Nykyisellä kuvanvakainten ja automaattitarkennuksen aikakaudella neljänkymmenen vuoden takainen konstruktio tuntuu hämmentävän yksinkertaiselta: vain kaksi peräkkäistä linssiä putken etupäässä. Loppuosa putkesta on tyhjää. Objektiivi on siis käytännössä kaukoputki, mikä samalla selittää sen pituuden (400-millinen 47 cm ja 560-millinen peräti 84 cm kiinteä vastavalosuoja avattuna).
Objektiivi tarkennetaan painamalla lukitusvipua ja vetämällä sen jälkeen putken etuosaa ulos- tai sisäänpäin, aivan kuin trumpettia soittaisi. Yksinkertaista, nopeaa ja toimivaa -- mutta vaatii tarkkaa kättä.
Molemmat putket ovat sysimustia ja isoja. Etenkin 560-millinen (viralliselta nimeltään Leica 560 mm Telyt-R) on todellinen norsupyssy. Pieni minijärkkäri näyttää suorastaan koomiselta sen perässä:
Putkissa on hauska ominaisuus: kuljetuksen helpottamiseksi objektiivin voi purkaa kahteen osaan. Yritäpä samaa nykyisillä teleobjektiiveilla!
Valovoima on molemmissa vaatimaton, vain f/6,8. Aukko valitaan rengasta kiertämällä:
Molemmat saa kiinni Panasonicin GF2-kameraan M-sovitteella. Tarkennus pitää tehdä manuaalisesti, mutta kamera mittaa valotuksen automaattisesti.
Sekä takanäytön että etsimen lcd-kuvan voi suurentaa 10-kertaiseksi, mistä on suurta apua tarkennuksessa. Valitettavasti lcd-etsimen kuvassa näkyy silloin voimakas rolling shutter -efekti, joka saa pystyviivat kaatuilemaan ja kirkkaalla säällä käsivaralta käytettäessä kuva suorastaan hyppii etsimessä. Jalusta on tarpeen, tai ainakin rintaa vasten nojaava tukirauta, joka toimitetaan putken mukana.
Jokaisella kuvaajalla tulee vastaan tilanteita, joissa toivoisi putkelta lisää ulottuvuutta. Näissä putkissa millejä on taatusti riittävästi, sillä Panasonicin pieni kenno tuplaa efektiivisen polttovälin. Vanha 400-millinen vastaa kinokoossa 800-millistä ja 560-millisestä tulee peräti 1120-millinen. Siis 1,12 metriä!
Miten lähelle näillä siis pääsee? Ohessa suoraan kamerasta otettu jpeg-tiedosto (tosin pienennetty blogia varten) katuvalon päällä istuvasta pikkulinnusta:
Kesäinen kuva ensin Panasonicin omalla 14-millisellä (kuville tehty pienennys ja Photoshopin autolevels, ei terävöintiä eikä mitään muutakaan käsittelyä):
Panasonicin oma 100-300-millinen zoomi maksimiasennossa (300 mm):
Leican 400-millinen:
Ja 560-millinen:
Kuvanlaatuun vaikuttaa ratkaisevasti manuaalisen tarkennuksen onnistuminen.
Kuvista huomaa myös, miten vähän lisämilleillä on todellisuudessa merkitystä. Lähes kaksinkertaisesta polttovälistä huolimatta Leica ei luultavasti paljasta enempää yksityiskohtia. Panasonicin 300 mm zoomin kuvasta rajaamalla saisi luultavasti paremman kuvan samasta yksityiskohdasta -- lisänä tulevat tietysti kuvanvakain, automaattitarkennus, suurempi valovoima sekä itse objektiivin tuntuvasti pienempi koko. Objektiivien tuotekehitys on edistynyt 40 vuodessa aimo harppauksen, kuten tietysti pitääkin.
Tässä vielä yksi vertailu rakennuksen aulasta. Ensin kuva Panasonicin omalla 20-millisellä (kinovastaavuus 40 mm eli lähellä silmän näkemää kuvaa):
Sama paikka Panasonicin 100-300-millisellä zoomilla maksimiasennossa(kuvasuhde 16:9):
Ja Leican 560-millisellä:
Kuvat on otettu samasta paikasta mutta eri aikaan, joten hylly on ehditty välissä kääntää ympäri (ja sen sijaintikin on hieman siirtynyt).
Molempia putkia liikkuu jonkin verran käytettynä. eBayssä tällä hetkellä tarjolla olevan 560-millisen pyyntihinta on 1304 dollaria. Toinen myy molempia 2000 dollarin yhteishintaan. Todennäköisesti eniten millejä dollarilla, ellei peilitelejä lasketa.
Mutta jos pidät yli metristä polttoväliä pitkänä, odotapa kirjoitussarjan seuraavaa, viimeistä osaa!
2 kommenttia:
"Mutta jos pidät yli metristä polttoväliä pitkänä..."
Minä pidän sitä pitkänä. Laadukkaita kuvia ovat, vaikkakin nuo kuvat ovat nettikuvatasoa.
Mutta kolmiulotteisuus alkaa ikävästi kadota. En haluaisi nähdä televisiossa ja lehdissä pelkästään zoomattuja, vääristyneitä kuvia.
Sen sijaan videokuvauksessa jatkuva zoomailu edestakaisin, lähelle ja kauas, on minusta hyvä asia. Sitä pidetään aloittelijan virheenä, joka on kummallista.
Parasta tuossa kuvasarjassa onkin se että siinä on käytetty niin erikokoista polttoväliä. Katsoja näkee kokonaiskuvan ja erikoiskuvan, joka on mielenkiintoinen. Miksi ihmiset syövät juuri tuolla?
Offtopic: Joskus voi olla edullisempaa räpsiä kymmeniä matalaresoluutiokuvia kohteesta, kuin ottaa yksi korkearesoluutiokuva. Ei kenelläkään pidä sanella sääntöjä, vaan kuvaustapa riippuu kohteesta.
Testikuvissa näkyy Innopoli 2:n terassi, jossa monet syövät kesäaikana lounasta ulkona.
Lähetä kommentti