Media rapauttaa itse nettikäyttäjien keskittymiskykyä

Meidän kaikkien keskittymiskyky on katoamassa ja sillä on huolestuttavia seurauksia. Työtehtävät ja henkilökohtaisen elämän päätökset vaativat asiaan paneutumista ja kärsivällisyyttä. Jatkuva haahuilu tehtävien ja tietokoneen sovellusten tekee meistä tuuliviirejä, jotka tekevät hätiköityjä valintoja ja uskovat sitä, joka esittää kantansa riittävän raflaavasti.

Yleensä syylliseksi löydetään sosiaalinen media, mutta perinteinen media on osa samaa kehitystä. Yrityskin lukea tekstejä nettisivuilta on jatkuvaa esterataa, jossa huomiota yritetään vetää milloin mihinkin suuntaan. 

Se alkaa jo sivulle tultaessa. Pitää kuitata evästebannereita ja erilaisia kyselyitä (saammeko näyttää ilmoituksia uusista artikkeleista, saammeko paikantaa, ehditkö vastata muutamaan kysymykseen...), ennen kuin pääsee lukemaan varsinaista tekstiä.

Mikä vietävän pakko julkaisijoilla on upottaa sivulle automaattisesti käynnistyvä video? Se yrittää varastaa huomion, vaikka vierailija haluaisi vain lukea tekstin. Jos uutisvideo on pakko olla, eikö se voi käynnistyä vain sitä pyytäville? Edes sivun vierittäminen ei auta, koska videoikkunaa ei saa piiloon - se vain pienenee näytön alareunaan ja päät jatkavat puhumistaan. Yritä siinä nyt sitten lukea tekstiä ja keskittyä johonkin.

Ovatko nämä automaattivideot oikeasti tehokkaita? Vangitsevatko ne käyttäjän sivulle? Kuka videoista hyötyy? Automaattivideoita on alkanut ilmestyä jopa Ylen uutissivuille.

Tämänkin uutisen video käynnistyy automaattisesti, vaikka haluaisin vain lukea tekstin. Miksi?

Sitten on vielä mainokset. Pahimmillaan sivulla on kolmekin animaatiota tai mainosvideota, jotka kerjäävät huomiota ja yrittävät keskeyttää tekstin lukemisen.

Uutisten otsikot ja aihevalinnat ovat loputon valituksen aihe. Tämäkin vitsaus on tullut Yleen. Miksi uutisoidaan "Lähikaupasta loppui yksi tuote" kun voisi ihan hyvin kertoa, että kyse oli kissanruuasta (!). Yle ei pelaa samoilla säännöillä kaupallisten uutissivujen kanssa, joten sen otsikoidenkaan ei pitäisi pelata.

Uutisotsikot yrittävät myydä uutisia, joilla ei ole mitään relevanssia suomalaiselle lukijalle. Lasvegasilaisen osto- ja myyntiliikkeen (ei se mikään panttilainaamo ole) päähenkilön pojan kuolema yliannostukseen tuskin kiinnostaa yhtään lukijaa, kun tätä poikaa ei ole sarjassa edes näytetty. Kummastelin myös uutista ruotsinlaivalla tapahtuneesta joukkoraiskauksesta, kun tekijät olivat ilmeisesti Ruotsista eikä uhrin kansalaisuutta edes mainittu.

Keskittymistä tuhoavista mainoksista ei pääse eroon maksamalla palvelusta. Hesarin sivu avautuu kokosivun mainoksena, joka pitää kuitata pois. Animoidut mainokset yrittävät keskeyttää lukemisen ja saada ajatukset harhailemaan. 

Henkilökohtaisena vastaiskuna olen pyrkinyt lisäämään perinteisten paperikirjojen lukemista. Niissä teksti pysyy sentään paikoillaan eivätkä mainokset hypi silmille, koska niitä ei yksinkertaisesti ole.

Luulitko, että lehden toimitus lukee juttukommenttisi?

Tänään on taas aprillipäivä, joten kaikkiin nettisivuilla näkyviin uutisiin pitää suhtautua kriittisesti. Niin tosin kannattaa tehdä muulloinkin, sillä toimitusten kiire ja alimiehitys näkyy päivittäisessä uutistyössä.

Viime viikolla huomasin, miten suuren lehden nettiuutisessa oli alkeellinen moka, jonka jokainen lukija pystyi näkemään. Puoli tuntia uutisen julkaisun jälkeen kommenteissa oli jo ensimmäinen maininta asiasta. Mutta mitään ei tapahtunut.

Kun juttua ei oltu korjattu vielä seuraavanakaan päivänä, mainitsin asiasta Twitterissä. Sen nähtyään saman lehden toinen toimittaja korjasi tekstin välittömästi, mutta närkästyi siitä, että olin maininnut asiasta julkisesti. Eikä korjauskaan mennyt ihan oikeaoppisesti, sillä uutisen kellonaika ei muuttunut. Kommentteihin jäi viittauksia kohtaan, jota tekstissä ei enää ollut.

Mitä siis tehdä, jos huomaa jutussa virheen? Tavallisia kirjoitusvirheitä ei kannata lähteä ilmoittamaan lainkaan, niitä löytyy nykyään melkein jokaisesta jutusta. Toimitusten kiire ei jätä aikaa oikoluvulle ja kun kyse on ilmaisista uutisista, ei niiltä voi vaatiakaan virheettömyyttä.

Joskus virheet ovat niin pahoja, että ne vaikeuttavat joko ymmärtämistä tai herättävät suoranaista hilpeyttä, kuten tämä otsikko viime syksyltä:

Mekkalapoliisi on komennettu pois kadulta.

Tällaiset lapsukset toimitus huomaa ja korjaa yleensä itse, mutta leipätekstin osalta työ on ulkoistettu lukijoille.

Ensimmäisenä tulee mieleen mainita virheestä uutisen lopussa olevissa lukijakommenteissa. Ne eivät välttämättä johda mihinkään, sillä teksti "kommenttisi on toimituksen moderoitavana" johtaa harhaan. Yleensä toimitus ei käsittele palautteita itse, vaan työ on siirretty esimerkiksi sivutuloja kaipaaville opiskelijoille. He tarkistavat, ettei tekstissä ole kirosanoja tai kunnianloukkauksia, mutta eivät ota kantaa sisältöön eikä heillä ole intressiä välittää oikaisupyyntöjä eteenpäin.

Toimituksen kollektiiviosoite (toimitus@lehti.fi) on sekin huono kanava, sillä julkinen postilaatikko hukkuu mainoksiin, lehdistötiedotteisiin, roskapostiin ja sekalaisiin uutisvinkkeihin.

Jos toimittajan nimi mainitaan jutun yhteydessä, palautteen voi lähettää suoraan hänelle. Kaikki uutiset eivät ole lehden omia, vaan niitä ostetaan STT:ltä ja tehdään maakuntalehtien välisenä yhteistyönä. Lisäksi toimittajan työvuoro on saattanut jo loppua, joten pikaista vaikutusta on turha odottaa.

Tehokkainta -- joskin tahditonta -- on mainita asiasta Twitterissä. Sitä kaikki toimitukset kyllä seuraavat, koska kyse on omasta uutistyöstä. Vaarana kuitenkin on, ettei oikaisusta suinkaan olla kiitollisia vaan käytössä on "shoot the messenger" -asenne. Vähän kuten Tekesin tietomurtotapauksessa.

Niinpä lukijan on yleenä parasta vain sulkea silmänsä.

Hesari avoimen maksumuurin taakse

Helsingin Sanomien verkkopalvelu siirtyy loppuvuodesta "avoimen maksumuurin" (jokseenkin ristiriitainen ilmaisu) taakse. Ilmaiseksi saa lukea viisi artikkelia viikossa per päätelaite.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun lehdet yrittävät muuttaa sisältönsä maksulliseksi, mutta tämä on todennäköisesti viimeinen. Elleivät lukijat nytkään ole valmiita maksamaan, suomalainen lehdistö tulee muuttumaan dramaattisesti -- ja vielä nykyistäkin huonompaan suuntaan.

Hesarin oman uutisen keskustelupalstan kirjoitukset eivät yllätä: minä en maksa ikinä uutisista, siirryn lukemaan muita lehtiä, onneksi on Ampparit, parantakaa ensin laatua, pitäkää tunkkinne jne.

Vaihto muihin lehtiin tuskin onnistuu, sillä ne seuraavat silmä kovana Hesarin esimerkkiä. Kaikki lehdet ovat samassa ahdingossa, kun aiemmin ilmaisen verkkopalvelun rahoittaneet maksulliset paperilehden tilaajat ovat katoamassa. Jos maksullisuus toimii, muutkin lehdet muuttuvat maksullisiksi. Nettiuutiset eivät ole Hesarin vaan koko alan yhteinen ongelma.

Ilmaista palvelua saa jatkossa juoru- ja julkkislehdistä, joiden uutisointi keskittyy viihdemaailmaan ja kaupallisten tuotteiden piilomainontaan.

Jos ne eivät riitä, mitä vaihtoehtoa ilmaissisältöä halajavalla lukijalla on?

Kielitaitoinen voi hankkia uutisensa kansainvälisistä medioista. Ne eivät tosin uutisoi suomalaisia tapahtumia eivätkä tulkitse maailman asioita suomalaisesta näkökulmasta. Mutta ainakin toistaiseksi ne ovat ilmaisia.

Entä jos jättää lehdet kokonaan ja seuraa vain tv-kanavien uutisia? Sielläkin on tulossa isoja mullistuksia. Laajakaista altistaa TV-kanavat aivan uudenlaiseen kilpailutilanteeseen. Microsoft, Apple, Google, Netflix, HBO ja monet muut avaavat lähiaikoina suomalaiset palvelunsa. TV-mainonta ei jatkossa riitä ylläpitämään nykyisiä kanavia, joten niiden kallis oma uutistoiminta on vaarassa.

Jäljelle jää vain verovaroin rahoitettu YLE. Ironista onkin, että tekniikan kehittymisen ja talousajattelun myötä palaamme takaisin 1980-luvun maailmaan, missä uutiset tulivat molemmilta kanavilta joka ilta samaan aikaan.

Ehkä jokin Suomen sanomalehdistä yrittää päinvastaista strategiaa? Pitämällä nettisivunsa ilmaisena se haalii muilta jäävät lukijat ja yrittää elää mainostuloja kasvattamalla. Epäselvää on, riittävätkö Suomen pienet markkinat elättämään yhtään puhtaasti mainosrahoitteista, yleispalvelua tuottavaa nettimediaa.

Ellei mikään näistä toimi, aina on mahdollisuus jättää uutiset lukematta. Ajan saa kulumaan myös blogeja lukemalla ja nettikeskusteluissa väittelemällä. Viis yleistiedosta! Tietäminen on niin 1990-lukua. Hyvä mielipide ja hauskat kommentit ovat paljon parempia maailmankuvan rakennuspuita. Mitä suomalaisuudesta, mehän olemme eu-kansalaisia kaikki.

Itse toivon, että Hesarin uudistus onnistuu.

Mitä jää pimentoon ilman mediaa?

Toimitusten väki vähenee tasaisesti samaa tahtia laskevien levikkien kanssa. Nyt huolestuttaa, kuka jatkossa toimii vallan vahtikoirana.

Ei ainakaan sosiaalinen media tai blogit. Ne käsittelevät median esiin nostamia aiheita, mutta tutkivan journalismin korvikkeeksi niistä ei ole. Otetaan vaikka Himaselta tilattu 700 000 euron selvitys. Kuka olisi tuonut asian julkisuuteen, ellei lehdistöä olisi ollut? Tai kuka olisi paljastanut Finnairin ja eläkeyhtiöiden asuntokaupat?

Kuinka paljon samanlaisia kauppoja tai kähmintöjä tapahtuu parhaillaan, joista emme tiedä mitään? Poliitikoille median kurjistuminen sopii hyvin -- eipähän kukaan kaivele heidän tekemisiään kuten ennen. Nettikeskusteluista ja sosiaalisen median valituksesta pääsee helposti eroon sulkemalla koneen.

Vähenevästä mediaväestä on tullut supersopuleita, jotka keskittyvät entistä harvempaan asiaan, mutta repivät niitä sitäkin innokkaammin. Julkisuuteen mahtuu vain yksi puheenaihe kerrallaan, eikä sen tarvitse olla edes tärkeä.

Eilen tuo puheenaihe oli presidentin syrjäytymistä vastustava kampanja. YLEn ohjelmista sekä illan A-Stream että Pressiklubi käsittelivät aihetta. YLEn tulisi välttää helppoja ratkaisuja ja etsiä puheenaiheita, jotka muuten uhkaavat jäädä pimentoon. Meuhkaaminen samoista päivän puheenaiheista kuin kaikki muutkin ei synnytä mitään uutta.

Juuri nyt joku toimittaja saisi perehtyä Viron IT-järjestelmään. Millaisen potilasjärjestelmän maa rakensi 10 miljoonalla? Onko se vertailukelpoinen Suomeen suunnitellun 450 miljoonan järjestelmän kanssa? Mistä erot johtuvat? Asiallinen juttu aiheesta voisi säästää Suomelle satoja miljoonia euroja.

Jos media ei asiaa selvitä, ei sitä tee kukaan muukaan. Mediasta on muutakin hyötyä kuin sen maksama arvonlisävero.

Nykytrendin jatkuessa vallankäyttö pakenee yhä kauemmas julkisuudelta. Päätökset palaavat vallan kammareihin, eikä meille kansalaisille jää kuin loputon netissä purnaaminen. 

Nettijournalismin ongelmia

Blogit ja keskustelupalstat pystyvät herättämään tunteita ja keskustelua, mutta journalismin korvaajiksi niistä ei ole.

Ensinnäkin valtaosa netin materiaalista on peräisin vanhasta mediasta. Lehtien ilmaiset nettiversiot toistavat uutisia, jotka on tuotettu printtilehtien tilaajamaksuilla. Muut uutissivustot käyttävät samaa materiaalia, mikä luo illuusion ilmaisuudesta.

Bloggaaja voi tuoda ilmi epäkohtia ja herättää keskustelua, mutta hän ei voi vaatia vastauksia ministeriöltä tai yritysjohtajalta. Netissä on joukkovoimaa, mutta se ei ole missään suhteessa itse asiaan. Mikä tahansa kärpänen voi kasvaa härkäseksi. Journalistin tehtävä on paitsi kertoa asioista ja ilmiöistä, myös asettaa ne oikeisiin mittasuhteisiin.

Toinen ongelma on maailmankuvan kapeneminen. Netti antaa ihmisen jo etukäteen valita aiheet, joista hän on kiinnostunut. Jos on huolissaan maahanmuutosta, vihapuheesta tai homojen oikeuksista, niihin liittyviä uutisia ilmestyy jatkuvasti.

Perinteinen media yllättää aihevalinnoillaan ja saa ihmisen lukemaan sellaistakin, josta hän ei tiennyt olevansa kiinnostunut. Journalistin tehtävä on etsiä asioita, jotka eivät muutoin tulisi julkisuuteen.

Kolmas ongelma on rahoitus. Ammattimaista journalismia ei voi tehdä harrastuksena tai oman toimen ohessa, sillä asioihin perehtyminen vaatii aikaa. Vain blogeissa kuka tahansa pystyy esiintymään kaikkien alojen asiantuntijana.

Lehtien kasvava kiinnostus rikosuutisiin, julkkisjuoruihin ja viihteeseen ei ole alennustilan syy vaan seuraus. Lukijoita on houkuteltava takaisin sillä, mikä heitä eniten kiinnostaa.

Nettilehdet eivät elä pelkillä mainostuloilla. Iltapäivälehtien mainosmäärät ovat jo nyt tapissa, ja on vaikea kuvitella miten mainostilaa voisi enää kasvattaa. Mainoskakku kokonaisuutena kasvaa, mutta kasvu ei hyödytä kotimaisia toimijoita vaan Googlea.

Viime kädessä kyse on sisällön myymisestä. Sanomalehti joutuu myymään itsensä vain kerran vuodessa, kun asiakas uusii tilauksensa.

Iltapäivälehdet joutuvat myymään itsensä joka päivä uudelleen. Siksi lööpit pursuavat uutisia, joita kukaan ei haluaisi nähdä, mutta joita kaikki haluavat kuitenkin lukea.

Nettilehdet joutuvat myymään jokaisen uutisen erikseen. Rahaa tulee vain, mikäli otsikko herättää mielenkiintoa ja saa surffaajan klikkaamaan tekstiä. Otsikkojen koukut ovat välillä törkeitä, välillä halpamaisia ja aina liioittelevia. Tätäkö journalismia me haluamme?

Kesän alussa seurasin kahta eri otsikkoa samasta uutisesta.

Nelosen uutiset kertoi terroriuhkailun olevan arkipäivää, Maikkarin uutiset rauhoitteli lukijaa. Lopputulos oli, että Nelosen uutinen keräsi tuplasti klikkauksia. Nettijournalismissa Nelosen uutinen oli siten tuplasti parempi.

Journalismin kuihtuessa viihteellisyys ja mielipiteet saavat yhä enemmän sijaa. Pieni politiikan ja talouden eliitti saa päättää oikeasti tärkeistä asioista kaikessa hiljaisuudessa. Nettikäyttäjät saavat melskata keskustelupalstoilla sydämensä kyllyydestä päätösten vaikutusten joskus tullessa julki, mutta eivät voi enää vaikuttaa niihin.

Paradoksaalista kyllä, netin demokratisoiva vaikutus kääntyy itseään vastaan. Keskusteluoikeus on kyllä kaikilla, mutta isot päätökset ovat yhä harvempien käsissä. Netissä valittaminen on kuin tuuleen huutamista.

Printtimedia ei ole täydellistä, ei tietenkään. Se on tehnyt virheitä mm. tuijottamalla liiaksi omaan napaansa, kaveeraamalla vallanpitäjien kanssa ja vaikenemalla poliittisesti epäkorrekteista aiheista, joiden oli lopulta purkauduttava muissa kanavissa. Voi myös kysyä, onko toimittajien persoonan esille tuominen blogien kautta sittenkään järkevää itse journalismin kannalta.