Hyvästi, Guggenheim

Helsingin kaupunginhallitus hautasi illalla Guggenheim-hankkeen äänin 8-7. Syitä hankkeen kaatumiseen on useita.

Kun tieto Guggenheim-hankkeesta tuli julkisuuteen tammikuussa 2011, Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus ehti jo riemuita: vain kansan taideviha voisi tyrmätä Suomelle annetun mahdollisuuden saada Guggenheim.

Kuitenkin jo tuolloin oli nähtävissä, millaiseen peliin suomalaiset olivat lähteneet mukaan. Amerikkalainen säätiö keräisi rahansa ja ulkoistaisi riskin. Kaksi miljoonaa euroa maksaneen selvitystyön tuloksena saatiin triviaali raportti, josta jäi rahastuksen maku. Sellaisena se kuvasti hyvin koko hanketta.

Lupaukset siitä, että Helsingin Guggenheim voisi olla jotain ihan uutta, petettiin jo alkumetreillä. Raportti päätyi suosittelemaan juuri sellaista wau-arkkitehtuuria kuin Bilbaossakin oli. Ei mitään uutta, omaperäistä tai suomalaista. Toivoisin edelleen jonkun selvittävän, kenen taskuun kahden miljoonan euron rahastus päätyi.

Yksi perusvirhe oli siinä, että hankkeesta annettiin aluksi liian ruusuinen kuva. Kun lehdistö sitten paljasti koko ajan lisää epäedullisia yksityiskohtia syntyi negatiivinen kierre, joka tuhosi hankkeen mielikuvan yleisön silmissä. Samaan aikaan osuneet säästöt ja lamapuheet eivät ainakaan parantaneet asiaa.

Toinen perusvirhe oli siinä, ettei kukaan osannut päättää, onko Guggenheim taide- vai talousprojekti. Guggenheim itse toimii kuin liikeyritys ja museosta haluttiin ensi sijassa turistimagneetti. Sisällön osuus jäi keskusteluissa niin pieneksi, että lopulta taiteilijatkin kääntyivät hanketta vastaan. Miten saada läpi kymmenien miljoonien eurojen taidehanke, jota taiteilijat itse vastustavat? Ei mitenkään.

Ihme, että äänestystulos oli noinkin tiukka. Valtuusto olisi kaatanut hankkeen vielä selvemmin luvuin. Guggenheim ei kaatunut taidevihaan, vaan huonoon sopimukseen ja muutaman avainhenkilön omapäiseen toimintaan.

Vaikka hanke kaatui, Guggenheim lienee tyytyväinen -- saihan se käyttää kaksi miljoonaa suomalaisten rahoja oman brändinsä markkinointiin. Kaksi vuotta sitten harva Suomessa oli kuullutkaan Guggenheimista saati käynyt jossain sen museoista. Nyt Guggenheimin tietävät kaikki.

Guggenheim voitti -- tietenkin.

JK. Kaupunginhallitus kaatoi vain kaupungin ja säätiön välisen sopimuksen. Guggenheim voi edelleen tulla Suomeen, jos hankkeen puolustajat järjestävät sille rahoituksen kaupalliselta pohjalta. Sen ei pitäisi olla vaikeaa, mikäli museo on niin loistava sijoitus kuin mitä meille on luvattu. Hjallis, Seppälä ja muut bisneshenkilöt ovat kaikin puolin kaupunkia parempi sopimuskumppani. 

Hesari kaatoi Guggenheimin

Päivän Hesarissa Jussi Pullinen analysoi epäonnista Guggenheim-projektia ja päätyy siihen johtopäätökseen, että surkea viestintä kaatoi Guggenheimin.

Olen eri mieltä. Guggenheimin kaatoivat faktat, ei viestintä. Olisikin huolestuttavaa, jos huono viestintä voisi kaataa hyvän hankkeen, sillä sehän tarkoittaisi kääntäen, että huonokin hanke voisi menestyä hyvällä viestinnällä.

Mielestäni suurin yksittäinen tekijä Guggenheimin kaatamisessa oli Hesari itse.

Ensimmäinen Guggenheim-uutinen ilmestyi lehden verkkosivulle 18.1.2011 otsikolla "Helsinki saattaa saada Guggenheimin". Juttu oli kulttuuritoimittajan kirjoittama ja kuten otsikosta jo käy ilmi ("...saattaa saada"), se otti hankkeeseen erittäin myönteisen kannan.

Hesarin kulttuuritoimitus hehkutti Guggenheimia koko tammikuun 2011 esimerkiksi tällaisilla otsikoilla:

Kuitenkin jo tuolloin olivat tiedossa kaikki ne ongelmat, joihin hanke vuotta myöhemmin kariutui.

Kun kahden miljoonan euron nollaselvitys sitten tämän vuoden tammikuussa julkistettiin, hypetystä seurasi odotetusti vastareaktio. Hesarin kulttuuritoimitus löysi vihdoin journalismiin kuuluvan kriittisyyden ja teki ansiokasta työtä kaivaessaan esille Helsingin ja Guggenheimin välisen sopimuksen outoja yksityiskohtia (kuten sopimussakot ja yksin Helsingille jäävät riskit). Kaikkia kummallisuuksia ei silloinkaan pengottu kunnolla.

Ilman Hesarin kaivamia faktoja nettikeskustelu olisi ollut pelkkää tunnepohjaista juupas-eipäs-väittelyä, jolla ei olisi ollut mitään vaikutusta. Kyllä nettiin valitusta mahtuu. Ei se ole ennenkään päätöksentekoa häirinnyt.

Tällä kertaa Hesari antoi nettikeskustelijoille faktat, joista hankkeen puuhahenkilöt itse vaikenivat. Hankkeella oli myös huonoa tuuria, sillä Berliinin ja nyt myös Abu Dhabin Guggenheimien ongelmat pullahtivat julkisuuteen juuri ratkaisevalla hetkellä.

Jotain vaikutusta saattoi olla myös päättäjien ylimielisyydellä. He eivät pitäneet netissä esiintyvää kritiikkiä kommentoinnin arvoisena, koska uskoivat tietävänsä asiat paremmin. Hankkeesta välittyi elitistinen kuva, mutta se ei välttämättä ollut viestinnän vika. Hanke oli elitistinen (Matti Apunen HS pääkirjoitussivu 25.10.2011: "Itsetietoista, röyhkeää, mainiota!").

Hesari aluksi nosti ja sitten kaatoi Guggenheimin. Kunpa lehti olisi alusta pitäen käsitellyt hanketta kriittisesti ja kunpa kaupunki olisi ajoissa kysynyt myös kuntalaisten mielipidettä. Olisi nekin kaksi miljoonaa voitu käyttää johonkin hyödyllisempään.

Guggengate: mihin kuluivat Guggenheim-selvityksen rahat?

Vuosi sitten Helsinki sopi Guggenheimin kanssa selvitystyöstä, jonka hinnaksi määriteltiin 2,5 miljoonaa dollaria (kts. sopimus). Yksi miljoona meni kynnysrahana suoraan Guggenheimille (juuri sopivasti toimitusjohtajan n. 650 000 dollarin vuosipalkka sivukuluineen ja sairausvakuutuksineen).

Miljoona oli Guggenheimille korvaus siitä, että se ylipäätään otti vastaan Helsingin pyynnön, ja että sen johtajat käyttivät aikaansa tapaamisiin (jotka olivat käytännössä myyntipalavereita) kaupungin edustajien kanssa.

Loput 1,5 miljoonaa dollaria piti käyttää "ostopalveluihin". Suomen Kuvalehti kertoi sopimuksessa olevasta klausuulista, jonka mukaan 1,5 miljoonasta dollarista mahdollisesti käyttämättä jäävä osuus palautetaan kaupungille.

Ilmeisesti "ostopalvelut" sisälsivät markkinatutkimuksen ja loppuraportin laatimisen. Summa on tosin noin kymmenkertainen verrattuna siihen, mitä tällaiset yleensä maksavat.

Nyt kuitenkin kuulin Helsingin kaupunginvaltuutetun kertovan, ettei varsinaisen raportin kirjoittanut konsulttiyhtiö saanut palkkaa työstään. Joten mihin ihmeeseen hävisi 1,5 miljoonaa dollaria suomalaisten rahoja?

Luulisi, että tilaaja (Helsingin kaupunki) vaatisi selvityksen rahojen käytöstä. Myös palautuvan rahan määrän pitäisi kiinnostaa mediaa ja Helsingin päättäjiä. Kun kyse on veronmaksajien ja säätiöiden rahoista, paljon pienemmätkin summat kiinnostavat. Maallikon uteliaisuudella olen yrittänyt kysellä asiasta, mutta en ole saanut vastauksia.

Kaukana ei ole se ilkeä ajatus, että Guggenheim rahastaa vuosittain toiveikkailta kaupungeilta miljoonan tai pari ihan vain siitä ilosta, että nämä pääsevät tekemään selvityksen omasta sopivuudestaan Guggenheim-kaupungiksi. Guggenheimilla ei ole mitään menetettävää, sille pelkät selvityksetkin ovat hyvää bisnestä. Miljoonien lisäksi ne tuovat julkisuutta ja rakentavat mielikuvaa halutusta brändistä.

Rahoilla tehdyt selvitykset eivät ole julkisia asiakirjoja, joten kaupungit eivät voi verrata niitä keskenään. Helsingin nettiin laitettu raportti on ilmeisesti alansa ensimmäinen. Se on oikeaa avoimuutta.

Vielä kun Helsinki vaatisi avoimuutta myös rahojen käytöstä!

Kiasma ei ole enää mitään

Mitä yhteistä on kotitalouksilla ja kulttuuriväellä? Ainakin se, että molemmat haluavat aina jotain uutta. Vanha matkapuhelin, taulu-tv tai mp3-soitin eivät ole enää mitään. Pitää saada uusin malli. Vasta se lunastaa kaikki odotukset ja palkitsee ostajan rajattomalla tyydytyksellä.

Moni tuntuu unohtaneen, että 15 vuotta sitten Suomeen valmistui pitkän odotuksen ja riitelyn jälkeen nykytaiteen museo. Kiasman tarpeellisuudesta, sen arkkitehtuurista ja sijainnista käytiin aikoinaan vähintään yhtä värikäs keskustelu kuin Guggenheimista nyt. Kiasmasta vaadittiin kansanäänestystä (valtuusto tyrmäsi aloitteen äänin 70-12 kesäkuussa 1994) ja museon sijoittamista ahtaalle tontille Mannerheimin patsaan viereen vastustettiin kansanliikkeen voimin.

Museo myytiin kansalle lupaamalla, että valmistuttuaan talo palvelee laajasti maamme kulttuurielämää, nostaa Suomen kansainvälistä arvostusta ja houkuttelee ulkomaisia turisteja katsomaan näyttävää rakennusta.

Nyt Kiasma ei ole enää mitään, pitäisi saada Guggenheim. Vasta SE olisi jotain. Vasta Guggenheim tekisi Suomesta kansainvälisen menestyjän.

Kiasma valmistui vajaat 14 vuotta sitten toukokuussa 1998. Uteliaita kävijöitä riitti vuoden verran, sen jälkeen kiinnostus on hiipunut. Rakennus, saati sitten sen näyttelyt, eivät ole vuosiin herättäneet otsikoita tai laajempaa keskustelua.

Se on harmi. Tunnen piston sydämessäni siitä, että käyn Kiasmassa yhtä harvoin kuin muutkin. Viime syksyn afrikkalaisen nykytaiteen näyttely oli hieno, Mary Sibanden Hallitsija suorastaan upea.

Siitä huolimatta näin espoolaisena tuntuu, että Kiasma on likipitäen unohdettu siihen Musiikki- ja Sanomatalojen väliin. Ajankohtaisessa Guggenheim-keskustelussa Kiasmaa ei ole mainittu käytännössä lainkaan, ja uusi museo todennäköisesti vähentäisi Kiasman kiinnostavuutta entisestään.

Kiasman tiimoilta aikoinaan käyty väittely palautui mieleeni, kun kaivoin Hesarin arkistosta vanhoja juttuja 1990-luvulta (Kiasman nimi oli muuten aluksi Chiasma):

"Voimme valmistautua siihen, että tämä amerikkalaisen arkkitehdin työ tulee vetämään tänne mielenkiintoa, joka sitten kohdistuu myös suomalaiseen arkkitehtuuriin", Lipponen sanoi.... "Pelkkä bisnes-city ei riitä tekemään Helsingistä sitä aluekeskusta, jollaisen haluamme tästä kaupungista tehdä." (Peruskiven muuraus 11.5.1996)

Menneisyyden arvot eivät saa siirtää Nykytaiteen museota. Seuratessa keskustelua Nykytaiteen museosta voisi saada sen käsityksen, että Suomen kansan syvät rivit ovat nousseet vastustamaan suunnitelmaa... Minua huolestuttaa kaupungin, kaupunkikulttuurin ja suomalaisen kulttuurin muumioituminen jos menneisyyden arvojen annetaan estää nykyisen ja tulevan. (Mielipide 15.6.1994)

Arkkitehdin maailmanmaine tuo julkisuutta Suomellekin. Suomessa saattaa välillä unohtua se suuri kansainvälinen arvostus, jota Steven Hollin arkkitehtuuri maailmalla nauttii. Hänen kaikkiin aisteihin vetoava, fenomenologinen lähestymistapansa on ajankohtainen... Hollin suuri maine on tuonut oheistuotteena julkisuutta Suomellekin, kun kansainvälinen arkkitehtuurilehdistö julkaisee kilvan hänen teoksiaan, joukossa ajankohtaisena suunnitelmana Helsingin Nykytaiteen museo. (Kulttuuri 5.6.1994)

"Voiko käydystä keskustelusta aistia myös jonkinasteista ulkomaalaispelkoa? Rakennustaiteen museon käynnistämä kampanja amerikkalaisvoittajan ehdotuksen arkkitehtuuria vastaan on yllättävää... Suomen, myös arkkitehtuurin, on antauduttava vuorovaikutukseen kansainvälistyvän maailman kanssa. Rakentamalla pääkaupunkiimme keskeiselle paikalle nykykulttuurin keskuksen, jossa suomalainen ja ulkomainen taide kohtaavat, muovaamme Helsingistä kulttuurisesti täysipainoista pääkaupunkia." (Mielipide 17.9.1993)

Miten nämä kuulostavatkin niin tutuilta? Kiasman sijaan voisi yhtä hyvin vaihtaa Guggenheimin. Olisiko siis Guggiksella edessään Kiasman kohtalo?

Kirjoitukseni on samalla vastaus Jan Vapaavuorelle, joka Uuden Suomen kolumnissaan (Guggenheim vai sinivalkoista makkaraa?) muistutti töölöläisten vastustaneen kaikkia rakennushankkeita, mutta onneksi ne oli silti rakennettu. Totta -- useimpia rakennushankkeita on vastustettu, mutta yhtä usein niihin ladatut odotukset ovat jääneet toteutumatta. Odotukset vain tapaavat unohtua yhtä nopeasti kuin kritiikkikin.

Olisiko liikaa vaadittu, että saatuaan lyhyessä ajassa oopperatalon, musiikkitalon ja Kiasman kulttuuriväki olisi edes hetken aikaa tyytyväinen? Voisimme opetella hyödyntämään nykyisiä kulttuurilaitoksia uusien haikailun sijaan. Todellinen kulttuuri rakentuu olemassa olevien rakennusten hyödyntämiseen, ei uusien haikailuun.

Vau, mikä riski! (Guggenheim)

Olin ulkomailla, kun Guggenheim-selvitys julkaistiin, joten kommentoin asiaa jälkijunassa. Näköjään ehtii hyvin, sillä selvityksen ainoa yllätys oli se, ettei mitään yllättävää ollut. Kaikki, mitä kirjoitin aiheesta vuosi sitten, pitää edelleen paikkansa.

Siitä herääkin kysymys: mihin ihmeeseen tarvittiin kahden miljoonan euron selvitystä, kun tulos oli tiedossa jo vuosi sitten?

Vuosi sitten tosin arveltiin, että Suomen Guggenheim voisi olla jotain uutta. Rakennuksen ei tarvitsisi olla perinteinen Vau-arkkitehtuurin edustaja eikä sijaintikaan välttämättä olisi Helsinki (jos Bilbaon menestystä halutaan jäljitellä, Pori tai Kotka olisi parempi valinta).

Tätä taustaa vasten raportin suositus rakentaa museo Helsingin Katajanokalle on pettymys. Sittenkin vain tavanomainen rakennus juuri sille paikalle, mistä eniten on puhuttu.

Jos olisin toimittaja, esittäisin kysymyksen: paljonko kahden miljoonan euron summassa oli suoraan Guggenheimille menevää kynnysrahaa? Selvitystyön todelliset kulut eivät voineet ylittää 200 000 euroa, ei vaikka tekijät olisivat lentäneet Atlantin yli ykkösluokassa ja lounastaneet koko vuoden New Yorkin kalleimmissa ravintoloissa. Kuka siis keräsi 90 % suomalaisten rahoista?

Guggenheimin säätiö on taloudellisissa vaikeuksissa, joten sillä on suuri intressi rahastaa niin selvityksiä kuin lisenssejä myymällä. Näikö alkaa Guggenheimin ja Helsingin yhteistyö?

Tiettävästi selvitystyössä oli ehto, jonka mukaan käyttämättä jääneet rahat palautetaan. Palautettiinko jotain? Jos ei palautettu, maksajalla on oikeus vaatia selvitys rahojensa käytöstä.

Valitettavasti nykyisessä alennustilassa medialla ei ole resursseja vaikeisiin kysymyksiin. Moni toimittaja onkin tyytynyt kehumaan G-efektin vaikutuksia ja arvostelemaan kriitikoita taiteen vihaajiksi.

Tässä tapauksessa avaimet ovat Helsingin kaupunginvaltuustolla. Sillä on muutama viikko aikaa päättää, lähteäkö 150 miljoonan euron hankkeeseen, jossa se itse kantaa kaikki riskit. Guggenheim saa voittonsa joka tapauksessa.

Ja riski tosiaan on melkoinen! Ihmiset menevät Guggenheimiin rakennuksen, eivät taiteen vuoksi. Tästä syystä Bilbaon museo menestyy, Berliinin kituu (puolet vähemmän kävijöitä kuin mitä Helsinkiin on budjetoitu).

Matti Apunen hehkutti syksyllä Bilbaon Guggenheimia nimenomaan rakennuksen vuoksi ("Itsetietoista, röyhkeää, mainiota!", HS 25.10.2011). Taiteesta hän ei maininnut mitään. Tunnettu rakennus houkutteli aikoinaan myös minut kävelemään New Yorkin Guggenheimille, eikä paljon haitannut vaikka itse museo oli jo suljettu. Tulipa sentään nähtyä kuuluisa rakennus omin silmin.

Näyttävät vau!-rakennukset kiinnostavat turisteja. Näin tulisi olemaan varsinkin Helsingissä, koska museo erikoistuisi designiin ja arkkitehtuuriin. Picasson taulut saattavat houkutella satoja tuhansia katsojia Ateneumiin, muotoilu ja arkkitehtuuri eivät.

Unohdetaan siis heti se 140 miljoonan euron budjetti. Todelliset rakennuskustannukset tulevat olemaan ainakin kaksinkertaiset.

Katajanokka on Helsingin ja koko Suomen näyteikkuna. Tällä hetkellä Kauppatori on turistin silmissä ankea ja harmaa paikka. Presidentinlinnakin on niin pieni ja vaatimaton, ettei turisti tahdo uskoa oppaan sanoja. Vau!-rakennukselle olisi käyttöä.

Mutta riski on valtava. Entä jos rakennus ei kiinnostakaan turisteja? Entä jos tuloksena on Enson pääkonttorin (jonka suunnitteli Suomen kuuluisin arkkitehti) kaltainen floppi? Onko Suomella ylipäätään varaa rakentaa hulppeita kulttuurilaitoksia toisensa perään, kun perusasiat ovat rempallaan ja maa velkaantuu?

Käsittämätöntä on, että Helsingin pitäisi päättää asia näin nopealla aikataululla. Radiossa hankkeen puuhamies sanoi, ettei aikataulu ole lainkaan tiukka, koska siitä on keskusteltu jo vuoden ajan.

Miksi sitten tarvittiin kahden miljoonan selvitys, jos kaikki oli alusta pitäen selvää? Onko realistista odottaa, että Helsinki päättää 300 miljoonan riskistä muutamassa viikossa ilman keskustelua ja omaa analysointia?

Itsetietoista, röyhkeää, hölmöä!

Matti Apunen kehuu Hesarin kolumnissaan Itsetietoista, röyhkeää, mainiota! espanjalaisen Guggenheimin museon maasta taivaaseen. Tai oikeastaan hän ei kehu museota vaan arkkitehti Gehryä: Apunen halajaa Helsinkiin valtavaa, loistavaa, uljasta rakennusta, joka auttaisi Helsinkiä selviämään kaupunkien välisessä imagokilpailussa ja tekisi vaikutuksen turisteihin. Itse taiteesta ja museon sisällöstä Apunen viisaasti vaikenee.

Jos kyse on vain WOW-rakennuksesta (versaalit tarkoituksella), miksi sen pitäisi edes olla museo? Voisimme rakentaa Helsinkiin hulppean stadionin (kuten Pekingin Linnunpesä) tai maailman korkeimman tornin (kuten 830 metriä korkea Burj Khalifa Dubaissa).

Voisimme rakentaa mitä tahansa itsetietoista ja röyhkeää... jos meillä vain olisi siihen varaa. Kun talouden painopiste siirtyy länsimaista Aasiaan ja Lähi-Itään, mukana menee myös tarve pullistella ja kohentaa kansallista itsetuntoa mahtipontisilla rakennuksilla. Aikoinaan New Yorkissa oli maailman korkein toimistorakennus, nyt Lähi-Itä ja Aasia kilpailevat uusista ennätyksistä. Yhä korkeampiin rakennuksiin ei ole mitään todellista syytä, ne edustavat puhdasta näyttämisen tarvetta.

Apunen uskoo, että yksi museo käänsi Bilbaon taantuvasta teollisuuskaupungista moderniksi menestyjäksi. Hän unohtaa kaikki muut kaupunkiin tehdyt investoinnit. Helppoahan tämä olisi, jos yhdellä rakennuksella mistä tahansa kaupungista saataisiin kaupallinen menestys. Silloin meillä olisi Gehryn WOW-rakennelmia joka niemennotkossa ja saarelmassa.

"Uskommeko, että kulttuuri voi olla oikea bisnes?" Apunen kysyy kolumninsa lopuksi. Jos Apunen EVAn johtajana itse uskoo näin, museoprojekti löytää helposti rahoittajat kantamaan taloudellisen riskin. Silloin tie on auki Guggenheimille ja vastaavia WOW-rakennuksia kannattaa pystyttää myös Tampereelle, Turkuun, Jyväskylään... ja tietysti Poriin, johon Apunen itse Bilbaon rinnastaa.

Kannattaa tosin pitää kiirettä tilauksen kanssa, sillä Gehry on jo 82-vuotias, eikä todennäköisesti ehdi piirtää enää kovin monta WOW-rakennusta.

Guggenheim wau

Aamun Hesarissa kaupunginjohtaja Pajunen on jo varma Guggenheim-museon toteutumisesta. Hänen mielestään museo voisi avata ovensa vuonna 2018. Sitä ennen pitää tosin löytää rahat arviolta 100-200 miljoonan euron rakennuskustannuksiin ja saada talo pystyyn. Pikkujuttu, kun kyse on sentään kulttuurista. Niin ja tietenkin isosta G:stä.

Vuoden alussa Helsinki antoi Guggenheim-säätiön käyttöön 1,8 miljoonaa euroa, jotta se tekisi selvityksen museoprojektia varten. Kaikesta päätellen selvitys tulee esittämään rakennusta Katajanokalle, Helsingin Kauppatorin viereen. Eikä mitä tahansa rakennusta, vaan wau-arkkitehtuurin uusinta luomusta. Guggenheimin pitää päästä rakennukseen, jollaista tässä maailmassa ei ole vielä ennen nähty. Vain se on aitoa wau-arkkitehtuuria.

Veikkaan, että wau tullaan kuulemaan tämän projektin tiimoilta vielä monet kerrat.

Guggenhaim-säätiö tarvitsi siis 1,8 miljoonaa euroa löytääkseen paikan Helsingin keskustasta. Taksi lentokentältä Katajanokalle ja takaisin maksaa noin 100 euroa. Mihin tarvittiin 1,7999 miljoonaa? Wau.

Jotenkin tulee mieleen Markku Laukkanen ja Jouni Backman, jotka saivat keväällä 2004 tehtäväkseen etsiä Ylelle uutta toimitusjohtajaa Wessbergin jälkeen. Pitkän etsinnän jälkeen he löysivät Jouni Backmanin. Siitä nousi kohu, kuten oikein olikin.

Wau-talo Helsingin keskustaan on melkoinen pettymys vuoden alun tunnelmiin verrattuna. Silloin ajateltiin, että Suomen Guggenheim voisi olla jotain ihan uutta museoalalla, eikä rakennuksen tarvitsisi edes sijaita Helsingissä. Verkko pursui kansalaisten rohkeita ehdotuksia.

Helsinkiläinen Wau-talo on kuitenkin ainoa, mikä Guggenheimille kelpaa. Wau-arkkitehtuuri maksaa vähintään 200 miljoonaa. Kun huomioidaan rakennuspaikan vaikeat olosuhteet, hinta voi jopa tuplaantua. Wau, wau.

Rakentamisen jälkeen tulevat juoksevat kustannukset. Turisteja tarvitaan jatkuvana virtana, jotta edes Guggenheimin perimät lisenssimaksut saadaan katettua -- muista kuluista puhumattakaan. Suomalainen yleisö on niin pientä, ettei sen varaan voi museota laskea. Ilman julkista tukea Suomeen ei mahtuisi edes yhtä oikeaa oopperataloa.

Ankean talouden aikana on hämmästyttävää, miten innostuneesti kaupungin päättäjät suhtautuvat hankkeeseen. Kovin monta säröääntä ei kuultu edes kesällä, kun kaupunginvaltuusto keskusteli asiasta.

Johtajia ei niinkään kiinnosta taide, vaan turistit. Wau-museo -- ja vain se -- voisi houkutella riittävästi turisteja, jotta talo saadaan maksettua. Siitä ei tosin ole mitään takeita. Bilbao-efekti ei toteudu automaattisesti, siitä varoitetaan jo kyseisen museon vaikutuksista tehdyssä tutkimuksessa. Jos yksi museo riittäisi kääntämään kaupungin talouden plussalle, guggenheimeja olisi joka puolella.

Pelkkien turistivirtojen tavoittelua varten 200-400 miljoonaa voisi investoida monella muullakin tavalla.

Runsas kymmenen vuotta sitten Helsinkiin rakennettiin nykytaiteen museo Kiasma. Se oli aikansa wau. Nyt alkuinnostus on hiipunut, eikä Kiasma ole enää mitään. Huumasta jäi jäljelle vain jännän näköinen rakennus. Wausta tulikin blääh.

Arhinmäki oopperajuhlilla punaisissa tennareissa

Paavo Arhinmäki otti uuden pestinsä vakavasti: hän käski autonkuljettajansa suunnata Savonlinnaan, jotta tuore kulttuuriministeri pääsi ensi kertaa elämässään katsomaan oopperaa. Ministeriltä ei suurta asiantuntemusta vaadita, mutta on toki hyvä jos tietää auttavasti mistä eri taidemuodoissa on kyse.

TV-uutisista päätellen ministerillä oli jalassaan punaiset tennistossut. Ehkä kyseessä on makuasia, mutta mielestäni ministeri töppäsi pahemman kerran. Kulttuuriministeri ei saavu oopperajuhlille punaisissa tennareissa! Sen verran tulee kunnioittaa ilmeisesti Suomen kesän kansainvälisintä ja korkeatasoisinta musiikkijuhlaa -- varsinkin, jos sattuu olemaan alasta vastaava ministeri.

Itse olin samoilla juhlilla viikko sitten (toisin kuin ministeri, maksoin lippuni itse, 143 euroa). Kulttuuriministerin saapuminen Bayreuhtiin tai Salzburgin musiikkijuhlille vastaavassa asussa olisi pienimuotoinen skandaali. Sen verran kunnioitamme vanhoja mestareita ja heidän töitään. Inhoan pönötystä ja juhlapuheita, mutta kansainvälinen oopperajuhla ei ole mikään rock-konsertti.

Arhinmäeltä oli virhe valita ensimmäiseksi oopperaksi Don Carlo. Yksi Verdin tunnetuimmista oopperoista on pitkä ja raskas, eikä ensikertalainen saa siitä kaikkea irti. Tässä suhteessa ministerin oopperakäynnistä taisi olla alalle enemmän haittaa kuin hyötyä.

Toimittajan kysyessä Arhinmäki sanoi, ettei oopperan rahoitus jatkossa ole kirkossa kuulutettu. Ministeri antoi ymmärtää suosivansa mieluummin räppiä ja jalkapalloa, ja haluavansa taiteilijat esiintymään ostoskeskuksiin, kansan pariin.

Paikka kommenteille oli huonosti valittu. Savonlinnan oopperajuhlat lienee yksi Suomen vähiten valtiontukea saavista musiikkitapahtumista. Valtion ja kunnan avustukset ovat alle 15 prosenttia budjetista. Jos jotakin, Savonlinnaa pitäisi käyttää esimerkkinä muillekin.

Meitä oopperan ystäviä on Suomessa vähän. Toisin kuin Keski-Euroopassa, ooppera ei kuulu yleissivistykseen. Se on elitistinen ja kallis taiteenlaji. Räppi ja jalkapallo sopivat paremmin suomalaisuuteen. Silloin ne punaiset tennaritkaan eivät erotu joukosta. Arhinmäki tuli ilmentäneeksi suomalaista musiikkikulttuuria paremmin kuin arvasikaan.

Siksi on pakko kysyä: mikä ihmeen hinku suomalaisilla on rakentaa kalliita taidelaitoksia ja kuvitella, että niihin riittää kävijöitä? Tai että ne edistävät suomalaisen taiteen kansainvälistä tasoa ja arvostusta? Tuore ministeri on juuri linjannut haluavansa täsmälleen päinvastaista.

Uutisjutun päätteeksi toimittaja kertoi, että esityksen jälkeen ministeriin oli iskenyt ujous ja hän oli kieltäytynyt kommentoimasta. Täh? Poliitikoissa voi olla monia vikoja, mutta ujous ei taatusti kuulu niihin. Poliitikot kommentoivat pienempiäkin asioita saadakseen näkyvyyttä.

Jos musiikki jätti kylmäksi, Arhinmäki olisi voinut kommentoida Don Carlon poliittisia juonitteluja tai sanoa jotain ympäripyöreän kohteliasta, kuten ministereillä on tapana.

Olisi voinut toistaa vaikka sen, mitä Josef II sanoi Mozartille Figaron häiden jälkeen: "liian paljon nuotteja".

Arhinmäen lenkkarit kansainvälisillä oopperajuhlilla (kuva YLEn uutisista).

Guggenheim tulkoon Suomeen omilla rahoillaan

Hesarin otsikko lupaa paljon: "Helsinki saattaa saada Guggenheimin". Ihan noin vain, ilmaiseksi? Ei sentään, jo pelkkä asian selvittäminen maksaa kaksi miljoonaa euroa. Se nyt on pikkuraha, kun kyse on sentään taiteesta. Ilmankos Helsingin kaupunginhallitus hyväksyi rahoituksen ja työ alkaa välittömästi.

Hieno homma, jos Guggenheim katsoo Helsingin sopivaksi paikaksi seuraavalle museolleen. Amerikkalaisen säätiön rahoittamana ensimmäinen modernin taiteen museo nousi New Yorkiin ja siitä tuli kuuluisa nähtävyys (ilmeisesti vähintään yhtä paljon talon arkkitehtuurin kuin varsinaisen taiteen vuoksi). Sen jälkeen säätiö on laajentanut brändiään mm. Venetsiaan, Abu Dhabiin ja Berliiniin perustamillaan museoilla. Kuuluisin on muutama vuosi sitten Espanjan Bilbaossa avattu museo, jonka erikoinen arkkitehtuuri on herättänyt runsaasti huomiota. Ja varmasti maksanut aivan hirveästi.

Tervetuloa Helsinkiin, Guggenheim -- kunhan vain rakennatte museon omilla rahoillanne ja maksatte käyvän hinnan tontista Helsingin kaupungille. Vaikka Guggenheim takana onkin säätiö, kyse ei ole hyväntekeväisyydestä vaan bisneksestä.

Berliniin Guggenheim toimii ilmeisen vanhassa kivitalossa, mutta muut rakennukset ovat todellisia arkkitehtuurin ihmeitä. Maallikkona arvelisin pelkän rakennuksen maksavan 100-200 miljoonaa euroa. Suomella ei missään tapauksessa ole varaa moiseen hankkeeseen aikana, jolloin jokainen euro joudutaan laskemaan tarkkaan ja tinkimään niin vanhusten kuin lastenkin hyvinvoinnista.

Helsingissä on jo ennestään yksi nykytaiteen museolle omistettu arkkitehtuurin ihme, 12 vuotta sitten avattu Kiasma. Suomesta ei tahdo löytyä riittävästi kävijöitä edes sen rahoittamiseen, joten mistä saataisiin riittävästi kulttuurinnälkäisiä nykytaiteen ystäviä uutta museota varten? Onko realistista odottaa, että Guggenheim-museo houkuttelee Suomeen riittävästi uusia ulkomaisia matkailijoita kustannusten peittämiseksi? Sellaisia, jotka tulevat Suomeen nimenomaan Guggenheimin vuoksi? Etenkin kun lähin Guggenheim on Berliinissä.

Kiasman piti houkutella Suomeen uusia matkailijoita. Nyt väitetään, että Guggenheim tekisi sen, koska se on kansainvälisesti tunnettu brändi, todellinen modernin taiteen Lexus (kun Kiasma oli vain Volkswagen). Jos todella on niin, ettei taiteen sisällöllä ole merkitystä ja vain brändi ratkaisee, miten tämä homma enää eroaa tavallisesta bisneksestä? Ja jos se ei eroa bisneksestä, miksi veronmaksajien pitäisi rahoittaa se?

Kun on kyse korkeakulttuurista, raha menettää päättäjien silmissä merkityksensä. Miljardit muuttuvat miljooniksi ja miljoonat satasiksi, kun vain tarkoitus on riittävän hieno. Olettavasti kahden miljoonan euron määräraha on mennyt helposti läpi Helsingin valtuustossa (tosin summalla on muitakin maksajia). Miten suuri vääntö olisikaan tarvittu, jos kyse olisi ollut samansuuruisesta koulutukseen, terveydenhuoltoon tai vaikkapa lumien puhdistukseen tarvittavasta määrärahasta?

Käyn mielelläni oopperassa ja on hienoa, että jokaista ostamaani lippua tuetaan verovaroista 150 eurolla. Harmittaa vain, että katsomo on usein puolityhjä. Meitä suomalaisia on aivan liian vähän, jotta tällaisten instituutioiden pyörittäminen olisi taloudellisesti kannattavaa. Ja niitä vähiä kansalaisia kiinnostaa enemmän jääkiekko kuin ooppera (sattumoisin talot ovat lähes vierekkäin).

Guggenheim-projektin puolustajilla -- joita nettikeskustelun perusteella tuntuu olevan runsaasti -- on nyt mahdollisuus esittää laskelmat ja perustelut sille, miksi Helsinkiin tarvitaan toinen nykytaiteen museo, kun kävijöitä ei riitä ensimmäiseenkään. Esittäkää selvät numerot siitä, paljonko rakentaminen ja ylläpito maksaa, ja mistä löytyy tarpeellinen määrä kulttuurinnälkäisiä, maksukykyisiä asiakkaita, jotta yhtälö saadaan myös taloudellisesti toimivaksi. Toki museosta olisi myös paljon epäsuoraa hyötyä, mutta nekin on arvioitava. Vastaavia laskelmia tarvitaan kaikkien muidenkin hankkeiden perustelemiseen, joten miksi kulttuuri olisi poikkeus?

Perusteluja ja laskelmia odotellessa toivotan Guggenheimin tervetulleeksi vain omilla rahoillaan ja omalla liiketaloudellisella riskillä.

Lisäys 18.1.2011: Münchenin yliopiston raportista selviää mm. että Bilbaon museohankkeen kustannukset olivat 220 miljoonaa dollaria (1990-luvun rahassa). Guggenheim-säätiö veloitti 25 miljoonaa dollaria nimensä käytöstä jonkinlaisena rojaltimaksuna - tämä on tosiaan heille bisnestä! Vastaavan rakennelman pystyttäminen Katajanokalle olisi ehkä 300 miljoonan euron projekti.