9/11-iskuista tulee pian kuluneeksi kymmenen vuotta. Kohtalokkaan päivän tapahtumista on kirjoitettu monia kirjoja - ja vielä useampia kirjoja on kirjoitettu siitä, mitä 11.9.2001 ei tapahtunut.
WTC-isku on kaikkien salaliittoteorioiden äiti. Yhä vieläkin monien on vaikea uskoa virallista selitystä muutamasta terroristista, jotka kaappaavat lentokoneita ja lentävät ne päin rakennuksia. Suurelle ja dramaattiselle tapahtumalle pitäisi löytyä suuri ja dramaattinen selitys. Terroristit eivät kelpaa, mutta elokuvista tuttu, laaja salaliitto kelpaisi. Salaliittolaiset asensivat räjähteet etukäteen WTC-torneihin ja tuhosivat ne sopivasti koneiden osuessa. Villeimpien teorioiden mukaan mitään lentokoneita ei edes ollut, vaan tornit tuhottiin ohjuksilla -- tai jopa pelkillä tv-trikeillä.
Norjan tapahtumat muistuttavat siitä, miksi salaliitot epäonnistuvat tai ainakin paljastuvat: mitä hienompi suunnitelma, sitä useampia ihmisiä tarvitaan sen toteuttamiseen ja sitä todennäköisemmin jotain menee pieleen. Sattuma ei ole koskaan salaliittolaisten puolella.
Lehtitietojen mukaan Breivik suunnitteli useiden pommien räjäyttämistä, mutta luopui suunnitelmasta sen monimutkaisuuden vuoksi. Miksi räjäyttää useita rakennuksia, kun yksikin riitti tuomaan halutun julkisuuden ja kiinnittämään poliisin huomion toisaalle? Kaksi muuta pommia olisi vain lisännyt tarpeettomasti paljastumisen vaaraa.
Samaa voi kysyä myös 9/11-tapahtumista. Jos taustalla oli salaliitto, miksi kaapata neljä konetta ja yrittää tuhota neljä rakennusta, kun yksikin olisi antanut Bushille tarpeellisen tekosyyn Irakin sotaan?
Terroristien kannalta tilanne oli toinen: he ehkä arvelivat, että kaikki koneet eivät pääse maaliin asti (kuten kävikin), joten useamman koneen käyttö kasvatti onnistumisen todennäköisyyttä. Koneiden lisääminen oli helppoa, koska kaikilla oli sama käsikirjoitus ja kaappareita tarvittiin vain muutama lisää.
Breivik päätyi yksinkertaiseen suunnitelmaan, mutta sekin meni osittain pieleen. Hallintokorttelin pommi räjähti kello 15.20 paikallista aikaa, jolloin osa henkilökunnasta oli jo ehtinyt lähteä viikonlopun viettoon. Päivän Aftenposten kertoo, että Breivik myöhästyi ilmeisesti liikenneruuhkan vuoksi.
Pommin jälkeen Breivik suuntasi Utøyan saarelle, mutta viikonlopun menoliikenne, tietyöt ja liikenneonnettomuus myöhästyttivät häntä niin paljon, että entinen pääministeri Brundtland oli jo ehtinyt lähteä. Matkaan kului kaksinkertainen aika tavanomaiseen verrattuna.
Myös poliisin toiminta takkuili. Liian täyteen lastattu vene alkoi hörppiä vettä ja poliisit joutuivat odottamaan uutta kuljetusta. Sitä poliisi ei ollut osannut ennakoida kriisisuunnitelmia tehdessään.
Breivikillä oli vuosia aikaa suunnitella tekoaan ja silti toteutusvaiheessa sattui yllätyksiä. Ne osoittavat, miten suuri osuus sattumalla on tapahtumien kulkuun. Jälkikäteen voidaan kehitellä vaikka minkälaisia selityksiä tapahtumien taustalle, mutta etukäteen tehtynä ne eivät onnistu.
Miten uskottavaa siis on, että 9/11-salaliittolaiset olisivat onnistuneet suunnittelemaan ja toteuttamaan teon ilman, että mitään johtolankaa tai vuotokohtaa olisi 10 vuodessa löytynyt? Mielestäni se on äärimmäisen epäuskottavaa ja kertoo, että iskun takana oli todella vain pieni joukko terroristeja. Aivan kuten Norjassa.
sunnuntai 31. heinäkuuta 2011
lauantai 30. heinäkuuta 2011
Oman nimen käyttö ei takaa mitään
Ulkoministeri Tuomiojan mielestä nimimerkkien käyttöä nettikeskusteluissa tulisi rajoittaa. Ainakin nettisivun ylläpidon tulisi aina tietää, kuka on tekstin todellinen kirjoittaja.
Mistähän syystä juuri ulkoministeri kommentoi asiaa Yleisradiolle? Ilmiö ei liity mitenkään hänen vastuualueeseensa. Ehkä Tuomioja oli ainoa, joka halusi profiloitua asiassa julkisuuteen muiden ministerien lomaillessa?
Joka tapauksessa Tuomiojan kommentit kumpuavat ajasta, jolloin tiedonvälityksestä vastasivat lehdistö ja Yleisradio. Tätä aikaa ei kohta enää ole. Netissä on uudet säännöt. Tiedonvälitys ja vaikuttaminen on siirtymässä lehdistöltä nettiin, eivätkä lehdistöstä kopioidut ratkaisut toimi siellä. Hallitus aikoo jopa itse nopeuttaa kehitystä lisäämällä lehtitilausten hintaan arvonlisäveron.
Ajatus siitä, että nettisivujen ylläpidolla olisi juridinen velvollisuus valvoa kirjoittajiensa tekstejä, on ykskantaan mahdoton. Nettisivut eivät ole lehtien kaltaisia julkaisuja, vaan keskusteluja.
Kukaan - siis todellakaan kukaan - ei voi sanella, miten kansan tulee keskustella. Se ei onnistunut edes Neuvostoliitossa. Vaikka julkaisutoiminta oli tarkkaan säädeltyä ja urkkijoita kaikkialla, kansa napisi ja kritisoi päättäjiä keskenään neljän seinän sisällä. Nyt uutta on vain se, että tällaiset keskustelut näkyvät niin haluttaessa kaikille, ja valitettavasti monella ei ole mitään todellista sanottavaa. Mitä vähemmän tietoa, sitä vankemmat luulot ja mielipiteet.
Mutta se ei edelleenkään tee niistä julkaisutoimintaa, jota voisi lailla säädellä.
Säännöllisin väliajoin joku vaatii, että ainakin nimettömänä kirjoittaminen pitäisi kieltää. Sen pitäisi karsia pahimmat hölmöydet.
Facebook riittää osoittamaan, ettei niin käy. Yön pimeydessä ja alkoholin avittamana omalla nimellä ja valokuvalla kirjoitetaan aivan yhtä typeriä kuin nimettömänä.
Viime talvena seurasin erästä Facebook-käyttäjää, joka avoimesti pohti suuren puolueen puheenjohtajan puukottamista ja siitä seuraavaa rangaistusta. Hän sai monia kannattajia ja rohkaisijoita, jotka kaikki esiintyivät omalla nimellään ja kuvallaan.
Profiilinsa mukaan mies oli kolmen lapsen isä Keski-Suomesta. Eniten hämmästelin sitä, että kirjoittaja oli myös monen tunnetun poliitikon Facebook-kaveri. Ilmeisesti he eivät lainkaan seuranneet kirjoittelua tai eivät piitanneet siitä. Minä piittasin - kaveri sai kenkää ystävälistaltani.
Vastaavia esimerkkejä on muitakin. Nimi ja kuva eivät välttämättä nosta keskustelun tasoa, vaikka ehkä helpottavatkin kirjoittajan jäljittämistä. Tosin ensin pitäisi keksiä, miten varmistetaan kuvan ja nimen yhteys kirjoittajaan. Sosiaalisessa mediassa yhteys on luonnollinen, muualla siitä ei ole mitään takeita.
Oikea nimi antaa kirjoitukselle uskottavuutta, jota nimettömältä nettioksennukselta puuttuu. Medialukutaitoiset osaavat jättää nimettömät tekstit huomiotta. Tämän varaan on pakko laskea jatkossakin.
Itse kirjoitan lähes aina omalla nimelläni, mutta ymmärrän hyvin nimimerkin käyttäjiä. Monet aktiiviset nettikeskustelijat ovat työnsä ja asemansa vankeja, eivätkä voi esiintyä netissä omalla nimellään. Ilman nimimerkkiä heidän arvokas kontribuutionsa jäisi saamatta. Lisäksi moni keskustelee työpaikan koneella ja työajalla, joten asiallisenkin kirjoittelun määrä vähenisi oleellisesti nimimerkit kieltämällä. Kirjoittelu siirtyisi entistä enemmän ilta- ja yöaikaan, mikä ei ainakaan parantaisi sen tasoa.
Viimeinen argumentti on huonoin, mutta mainitsen sen silti: Suomen lait ovat netissä lähes tehottomia, koska jo nyt osa keskusteluista käydään ulkomaiden kautta. Yleensä lain valvonnan tai soveltamisen vaikeus ei voi olla sen säätämisen este, mutta ehkä tässä on siitäkin ääriesimerkki.
Jos halutaan estää koulusurmien ja Norjan terroriteon kaltaiset tapahtumat, pitää rajoittaa aseiden ja räjähteiden saatavuutta. Konkreettisia esineitä on helpompi kieltää ja valvoa kuin ihmisten puheita ja ajatuksia.
Mistähän syystä juuri ulkoministeri kommentoi asiaa Yleisradiolle? Ilmiö ei liity mitenkään hänen vastuualueeseensa. Ehkä Tuomioja oli ainoa, joka halusi profiloitua asiassa julkisuuteen muiden ministerien lomaillessa?
Joka tapauksessa Tuomiojan kommentit kumpuavat ajasta, jolloin tiedonvälityksestä vastasivat lehdistö ja Yleisradio. Tätä aikaa ei kohta enää ole. Netissä on uudet säännöt. Tiedonvälitys ja vaikuttaminen on siirtymässä lehdistöltä nettiin, eivätkä lehdistöstä kopioidut ratkaisut toimi siellä. Hallitus aikoo jopa itse nopeuttaa kehitystä lisäämällä lehtitilausten hintaan arvonlisäveron.
Ajatus siitä, että nettisivujen ylläpidolla olisi juridinen velvollisuus valvoa kirjoittajiensa tekstejä, on ykskantaan mahdoton. Nettisivut eivät ole lehtien kaltaisia julkaisuja, vaan keskusteluja.
Kukaan - siis todellakaan kukaan - ei voi sanella, miten kansan tulee keskustella. Se ei onnistunut edes Neuvostoliitossa. Vaikka julkaisutoiminta oli tarkkaan säädeltyä ja urkkijoita kaikkialla, kansa napisi ja kritisoi päättäjiä keskenään neljän seinän sisällä. Nyt uutta on vain se, että tällaiset keskustelut näkyvät niin haluttaessa kaikille, ja valitettavasti monella ei ole mitään todellista sanottavaa. Mitä vähemmän tietoa, sitä vankemmat luulot ja mielipiteet.
Mutta se ei edelleenkään tee niistä julkaisutoimintaa, jota voisi lailla säädellä.
Säännöllisin väliajoin joku vaatii, että ainakin nimettömänä kirjoittaminen pitäisi kieltää. Sen pitäisi karsia pahimmat hölmöydet.
Facebook riittää osoittamaan, ettei niin käy. Yön pimeydessä ja alkoholin avittamana omalla nimellä ja valokuvalla kirjoitetaan aivan yhtä typeriä kuin nimettömänä.
Viime talvena seurasin erästä Facebook-käyttäjää, joka avoimesti pohti suuren puolueen puheenjohtajan puukottamista ja siitä seuraavaa rangaistusta. Hän sai monia kannattajia ja rohkaisijoita, jotka kaikki esiintyivät omalla nimellään ja kuvallaan.
Profiilinsa mukaan mies oli kolmen lapsen isä Keski-Suomesta. Eniten hämmästelin sitä, että kirjoittaja oli myös monen tunnetun poliitikon Facebook-kaveri. Ilmeisesti he eivät lainkaan seuranneet kirjoittelua tai eivät piitanneet siitä. Minä piittasin - kaveri sai kenkää ystävälistaltani.
Vastaavia esimerkkejä on muitakin. Nimi ja kuva eivät välttämättä nosta keskustelun tasoa, vaikka ehkä helpottavatkin kirjoittajan jäljittämistä. Tosin ensin pitäisi keksiä, miten varmistetaan kuvan ja nimen yhteys kirjoittajaan. Sosiaalisessa mediassa yhteys on luonnollinen, muualla siitä ei ole mitään takeita.
Oikea nimi antaa kirjoitukselle uskottavuutta, jota nimettömältä nettioksennukselta puuttuu. Medialukutaitoiset osaavat jättää nimettömät tekstit huomiotta. Tämän varaan on pakko laskea jatkossakin.
Itse kirjoitan lähes aina omalla nimelläni, mutta ymmärrän hyvin nimimerkin käyttäjiä. Monet aktiiviset nettikeskustelijat ovat työnsä ja asemansa vankeja, eivätkä voi esiintyä netissä omalla nimellään. Ilman nimimerkkiä heidän arvokas kontribuutionsa jäisi saamatta. Lisäksi moni keskustelee työpaikan koneella ja työajalla, joten asiallisenkin kirjoittelun määrä vähenisi oleellisesti nimimerkit kieltämällä. Kirjoittelu siirtyisi entistä enemmän ilta- ja yöaikaan, mikä ei ainakaan parantaisi sen tasoa.
Viimeinen argumentti on huonoin, mutta mainitsen sen silti: Suomen lait ovat netissä lähes tehottomia, koska jo nyt osa keskusteluista käydään ulkomaiden kautta. Yleensä lain valvonnan tai soveltamisen vaikeus ei voi olla sen säätämisen este, mutta ehkä tässä on siitäkin ääriesimerkki.
Jos halutaan estää koulusurmien ja Norjan terroriteon kaltaiset tapahtumat, pitää rajoittaa aseiden ja räjähteiden saatavuutta. Konkreettisia esineitä on helpompi kieltää ja valvoa kuin ihmisten puheita ja ajatuksia.
torstai 28. heinäkuuta 2011
Arhinmäki oopperajuhlilla punaisissa tennareissa
Paavo Arhinmäki otti uuden pestinsä vakavasti: hän käski autonkuljettajansa suunnata Savonlinnaan, jotta tuore kulttuuriministeri pääsi ensi kertaa elämässään katsomaan oopperaa. Ministeriltä ei suurta asiantuntemusta vaadita, mutta on toki hyvä jos tietää auttavasti mistä eri taidemuodoissa on kyse.
TV-uutisista päätellen ministerillä oli jalassaan punaiset tennistossut. Ehkä kyseessä on makuasia, mutta mielestäni ministeri töppäsi pahemman kerran. Kulttuuriministeri ei saavu oopperajuhlille punaisissa tennareissa! Sen verran tulee kunnioittaa ilmeisesti Suomen kesän kansainvälisintä ja korkeatasoisinta musiikkijuhlaa -- varsinkin, jos sattuu olemaan alasta vastaava ministeri.
Itse olin samoilla juhlilla viikko sitten (toisin kuin ministeri, maksoin lippuni itse, 143 euroa). Kulttuuriministerin saapuminen Bayreuhtiin tai Salzburgin musiikkijuhlille vastaavassa asussa olisi pienimuotoinen skandaali. Sen verran kunnioitamme vanhoja mestareita ja heidän töitään. Inhoan pönötystä ja juhlapuheita, mutta kansainvälinen oopperajuhla ei ole mikään rock-konsertti.
Arhinmäeltä oli virhe valita ensimmäiseksi oopperaksi Don Carlo. Yksi Verdin tunnetuimmista oopperoista on pitkä ja raskas, eikä ensikertalainen saa siitä kaikkea irti. Tässä suhteessa ministerin oopperakäynnistä taisi olla alalle enemmän haittaa kuin hyötyä.
Toimittajan kysyessä Arhinmäki sanoi, ettei oopperan rahoitus jatkossa ole kirkossa kuulutettu. Ministeri antoi ymmärtää suosivansa mieluummin räppiä ja jalkapalloa, ja haluavansa taiteilijat esiintymään ostoskeskuksiin, kansan pariin.
Paikka kommenteille oli huonosti valittu. Savonlinnan oopperajuhlat lienee yksi Suomen vähiten valtiontukea saavista musiikkitapahtumista. Valtion ja kunnan avustukset ovat alle 15 prosenttia budjetista. Jos jotakin, Savonlinnaa pitäisi käyttää esimerkkinä muillekin.
Meitä oopperan ystäviä on Suomessa vähän. Toisin kuin Keski-Euroopassa, ooppera ei kuulu yleissivistykseen. Se on elitistinen ja kallis taiteenlaji. Räppi ja jalkapallo sopivat paremmin suomalaisuuteen. Silloin ne punaiset tennaritkaan eivät erotu joukosta. Arhinmäki tuli ilmentäneeksi suomalaista musiikkikulttuuria paremmin kuin arvasikaan.
Siksi on pakko kysyä: mikä ihmeen hinku suomalaisilla on rakentaa kalliita taidelaitoksia ja kuvitella, että niihin riittää kävijöitä? Tai että ne edistävät suomalaisen taiteen kansainvälistä tasoa ja arvostusta? Tuore ministeri on juuri linjannut haluavansa täsmälleen päinvastaista.
Uutisjutun päätteeksi toimittaja kertoi, että esityksen jälkeen ministeriin oli iskenyt ujous ja hän oli kieltäytynyt kommentoimasta. Täh? Poliitikoissa voi olla monia vikoja, mutta ujous ei taatusti kuulu niihin. Poliitikot kommentoivat pienempiäkin asioita saadakseen näkyvyyttä.
Jos musiikki jätti kylmäksi, Arhinmäki olisi voinut kommentoida Don Carlon poliittisia juonitteluja tai sanoa jotain ympäripyöreän kohteliasta, kuten ministereillä on tapana.
Olisi voinut toistaa vaikka sen, mitä Josef II sanoi Mozartille Figaron häiden jälkeen: "liian paljon nuotteja".
Arhinmäen lenkkarit kansainvälisillä oopperajuhlilla (kuva YLEn uutisista).
TV-uutisista päätellen ministerillä oli jalassaan punaiset tennistossut. Ehkä kyseessä on makuasia, mutta mielestäni ministeri töppäsi pahemman kerran. Kulttuuriministeri ei saavu oopperajuhlille punaisissa tennareissa! Sen verran tulee kunnioittaa ilmeisesti Suomen kesän kansainvälisintä ja korkeatasoisinta musiikkijuhlaa -- varsinkin, jos sattuu olemaan alasta vastaava ministeri.
Itse olin samoilla juhlilla viikko sitten (toisin kuin ministeri, maksoin lippuni itse, 143 euroa). Kulttuuriministerin saapuminen Bayreuhtiin tai Salzburgin musiikkijuhlille vastaavassa asussa olisi pienimuotoinen skandaali. Sen verran kunnioitamme vanhoja mestareita ja heidän töitään. Inhoan pönötystä ja juhlapuheita, mutta kansainvälinen oopperajuhla ei ole mikään rock-konsertti.
Arhinmäeltä oli virhe valita ensimmäiseksi oopperaksi Don Carlo. Yksi Verdin tunnetuimmista oopperoista on pitkä ja raskas, eikä ensikertalainen saa siitä kaikkea irti. Tässä suhteessa ministerin oopperakäynnistä taisi olla alalle enemmän haittaa kuin hyötyä.
Toimittajan kysyessä Arhinmäki sanoi, ettei oopperan rahoitus jatkossa ole kirkossa kuulutettu. Ministeri antoi ymmärtää suosivansa mieluummin räppiä ja jalkapalloa, ja haluavansa taiteilijat esiintymään ostoskeskuksiin, kansan pariin.
Paikka kommenteille oli huonosti valittu. Savonlinnan oopperajuhlat lienee yksi Suomen vähiten valtiontukea saavista musiikkitapahtumista. Valtion ja kunnan avustukset ovat alle 15 prosenttia budjetista. Jos jotakin, Savonlinnaa pitäisi käyttää esimerkkinä muillekin.
Meitä oopperan ystäviä on Suomessa vähän. Toisin kuin Keski-Euroopassa, ooppera ei kuulu yleissivistykseen. Se on elitistinen ja kallis taiteenlaji. Räppi ja jalkapallo sopivat paremmin suomalaisuuteen. Silloin ne punaiset tennaritkaan eivät erotu joukosta. Arhinmäki tuli ilmentäneeksi suomalaista musiikkikulttuuria paremmin kuin arvasikaan.
Siksi on pakko kysyä: mikä ihmeen hinku suomalaisilla on rakentaa kalliita taidelaitoksia ja kuvitella, että niihin riittää kävijöitä? Tai että ne edistävät suomalaisen taiteen kansainvälistä tasoa ja arvostusta? Tuore ministeri on juuri linjannut haluavansa täsmälleen päinvastaista.
Uutisjutun päätteeksi toimittaja kertoi, että esityksen jälkeen ministeriin oli iskenyt ujous ja hän oli kieltäytynyt kommentoimasta. Täh? Poliitikoissa voi olla monia vikoja, mutta ujous ei taatusti kuulu niihin. Poliitikot kommentoivat pienempiäkin asioita saadakseen näkyvyyttä.
Jos musiikki jätti kylmäksi, Arhinmäki olisi voinut kommentoida Don Carlon poliittisia juonitteluja tai sanoa jotain ympäripyöreän kohteliasta, kuten ministereillä on tapana.
Olisi voinut toistaa vaikka sen, mitä Josef II sanoi Mozartille Figaron häiden jälkeen: "liian paljon nuotteja".
Arhinmäen lenkkarit kansainvälisillä oopperajuhlilla (kuva YLEn uutisista).
lauantai 23. heinäkuuta 2011
Globalisaation ihmeitä: thaimaalaiset marjanpoimijat
YLE uutiset kertoi eilen thaimaalaisista marjanpoimijoista, jotka näin loppukesästä saapuvat Lappiin. Tulijoita on noin 2500, enemmistö heistä kovaan työhön tottuneita thaimaalaisia.
Uutinen kertoo paljon nykypäivän maailmasta. Ensinnäkin on oikea globalisaation ihme, että jonkun kannattaa lentää toiselta puolelta maapalloa Suomen Lappiin marjoja keräämään. Se kertoo, miten halvaksi lentäminen käynyt, ja miten helposti työ ja sen tekijät liikkuvat.
Toiseksi on positiivista, että kerrankin työntekijät liikkuvat työn perässä Suomeen -- yleensä virta kulkee päinvastaiseen suuntaan.
Kolmanneksi tilanne on kuvaava: suomalaiset lentävät lomalle Thaimaahan ja sikäläiset lentävät töihin Suomeen. Kannattaako siis ihmetellä, miksi työpaikat ja talouskasvu valuvat Aasiaan? Ahkerimmat, hyvinvointia rakentavat ihmiset löytyvät sieltä, ja he ovat työpaikkansa ansainneet.
Jotain erikoista on siinä, ettei työttömyydestä kärsivästä maasta löydy paikallisia poimijoita. Thaimaasta tuleva työntekijä maksaa lentolipustaan 1500 euroa. Kotimaisella tekijällä olisi ainakin sen suuruinen kilpailuetu, mutta etu ei näköjään ole riittävä.
Tällä kertaa ei voi syyttää edes verotusta tai kannustinloukkuja, sillä marjanpoiminnasta kertyneet tulot ovat verovapaita. Samaa vapautta on ehdotettu myös pullojen keräyksestä saaduille tuloille, mikä onkin hyvä ajatus. Toisen uutisen mukaan Suomeen tulee ulkomailta myös pullojen kerääjiä. Ilmeisesti heitäkään ei saada kotimaasta riittävästi.
Globalisaatiolla on monet kasvot ja seuraukset.
Uutinen kertoo paljon nykypäivän maailmasta. Ensinnäkin on oikea globalisaation ihme, että jonkun kannattaa lentää toiselta puolelta maapalloa Suomen Lappiin marjoja keräämään. Se kertoo, miten halvaksi lentäminen käynyt, ja miten helposti työ ja sen tekijät liikkuvat.
Toiseksi on positiivista, että kerrankin työntekijät liikkuvat työn perässä Suomeen -- yleensä virta kulkee päinvastaiseen suuntaan.
Kolmanneksi tilanne on kuvaava: suomalaiset lentävät lomalle Thaimaahan ja sikäläiset lentävät töihin Suomeen. Kannattaako siis ihmetellä, miksi työpaikat ja talouskasvu valuvat Aasiaan? Ahkerimmat, hyvinvointia rakentavat ihmiset löytyvät sieltä, ja he ovat työpaikkansa ansainneet.
Jotain erikoista on siinä, ettei työttömyydestä kärsivästä maasta löydy paikallisia poimijoita. Thaimaasta tuleva työntekijä maksaa lentolipustaan 1500 euroa. Kotimaisella tekijällä olisi ainakin sen suuruinen kilpailuetu, mutta etu ei näköjään ole riittävä.
Tällä kertaa ei voi syyttää edes verotusta tai kannustinloukkuja, sillä marjanpoiminnasta kertyneet tulot ovat verovapaita. Samaa vapautta on ehdotettu myös pullojen keräyksestä saaduille tuloille, mikä onkin hyvä ajatus. Toisen uutisen mukaan Suomeen tulee ulkomailta myös pullojen kerääjiä. Ilmeisesti heitäkään ei saada kotimaasta riittävästi.
Globalisaatiolla on monet kasvot ja seuraukset.
perjantai 22. heinäkuuta 2011
Käsi sydämelle, Finnairin asiakas
En varmaan ollut ainoa, josta tuntui pahalta kuulla eilisen radiouutisia Finnairin suunnitelmista. Lentokoneiden huoltotoimintaa, joka joskus oli koko firman ylpeydenaihe, vähennetään. Suuret huollot teetetään jos nyt kustannussyistä ulkomailla. Huollon henkilömäärä on puolittunut. Lentokonemekaanikoiden kouluttaminen Suomessa voidaan lopettaa, koska ammattitaitoon liittyvät työt loppuvat.
Finnairin perustelut ovat tuttuja: suomalainen työ on liian kallista. Lentoyhtiöiden kova hintakilpailu on syönyt katteita, joten työ on pakko teettää siellä mistä halvimmalla saadaan.
Finnairin asiakkaana tuntuu pahalta. Globalisaatio on taas syömässä palan kotimaista työllisyyttä ja osaamista.
Siispä käsi sydämelle, lentomatkustaja. Kun varaat lentoa, etsitkö netistä sen halvimman yhtiöstä riippumatta?
Moni tekee juuri niin, sillä on kiva lentää shoppailemaan Lontooseen (viis kestävästä kehityksestä tai hiilidioksidipäästöistä). Kun käyttää halpalentoyhtiötä, jää enemmän rahaa shoppailuun ja hyvään syömiseen. Globalisaatio on kivaa silloin, kun sen ansiosta voi ostaa enemmän vaatteita, joita ei ehdi koskaan käyttää ja enemmän tavaraa, jota ei oikeasti tarvitse.
Saamme itse olla ahneita, mutta yritysten pitäisi toimia eettisesti ja suojella kotimaisia työpaikkoja. Tässä on melkoinen ristiriita.
Globalisaatio ilmiönä ei ole uhka. Globalisaation uhka on siinä, ettemme näe miten omat valintamme ohjaavat kehitystä. Jos aina valitset sen halvimman, yritysten on pakko tehdä samoin.
PS. Varasin oman Lontoon-lentoni jo kolme päivää sitten -- Finnairilla tietenkin. Matka ei ehkä ole välttämätön, mutta en aio myöskään shoppailla mitään. Ja toivon, että Finnairin sinivalkoiset siivet kestävät jatkossakin.
Finnairin perustelut ovat tuttuja: suomalainen työ on liian kallista. Lentoyhtiöiden kova hintakilpailu on syönyt katteita, joten työ on pakko teettää siellä mistä halvimmalla saadaan.
Finnairin asiakkaana tuntuu pahalta. Globalisaatio on taas syömässä palan kotimaista työllisyyttä ja osaamista.
Siispä käsi sydämelle, lentomatkustaja. Kun varaat lentoa, etsitkö netistä sen halvimman yhtiöstä riippumatta?
Moni tekee juuri niin, sillä on kiva lentää shoppailemaan Lontooseen (viis kestävästä kehityksestä tai hiilidioksidipäästöistä). Kun käyttää halpalentoyhtiötä, jää enemmän rahaa shoppailuun ja hyvään syömiseen. Globalisaatio on kivaa silloin, kun sen ansiosta voi ostaa enemmän vaatteita, joita ei ehdi koskaan käyttää ja enemmän tavaraa, jota ei oikeasti tarvitse.
Saamme itse olla ahneita, mutta yritysten pitäisi toimia eettisesti ja suojella kotimaisia työpaikkoja. Tässä on melkoinen ristiriita.
Globalisaatio ilmiönä ei ole uhka. Globalisaation uhka on siinä, ettemme näe miten omat valintamme ohjaavat kehitystä. Jos aina valitset sen halvimman, yritysten on pakko tehdä samoin.
PS. Varasin oman Lontoon-lentoni jo kolme päivää sitten -- Finnairilla tietenkin. Matka ei ehkä ole välttämätön, mutta en aio myöskään shoppailla mitään. Ja toivon, että Finnairin sinivalkoiset siivet kestävät jatkossakin.
keskiviikko 20. heinäkuuta 2011
YLE kehuu tv-toimialaa
Harvoin pääsee johtaja kehumaan omaa yritystään Hesarin pääkirjoitussivulle siten kuin ohjelmajohtaja Olli-Pekka Heinonen Yleisradiota viime viikolla (HS 11.7.2011: Suomalainen televisio on menestystarina).
Insinöörinä en ihan ymmärrä, mitä tarkoittaa "Ei siis ole merkityksetöntä, miten suomalaiset osaavat kertoa kuvallisesti tarinoita ja välittää tietoa. Mikä on Suomen kyky synnyttää visuaalisina tarinoina ja viihteenä sitä pehmeää valtaa, jonka sanotaan määrittävän kansainvälisiä suhteita tulevaisuudessa?", mutta oletan sen viittaavan johonkin hienoon.
Sen sijaan ymmärrän, kun Heinonen kehuu suomalaisen television demokraattisuutta: Yhteiskunta on halunnut sen olevan jokaisen ulottuvilla. Maanpäällisen jakelun 99,9 prosentin peitto lienee maailmanennätys lajissaan. Totta, tv-maksun ja pakollisen digitalisoinnin kautta valtiolla on vahva ote tv-toimialaan. Maailmanennätyksellä en liikaa elvistelisi - Suomi on harvaanasuttu maa, joten meidän on vielä pakko turvautua antennijakeluun. Keski-Euroopan maissa kaapeli- ja satelliittijakelu ovat vallitsevia. Korkea peitto kertoo pikemmin jälkeenjääneisyydestä kuin edelläkävijyydestä.
Heinonen kehuu myös miten "television katselu on jatkuvasti lisääntynyt, vaikka välineen on jo vuosia kerrottu olevan kuoleman kielissä". Hän jättää mainitsematta, että katselu painottuu yhä voimakkaammin 50+ ryhmään ja eläkeläisiin, joiden lukumäärä kasvaa väestön ikääntyessä. Nuoria television on yhä vaikeampi tavoittaa.
Onko tv-katselun lisääntyminen ylipäätään toivottavaa kehitystä? Mitä hyvää on siinä, että ihmiset jäävät makoilemaan kotisohville ja tuijottamaan passiivisina amerikkalaisia sarjoja? Eikö pitäisi mieluummin tavoitella tv-katselun vähentämistä?
Kärjistäen voisi sanoa, että YLEn kehuma tv-katselun lisääntyminen on vähän kuin Alko kehuisi viinankulutuksen kasvaneen.
Heinonen oli itse ratkaisevassa roolissa television digitalisoinnin alkumetreillä. "Ilman digitalisoitumista televisio olisi kuollut", hän kirjoittaa. Digitalisointi moninkertaisti kanavien määrän ja ulkomaisen ohjelmatarjonnan, mutta vuorovaikutteiset palvelut, kotimaisen ohjelmatoiminnan kukoistus tai ulkomaille myytävä osaaminen jäivät saavuttamatta. Tällaista tulosta olisi 10 vuotta sitten pidetty katastrofaalisena lopputuloksena. Vain vahva jälkiviisaus kääntää sen menestykseksi.
Jääkiekon MM-ottelut ja paljon muuta urheilua ovat siirtyneet maksukanaville. Katsojien mielestä se ei kuulosta menestystarinalta.
Ironista kyllä, saman päivän Aamulehden uutinen antaa ihan päinvastaisen kuvan kotimaisen tv-alan menestyksestä: "Suomi on tyhjä kohta tv-maailman kartassa". Suomalaisen tv-alan vienti on 2-3 miljoonaa euroa vuodessa, kun Ruotsin vastaava luku on 200 miljoonaa ja pienen Hollannin peräti miljardi. Jopa Israel vie enemmän tv-ohjelmia kuin Suomi, vaikka heprea muodostaa melkoisen kielimuurin.
Kotimaisessa tv-tuotannossa on aivan liian paljon halvalla tehtyä huttua ja reality-sarjaa (poliisit, pelastushelikopteri, pelastajat, rajajääkärit jne). Kiitos digitalisoinnin, kanavia on mutta sisältöä ei.
Heinosen kirjoituksen tarkoitus näyttääkin olevan yhtiön oman rahoituksen turvaaminen: "Yleisradio on yhteiskunnan instrumentti demokratian ja riippumattoman tiedonvälityksen sekä suomen kielten ja kulttuurin tukemiseen. Ylen rahoituksen pitkäjänteinen turvaaminen on kannanotto näiden asioiden puolesta... Yleisradion rooli on monin tavoin keskeinen, kanavoihan Yle muun muassa noin 50 miljoonaa euroa vuosittain Ylen ulkopuoliseen luovaan talouteen."
Syksyllä nähdään, miten tätä kotimaisen tv:n "menestystarinaa" jatkossa rahoitetaan.
Insinöörinä en ihan ymmärrä, mitä tarkoittaa "Ei siis ole merkityksetöntä, miten suomalaiset osaavat kertoa kuvallisesti tarinoita ja välittää tietoa. Mikä on Suomen kyky synnyttää visuaalisina tarinoina ja viihteenä sitä pehmeää valtaa, jonka sanotaan määrittävän kansainvälisiä suhteita tulevaisuudessa?", mutta oletan sen viittaavan johonkin hienoon.
Sen sijaan ymmärrän, kun Heinonen kehuu suomalaisen television demokraattisuutta: Yhteiskunta on halunnut sen olevan jokaisen ulottuvilla. Maanpäällisen jakelun 99,9 prosentin peitto lienee maailmanennätys lajissaan. Totta, tv-maksun ja pakollisen digitalisoinnin kautta valtiolla on vahva ote tv-toimialaan. Maailmanennätyksellä en liikaa elvistelisi - Suomi on harvaanasuttu maa, joten meidän on vielä pakko turvautua antennijakeluun. Keski-Euroopan maissa kaapeli- ja satelliittijakelu ovat vallitsevia. Korkea peitto kertoo pikemmin jälkeenjääneisyydestä kuin edelläkävijyydestä.
Heinonen kehuu myös miten "television katselu on jatkuvasti lisääntynyt, vaikka välineen on jo vuosia kerrottu olevan kuoleman kielissä". Hän jättää mainitsematta, että katselu painottuu yhä voimakkaammin 50+ ryhmään ja eläkeläisiin, joiden lukumäärä kasvaa väestön ikääntyessä. Nuoria television on yhä vaikeampi tavoittaa.
Onko tv-katselun lisääntyminen ylipäätään toivottavaa kehitystä? Mitä hyvää on siinä, että ihmiset jäävät makoilemaan kotisohville ja tuijottamaan passiivisina amerikkalaisia sarjoja? Eikö pitäisi mieluummin tavoitella tv-katselun vähentämistä?
Kärjistäen voisi sanoa, että YLEn kehuma tv-katselun lisääntyminen on vähän kuin Alko kehuisi viinankulutuksen kasvaneen.
Heinonen oli itse ratkaisevassa roolissa television digitalisoinnin alkumetreillä. "Ilman digitalisoitumista televisio olisi kuollut", hän kirjoittaa. Digitalisointi moninkertaisti kanavien määrän ja ulkomaisen ohjelmatarjonnan, mutta vuorovaikutteiset palvelut, kotimaisen ohjelmatoiminnan kukoistus tai ulkomaille myytävä osaaminen jäivät saavuttamatta. Tällaista tulosta olisi 10 vuotta sitten pidetty katastrofaalisena lopputuloksena. Vain vahva jälkiviisaus kääntää sen menestykseksi.
Jääkiekon MM-ottelut ja paljon muuta urheilua ovat siirtyneet maksukanaville. Katsojien mielestä se ei kuulosta menestystarinalta.
Ironista kyllä, saman päivän Aamulehden uutinen antaa ihan päinvastaisen kuvan kotimaisen tv-alan menestyksestä: "Suomi on tyhjä kohta tv-maailman kartassa". Suomalaisen tv-alan vienti on 2-3 miljoonaa euroa vuodessa, kun Ruotsin vastaava luku on 200 miljoonaa ja pienen Hollannin peräti miljardi. Jopa Israel vie enemmän tv-ohjelmia kuin Suomi, vaikka heprea muodostaa melkoisen kielimuurin.
Kotimaisessa tv-tuotannossa on aivan liian paljon halvalla tehtyä huttua ja reality-sarjaa (poliisit, pelastushelikopteri, pelastajat, rajajääkärit jne). Kiitos digitalisoinnin, kanavia on mutta sisältöä ei.
Heinosen kirjoituksen tarkoitus näyttääkin olevan yhtiön oman rahoituksen turvaaminen: "Yleisradio on yhteiskunnan instrumentti demokratian ja riippumattoman tiedonvälityksen sekä suomen kielten ja kulttuurin tukemiseen. Ylen rahoituksen pitkäjänteinen turvaaminen on kannanotto näiden asioiden puolesta... Yleisradion rooli on monin tavoin keskeinen, kanavoihan Yle muun muassa noin 50 miljoonaa euroa vuosittain Ylen ulkopuoliseen luovaan talouteen."
Syksyllä nähdään, miten tätä kotimaisen tv:n "menestystarinaa" jatkossa rahoitetaan.
maanantai 18. heinäkuuta 2011
Matkapuhelimesta ei ole matkaradioksi
Radio kuuluu kesään. Moderni tapa kuunnella radiota on käyttää matkapuhelinta. Mutta sepä onkin helpommin sanottu kuin tehty! iPhonesta ja kesän alussa ostamastani halvasta Android-puhelimesta puuttuu FM-radio, joten niissä on turvauduttava nettiradioon. Yllätyin huomatessani, miten heikoissa kantimissa asemien nettipalvelut ovat.
Kaikilla testaamillani asemilla on kyllä nettiradio, mutta se on tarkoitettu kuunneltavaksi pöytäkoneella. Vain harva asema on ajatellut mobiilikuuntelua. Tätä on pakko ihmetellä, koska radiohan on nimenomaan liikkuvan käyttäjän media. Matkaradio on käsite. Miksei matkapuhelin voisi olla tämän päivän matkaradio? Puhelinta voi kuunnella korvan vieressä ilman kuulokkeita, jolloin se toimii ja jopa näyttää samalta kuin vanha transistoriradio.
Nettiradiossa on monia hyviä puolia. Kuuluvuus on hyvä myös kerrostaloissa ja kaupunkien huonossa kentässä. Eikä kuuntelua ole sidottu aseman lähetysantenniin, vaan kotiseudun paikallisradiota voi seurata vaikka mökillä pihakeinussa. Ainoa ongelma on laajakaistan toimivuus maaseudulla sekä liittymässä tarvittava kiinteä kuukausiveloitus.
Ensin Android. Se tukee Adoben Flashiä, jolla useimmat asemien www-palvelut on toteutettu, joten kuuntelun pitäisi olla helppoa. Ylen Areenasta löytyvät Ylen pääkanavat ja ne kuuluvat ongelmitta. Myös Radio Nova kuuluu sen omalta sivulta hyvin, samoin Radio Nostalgia.
Mutta ne muut! Miksi ihmeessä radioasemien pitää tehdä sivuistaan niin monimutkaisia Flash-härdellejä, ettei Androidin selain pysty näyttämään sivuja järkevästi? Iskelmä, Radio Rock, Suomipop, Voice, Radio Aalto ja NRJ jäivät kuulematta, koska selain joko kaatui tai sivulta ei kaikkien mainosten keskeltä löytynyt edes kuuntelupainiketta. Rondo FM näytti selaimessa vain mms-alkuisen osoitteen ja homma tyssäsi siihen.
Entäpä sitten iPhone? Se ei tue Flashiä, joten useimmat radioasemat saa unohtaa heti kättelyssä. Näiden joukkoon kuuluvat myös kaikki Yleisradion kanavat. Areenasta on erillinen apps-sovellus, mutta siinä ei ole livekuuntelua lainkaan.
iPhonessani oli asennettuna VLC-ohjelma, jonka ansiosta Nova, Iskelmä, Voice ja 957 soivat. Muissa selaimen ikkuna jäi joko tyhjäksi tai selain kaatui. Apple-käyttäjän pelastus ovat asemien omat appsit, joita on tarjolla ainakin Novalta, Nostalgialta, Suomipopilta, Radio Rockilta ja Radio Aallolta.
Päivän radiokokeilujen lopputulos oli masentava. Ilmeisesti webbifirmat eivät ole testanneet lainkaan sivujensa toimivuutta edes yleisimmillä matkapuhelimilla. Mainospaikat ja Flash-kikkareet ovat tärkeämpiä kuin se, että joku pystyisi oikeasti kuuntelemaan lähetystä.
Eikö radion bisnesmalli enää perustukaan kuulijoiden haalimiseen vaan www-sivun mainoksiin? Onko suomalainen web-osaaminen näin todella näin ohutta?
Itse ratkaisin ongelman kaivamalla piironginlaatikosta vanhan Nokia E71:n. Siinä, samoin kuin ilmeisesti kaikissa Nokian puhelinmalleissa, on vanhanaikainen FM-radio. Vanhassa vara parempi (joskin E71:ssa on muita radio-ongelmia).
Kaikilla testaamillani asemilla on kyllä nettiradio, mutta se on tarkoitettu kuunneltavaksi pöytäkoneella. Vain harva asema on ajatellut mobiilikuuntelua. Tätä on pakko ihmetellä, koska radiohan on nimenomaan liikkuvan käyttäjän media. Matkaradio on käsite. Miksei matkapuhelin voisi olla tämän päivän matkaradio? Puhelinta voi kuunnella korvan vieressä ilman kuulokkeita, jolloin se toimii ja jopa näyttää samalta kuin vanha transistoriradio.
Nettiradiossa on monia hyviä puolia. Kuuluvuus on hyvä myös kerrostaloissa ja kaupunkien huonossa kentässä. Eikä kuuntelua ole sidottu aseman lähetysantenniin, vaan kotiseudun paikallisradiota voi seurata vaikka mökillä pihakeinussa. Ainoa ongelma on laajakaistan toimivuus maaseudulla sekä liittymässä tarvittava kiinteä kuukausiveloitus.
Ensin Android. Se tukee Adoben Flashiä, jolla useimmat asemien www-palvelut on toteutettu, joten kuuntelun pitäisi olla helppoa. Ylen Areenasta löytyvät Ylen pääkanavat ja ne kuuluvat ongelmitta. Myös Radio Nova kuuluu sen omalta sivulta hyvin, samoin Radio Nostalgia.
Mutta ne muut! Miksi ihmeessä radioasemien pitää tehdä sivuistaan niin monimutkaisia Flash-härdellejä, ettei Androidin selain pysty näyttämään sivuja järkevästi? Iskelmä, Radio Rock, Suomipop, Voice, Radio Aalto ja NRJ jäivät kuulematta, koska selain joko kaatui tai sivulta ei kaikkien mainosten keskeltä löytynyt edes kuuntelupainiketta. Rondo FM näytti selaimessa vain mms-alkuisen osoitteen ja homma tyssäsi siihen.
Entäpä sitten iPhone? Se ei tue Flashiä, joten useimmat radioasemat saa unohtaa heti kättelyssä. Näiden joukkoon kuuluvat myös kaikki Yleisradion kanavat. Areenasta on erillinen apps-sovellus, mutta siinä ei ole livekuuntelua lainkaan.
iPhonessani oli asennettuna VLC-ohjelma, jonka ansiosta Nova, Iskelmä, Voice ja 957 soivat. Muissa selaimen ikkuna jäi joko tyhjäksi tai selain kaatui. Apple-käyttäjän pelastus ovat asemien omat appsit, joita on tarjolla ainakin Novalta, Nostalgialta, Suomipopilta, Radio Rockilta ja Radio Aallolta.
Päivän radiokokeilujen lopputulos oli masentava. Ilmeisesti webbifirmat eivät ole testanneet lainkaan sivujensa toimivuutta edes yleisimmillä matkapuhelimilla. Mainospaikat ja Flash-kikkareet ovat tärkeämpiä kuin se, että joku pystyisi oikeasti kuuntelemaan lähetystä.
Eikö radion bisnesmalli enää perustukaan kuulijoiden haalimiseen vaan www-sivun mainoksiin? Onko suomalainen web-osaaminen näin todella näin ohutta?
Itse ratkaisin ongelman kaivamalla piironginlaatikosta vanhan Nokia E71:n. Siinä, samoin kuin ilmeisesti kaikissa Nokian puhelinmalleissa, on vanhanaikainen FM-radio. Vanhassa vara parempi (joskin E71:ssa on muita radio-ongelmia).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)