Onko helposti hajoava vihreää?

Monenlaisia tuotteita mainostetaan vihreinä ja ympäristöystävällisinä. Usein tämä näyttää tarkoittavan sitä, että tuote on tavallista kalliimpi ja silti hajoaa tavallista nopeammin.

Esimerkiksi vihreydellä myyty Maxellin usb-tikku tuntui huteralta alunperinkin ja pudottuaan kerran lattialle se paljasti sisuskalunsa:

Vihreä == lyhytikäinen?

Toinen esimerkki ovat kaupan "biohajoavat muovipussit". Nimen edestä voisi poistaa bio-sanan, sillä pussit hajoavat usein jo kaupassa. Paketin kulmat repivät pussin helposti auki ja tekevät sen käyttökelvottomaksi.

Nopea hajoaminen johtaa nopeaan kierrätykseen (toivottavasti), mutta se ei liene vihreyden tarkoitus. Todellista vihreyttä on se, että tuote on laadukas ja kestää mahdollisimman pitkään.

Yksityisyys on liian yksityistä

Valvontakamerat, nettipalvelut, kanta-asiakaskortit... meistä kerätään tietoa kaikkialla. Olen odottanut, että ennen pitkää ihmiset nousevat vastustamaan kehitystä -- aivan kuten tapahtui 1970-luvulla ihmisten herätessä luonnon saatumiseen. Syntyi ympäristöliike ja vihreä aate, jonka nimiin kaikki nykyään vannovat.

Ihmiset sanovat olevansa huolissaan yksityisyyden katoamisesta, mutta huoli ei vaikuta heidän toimintaansa. Nettipalvelut ja bonuskortit yleistyvät koko ajan. Ne eivät menesty pakolla vaan siksi, että ihmiset haluavat niitä. Teot ja ajatukset ovat ristiriidassa keskenään.

Miksi ympäristöliikkeestä tuli megatrendi, mutta yksityisyys ei näytä seuraavan samaa kehitystä?

Ehkä ero on siinä, että yksityisyys on nimensä mukaisesti yksityistä. Siihen liittyvät valinnat näkyvät vain itselle, eikä niillä voi esittää hyvää kansalaista ulospäin. Sen sijaan palvelujen ilmaisuus ja bonusten tuomat alennukset ovat painava syy yksityisyydestä luopumiseen.

Vihreys on aivan erilaista. Jokainen haluaa ainakin esittää olevansa ympäristötietoinen, koska se näyttää hyvältä muiden silmissä. On hienoa kierrättää, koska se vähentää hiilijalanjälkeä.

Samat ihmiset, jotka lajittelevat jätteitään tai kantavat lehtiä tunnollisesti paperinkeräykseen, lentävät talvella kahdeksi viikoksi Thaimaahan. Lennon ja kahden viikon oleskelun rinnalla kaikki kotona tehtävät toimet ovat puhdasta näpertelyä ja teatteria, jolla ei ole ympäristön kannalta mitään vaikutusta.

Vihreys on kivaa silloin, kun sitä voi osoittaa muille -- mutta oma mukavuus tai elintaso ei tietenkään saa kärsiä.

Yksityisyydestä ei saa bonuspisteitä eikä julkista kunniaa. Sen hyödyt näkyvät vain itselle. Ja juuri siksi asia ei kiinnosta.

Olympialaiset - ympäristörikos?

Odotan kiinnostuneena, milloin ympäristöväki ottaa hampaisiinsa jättimäisiksi kasvaneet urheilutapahtumat. Ajatellaan vaikka Lontoon olympialaisia: 10 490 urheilijaa 205 maasta saapuu kilpailemaan lajeihin, joista antiikissa oli mukana vain yleisurheilu. Mitä järkeä on kilpailla olympiatasolla sellaisissa joukkuelajeissa kuin maahockey, lento-, käsi-, vesi-, kori- tai jalkapallo? Kuinka moni urheilusta kiinnostunutkaan tietää, kuka voitti olympialaisten jalkapallossa kultaa?

Tai tennis. Roger Federer kilpaili loppuottelussa samalla Wembleyn stadionilla kuin neljä viikkoa aikaisemmin, nyt vain olympialaisten nimissä. Tai rantalentopallo. Tai savikiekkoammunta (jossa kiekkoja kului muuten 270 000 kappaletta). Tai...

Olympialaiset paisuvat yhä suuremmksi puhtaan kaupallisista syistä. Valtaosalla kilpailijoista ei ole mitään mahdollisuuksia menestyä. Naisten 400 metrin alkuerissä kilpaili somalian Zamzam Mohamed, jonka aika oli 1:20,48. Selostaja sanoikin hieman piikikkäästi, että voittaja (Francena McCorory, aika 50,78) oli ehtinyt antaa jo haastattelunkin ennen kuin viimeinen tuli maaliin. Ja kyse oli siis yhdestä ratakierroksesta, ei 10 kilometrin juoksusta.

Urheilijoiden kuljettaminen eri puolilta maailmaa kisoihin on vasta jäävuoren huippu. Lontoossa oli urheilijoiden lisäksi 21 000 toimittajaa, tuhansia valmentajia, 375 lääkäriä ja 150 sairaanhoitajaa sekä suuri joukko avustajia ja teknistä henkilökuntaa. Yksin NBC lähetti kisoihin 2800 hengen tiimin (BBC:llä itsellään "vain" 765). Eri puolilta maailmaa paikalle tuodaan urheiluvälineitä -- polkupyöriä, purjeveneitä, kajakkeja, surffilautoja, hevosia jne.

Lisäksi tulevat kisaturistien matkat, joita Lontoossa tehtiin noin 20 miljoonaa. Kaikki kuluttavat kertakäyttöasioita, vettä, sähköä ym. Lontoon kisoissa työskenteli kaikkiaan 200 000 henkeä, joista palkattua henkilökuntaa oli 6 000, vapaaehtoisia 70 000 ja 100 000 oli alihankkijoiden palveluksessa. Varsinaisten olympialaisten jälkeen tulevat paralympialaiset, joiden koko on kymmenesosa päätapahtumasta.

Lontoossa osa kisapaikoista oli valmiina, joten järjestäjät selvisivät edeltäjiään helpommalla. Pekingin upea olympiastadion jäi kahden kisaviikon jälkeen lähes käyttämättömäksi. Etelä-Afrikkaan rakennettiin pari vuotta sitten mahtavia jalkapallostadioneita MM-kisoja varten, jotka ovat siitä lähtien seisseet tyhjillään. Stadionien alta häädettiin pois paikallisia asukkaita eikä heidän pienillä yrityksillään ollut asiaa kansainvälisten brändien hallitsemiin kisoihin.

Kisojen hiilijalanjäljen täytyy olla huima, vaikka sitä yritetäänkin pestä vihreäksi korostamalla kierrätystä ja jopa pyöräteiden rakentamista.

Seuraavat kesäolympialaiset ovat neljän vuoden kuluttua Riossa, johon on Euroopasta yli 9000 kilometrin lentomatka. Kisoista luvataan taas entistä suuremmat ja paremmat. Uskaltaako kukaan edes laskea ympäristökuormituksen määrän?

Ehkä urheilun tulevaisuus on digitekniikassa. Tietotekniikan avulla kisoista saisi huomattavasti vihreämmät. Kotisohvalta HD-ruudun äärestä näkee ja kuulee paljon paremmin kuin lentämällä maapallon toiselle puolelle.

Monen mielestä on turhaa nipotusta ottaa juuri olympialaiset turhan kulutuksen silmätikuksi. Päättäjät pohtivat kuitenkin tapoja energiankulutuksen leikkaamiseen. Myös Suomi on sitoutunut tuntuviin päästövähennyksiin.

Ehkä tavoitteet ovat vain silmänlumetta, eivätkä poliitikot itsekään usko niiden toteutumiseen. Mutta jos ympäristökuormitusta todella aiotaan vähentää, on pakko oikeasti tehdä jotain. Pelkkä viherpesu ei jatkossa riitä.

Megaluokan urheilutapahtumista on silloin hyvä aloittaa.

(Lisätty numerotietoja klo 17.18)

Polttava kysymys - ilmastolaki?

Tämän täytyy olla yksinkertaisin vaalikone: http://www.polttavakysymys.fi haluaa vastauksen vain yhteen kysymykseen: tulisiko Suomen säätää ilmastolaki, joka velvoittaisi tulevat hallitukset päästövähennyksiin niin, että vuoteen 2020 mennessä päästöjä alennettaisiin 40 % ja vuoteen 2050 mennessä 95 % vuoden 1990 tasosta?

Vaalikone on tehty hauskasti, sillä se näyttää vastaajien ja puolueiden mielipiteet asiasta graafisesti. Enemmistö vastanneista on lain säätämisen kannalla.

Itse vastasin kuitenkin kielteisesti. Vähennystavoite sinällään on hyvä, mutta Suomi ei voi sitoa omia käsiään 39 vuoden päähän tulevaisuuteen. Vähennykset on tehtävä yhdessä muiden EU-maiden kanssa, jotta niillä olisi vaikutusta. Yksin tehtynä vähennykset vaarantaisivat myös suomalaisten työllisyyden ja hyvinvoinnin.

On ylipäätänsä tyhmää pyrkiä sitomaan tulevaisuuden päättäjien käsiä. Emmehän tiedä, mihin suuntaan maailma vielä muuttuu. Ruotsalaiset äänestivät aikoinaan ydinvoimasta luopumisen puolesta, mutta silloin ei vielä tiedetty ilmastonmuutoksesta eikä tulevaisuuden energiantarpeista.

Lisäksi tavoitteessa on älyllinen epärehellisyys. Sen takana on ajatus, että päästöjä aiheuttava teollisuus siirretään Kiinaan, missä rajoituksistaa ei tarvitse piitata. Sieltä rahdataan Suomeen tavaroita, joita täällä ei voida päästösyistä valmistaa. Tässä ei ole mitään järkeä.

Radikaalit päästövähennykset vaativat teknologiaa, jota voidaan kehittää eri maiden kanssa yhteistyönä. Suomi ei yksin voi palata 1950-luvun tasolle, elleivät muut EU-maat tee samoin. Eikä paluusta ole mitään hyötyä, jos kehittyvissä maissa tapahtuu vastaava päästöjen lisäys.

Tavoitteita pitää olla ja ne saavat olla rohkeitakin. Tulevaisuuden päättäjien käsien sitominen tämän päivän tilanteeseen on kuitenkin lyhytnäköistä.

Viherhömppää vai vakavaa huolta tulevasta?

Ympäristönsuojeluun liittyy ikäviä vaatimuksia. Pitäisi vähentää kulutusta, muuttaa käyttäytymistä, tinkiä elintasosta ja niin edelleen. Helpommalla pääsee, kun tuomitsee vaatimukset viherhömpäksi, jota ei tarvitse ottaa vakavasti.

Suomalainen haluaa olla huolissaan ja nähdä uhkia kaikkialla. Tämän huomaa jo mediasta -- lähes aina toimittajia kiinnostaa se, mitä vaaroja kehityksen liittyy. Uhkat kiinnostavat, mahdollisuudet eivät niinkään. Vain huonot uutiset ovat uutisia.

Oman viestin sovittaminen jälkikäteen faktoihin sopivaksi ei ainakaan paranna pelottelijoiden uskottavuutta. Kun takana oli muutama lauha talvi, syyllinen löytyi tietenkin ilmaston lämpenemisestä. Nyt takana on kaksi runsaan lumen ja kireän pakkasen talvea, joten viesti on pitänyt muotoilla uudelleen. Tutkimusten mukaan ilmaston lämpeneminen aiheuttaakin Suomessa talvien kylmenemistä ja lisää lumen määrää. Just, just.

Pelottelijat ovat hyvää tarkoittavia ihmisiä ja aidosti huolissaan tulevaisuudesta (ja ehkä vähän julkisuudenkipeitä myös). Nopea ja harkitsematon reagointi kääntyy kuitenkin tarkoitustaan vastaan.

Kaikki viherhömpät eivät ole varsinaisia vihreitä. Viime elokuussa Tuomas Enbusken keskusteluohjelmassa oli mukana demarinuorten puheenjohtaja. Hän kertoi, että suomalaisten täytyy vähentää päästöjä, koska Pekingin ilma on niin saastunutta, ettei sen läpi tahdo nähdä. Eivät meidän suomalaisten säästöt Pekingin ilmaan auta, vaan kiinalaisten täytyy itse vähentää omia päästöjään.

Määräämällä jo valmiiksi vähäpäästöisille tehtaille lisämaksuja pikemminkin joudutamme tehtaiden siirtymistä Kiinaan, missä rajoituksia ei ole ja missä saasteongelma on pahin.

Olin viikko sitten Arabiemiraateissa, missä bensa maksoi neljänneksen Suomen hinnoista. Isoilla V8-moottoreilla varustetut loistoautot ja maasturit kiisivät pitkin suoria moottoriteitä aavikolla välittämättä vähääkään mistään päästörajoituksista. Ja niin edelleen, esimerkkejä löytyy loputtomasti.

Se, että me suomalaiset kuristamme itseämme hengiltä yhä tiukemmilla rajoituksilla ja lisäämme kaikkeen 50 prosentin haittaveron, ei maapalloa pelasta. Meidän täytyy toki tehdä osuutemme, mutta sen jälkeen on muiden vuoro. Maapallo on yhteinen, siksi myös toimenpiteiden tulee olla. Elleivät muut tee osuuttaan, me emme voi tehdä sitä heidän puolestaan.

Kirjoitin jo puolitoista vuotta sitten uhkasta (sekä Helsingin Sanomissa 10.11.2009 "Entä jos emme halua uusia haittaveroja?"), jonka väärin perustein ajetut päästövähennykset aiheuttavat. Demokratiassa kansaa ei voi pakottaa, vaan muutoksen täytyy lähteä ihmisistä itsestään. Jos yritetään edetä väärässä järjestyksessä, muutosvastarinta kanavoituu protestiksi. Perussuomalaisten menestys on nyt osoittanut kehityksen todeksi.

Ilmastonmuutoksesta on tullut ympäristönsuojelun tärkeä ja lähes ainoa puheenaihe. Paljon vähemmälle huomiolle on jäänyt esimerkiksi muoviroskan kertyminen meriin, missä se uhkaa tukehduttaa eläimistön. Muovi on pahempi uhka kuin hiilidioksidi, mutta jostain syystä Suomessa kukaan ei puhu muovipussien haitoista. Kaikki huomio on varattu ilmastonmuutokselle.