Armeija haluaa lukea työntekijöidensä sähköpostia

Aamun uutinen herättää hämmästystä: eikö armeijassa tunneta sähköisen viestinnän ja yksityisyydensuojan lainsäädäntöä? Vai pyritäänkö komentoketjulla ohittamaan lain asettamat esteet?

Uutisen mukaan puolustusvoimat kieltää "tiukasti" henkilökuntaansa käyttämästä sähköpostia yksityiseen viestintään. Lisäksi armeija haluaa jokaiselta työntekijältä luvan lukea viestejä työntekijän poissaollessa siltä varalta, että postilaatikkoon tulee organisaation kannalta tärkeitä viestejä.

Ensinmainittu ei tuota ongelmia, jälkimmäinen kylläkin. Ilmeisesti tieto sähköisen viestinnän laeista on yhä puutteellista, joten kerrataanpa perusasiat.

Perustuslaki suojaa henkilökohtaista viestintää riippumatta siitä, tapahtuuko se sähköpostilla vai kirjeitse. Yrityksellä ei siten ole oikeutta lukea viestejä ilman työntekijän lupaa, ei vaikka ne koskisivat työasioita ja vaikka viestintä tapahtuisi työnantajan laitteilla.

Työmatkat, sairastumiset, kuolemantapaukset ym. tuottavat hankalia tilanteita, joten vuonna 2004 lakia yksityisyyden suojasta työelämässä (ns. työelämän tietosuojalaki) muutettiin lisäämällä sen 18-20. pykäliin menettely viestien avaamiseksi ilman työntekijän lupaa tai hänen poissaollessaan.

Asia herätti jo tuolloin suuria tunteita. Monen kompromissin seurauksena pykälistä tuli niin monimutkaisia, ettei niitä tiettävästi ole koskaan sovellettu. Kohta on samanlainen kuollut kirjain kuin Lex Nokian 13. pykälä.

Koska laki ei täytä tehtäväänsä, työpaikoilla on hyödynnetty sopimusvapautta. Työntekijä voi antaa suostumuksen, jolla työnantaja saa oikeuden työviestien lukemiseen tarvittaessa. Oleellista kuitenkin on, että suostumuksen tulee olla vapaaehtoinen ja se on milloin tahansa peruttavissa.

Päivän uutisesta saa käsityksen, että puolustusvoimat on suorastaan painostanut henkilökuntaansa suostumuksen allekirjoittamiseen. "Harva sotilas uskaltaa kieltäytyä ... allekirjoittamisesta" sanotaan tekstissä. Ellei aitoa vapaata tahtoa ole, suostumus on pätemätön.

Jos puolustusvoimissa tunnetaan lakia näin huonosti, miten mahtaa olla pienemmissä organisaatioissa? Onko omalla työpaikallasi vaadittu epäasiallisesti oikeutta viestien lukemiseen?

Työ- ja yksityisviestien erottaminen on hankalaa. Käytännön ratkaisuna on hoitaa työpaikan osoitteella vain työasioita (silloinkin tarvitaan suostumus, mutta se on helppo antaa) ja hoitaa yksityinen viestintä Facebookin, Gmailin, Hotmailin tai muun vastaavan kautta, johon työnantajalla ei ole mitään pääsyä.

Hankalaksi asian tekee se, että em. ulkopuoliset palvelut on joissakin organisaatioissa kielletty ja niiden käyttö estetty palomuurissa.

Yrittäjä käy vaalikampanjaa joka päivä

Monissa tehtävissä vaaditaan opiskelun jälkeen pakollinen työharjoittelu, ennen kuin pääsee harjoittamaan varsinaista ammattia. Ehkä sellaista pitäisi vaatia myös poliitikoilta?

Yhteiskunnallinen näkemys jää kovin kapeaksi, jos siirtyy politiikkaan suoraan koulun penkiltä saamatta lainkaan kokemusta ns. oikeista töistä. Tähän joukkoon kuuluvat mm. Paavo Väyrynen, Ilkka Kanerva sekä Anni Sinnemäki, joista jälkimmäisen tilanne on varsin erikoinen: työministeri, joka ei itse ole ollut töissä.

Olisi hyvä, jos jokaisella päätöksiä tekevällä olisi omakohtaista kokemusta työelämästä ja siitä, millaista on toimia yrityksen työntekijänä. Kansanedustajan tointa ei voi pitää varsinaisena työnä, koska edustaja ei ole työsuhteessa, eikä hänellä ole pomoa tai esimiestä.

Täydellinen kokemuksen puute ei ole koskaan estänyt päätöksentekoa, ei edes ministeritasolla. Elisabeth Rehn oli maailman ensimmäinen naispuolinen puolustusministeri, vaikka ei tietenkään ollut käynyt armeijaa. Ja onhan meillä muodollisesti armeijan ylipäällikkö, jolla on sama aukko kokemuksessa.

Vielä terveellisempää olisi toimia hetken aikaa yrittäjänä. Työhön ja sen tuottavuuteen suhtautuu ihan eri tavalla kun huomaa, ettei palkka tulekaan tilille automaattisesti kuun lopussa. Rahaa tulee vain, jos on onnistunut myymään itseään tai tuotettaan kuukauden aikana. Liiketoiminnan muut riskit ovat vielä lisämauste keitoksessa.

Näin vaalien alla monet eduskuntaan pyrkivät vaativat "verovapaiden" osinkojen poistamista. Mielipide olisi varmaankin toinen, jos itsellä olisi kokemusta yrittämisestä ja tietäisi, miten vaikea tuollaisiin tuloihin on päästä. Jos "verovapaat osingot" saa helposti, mikseivät niitä kritisoivat poliitikot itse ryhdy yrittäjiksi? Sama pätee äänestäjiin: toisin kuin poliitikoksi, yrittäjäksi voi ryhtyä kuka tahansa.

Onneksi meillä on henkilökohtaiset vaalikampanjat! Niissä jokainen eduskuntaan pyrkivä joutuu edes hetkeksi maistamaan yrittäjän arkea: joutuu ottamaan sekä taloudellisen että henkisen riskin ja käyttämään ainakin jonkin verran omia rahojaan. Ellei tule valituksi, aika ja rahat valuvat hukkaan. Taattua palkkaa ei ole.

Mikä parasta, istuvien kansanedustajien yrittäjyyskoulutus toistuu neljän vuoden välein. Läpi päässeiden edustajien kannattaa muistaa siitä saamansa tuntemukset ja ajatella, että yrittäjän oma kampanja ei lopu vaaleihin vaan jatkuu 365 päivää vuodessa.

Saako opettaja valvoa oppilaiden nettisurffailua?

Kysymys siitä, saako opettaja valvoa oppilaiden nettisurffausta oppituntien aikana, nousee säännöllisesti otsikoihin. Nyt asialla oli Maikkarin uutistoimitus, joka teki jutun aiheesta.

Päätin kirjoittaa aiheesta, sillä se kuvaa hyvin perusoikeuksien ja sähköisen viestinnän problematiikkaa. Samalla kun poliisi haluaa oikeuden tietomurtoihin, oppilaat vaativat täyttä yksityisyyttä surffaukseen. Tämän kauempana keskustelun ääripäät tuskin voisivat olla.

Kouluasia on yksinkertainen: opettaja saa valvoa tunnilla tapahtuvia asioita, se on suorastaan hänen velvollisuutensa. Tietokoneluokassa ollaan opiskelemassa opettajan johdolla, ei surffaamassa netissä eikä omia sähköposteja lukemassa

Pidin aikoinaan  pc-koulutuksia. Luokan opetusverkko oli mainio apuväline, koska sillä pystyi seuraamaan osallistujien toimintaa koneellaan ja neuvomaan tarvittaessa. Minkä tahansa työaseman kuvan pystyi siirtämään videotykille kaikkien katsottavaksi. Tässä ei ollut mitään epäselvää eikä erikoista -- tosin se tapahtui aikana, jolloin koneissa ei vielä ollut nettiyhteyksiä. Koneilla ei voinut tehdä muuta kuin annettuja harjoitustöitä.

Toinen syy kirjoitukseeni on se väärinkäsitys, joka Maikkarin uutiseen (ja etenkin asialle omistettuun nettisivuun koulu-urkinta.info) sisältyy. Opettaja voi seistä oppilaan selän takana ja nähdä kaiken, mitä ruudulla tapahtuu, eikä siinä ole mitään laitonta tai perusoikeuksia vaarantavaa. Asia ei muuksi muutu, vaikka opettajan silmät ovatkin opetusverkon monitorilla.

Sähköisen viestinnän tietosuojalain nojalla luottamuksellisia ovat vain surffauksesta kertyvät tunnistetiedot. Surffausta ei saa tarkkailla palomuurin lokeista eikä työaseman selainhistoriasta.

Vastaavasti matkapuhelimeen puhuminen kesken oppitunnin on kiellettyä. Jos oppilas kuitenkin puhuu kännykkään ja ympärillä olevat sen kuulevat, ei voi syyttää muita viestintäsalaisuuden loukkaamisesta. Opettajalla ei silti ole oikeutta urkkia kännykästä tunnistetietoja (numeroita, joihin on soitettu) eikä lukea tekstiviestejä.

Yksityisyyden ja julkisen rajaa on joskus vaikea hahmottaa, mutta arkijärjen käyttäminen auttaa.

Lähes jokainen koulu järjestää opiskelijoilleen mahdollisuuden surffata oppituntien ulkopuolella ja hoitaa silloin sähköposteja sekä muuta asiointeja. Näitä tilanteita opettaja ei tietenkään saa valvoa, koska ne eivät liity opetukseen. Liioin ei ole hyvin tapojen mukaista, että opettaja kertoo luokassa ääneen muiden oppilaiden nettikäytöstä.

Hyvin tapojen mukaista on lisäksi muistuttaa oppilaita siitä, että opetusverkon tai vastaavan teknisen järjestelyn kautta opettaja voi virtuaalisesti seistä kenen tahansa oppilaan selän takana oppitunnin aikana. Tämä kun ei välttämättä tule kaikille oppilaille mieleen.

Poliisi tekee murron

Parhaillaan eduskunnan käsittelyssä on pakkokeinolain uudistus, joka antaisi poliisille oikeuden asentaa salaa epäiltyjen koneille vakoiluohjelmia.

Asentaminen voisi tapahtua esimerkiksi niin, että poliisi lähettää epäillylle sähköpostiviestin, jonka liitetiedostoon on piilotettu salakuunteluohjelma. Samaa kikkaa käyttävät pankkitunnuksia ja salasanoja urkkivat verkkorikolliset.

Poliisi voisi ujuttaa haittaohjelman epäillyn koneelle myös paikallisesti, jos saa sen hetkeksi haltuunsa. Osana peitetoimintaa poliisi voisi tekeytyä epäillyn ystäväksi tai vaikka tietokonehuollon edustajaksi.

Oli keino mikä tahansa, se merkitsisi käytännössä luvatonta koneelle tunkeutumista. Siis tietomurtoa.

Ajatus poliisihakkereista kuulostaa vieraalta ja pelottavaltakin. Tietomurto-oikeus on lisätty laajaan lakiuudistukseen kaikessa hiljaisuudessa. On kai laskettu sen varaan, ettei kukaan kansanedustajista huomaa puuttua tällaiseen teknisluonteiseen yksityiskohtaan. Lisäksi pakkokeinoja käytetään vain vakavia rikoksia tutkittaessa, joista epäillyt yleensä osoittautuvat myös syyllisiksi.

Jo nykyisten pykälien nojalla poliisi voi kuunnella puheluita, seurata nettiliikennettä, asentaa salakuuntelulaitteita kotiin ja autoon sekä harjoittaa peitetoimintaa. Esimerkiksi Ulvilan murhatutkinnan yhteydessä poliisi tekeytyi epäillyn miesystäväksi. Periaatteessa oikeus asentaa vakoiluohjelma epäillyn koneelle on vain tekninen laajennus nykyiseen salakuuntelu- ja puhelinkuunteluoikeuksiin. Mutta erojakin on.

Perinteisessä kuuntelussa voidaan seurata vain osaa ihmisen toiminnasta. Pääsy tietokoneelle avaa ikkunan koko henkilökohtaiseen elämään: viestintään, raha-asioihin, henkilökohtaisiin tiedostoihin, vain kavereille tarkoitettuihin Facebook-päivityksiin. Tiedostojen suojaksi asetetut salasanat menettävät merkityksensä. Epäillyn elämää voi lukea kuin avointa kirjaa.

Totta, harva rikollinen elää näin aktiivisesti verkossa. Mutta me nettiaktiivit olemme edelläkävijöitä ja on vain ajan kysymys, milloin muut seuraavat perässä. Lopulta rikollisetkin tekevät niin.

Kun arkipäiväinen toiminta ja henkilökohtainen elämä siirtyvät nettiin, kaikkea voi valvoa täydellisesti seuraamalla koneen käyttöä.

Poliisin perinteiset valvontakeinot liittyvät siihen, mitä epäilty tekee. Vakoiluohjelmalla selviää, mitä epäilty ajattelee. Tässä on iso periaatteellinen ero

On helppo keksiä erilaisia uhkakuvia siitä, miten vakoiluoikeutta tullaan jatkossa laajentamaan yhä pienempiin rikoksiin. Mutta ei nyt lähdetä sille tielle vaan pohditaan asiaan liittyviä käytännön ongelmia. Vakoiluoikeus on nimittäin melkoinen matopurkki.

Monella meistä on useita tietokoneita. Mihin koneeseen ohjelma asennetaan? Entä jos epäilty surffaa ja lukee sähköpostiaan kännykällä? Entä jos hänellä on tietokoneessaan Linux tai Macintosh? Tai levylle asennettu salausohjelma, jota poliisi ei pysty ohittamaan? Entä jos tieto ohjelmasta leviää ja myös rikolliset oppivat seuraamaan toisiaan sen avulla?

Mitä tekevät F-securen kaltaiset virustorjuntayhtiöt? Pitääkö niiden jättää vakoiluohjelma löytämättä, jotta poliisin valvonta ei paljastu? Entä jos joku kuitenkin havaitsee ohjelman, ottaa sen talteen ja lähettää henkilölle, jota haluaa itse vakoilla?

Asiassa voi nähdä viittauksen myös tuleviin pilvipalveluihin. Jonain päivänä tiedostot ja sähköpostit ovat pilvessä, jolloin poliisi tarvitsee vain salasanan ja käyttäjätunnuksen voidakseen penkoa niitä kaikessa rauhassa tarvitsematta edes poistua KRP:n konttorilta.

Nykyisillä valvontakeinoilla ei voida urkkia salasanaa, koska se välitetään suojatulla https-yhteydellä ulkomaiseen pilvipalveluun. Lakimuutoksen jälkeen poliisi voisi kaapata salasanan suoraan epäillyn koneelta ja sen jälkeen tehdä kotietsinnän (öh, pilvietsinnän?) tiedostoihin. Tähänkö lailla pyritään?

Toivottavasti eduskunta jaksaa keskustella asiasta eikä takerru pelkästään reaalimaailmaa koskeviin pykäliin. Verkkomaailman sääntelyn merkitys kasvaa kuitenkin nopeasti ja siksi nyt tehtävillä päätöksillä on kauaskantoiset seuraukset.

Obama tapasi IT-johtajia, Halonen puolestaan...

Viime viikolla USA:n presidentti Barack Obama vieraili Kalifornian Piilaaksossa. Hän mm. tutustui puolijohdeteollisuuden uusiin saavutuksiin Intelin tehtailla. Matkan yhteydessä järjestettiin 17.2. illallistapaaminen (huhujen mukaan vakavasti sairaan Steve Jobsin kotona), jolle osallistui presidentin lisäksi alan nimekkäitä vaikuttajia: Googlen Eric Schmidt, Facebookin Mark Zuckerberg, Oraclen Larry Ellison ja niin edelleen. Matkan tarkoituksena oli keskustella keinoista, joilla Yhdysvallat turvaa koulutuksen, tutkimuksen ja tuotekehityksen myös tulevaisuudessa.

Mitähän Tarja Halonen mahtoi tehdä viime viikolla? Kotisivujen mukaan viikko-ohjelma näyttää maanantaista keskiviikkoon tyhjää, torstaina Halonen otti vastaan kolmen suurlähettilään valtuuskirjan ja perjantaina oli tasavallan presidentin esittelytilaisuus valtioneuvostossa. Muita helmikuun tapahtumia olivat puhe kansainvälistymispalkintojen jakotilaisuudessa, osallistuminen Itämeri-huippukokouksen seurantatilaisuuteen sekä puhe Euroopan sosiaalisen peruskirjan uudistamista käsittelevässä seminaarissa Säätytalolla. Ensi viikolla ohjelmassa on valtiovierailu Namibiaan.

No joo, onhan näissä eroa. Näkee heti, kumpi maista on teknologiajohtaja ja kumpi ei. Obamaa kiinnostaa talous, tekniikka ja tulevaisuus, Halosta tasa-arvo, ihmisoikeudet ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus.

Juuri nyt Halosella olisi oiva tilaisuus osoittaa tukea Nokialle ja sieltä mahdollisesti irtautuville uusille yrittäjille. Turha toivo, sillä internet ja teknologia ovat Haloselle vieraita. Sen sijaan hänellä on laaja yhteysverkosto erilaisten sosiaalijärjestöjen, yhteiskunnallisten järjestöjen sekä vähemmistö- ja ihmisoikeusjärjestöjen ja ympäristöpuolen järjestöjen kanssa (suora lainaus HS:n jutusta 31.1.2010). Hesarin mukaan Halonen seuraa säännöllisesti Helsingin Sanomia ja Hufvudstadsbladetia sekä Uutispäivä Demaria ja Kansan Uutisia.

Nettikäytöstä jutussa sanotaan vain, ettei presidentti aio blogata eikä käyttää Facebookia. Eipä ole yllätys. Olisi kiva tietää, kuka ne twiittaukset oikein kirjoittaa. Tänä vuonna on tullut jo kokonaista kolme twiittiä, eikä Halonen edelleenkään seuraa ketään.

Presidentillä ei ole oikeaa valtaa, joten yritysvierailujen, tapaamisten ja kommenttien arvo on lähinnä symbolinen. Vuoden 2006 vaaleissa Halonen itse sanoi haluvansa arvojohtajaksi. Olisiko nyt oikea hetki näyttää, millä on arvoa tulevaisuuden Suomelle?

Onko vika aina johdossa?

Kun työelämässä on ongelmia, vikaa on helpointa etsiä johdosta. Suomalaista johtamista moititaan huonoksi ja jäykäksi. Ei kuunnella työntekijöitä, ei tunnisteta työilmapiirin ongelmia eikä anneta työntekijän ottaa vastuuta omasta työstään. Ei anneta tilaa luovuudelle. Osaamattoman johdon vuoksi työnteko on puurtamista hampaat irvessä. Parempi johtaminen pidentäisi työuria ja estäisi ennenaikaisen eläköitymisen.

Jos työnä on ajaa bussia, sammuttaa tulipaloja tai tyhjentää jäteastioita, paraskaan johto ei pysty muuttamaan työtä miellyttäväksi. Ikäviä ja raskaita työtehtäviä on edelleen runsaasti ja on vain luonnollista, että niistä halutaan eläkkeelle mahdollisimman aikaisin. Kaikki eivät ole siistissä sisähommissa -- paitsi ne, jotka huonosta johtamisesta eniten valittavat.

Olisi kiinnostavaa nähdä kansainvälinen vertailu johtamisen kulttuurista ja kyvystä eri maissa. Onko saksalainen, ranskalainen tai ruotsalainen johtaja todella parempi kuin suomalainen? Mitä he tekevät toisin? Moniko oikeasti haluaisi itselleen saksalaisen tai amerikkalaisen pomon?

Miten suomalainen johtaminen voi olla huonoa, kun maa on täynnä yrityksiä, jotka www-sivullaan ilmoittavat erikoistuneensa juuri johdon koulutukseen ja konsultointiin? Kokeile vaikka googlata: "johdon koulutusta" antaa 2200 osumaa, johtamiskoulutus 45 800 ja "johdon konsultointi" 31 300. Meneekö kaikki tämä koulutus hukkaan? Koulutetaanko väärää asiaa, vai eikö suomalaisista vain ole johtajiksi?

En tiedä. Mutta jotain pitäisi tehdä.

Oli pysäyttävää kuunnella eilen A-talkin keskustelua Nokian tilanteesta. Luottamusmies Mikko Merihaara kertoi laskeneensa, että viimeisen 2-3 vuoden aikana talossa oli käyty 23 YT-kierrosta. Alansa ammattilaiset olivat siis saaneet pohtia 23 kertaa, onko heidän vuoronsa tulla irtisanotuiksi. Keskity siinä sitten työn tekemiseen, yritä olla luova ja sitoutua työnantajaan! IT-alasta on tullut YT-ala, kuten Susanne Päivärinta osuvasti sanoi.

Nokian kriisi taitaa olla vähintään yhtä paljon johtamisen ja viestinnän kuin teknisesti vanhenevan Symbianin kriisi. Kukaan ei voi toimia tehokkaasti, jos joutuu elämään jatkuvassa epävarmuudessa. Jos työkaverit, organisaatiokaaviot ja käytännön järjestelyt pannaan uusiksi muutaman kuukauden välein.

Merihaara sanoi, että Nokian arvoissa mainittu "avoin viestintä" on toteutunut vain mediaan päin. Työntekijät ovat joutuneet lukemaan uutisista Kauppalehdestä ja aprikoimaan sen jälkeen kohtaloaan. Tiedonkulun ongelmat lisäävät epävarmuutta ja antavat tilaa huhuille.

Ei ihme, jos Nokian innovatiivisuus pysähtyi ja kehitys jähmettyi Symbianin ympärille. Ihme oli vain se, ettei tieto tai ymmärrys tästä kaikesta välittynyt ylimmälle johdolle. Tai sitten se ei kuunnellut. Ehkä sen puhelimissa oli vain mikrofoni, ei lainkaan kaiutinta? Johtaminen ei ole puhumista ja komentamista vaan kuuntelemista.

Nokian liittoutuminen Microsoftin kanssa todennäköisesti vain pahentaa johtamisen ongelmia, ainakin aluksi. Liitto merkitsee vain uusia organisaatiomyllerryksiä ja uutta epävarmuutta. Olipa Windowsin tekninen alusta hyvä tai huono, se ei auta jos ihmiset eivät pysty puhaltamaan yhteen hiileen ja toteuttamaan yhteistä päämäärää.

Olisi hauska tietää, miten Jobs on puhaltanut henkeä Applen henkilökuntaan. Jotain kertoi se, että kun ensimmäisen iPhonen julkistustilaisuus oli lopuillaan, kamera kääntyi salin takaosassa istuneisiin kehitystiimin jäseniin, joita Jobs kiitti julkisesti hyvin tehdystä työstä. Onko Nokia joskus antanut vastaavaa kunniaa tai tunnustusta omille osaajilleen? Ovatko he joskus saaneet julkista kiitosta?

Suomalaisella yhteistoimintamenettelyllä on hyvä tarkoitus, mutta muuttuessaan rutiiniksi se kääntyy itseään vastaan. Amerikkalainen johtaja ei järjestä YT:itä - potkut tulevat äkkiä, jos firmalla menee huonosti tai henkilön työpanos ei tyydytä. Sen jälkeen asia on käsitelty ja muut jatkavat. Ehkä armeliaan nopeat potkut ovat sittenkin parempi vaihtoehto kuin loputon YT-neuvottelujen ja epävarmuuden suo?

Youtube-sotilaat Suomen turvana

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa. Joskus parhaiten oikeaan osuuvat vitsit. Kun salainen agentti 86 otti kengän jalastaan ja alkoi puhua siihen, kansa nauroi. Ei nauranut enää 1990-luvulla, kun matkapuhelimesta tuli totta. Jopa kenkäpuhelin-nimitys säilyi pitkään käytössä.

Pari vuotta sitten kysyin Talouselämän kolumnissa näin: Jos meitä vastaan hyökätään, kuka lähtee videokameran kanssa kadulle? Kuka kuvaa uhrit, editoi videot ja lähettää ne YouTubeen?

Kirjoitukseni taustalla oli Venäjän ja Georgian välinen sota. Georgia hyödynsi tehokkaasti Youtubea ja Googlen blogialustaa sotapropagandansa levittämiseen. Temppu toimi hyvin ja pieni Georgia sai paljon kansainvälistä huomiota.

Viime perjantaina Yleisradion uutiset kertoivat, että Puolustusvoimat on jo perustanut Youtube-joukot. Muutama varusmies koulutetaan taistelukuvaajiksi (combat cameramen), joiden tehtävänä on kuvata materiaalia ja laittaa sitä Youtubeen. Unelmahomma nuorelle, joka on harrastanut av-alaa ennen armeija-aikaa.

Näin rauhan aikana kuvataan materiaalia harjoituksista ja armeija-ajan arkipäivästä, mutta epäilemättä kriisin tullessa juuri nämä ovat niitä miehiä, jotka ottavat rynkyn sijasta videokameran ja lähtevät saalistamaan videomateriaalia.

Sodassa ensimmäinen uhri on totuus. Propagandan merkitys on vain kasvanut netin myötä.

Siksi seuraava sota käydään ainakin osittain Youtubessa.