Robottiauto on vielä kaukana

Autojen lisävarusteista ja futurologien kommenteista voisi päätellä, että robottiautot ovat jo piankin mullistamassa liikenteen. En usko.

Robottiauto on ehkä kaikkein vaativin tekninen hanke, mitä vain voi kuvitella. Anturitekniikka, tekoäly, hahmontunnistus, tietoturva ja monet muut elementit pitäisi saada toimimaan virheettömästi yhdessä, jotta auton voisi päästää yksinään liikenteeseen.

Jos hanke olisi pelkkä tekninen kysymys, se olisi helppo ratkaista. Mutta autoilu ei ole pelkkää tekniikkaa, vaan myös sosiaalista toimintaa. Robottiauton pitää pärjätä epäloogisten, sääntöjä rikkovien ja yllättävästi käyttäytyvien ihmiskuskien keskellä. Ja se on erittäin vaikeaa.

Parhaitakaan lisävarusteita ei voi rinnastaa robottiautoon, sillä nykyautoissa päätöksenteko ja siitä seuraava vastuu säilyy ihmisellä. Onnettomuuksissa hänet voidaan haastaa oikeuteen ja pahimmassa tapauksessa hän vastaa virheistään hengellään. Lisäksi ihmisen tekemät virheet ovat luonnollisia ja siten hyväksyttäviä, vaikka seuraukset olisivatkin kohtalokkaita.

Robottiautoissa päätöksenteko ja vastuu siirtyy tietokoneelle -- tai pikemminkin sen ohjelmoijalle -- jolloin tilanne on tyystin erilainen. Yhdysvalloissa vahingonkorvaukset voivat olla tähtitieteellisiä, minkä luulisi pelottavan jokaista robottiauton kehittäjää.

Ihmettelen, mikä saa autovalmistajat panostamaan miljardeja robottiautojen kehittämiseen. Googlella ei ole mitään menetettävää vaikka projekti epäonnistuisi (vrt. älylasit), eikä se onnistuessaan kannibalisoi vanhaa bisnestä, mutta nykyisillä autovalmistajilla tilanne on aivan toinen.

Täysin itsekseen kulkeva, kenties yhteisomistuksessa oleva auto olisi valmistajien painajainen. Se romahduttaisi kysynnän ja tuhoaisi kaikki ne arvot ja mielikuvat, joita auton hankkimiseen ja omistamiseen on aina liitetty.

Luvattu turvallisuuden parantuminen on yhteiskunnan, mutta ei autovalmistajien etu. Siksi luulisi, että valmistajat panostaisivat miljardinsa mieluummin sähköautojen tai vaikka lentoautojen kehittämiseeen.

Kaiken kukkuraksi kuluttajat eivät edes halua robottiautoja. Kyselyissä ostajat torjuvat robottiautot, eivät luota niiden tietoturvaan ja sanovat ajavansa mieluummin itse. Laskevatko valmistajat kenties Apple-efektin varaan: et voi tietää, mitä haluat, ennen kuin me kehitämme sen toimivaksi?

Uutiset, joissa auto on ajanut itsekseen seinään, eivät ainakaan lisää asiakasluottamusta. Voi olla, että Teslan tapauksessa kyse oli kuljettajan virheestä (joka ei tällä kertaa ollut kaasu- ja jarrupolkimesta erehtynyt vanha täti), mutta vastaavia uutisia tullaan näkemään vielä lukuisia. Hitsi soikoon, jos valmistajat eivät saa edes nykyisistä autoista tietoturvallisia, miten sitten miljoona kertaa monimutkaisemmista robottiautoista? Kuka uskaltaa astua autoon, jossa ei ole jarrua?

Hyvissä olosuhteissa auton ajaminen on niin helppoa, että robottikin sen osaa. Esimerkiksi tämän rekan ohjaimissa voisi ihan hyvin olla tietokone.

Tätä tietä robottikin osaa ajaa.

Kuva on I-50-tieltä Nevadasta. Tie on niin tylsä, että sitä kutsutaan nimellä "Amerikan yksinäisin valtatie". Kuvauspaikalta on 93 kilometriä seuraavaan kylään (Ely). Siinä välissä ei ole mitään. Ei yhtään mitään.

Suomessa etäisyydet ovat pienempiä, mutta meilläkin ajaminen on niin tylsää, että sen aikana voi kaivaa nenää, ajatella omia asioita, räplätä puhelinta (ei saisi!) tai puuhailla jotain ihan muuta. Joskus kuljettaja itsekin havahtuu huomaamaan, että on ajanut robotin lailla monta kilometriä, eikä muista siitä mitään.

Vaikeaksi ajamisen tekevät harvinaiset, yllättävät tilanteet: metsästä juoksee eteen hirvi, toinen autoilija ei pysähdykään kolmion taakse, äkillinen liukkaus saa auton luistamaan mutkassa tai keskellä autiomaata vastaan tulee väärää kaistaa ajava hälytysajoneuvo:

Ihminen pystyy reagoimaan yllätyksiin, kone ei.

Ihmisen vahvuus on juuri siinä, että hän pystyy reagoimaan odottamattomiin tapahtumiin. Aina reagointi ei onnistu, mutta annamme sen anteeksi, koska se on inhimillistä emmekä itse pystyisi parempaan. Sen sijaan tietokoneelta vaaditaan täydellistä suoritusta. Tietokoneen näkökulmasta yllätyksiä ei ole, sillä nekin on ohjelmoitava etukäteen. Jokainen väärä päätös on tuotevirhe, josta valmistaja joutuu vastamaan.

Kaliforniassa ajaminen on helppoa, mutta Suomessa lumi tukkii anturit ja estää kameraa näkemästä tien reunoja. Vain inhimillinen kokemus auttaa, kun tie näyttää tältä:

Luminen Uudenmaankatu onkin jo vaikeampi rasti.

Tietyömaat olisivat robottiautoille vaikeita paikkoja. Kun nuoli käskee ajaa vastaantulevan kaistalle, jonka asfaltissa ajonuoli osoittaa itseä vastaan, vain kokemus auttaa hahmottamaan liikenneympäristön todellisuuden.

Todellinen robottiauto on vielä kaukana, mutta nykyautojen automaattitoiminnot yleistyvät koko ajan. Voisimme edistää kehitystä jo nyt lisäämällä liikennevaloihin, -merkkeihin ja opasteisiin sähköisesti luettavaa dataa sekä upottamalla teiden reunoihin päällystystöiden yhteydessä sähköisiä merkkejä.

Voimme myös luoda yhä kehittyneempiä älyliikenteen järjestelmiä, jotka optimoivat tieverkon välityskyvyn ja tukevat kimppakyytejä.

Tie robottiautoon on pitkä, eikä päämäärän saavuttaminen ole edes kovin tärkeää. Hyödyt tulevat matkan varrelta.

Lisäys 10.6.2016: osui silmiini The Economist -lehden juttu siitä, miten vain 9 prosenttia työtehtävistä on vaarassa hävitä digitalisoinnin seurauksena. Aiempi arvio oli 47 prosenttia. Robottiautoihin liittyen lehti siteeraa Boston Consulting Groupia: only 25% of cars sold in 2035 will have any self-driving features. Ja tämä siis uusista autoista, ei kaikista teillä liikkuvista.

Lisää kilpailukykyä työaikaa lyhentämällä?

Eilen vasemmistoliiton puheenjohtajavaalin voittanut Li Andersson sanoi Ylen radiouutisten haastattelussa, että puolue haluaa lyhentää julkisen sektorin työaikaa. Höristin korviani, sillä työaikaa pidentävä KiKy-sopimus oli saatu aikaan vasta muutamaa päivää aiemmin. Odotin, että joku toimittaja tarttuisi asiaan illan tai tämän aamun haastatteluissa, mutta niiden puuttuessa herätin asiasta itse keskustelua.

Kuvittelin Anderssonin kalastelevan kommentillaan julkisen sektorin työntekijöiden ääniä, mikä on puheenjohtajalta ihan oikea veto. Nettikeskustelussa työajan lyhentäminen sai kuitenkin muita puolustajia, joiden perusteluja minun oli vaikea ymmärtää.

Anderssonin oma perustelu oli yksinkertainen:

Työajan lyhentäminen tekee hyvää.

Nettihuijauksissa olen huomannut, kuinka helposti ihminen uskoo sen, minkä toivoisi olevan totta. Duunaripuolella jokainen haluaisi lyhemmän työpäivän, kunhan palkka ei laskisi. Vastaavasti johdossa uskotaan, että tuloverojen alentaminen lisäisi työntekoa. Työaika ei ole koskaan riittävän lyhyt eivätkä verot koskaan riittävän matalat.

Väitetään, että ihmisen tehokas työaika on viisi tuntia päivässä. Yhtä totuutta ei ole, riippuu varmaan alasta, päivästä ja ihmisestä. Säilyisikö työsuoritteen määrä samana, jos työaikaa lyhennettäisiin nykyisestä kuuteen tuntiin ja keskellä olisi tunnin lounastauko? Luulen, että ihminen pitäisi silloinkin sosiaaliset tauot, kävisi kahvilla ja tupakalla, juttelisi työkaverien kanssa ja surffailisi välillä netissä (niissä töissä, missä tämä ylipäätään on mahdollista).

Ihminen ei ole kone, josta voisi ottaa ulos vain sen tuottavan ajan. Uskon, että työ on monelle sosiaalisesti merkittävä paikka, eikä kuormittavuus johdu pelkästä työn määrästä. Työpaikan huonot henkilösuhteet, huono johtaminen ja kyvyttömyys vaikuttaa omaan työhön rasittavat enemmän kuin tunti työn tekemistä.

Yhdysvalloissa moni tekee töitä vielä 70-vuotiaanakin, vaikka pakkoa ei olisi. Hierarkia työpaikoilla on suomalaisia jyrkempi, mutta ihmiset osaavat olla rentoja keskenään. Ehkä meillä suomalaisilla olisi tässä oppimista?

Toisen väitteen esitti toimittaja, jonka raportteja olen mieluusti lukenut. Hän vertasi työaikaa tehtaisiin, joissa ennen tehtiin 6-päiväistä viikkoa. Teknologian ansiosta työaika on lyhentynyt ja palkka moninkertaistunut. Miksei tehdä samaa julkisella sektorilla?

No siksi, ettei monia julkisen sektorin ammatteja voi tehostaa teknologialla paperitehtaiden tapaan. Sairaanhoitajia tarvitaan paikalle tietty määrä vuorokauden ympäri. Työajan lyhentäminen vaatisi lisätyövoiman palkkaamista, vaikka he miten tehostaisivat työtään. Ja miten töiden tekeminen 6 tunnissa auttaisi jaksamaan paremmin kuin samojen töiden tekeminen 7,5 tunnissa? Se ylimääräinen 1,5 tuntia ei voi olla kovin rasittavaa.

Sama juttu opettajien, poliisien, palomiesten ym. suhteen. Teknologia lisää työaikana tehtävien asioiden määrää, mutta siitä ei seuraa, että työaikaa voitaisiin vastaavasti lyhentää. Työajan mittaamisesta pitäisi päästä tulosten mittaamiseen, mutta tietoyhteiskunnasta huolimatta monet tehtävät ovat jatkossakin aikaan ja paikkaan sidottuja.

Virastomaailmassa lyhyempi työaika voisi toimiakin. Jos saa työnsä tehtyä 6 tunnissa, miksi pitää olla paikalla 7,5 tuntia? Tällöin voi tosin kysyä, miksi palkkaa nytkään maksetaan 7,5 tunnista ja olisiko mahdollista tehdä jotain lisää. Suomi tarvitsee lisää työtä ja tuottavuutta, ei työajan lyhentämistä.

Kesällä monissa virastoissa noudatetaan lyhyempää työaikaa. Jokainen voi käydä katsomassa, miten tuottavuus lisääntyy. Jari Sarasvuo manasi äskettäin radiopuheessaan, miten virkailijoita ei saa sopimaan palaveria edes kello kahdeksi, koska he pelkäävät etteivät ehdi lopettaa ennen klo 15:tä. Sellaista tuottavuutta syntyy työaikaa lyhentämällä.

Vasemmistoliitto on huolissaan julkisen sektorin jaksamisesta, vaikka siellä järjestetään työkykypäiviä, ilmapiirikartoituksia ja maksetaan jokaisesta minuutista. Kuka kantaisi huolta heistä, joiden työkyky on omalla vastuulla eikä ylitöistä makseta mitään?

Koska Anderssonin aloite kuulostaa populistiselta, jään kiinnostuneena odottamaan hänen tarkempia ideoitaan aiheesta. Ehkä hän itse tuo ne esille, mikäli toimittajia ei aloite kiinnosta.

Minulla on jo robottiauto - ainakin melkein

Ostin keväällä uuden auton. Olen ollut merkkiuskollinen yli 20 vuoden ajan, mutta pettymys huoltoihin sai minut vaihtamaan Skodaan. Kun auto on järkihintainen, lisävarustehinnastosta voi rastittaa useamman kohdan. Sieltä löytyykin kaikenlaista kivaa, kuten peruutuskamera, lasikattoluukku ja Android Auto/Carplay-yhteensopiva viihdejärjestelmä. Ratista langattomasti ohjattava älypuhelimen Spotify on mainio matkakumppani, samoin Pocket Casts -ohjelman toistamat podcast-puheohjelmat.

Pari lisävarustetta nousee ylitse muiden. Ensinnäkin automaattinen pysäköintitoiminto. Kun autoa ajetaan hitaasti eteenpäin, se tarkkailee sopivaa rakoa ja suorittaa taskupysäköinnin. Luksusautoissa toiminto on täysin automaattinen, jolloin kuljettaja voi nousta vaikka ulos autosta ja antaa sen pysäköidä itsensä. Kansanmalleissa kuljettajan tehtäväksi jää painaa kaasua, jarrua ja vaihdella P/D-vaihteiden välillä, mutta auto hoitaa ratin kääntämisen.

Itsestään pyörivä ratti antaa esimakua tulevaisuuden robottiautoista. Se huvittaa niin aikuisia kuin lapsimatkustajiakin. Vaikea sanoa, onko toiminnosta aidosti hyötyä -- välillä hirvittää seurata, miten läheltä edellistä auto ohjaa itsensä. Kesäkeleillä homma toimii, mutta talven liukkaus ja lumikasat saattavat ylittää automatiikan kyvyt. Vähänkin kokeneempi kuljettaja pysäköi mieluummin itse.

Ensimmäinen pysäköintikerta automatiikan kanssa sujui hyvin, toinen ei. Automatiikasta innostuneena unohdin ihmisen roolin prosessissa ja havahduin jarruttamaan vasta viime tipassa. Auto oli vähällä peruuttaa takana olevan keulaan. Automatiikka kääntää vain rattia, kaasu ja jarru jäävät ihmiselle.

Toinen lisälaite on automaattinen etäisyyden säilyttävä vakionopeudensäädin (Adaptive Cruise Assistant). Se on aivan loistava! Suosittelen jokaista valitsemaan sen seuraavaan autoonsa.

Automaattinen vakionopeudensäädin on loistava lisälaite!

Automatiikka laskee oman auton nopeutta niin, että etäisyys edelliseen säilyy riittävänä (säädettävissä portaittain). Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta asialla on suuri merkitys. Moottoritiellä nopeudeksi voi valita esim. 120 km/h eikä kaasuun tai jarruun tarvitse koskea ennen kuin tullaan perille. Kuljettajan tehtäväksi jää vain ratin kääntäminen. Siinä tuntee todellakin olevansa robottiauton kyydissä.

Automatiikka toimii mainiosti myös kehäteillä ja kaupunkiajossa. Jos katse harhautuu vaikka radioon (tai siihen älypuhelimeen, jota ei saa ajon aikana käyttää), auto jarruttaa automaattisesti edellisen hidastaessa aina täyteen pysähdykseen asti.

Epäilin, että eteenpäin suunnattu tutka harhautuisi esimerkiksi moottoritiellä ohitustilanteessa, tien kaartuessa tai vesisateessa, mutta virhetoimintoa ei ole tullut vastaan. Syksy- ja talvikelit ovat vielä näkemättä.

Tässäkin automatiikassa on vaaransa. Jos toiminto jää päälle ja tullaan risteykseen, josta edellinen auto kääntyy, tutka näkee tien vapaaksi ja lähtee kiihdyttämään.

Pysäköinti ja vakionopeus osoittavat pari asiaa. Ensinnäkin osa robottiautojen teknologiasta on jo olemassa ja hinnaltaan suorastaan edullista. Automaattipysäköinnin hinta oli 325 ja mukautuvan vakionopeuden 385 euroa (hinnat riippuvat myös valitusta varustetasosta).

Toiseksi ne muistuttavat automatiikan vaaroista. Kuljettajan on oltava hereillä ja muistettava toimintojen rajat, muutoin lisävarusteet heikentävät turvallisuutta parantamisen sijaan.

Kun tavallinen Skoda sisältää näin paljon automatiikkaa voisi kuvitella, että robottiautot ovat aivan kulman takana. Eivät ole. Tämän päivän Kauppalehdessä vakuutusala on huolissaan bisneksensä tulevaisuudesta, kun robottiautot mullistavat autoilun vakuuttamisen. Ei tarvitse olla, ainakin alkuvaiheessa vakuutuksia tarvitaan aiempaa enemmän.

Nykyinen avustettu ajo on vielä kaukana todellisesta automaattiajosta, eivätkä ne todellakaan mullista kaupunkeja vielä vuosikymmenen vaihteessa, vaikka futurologit niin uskovatkin. Palaan aiheeseen toisessa kirjoituksessa.

Näin teet mokastasi somekohun

Viime viikolla nähtiin kouluesimerkki siitä, miten inhimillinen moka muuttuu somekohuksi. Tämä on harvoin mokaajan tarkoitus, joten kannattaa tutkia, mitä oikein tapahtui.

Kauppalehdessä julkaistiin 31.5.2016 kolumni otsikolla "Kovaa peliä kokoomuksessa". Siinä Brysselin kirjeenvaihtaja Kaija Ahtela kommentoi Stubbin ja Orpon asemaa puoluekokouksen alla.

Kolumnissa ei mainittu sanallakaan kolmatta ehdokasta. Elina Lepomäki on tuore kasvo politiikassa, trendikkäästi nuori nainen, ja hänellä on äänekkäitä kannattajia digiaktiivien joukossa. Se, että naiskolumnisti unohti tyystin naisehdokkaan, herätti lukijoissa ihmetystä.

Voisin kuvitella, että Brysselistä katsottuna vain perinteiset poliitikot ylittävät uutiskynnyksen. Ehkä Kaija yksinkertaisesti unohti Lepomäen, tai arvioi tämän marginaaliehdokkaaksi, jolle ei tarvitse uhrata palstatilaa.

Tasapuolisuuden vuoksi nimi olisi kannattanut mainita, mutta mitään journalistista pakkoa siihen ei ole. Kyse ei ollut lehden uutisesta eikä puolueettomasta analyysistä, vaan henkilökohtaisesta kirjoitelmasta -- vähän kuin blogista.

Mokia sattuu, ja koko asia olisi voinut jäädä tähän. Mutta sitten tapahtui jotain, mikä on mainiosti dokumentoitu Katleena Kortesuon Eioototta-blogissa.

(Mies)lukija lähetti sähköpostipalautteen toimittajalle -- ja sai vastauksen, jossa toimittaja vähätteli Lepomäen kannatuksen kokoomuksen sisällä olevan parin prosentin luokkaa, eikä ehdokas siten ollut relevantti puheenjohtajapelissä.

Lukija laittoi saamansa vastauksen nettiin, jolloin Elina Lepomäki itse twiittasi asiasta ja sai toimittajan menettämään hermonsa sekä ammatillisen harkintansa. Toimittaja syytti kansanedustajaa siitä, että tämä yhdessä kannattajiensa kanssa jakaa yksityistä sähköpostiviestiä ilman lupaa ja rikkoo näin lakia.

On aina rohkeaa syyttää kansanedustajan rikkovan lakia -- ja etenkin silloin, kun on itse väärässä. Toimittajan jos kenen luulisi ammattinsa puolesta tietävän viestintäsalaisuuden sisällön ja toisaalta sananvapauden merkityksen.

Tämäkään ei vielä riittänyt toimittajalle, joka lisäsi: "Kansanedustajan luulisi tuntevan sähköisen viestinnän tietosuojalain ja rikoslain. Menköön nuoruutesi piikkiin". Ensimmäinen väite on tuplasti väärin (viestinnän tietosuojalailla ei ole mitään tekemistä asian kanssa) ja jälkimmäinen yksinkertaisesti alatyylinen ja sopimaton.

Kaksi konsernin lehtien päätoimittajaa riensi nettikommenteissaan toimittaja Ahtelan tueksi. Toinen väitti, että "lakihan muuttui vuosi sitten", toinen Twitterissä että "Kaija Ahtelan yksityistä viestiä on levitetty luvatta" (ilmeisesti hän on myöhemmin poistanut ruutukaappauksessa vielä näkyvän luvatta-sanan). Viime vuoden alusta voimaan tullut tietoyhteiskuntakaari (entinen sähköisen viestinnän tietosuojalaki) käsittelee aivan eri tilannetta (136. pykälä) ja viestintäsalaisuus määritellään perustuslaissa.

On hämmästyttävää, että journalistit tuntevat näin huonosti työhönsä liittyvän keskeisen lainsäädännön. Vastaanottaja saa julkaista saamansa viestin, ellei siinä ole jonkin muun lain nojalla salassapidettäviksi määrättyjä asioita. Hyvien tapojen ja kohteliaisuuden näkökulmasta julkaisuun kannattaa kysyä lupaa, mutta laki ei sitä vaadi. Joskus yleinen etu ja asian selvittäminen suorastaan puoltaa julkaisemista. Tämä oli juuri sellainen tapaus.

En ole nähnyt yhdenkään lehden kirjoittaneen asiasta. Jos kyse olisi muun kuin toimittajan mokasta, tästä olisi tehty jo somekohulla ratsastavia klikkihoukuttimia.

Mitä tästä kaikesta opimme? Mokia sattuu, mutta ne pitää hallita. Kannattaa pahoitella virhettä tai ainakin pyrkiä vaikenemaan se kuoliaaksi. Pahinta on lähteä vastahyökkäykseen, vieläpä väärillä perusteilla. Mokasta ei kannata itse kasvattaa somekohua.

Toimittajien pitää muistaa, ettei heillä enää ole yksinoikeutta mediatilaan. Kenen tahansa yksityiseksi tarkoittama sähköposti saattaa päätyä nettiin tai toiseen lehteen. Siksi jokainen viesti kannattaa kirjoittaa huolellisesti ja harkiten. Huonoina päivinä on parasta istua käsien päällä tai laskea ainakin kymmeneen, ennen kuin aloittaa vastaamisen.

Tämä ei koske ainoastaan toimittajia, vaan kaikkia viranomaisia ja yritysten asiakaspalvelutehtävissä olevia. Ja oikeastaan meitä kaikkia muitakin.

Uberin kyydissä - hyvinhän se toimii

Kyytienjakopalvelu Uber herättää tunteita suomalaisissa. Kun kerroin testanneeni sitä, osa paheksui tekoa ("käyttää nyt laitonta palvelua"), osa ylisti disruption autuutta ja palvelun halpaa hintaa.

Fakta on, että pääkaupunkiseudulla Uber toimii hyvin. Ohjelmaan on helppo rekisteröityä, joskin luottokortti vaaditaan. Senkään numeroa ei tarvitse kirjoittaa, riittää että korttia näyttää kameralle. Mobiilisovellus tunnistaa kortin numerot siitä. Vain kääntöpuolen turvakoodi pitää kirjoittaa itse.

Tilasin kyydin toimistolleni Espoon Otaniemeen, jolloin Uber näyttää lähellä olevat autot ja kuljettajat. Samalla se antaa arvion kuljetuksen kestosta ja auton odotusajasta. Molemmat pitivät hyvin paikkansa.

Hinta-arvio 15-21 euroa.

Uber ilmoittaa auton olevan Hyundai Sonata ja kuljettajan Sergei:

Auton tuloon viisi minuuttia.

Kun auto saapuu, puhelin värisee ja mobiilisovelluksessa lukee "Arriving Now".

Sergei ei tarjoutunut nostamaan matkalaukkua takakonttiin, mutta mehän elämmekin itsepalvelun aikaa. Matka taittui navigaatiosoftan ohjauksessa. Helsingissä navigaattori ajoi suorinta reittiä, mutta se tiesi pienten katujen käyttöä -- itse olisin ajanut pääväyliä.

Sergei ajaa, tablet ohjaa.

Asiakas voi seurata matkan etenemistä omasta puhelimestaan ja jakaa tiedon saapumisajasta muillekin Facebookin kautta.

Matkalla ollaan.

Perillä ei tarvitse kuin nousta autosta ulos. Ei lompakon kaivamista tai kuitin kirjoittamista. Uber velottaa matkan luottokortilta automaattisesti (no, tietenkin se matkalaukku piti kaivaa esiin).

Loppuhinta 17,20 euroa.

Lopulliseksi hinnaksi tuli 17,20 euroa eli haarukan alapäästä. Matka tapahtui keskellä päivää, jolloin liikennettä oli vähän.

Kuitti tuli automaattisesti sähköpostiin. Vaikka kyse oli työmatkasta, kuittia on vaikea viedä kirjanpitoon, koska siitä ei käy ilmi ALV:n osuutta. Edes myyjä ei ole ihan selvä -- onko se Sergei itse vai Uber? Suomen Uber vai kansainvälinen Uber? Suomalaiselta yritykseltä ostettaessa ALV olisi 10 prosenttia.

Kuitista puuttuu ALV.

Jos auton km-kustannus olisi 0,40 euroa kilometriltä, eroa jäisi 12,76 euroa. Uber ottaa ilmeisesti 20 % liikevaihdosta, joten kuljettajalle jää 13,76-4,44=9,32 euroa. Sergei ei paljoa puhunut, mutta kertoi kysyessäni, että kyyti oli hänelle päivän kolmas. Nämä tulot hän ilmoittaa verottajalle ja maksaa niistä verojen lisäksi muut sosiaalikulunsa.

Kyllä se työstä käy, mutta Facebookissa näytetty mainos antaa ehkä liioitellun kuvan työn hohdokkuudesta.

Mainos antaa varsin optimistisen kuvan "työstä".

Kaksi päivää myöhemmin tein saman matkan toiseen suuntaan perinteisellä taksilla. Auto oli mersu ja kuljettaja pitkään Suomessa asunut espanjalainen. Auto oli valmiina satamaterminaalin taksijonossa, joten maksua ei voi suoraan verrata Uberiin, joka tuli paikalle tilauksesta. Kuljettaja ei käyttänyt navigaattoria, mutta olisi kannattanut -- Keilaniemen työmaan kohdalla hän puhui niin vuolaasti jalkapallosta, että ajoi yhden risteyksen verran liikaa.

Sama matka toiseen suuntaan taksilla.

Hintaa perinteiselle taksille tuli 25,50 euroa, mistä veroton osuus oli 23,18 euroa. Verottomanakin hinta oli 35 prosenttia Uberia kalliimpi.

Tämän vertailun perusteella Uber toimii hyvin ja on asiakkaalle helppokäyttöinen. Uberille itselleen se on epäilemättä hyvä bisnes, mutta toisaalta Uberin suurin arvo on sen julkisuudessa ja brändissä. Kuka tahansa pystyy pistämään pystyyn vastaavan kuljetuspalvelun -- sikäli kun toimintaan liittyvät pykälät ja määräykset saadaan kuntoon.

Henkilökohtaisena mielipiteeni lisään vielä, että taksimersu voi tuntua kalliilta, mutta kun kilometrejä tulee paljon ja keli on huono, asiakkaan kannattaa maksaa turvallisuudestakin. Kauniina toukokuun päivänä tämä puoli unohtuu helposti. Dynaamisen hinnoittelun vuoksi Uber-kyyti kiireiseen aikaan voi olla vakiohintaista taksia kalliimpi.

Lisäksi riitatapauksissa on hyvä muistaa, ettei kuluttajansuoja päde Uberiin, koska palvelu on vähintäänkin lain harmaalla alueella. Tilanne on sama kuin ostettaessa tavaraa nettihuutokaupan välityksellä yksityiseltä myyjältä.

Asiakastiedon mukaan Uberilla on Suomessa vuonna 2014 perustettu osakeyhtiö Uber Finland Oy. Toimialaksi on merkitty Muut televiestintäpalvelut (61900), ei siis kyytien välittäminen. Uberin osoitteeksi ilmoitetaan Mannerheimintie 20 B, mikä on Forumin talossa. Aulassa ei näy merkkiäkään Uberistä, joten luultavasti kyseessä on virtuaalitoimisto kuudennen kerroksen toimistoyrityksen tiloissa.

Suomen Uberin virtuaalitoimisto.

Business meeting park oy mainostaa itseään "Monipuolisia etätyö- ja toimistotiloja aina aikapohjaisista (30 min) pysyvimpiin tarpeisiin - myös mm. osoite- ja postipalveluilla." Uberin tapauksessa kyse on ilmeisesti juuri tästä.

Luottokortin erittelyn mukaan Sergein veloitus näyttää kulkevan Hollannin kautta.

25.05 Osto NLD help.uber.com Uber BV ................       17,20

(Tekstiä ja valokuva lisätty 3.6.2016)

Tervetuloa kisaan, toivotti Nokia Applelle 2007

Bisneksen klassisia virheitä on uuden kilpailijan aliarviointi ja vankkumaton usko oman aseman säilymiseen. Legendaarinen esimerkki tästä on Apple, jonka kotimikro (Apple II) oli aikansa käsite (vähän kuin Nokia 2110 paljon myöhemmin).

Kun IBM sitten esitteli oman mikrotietokoneen, Apple toivotti kilpailijan tervetulleeksi koko sivun lehti-ilmoituksella "Welcome, IBM. Seriously" (kuva löytyy mm. täältä). Tekstissä Apple kehuu rivien välissä itseään ja omaa kaukonäköisyyttään ja lupaa, että markkinoiden kasvu on vasta alussa, joten tilaa riittää molemmille.

Toisin kuin Apple odotti, IBM PC:stä tuli valtava menestys, mikä tiesi Applelle lopun alkua. Vuonna 1985 Steve Jobs joutui jättämään yhtiön ja Apple kävi konkurssin partaalla. Jobsin paluun jälkeinen aika on sitten historiaa.

Vähältä piti, ettei Nokialle käynyt samalla tavalla. Kaksi päivää iPhonen julkistuksen jälkeen Nokian multimedia-toimialan johtaja Anssi Vanjoki teki saman virheen toivottaessaan Applen tervetulleeksi kisaan:

Vanjoki: Tervetuloa kisaan Apple

Sanotaan, että henkilö, joka ei tunne historiaa, joutuu toistamaan sitä. Ehkä Vanjoki ei tiennyt, millaisen mokan Apple oli tehnyt runsaat 25 vuotta aiemmin. Onneksi hän kuitenkin vastaili suomalaiselle toimittajalle eikä kansainväliselle medialle -- muutoin kommentti olisi nostettu Applen rinnalle markkinoinnin ja liikkeenjohdon oppikirjoihin.

Kommenteista käy ilmi, miksei Nokia ottanut iPhonea vakavasti. Applen myyntitavoite oli vaatimaton (vuoden 2008 loppuun mennessä vain 10 miljoonaa puhelinta), eikä yhden prosentin markkinaosuudella vielä hätistelty Nokiaa, joka oli alan gorilla.

Lisäksi "Applen iPhone kilpailee kaikkien N-sarjan tuotteidemme kanssa. Meillä tuotteiden hintahaitari vaan on paljon laveampi eli vajaasta 200 eurosta tuhanteen euroon" -- laaja tuotevalikoima nähtiin Nokian etuna.

Loppukommentti kertoo myös paljon: "Ihan mielenkiintoinen tuote, mutta siitä puuttuu muutamia välttämättömiä ominaisuuksia kuten nopeat tiedonsiirtoyhteydet mahdollistava 3G."

Todellisuudessa 3G:n puuttuminen ei ollut mikään ongelma -- se oli helppo lisätä myöhempään malliin. Sen sijaan Nokian olisi pitänyt vaihtaa puhelintensa käyttöjärjestelmä, käyttöliittymä, luoda kokonaan uusi mallisto, rakentaa ekosysteemi ja päästä eroon yrityksen sisäisestä insinööriajattelusta. Ei ihme, että Apple voitti.

Nokia oli insinööritalo, jonka mielestä 3G oli ratkaiseva ominaisuus. Ei ollut. Asiakkaita kiinnostivat paljon enemmän helppokäyttöisyys, näyttävyys, ohjelmien toiminta ja saatavuus ym. tekijät. Vähän myöhemmin, Applen esiteltyä sovelluskaupan idean, kävi ilmi myös ekosysteemin merkitys.

Näissä kaikissa Nokia oli toivottomasti myöhässä. Symbian-puhelimia ohjattiin painikkeilla, synkronointi pc:n kanssa oli painajaista, Ovi-palvelu ei koskaan toiminut, liian laaja mallivalikoima teki myytyjen puhelinten tukemisesta ja päivittämisestä likipitäen mahdotonta. iPhonessa kaikki toimi, ja vieläpä helposti.

Jälkiviisaus on helppoa, mutta valtaosa mediasta ymmärsi välittömästi iPhonen vallankumouksellisuuden. Omat ajatukseni löytyvät tuon ajan Tietokone-lehden kolumneista. Myös Anssi Porttikivi kirjoitti blogissaan 28.8.2007 osuvasti Miksi iPhone on uhka Nokialle.

Epäilijöitäkin löytyi. Investointipankki Nomuran analyytikko  Richard Windsor ei uskonut iPhonen vaikuttavan Nokiaan, vaikka "uusi matkaviestin onkin herättänyt ennakkoon valtavasti kiinnostusta". Siitä huolimatta "uskomme, että laitteen puhelin-, tekstiviesti- ja sähköpostiominaisuudet ovat ala-arvoisia". Windsor onkin ollut jo monta vuotta entinen analyytikko, nykyinen bloggaaja.

Nokialla oli omakin kosketusnäyttöprojekti (Series 90), mutta siitä saatiin ulos vain yksi laite (Nokia 7710). Kaikesta päätellen johto ei uskonut kosketusnäyttöön. Sen sijaan paljon aikaa ja energiaa käytettiin mobiilitelevisioon (DVB-H), joka broadcast-tyyppisenä tekniikkana oli omasta mielestäni jo tuolloin vanhentunut eikä edes teknisesti järkevästi toteutettavissa (verkkojen nopeudet, akkutekniikka ym).

Nokia hukkasi ratkaisevat vuodet 2007-2011, joiden aikana alustalla kyteneet liekit pääsivät kasvamaan roihuksi. Helmikuussa 2011 lautta paloi jo valtoimenaan, joten jäljellä oli vain huonoja ja erittäin huonoja vaihtoehtoja. Nyt tiedämme, että valinta kohdistui siihen erittäin huonoon.

Steve Ballmer oli Suomen myyrä Microsoftissa

Hädän hetkellä on inhimillistä etsiä syytä mieluummin ulkopuolisesta voimasta kuin itsestä. Nokian tapauksessa syylliseksi nimettiin Stephen Elop, joka palkattiin Microsoftilta johtamaan puhelinbisnestä, mutta jonka pesti päättyi syyskuussa 2013 puhelinliiketoiminnan myyntiin Microsoftille. Elop palasi Seattleen matkapuhelimet mukanaan.

Viimeistään eilisen uutisen jälkeen on pakko katsoa peiliin: Elop ei ollut myyrä, joka petollisesti kaappasi Nokian bisneksen. Päinvastoin, hänen ansiostaan Nokia pääsi eroon tappiollisesta ja nyttemmin toivottomaksi osoittautuneesta puhelinvalmistuksesta. Microsoft maksoi kaupasta miljardeja ja on hyödyttänyt Suomen kansantaloutta työllistämällä yli tuhat suomalaista näihin päiviin asti. Kiitos miljardeista, Elop! Olet eläkkeesi Suomesta ansainnut.

"Näin Elop kyykytti Nokia-Suomea" -- lööpit 4.9.2013 olivat armottomia, mutta väärässä. 

Viime kesänä Microsoft kirjasi alas lähes koko Nokiasta maksamansa kauppahinnan. Puhelinbisnekseen ryhtyminen oli osoittautunut kalliiksi virheeksi. Ehkä kauppaa junaillut legendaarinen Microsoft-johtaja Steve Ballmer oli myyrä Suomen laskuun? Pian kaupan jälkeen Ballmer ilmoittikin eroavansa yhtiöstä, jonka palveluksessa hän oli ollut vuodesta 1980 lähtien.

Helmikuussa 2011 tehty päätös valita Nokian puhelimiin Microsoftin käyttöjärjestelmä oli virhe, mutta silloin yhtiö oli jo ajautunut hankalaan tilanteeseen: Android ja iPhone olivat nostaneet älypuhelimet ihan uudelle tasolle ja muuttaneet peliä tavalla, johon Nokian silloinen johto ei pystynyt vastaamaan.

Todellinen syyllinen Nokian matkapuhelinten tuhoon ei ollut Microsoft vaan yhtiön johto ja hallitus, jotka hyväksyivät 2000-luvun alun huippuvuosina huonon johtamisen. Nokia sortui omaan ylimielisyyteensä uskomalla, että vain se tiesi, millainen älypuhelimen piti olla. Edes Applen tammikuussa 2007 esittelemä iPhone ei saanut Nokiaa kuuntelemaan asiakkaita. Yhtiö vähätteli kosketusnäyttöä ja nauroi pienelle kilpailijalleen, vaikka omatkin työntekijät näkivät, mihin kehitys oli menossa. iPhonen julkistuspäivästä 9.1. alkoi Nokian oma 9/11.

Erityisen surullista tämä on siksi, että Nokian visio älypuhelimesta arjen taikasauvana, nettipalvelujen päätelaitteena ja kehittyneenä kuvauslaitteena oli täsmälleen oikea. Nokia ei pystynyt toteuttamaan näkemäänsä tulevaisuutta, vaikka sillä oli ylivoimainen markkinaosuus ja kaikki tekniset edellytykset.

Kun media nyt kehuu Microsoft-kaupan onnistumista, sen kannattaisi palata ajassa vielä kauemmas taaksepäin ja kysyä, miksi Suomen historian loistavin yritys pilasi oman tulevaisuutensa. Teknistä osaamista oli riittämiin, mutta johto ja hallitus epäonnistuivat. iPhone-julkistusta seuranneet neljä vuotta hukattiin. Alusta oli tulessa 11.2.2011, jolloin vaihtoehdoksi jäi vain hyppy tuntemattomaan. Sen seuraukset on nyt nähty.

Nokian kriittisinä vuosina Ollila oli yhtiön pääjohtaja ja myöhemmin hallituksen puheenjohtaja. Kesällä 2006 hän aloitti lisäksi öljy-yhtiö Shellin hallituksen puheenjohtajana, mikä vei puolet ajasta. Lisäksi Ollila oli Fordin hallituksessa vuosina 2000-2008. Jälkikäteen voi kysyä, olisiko kannattanut keskittyä täysin Nokian asioihin tai sitten jättää tehtävänsä siellä kokonaan.

Muistelmien julkistustilaisuus 17.10.2013

Olin 17.10.2013 läsnä Jorma Ollilan muistelmien julkistustilaisuudessa. Kun Ollilalta kysyttiin yhtiön vaikeuksista, hän tuntui suhtautuvan niihin kevyesti, eikä halunnut arvioida tehtyjä virheitä. Ollilan mielestä ongelmaksi nousi käyttöjärjestelmäosaaminen, jota Euroopasta ei löytynyt riittävästi. Alan huiput olivat Piilaaksossa, eikä Nokia voinut kehitykselle mitään.

Ollila itse oli voittaja. "Se oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti" hän tuntui viestivän. Meille suomalaisille ja yhtiön entisille rivityöntekijöille Nokia oli paljon muutakin.

Tekstiä muokattu ja kuvat lisätty 27.5.2016.