Sano EI kapitalismille, mutta älypuhelin on ihan OK

Osuin lauantaina 2.9.2017 Helsingin keskustassa mielenosoitukseen, jossa marssijat vastustivat... no jaa, melkein mitä tahansa. Kylteissä vaadittiin mm. leikkausten lopettamista, parempaa sosiaaliturvaa ja vammaistukea, oikeuksia eläimille ja naisille, karkotusten pysäyttämistä (Stop deportations) ja kaikkea muutakin. Sinänsä näppärää, että kaikki tyytymättömät osallistuvat samaan Joukkovoima -mielenosoitukseen, jolloin selvittiin yksillä järjestelyillä.

Yksi kylteistä oli arvoituksellinen:

Mitähän tässä vastustetaan?

Tulkitsen, että kyltti haluaa herättää keskustelua ns. chemtrails-ilmiöstä ja siihen liittyvästä salaliitosta. Saatan toki olla väärässä. Tai sitten kyltin kantaja on.

Sen sijaan tämän mielenosoittajan viesti oli selkeä:

"Sano EI kapitalismille".

Hieman hänen perässään tuli iskulauseita huutava isä, jolla oli pyörän etuvaunussa kaksi lasta. Pikkusiskoa kiinnosti kädessä oleva ilmapallo, isoveli katseli isokokoisen älypuhelimen näytöltä ilmeisesti lastenohjelmaa. Hän oli täysin uppoutunut puhelimen virtuaalimaailmaan eikä välittänyt ympärillään kuohuvasta mielenosoituksesta.

Isä ei selvästikään sanonut ei kapitalismille, pojasta puhumattakaan (kyltistä päätellen isä vastusti sotea). Luultavasti myös kuvan kapitalismin vastustajalla oli taskussaan älypuhelin. Voiko vastustaa kapitalismia ja silti käyttää älypuhelinta? Olisiko sosialismi (vai mikä nyt sitten onkaan kapitalismin vastakohta) voinut tuottaa älypuhelimen kaltaisen kuluttajatuotteen?

Eivätkö nuoret näe mitään ristiriitaa siinä, että mellakoivat Hampurissa kapitalismia vastaan ja kuvaavat samalla itseään iPhonella, joka on kaikista älypuhelimista trendikkäin ja kapitalistisin (sekä kuvainnollisessa että rahallisessa merkityksessä)?

En tiedä, mitä kuvan naamioitunut mielenosoittaja vastusti: kapitalismia sinänsä, markkinataloutta vai ainoastaan yritysten ylivaltaa päätöksenteossa. Mutta yleisesti ottaen on hieman lyhytnäköistä vastustaa asioita, joita itse käyttää. Markkinataloudessa asioista eivät päätä kasvottomat suuryritykset vaan kuluttajat. Jokainen ostopäätös on valinta markkintalouden puolesta.

Älypuhelin on kouluesimerkki markkinatalouden toimivuudesta. Laitteet levisivät nopeasti kaikille käyttäjille -- ei suinkaan valtion päätöksellä tai yritysten vaatimuksesta, vaan aidosta ostohalusta. Asiakkaat saivat, mitä halusivat. Mitä suuremmat markkinat, sitä alhaisemmat hinnat ja paremmat palvelut. Älypuhelin ei olisi mitään ilman appseja, palveluita ja ekosysteemeitä. Eikö tämä kaikki ole markkinataloutta puhtaimmillaan? Älypuhelin on markkinatalouden helmi.

Voi tietysti kysyä, ovatko älypuhelimet ylipäätään tarpeellisia, ja miten paljon niiden valmistus tuhlaa luonnonvaroja tai riistää huonosti palkattuja aasialaisia. Mutta jälleen kerran länsimainen kuluttaja voi katsoa peiliin: miksi minä sitten ostan näitä puhelimia? Eikö se ole oma valintani?

Twitterissä minulle lähetettiin linkki neuvostoliittolaiseen keksijään (Leonid Kupriyanovich), joka Wikipedian mukaan kehitti "automaattisen radiopuhelimen" jo 1950- ja 60-lukujen vaihteessa. Ehkä matkapuhelin keksittiinkin Neuvostoliitossa eikä USA:ssa 1970-luvulla, kuten tähän asti on esitetty.

Markkinatalouden puuttuessa Neuvostoliiton keksintö ei koskaan levinnyt laajempaan käyttöön. Siitä ei tullut kuluttajatuotetta. Parhaimmillaankin laitteita olisi hankittu politbyroon ja nomenklaturan käyttöön, jolloin niiden yksikköhinta olisi jäänyt kauas tavallisen kansalaisen ulottumattomiin. Keksinnöstä ei ole paljon hyötyä, ellei sitä tuotteisteta halukkaiden saataville.

Kärryssä ollut poika katseli älypuhelimesta todennäköisesti länsimaista lastenohjelmaa. Puhelin oli luultavasti täynnä länsimaisia appseja, jotka oli ladattu ilmaiseksi tai muutaman euron nimellisellä hinnalla. Ainakin tässä esimerkissä markkinatalous siis toimi.

Kääntäjän erikoinen New York -lipsahdus

Pidän Lee Childin jännäreistä, joiden päähenkilönä on Jack Reacher. Niiden juonet tai henkilökuvaukset eivät ehkä ole maailman parhaita, mutta kerronnassa ja ympäristön kuvauksessa on taianomaista imua. Kyse ei ole remesmäisestä tapahtumien vyörytyksestä, vaan hienovaraisemmasta ympäristön ja tapahtumien kuvaamisesta. Usein tapahtumat sijoittuvat USA:n syrjäseuduille, mikä itselläni lisää niiden viehätystä.

Äskettäin luin Paluu päämajaan -kirjan tietämättä, että tuleva elokuva perustuu juuri siihen (harmi, sillä kirja ei ole tekijänsä parhaita, mutta ehkä muita helpommin filmatisoitavissa). Kohdassa, jossa päähenkilö kumppaninsa kanssa pakenee poliisia Washingtonissa, kirja yllättäen pohtii vaihtoehtoa jäädä New Yorkiin (kuvakaappaus sähkökirjan sivulta, kiitos Elisa Kirjan):

Miksi Washingtonissa pakeneva Reacher jäisi New Yorkiin?

Kävin eilen Akateemisessa kirjakaupassa tarkistamassa, mitä alkuperäisteos sanoo asiasta. Elokuvan ansiosta kirja olikin helppo löytää.

Lee Child: Never go back

Alkuperäinen kohta menee seuraavasti: "Where can you go with thirty bucks? There are only four possibilities. Either you hole up in town and sleep in a park, or you head for Union Station, or the big bus depot right behind it, and you go to Baltimore or Philly or Richmond, or else you head the other way, west, on the little municipal bus."

Ruotsinnos går so här: "Vart kan man ta vägen med trettio dollar? Det finns bara fyra möjligheter. Antingen gömmer man sig i staden och sover i en park, eller också beger man sig till Union Station, eller till den stora busstationen bakom, eller också åker man till Baltimore eller Philadelphia eller Richmond, eller i andra riktningen, med den lilla lokalbussen".

Näyttää siltä, että kokenut suomentaja on lipsauttanut tekstiin New Yorkin ihan vahingossa -- liekö Union Station sotkenut ajatuksia? Monelle tutuin Union Station -asemia sijaitsee New Yorkissa, mutta saman nimisiä asemia on ainakin Chicagossa, Los Angelesissa -- ja Washingtonissa.

Lisäys 27.11.2016: Toisessa Reacher-kirjassa (Linnoitus) osui silmääni seuraava kohta:

Biljoonia neliökilometrejä.

Ilmaisu "biljoonia neliökilometrejä" saa heti ajattelemaan, että kääntäjä on erehtynyt eurooppalaisen miljardin ja jenkkien biljoonan erosta. Mutta lause ei silti täsmää. Ei, vaikka neliökilometrien kohdalle laittaisi eekkerin.

Alkuperäisteoksessa lukee 'That's anywhere shy of California,' he said. 'Half of Washington State, half of Oregon, none of California and absolutely all of everywhere else. Somewhere around a zillion square miles.' Lee Child on siis tarkoittanut valtavan suurta määrää, ilman sen suurempaa matemaattista merkitystä. Osuvampi suomennos olisi ollut "tsiljoonia neliökilometrejä".

Sori, oon typonipo

Pahat kirjoitusvirheet ovat netissä arkipäivää, mutta silti ne pistävät silmään ja ärsyttävät. Etenkin, kun virhe on suuren sanomalehden nettiversion otsikossa eikä sitä vaivauduta korjaamaan, vaikka lukijapalaute jutun perässä mainitsee asiasta (ihan vain siltä varalta, että toimituksen oma väki kärsisi luki-häiriöstä eikä huomaisi asiaa).

Sori, oon typonipo enkä voi sille mitään.

Kirjoitusvirheitä on monen tasoisia. Editoinnissa syntyy helposti virheitä, kun tekstiin jää vääriä taivutusmuotoja tai päällekkäisiä ilmauksia. Niitä mikään oikolukuohjelma ei havaitse, ja ne on helppo antaa anteeksi. Kiireinen lukija ei edes huomaa niitä.

Astetta vakavampia ovat selvästi väärin kirjoitetut sanat, joista jokainen oikolukuohjelma älähtää. Oikolukuohjelman käyttö on helppoa, eikä se edes maksa mitään. Otsikkoon päätyessään tällaiset virheet sattuvat silmään kuin aurinko kesäisellä taivaalla.

Virheet ovat inhimillisiä, eikä niitä voi aina välttää. Ne voi kuitenkin korjata, ja varsinkin netissä korjaaminen on helppoa. Jos kaupallinen media ei korjaa alkeellisia virheitään, se herättää monia kysymyksiä. Eivätkö muut toimittajat lue omaa lehteään? Luulisi silmille hyppivien virheiden loukkaavan omaa ammattiylpeyttä ja ammattitaitoa. Jos toimittajat eivät lue lehteään, miksi muutkaan lukisivat?

Virheiden hyväksyminen herättää epäilyjä median yleisestä luotettavuudesta. Jos kirjoitusvirheillä ei ole väliä, ovatko jutun faktatkaan oikein? Voiko juttuun luottaa, jos otsikko on pielessä? Kiire voi tuottaa virheitä mutta ei voi olla syy sille, ettei niitä korjata.

Ymmärtääkseni on tapana, että jutun kirjoittanut toimittaja jättää sen toimitusjärjestelmään ja toinen henkilö pistää sen nettiin. Tarvittaessa web-toimitus lyhentää juttua ja keksii siihen huomiota herättävän otsikon klikkien kalastelemiseksi. Valtaosa nettivirheistä tapahtuu juuri tässä vaiheessa. Virhe menee alkuperäisen toimittajan syyksi, koska vain hänen nimensä näkyy jutun lopussa. Pitäisi olla toimittajan oman edun mukaista tarkistaa jutun nettiversio. Lukijan näkökulmasta juttu on kokonaisuus, josta julkaisijan brändi vastaa.

Harrastajien blogeissa virheet voi antaa anteeksi, mutta kaupalliselle medialle huolellisen oikeinkirjoituksen pitäisi olla kilpailutekijä.

Luulitko, että lehden toimitus lukee juttukommenttisi?

Tänään on taas aprillipäivä, joten kaikkiin nettisivuilla näkyviin uutisiin pitää suhtautua kriittisesti. Niin tosin kannattaa tehdä muulloinkin, sillä toimitusten kiire ja alimiehitys näkyy päivittäisessä uutistyössä.

Viime viikolla huomasin, miten suuren lehden nettiuutisessa oli alkeellinen moka, jonka jokainen lukija pystyi näkemään. Puoli tuntia uutisen julkaisun jälkeen kommenteissa oli jo ensimmäinen maininta asiasta. Mutta mitään ei tapahtunut.

Kun juttua ei oltu korjattu vielä seuraavanakaan päivänä, mainitsin asiasta Twitterissä. Sen nähtyään saman lehden toinen toimittaja korjasi tekstin välittömästi, mutta närkästyi siitä, että olin maininnut asiasta julkisesti. Eikä korjauskaan mennyt ihan oikeaoppisesti, sillä uutisen kellonaika ei muuttunut. Kommentteihin jäi viittauksia kohtaan, jota tekstissä ei enää ollut.

Mitä siis tehdä, jos huomaa jutussa virheen? Tavallisia kirjoitusvirheitä ei kannata lähteä ilmoittamaan lainkaan, niitä löytyy nykyään melkein jokaisesta jutusta. Toimitusten kiire ei jätä aikaa oikoluvulle ja kun kyse on ilmaisista uutisista, ei niiltä voi vaatiakaan virheettömyyttä.

Joskus virheet ovat niin pahoja, että ne vaikeuttavat joko ymmärtämistä tai herättävät suoranaista hilpeyttä, kuten tämä otsikko viime syksyltä:

Mekkalapoliisi on komennettu pois kadulta.

Tällaiset lapsukset toimitus huomaa ja korjaa yleensä itse, mutta leipätekstin osalta työ on ulkoistettu lukijoille.

Ensimmäisenä tulee mieleen mainita virheestä uutisen lopussa olevissa lukijakommenteissa. Ne eivät välttämättä johda mihinkään, sillä teksti "kommenttisi on toimituksen moderoitavana" johtaa harhaan. Yleensä toimitus ei käsittele palautteita itse, vaan työ on siirretty esimerkiksi sivutuloja kaipaaville opiskelijoille. He tarkistavat, ettei tekstissä ole kirosanoja tai kunnianloukkauksia, mutta eivät ota kantaa sisältöön eikä heillä ole intressiä välittää oikaisupyyntöjä eteenpäin.

Toimituksen kollektiiviosoite (toimitus@lehti.fi) on sekin huono kanava, sillä julkinen postilaatikko hukkuu mainoksiin, lehdistötiedotteisiin, roskapostiin ja sekalaisiin uutisvinkkeihin.

Jos toimittajan nimi mainitaan jutun yhteydessä, palautteen voi lähettää suoraan hänelle. Kaikki uutiset eivät ole lehden omia, vaan niitä ostetaan STT:ltä ja tehdään maakuntalehtien välisenä yhteistyönä. Lisäksi toimittajan työvuoro on saattanut jo loppua, joten pikaista vaikutusta on turha odottaa.

Tehokkainta -- joskin tahditonta -- on mainita asiasta Twitterissä. Sitä kaikki toimitukset kyllä seuraavat, koska kyse on omasta uutistyöstä. Vaarana kuitenkin on, ettei oikaisusta suinkaan olla kiitollisia vaan käytössä on "shoot the messenger" -asenne. Vähän kuten Tekesin tietomurtotapauksessa.

Niinpä lukijan on yleenä parasta vain sulkea silmänsä.

Pahuksen sienet

Jatkoa virhekeskusteluun:

Helsingin Sanomien kuukausiliite kertoi kahdesta sieniin liittyvästä virheestä, jotka vaaransivat lukijoiden terveyden.

Mikä helpotus: tämän vuoden sienivirhe on löytynyt.

Helsingin Sanomat kirjoitti 22.8.2009 miten sienet ovat "parhaimmillaan nuorina". Kuvassa oli kuitenkin tappavan myrkyllinen valkoinen kärpässieni. Kuukausiliite jättää kertomatta, että samana viikonloppuna neljä ihmistä joutui sairaalahoitoon syötyään valkoista kärpässientä. Potilaiden tila oli uutisen (HS 26.8.2009) mukaan "hyvin vakava, ja he ovat hengenvaarassa".

Kirurgisen sairaalan teho-osaston ylilääkäri kertoi, että neljä potilasta yhtenä viikonloppuna on poikkeuksellisen paljon. Ei tietenkään ole mitään todisteita siitä, että juuri Hesarin kuvatekstin lipsahdus olisi johtanut myrkytyksiin, mutta onhan se aikamoinen sattuma.

Sieniin liittyviä virheitä on paljon enemmän kuin kuukausiliitteen referoimat kaksi tapausta. Jostain syystä juuri sienet ovat painovirhepaholaisen suosiossa. Joka vuodelle riittää oma mokansa.

Kesällä 2010 kustannusyhtiö Moreeni varoitti asiakkaita, jotka olivat ostaneet Roderick Dixonin keittokirjan 1000 parasta salaattia. Käännösvirheen vuoksi sivulla 151 neuvottiin käyttämään aineksena korvasientä, vaikka resepti oli tarkoitettu huhtasienille. Korvasieniin sovellettuna ruokaan saattoi jäädä myrkkyä.

Virhe huomattiin vasta Moreenin julkaisemassa kolmannessa painoksessa. Vuosien 2005 ja 2006 painokset teki toinen kustannusyhtiö, eikä kukaan huomannut mitään.

Vuoden 2011 sienivirheestä vastasi kirja Ruokasuosikit - Italia. Reseptissä neuvottiin käyttämään metsäsienirisottoon puoli kiloa tuoreita korvasieniä. Ne ovat käsittelemättöminä myrkyllisiä. Samalla uutisoitiin, että turvallisuus- ja kemikaaliviraston tietoon oli tullut vuoden aikana kaksi tapausta, jossa keittokirjan käännösvirhe oli voinut aiheuttaa myrkytysvaaran.

Tämän kesän sienivirhe on tuoreessa muistissa. Readme.fi:n kustantamassa Suomalaisessa sienikirjassa valkoisen kärpässienen ja valkoisen herkkusienen tuntomerkkien otsikot ovat vaihtaneet paikkaa. Virhe oli syntynyt taittovaiheessa ja sen oli huomannut kirjan lukija.

Taitossa on tapahtunut monia muitakin virheitä. Onneksi ne eivät ole yhtä vaarallisia kuin sieniin liittyvät virheet, ja onneksi lukijat ovat tarkkaavaisia.

Nyt, kun vuoden 2012 sienivirhe on löytynyt, loppuvuoden uskaltaa taas lukea keittokirjoja ja syödä sieniherkkuja.

Uusi jännittäminen on edessä ensi vuonna. Pahuksen sienet!

Lisäys 16.10.2012: Ei tarvinnut odottaa edes seuraavaan vuoteen. Tiistaina 4.9.2012 Hesarin tiedepalstalla vähäteltiin punakärpässienen myrkyllisyyttä. Virheestä varoitettiin jo samana päivänä nettiversiossa:

Vuoden 2012 toinen sienivirhe.

Onneksi nykyään älypuhelimiin saa sienioppaan. Se auttaa tunnistamaan syötävät sienet keskellä pimeintä metsää.