (Facebook pelkää käyttäjäkatoa) ja nyt se kieltää mainostamasta kilpailijaa (Facebook bans Google+ ad).
Parempi olisi, jos tässäkin sodassa olisi voimassa vanha periaate: vankeja ei oteta.
PS. Melkein unohtui: onko kukaan kuullut Microsoftista?
Ajatuksia ja havaintoja digitaalisesta maailmasta. Webissä Petteri Järvinen Oy. Seuraa myös X:ssä @petterij ja Instassa petterijj.
sunnuntai 17. heinäkuuta 2011
lauantai 16. heinäkuuta 2011
Takaisin kultaiselle 1980-luvulle?
Viime kevään vaalikeskusteluissa moni tuntui kaipaavan takaisin ns. vanhoja hyviä aikoja. Jonkinlainen konsensus vallitsi siitä, että "hyvät ajat" tarkoittavat 1980-lukua. Silloin Suomi oli jo riittävän kehittynyt tarjotakseen kansalaisille kohtuullisen elintason, mutta pystyi vielä päättämään itse omista asioistaan. Talouspolitiikka, maahanmuutto, verotus ja monet muut kysymykset olivat meidän omissa käsissämme. Suomi oli vielä Suomi.
Eniten kultaista 1980-lukua tuntuvat kaipaavan perussuomalaisten kannattajat, mutta ei tämä silti mikään poliittinen asia ole. Suomen historiassa 1980-luku merkitsi eräänlaista kulminaatiopistettä: vanha, sodan jälkeen alkanut kehityskaari saavutti huippunsa. Sen jälkeen alkoi uusi aika, joka on... hmmm, erilainen.
Monien mielestä kaikki kääntyi tuolloin huonompaan. Suomi menetti itsenäisyytensä ja kansainvälinen talous sai ylivallan Suomesta ja sen pienistä kansalaisista.
Kuinka hienoa aikaa 1980-luku oikein olikaan? Viimeksi eilen luin netistä kriittistä keskustelua aiheesta. Yleensä aika kultaa muistot. Me keski-ikäiset olimme 1980-luvulla 25 vuotta nykyistä nuorempia, mikä jo sinällään riitti tekemään kaikesta parempaa. Varmaan silloinkin oli niitä, joiden mielestä Suomi oli muuttunut huonompaan suuntaan, ja jotka kaipasivat kultaista 1960-lukua, hippiliikettä, vapauden aatetta ja 1970-luvun poliittista heräämistä. Mutta näillä valittajilla ei ollut käytössään internetiä, joten heidän piti iltaa istuessaan valittaa vain keskenään.
Nettikirjoittajien mielestä Suomen tulisi palata takaisin 1980-luvun hyviin arvoihin ja käytäntöihin. Poliitikkojen pitäisi taas ottaa asiat omiin käsiinsä: nostaa pääomaveroa, sulkea rajat, estää työpaikkojen pakeneminen halpamaihin ja niin edelleen.
Se edellyttäisi, että myös Neuvostoliitto palautettaisiin. Idänkauppa oli Suomen talouden kulmakivi. Sanottiin, että "Suomi on neljän markan maa", koska se oli vientituotteiden keskimääräinen kilohinta. Suomen talous menestyi myymällä huonolaatuista tavaraa itäiselle naapurilleen. Melkein kaikki kelpasi. Helppoa ja turvallista.
Internet ja kännykät pitäisi sulkea, koska niitä ei ollut 1980-luvulla. Eikä tämä ole piikittelyä - netti on osa globalisaation koneistoa ja naimisissa sen kanssa. Tiedonvälityksen vapautuminen kietoutuu kaikkeen kehitykseen ja juuri se vaikutti osaltaan myös Neuvostoliiton romahdukseen. Ironista kyllä, 1980-luvun ihannoijat saavat äänensä kuuluviin juuri välineessä, jonka he haluaisivat lopettaa.
Aika on kullannut muistot 1980-luvun elintasosta. Televisiossa oli kaksi kanavaa, kaupassa pari vaihtoehtoa, matkapuhelimia ei tunnettu ja harvalla oli edes tietokonetta. Autoja oli vähän, monen piti tyytyä Ladaan tai Wartburgiin. Kukaan ei käynyt talvisin Thaimaassa, ja ylipäätänsä harva kävi Tukholmaa pidemmällä. Sitä, mistä ei tiedetty, ei tietenkään osattu kaivata. Moni saattoi jopa olla tyytyväisempi kuin tämän päivän tavarapaljoudessa. Mutta se on eri keskustelu.
Lyhyen pohdiskelun lopputulos on selvä: emme voi palata 1980-luvulle yksinämme ja muut maat eivät siihen suostu. Kehittyvien maiden pari miljardia asukasta haluaa osansa hyvinvoinnista, eikä meillä ole oikeutta saati mahdollisuutta kieltää sitä. Meidän on pystyttävä kilpailemaan heidän kanssaan, jotta oma elintasomme säilyy jatkossakin. Devalvaatioihin, paperiteollisuuden kulta-aikaan tai idänkauppaan ei ole paluuta - on pakko keksiä jotain uutta. Siinä on tekemistä koko Suomelle, ja varsinkin tuoreelle eduskunnalle.
Suomen mestaruus -sarjaa ei enää ole. Halusimme sitä tai emme, Suomi kilpailee veroista, yrityksistä, osaamisesta, pääomista ja huomiosta kansainvälisillä markkinoilla. Mikään puolue tai poliitikko ei tuo takaisin sitä, mitä 1980-luvusta kaipaamme.
Voit joko muistella kaiholla nuoruuden hyviä aikoja ja valittaa nykyisestä kehityksestä, tai pyrkiä itse sopeutumaan nykyisen elintasosi vaatimuksiin.
Eniten kultaista 1980-lukua tuntuvat kaipaavan perussuomalaisten kannattajat, mutta ei tämä silti mikään poliittinen asia ole. Suomen historiassa 1980-luku merkitsi eräänlaista kulminaatiopistettä: vanha, sodan jälkeen alkanut kehityskaari saavutti huippunsa. Sen jälkeen alkoi uusi aika, joka on... hmmm, erilainen.
Monien mielestä kaikki kääntyi tuolloin huonompaan. Suomi menetti itsenäisyytensä ja kansainvälinen talous sai ylivallan Suomesta ja sen pienistä kansalaisista.
Kuinka hienoa aikaa 1980-luku oikein olikaan? Viimeksi eilen luin netistä kriittistä keskustelua aiheesta. Yleensä aika kultaa muistot. Me keski-ikäiset olimme 1980-luvulla 25 vuotta nykyistä nuorempia, mikä jo sinällään riitti tekemään kaikesta parempaa. Varmaan silloinkin oli niitä, joiden mielestä Suomi oli muuttunut huonompaan suuntaan, ja jotka kaipasivat kultaista 1960-lukua, hippiliikettä, vapauden aatetta ja 1970-luvun poliittista heräämistä. Mutta näillä valittajilla ei ollut käytössään internetiä, joten heidän piti iltaa istuessaan valittaa vain keskenään.
Nettikirjoittajien mielestä Suomen tulisi palata takaisin 1980-luvun hyviin arvoihin ja käytäntöihin. Poliitikkojen pitäisi taas ottaa asiat omiin käsiinsä: nostaa pääomaveroa, sulkea rajat, estää työpaikkojen pakeneminen halpamaihin ja niin edelleen.
Se edellyttäisi, että myös Neuvostoliitto palautettaisiin. Idänkauppa oli Suomen talouden kulmakivi. Sanottiin, että "Suomi on neljän markan maa", koska se oli vientituotteiden keskimääräinen kilohinta. Suomen talous menestyi myymällä huonolaatuista tavaraa itäiselle naapurilleen. Melkein kaikki kelpasi. Helppoa ja turvallista.
Internet ja kännykät pitäisi sulkea, koska niitä ei ollut 1980-luvulla. Eikä tämä ole piikittelyä - netti on osa globalisaation koneistoa ja naimisissa sen kanssa. Tiedonvälityksen vapautuminen kietoutuu kaikkeen kehitykseen ja juuri se vaikutti osaltaan myös Neuvostoliiton romahdukseen. Ironista kyllä, 1980-luvun ihannoijat saavat äänensä kuuluviin juuri välineessä, jonka he haluaisivat lopettaa.
Aika on kullannut muistot 1980-luvun elintasosta. Televisiossa oli kaksi kanavaa, kaupassa pari vaihtoehtoa, matkapuhelimia ei tunnettu ja harvalla oli edes tietokonetta. Autoja oli vähän, monen piti tyytyä Ladaan tai Wartburgiin. Kukaan ei käynyt talvisin Thaimaassa, ja ylipäätänsä harva kävi Tukholmaa pidemmällä. Sitä, mistä ei tiedetty, ei tietenkään osattu kaivata. Moni saattoi jopa olla tyytyväisempi kuin tämän päivän tavarapaljoudessa. Mutta se on eri keskustelu.
Lyhyen pohdiskelun lopputulos on selvä: emme voi palata 1980-luvulle yksinämme ja muut maat eivät siihen suostu. Kehittyvien maiden pari miljardia asukasta haluaa osansa hyvinvoinnista, eikä meillä ole oikeutta saati mahdollisuutta kieltää sitä. Meidän on pystyttävä kilpailemaan heidän kanssaan, jotta oma elintasomme säilyy jatkossakin. Devalvaatioihin, paperiteollisuuden kulta-aikaan tai idänkauppaan ei ole paluuta - on pakko keksiä jotain uutta. Siinä on tekemistä koko Suomelle, ja varsinkin tuoreelle eduskunnalle.
Suomen mestaruus -sarjaa ei enää ole. Halusimme sitä tai emme, Suomi kilpailee veroista, yrityksistä, osaamisesta, pääomista ja huomiosta kansainvälisillä markkinoilla. Mikään puolue tai poliitikko ei tuo takaisin sitä, mitä 1980-luvusta kaipaamme.
Voit joko muistella kaiholla nuoruuden hyviä aikoja ja valittaa nykyisestä kehityksestä, tai pyrkiä itse sopeutumaan nykyisen elintasosi vaatimuksiin.
keskiviikko 13. heinäkuuta 2011
Toimistosihteeri urkki 200 henkilön potilastietoja
YLEn eilisillan pääuutinen kertoi Helsingin Haartmanin sairaalassa paljastuneesta tapauksesta, jossa sisäinen valvonta oli havainnut toimistosihteerin lukeneen luvattomasti noin 200 henkilön potilastietoja.
Toimittaja Mölsä lisäsi tapaukseen dramatiikkaa kertomalla että "sairaala oli salannut skandaalia 1,5 vuotta". Yksi sairaalalta kirjeen saaneista potilaista kertoi olevansa tapauksen johdosta "järkyttynyt" (sairaalassa työskennellyt osastosihteeri on avannut sähköisen sairauskertomuksenne ja mahdollisesti lukenut potilastietojanne -- huomaa avannut ja mahdollisesti lukenut).
Ok, potilastiedot ovat luottamuksellisia ja niiden urkinta on rikos. Mutta ei silti pidä menettää suhteellisuudentajua: luultavasti samassa sairaalassa tapahtuu virheitä, joiden seurauksena ihmisiä oikeasti kuolee ilman, että asiaa uutisoidaan televisiossa tai että ketään rangaistaan.
Potilastiedot on siirretty sähköiseen muotoon, mikä tekee niiden käytön valvonnasta aiempaa helpompaa. Jokainen tietojen avaus tallentuu lokiin ja voidaan jäljittää. Kuka vartioi tietojen käyttöä silloin, kun kaikki oli vielä mapeissa ja papereilla?
Sähköisissä tiedoissa on myös riskinsä. Pahinta olisi, jos joku kopioisi tiedot (tai koko tietokannan!) itselleen ja myisi tiedot vaikkapa lääke- tai vakuutusyhtiöille. Tai alkaisi kiristää niillä potilaita. Tällaiset riskit ovat sähköisessä maailmassa suurempia kuin paperiaikana. Mutta mistään sellaisesta ei nyt ollut kyse.
Jokainen, joka kirjautuu vaikkapa ensiapuun, joutuu ensi töikseen allekirjoittamaan luvan tietojensa käytöstä ja edelleenluovutuksesta. Välillä tuntuu, että lupia joutuu antamaan yhtenään -- eivätkä läheskään kaikki edes ymmärrä, mistä asiassa on kyse.
Potilaan itsensä kannalta suurin riski on siinä, että tiedot eivät kulje hoitopaikasta toiseen, tai niitä ei löydetä puutteellisten nimi-, hetu- ym. tietojen vuoksi. Terveydenhuollossa on monia saarekkeita, joista tieto ei siirry yhteensopimattomien järjestelmien tai puuttuvien lupien ja sopimusten vuoksi.
Mitä helpommin omat terveystietomme löytyvät ja mitä kattavampia ne ovat, sitä parempi itsemme kannalta. Toisessa vaakakupissa on sitten väärinkäytösten (joita tulee aina olemaan, Suomi on luultavasti sieltä puhtaimmasta päästä) ja teknisten virheiden aiheuttamat riskit. Lopullinen valinta on aina kompromissi.
Urkintaa suurempi ongelma terveydenhuollossa taitaakin olla se, että potilaan itsensä kannalta hyödyllisiä tietoja ei löydy edes urkkimalla.
Toimittaja Mölsä lisäsi tapaukseen dramatiikkaa kertomalla että "sairaala oli salannut skandaalia 1,5 vuotta". Yksi sairaalalta kirjeen saaneista potilaista kertoi olevansa tapauksen johdosta "järkyttynyt" (sairaalassa työskennellyt osastosihteeri on avannut sähköisen sairauskertomuksenne ja mahdollisesti lukenut potilastietojanne -- huomaa avannut ja mahdollisesti lukenut).
Ok, potilastiedot ovat luottamuksellisia ja niiden urkinta on rikos. Mutta ei silti pidä menettää suhteellisuudentajua: luultavasti samassa sairaalassa tapahtuu virheitä, joiden seurauksena ihmisiä oikeasti kuolee ilman, että asiaa uutisoidaan televisiossa tai että ketään rangaistaan.
Potilastiedot on siirretty sähköiseen muotoon, mikä tekee niiden käytön valvonnasta aiempaa helpompaa. Jokainen tietojen avaus tallentuu lokiin ja voidaan jäljittää. Kuka vartioi tietojen käyttöä silloin, kun kaikki oli vielä mapeissa ja papereilla?
Sähköisissä tiedoissa on myös riskinsä. Pahinta olisi, jos joku kopioisi tiedot (tai koko tietokannan!) itselleen ja myisi tiedot vaikkapa lääke- tai vakuutusyhtiöille. Tai alkaisi kiristää niillä potilaita. Tällaiset riskit ovat sähköisessä maailmassa suurempia kuin paperiaikana. Mutta mistään sellaisesta ei nyt ollut kyse.
Jokainen, joka kirjautuu vaikkapa ensiapuun, joutuu ensi töikseen allekirjoittamaan luvan tietojensa käytöstä ja edelleenluovutuksesta. Välillä tuntuu, että lupia joutuu antamaan yhtenään -- eivätkä läheskään kaikki edes ymmärrä, mistä asiassa on kyse.
Potilaan itsensä kannalta suurin riski on siinä, että tiedot eivät kulje hoitopaikasta toiseen, tai niitä ei löydetä puutteellisten nimi-, hetu- ym. tietojen vuoksi. Terveydenhuollossa on monia saarekkeita, joista tieto ei siirry yhteensopimattomien järjestelmien tai puuttuvien lupien ja sopimusten vuoksi.
Mitä helpommin omat terveystietomme löytyvät ja mitä kattavampia ne ovat, sitä parempi itsemme kannalta. Toisessa vaakakupissa on sitten väärinkäytösten (joita tulee aina olemaan, Suomi on luultavasti sieltä puhtaimmasta päästä) ja teknisten virheiden aiheuttamat riskit. Lopullinen valinta on aina kompromissi.
Urkintaa suurempi ongelma terveydenhuollossa taitaakin olla se, että potilaan itsensä kannalta hyödyllisiä tietoja ei löydy edes urkkimalla.
torstai 7. heinäkuuta 2011
Tolkkua digitelkkuun
Digi-tv-rintamalla tapahtunut kehitys on saanut monen katsojan pään pyörälle. Tarvittaisiin "TV-käyttäjän käsikirja" selittämään jakelutiet (antenni, kaapeli, satelliitti, iptv, standardi internet), verkko-operaattorit (Digita, DNA, Anvia), palveluoperaattorit (TV Viihde, Plustv, Canal Digital), maksukortit ja -kanavat sekä lukuisat termit ja lyhenteet (must carry, upscale, CI+, DVB-T2, UHF/VHF, F-muksi jne).
Melkein tulee ikävä 1990-lukua. Silloin riitti, että laittoi television päälle ja valitsi kanavan. Nyt pitää olla insinöörin pätevyys selvitäkseen tekniikan ja termien viidakossa. Televisiota ei enää "katsella" vaan sitä "käytetään". Televisioiden uudet nettiominaisuudet (appletit, DLNA) hämärtävät entisestään rajaa television ja tietokoneen välillä.
Jouduin itsekin soittamaan useita puheluita saadakseni tolkkua keväällä käynnistyneisiin antenniverkon HD-lähetyksiin. Moni on ihmetellyt, miksi YLEn julkisen palvelun HD-kanava vaatii näkyäkseen maksullisen kortin, vaikka kanava on pakko tarjota must carry -säännöksen perusteella.
Otetaan siis rautalanka avuksi ja väännetään. Kaikki seuraava liittyy vain antennitalouksiin, kaapeli- tai iptv-maailmassa on omat koukeronsa.
HD eli teräväpiirto tuo vihdoin todellisen digi-tv:n - sellaisen, jonka kuva on silminnähden aiempaa parempi. Isot ja hienot taulu-tv:t suorastaan huutavat hd-sisältöä. Esimerkiksi urheilu näyttää teräväpiirtona upealta, kun nopeasti liikkuvan kiekon erottaa jäältä ja pelaajien hikikarpalo näkyy kotikatsomoihin asti.
YLE avasi 2.5.2011 oman HD-kanavan, jolla on lähetyksiä muutaman tunnin ajan illassa. Sisältö kootaan YLEn muilta kanavilta. Osa on aitoa teräväpiirtoa, osa ylöspäin skaalattua (upscale) tavallista kuvaa. Jälkimmäinen näyttää vähän paremmalta kuin standardi, perustarkkuuden (SD) digikuva, koska pakkausvirheistä on päästy eroon. Todellista kuvainformaatiota ei silti ole enempää kuin alkuperäisessä SD-lähetteessä.
Koska HD-kuva vaatii paljon siirtokapasiteettia, YLE ei halua maksaa jakelusta katsojamäärän vähäisyyden ja jakelualueen rajallisen peiton vuoksi. Tämän päivän tilanteessa HD-kanava ei vielä ole julkista palvelua, vaan "extraa" -- ikään kuin testivaiheessa.
Jakelukustannukset maksaa tällä hetkellä TV Viihde (www.tvviihde.fi), joka toimii ns. palveluoperaattorina. Malli on uusi TV-alalla, mutta tuttu matkapuhelinverkoista. TV Viihde kilpailuttaa ja ostaa siirtokapasiteettia joko Digitalta, Anvialta tai DNA:lta, joilla kaikilla on valtioneuvoston myöntämä lupa oman jakeluverkon rakentamiseen. Anvia käyttää pääasiassa Digitalta vuokrattuja tv-mastoja, DNA omia matkapuhelinverkon mastoja.
Jatkossa taloissa joudutaan suuntailemaan antenneja uudelleen, koska DNA:n mastot ovat eri paikoissa kuin Digitan vanhat mastot. Lisäksi voi tulla eteen VHF-antennin hankkiminen, koska osa uusista kanavanipuista on alemmilla taajuuksilla (joita aikoinaan käytettiin analogisilla kanavilla, mutta joiden käyttö loppui digitalisointiin -- ja alkaa nyt siis uudestaan). Säätämistä riittää. Lisäksi lähetteet voivat häiritä toisiaan.
Äskettäin perustettu TV Viihde kilpailee PlusTV:n kanssa (www.plustv.fi), joka on myynyt maksukanavia antennikoteihin aina vuoden 1997 digisiirtymästä lähtien.
(Tähän liittyy kiintoisa yksityiskohta: PlusTV:n osake-enemmistö myytiin kaksi vuotta sitten ruotsalaiselle Teracomille. Teracom on ruotsalainen verkko-operaattori, jonka omistaa paikallinen Yleisradio eli SVT (viime kädessä Ruotsin valtio). Siis kuvio, joka Suomessa ei ollut sallittu, ja joka pakotti aikoinaan myymään Digitan ranskalaiselle TDF:lle. Ruotsin vastaava yhtiö ei ainoastaan omista paikallista verkkoa, vaan laajentaa toimintaansa myös muihin pohjoismaihin.
TV Viihteen suurin omistaja on puolestaan TDF -- sama, joka omistaa Digitan. Nyt siis TDF:n omistama suomalainen yhtiö kilpailuttaa jakelua pääomistajansa ja sen kanssa kilpailevien verkko-operaattorien välillä. Mutkikkaaksi menee.)
Jotta YLE HD -kanavan jakelusta tulisi jonain päivänä kannattavaa, TV Viihde lähettää kanavan salattuna. Salauksen purku vaatii erillisen CI+ -lukijan (aiempi CI-malli, jota käytetään SD-lähetyksissä, ei kelpaa) ja katselukortti on paritettava laitteen kanssa. Lukija maksaa lähes 100 euroa eikä markkinoilla taida olla kuin yhtä mallia, mikä on aiheuttanut närää monissa pioneerikatsojissa. Ilmaisen kanavan katsominen edellyttää investointeja.
Viestintämarkkinalain mukaan operaattorien on välitettävä (ns. must carry eli siirtovelvoite) tietyt kanavat tv-verkoissaan, siis myös kaapeli- ja iptv-verkoissa. Tulkinta on, että kanava pitää lähettää samalla tavalla kaikkialla. Eli kun jakelu antenniverkossa on salattu, sen tulee olla salattua myös kaapeli- ja iptv-verkossa, vaikka niissä todellista tarvetta salaukseen ei olisikaan.
Salaus on katsojan kannalta ikävä asia, koska se estää monissa tapauksissa HD-kanavien tallentamisen ja ilmeisesti myös pc-pohjaisen hd-digiboksin rakentamisen. Esimerkiksi Elisan iptv-palvelussa Ylen HD-kanavaa ei voi katsoa selaimella, vaikka ohjelmien tallentaminen ja katselu boksin itsensä kautta onkin mahdollista.
TV Viihteen tavoitteena on tietenkin saada asiakkaat hankkimaan katselukortteja, joille on sitten helppo myydä maksullisia lisäkanavia. Näin jakelusta tulisi sille itselleen kannattavaa.
Varsinainen YLEn HD-katselu on TV Viihten kortilla ilmaista. TV Viihde tulee myymään myös kanavapakettia, jossa on lisäksi MTV3:n ja Nelosen antenniverkon HD-kanavat. Tämän paketin hinta on 3,95 euroa kuukaudessa. Sen lisäksi jokainen voi ostaa maksukanavia, HD- tai SD-sellaisia.
Jonain päivänä YLE alkaa lähettää YLE 1 HD- ja YLE 2 HD-kanavia. Viimeistään silloin HD-kanavat muuttuvat julkiseksi palveluksi ja YLEn on itse vastattava niiden jakelusta. On luvattu, että nykyiset SD-kanavat toimivat nykyisillä digibokseilla ainakin vuoteen 2016 asti, joten kenenkään ei ole pakko hankkia uusia laitteita. Mutta jos vähänkin arvostaa silmiään ja tv-ohjelmia, HD:hen siirtyminen toki kannattaa.
Vielä yksi asia: aikoinaan korttilinkitystä ja salauspakkoa perusteltiin sillä, että tv- ja elokuvayhtiöt eivät anna jaella sisältöjään ilman salausta. Koska ohjelmat esitetään Suomessa valinnaisella tekstityksellä dubbauksen sijaan, ne kiinnostavat kovasti piraatteja. Vain Antenna HD Ready -hyväksyttyjen laitteiden taataan toimivan suomalaisen salauksen ja DVB-T2-verkon kanssa.
Tämän hetken tietämyksellä mitään pakkoa salauksen käyttöön ei kuitenkaan näytä olevan. On siis mahdollista, että ainakin YLEn HD-kanavat alkavat jonain päivänä näkyä ilman salausta. Se tekisi monen katsojan elämän paljon helpommaksi, sillä nykyinen korttilinkitys tuottaa monenlaisia lieveilmiöitä. Laitteet paritetaan sarjanumeron perusteella ja maahantuoja tietää tuomiensa vastaanotinten numerot. Ulkomailta tuotu tai nettikaupasta tilattu laite ei siis toimi.
Toinen seuraus on vielä ikävämpi: kanavia myydään paketteina, ja eri operaattorit tarjoavat niitä omilla korteillaan. HD-puolella ei vielä ole sopimusta siitä, miten eri toimijoiden kanavat paritetaan yhdelle kortille. Useiden korttien kanssa pelaaminen on katsojan kannalta kestämätön tilanne. Toivottavasti tämä ongelma saadaan ratkaistua mahdollisimman pian.
Melkein tulee ikävä 1990-lukua. Silloin riitti, että laittoi television päälle ja valitsi kanavan. Nyt pitää olla insinöörin pätevyys selvitäkseen tekniikan ja termien viidakossa. Televisiota ei enää "katsella" vaan sitä "käytetään". Televisioiden uudet nettiominaisuudet (appletit, DLNA) hämärtävät entisestään rajaa television ja tietokoneen välillä.
Jouduin itsekin soittamaan useita puheluita saadakseni tolkkua keväällä käynnistyneisiin antenniverkon HD-lähetyksiin. Moni on ihmetellyt, miksi YLEn julkisen palvelun HD-kanava vaatii näkyäkseen maksullisen kortin, vaikka kanava on pakko tarjota must carry -säännöksen perusteella.
Otetaan siis rautalanka avuksi ja väännetään. Kaikki seuraava liittyy vain antennitalouksiin, kaapeli- tai iptv-maailmassa on omat koukeronsa.
HD eli teräväpiirto tuo vihdoin todellisen digi-tv:n - sellaisen, jonka kuva on silminnähden aiempaa parempi. Isot ja hienot taulu-tv:t suorastaan huutavat hd-sisältöä. Esimerkiksi urheilu näyttää teräväpiirtona upealta, kun nopeasti liikkuvan kiekon erottaa jäältä ja pelaajien hikikarpalo näkyy kotikatsomoihin asti.
YLE avasi 2.5.2011 oman HD-kanavan, jolla on lähetyksiä muutaman tunnin ajan illassa. Sisältö kootaan YLEn muilta kanavilta. Osa on aitoa teräväpiirtoa, osa ylöspäin skaalattua (upscale) tavallista kuvaa. Jälkimmäinen näyttää vähän paremmalta kuin standardi, perustarkkuuden (SD) digikuva, koska pakkausvirheistä on päästy eroon. Todellista kuvainformaatiota ei silti ole enempää kuin alkuperäisessä SD-lähetteessä.
Koska HD-kuva vaatii paljon siirtokapasiteettia, YLE ei halua maksaa jakelusta katsojamäärän vähäisyyden ja jakelualueen rajallisen peiton vuoksi. Tämän päivän tilanteessa HD-kanava ei vielä ole julkista palvelua, vaan "extraa" -- ikään kuin testivaiheessa.
Jakelukustannukset maksaa tällä hetkellä TV Viihde (www.tvviihde.fi), joka toimii ns. palveluoperaattorina. Malli on uusi TV-alalla, mutta tuttu matkapuhelinverkoista. TV Viihde kilpailuttaa ja ostaa siirtokapasiteettia joko Digitalta, Anvialta tai DNA:lta, joilla kaikilla on valtioneuvoston myöntämä lupa oman jakeluverkon rakentamiseen. Anvia käyttää pääasiassa Digitalta vuokrattuja tv-mastoja, DNA omia matkapuhelinverkon mastoja.
Jatkossa taloissa joudutaan suuntailemaan antenneja uudelleen, koska DNA:n mastot ovat eri paikoissa kuin Digitan vanhat mastot. Lisäksi voi tulla eteen VHF-antennin hankkiminen, koska osa uusista kanavanipuista on alemmilla taajuuksilla (joita aikoinaan käytettiin analogisilla kanavilla, mutta joiden käyttö loppui digitalisointiin -- ja alkaa nyt siis uudestaan). Säätämistä riittää. Lisäksi lähetteet voivat häiritä toisiaan.
Äskettäin perustettu TV Viihde kilpailee PlusTV:n kanssa (www.plustv.fi), joka on myynyt maksukanavia antennikoteihin aina vuoden 1997 digisiirtymästä lähtien.
(Tähän liittyy kiintoisa yksityiskohta: PlusTV:n osake-enemmistö myytiin kaksi vuotta sitten ruotsalaiselle Teracomille. Teracom on ruotsalainen verkko-operaattori, jonka omistaa paikallinen Yleisradio eli SVT (viime kädessä Ruotsin valtio). Siis kuvio, joka Suomessa ei ollut sallittu, ja joka pakotti aikoinaan myymään Digitan ranskalaiselle TDF:lle. Ruotsin vastaava yhtiö ei ainoastaan omista paikallista verkkoa, vaan laajentaa toimintaansa myös muihin pohjoismaihin.
TV Viihteen suurin omistaja on puolestaan TDF -- sama, joka omistaa Digitan. Nyt siis TDF:n omistama suomalainen yhtiö kilpailuttaa jakelua pääomistajansa ja sen kanssa kilpailevien verkko-operaattorien välillä. Mutkikkaaksi menee.)
Jotta YLE HD -kanavan jakelusta tulisi jonain päivänä kannattavaa, TV Viihde lähettää kanavan salattuna. Salauksen purku vaatii erillisen CI+ -lukijan (aiempi CI-malli, jota käytetään SD-lähetyksissä, ei kelpaa) ja katselukortti on paritettava laitteen kanssa. Lukija maksaa lähes 100 euroa eikä markkinoilla taida olla kuin yhtä mallia, mikä on aiheuttanut närää monissa pioneerikatsojissa. Ilmaisen kanavan katsominen edellyttää investointeja.
Viestintämarkkinalain mukaan operaattorien on välitettävä (ns. must carry eli siirtovelvoite) tietyt kanavat tv-verkoissaan, siis myös kaapeli- ja iptv-verkoissa. Tulkinta on, että kanava pitää lähettää samalla tavalla kaikkialla. Eli kun jakelu antenniverkossa on salattu, sen tulee olla salattua myös kaapeli- ja iptv-verkossa, vaikka niissä todellista tarvetta salaukseen ei olisikaan.
Salaus on katsojan kannalta ikävä asia, koska se estää monissa tapauksissa HD-kanavien tallentamisen ja ilmeisesti myös pc-pohjaisen hd-digiboksin rakentamisen. Esimerkiksi Elisan iptv-palvelussa Ylen HD-kanavaa ei voi katsoa selaimella, vaikka ohjelmien tallentaminen ja katselu boksin itsensä kautta onkin mahdollista.
TV Viihteen tavoitteena on tietenkin saada asiakkaat hankkimaan katselukortteja, joille on sitten helppo myydä maksullisia lisäkanavia. Näin jakelusta tulisi sille itselleen kannattavaa.
Varsinainen YLEn HD-katselu on TV Viihten kortilla ilmaista. TV Viihde tulee myymään myös kanavapakettia, jossa on lisäksi MTV3:n ja Nelosen antenniverkon HD-kanavat. Tämän paketin hinta on 3,95 euroa kuukaudessa. Sen lisäksi jokainen voi ostaa maksukanavia, HD- tai SD-sellaisia.
Jonain päivänä YLE alkaa lähettää YLE 1 HD- ja YLE 2 HD-kanavia. Viimeistään silloin HD-kanavat muuttuvat julkiseksi palveluksi ja YLEn on itse vastattava niiden jakelusta. On luvattu, että nykyiset SD-kanavat toimivat nykyisillä digibokseilla ainakin vuoteen 2016 asti, joten kenenkään ei ole pakko hankkia uusia laitteita. Mutta jos vähänkin arvostaa silmiään ja tv-ohjelmia, HD:hen siirtyminen toki kannattaa.
Vielä yksi asia: aikoinaan korttilinkitystä ja salauspakkoa perusteltiin sillä, että tv- ja elokuvayhtiöt eivät anna jaella sisältöjään ilman salausta. Koska ohjelmat esitetään Suomessa valinnaisella tekstityksellä dubbauksen sijaan, ne kiinnostavat kovasti piraatteja. Vain Antenna HD Ready -hyväksyttyjen laitteiden taataan toimivan suomalaisen salauksen ja DVB-T2-verkon kanssa.
Tämän hetken tietämyksellä mitään pakkoa salauksen käyttöön ei kuitenkaan näytä olevan. On siis mahdollista, että ainakin YLEn HD-kanavat alkavat jonain päivänä näkyä ilman salausta. Se tekisi monen katsojan elämän paljon helpommaksi, sillä nykyinen korttilinkitys tuottaa monenlaisia lieveilmiöitä. Laitteet paritetaan sarjanumeron perusteella ja maahantuoja tietää tuomiensa vastaanotinten numerot. Ulkomailta tuotu tai nettikaupasta tilattu laite ei siis toimi.
Toinen seuraus on vielä ikävämpi: kanavia myydään paketteina, ja eri operaattorit tarjoavat niitä omilla korteillaan. HD-puolella ei vielä ole sopimusta siitä, miten eri toimijoiden kanavat paritetaan yhdelle kortille. Useiden korttien kanssa pelaaminen on katsojan kannalta kestämätön tilanne. Toivottavasti tämä ongelma saadaan ratkaistua mahdollisimman pian.
keskiviikko 6. heinäkuuta 2011
Alkuperäinen iPad yllättää ikävästi mökillä
Tämän ei pitäisi olla varsinainen yllätys, mutta monelle kuitenkin on: Applen iPadin 3G-versio toimii huonosti maaseudulla. Datasiirto putoaa helposti 2G-verkkoon ja muuttuu tuskallisen hitaaksi.
Syy on yksinkertainen: iPadin ensimmäinen, se viime vuoden malli, ei tunne 900 MHz:n taajuutta, jolla kaupunkien ulkopuoliset 3G-verkot on rakennettu. iPhone tuntee, mutta sekin vasta iPhone 4 -mallissa.
Myös uusi, tänä keväänä julkistettu iPad 2 tukee 900 MHz:n datakäyttöä. Alkuperäisen iPadin käyttäjän on tyydyttävä mökillä etanavauhtiseen 2G-dataan, tai sitten vaihdettava WLAN-verkkoon. Matkapuhelimen saa toimimaan WLAN-tukiasemana, jolloin iPadin yhteys kulkee sen kautta 3G-verkkoon. Vaatii pientä virittelyä ja syö matkapuhelimen akkua, mutta puhelin voi olla käytön ajan kiinni laturissa.
WLAN-tukiasemaohjelma on vakiona uudessa iPhonen käyttöjärjestelmässä ja uusissa Android-puhelimissa. Vanhempiin Symbian-luureihin sen saa Joikuspot-ohjelmalla.
Näillä eväillä vanhakin iPad saadaan yhteyteen ulkomaailman kanssa, kunhan vain 3G-verkko toimii. Sekään ei ole varmaa kaikkialla Suomen kesälaitumilla.
Syy on yksinkertainen: iPadin ensimmäinen, se viime vuoden malli, ei tunne 900 MHz:n taajuutta, jolla kaupunkien ulkopuoliset 3G-verkot on rakennettu. iPhone tuntee, mutta sekin vasta iPhone 4 -mallissa.
Myös uusi, tänä keväänä julkistettu iPad 2 tukee 900 MHz:n datakäyttöä. Alkuperäisen iPadin käyttäjän on tyydyttävä mökillä etanavauhtiseen 2G-dataan, tai sitten vaihdettava WLAN-verkkoon. Matkapuhelimen saa toimimaan WLAN-tukiasemana, jolloin iPadin yhteys kulkee sen kautta 3G-verkkoon. Vaatii pientä virittelyä ja syö matkapuhelimen akkua, mutta puhelin voi olla käytön ajan kiinni laturissa.
WLAN-tukiasemaohjelma on vakiona uudessa iPhonen käyttöjärjestelmässä ja uusissa Android-puhelimissa. Vanhempiin Symbian-luureihin sen saa Joikuspot-ohjelmalla.
Näillä eväillä vanhakin iPad saadaan yhteyteen ulkomaailman kanssa, kunhan vain 3G-verkko toimii. Sekään ei ole varmaa kaikkialla Suomen kesälaitumilla.
tiistai 5. heinäkuuta 2011
Hyvällä salasanalla on harvoin merkitystä
Helsingin Sanomien kolumnissa tutkija Pekka Pekkala kertoo, miten hänen Skype-salasanansa urkittiin Taiwaniin. Tekstissä annetaan vinkkejä hyvien salasanojen muodostamisesta. Lisää neuvoja löytyy kolumnia seuraavasta keskusteluosuudesta.
Niin hyviä kuin ohjeet ovatkin, ne toistavat kerran opittuja (toivottavasti!) neuvoja turhan suoraviivaisesti. Aivan varmasti T2x823ö+Q on parempi salasana kuin antti tai oman auton rekisterinumero, mutta jos salasana kaapataan olan yli kurkkimalla tai ujuttamalla koneeseen haittaohjelma, salasanan mutkikkuudella ei ole mitään merkitystä. Näissä tilanteissa ainoa lääke on pitää kone puhtaana ja vaihtaa salasanaa riittävän usein. Ja vaikka oma kone olisi täysin puhdas, salasanan kirjoittaminen vieraalla koneella tai nettikahvilassa on suuri riski.
Salasanan hyvyydellä ei liioin ole merkitystä, jos hakkeri murtautuu nettipalveluun ja varastaa salasanojen tietokannan. Näin kävi mm. pari vuotta sitten Älypään tapauksessa.
Ylipäätänsä ohjeet T2x823ö+Q-tyyppisten salasanojen muodostamiseksi liittyvät tilanteisiin, jossa murtautuja saa vapaasti kokeilla miljardeja ja taas miljardeja vaihtoehtoja (ns. brute-force -menetelmä). Verkkopalveluissa tällaista tilannetta on tuskin koskaan, sillä kirjautumisyritykset katkaistaan jo muutaman väärän jälkeen. Vaikka niin ei tapahtuisikaan, jokaiseen yritykseen kuluu niin paljon aikaa (jopa sekunti tai kaksi), ettei miljardien vaihtoehtojen kokeilu ole mitenkään mahdollista. Silloin myöskään salasanan absoluuttisella pituudella ei ole mitään merkitystä.
Ainoa tilanne, jossa verkkopalvelun salasanoja päästään murtamaan kaikessa rauhassa, liittyy tiivisteinä tallennetun salasanatietokannan murtamiseen. Sellaisiakin on tapahtunut. Oikeaoppinen tiivistekanta kuitenkin suolataan, mikä tekee brute-force-kokeilut mahdottomiksi myös näissä tapauksissa.
Pekkalalta varastettu salasana liittyi Skype-tunnukseen. Kolumni ei kerro, oliko se helppo arvata. Ulkomaiset hakkerit saattavat kokeilla yleisiä englanninkielen sanoja ja näppäimistölyhenteitä (kuten 12345, admin, qwerty, käyttäjätunnuksen etunimi tms), joten ne ovat ehdottomasti kaikkein huonoimpia salasanoja. Sen sijaan oman auton rekisterinumero tai lemmikkieläimnen nimi saattavat olla ulkomaiselle hakkerille täysin mahdottomia murrettaviksi, koska he eivät tunne henkilöä.
Tilanne on tietenkin toinen, jos murtoa yrittää oma puoliso tai työkaveri. Kaikki riippuu siitä, mikä on todennäköisin uhkakuva hyökkäykselle.
Pitkä ja mutkikas salasana on vain pieni osa tietoturvaa. Verkkopalveluissa on vähintään yhtä tärkeää, että salasanaa vaihdetaan säännöllisesti ja etenkin se, ettei samaa salasanaa käytetä useassa eri paikassa.
Niin hyviä kuin ohjeet ovatkin, ne toistavat kerran opittuja (toivottavasti!) neuvoja turhan suoraviivaisesti. Aivan varmasti T2x823ö+Q on parempi salasana kuin antti tai oman auton rekisterinumero, mutta jos salasana kaapataan olan yli kurkkimalla tai ujuttamalla koneeseen haittaohjelma, salasanan mutkikkuudella ei ole mitään merkitystä. Näissä tilanteissa ainoa lääke on pitää kone puhtaana ja vaihtaa salasanaa riittävän usein. Ja vaikka oma kone olisi täysin puhdas, salasanan kirjoittaminen vieraalla koneella tai nettikahvilassa on suuri riski.
Salasanan hyvyydellä ei liioin ole merkitystä, jos hakkeri murtautuu nettipalveluun ja varastaa salasanojen tietokannan. Näin kävi mm. pari vuotta sitten Älypään tapauksessa.
Ylipäätänsä ohjeet T2x823ö+Q-tyyppisten salasanojen muodostamiseksi liittyvät tilanteisiin, jossa murtautuja saa vapaasti kokeilla miljardeja ja taas miljardeja vaihtoehtoja (ns. brute-force -menetelmä). Verkkopalveluissa tällaista tilannetta on tuskin koskaan, sillä kirjautumisyritykset katkaistaan jo muutaman väärän jälkeen. Vaikka niin ei tapahtuisikaan, jokaiseen yritykseen kuluu niin paljon aikaa (jopa sekunti tai kaksi), ettei miljardien vaihtoehtojen kokeilu ole mitenkään mahdollista. Silloin myöskään salasanan absoluuttisella pituudella ei ole mitään merkitystä.
Ainoa tilanne, jossa verkkopalvelun salasanoja päästään murtamaan kaikessa rauhassa, liittyy tiivisteinä tallennetun salasanatietokannan murtamiseen. Sellaisiakin on tapahtunut. Oikeaoppinen tiivistekanta kuitenkin suolataan, mikä tekee brute-force-kokeilut mahdottomiksi myös näissä tapauksissa.
Pekkalalta varastettu salasana liittyi Skype-tunnukseen. Kolumni ei kerro, oliko se helppo arvata. Ulkomaiset hakkerit saattavat kokeilla yleisiä englanninkielen sanoja ja näppäimistölyhenteitä (kuten 12345, admin, qwerty, käyttäjätunnuksen etunimi tms), joten ne ovat ehdottomasti kaikkein huonoimpia salasanoja. Sen sijaan oman auton rekisterinumero tai lemmikkieläimnen nimi saattavat olla ulkomaiselle hakkerille täysin mahdottomia murrettaviksi, koska he eivät tunne henkilöä.
Tilanne on tietenkin toinen, jos murtoa yrittää oma puoliso tai työkaveri. Kaikki riippuu siitä, mikä on todennäköisin uhkakuva hyökkäykselle.
Pitkä ja mutkikas salasana on vain pieni osa tietoturvaa. Verkkopalveluissa on vähintään yhtä tärkeää, että salasanaa vaihdetaan säännöllisesti ja etenkin se, ettei samaa salasanaa käytetä useassa eri paikassa.
sunnuntai 3. heinäkuuta 2011
Linnanmäen PR-katastrofi
Linnanmäen toimitusjohtajan tv-haastattelu muistuttaa siitä, miten pihalla johtajat voivat olla tämän päivän maailmasta. YLEn nuoren naistoimittajan kysymykset tuottivat Lintsille PR-katastrofin, jonka vaikutuksia maksetaan pitkään.
Toimittaja Rosa Kettumäki halusi selvittää, pitävätkö netissä liikkuvat tiedot kesätyöntekijöiden huonoista palkoista ja tiukoista työehdoista paikkansa. Toimitusjohtaja Räikkönen närkästyi kysymyksistä niin paljon, että keskeytti haastattelun.
Siinä ei sinällään ole mitään uutta. Ensimmäisenä tulee mieleen Bill Gates, joka teki saman vuoden 1994 haastattelussa, kun naistoimittaja tivasi häneltä kommentteja Microsoftin kovapintaisista toimintatavoista. Sitä ennen Gates tosin oli -- toimittajan pyynnöstä -- hypännyt tuolin yli ja näin todistanut oikeiksi huhut, joiden mukaan hänellä on mahtavat jalkavoimat. Minkä mäkihyppääjän maailma Gatesissa menettikään! Mitähän toimitusjohtaja Räikkönen olisi tehnyt, jos Kettumäki olisi pyytänyt häntä tekemään jotain vastaavaa?
Räikkönen kruunasi virheensä keskeyttämällä myös uuden haastattelun. Eikä taustatukena ollut Lastenpäivän säätiön kaupallinen johtaja Carita Gil suinkaan auttanut tilannetta, pikemminkin päinvastoin.
Kerran hermostumalla pääsee uutisiin. Tekemällä sen kahdesti peräkkäin pääsee viestinnän historiaan. Case Linnanmäkeä tullaan käyttämään kouluesimerkkinä siitä, miten yritysviestintää ei pidä tehdä.
Toimitusjohtaja ei saa menettää hermojaan eikä pilata yrityksen kuvaa - ei varsinkaan silloin, kun on juuri ehtinyt kertoa, miten "viestintästrategian mukaan Linnanmäellä on vain yhdet kasvot ja yksi ääni -- toimitusjohtajan kasvot ja hänen äänensä". Nyt jokaiselle haastattelun nähneelle -- ja heitä on yksin YLEn nettisivulla yli 57 0000 -- Linnanmäen kasvot jäävät mieleen töykeinä ja ylimielisinä. Lintsillä on kaksi vaihtoehtoa: joko vaihtaa toimitusjohtajaa tai viestintästrategiaa.
Jokaisen toimitusjohtajan pitäisi tietää, miten median kanssa toimitaan. Kaikkien muidenkin pitäisi tietää, että mokailu leviää viimeistään sosiaalisen median kautta ja kääntyy yritystä vastaan arvaamattomin seurauksin.
Tässä tapauksessa toimittajan kysymykset olivat niin tavanomaisia, että ilman toimitusjohtajan omaa mokailua asia olisi unohtunut saman tien. Totta, Linnanmäki maksaa huonoa palkkaa, mutta toimitusjohtaja oli oikeassa: kyse ei ole tavallisesta työpaikasta. Linnanmäki on tapa viettää kesää. Tuskinpa Mato Valtonen toimi vuoristoradan jarrumiehenä rahan vuoksi. Ja ilmeisesti palkka on riittävä, koska halukkaita kesätyöntekijöitä riittää näilläkin taksoilla.
Kielto kommentoida yrityksen asioita julkisuudessa, vaatimus asiallisesta pukeutumisesta tai kielto matkapuhelimen käytöstä työvuoron aikana saattavat nuorten mielestä kuulostaa kovilta, mutta ovat arkipäivää kaikissa ammateissa. Lojaliteettivelvoite on muutenkin ollut otsikoissa Facebook-kommentoinnin vuoksi.
Netissä on ehdotuksia siitä, miten toimitusjohtajan olisi pitänyt vastata ikäviin kysymyksiin. Ne ovat hyviä silloin, kun kyse on tavallisesta yrityksestä. Mutta Linnanmäki ei ole (eihän?) voiton maksimointiin pyrkivä Lintsi Oy, vaan sen takana on hyväntekeväisyyttä harjoittava Lastenpäivän säätiö. Linnanmäkeen yhdistetään iloa, hyvää mieltä ja hauskuutta. Linnanmäen kasvot ovat hymyilevän klovnin kasvot. Toimitusjohtajan esiintyminen romutti nämä mielikuvat.
Vielä pari sanaa hieman toisesta asiasta. Jälkimmäisellä kerralla toimitusjohtaja pyysi kysymykset etukäteen ja suuttui, kun toimittaja ei pysynyt niissä. Toimittajalla ei ole mitään pakkoa lähettää kysymyksiä etukäteen ja hän voi kysyä mitä haluaa. Se on sitä länsimaisen lehdistön vapautta.
Haastateltavan oikeudeksi jää kieltäytyä haastattelusta tai vastata sen aikana "en kommentoi". Jos valmiiseen juttuun jää selviä virheitä, asianomaisella on lain nojalla oikeus vastineen julkaisuun.
Toimittaja Kettumäki sai lentävän lähdön toimittajauralleen. Ties millainen tähtitoimittaja hänestä vielä kehittyy!
Toimittaja Rosa Kettumäki halusi selvittää, pitävätkö netissä liikkuvat tiedot kesätyöntekijöiden huonoista palkoista ja tiukoista työehdoista paikkansa. Toimitusjohtaja Räikkönen närkästyi kysymyksistä niin paljon, että keskeytti haastattelun.
Siinä ei sinällään ole mitään uutta. Ensimmäisenä tulee mieleen Bill Gates, joka teki saman vuoden 1994 haastattelussa, kun naistoimittaja tivasi häneltä kommentteja Microsoftin kovapintaisista toimintatavoista. Sitä ennen Gates tosin oli -- toimittajan pyynnöstä -- hypännyt tuolin yli ja näin todistanut oikeiksi huhut, joiden mukaan hänellä on mahtavat jalkavoimat. Minkä mäkihyppääjän maailma Gatesissa menettikään! Mitähän toimitusjohtaja Räikkönen olisi tehnyt, jos Kettumäki olisi pyytänyt häntä tekemään jotain vastaavaa?
Räikkönen kruunasi virheensä keskeyttämällä myös uuden haastattelun. Eikä taustatukena ollut Lastenpäivän säätiön kaupallinen johtaja Carita Gil suinkaan auttanut tilannetta, pikemminkin päinvastoin.
Kerran hermostumalla pääsee uutisiin. Tekemällä sen kahdesti peräkkäin pääsee viestinnän historiaan. Case Linnanmäkeä tullaan käyttämään kouluesimerkkinä siitä, miten yritysviestintää ei pidä tehdä.
Toimitusjohtaja ei saa menettää hermojaan eikä pilata yrityksen kuvaa - ei varsinkaan silloin, kun on juuri ehtinyt kertoa, miten "viestintästrategian mukaan Linnanmäellä on vain yhdet kasvot ja yksi ääni -- toimitusjohtajan kasvot ja hänen äänensä". Nyt jokaiselle haastattelun nähneelle -- ja heitä on yksin YLEn nettisivulla yli 57 0000 -- Linnanmäen kasvot jäävät mieleen töykeinä ja ylimielisinä. Lintsillä on kaksi vaihtoehtoa: joko vaihtaa toimitusjohtajaa tai viestintästrategiaa.
Jokaisen toimitusjohtajan pitäisi tietää, miten median kanssa toimitaan. Kaikkien muidenkin pitäisi tietää, että mokailu leviää viimeistään sosiaalisen median kautta ja kääntyy yritystä vastaan arvaamattomin seurauksin.
Tässä tapauksessa toimittajan kysymykset olivat niin tavanomaisia, että ilman toimitusjohtajan omaa mokailua asia olisi unohtunut saman tien. Totta, Linnanmäki maksaa huonoa palkkaa, mutta toimitusjohtaja oli oikeassa: kyse ei ole tavallisesta työpaikasta. Linnanmäki on tapa viettää kesää. Tuskinpa Mato Valtonen toimi vuoristoradan jarrumiehenä rahan vuoksi. Ja ilmeisesti palkka on riittävä, koska halukkaita kesätyöntekijöitä riittää näilläkin taksoilla.
Kielto kommentoida yrityksen asioita julkisuudessa, vaatimus asiallisesta pukeutumisesta tai kielto matkapuhelimen käytöstä työvuoron aikana saattavat nuorten mielestä kuulostaa kovilta, mutta ovat arkipäivää kaikissa ammateissa. Lojaliteettivelvoite on muutenkin ollut otsikoissa Facebook-kommentoinnin vuoksi.
Netissä on ehdotuksia siitä, miten toimitusjohtajan olisi pitänyt vastata ikäviin kysymyksiin. Ne ovat hyviä silloin, kun kyse on tavallisesta yrityksestä. Mutta Linnanmäki ei ole (eihän?) voiton maksimointiin pyrkivä Lintsi Oy, vaan sen takana on hyväntekeväisyyttä harjoittava Lastenpäivän säätiö. Linnanmäkeen yhdistetään iloa, hyvää mieltä ja hauskuutta. Linnanmäen kasvot ovat hymyilevän klovnin kasvot. Toimitusjohtajan esiintyminen romutti nämä mielikuvat.
Vielä pari sanaa hieman toisesta asiasta. Jälkimmäisellä kerralla toimitusjohtaja pyysi kysymykset etukäteen ja suuttui, kun toimittaja ei pysynyt niissä. Toimittajalla ei ole mitään pakkoa lähettää kysymyksiä etukäteen ja hän voi kysyä mitä haluaa. Se on sitä länsimaisen lehdistön vapautta.
Haastateltavan oikeudeksi jää kieltäytyä haastattelusta tai vastata sen aikana "en kommentoi". Jos valmiiseen juttuun jää selviä virheitä, asianomaisella on lain nojalla oikeus vastineen julkaisuun.
Toimittaja Kettumäki sai lentävän lähdön toimittajauralleen. Ties millainen tähtitoimittaja hänestä vielä kehittyy!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)