Bailaava pääministeri - riski Suomelle?

Pääministerin bailaamisesta levinnyt video aiheutti mediakohun. Aihe on herkkä ja jakaa ihmisiä. Marinin kannattajat ovat yhtä innokkaita kuin Trump-fanit Yhdysvalloissa - mikään kohu tai kritiikki ei ole oikein, vika on aina mediassa. Marin on puolueelleen yhtä tärkeä kuin Trump omalleen. Näkyvä hahmo, joka ristiriitaisuudesta huolimatta pitää puolueen otsikoissa ja tuo paljon kannatusta. Molemmat ovat myös nousseet valtiojohdon huipulle äkillisesti ja perinteisen urapolun ulkopuolelta. 

Marinin puolustajat leimaavat kritiikin naisvihaksi ja setämiesten marinaksi. Jälkimmäinen on yhtä epäkunnioittavaa ja vähättelevää kuin setämiesten aiemmin suosima tytöttely. Mutta potut pottuina, kai. 

Itse en ole koskaan tytötellyt, mutta nyt marisen setämiehenä. Nuorella pääministerillä on oikeus vapaa-aikaan ja rentoutumiseen, jopa humaltumiseen. Sanna Marin on kuitenkin keski-ikäinen, 36-vuotias ja perheellinen. Hänen toistuva tapansa hakeutua nuorten pintajulkkisten seuraan bailaamaan on kuitenkin hämmentävää.

Kuka tahansa vaikutusvaltainen henkilö tietää varoa kotibileissä kännykkäkameroita. Erityisesti diginatiivien 80- ja 90-luvulla syntyneiden pitäisi tietää, miten videot leviävät. Marinin tapauksessa kyse ei edes ollut salakuvauksesta, vaan hän poseerasi itse auliisti vieraalle kameralle. Sellainen osoittaa täydellistä harkinnan pettämistä. 

Tässä yhteydessä "vieras kamera" tarkoittaa "ei oma". Kuvaaja saattoi olla Marinille tuttu ja luotettava, mutta toisin kuin pääministerin, hänen puhelimensa ei ollut suojattu. Siellä saattoi olla esim. vakoiluohjelmia, joilla on aiemmin urkittu Euroopan johtajia (Espanjan pää- ja puolustusministereitä vakoiltiin Pegasuksella, samoin Suomen diplomaatteja). Vakoojat tietävät, että kohde on suojattu, mutta lähipiiri on heikko kohta. Vielä pari vuotta sitten Suomen pääministeri ei ollut erityisen kiinnostava, mutta Ukrainan sota ja Nato ovat muuttaneet tilanteen. En voi uskoa, etteikö valtioneuvoston turvaosasto olisi varoittanut pääministeriä näistä asioista.

Koko kevät meitä kehotettiin varautumaan Venäjän kiukutteluun ja hybridivaikuttamiseen Nato-päätöksen vuoksi. Meitä neuvottiin olemaan erityisen varovaisia verkossa ja pitämään pää kylmänä, jos jotain ilmenee. Pääministeri näyttää unohtaneen varovaisuuden.

Marin itse on kertonut haluavansa uudistaa pääministeri-instituutiota. Se ei kuitenkaan ole pelkkä ilmoitusasia, sillä pääministeri on Suomen vaikutusvaltaisin poliitikko, joka edustaa maata kansainvälisissä tilaisuuksissa. Miten vakavasti Naton, Venäjän tai muiden maiden setämiehet suhtautuvat Suomen pääministeriin, kun ovat nähneet tämän pelleilevän kameralle humalaisen teinin tavoin? Se on tietysti väärin, mutta yhtä inhimillistä kuin Marinin oma toiminta. Kansainvälisen median myönteinen julkisuus on imartelevaa ja hyvää PR:ää Suomelle, mutta isot päätökset ratkaisevat.

Marinin tavoittelema asema sopisi puoluejohtajalle. SDP:n vetäjänä hän voisi uudistaa traditiota ja piristää (varsin iäkkäiden) puoluejäsenten mieliä olemalla "cool" ja rento. Vanhat AY-jyrät ja puolueaktiivit ovat epäilemättä tyytyväisiä siihen, että Marin on tuonut uutta verta jo hiipumassa olleeseen liikkeeseen. Puoluejäsenten keski-ikä lieneekin laskenut reippaasti Marinin ansiosta. Puoluejohtajana vain jäsenillä olisi valta kritisoida toimintaa. Pääministeriä saavat kritisoida kaikki, koska hän on kaikkien pääministeri.

Niin epäreilua kuin se onkin, tällaiset kuvat jäävät elämään.

Asiassa on myös vakavampi puoli. Emme tiedä, onko Marinin vapaa-ajanvietosta kertynyt arkaluonteista aineistoa, jota ei vielä ole julkaistu, ja kenen hallussa se on. Julkinenkin aineisto toimii Venäjän käsissä Suomelle epäedullisella tavalla puhumattakaan, että sitä alettaisiin manipuloida tai tehostaa deepfake-tekniikoilla. Jos seuraava video on väärennös, miten uskottavasti sen voi kiistää? (Aihetta onkin näköjään jo käsitelty uutisessa)

Ulkomaiset tiedustelupalvelut ovat aina keränneet korkean tason vaikuttajista aineistoa, josta voi olla hyötyä. Miespoliitikkojen aikakaudella käytettiin hunaja-ansoja. Olisi täydellistä kyvyttömyyttä Venäjän tiedustelulta, ellei se käyttäisi tilaisuutta hyväkseen. Marin antaa heidän käsiinsä materiaalia julkisesti, joten mitä mahtaa tapahtua pinnan alla? Emme tiedä kaikkea edes tämän videon taustoista tai sen levittämisestä. Erityisessä vaarassa on kohteen lähipiiri, joka ei osaa suojautua samalla tavalla kuin kohde itse. Radiojuontajilla, somevaikuttajilla ja pintajulkkiksilla puhelimen tietoturva ei ole samalla tasolla kuin pääministerillä itsellään.

On myös pakko huolestua pääministerin fyysisestä turvallisuudesta. Ruotsin ulkoministeri Anna Lindh puukotettiin tavaratalossa (2003) ja ex-pääministeri Olof Palme ammuttiin kadulle (1986). Suomi ei ole lintukoto. Vaikka turvaorganisaatio vakuuttaa kaiken olevan kunnossa, videoista saa käsityksen, että yöllinen hyökkäys pääministeriä kohtaan olisi liian helppo toteuttaa.

Pääministerin tehtävä on Suomen korkein luottamustehtävä. Se asettaa henkilölle monia rajoituksia ja tekee elämän hankalaksi. Ketään ei pakoteta luopumaan oikeuksistaan ja ottamaan tehtävää vastaan. Silti paikalle on jatkuvasti tunkua.

Yllättävän moni on muistuttanut aiempien poliitikkojen viinaongelmista. Kekkosen ja Karjalaisen sekoiluista vaiettiin, mutta maailma olikin silloin aivan toinen. Ei ollut sosiaalista mediaa eikä kameroita kaikkialla. Myös arvot olivat toiset. Toimittajat itse käyttivät päivisin reippaasti alkoholia, työpaikoilla oli seksuaalista ahdistelua, kaikkialla sai tupakoida, raiskaus oli tuskin edes rikos mutta homoseksuaalisuus sairaus, lapsia sai kurittaa fyysisesti... lista on pitkä. Tiedotustilaisuudessa tupakoiva ministeri saisi nyt kuraa niskaansa, sukupuolesta riippumatta. Maailma on muuttunut.

Jopa tasa-arvo tuntuu kääntyneen päälaelleen. Perheellinen miespoliitikko ei voisi tanssia vieraan naisen kanssa julkisessa tilassa kännissä ilman, että siitä nousisi kohu.

Muokattu 22.8.2022

Mies-sanat, master-slave ja porua uuskielestä

Twitter ilmoitti viime viikolla uudistavansa sisäisesti käyttämään terminologiaa. Blacklist korvautuu Denylist-sanalla, master/slave sanaparilla leader/follower ja niin edelleen.

Twitterin uutta sanastoa.

Oli helppo arvata, että uudistus herättäisi närää myös Suomessa. Varsinkin perussuomalaiset ovat älähtäneet kielen tahallisesta manipuloinnista. Onko tämä esimerkki orwelliaanisesta yhteiskunnasta, jossa ihmisiä pyritään estämään ajattelemasta väärin kieltä muokkaamalla? Eikö cancel-kulttuurilla ole mitään rajaa? Miksi suomeksi pitäisi sanoa esihenkilö vanhan esimies-sanan sijaan?

Meillä suomalaisilla tuskin on pätevyyttä arvioida master/slave-sanan herättämiä mielikuvia Yhdysvalloissa. Meille sana on vain yksi tekninen termi muiden joukossa, mutta paikallisen korvassa sen klangi on ihan erilainen. Orjuus ja roturistiriidat ovat Yhdysvalloissa tuoreessa muistissa. Eikä "isäntä/orja" suomalaisenkaan korvassa kuulostaa hyvältä ilmaisulta.

Suomessa samaa herkkyyttä liittyy mm. vuoden 1918 tapahtumiin ja jatkosotaan. Myös uudemmat termit "taantumuksellinen", "toveri", "edistyksellinen" jne. kertovat muustakin kuin itse asiasta. Entä jos Nokia olisi käyttänyt puhelimissaan vaikka "toveriliitäntää", mikä sana sitten olisi yleistynyt maailmalla tarkoittamaan tiettyä teknistä ratkaisua? 

Twitter-listan "Dummy value" kuulostaa yllättävältä. Se on aina ollut kääntäjien painajainen, koska suomenkielistä vastinetta ei ole.

Kieli elää yhteiskunnan mukana. Antaa siis amerikkalaisten modernisoida sanojaan rauhassa. Hyvä puoli on, että sanoilla on vain se merkitys, minkä itse niille annamme. Sanojen merkitystä ei voi muuttaa pakolla. Twitter ei voi määrätä, mitä termejä yleisesti käytetään. Ne yleistyvät vain, mikäli käyttäjien enemmistö ottaa ne omakseen.

Muutama vuosi sitten meillä väännettiin kättä hakkeri-sanan "oikeasta" merkityksestä. Tietokoneharrastajat älähtivät, kun media käytti sanaa tietomurtajien synonyymeinä, vaikka hacker-sanan alkuperäinen jenkkimerkitys oli paljon laajempi. Hakkerin sijaan median olisi pitänyt puhua krakkereista. Mutta niin vain kävi, että "väärä" merkitys yleistyi ja nykyään hakkeri tarkoittaa tietomurtautujaa (valko- tai mustahattuista sellaista). Krakkerista ei puhu enää kukaan.

Meillä närää ovat herättäneet ammattinimikkeet. Onko ammatti palomies vai pelastaja? Esimies vai esihenkilö? Mies-loppuiset nimikkeet ehtivät vakiintua aikana, jolloin toimenhaltijat olivat miehiä. Nykyisin monilla aloilla on naisenemmistö. Puhutaan journalisteista tai toimittajista, eikä lehtimiehistä tai lehtineekereistä. Sanoista näkee, miten kieli on elänyt.

Monille miehille tuntuu vaikealta ymmärtää, että vaikka nimike on vakiintunut yleiseen käyttöön, mies-lopulla on merkitystä. Termi kertoo vanhoista arvoista ja asenteista, ja ohjaa tiedostamatta ajattelua: puheenjohtajan pitää olla mies (puhemies), samoin juristin (lakimies).

Me miehet voimme ajatella tätä toisin päin. Miltä itsestäsi tuntuisi, jos ammattisi olisi rekkamiehen sijaan rekkanainen? Perämiehen sijaan olisit peränainen? Remonttimiehen remonttinainen? Varusmiehen sijaan varusnainen? Talonmiehenä olisit talonnainen ja tiettyä asiaa hoitavana asianainen.

Miltä se tuntuisi? Olisitko silloinkin sitä mieltä, ettei nimikkeellä ole väliä eikä nainen-loppu haittaa mitään? Haluaisitko pitää kiinni vanhasta vain periaatteen vuoksi?

Toimittajakunta naisistuu - Hesarin kovista uutisista 85 prosenttia naisilta

Monet ammatit, joita miehet aikoinaan dominoivat, ovat nykyään naisvaltaisia. Valmistuvista juristeista ja lääkäreistä enemmistö on naisia. Miesvalta on säilynyt lähinnä insinööreillä ja muilla teknisillä aloilla.

Myös toimittajakunta naisistuu nopeasti. Ylivoimainen enemmistö viestintää lukevista on naisia. Harva heistä ryhtyy toimittajiksi, sillä muut viestinnän tehtävät työllistävät suurimman osan. Toisaalta toimittajaksi voi ryhtyä melkein kuka tahansa, koska ammattitutkintoa ei vaadita. Joillakin on taustaa ihan muista opinnoista. Yhteistä on kuitenkin kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin sekä koulutus, yleensä vielä akateeminen sellainen.

Seuraan Helsingin Sanomia. Viime aikoina siellä on julkaistu silmiinpistävän paljon kasvisruoka-, terveys- ja ihmissuhdejuttuja. Ne kiinnostavat lukijoita, joka sekin on yhä naisvaltaisempaa, ja keräävät siksi klikkejä. Mutta ovatko aihevalinnat epäsuoraa seurausta myös toimittajakunnan omasta taustasta ja kiinnostuksesta?

Laskin tämän päivän (28.8.2018) lehden uutisiin ja muihin juttuihin merkityt kirjoittajat -- ja hämmästyin. Pääkirjoitus- ja uutissivujen jutuissa oli tasan yksi miehen kirjoittama juttu ("EU:n perusoikeudet kunniaan"). Ensimmäisen aukeaman kolumni oli Anu Kantolalta ("Suomen on aika totutella elämään pelinappulana") ja toinen teksti Annamari Sipilältä ("Jos haluaa klubiin, pitää nähdä vaivaa").

Kahdessa jutussa kirjoittajina olivat mies ja nainen yhdessä. Loput 20 juttua olivat naisten kirjoittamia. Pääkirjoitussivun, kotimaan, kaupungin, ulkomaiden ja talouden uutisista naisten kirjoittamia oli 24 ja miesten 4. Prosentteina luvut ovat 86 % ja 14 %.

Muilla osastoilla juttuja on niin vähän, ettei osuuksien laskemisella ole juuri merkitystä. Urheilujuttuja oli 6, niistä miesten näppäimistöltä 4. Ne kaksi naisen (Päivikki Kauste) kirjoittamaa urheilujuttua liittyivät Portugalin kisoissa tapahtuneeseen naisten ahdisteluun.

Kulttuurissa tilanne 3-2, tieteessä vain yksi juttu (mies), tänään-osastolla yksi juttu (mies) ja TV-osastolla 2-1.

Kaikki lehdessä nimetyt kirjoittajat huomioiden miesten osuus oli 37 % ja naisten 63 %. Olisi kiinnostavaa tehdä vastaava vertailu lehtiin 10, 20 ja 30 vuoden takaa.

Seuraavaksi voi kysyä, onko jakaumalla merkitystä. Sukupuoleen liittyvät aiheet ovat herkkiä; arvaan, että muutama lukija on vetänyt herneen nenään jo tässä kohdassa (jos on ylipäätään jaksanut lukea alkua pidemmälle). Onhan se niinkin, että ammattitaitoinen toimittaja kirjoittaa mistä aiheesta käsketään ja tekee sen neutraalisti. Mutta veikkaan, että jos suhde olisi toisin päin (miehet kirjoittaisivat 86 % ns. kovista uutisista), vinoumaan olisi kiinnitetty huomiota. Viestintä on aina myös vallankäyttöä.

Moni lehden toimitus seuraa, kuinka monta naista jutuissa esiintyy joko asiantuntijoina tai juttujen aiheina, jotta tasa-arvo toteutuisi nykyistä paremmin. Olisiko syytä kiinnittää huomiota myös toimittajiin itseensä? Kaikissa ammateissa tulisi olla sekä naisia että miehiä. Sukupuolijakauman vinoutuminen kumpaan tahansa suuntaan on epätoivottavaa kehitystä.

Jos sukupuolella ei ole toimitustyössä väliä, miksi STT:n miesvaltainen hallitus nostatti pienen kohun? Onko sillä väliä, että naisvaltaista toimittajakuntaa ohjaa Hesarisa kaksi miespuolista päätoimittajaa ja 3/4 toimituspäälliköistä on miehiä? Kumpi vaikuttaa lehteen enemmän: johto vai kirjoittajat?

Yhdysvalloissa hämmästeltiin, miksi Trumpin valinta presidentiksi tuli yllätyksenä medialle. Yhdeksi syyksi on arveltu sitä, että naisvaltainen ja akateemisesti koulutettu toimittajakunta tunsi paremmin Itärannikon ja Euroopan olot kuin oman maansa hiljaisen enemmistön. Ehkä toimittajien taustalla on väliä? Ehkä itseä kiinnostavat aihevalinnat, näkökulma ja käsittelytapa kuitenkin näkyvät jutuista? Itselle tulee mieleen mm. kasvissyöntibuumi, jota ei sitten ollutkaan muualla kuin lehtien kirjoituksissa (maksumuurin takana).

Ehkä tässä on yksi syy, miksi pieni mutta äänekäs osa lukijoista on vieraantunut valtamedioista ja kokee niiden tuputtavan vihervasemmistolaista suvaitsevaisuutta ja käsittelevän itselleen vieraita vähemmistöaiheita.

Sekään ei ole hyväksi -- ei vieraantujille itselleen, mutta ei myöskään medialle eikä yhteiskunnalle.

Lisäys 29.8.2018: Pikaisella vilkaisulla tämän päivän lehdessä jakauma näyttäisi olevan tasapuolisempi. Silmiinpistävää on, että kulttuuri- ja tv-jutut ovat nykyisin voittopuolisesti miesten kirjoittamia, kun niitä ennen pidettiin naisten kevyinä aiheina. Urheilu-uutisissa mikään ei ole muuttunut, edelleen miesten valtakuntaa -- tiede samoin.

Lisäys 30.8.2018: Tyttöjen vähäinen osuus luonnontieteissä ja matematiikassa huolestuttaa monia kirjoittajia (esim. tänään HS Mielipide "Opettaja voi innostaa tyttöjä matematiikan opiskeluun"). Poikien vähäisestä osuudesta näkee harvoin kenenkään kirjoittavan.

Anteeksipyytäminen on vaikea laji

Politiikan konkari, kristillisdemokraattien entinen ja perussuomalaisten nykyinen kansanedustaja Toimi Kankaanniemi nousi viime viikolla otsikoihin asiattoman viestittelyn vuoksi. Viikon sairasloman päätteeksi edustaja julkaisi anteeksipyynnön blogissaan, jota ovat sen jälkeen analysoineet niin Helsingin Sanomat (retoriikan opettaja Severi Hämäri) kuin Iltasanomat (viestintäkouluttaja Katleena Kortesuo).

Molemmat kehuvat epäsuorasti kirjoittajaa taitavaksi sanankäyttäjäksi. Itse olen toista mieltä. Yhden sanan lauseet ja epämääräinen, tunteisiin vetoava epäaito retoriikka noudattaa tuttua perussuomalaista linjaa, mutta se mikä sopii Timo Soinin plokiin, ei välttämättä sovi kansanedustajan anteeksipyyntöön. Samankokoinen lippalakki ei sovi melonille ja omenalle, vai miten se nyt oli?

Tai eihän tämä mikään anteeksipyyntö ole. Vetoamalla suomalaisen miehen tunteisiin ("Tunnustan. Kadun... En selittele. En puolustele. En syytä ketään. Tein virheitä.") kirjoittaja pikemminkin välttelee varsinaista anteeksipyyntöä ja antaa itsestään kuvan mattimeikäläisenä, joka haluaa vain unohtaa kaiken ja palata takaisin työhönsä. "En syytä ketään" -- se nyt vielä puuttuisi.

Erikoisinta tekstissä on lause "Olin valvomaton ja harkitsematon". Kenen pitäisi valvoa poliitikkoa, joka on kunnostautunut lähinnä valvomalla muita? Miten kansanedustajana voi olla harkitsematon? Vastuun ottamisen sijaan kirjoittaja pikemminkin välttelee sitä.

Vähintään yhtä outo kohta on tilin tekeminen "vertikaalisesti ja horisontaalisesti" (lainausmerkit alkuperäisessä tekstissä). Lause poikkeaa täysin muun tekstin kansanomaisuudesta. Mitä kirjoittaja haluaa sanoa käyttämällä ilmaisua, jonka ei ole tarkoituskaan avautua lukijalle?

Kansanedustajana Kankaanniemi on joutunut tyypilliseen kriisiviestinnän tilanteeseen. Silloin klassinen viestintäohje on pyytää anteeksi ja kertoa kaikki -- myös se, mikä ei ole vielä paljastunut. Tämän Kankaanniemi jättää kokonaan tekemättä. Hän kirjoittaa vain, että "Määrää en tiedä. Yksikin on liikaa".

Niin on. Jos saarnaa perhearvojen puolesta, ei todellakaan ole sopivaa tehdä samalla asiattomia seksiehdotuksia naisille. Eikä se ole sopivaa muillekaan miehille, vaikkei Kankaanniemi olekaan ainoa tällä tavalla toimiva poliitikko.

Tietääkseni Kankaanniemi on tehnyt härskejä ehdotuksia naisille lähes koko uransa ajan, joten kyse ei ole yksittäisestä lipsahduksesta eikä vanhenevan miehen kyvyttömyydestä viestintään kuolemanpelon lähestyessä (Mikael Jungnerin yksi teoria Facebookissa). Jotta anteeksipyyntö olisi aito ja kirjoittaja voisi odottaa armoa, hänen pitäisi paljastaa itse kaikki.

Autetaan siis poliitikkoa mäessä ja ryhdytään tuumasta toimeen. Aito anteeksipyyntö voisi näyttää tältä:

"Arvoisat äänestäjäni,

olen syvästi pahoillani aiheuttamastani kohusta ja siitä, että olen pettänyt luottamuksenne. Olen esiintynyt julkisuudessa perhearvojen puolesta ja kuitenkin jo XX vuoden ajan tehnyt sopimattomia ehdotuksia naisille.

Syynä tähän on... [perustelu, jonka vain henkilö itse tietää, oma mielikuvitukseni ei riitä]. Pyydän anteeksi kaikilta naisilta, joita ehdotukseni ovat loukanneet, ja lupaan, ettei sopimaton käytökseni enää toistu.

Teidän tuellanne jatkan työtäni eduskunnassa tasa-arvon, perheen ja Suomen puolesta parhaan kykyni mukaan."

No, eihän se niin vaikeaa ollutkaan. Minulta meni tähän koko kirjoitukseen vajaat puoli tuntia. Enkä ole edes poliitikko.

Sinunkin äitisi oli liberaali

Lakivaliokunta äänesti 20.11.2014 avioliittolain uudistusta vastaan äänin 9-8. Hesarin grafiikka osoittaa havainnollisesti, miten edustajan ikä korreloi äänestyskäyttäytymisen kanssa. Vedenjakajana oli vuosi 1965: ennen sitä syntyneet äänestivät uudistusta vastaan, sen jälkeen syntyneet puolesta. Poikkeuksen teki ainoastaan perussuomalaisten Mika Niikko (s. 1967).

Some-tuomioistuin antoi päätöksensä heti tuloksen selvittyä ja se oli äänekäs: viisikymppiset ovat dinosauruksia, jotka vain hidastavat Suomen kehittymistä ja yhteiskunnan vapautumista.

Nuorten tuomio on ankara, kuten edelliselle sukupolvelle aina. Mutta tämän päivän fossiilit ovat itse eilisen liberaaleja. Ne arvot ja oikeudet, joita parikymppiset pitävät itsestäänselvyyksinä, ovat heidän vanhempiensa hankkimia. Eikä siitä ole edes kauaa, hädin tuskin yksi sukupolvi.

Vielä 1950-luvulla yksinäistä naista pidettiin ilmeisesti niin moraalittomana, ettei heitä päästetty ravintolaan. Ovi aukesi vain herraseurassa. Sukunimilain muutos, joka salli naisen pitää oman (tai no, isänsä) sukunimensä avioliitossa, hyväksyttiin eduskunnassa 1985. Aborttilakeja lievennettiin vuosina 1950 ja 1970. Todennäköisesti äitisi kannatti näitä muutoksia, joita muu yhteiskunta piti aikoinaan yhtä radikaaleina kuin avioliittolakia nyt.

Homouden salliva historia on vielä lyhyempi. Vuoteen 1971 asti homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos, siitä eteenpäin "vain" sairaus vuoteen 1981 asti. Vuoden 1983 vaalipaneelissa homoudesta väiteltiin yhtä värikkäästi kuin avioliittolain uudistamisesta nyt. Yllyttäminen homoseksuaaliseen tekoon (mistä Venäjää nyt paheksutaan) poistui rikoslaista vuonna 1999 -- vain 15 vuotta sitten. Vuonna 1991 kuollut Touko Laaksonen (alias Tom of Finland) ei voinut kuvitellakaan, millainen tähti hänestä tulisi runsaat 20 vuotta myöhemmin.

Avioliittolain muuttaminen ei jää viimeiseksi lajissaan. Nyt päiväkodissa olevat lapset tulevat aikanaan tuomitsemaan nyt tehtävät uudistukset vanhoillisiksi ja riittämättömiksi. Varmasti löytyy vielä paljon sääntelyä, jonka jälkipolvet kokevat ahdistavaksi, moraalittomaksi ja tasa-arvon vastaiseksi, vaikka emme vielä tiedäkään, mitä ne voisivat olla.

Maailman muuttaminen ja liberaalit uudistukset kuuluvat nuorille aikuisille. Ehkä on niin kuin Winston Churchill sanoi: "Ihminen joka ei ole nuorena idealisti on sydämetön, mutta ihminen joka ei ole vanhana konservatiivi on idiootti". Perjantaina 28.11.2014 nähdään, riittääkö eduskunnan keski-ikä uuden lain hyväksymiseen.

Kävi miten tahansa, tänään muutosta puolustavat ovat huomisen dinosauruksia. Tervetuloa joukkoon!

Hesari naisistuu, samoin sen lukijat

Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla oli tänään pääkirjoitustoimittaja Annamari Sipilän kolumni otsikolla "Miksi Urpilaisen kynnet ärsyttävät". Sama teksti on nettiversiossa oli otsikoitu raflaavammin: "Urpilaisen kynnet televisiokuvissa ovat arkipäivän seksismiä". Printtilehden tekstin keskellä oli iso sitaatti: "Tätä kutsutaan arkipäivän seksismiksi".

Otsikot ja sitaatti osoittavat, että kolumnin pointti oli juuri seksismi -- ei kotimaisen työn pohtiminen, vaikka sitäkin kolumnissa sivuttiin. Sijainti pääkirjoitussivulla antoi tekstille tavallistakin enemmän näkyvyyttä -- ei mikään avustajan kyhäämä blogi.

Sipilän valitsema aihe on monille miehille vieras. Naiset eivät juurikaan puhu miehistä halventavasti julkisuudessa eivätkä tuijota rintakarvoja silloin, kun mies yrittää puhua asiaa. Tällä kertaa Sipilän teksti teki kuitenkin kärpäsestä härkäsen.

Lehdistötilaisuudesta kertovassa uutisjutussa näytettiin kerran ministerin käsiä, klo 18.15-lähetyksessä (mihin Sipilä viittasi, vaikka käyttikin sanaa "iltauutisissa"), kahdesti. Jutussa oli yhteensä 14 välikuvaa. Niissä 12 muussa näkyi lähinnä toimittajia (joista yhdellä oli muuten samanpunaiset kynnet) ja yhdessä myös huolestuneen virkamiehen naama, jota Sipilä kolumnissaan sanoi turhaan odottaneensa.

Toisin kuin Sipilä väitti, kuvaaja ei zoomannut ministerin punaisiin kynsiin. Se olisi totisesti korostanut kynsiä. Sen sijaan kuvaaja näytti kahdesti lähikuvaa ministerin käsistä. Käsiä käytetään usein välikuvina, koska puhuvat päät ovat tylsiä. Itsekin olen puhujia tai laulajia kuvatessani ottanut lähikuvia juuri käsistä (kynsilakalla tai ilman), sillä niiden elekieli kertoo jotain ihmisestä. Jälkimmäisessä välikuvassa Urpilaisen kädet liikehtivät hermostuneesti, kynnet tuskin erottuivat.

Valtakunnan kuuluisimmat kädet (mukana kynnet).

Uutisjutun kuvaajiksi mainittiin Annika Laaksonen ja Markku Rantala. Emme tiedä kumpi heistä kuvasi ministerin käsiä ja miksi. Jutun tehnyt toimittaja Jari Korkki kertoo, ettei kiinnittänyt kuviin sen suurempaa huomiota, sillä oli kiire saada juttu tiedotustilaisuudesta jo 18.15 alkavaan lähetykseen.

Katsoin uutiset (tosin vasta puoli yhdeksältä), enkä kiinnittänyt mitään huomiota ministerin punaisiin kynsiin. Nyt seuraa paljastus kaikille naisille: miehet eivät useinkaan huomaa teidän kynsiänne, meikkejänne tai vaatteitanne. Siinä mielessä kalliit voiteenne ja hoitonne menevät hukkaan. Sen sijaan toiset naiset huomaavat ne varmasti.

Mutta näin jälkeenpäin uudelleen katsottuna tottahan se on: kirkkaanpunaiset kynnet erottuvat ilman lähikuvaakin. Ne, jotka ovat kiinnostuneita kynsistä, huomasivat ne joka tapauksessa. Vastaavasti miehet panisivat alitajuisesti merkille, millaisella autolla ministeri saapui tilaisuuteen ja osa huomaisi jopa Rolexin ranteessa.

Jos valtiovarainministeri päättää käyttää kirkuvanpunaista kynsilakkaa, onko väärin huomata se? Pitäisikö teeskennellä, ettei huomaa? Jos nainen kuvaa naisministerin punaisia kynsiä ja naiskatsoja kokee sen loukkaavana, onko silloinkin kyse seksismistä?

Kynsikohu on esimerkki viestinnän naisistumisesta, joka koskee myös Hesaria. Aiemmin niin miesvaltainen toimittajakunta on naisistunut, samoin lehtien lukijat. On vain luonnollista, että naiset kirjoittavat näkökulmista, jotka he kokevat itselleen ja lukijoilleen tärkeiksi.

Vielä selvemmin tämä kävi ilmi alkuviikolla Rosa Meriläisen kolumnista Mies, älä johda naista harhaan kriittisessä lisääntymisiässä, joka sai kulmakarvani kohoamaan. Piti oikein tarkistaa, onko tämä Helsingin Sanomat vai Me Naiset.

Tällaiset aihevalinnat ja käsittelytavat ärsyttävät miehiä. Niitä pidetään osoituksena kaikkialle yltävästä viherfeminismistä ja jopa syynä lehdistön laskeviin levikkeihin.

Ei se sitä ole. Naiset ovat vain ottaneet paikkansa ja osat vaihtuvat. Vuosikymmenet lehdet ovat käsitelleet asioita miesten ja vallan näkökulmasta, seksismin ja naisten vähättelyn hyväksyen. Nyt saamme maistaa omaa lääkettämme. Tietoyhteiskunnan tullessa naiset perivät maan.

Se, että lopetamme lehtien lukemisen tai teemme toimittaja-ammatista yhtä naisvaltaisen kuin sairaanhoidosta, ei mitenkään paranna asiaa. Mutta kyllä: jos parisuhdeneuvoja alkaa tulla liian kanssa, minäkin panen tilaukseni uuteen harkintaan.

Lisäys 10.8.2013: Näköjään myös YLE Uutiset naisistuu (vaikka tämän jutun kirjoittaja onkin mies): Noora Vennamo riisui julkkisnaamionsa -- jos ei tietäisi, luulisi jutun olevan Me Naisista tai Annasta. Naistenlehtien tontilla alkaa olla tungosta, kun YLE tuottaa julkkis- ja ihmissuhdejuttuja uutisina. Pliis toimittajat, älkää unohtako meitä miehiä! ("Petteri varasti minulta ruohonleikkaamisen nautinnon" - en se minä ollut!)

Vellihousut haluavat asevelvollisuuden naisillekin tasa-arvon nimissä

Viikonlopun Hesari oli kysynyt raadiltaan kantaa asevelvollisuuden muuttamiseen. Muutama vastaaja oli esittänyt, että tasa-arvon nimissä yleisen asevelvollisuuden pitiäsi koskea myös naisia. Kiinnostavaa kyllä, eräs tätä mieltä olleista oli kansanedustaja, joka itse valitsi aikoinaan siviilipalveluksen.

On jokseenkin hölmöä pitää asevelvollisuutta tasa-arvokysymyksenä. Biologisista syistä johtuen naiset joutuvat joka tapauksessa kantamaan päävastuun lapsista ja olemaan poissa työelämästä useita vuosia. Se, jos mikä, on tasa-arvon kannalta ongelmallista.

Jokainen mies, joka haluaa naiset armeijaan, saisi vastaavasti jäädä kotiin hoitamaan lapset vauvasta esikouluun, jotta vaimon asema työmarkkinoilla ei kärsisi. "Samat säännöt kaikille, kromosomeista riippumatta", perusteli Hesarissa eräs tunnettu vastaaja. Yleensä naiset jäävät kotiin hoitamaan lapsia ja avioeron sattuessa he kantavat jälleen päävastuun lastenhoidosta. Se niistä samoista säännöistä.

En usko, että monikaan mies suostuisi vaihtoon. Kaupan päälle tulisi vielä pelon maantiede, haepas tyttö kahvia -asenne ja tukku muita tekijöitä, jotka ovat kaukana miesten peräämästä tasa-arvosta.

Naisten asepalvelusta vaativat miehet ovatkin mielestäni vellihousuja, jotka eivät itse kestäisi naisena viikkoakaan.

Suomi tarvitsee naisten työpanosta ja heidän tekemiään lapsia. Vahva talous ja riittävä väestönkasvu on Suomen kokonaisedun ja turvallisuuden kannalta monin verroin hyödyllisempää kuin perinteinen 6-12 kuukauden asekoulutus. Kysykää vaikka Kreikalta -- maa menetti itsenäisyytensä ilman, että laukaustakaan tarvitsi ampua. Vahva varustautuminen pikemminkin edisti kriisiä, eikä todellakaan taannut itsenäisyyttä.

Suomessa halutaan pidentää työuria. Yleensä vaatimukset kohdistuvat uran loppupäähän, vaikka nuorten miesten tuottamattomassa työssä kuluttama vuosi tulee kansantaloudelle kaikkein kalleimmaksi (olkoonkin, että siitä on joillekin nuorille miehille muuta hyötyä -- se saattaa olla ainoa hetki, jolloin elämässä on aikatauluja, tavoitetta ja kuria).

On hienoa, että halukkaat naiset voivat nykyään valita myös sotilasuran. Yhtä hyvin miehet voivat valita kotiin jäämisen ja lasten hoitamisen.

Siinä on oikeaa tasa-arvoa.

Länsimaisten arvojen lyhyt historia

Voi, miten takapajuisia ja kehittymättömiä monet Aasian ja Afrikan maat ovatkaan! Niissä ei tunneta demokratiaa eikä naisilla ole tasa-arvoa. Sen sijaan on kunniamurhia, pedofiliaa, lapsityövoimaa ja alkuperäiskansojen sortoa. Homoseksuaalisuus on yhä rikos monissa Lähi-idän maissa. Ja mikä pahinta: nyt ne pyrkivät jopa levittämään omaa uskontoaan tänne meidän Eurooppaan!

Länsimaisen sivistyksen historia on pitkä ja kunniakas, mutta sen soveltaminen käytäntöön on ällistyttävän tuore asia. Kun me länsimaat katsomme oikeudeksemme opettaa muita siitä, miten näiden tulisi elää, on syytä muistella omaa historiaamme.

Yhdysvallat ryösti Afrikasta orjia, jotka joutuivat epäinhimillisiin peltotöihin rakentamaan maan talouskasvua. Orjuus poistettiin vasta vuonna 1865. Samoihin aikoihin eurooppalaiset siirtolaiset jälkeläisineen ryöstivät ja valloittivat alkuperäisväestön maat. Intiaanit surmattiin, heidän kulttuurinsa hävitettiin ja hengissä selvinneet suljettiin reservaatteihin.

Syystäkin kiinalaiset ärähtivät USA:lle kysyen, mikä oikeus näillä on nyt toimia maailman ihmisoikeuksien tuomarina.

Kristinuskon levittämistä Etelä-Amerikan, Afrikan ja Aasian maihin on pidetty pyhänä tehtävänä, jota omakin kirkkomme on rahoittanut. Kolehtia lähetystyön hyväksi kerätään varmaan vieläkin. Emme kuitenkaan suvaitse, että muut uskonnot tulevat tyrkyttämään omaa uskontoaan meille. Jopa sen näkyvä harjoittaminen herättää vastustusta.

Huutolaislapset eli suoranainen lapsiorjuus poistettiin Suomesta vasta vuonna 1923. Pitkään vaietusta asiasta ilmestyi äskettäin kirjakin.

Tuomitsemme lapsityövoiman käytön Aasiassa, vaikka nykyinen koulujen syysloma on aiemman perunannostoloman seuraaja. Aina 1970-luvulle asti lapset joutuivat keskeyttämään koulutyönsä ja osallistumaan sadonkorjuuseen. Usein loma oli porrastettu iän mukaan niin, että vanhimpia koululaisia käytettiin maatöissä jopa parin viikon ajan.

Naisten asema Suomessa on Euroopan parhaimpia, mutta tämäkin kehitys on melko tuoretta. Vielä 1950-luvulla nainen pääsi ravintolaan vain miesseurassa. En tarkalleen tiedä, milloin käytäntö vapautui, mutta nykysilmin katsottuna sääntö tuntuu naurettavalta -- eikä siitä tosiaan ole kuin muutama vuosikymmen. Kauempaa historiasta löytyykin sitten vaikka mitä hirveyksiä.

Homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos vuoteen 1971 asti. Seuraavat 10 vuotta se oli "vain" sairaus. Aiheesta keskusteltiin aktiivisesti vaalipaneelissa vuonna 1983. Yllyttäminen homoseksuaaliseen tekoon poistui rikoslaista vasta vuonna 1999. Tuoreet uutiset kertovat uskonnon varjossa harjoitetusta pedofiliasta, josta on vaiettu niin katolisessa kirkossa kuin vanhoillislestadiolaisissa piireissä.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin: länsimaiden verityöt Afrikassa (erityisesti Belgia), kuolemanrangaistukset, poliittiset ja uskonnolliset vainot, juutalaisten joukkotuho, toinen maailmasota...

On hämmästyttävää, miten nopeasti Suomi ja muut länsimaat ovat kehittyneet. Tuntemamme sivistys, tasa-arvo ja vapaus ovat viimeisen sadan vuoden saavutuksia. Kiitos tästä kuuluu talouskasvulle sekä tiedonvälitykselle. Ne ovat kukistaneet sortoa, väkivaltaa ja väärinkäyttöä.

Omahyväisinä vaadimme nyt Kiinaa, Venäjää, Lähi-itää ja Afrikkaa noudattamaan välittömästi arvojamme unohtaen, että vielä 50 vuotta sitten emme olleet yhtään niitä parempia. Kehitys vaatii oman aikansa, mutta ennen pitkää talous ja tiedonvälitys tekevät tehtävänsä kaikissa maissa. Sitä ei mikään ismi eikä diktaattori pysty loputtomasti vastustamaan.

-- seuraa Twitterissä, fanita Facebookissa

Pitäisikö naisen haluta pääministeriksi?

Paula Lehtomäki vetäytyi lauantaina Keskustan puheenjohtajakisasta perhesyihin vedoten. Median haastattelema tutkija Jaana Kuusipalo näki Lentomäen päätöksen osoituksena siitä, miten vaikea nuorten naisten on yhdistää perhettä ja politiikkaa.

Entä jos Lehtomäki ei vain halunnut puheenjohtajaksi ja pääministeriksi? Entä jos hän on tyytyväinen ministerinä saamaansa julkisuuteen, vaikutusmahdollisuuksiin ja palkkaan? Miksi lähteä pilaamaan myönteistä julkisuuskuvaa tuuliselle paikalle puheenjohtajaksi tai kantamaan vastuuta koko Suomen tulevaisuudesta pääministerinä?

Ajatus jatkuvasta pyrkimisestä korkeampiin poliittisiin tehtäviin, jonka huipulla odottaa palkintona valinta puolueen puheenjohtajaksi, on muisto perinteisestä, maskuliinisesta ajattelusta. Miksi naisten pitäisi noudattaa samaa kaavaa, jos se ei tunnu itsestä oikealta?

Kun katsoo Matti Vanhasen saamaa kielteistä julkisuutta, pitkiä työpäiviä, sunnuntaihaastatteluja radioon, matkustamista ja kaikkea sitä, mikä liittyy pääministerinä olemiseen, ei tehtävä vaikuta kovinkaan houkuttelevalta. Ja tähän asti Suomi on sentään elänyt nousukautta. Lähivuodet tulevat olemaan paljon vaikeampia. Joudumme tekemään kipeitä päätöksiä, joiden seuraukset tuntuvat vielä vuosien päästä.

Perheeltä saa enemmän kiitosta ja tyydytystä kuin pääministerinä olemisesta. Jo ministeritason tuoma vaikutusvalta ja raha riittävät monelle. Liike-elämä sanoisi, että pääministerin tehtävästä puuttuvat riittävät insentiivit.

Onneksi Paula Lehtomäki on nainen. Hän voi hyvällä syyllä vedota perheeseen. Kuulostaisi aivan kummalta, jos joku mies kieltäytyisi puheenjohtajuudesta lapsiinsa vedoten. Sellaista miestä pidettäisiin todellisena nynnynä.

Aamun uutisten mukaan Anneli Jäätteenmäki olisi kiinnostunut puheenjohtajuuden tavoittelusta. Jos tehtävä ja vastuu kiinnostavat, onnea ja menestystä hänelle tehtävään! Mutta on turha kuvitella, että puheenjohtajuus tai edes pääministerin virka olisi kaikkien mielestä elämän päämäärä.